The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Posted on 13/05/2021 by Aki Jörgensen

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.

Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

Suomalaisten polvien lonksauttelua kaukaisessa galaksissa: Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja vie lukijansa ainutlaatuisen lähelle Star Wars -elokuvien tekemistä

Posted on 02/02/2021 by Aki Jörgensen

Suomi ja suomalaiset ovat vain harvoin olleet Star Wars -asioissa ensimmäisten joukoissa. Yhtään Star Wars -elokuvaa ei esimerkiksi ole vieläkään kuvattu Suomen Lapissa tai tuhansien järviemme rannoilla, vaikka hienoja kuvauspaikkoja meiltä kyllä löytyisi.

Mutta nyt tarjolla on jotain, mitä kerrassaan millään muulla kielellä maailmassa ei vielä ole: ensimmäiset aidot ensikäden muistelmat uusien Star Wars -elokuvien tekemisestä. Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga) julkaistiin tänään 2. helmikuuta.

Olen lukenut kirjan (kahdesti), ja voin suositella sitä lämpimästi. Heti perään on tosin sanottava, että olen suosittelijana jäävi: osallistuin löyhästi kirjan toimitustyöhön ja sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat Chewbaccan hahmon roolista Star Wars -saagassa ja sen historiassa.

Joka tapauksessa olen vilpittömästi sitä mieltä, että Suotamon ja Taatilan kirjalla on runsaasti uutta annettavaa jopa hänelle, joka on lukenut ja katsonut viime vuosien aikana jo satoja haastatteluja ja lehtijuttuja näiden elokuvien tekemisestä (voitte nimittäin uskoa, että minä olen).

Suotamon tarina ex-koripalloilijasta ensimmäiseen elokuvarooliinsa hänen kaikkien aikojen suurimmassa elokuvasarjasuosikissaan on yksinkertaisesti huikea. Suotamo ja Taatila kertovat sen kirjassa hersyvän hauskasti tarinaa iskien. Samalla he tulevat tarjonneeksi kiehtovan kurkistuksen näiden elokuvien tekemiseen ja niitä tehneisiin ihmisiin myös kuvauksiin valmistautuessa, kuvaustauoilla ja kuvauspäivien vapaa-ajalla. Näin tätä taikaa tehdään: salassapitosopimusten suojassa ja velvoittamana, erehdyttävän aidonoloisiin lavasteisiin työpaikkana totutellen, omaa kuvausvuoroa kollegojen kanssa odotellen ja rooliasuissa hikoillen.

Tähän liittyy myös yksi kirjaan liittyvä erityiskehu: uskon, että Roar!-kirja kiehtoo monia niitäkin elokuvien ystäviä, joita nimenomaan Star Wars -elokuvat teoksina eivät kosketa yhtä paljon kuin vaikkapa minua. Jos nimittäin on yhä harvinaista, että suomalainen näyttelijä pääsee ylipäätään mukaan Hollywoodin kaikkein suurimpiin tuotantoihin, on vähintään yhtä harvinaista, että sellaisten elokuvien päätähtien kanssa työpaikkalounastaneet ihmiset kertovat kokemuksistaan yhtä avoimesti kuin Joonas Suotamo tässä kirjassa.

Ensimmäinen ja toinen Chewbacca, Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, matkalla The Force Awakensin ensi-iltaan. Kirjan kuvitusta.

Sitä paitsi: vaikka Suotamokin on tosiaan antanut vuosien aikana jo monen monta haastattelua eri medioille, hän (kuten niin monet näyttelijät) on usein toistanut niissä tarinansa pääkohtia ja tiettyjä mieleenpainuvia anekdootteja. Se tarkoittaa, että hyvin monet herkulliset tarinat ja yksityiskohdat ovat säästyneet Suotamolta kuultavaksi vasta tässä kirjassa.

Tätä blogia lukeva saattaa hyvin esimerkiksi tietää, että The Force Awakensissa Suotamo kreditoitiin vara-Chewbaccaksi. Tuolloin hän vielä jakoi roolin alkuperäisen Chewbaccan Peter Mayhew’n kanssa, eikä Suotamo ole koskaan kertonut, missä lopullisen elokuvan kohtauksissa hän Mayhew’ta tuurasi. Herrasmies ei kerro sitä kirjassaankaan, mutta sen sijaan hän kertoo huomattavasti aiempaa tarkemmin ja jännittävämmin, kuinka vaikea paikka roolin siirtäminen todella oli – ja kuinka vaikeaa aivan fyysisesti roolin omaksuminen oli. Suotamon täytyi muun muassa, ohjaaja JJ Abramsin vaatimuksesta, opetella polvien ”lonksauttaminen” jokaisella askeleella juuri oikealla tavalla, koska niin Peter Mayhew’kin oli aina kävellyt – siksi, että hänen polvensa olivat huonot jo 1970-luvulla. Sitäkään ei Suotamo ei ole aiemmin kertonut, kuinka hänen varsinainen roolinsa kuvaukissa itse asiassa alunperin pidettiin salassa jopa tuotannon sisällä, koska Mayhew’n fyysisen toimintakyvyn rajat olivat niin arka asia. (Vaikeasta luopumistyöstään huolimatta Mayhew auttoi Suotamoa oppimaan ja ajattelemaan Chewbaccan tavoin, ja antoi ennen kuolemaansa täyden siunauksensa työnsä jatkajalle.)

Viimein Suotamo myös avautuu siitä, kuinka kiusallista hänelle oli, että Chewbaccan roolin lopullista siirtymistä hänelle ei julkistettu edes ennen The Last Jedin ensi-iltaa. Kun esimerkiksi minä haastattelin Suotamoa ensimmäisen kerran kesällä 2016, Suotamo oli jo kuvannut TLJ:n ja ollut mukana Solon nimiroolin näyttelijöiden koekuvauksissa ”kun neljä tyyppiä cosplayasi Han Soloa”, mutta ei voinut suoraan vastata siihen, näytteleekö TLJ:ssä Chewbaccaa yksin vai ei. Suotamo koki olleensa jo muutaman vuoden ajan nöyrä oppipoika, joka ei ollut työntynyt parrasvaloihin legendaarisen ja rakastetun Mayhew’n takaa, joten roolin salailu vielä siinäkin vaiheessa, kun Mayhew ei enää ollut mukana kuvauksissa, meni ymmärrettävästi tunteisiin.

Ja mitä muuten tulee The Last Jediin ja Soloon, kyllä: Joonas Suotamo sanoo kirjassaan sanasensa myös molempien elokuvien vastaanotosta. Edellinenhän jakoi yleisöä kahteen leiriin, jälkimmäinen taas ei oikein löytänyt yleisöään lainkaan. (Suotamon oma suosikki hänen neljästä Star Warsistaan on juuri Solo, jossa näyttelijä pääsi sivuroolista lähestulkoon toiseen pääosaan, ja pääsi tekemään Chewbaccan roolissa entistä moni-ilmeisempää työtä.)

Joonas Suotamo Dryden Vosin toimistossa Solon kuvausten aikaan. Kuva kirjasta The Making of Solo.

Saattaa olla, että joku tämän blogin lukijoista haluaisi näiden saatesanojen joukossa kuulla, onko kirjassa niin sanottuja skuuppeja. Paljastuuko joku kolleganäyttelijöistä tai elokuvien ohjaajista kulissien takana kaiken kaikkiaan kurjaksi ihmiseksi? Kertooko Joonas, millainen olisi ollut D.B. Weissin ja David Benioffin versio Solosta? Puhutaanko kohtauksista, jotka jäivät elokuvista leikkauspöydälle?

Lyhyet vastaukset: Ei paljastu. Tavallaan kertoo. Ja puhutaan, ainakin yhdestä: The Rise of Skywalkerin luonnostaiteessakin nähdystä Chewbaccan kidutuskohtauksesta, joka siis todellakin kuvattiin. Perusteellisesti ja Joonas Suotamoa säästämättä.

Tuon kidutuskohtaus-vahvistuksen lisäksi kirjassa on ainakin yksi tiedonmuru, jota ei varmuudella ole paljastettu missään muualla aiemmin: se, että John Boyegan taakse ”hopeasijalle” jäänyt näyttelijä ehdolla Finnin rooliin oli Dev Patel (mm. Slummien miljonääri).

Kylo Ren kiduttaa Chewbaccaa elokuvassa The Rise of Skywalker – tai siis leikkauspöydälle jääneessä kohtauksessa. Kuva kirjasta The Art of The Rise of Skywalker.

Mutta tämä riittää tähän kirjoitukseen, jolla haluan suositella Suotamon ja Taatilan kirjaa Roar! – Elämäni wookieena kaikille näistä elokuvista kiinnostuneille ja miksei siis muillekin. Kirjaa julkistetaan virallisesti tänään Facebookissa ja sitä saa julkkaritarjouksena ainakin Ad Libris -kirjakaupasta. Ja vinkattakoon vielä sekin, että vaikka minämuotoinen kirja kantaa tekstinäkin hienosti Suotamon äänen, näyttelijä lukee äänikirjaversion itse.

Joonas Suotamon haastattelujakin on helppo löytää medioista lähipäivien aikana, esimerkkinä tässä Ylen.

Minä itse jututin Suotamoa kirjan tiimoilta siviilityöni puolella juttuun, joka julkaistiin Sunnuntaisuomalaisessa eli noin viidessätoista suomalaisessa maakunta- ja aluemediassa sunnuntaina 31. tammikuuta. Netissä sen jutun äärelle pääsee eri julkaisijamedioissaan tämän linkin kautta. Juttu on netissäkin vain tilaajille (24 tunnin lukuoikeus maksaa 2 euroa).

Tarkoitukseni on ammentaa tuosta juttelustani Joonaksen kanssa ja Roar!-kirjasta myös tähän blogiin lisää lähipäivinä.

Star Wars -elokuvissa pinnan takana on tausta (ja se on enemmän kuin vain tausta)

Posted on 09/03/2020 by Aki Jörgensen

Vastaus

Luin äskettäin ainoan Disney-ajan Star Wars -elokuvista julkaistun making of -kirjan, Making Solo: A Star Wars Storyn (Bredow, Rob. Abrams Books 2019). Olin lukiessani aivan ihastuksissani – ja se sai minut ajattelemaan erästä asiaa.

Industrial Light & Magicin johtajiin kuuluvan Rob Bredown valokuvista pääasiassa koostuvaa 250-sivuista Making Soloa voi kuvailla niin sanotuksi kahvipöytäkirjaksi. Se sopii kooltaan hyllyyn uusien elokuvien Art of -kirjojen viereen. Se myös täydentää sopivasti Art of Solo -kirjaa, koska taidekirja käsittelee elokuvan suunnittelu- ja visiointivaihetta ja Making-kirja taas lähes pelkästään käytännön toteutusta, erityisesti kuvausvaihetta ja jonkin verran jälkituotantoa. (Kumpikaan kirjoista ei pureudu kovin syvälle Solon käsikirjoitukseen tai elokuvaan tuotannon aikana tehtyihin muutoksiin, saati niistä suurimpaan eli ohjaajien vaihtoon, jota taidekirja ei käytännössä edes mainitse. Making-kirjassa se sentään jotenkuten ääneen myönnetään, ja toki sen toisista kuvista voi bongata ensimmäiset ohjaajat Phil Lordin ja Christopher Millerin ja toisista kuvista lopullisen ohjaajan Ron Howardin, jota kirjassa kuplille kehutaan.)

Ron Howard (kuvassa vas.) vaihtui Solon ohjaajaksi kuvausten ollessa jo loppusuorallaan, mutta hän päätyi kuvaamaan esimerkiksi kaikki Dryden Vos -kohtaukset uudelleen, vaihtaen hahmon näyttelijäksikin Paul Bettanyn (oik.). Kuvat kirjasta Making Solo (Abrams Books 2019).

Lukiessani tätä kirjaa huomasin siis olevani jatkuvasti aivan innoissani. Ai tuollaisella huolella ja vaivalla kuvausryhmä etsi Dolomiittien vuoristosta paikkoja, joiden päälle avaruusjunan ryöstö sijoitettaisiin! Noinko järjettömän paljon kaukaisen galaksin asuihin puettuja ekstroja olikaan paikalla Corellian tummasävyisissä kohtauksissa? Ja miten aidosti olemassa olevalta paikalta näyttääkään valokuvissa Kanarian saarten Fuerteventuralle rakennettu coaxium-jalostamo, joka kuitenkin tosiaan on täysin kuvauksia varten rakennettu vale-yhdyskunta!

Periaatteessa ei liene kummallista, että Star Wars -bloggaaja on innoissaan lukiessaan Star Wars -kirjallisuutta. Tässä tapauksessa kiinnostavaa kuitenkin on, että Solo: A Star Wars Story (2018) ei ole tämän Star Wars -bloggaajan mielestä kovin hyvä elokuva.

Solossa on koko ajan kova hönkä päällä, mutta siltä puuttuu järki ja melkeinpä tunteetkin. Lähes kaikki Han Solon myytin rakennuspalikat on työnnetty väkisin yhteen pikaseikkailuun, jolloin nimihahmo (Alden Ehrenreich) jää kasvattamatta mittoihinsa, Hanin ja Chewbaccan (Joonas Suotamo) välinen erityisside rakentamatta ja Kessel-matkan todellinen legendaarisuus – kun siitä kerran legenda vuosia myöhemmin on tullut – ymmärtämättä. Juuri esitellyt hahmot kuolevat muutamaa kohtausta myöhemmin ilman että edes elokuvan muut hahmot jäävät heitä kaipaamaan, joten katsojastakaan ei tunnu, että näistä olisi ollut tarkoitus välittää. Tietynlaisen maanläheisyyden päällä on kummallinen koominen epävire, jonka pahin ilmentymä on droidihahmo L3-3T (roolissa Phoebe Waller-Bridge, toisaalla oikein taitava koomikko), joka parodioi ontuvasti feminismiä ja vihjailee seksuaalisesta suhteesta Lando Calrissianiin (Donald Glover). Tuntuu omituiselta, että Solon ohjaajat todella vaihdettiin kesken kuvausten, koska lopputuloksen perusteella keskeiset viat olivat pikemminkin Lawrence ja Jon Kasdanin käsikirjoituksessa.

Solon tiimi puoliksi puvuissa: vasemmalta Phoebe Waller-Bridge (L3-3T), Woody Harrelson (Beckett), Emilia Clarke (Qi’ra), Alden Ehrenreich (Han Solo), Joonas Suotamo (Chewbacca) ja Donald Glover (Lando Calrissian).

Kaiken tämän huomioiden Solon sinänsä katsoo viihde-elokuvana aivan irvistelemättä. Sen ilmestyessä kutsuin elokuvaa ensimmäiseksi ”yhdentekeväksi” Star Warsiksi, johon voi suhtautua kevyenä välityönä ja joka ei välttämättä kestä monta katsomiskertaa. Nyt (lähes kaksi vuotta ja sentään joitakin katsomiskertoja myöhemmin) sanoisin, että Solo on Star Warseista se, joka oli koko ajan selvimmin pelkkää viihdettä vailla suurempia tavoitteita. Se ei siis esimerkiksi esitä avaruudellisessa miljöössä myyttisiä tarina-aihioita tai käsittele hyvän ja pahan välistä tasapainoa eikä pyri sanomaan mitään yksilöiden vapaudesta diktatuurin ikeessä. Se vain esittelee kasan hahmoja ja kertoo seikkailutarinan Star Wars -maailmassa tavalla, joka muistuttaa sarjan pilottijaksoa.

Mutta luettuani viime keväänä ilmestyneen Making Solo -kirjan minut valtasi välitön halu katsoa elokuva uudelleen ja ihastella kaikkea tapahtumien takana nähtävää. Solo oli esimerkiksi puvustuksensa puolesta kaikkein suurin Star Wars -elokuva, koska siinä oli niin monta joukkokohtausta, joissa niin monilla taustahahmoilla oli niin eri tyyppisiä asuja: kohtaukset Corellian avaruuslentokentällä, lumiplaneetan vuoristobaarissa ja Dryden Vosin jahdin juhlissa. Ja vaikka en vieläkään ymmärrä, miksi se lopun coaxium-jalostamo muka sijaitsisi autiolla hiekkarannalla nuhruisissa hökkeleissä, mutta voi tavaton, miten loppuun asti mietityn todelliselta se paikka kuvauksissa otetuissa valokuvissa näyttääkään! Kalaverkotkin roikkuvat kuivumassa!

Joonas Suotamo ja Warwick Davis ottojen välillä Savareenin caoxium-jalostamolla eli Fuerteventuran saarella.

Koska Solo on niin monella muulla tavalla minusta vähemmän onnistunut, tämän kirjan upeiden valokuvien äärelle pysähtyminen muistutti minua siitä, kuinka paljon Star Wars -elokuvissa onkaan minulle kyse siitä, mikä toisissa elokuvissa jäisi ydinsisällön kehyksiksi.

Lavasteista, kuvauspaikoista, puvuista, olennoista, aluksista. Visioista ja niiden toteutuksesta. Kokonaistunnelmasta ja aivan pienistäkin yksityiskohdista, joita jotkut ovat miettineet hartaudella, vaikka ne vain vilahtavat ruudulla tai valkokankaalla. (Solon ehkä paras esimerkki tästä on vapaussoturi Enfys Nestin kypärään aurabesh-fontilla kaiverrettu teksti, jossa meikäläisillä kirjaimilla lukee ”until we reach the last edge, the last opening, the last star, and can go no higher” – aivan huikea motto, jossa on enemmän sisältöä kuin Enfys Nestin hahmossa elokuvassa tai käsikirjoituksessa.)

Sanalla sanoen: maailmoista. Star Wars -elokuvien erityisyydessä on, ainakin minulle, aivan valtavan suurelta osin kyse niiden kuvitelluista vieraista maailmoista, jotka tuntuvat ah-niin-todellisilta.

Stormtroopereita ja corellialaisia Solon alun avaruusasema-kohtauksen kuvaustauolla. (Kuvattu studiossa Englannissa).

Eikä kyse missään nimessä ole vain erikoistehoisteiden tasosta. Varmasti tasokkaat ovat tehosteet Disneyn toisenkin aliyhtiön Marvelin elokuvissa, mutta eivät niiden avaruusepisodien miljööt tunnu todellisilta – tuskin on tarkoituskaan. Isojenkin Hollywood-elokuvien scifi- ja fantasiamaailmat näyttävät edelleen usein muovisilta tai tietokoneella tehdyiltä ja tuntuvatkin sellaisilta, koska ne eivät sisällä mitään sellaista, joka saisi uskomaan lavasteen tai cgi-taustan aidoiksi paikoiksi. Usein sitä ei ole tavoiteltukaan, sujuvan tarinankerronnan tai samastuttavien hahmojen ollessa keskiössä. Hyvä ajatusleikki on kuvitella, tuntuuko elokuvan miljöö sellaiselta, että kameran voisi kuvitellusti kääntää ympäri, ja kuvissa nähty maailma jatkuisi sielläkin. Yleensä ei tunnu.

Star Wars -elokuvien tekijöitä sen sijaan ohjaa ja velvoittaa edelleen George Lucasin ajatus ”käytetystä tulevaisuudesta” (used future). Kyse on juuri siitä, että Lucas halusi kaukaisen galaksinsa näyttävän eletyltä ja todelliselta. Jos avaruusmatkailu ja robotiikka olisivat arkea, avaruusalukset eivät todennäköisesti olisi kiiltäviä tai puhtaita eivätkä robotit aina ehjiä. Tulevaisuudessakin vain harva paikka olisi ”futuristinen”, järkeili Lucas jo THX-1138:aa tehdessään, ja Star Warsiin tullessa hän sijoitti kohtauksia esimerkiksi Luken Tatooinen kodin keittiöön ja verstaalle. Molemmat tuntuivat paikoilta, joissa oikeasti siemaillaan aamumaidot ja vaihdetaan droidien öljyt.

Chewbacca katselee Dryden Vosin toimiston ikkunasta Vandor-planeetan vuoristoa. Toimisto on studiossa, mutta näyttelijä Joonas Suotamo näkee kuvauksissa ikkunasta saman minkä mekin: Dolomiiteilla kuvatuista vuorista vieraaksi planeetaksi käsitellyn maiseman, joka heijastetaan valtavalle näytölle lavasteen taakse.

Tämä todentuntuisuus on yksi selitys sille, miksi niin poikkeuksellisen moni Star Wars -fani on kiinnostunut lukemaan elokuviin liittyviä romaaneja ja sarjakuvia tai Visual Dictionaryjen kaltaisia selityskirjoja: kun elokuvassa nähty tuntuu todelliselta ja mietityltä, siitä haluaa mielellään tietää lisää ja siihen uppoutua syvemmälle. Mutta toisaalta minua ja monia muita kiehtoo kyllä myös Making Solon esittelemä toinen todellisuus: se, miten tämä kaikki on itse asiassa tehty.

Ainakin minulle taikaa vain lisää tieto siitä, että todelliselta tuntuva elokuva on toki oikeasti kuvattu lavasteissa, rakennettu pienoismalleina tai koodattu tietokoneella yhdistellen bittejä ja oikeaa kuvaa. Lucas itse horjui prequeliensa aikaan vähän turhankin tylsän syvälle tietokonemaailmaan, kun episodit II ja III kuvattiin melkein pelkästään sinisen tai vihreän kankaan edessä ja todellista olivat kärjistäen enää vain näyttelijät. Nykyisissä leffoissa on toki tietokonetehosteita numeraalisesti vielä enemmän kuin Lucasin aikaan, mutta niissä on myös pidetty huolta, että asioita tehdään mahdollisuuksien mukaan myös ”livenä”.

Tavoite tuntuu näissä elokuvissa nykyisin olevan, että esimerkiksi omituiset otukset rakennetaan fysiikkaa uhmaten esiintymään oikeasti samassa kuvassa näyttelijöiden kanssa, mutta sen sijaan esimerkiksi näyttelijöiden toimintakohtauksista iso osa feikataan mieluusti tietokoneella. Toisaalta nykytekniikka myös mahdollistaa aivan uudenlaisen immersion, josta pääsevät periaatteessa nauttimaan vain näyttelijät mutta joka oletettavasti vaikuttaa siihen, kuinka aidolta heidän suorituksensa tuntuvat. Soloa kuvattaessa kehitettiin tekniikkaa, joka tällä hetkellä loistaa The Mandalorianissa: vihreän tai sinisen kankaan sijaan näyttelijät näkevät lavasteen taustalla tai avaruusaluksen ikkunoista valtavilta kankailta sen saman kaukaisen galaksin todellisuuden, jonka mekin näemme elokuvassa.

Erityisesti juuri Solossa tunnelmat saavat vielä lisäkierroksia siitä, miltä elokuva kuvina tarkkaan ottaen näyttää. Kuvaaja Bradford Young on kuvannut Solon liki realistisesti: tummilla väreillä ja varjoissa, likaa pelkäämättä, luonnonvalon tai lavasteisiin kuuluvien valaisimien tunnelmaa hakien. Young tuntuu itse asiassa tehneen eri elokuvaa kuin ohjaajat ja kirjoittajat, mutta tästä ristiriidasta huolimatta ainakin itse nautin suuresti elokuvan visuaalisesta tyylistä. Esimerkiksi elokuvan alun Corellian tehdas- ja satamamiljöö (kuvattu Englannissa Fawleyn entisessä voimalassa) on paljon kiinnostavampi miljöönä kuin tapahtumiltaan, ja Youngin kameratyöllä on siinä suuri merkitys.

Toismaailmaista tekniikkaa corellialaisessa tehtaassa? Itse asiassa täysin lavastamatonta tekniikkaa Fawleyn entisessä voimalassa, johon corellialaiset tehtaat ja slummit sitten lavastettiin.

Olenko nyt siis tullut siihen pisteeseen, jossa nautin Art- ja Making-kirjoista tai yleisesti näiden taustojen tutkimisesta enemmän kuin itse elokuvista? Sellainen kysymys kieltämättä tulee mieleen, koska olen aina ollut erityisen kiinnostunut juuri tästä näkökulmasta Star Warsiin ja koska parin viime vuoden aikana Solon lisäksi myös The Rise of Skywalker jätti minut elokuvana kylmäksi.

Toivottavasti en sentään. Pikemminkin kyse on siitä, että juuri tämä Star Wars -elokuvien erityispiirre on itselleni paitsi tärkeä erottava tekijä tämän franchisen ja kaikkien muiden välillä, myös tärkeä perustelu sille, miksi tälle sarjalle on valmis antamaan aina uusia ja uusia mahdollisuuksia.

Näin komeasti toteutetut kuvitellut maailmat eivät ole vain kehyksiä tai vain taustaa. Skywalkerien mukaansa tempaavan tarinan lisäksi nimenomaan nämä kokonaiset toiset maailmat ovat inspiroineet yleisöjä ja yhä uusia kuvitelmia jo yli 40 vuoden ajan, vaikka sarjan faneiksi itseään kutsuvista kriittisimmät tykkäävät tosissaan vain 2-3 sarjan elokuvasta. Monien Star Wars -elokuvien käsikirjoituksissa on valitettavasti parantamisen varaa, mutta mikään korvaava tuote ei tarjoa samaa matkaa toiseen todellisuuteen.

The Last Jedin romaaniversio ei ole kovin hyvä (mutta kiinnostava se on toki)

Posted on 08/05/2018 by Aki Jörgensen

Aiemmista Star Wars -elokuvista poiketen The Last Jedin romaaniversio ilmestyi vasta tämän vuoden maaliskuussa, melkein kolme kuukautta elokuvan ensi-illan jälkeen. (Sarjakuvasovitus puolestaan alkaa ilmestyä vasta tällä viikolla.) Näin tehtiin juonenkäänteiden, todennäköisesti erityisesti episodin kahden helposti spoilattavan hahmokuoleman, varjelemisen vuoksi. Kirjaa ei tietenkään ole nytkään suomennettu, kuten ei muitakaan Disney-kaupan jälkeisiä Star Wars -romaaneja.

Minä sain romaanin luettua vasta huhtikuussa ja nyt tätä kirjoittaessani on jo toukokuu. Mutta sanonpa silti aiheesta sanottavani, sillä kirjassa on kiinnostavia yksityiskohtia.

Eräs asia aivan alkuun. Jason Fryn kirjoittamaa The Last Jedi -romaania markkinoidaan alaotsikolla ”Expanded Edition” – siis siitä huolimatta, että romaanista on olemassa vain yksi versio. ”Laajennetulla painoksella” tarkoitetaan romaanin sisältävän lisättyjä kohtauksia verrattuna elokuvaan.

Alaotsikko on höpönkukkua. The Last Jedi -romaani ei ole yhtään sen enempää laajennettu kuin esimerkiksi yksikään aiemmista Star Wars -elokuvien romanisaatioista. Jokaisen niistä lähteenä ovat esimerkiksi olleet kaikki kuvatut kohtaukset, ja jokainen niistä on siis aina sisältänyt kohtauksia, jotka leikattiin lopullisista elokuvista pois (ja jotka nyt voi nähdä myös bluraylla). Jokainen niistä on tietenkin myös ainakin pyrkinyt kertomaan tapahtumista jotain, mitä elokuva ei pysty tai ehdi: miljöökuvausta, henkilöiden kokemuksia, pieniä viittauksia galaksin muihin tarinoihin. The Last Jedi ei edes ole ensimmäinen Star Wars -romaani, jonka kirjoittaja on käynyt keskusteluja kirjoituksestaan myös elokuvan ohjaajan kanssa.

The Last Jedi: Expanded Edition ei siis kauppanimestään huolimatta ole luonteeltaan mitenkään poikkeuksellinen elokuvan kirjaversio. Valitettavasti on sanottava, ettei se ole myöskään mitenkään poikkeuksellinen kirjalliselta laadultaan.

Fry on kirjoittanut vinon pinon Star Wars -kirjoja sekä referenssihyllyyn (mm. Attack of the Clones: Ultimate Visual Guide ja The Clone Wars -sarjan episodioppaita) että nyttemmin fiktion puolelle erityisesti nuoremmille lukijoille (mm. Moving Target: A Princess Leia Adventure). Hän siis tuntee aiheensa läpikotaisin ja on varmasti ollut täysin vilpitön hommassaan, kuten vaikkapa tästä The Independentin haastattelusta käy ilmi (Fry kertoo siinä myös kirjaan harkituista mutta pois jääneistä osista, joiden joukossa on joitakin rajumpiakin irtiottoja elokuvan kerronnasta). Hän ei kirjoittanut kirjaa hutaisten: esimerkiksi The Last Jedi -romaanin aloittava muutaman sivun mittainen johdanto, joka on ehkä kirjan suurin aivan kokonaan elokuvan ulkopuolinen osa, on todella koskettava ja jo aivan yksinään lukemisen arvoinen (hieman lisää siitä myöhemmin).

tlj-luke-finale

Kokonaisuutena Fry kuitenkin jää ”elokuvan romanisaation” perusongelman vangiksi. Hän jäljentää tekstiksi orjallisesti kaiken valkokankaalla näytettävän, pyrkien toistamaan jokaisen ilmeen ja eleen, mainiten esimerkiksi suolaista planeetanpintaa maistavan sotilaankin. Fry kirjoittaa kiltisti sanoiksi kaikki sellaisetkin audiovisuaaliset kohtaukset, jotka eivät kerrassaan toimi kirjallisessa muodossa. Usein hän epäonnistuu naamioimaan elokuvassa mainiosti soljuvan toiminnan sujuvaksi romaanitekstiksi: ääriesimerkkinä vaikkapa Poen alkutaistelun repliikki ”Work your magic BB-8!”, joka toimii miten kuten elokuvassa äksönin keskellä, mutta vain nolostuttaa, kun sen kirjoittaa tekstiksi ja lisää perään johtolauseen ”hän sanoi”.

The Last Jedi: Expanded Edition ei siis ole erityisen hyvä kirja, ja tuntumani on, että esimerkiksi romanisaatioiden vanhan ketun Alan Dean Fosterin kirjoittama The Force Awakens oli lajissa paljon parempi.

Mutta sitä tämä ei tietysti tarkoita, etteikö The Last Jedinkin kirjaversio viihdyttäisi mittaansa, ja tarjoaisi lisää lihaa elokuvan tapahtumiin (ja aineksia spekulaatioihin tulevasta). Kaikkein päällimmäisimpänä Fry esimerkiksi onnistuu lisäämään Finnin ja Rosen suhteeseen sekä dynamiikkaa että molempien ajatuksia toisistaan sekä ystävyyden ja velvollisuuden välisestä ristiriidasta. Näin elokuvan lopun käänteet – jossa siis elokuvassakin Finn pitkälti juuri Rosen ansiosta valitsee puolensa galaktisessa taistelussa ja Rose puolestaan päättää tykkäävänsä tehtäväparistaan sen verran, ettei suostu antamaan tämän olevan taas yksi turha kuolonuhri vastarinnan puolesta – toimivat kirjassa paljon elokuvaa paremmin. Tai voi sen tiivistää niinkin, että Rosen pusu on kirjassa uskottavampi kuin elokuvassa.

Koska yksityiskohtaisempien elokuvan ja romaanin erojen erittely vie jälkimmäisen lukemiselta sen suurimman nautinnon, panen tähän väliin spoilerivaroituksen. Jos luet kirjan mieluummin itse, etkä ole niin vielä tehnyt, ei ehkä kannata lukea tätä blogimerkintää loppuun. Mutta kuvan alla vielä lisää siitä, mitä The Last Jedi -romaani lisää The Last Jedi -elokuvaan.

tlj-canto-bight-rose-finn

The Last Jedi -romaani alkaa lauseella ”Luke Skywalker stood in the cooling sands of Tatooine, his wife by his side.”

Se on temppu. Prologi on Luken uni, eikä romaani kerro Lukella olleen oikeasti vaimoa. Mutta se on taitava temppu – ja Jason Fryn romaanin ehdottomasti paras osa. Fry itse kutsuu kertomusta kuvaukseksi ”hiljaisesta maailmanlopusta”.

Uni näyttää vaihtoehtoisen Luken, joka vanheni Tatooinella sukunsa kosteusfarmilla, lähtemättä koskaan isänsä tavoin ”hiton hullulle idealistiselle ristiretkelle”. Ilman häntä Imperiumi tuhosi ja tukahdutti Kuolemantähtensä avulla koko kapinan, eikä esimerkiksi ikääntynyt tatooinelainen kosteusviljelijä osannut ajatellakaan, millainen toisenlainen galaksi voisi ollakaan. Silloin tällöin Luke tosin muisteli sitä, kuinka kaksi merkillistä droidia kävivät hetken aikaa hänen hallussaan, näyttäen holoviestiä Alderaanin prinsessalta vain hieman ennen Alderaanin loppua. Toinen droideista yritti vieläpä karata erämaahan, mutta onneksi Luke sai sen kiinni ajoissa, ja seuraavana aamuna Imperiumin sotilaat jo hakivatkin kaksikon pois. Luke jätti akatemiankin väliin, nai naapurista Camien (!) ja jäi aloilleen galaksissa, jossa paha voitti. Vain silloin tällöin hän sai oudon tunteen, että hänen olisi jollain tapaa ”kuulunut” tehdä jotain muuta elämällään.

Prologi on katkeruudessaan kaunis, ja tätä kirjoittaessani tajuan, että sen ainoa ongelma on, että ajatusleikki on niin herkullinen, että se käsitellään jopa liiankin lyhyesti. Sillä on tietenkin paikkansa juuri tässä kirjassa, vertauksena vanhan Luken eristäytymiseen Ahch-Ton saarelle lopettamaan jediperinne, mutta omillaan sitä lukisi vaikka pitemmänkin novellin verran. The Independentin haastattelussa Fry kertoikin idean alkaneen sellaisena.

Luke Skywalker ja hänen ystävänsä Camie, Fixer ja Biggs Darklighter vuoden 1977 episodista poistetussa kohtauksessa.

Mutta alku on siis vain uni. Kaikki seuraavaksi luettelemani sen sijaan on ”totta” – kunnes toisin todistetaan. Lucasfilmin nykyisen linjauksen mukaan elokuvien romaaniversioiden kertoma on yhtä virallista kaanonia kuin elokuva, ”paitsi jos se on ristiriidassa elokuvien kanssa”. Tarkennus, joka tulikin tarpeeseen heti tämän elokuvan kohdalla, kun Rian Johnson päätti sisällyttää elokuvaansa Reyn ja Poen ensitapaamisen, jonka Alan Dean Foster jo näytti The Force Awakensin kirjaversion lopussa…

Mutta siis, tämän opin The Last Jedistä ja uudesta trilogiasta tätä romaania lukiessani, elokuvan tapahtumien mukaisessa järjestyksessä:

Han Sololle pidettiin hautajaiset D’Qarin tukikohdassa ennen sen evakuointia (vaikka ruumista ei toki ollut haudattavaksi). Toisin sanoen Hanin muka-hautakin tuhoutui First Orderin iskussa vain hieman myöhemmin.
Temmin ”Snap” Wexley, Jessica Pava ja muut The Force Awakensissa nähdyt vastarinnan lentäjät, joita ei nähdä The Last Jedissä, ovat Leian käskystä hakemassa Uuden Tasavallan selviytyneitä johtajia. Tähän ei välttämättä tarvitse suoraan palata mitenkään, mutta selvähän se, että joitakin poliitikkoja uuteen kapinaliittoon on episodi IX:ään mennessä pitänyt löytyäkin.
Luke Skywalker todella opetti sisarelleen Leialle Voiman käyttöä Jedin paluun ja The Force Awakensin välisinä vuosina. Itse olen näin aina ajatellutkin (siis sekä Legends-vuosina että nykykaanonin aikaan), ja olin suorastaan yllättynyt, kun Mark Hamill väitti haastattelussa, että tämä oli uudesta trilogiasta Lucasin jälkeen hylätty juonilanka. Saattoi tietysti ollakin, mutta romaani vahvistaa, että Leia on kyllä saanut välivuosina veljeltään jedioppia (kuten elokuvastakin sitten näimme).
Luke esittelee Reyn Ahch-Ton talonmiesnunnille ”siskontyttärenään”. Hihihihi, sanoi tämä lukija.
Rey viettää Ahch-Tolla viisi päivää. Niistä kolme ensimmäistä kuluvat Luken rutiineja seuratessa ja yrmyä mestaria pehmittäessä. Neljäntenä päivänä käydään keskustelu muinaisten jedien kirjastopuussa. Viidentenä päivänä tapahtuvat kaikki oppitunnit ja kaikki Rey-Kylo -keskustelut, ja se on siis se osuus, joka käytännössä ajoittuu päällekkäin vastarinnan avaruuspaon sekä Finnin ja Rosen tehtävän kanssa. Kirja ei kerro Ahch-Ton päivän pituutta, mutta koska tiedämme vastarinnalla olleen ennen Finnin ja Rosen retkeä elokuvan alkupuolella löpöä korkeintaan 18 tunnin pakenemiseen, voinemme tulkita Ahch-Ton päivät kutakuinkin meikäläisten mittaisiksi. Tämä ajoitusvahvistus oli itselleni yksi romaanin suurimmista anneista.
Luke tosiaan oli päättänyt palata Reyn kanssa auttamaan vastarintaa ja sisartaan tullessaan majaan, josta pahaksi onneksi löysi Reyn yhdessä Kylon kanssa. Näin veikkasin elokuvastakin, mutta aivan varma en ollut.
Snoken kotialuksella Supremacylla asuu yli miljoona First Orderin uskollista sotilasta.
Snoke nousi First Orderin johtoon henkilönä, joka tunsi galaksin tuntemattomina pidetyillä alueilla piilevät Voiman salaisuudet. Tämä on eräänlainen peilikuva sankaristamme (episodissa, joka on täynnä peilikuvia): Lukenhan on nyt monessa uuden kaanonin teoksessa kerrottu tai vihjattu kartoittaneen näitä salaisuuksia galaksin ”tällä puolella”.
Rose opetti Finnille avaruusaluksen lentämistä Canto Bight -tehtävän aikana. Tämä selittää erään elokuvaan jääneen pienen epäloogisuuden: Finnhän tarvitsi The Force Awakensin alussa Poen paetakseen lentämällä, mutta The Last Jedin lopussa eli vain muutamia päiviä myöhemmin hän lentääkin itse kiiturilla (tosin uskottavasti hapuillen).

the-last-jedi-luke-falcon

Kymmenes muistiinpanoni ei ole niinkään oppi kuin tiiseri – tai mahdollinen täky, johon episodi IX saattaa palata tai sitten ei. Muistattehan yhä, että The Force Awakensin otsikkoa ei ole varsinaisesti vieläkään selitetty täysin. Tiedämme, että Snoke havaitsi ”heräämisen”, joka tapahtui jo ennen kuin Reyn nähtiin käyttävän Voimaa. Heräsikö Voima jotenkin konkreettisesti, muuttaen ehkä jopa luonnettaan helpommin myös kouluttamattomalle Reylle aukeavaksi? Vai vavahteliko koko galaksin henkimaailma Voimassa voimakkaan Reyn vain lähestyessäkin kohtaloaan?

Olen taipuvainen tulkitsemaan, että johonkin tämäntapaiseen viitataan tässä The Last Jedi -romaanin kohdassa, jossa Luke avaa pitkästä aikaa aistinsa Voimalle:

Luke’s body felt like it was on fire. He knew it wasn’t. He accepted the feeling, denying it power over him, and then let it ebb. In its place came a familiar sense of warmth, of belonging, of finding himself part of an endless lattice of connections that held him and everything else, each fixed in its proper place.
A Force.
That aspect of the Force – The Jedi had called it the living Force – was ceaseless and ever-renewing. But the Jedi had spoken of another aspect – the Cosmic Force. It had an awareness, and a purpose, and a will. A will that had been silent, dormant after the demise of the Sith, only to wake once again during Luke’s exile. A will that Luke finally allowed himself to acknowledge once again.

Upporikas altavastaaja: Kymmenen haja-ajatusta George Lucasista

Posted on 31/01/2018 by Aki Jörgensen

Kirjoitin George Lucasin tänä syksynä julkaistusta elämäkerrasta The Last Jedin viime vuoden lopulla tämän muutamassa sanomalehdessä ja alkuviikosta tässä blogissa julkaistun jutun. Tässä muutama sana lisää erityisesti teille, hyvä blogiyleisö.

george-lucas_0

Ensin itse kirja. Brian Jay Jonesin ytimekkäästi nimetty George Lucas (Like 2017) on 650-sivuinen järkäle, jossa on lopussa 50 sivua lähdeviitteitä. Se on siis huolelliseen taustatyöhön perustuva koonti, ja nimenomaan Lucasin elämäkerta eikä Star Wars -elokuvien making of. Hyvä niin – jälkimmäisiä on olemassa enemmän, ja sellaiseen näkökulmaan luonnollisesti keskittyvät myös vaikkapa dvd- ja bluray-julkaisujen ekstrat. Jonesin kirja ei ole auktorisoitu elämäkerta, mikä tarkoittaa, että tekijä ei ole itse haastatellut Lucasia eikä kovin monia muitakaan primäärilähteitä. Lähdeluettelosta voi toki päätelläkin, että Lucasin ja monien muiden sanomisia kirjaan on kyllä ansiokkaasti selattu.

Annan kirjalle suosituspeukkuni, vaikka loppupuolelta löysin siitä hämmästyttävän isoja virheitäkin. Kirjassa esimerkiksi väitetään, että Lucasin pitkään visioima näytelty Star Wars -sarja Underworld olisi nyt tulossa jouluksi 2018 (ei ole), ja jopa että Lucas omistaisi yhä itse Lucasfilmin tytäryhtiön Skywalker Soundin (ei omista).

Tässä muutamia poimintoja kirjasta ja/eli Lucasista, jotka jäivät lehtijuttua varten tekemiini muistiinpanoihin, mutta joiden ajattelin kiinnostavan tämän blogin lukijakuntaa. Näitä sattui ihan vahingossa tulemaan kymmenen, joten nostin sen otsikkoon.

American Graffiti (1973) eli suomeksi Svengijengi ’62, Lucasin ohjauksista ainoa ”maallinen”.

Lucasin lapsuus ei ollut idyllinen. Hänen välinsä erityisesti isäänsä eivät olleet erityisen läheiset. Tämä saattaa selittää, että Lucas ei koskaan ihannoi elokuvissaan kotia tai lapsuutta kuten ystävänsä Steven Spielberg usein tekee. Nuoruutta Lucas tosin jo vähän ihannoi, etenkin American Graffitissa, mutta se onkin jo eri asia, sillä nuoruudessa ihminen on jo lapsuutensa ohittanut. Kirjassa huomautetaan, että sen sijaan Lucas käsittelee elokuvissaan usein ihannelapsuuden mahdollisuutta: ajatellaanpa vaikkapa Anakinia, Lukea tai Indiana Jonesia kolmannen elokuvan takauma-alussa.

Lucas tahtoi kilpa-ajajaksi. Podrace-kohtaukseen nykyään kohdistuvan inhon vuoksi monilta on voinut unohtua, kuinka monissa Lucasin elokuvissa onkaan autoilla (tai avaruusaluksilla) tapahtuva kilpa- tai takaa-ajokohtaus. Nimittäin melkein kaikissa: THX-1138:ssa, American Graffitissa, useimmissa Star Warseissa, parissa Indiana Jonesissa… Lucasin noin kymmenestä nuoruuden lyhytelokuvasta kaksi kuvaa pelkkää autoilua. Alla toinen niistä, tosin suttuisena Youtubeen päätyneenä kopiona:

Lucas rakasti nuorena eniten kuvaa ja leikkausta. Hän ei pitänyt käsikirjoittamisesta eikä näyttelijöiden ohjaamisesta. Useimmissa hänen opiskelijatöissään ei käytännössä ole näyttelijöitä lainkaan, tai ainakaan he eivät lausu käsikirjoitettuja repliikkejä. Opiskellessaan Lucas ajattelikin ryhtyvänsä ammatiltaan dokumenttikuvaajaksi tai leikkaajaksi, ja tekevänsä opiskelijaelokuviensa kaltaisia abstrakteja kuvan ja äänen montaaseja silloin kuin palkkatöiltään pystyisi. Niin kaukana kuin tällainen taiteilu Star Warseista onkin, näen tässä Lucasissa sittenkin myös suoran jatkumon Star Warsien Lucasiin. Lucashan leikkasi originaalitrilogiaa tulevina vuosina uudelleen ja uudelleen sekä rakensi prequelinsa kutakuinkin näyttelijäsuorituksia lukuunottamatta vasta leikkausvaiheessa. Jonesin kirjasta saa kuvan, että Lucasista taisi itse asiassa tulla ohjaaja vain siksi, että saisi kuvata ja leikata haluamiaan elokuvia ilman että kukaan antaisi käskyjä.

Lucasille oli jo nuorena luontevampaa keksiä ideoita ja parantaa toisten käsikirjoituksia elokuvallisemmiksi kuin kirjoittaa itse. Opiskelukaverit ja varhaisten vuosien yhteistyökumppanit muistavat usein, kuinka parhaat ideat tulivat Lucasilta, mutta varsinainen kirjoittaminen ei ollut Lucasin leipälaji. Aikanaan hän myös myönsi tämän itse, tuskaillen ystävilleen suorastaan inhoavansa käsikirjoittamista. Olisipa Lucas vain pitänyt saman linjan prequeleissakin, ja meillä saattaisi olla aivan toisenlainen saaga. Lucas on merkitty käsikirjoittajaksi myös kolmeen 1970-luvun elokuvaansa (THX-1138:aan, American Graffitiin ja ensimmäiseen Star Warsiin), mutta kaikkia niitä tehdessä hänellä oli myös apua. Star Warsin, jonka käsis on kreditoitu yksin Lucasille, tekstiä auttoivat parantamaan Willard Huyck ja Gloria Katz, jotka olivat kirjoittaneet Lucasin kanssa American Graffitiakin. Myöhemmin Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluunhan tunnetusti kirjoittikin Lawrence Kasdan. Indiana Jonesienkin varsinaiset käsikset Lucas jätti aina muille, vaikka ideoi niihin tarinat.

THX-1138 (1971), Lucasin ohjauksista ”vaikein” ja se, joka on lähinnä hänen opiskelijatöitään.

Nuori Lucas olisi halunnut nähdä taiteellisen elokuvakerronnan nousun. Lucas oli tosiaan itse opiskellessaan innostunut tekemään täysin ei-kertovaa elokuvaa. American Zoetropen perustamisen aikaan 1960-luvun lopussa Lucas toivoi hänen, Francis Ford Coppolan, John Miliusin ja muiden olevan käynnistämässä uutta aaltoa, jossa Hollywoodin studiot loppujen lopuksi suorastaan kaatuvat tarpeettomina ja heidän porukkansa kaltaiset pienet tekijäryhmät jäävät. Lucas rakasti aikaa, jossa elokuvakerronnan mahdollisuudet tuntuivat demokratisoituvan (olisipa hauska tietää, mitä mieltä hän on nykyisistä tubettajista!). Taustalla vanhempikin Lucas tosin menestyksensä vuosinakin tuki rahalla ja välillä myös nimellään ”vaikeampia taide-elokuvia”, useimmiten hänen ystäviensä epäonnisempia hankkeita, mutta hänen omat puheensa paluusta esoteeristen sävyrunojen pariin jäivät aina puheiksi. Viimeksi hän lausui näitä vielä kaupatessaan Lucasfilmiä Disneylle, mutta jos Lucas todella on viime vuosina tehnyt yksinään ”elokuvia joita kukaan ei katso”, kuten hän itse niitä muotoili, hän on tainnut jättää ne kotivideoiksi.

Sekä THX-1138 että American Graffiti vietiin Lucasilta ja editoitiin hänen jälkeensä toisin. Molempiin elokuviin tehdyt muutokset ovat huomattavasti pienempiä kuin vaikkapa Orson Wellesin kärsimät tai monet muut elokuvahistorian kuuluisat tuottajien puuttumiset taiteelliseen vapauteen. American Graffitista poistetut 4 minuuttia Lucas sai menestyksen jälkeen palautettua elokuvaan jo sen vhs-julkaisuun, ja THX:stä poistetut minuutit eivät ilmeisesti lopulta olleet edes tekijälleen niin olennaisia, koska vuosia myöhemmin Lucasin uusilla tehosteilla hämmentämässä ”Director’s Cutissa” niistä on palautettu vain osa. Olennaista kuitenkin oli, että Lucas otti molemmat tapaukset hyvin henkilökohtaisesti. Näissä riidoissa kylvettiin siemen Lucasin myöhemmälle ehdottomuudelle päättää itse omista elokuvistaan. Kärjistäen: prequel-aikojen Lucas ei kuunnellut kenenkään muun mielipiteitä, koska 1970-luvun Lucas oli oppinut, että muut eivät ymmärrä hänen elokuvistaan mitään.

Hair (1979), Lucas-ohjaus vaihtoehtoisessa maailmassa. Tässä meidän sen ohjasi Milos Forman.

George Lucas olisi voinut ohjata paitsi Apocalypse. Now!:n, myös Hairin. Lucas oli paljon lähempänä tehdä Ilmestyskirja. Nytin kuin on ehkä yleisesti tiedossa. Kyseessähän oli John Miliusin käsikirjoitus, jota Lucas oli hionut ystävänsä kanssa jo American Zoetrope -yhtiössä 1970-luvun alussa, ennen THX:ää. Tarkoitus oli, että Ilmestyskirja olisi ollut Lucasin seuraava työ American Graffitin jälkeen, ja niin ei käynyt vain siksi, että Zoetropen pomona toimineen Coppolan kanssa syntyi vääntöä projektin oikeuksista, jolloin Lucas päätyi toteuttamaan ideansa avaruusseikkailusta. Toisaalta sama Coppola yritti houkutella Lucasia Ilmestyskirjan ohjaajaksi vielä kesken Star Warsin kirjoittamisenkin. Muistan myös lukeneeni tuottaja Gary Kurtzin sanoneen jossain toisaalla, että Lucasin oli erässä vaiheessa tarkoitus paneutua Ilmestyskirjaaan vielä Star Warsin jälkeenkin. Momentum meni kuitenkin ohi. Tähtien sodan menestys vei Lucasin mennessään, ja Coppola sukelsi pimeyden sydämeen itse. Ennen Graffitia ohi ehti mennä myös hetki, jolloin Lucas olisi voinut päätyä toisten käsikirjoitusten visuaalisesti idearikkaaksi toteuttajaksi tavalla, joka olisi voinut olla hyvinkin luontevaa jatkumoa nuoren Lucasin kokeiluille. Lucasille tarjottiin tuolloin ohjattavaksi ”elokuvia, joissa ei ole tarinaa”: hippimusikaali Hairia, rock-ooppera Tommya. Olisipa ollut mielenkiintoista nähdä, miten niiden kansa olisi käynyt!

The Big Wednesday (1978) eli Villit vuodet, joka muuten sattumoisin tulee juuri tänään televisiosta, ja jonka menestymättömyydellä on jännittävä kytkös Star Warsiin.

Star Warsin menestys teki yllättävistä ihmisistä miljonäärejä. Tiesittekö, että Steven Spielberg on tienannut kymmeniä miljoonia dollareita Star Warsilla? Lucas nimittäin antoi hänelle 2,5 prosenttia tuotoista. Miten, miksi? No. Tällaista ei todellakaan tapahdu nyky-Hollywoodissa, mutta 1970-luvulla oli vielä kohtalaisen normaalia, että ohjaajalle luvattiin palkkioksi niin sanottuja tuottoprosentteja. Siis prosentteja elokuvan tuotosta siinä tilanteessa, että filmi pääsisi omilleen. Lucas oli sopimuksensa mukaan saamassa ensimmäisestä Star Warsista 40 prosenttia bruttotuotosta – sekä ne kuuluisat oikeudet oheistuotteisiin ja jatko-osiin, joilla hän pohjimmiltaan rakensi imperiuminsa. Lucas ei kuitenkaan todellakaan pitänyt itsellään noita 40 prosenttia (eihän hän edes uskonut prosenttien tuovan hänelle kummoisiakaan rahoja). Esimerkiksi Ben Kenobia näytellyt vanhan polven tähti Alec Guinness sai palkkionsa päälle 2 tuottoprosenttia. Star Warsin käsiksen hienosäädössä auttanut aviopari Willard Huyck ja Gloria Katz saivat hekin (yhteensä) 2 prosenttia. Jonesin elämäkerta jättää kuitenkin mainitsematta sen kaikkein huikeimman tarinan: ystävykset Lucas, Steven Spielberg ja John Milius vaihtoivat keskenään 2,5 prosenttia elokuviensa tuottoprosentteja samaan aikaan tekemistään elokuvista. Kyseessä oli tavallaan kaverusten veto siitä, mikä elokuvista Kolmannen asteen yhteys, The Big Wednesday ja Star Wars osoittautuisi menestykseksi. Kolmannen asteen yhteys oli menestys sekin, joten Milius ja Lucas saivat kelpo rahat Spielbergiltä. Surffileffa The Big Wednesday floppasi täysin, joten se siitä Lucasin ja Spielbergin kannalta. Mutta Star Wars, niin… noiden 2,5 prosentin on täytynyt tuoda Spielbergille ja Miliukselle melkoiset tilit.

Lucasfilm kasvoi elokuvatekniikan kehittäjäksi puolivahingossa. Lucas perusti oman tehosteyksikkönsä Industrial Light & Magicin roopeankkamaisesta syystä: jotta hän saisi omiin elokuviinsa haluamiaan erikoistehosteita halvemmalla. Imperiumin vastaiskun aikaan hän alkoi haaveilla digitaalisesta kuvaamisesta ja etenkin leikkauksesta, ja perusti tätä kehittämään tytäryhtiön, joka kutakuinkin ominpäin ja omistajaltaan salaa kehittyi animaatiostudio Pixariksi. THX-äänistandardi puolestaan syntyi, koska Lucas halusi omien elokuviensa kuulostavan hyvältä kaikkialla. Usein muistetaan vain Lucasin elokuvien rooli digitaalisten efektien historiassa, mutta hänen ja hänen yhtiöidensä merkitys myös digitaalisen leikkauksen, kuvaamisen ja lopulta elokuvateattereissa esittämisen saralla on melkoinen. Steven Spielberg onkin sanonut, että Lucas muutti omien elokuviensa lisäksi sen, miltä muidenkin elokuvat näyttävät ja kuulostavat.

George Lucas luopumisen hetkellä 2012 valitsemansa seuraajan Kathleen Kennedyn kanssa.

Lucas piti loppuun asti itseään altavastaajana. Tätä on oikeasti vaikea käsittää, mutta nimenomaan tällaista elämäkertakirjaa kahlatessa se tuntuu sittenkin loogiselta. Nuori George Lucas inhosi 1970-luvulla elokuvastudioiden rahanahneuteen perustuvaa mielivaltaista määräysvaltaa taideteoksiin (kuten hän tilanteen koki), eikä ilmeisesti aidosti koskaan tajunnut, ettei upporikkaana elokuvamogulina enää 2000-luvulla ollut se altavastaaja, jona itseään piti. Lucasin omassa päässä hänellä oli tietenkin valta ja oikeus sanella omien elokuviensa sisältö piittaamatta muiden – alaistensa, kriitikoidensa, yleisönsä – mielipiteistä, koska hän oli itse taiteilija eikä asioista ymmärtämätön studiopomo. Tämä sama ristiriita selittää sen minunkin usein päivittelemäni paradoksin, että nuori Lucas tunnetusti vastusti vanhojen mustavalkoelokuvien värittämistä kammottavana kulttuuriperinnön tuhoamisena, mutta vanhempi Lucas itse muutti omia vanhoja elokuviaan 1990-luvun puolivälistä alkaen pakkomielteisesti aina yhä uusien tehosteiden asuun ja vielä tänäkin päivänä käytännössä estää elokuviensa alkuperäisten versioiden julkaisemisen bluraylla. Lucasista hänellä nimittäin oli oikeus tehdä niin juuri siksi, että ne olivat hänen elokuviaan. Kukaan muu ei siinä pilannut kulttuuriperintöä: taiteilija vain itse viilaili pääteostaan.

Leia, Princess of Alderaan: Star Warsin kuningattaret ovat Leia Organa ja Claudia Gray

Posted on 22/01/2018 by Aki Jörgensen

Claudia Grayn kolmas Star Wars -romaani Leia, Princess of Alderaan julkaistiin jo syksyllä, mutta ehdin lukea sen vasta juuri The Last Jedin edellä. Juuri sen alla ei taas tuntunut mielekkäältä puskea aiheesta mitään blogiin, jossa oli kiireellisempää pohtia elokuvaa, joka ei ole vieläkään pohtimisista tyhjentynyt. Mutta nyt muutama (spoilaamaton!) sana kirjasta.

leia-princess-of-alderaan-cover

Lyhyesti: Kirja on erinomainen. Ei aivan niin mestarillinen kuin Grayn SW-esikoinen Lost Stars, mutta harvapa on. Lost Starsin tavoin myös Leia antoi ainakin minulle aivan uusia näkökulmia originaalitrilogian läpensä tuttuihin kohtauksiin. Niin ikään se jatkaa Grayn aiemman romaanin tiellä avatessaan galaksia niin sanotun tavallisen ihmisen näkökulmasta – siis siitä huolimatta, että näkökulma periaatteessa on selvästi rakkaan Leiamme.

Tämä Leia on kuitenkin vielä sisällissotaan osallistumaton teini-ikäinen, ja vaikka prinsessana tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen kansalainen, katsotaan galaksia joka tapauksessa tässä kirjassa ihanasti arkisemmin kuin Star Warsissa useimmiten. Kirjassa seurattavat senaatin nuoret harjoittelijat eivät ole maailman mahtavia, vaikka saattaisivat sellaisiksi haluta. He eivät katso Imperiumia sotilaan silmin, eivätkä toisaalta naiivin maalaispoika Lukenkaan tapaan (”vihaan Imperiumia siinä missä muutkin”, sanoo Luke kuin kunnon politiikkaan tympääntynyt teini ikään). Heidän järkytyksensä galaksin vallanpitäjien syvästä mädännäisyydestä on aitoa.

Äh, kortit pöytään. Pidin Grayn Leia-kirjasta paljon. Suorastaan näin paljon: kuten Lost Starsinkin kohdalla, jokaisen Star Wars -oheiskirjallisuudesta kiiinnostuneen kannattaa unohtaa mahdolliset ennakkoluulonsa young adult -kirjallisuudesta ja lukea tämä romaani. Nähdäkseni young adult tarkoittaa Leian tapauksessa lähinnä kirjaan valittua tekstikokoa, Leian ikää (16) ja tekstin kielellistä helppolukuisuutta. Niin, ja juonen tasolla varmaankin sitä, että Leialla on romanssi, mutta hei, ikään kuin sellaiset olisivat aikuisten kirjoissa kiellettyjä.

Leia kertoo siitä, kuinka Leia Organa aikuistuu virallisesti kruununperilliseksi. Toisaalta se kertoo myös siitä, kuinka hän samanaikaisesti käsittää, ettei edes hänen kuninkaallisen korkeutensa tulevaisuus olekaan ennalta kirjoitettu, vaan siihen vaikuttavat sekä hänen omat valintansa että hänestä riippumattomat tapahtumat. Kuten nyt esimerkiksi juuri se, että galaksia hallitseva hirmuhallitsija olisi hyvyyden ja oikeuden nimissä pakko kaataa – sillä tietenkin Leia on myös romaani, jossa Leia Organa liittyy kapinaliittoon.

Kirjassa, jossa Leia vasta opettelee ampumaan, tämä hetki on vielä muutamien vuosien päässä.

Leia on romaani, jonka päähenkilö todella tuntuu Leia Organalta. Siis juuri siltä, joka näyttää nuorelta Carrie Fisheriltä ja joka kohtelee pari vuotta myöhemmin pelastajiaan Kuolemantähdellä tuittupäisesti. Minusta Leian Leia tuntui enemmän Leialta kuin Grayn edellisen SW-romaanin, niin sanotusti aikuisten puolelle kirjoitetun ja uuteen trilogiaan kytkeytyvän Bloodlinen, mutta tämä on varmasti täysin makuasia.

Leia on romaani, jota lukiessani jännitin kylmät väreet selässäni päähenkilön puolesta ainakin kahdessa kohtauksessa, vaikka periaatteessa kaiken järkeni voimin tiedostin, että Leia Organa selviää kohtausten huoneista ulos elävänä. Erityisesti näistä kohtauksista ensimmäinen, noin kirjan puoliväliin ajoittuva yllättävä kohtaaminen erään lukijalle aiemmin tutun hahmon kanssa, väreilee koko Star Wars -kaanoniin peräti järisyttäviä ”entä jos…” -vaihtoehtotodellisuuksia – vaikka siis, spoilaamatta, tuntuu silti täysin uskottavalta osalta kaanonia. (Sitähän tämäkin kirja toki onkin.)

Senkin haluan vielä sanoa, että vaikka Leia on ehdottomasti Leian romaani, onnistuu se samalla kertomaan koskettavasti myös hänen vanhemmistaan kuningatar Brehasta ja senaattori Bailista, joista etenkin edellisen Gray on saanut luonnostella käytännössä tyhjästä. Merkittävässä sivuroolissa on myös The Last Jedin Amilyn Holdo, joka tässä näyttäytyy niin samanlaisena kuin Harry Potter -kirjojen Luna Lovekiva, että mieleni tekisi vähän kirjailija Graytä siitä moittiakin – mutten viitsi, koska Holdo on Lunan tavoin niin mainio eksentrikko. Ainakin minulle kirjan lukeminen toi runsaasti lisää painoa Laura Dernin tulkitseman ikääntyneemmän Holdon kohtaamiseen The Last Jedissä, vaikka Grayn valitsema kuvaus nuoresta Holdosta ei totisesti ole se elokuvasta ensimmäisenä mieleen tuleva. (Holdon lisäksi Leia-romaani kytkeytyy The Last Jediin sen verran, että siinä vieraillaan Crait-planeetan kapinallistukikohdassa sen ollessa vielä toimintakunnossa.)

Kaikkien kehujen päätteeksi vielä yksi totuus. Leia, Princess of Alderaan, sisältää Star Wars -kirjallisuuden historian musertavimman loppulauseen. Älkää, älkää kurkistako sitä ennen loppuun pääsemistänne. Lukekaa sinne itse, ja haastan teidät yrittämään pidätellä kyyneliänne. Minun on vaikea pystyä siihen nytkään, vaikka kirjan lukemisesta on nyt jo tovi aikaa.

Bloodline: Uuden trilogian galaksin tila valkenee viimein

Posted on 14/06/2016 by Aki Jörgensen

Nyt kun The Force Awakensin ensi-illasta on jo yli puoli vuotta, meille vähitellen kerrotaan, kuinka sen kuvaamaan tilanteeseen Jedin paluun onnellisesta lopusta pohjimmiltaan päädyttiin. Olennainen palanen tätä palapeliä on Claudia Grayn kehuttu romaani Bloodline, joka sijoittuu aikaan noin kuusi vuotta ennen Episodi VII:aa.

Tämä kirjoitus alkaa spoilaamattomana kirja-arviona. Selkeän varoituksen jälkeen käsittelen myös kirjan spoilaavia juonenkäänteitä niistä kiinnostuneille lukijoilleni.

Ensin ilouutinen kaikille, joiden mielestä Luke Skywalker ei ollut ainoa klassinen hahmo, joka jäi The Force Awakensissa liian vähälle huomiolle: Bloodline on läpikotaisin Leia-romaani. Sen muissa pääosissa ovat käytännössä uudet hahmot (joista Korr Sella toki vilahti The Force Awakensissa sen yhden sekunnin ajan kuolemassa Hosnian Primen tuhoutuessa). Leia ei sentään edusta kirjassa aivan yksin elokuvahahmoja, mutta hänestä Bloodlinessa ehdottomasti on kyse.

Tai no, hänestä ja Uudesta Tasavallasta. Bloodline on yllättävänkin voimakkaasti poliittinen romaani Tasavallan senaatissa, vaikka se toki kääntyy vähäksi aikaa myös ”kunnon Star Wars –seikkailuksi” salaisine tehtävineen. Claudia Grayn kunnianhimoinen tehtävä on romaanillaan selittää, miksi Uusi Tasavalta, Imperiumin tuhon jälkeen perustettu galaksin demokraattinen yhteishallinto, on hajoamaisillaan (kuten jo takakannen nosto paljastaa tosiaan olevan tapahtumassa). Samalla se selittää, miksi kunnioitettu prinsessa, senaattori ja sotasankari Leia Organa on The Force Awakensin aikaan asemassa, jossa hän uskoo tulevansa salamurhatuksi, jos vielä palaa senaattiin (tämän paljastava kohtaus Leian ja Korr Sellan välillä poistettiin elokuvasta, mutta se esiintyy muun muassa romanisaatiossa).

Romaani perustuu näiltä osiltaan Lucasfilmin Tarinaryhmän kaavailemaan The Force Awakensin taustatarinaan ja toisaalta Episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajan Rian Johnsonin ehdotuksiin. Kirjan ”skandaalipaljastus”-osa sai alkunsa animaatiolyhytelokuvan ideana, jota Tarinaryhmä suunnitteli jo vuonna 2012, ja Ransolm Casterfon hahmo taas oli varhaisessa vaiheessa mukana The Force Awakens -käsikirjoitusluonnoksissa. Bloodline on siis mitä suurimmassa määrin samaa kaanonia kuin elokuvatkin, ”virallinen totuus”, kuten nykyisessä Lucasfilmin tulkinnassa periaatteessa kaikki Disney-oston jälkeen julkaistu.

Toukokuussa julkaistu Bloodline on otettu kiittävästi vastaan. Sitä on kehuttu jopa Star Wars –romaaneista parhaaksi ja sen on väitetty muuttavan The Force Awakensin katsomiskokemuksen.

Tämän huomioiden omat tuntemukseni ovat…ristiriitaiset.

Star Wars –romaanina Bloodline on kyllä erinomaisesta päästä. Sen juoni on toimiva yhdistelmä isoa ja pientä sekä politiikan että toiminnan tasoilla: romaani ei kerro valtavista uroteoista eikä historiallisista käännekohdista, mutta yksilötasolla sittenkin molemmista. Viime vuoden Lost Starsin kirjoittaja Claudia Gray on nytkin taitava henkilökertoja: erityisesti romaanin keskeisin uusi hahmo, ”hyvästä Imperiumista” haaveileva mutta Palpatinea ja Vaderia syvästi vihaava senaattori Ransolm Casterfo on ensiluokkaisen monitasoinen. Ovelasti Gray saa lukijan ensin leimaamaan Casterfon keskenkasvuiseksi kiihkoilijaksi kuten Leiakin tekee, ennen kuin paljastaa, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia.

The Force Awakensin prequelina Bloodline onnistuu paitsi juonikuvioiden tasolla, myös ja erityisesti galaksin Imperiumi-suhteen kuvaajana. Bloodlinen aikana Imperiumista alkaa olla niin kauan, että vallassa on seuraava sukupolvi, mutta sodan kokeneetkin ovat yhä niin läsnä, että täysi läpivalaisu historiaan on yhä vaarallisen tekemättä. Imperiumin kansalaisten ruohonjuuritasoa upeasti Lost Starsissa kuvannut Gray onnistuu näiden mielipidevirtojen esittelyssä upeasti nytkin, ja siten kaukainen galaksi tuntuu taas piirun verran realistisemmalta.

Mutta sittenkin minusta tuntuu, että siinä missä Lost Stars oli minustakin mestarillinen, Bloodline tuntuu kiireessä kirjoitetulta. Se yksinkertaistaa Uuden Tasavallan senaatin kahdeksi keskenään riiteleväksi puoluelaumaksi, jotka eivät saa mitään aikaiseksi lähinnä siksi, etteivät saa. Aivan perimmäiset syyt senaatin saamattomuuteen jäävät lopulta aukeamatta samaan tapaan kuin arvoitukseksi jää, minkä senaattori kotiplaneetaton Leia itse asiassa on – aivan kuin kirjailijalla ei sittenkään olisi vastausta ensimmäiseenkään kysymykseen.

Kirjaa on myös paikoin kiusallisen helppo tulkita vertauskuvaksi Yhdysvaltain todellisesta kahtiajakautuneesta poliittisesta umpisolmusta. Bloodline paljastaa, että Star Warsin galaksi on jakautunut parissakymmenessä Jedin paluun jälkeisessä vuodessa ”populistisiin” ja ”centristisiin” planeettoihin. Populistit, joihin Leia kuuluu, haluavat mahdollisimman heikon keskusjohdon, jotta siitä ei enää koskaan voisi nousta Imperiumin kaltaista diktatuuria. Centristit taas uskovat voimaan ja vahvuuteen. Onneksi Grayn ei sentään voi katsoa väittävän Leiaa ja muita ”hyviksiä” republikaaneiksi tai Yhdysvaltain demokraatteja Imperiumin perään haikaileviksi centristeiksi, sillä aivan sellaisenaan asetelma ei meidän galaksiimme käänny: centristit muun muassa kannattavat kuolemantuomiota.

Lisäksi…tämä menee henkimaailman ja ehdottomasti makuasioiden puolelle, mutta en voi olla lisäämättä: En ole aivan varma, tunnistanko romaanista prinsessa Leiaa. Älkää käsittäkö väärin: Grayn Leia tuntuu aidolta ihmiseltä, sympaattiselta ja sympatian arvoiselta, mutta kuulostaako hänen äänensä siltä, jollaisena minä näen Leia Organan? Jostain syystä ei aivan, vaikken osaa edes osoittaa, miksi. Leian suhde Vaderiin, isäkseen paljastuneeseen kiduttajaansa, tuntuu minusta oikealta, mutta ikuisen taistelijan pettynyt suhde politiikkaan ei yhtä lailla. Tarinassa vain vieraileva Han Solo kyllä tuntuu omalta itseltään, ja Leia-Han –kohtaukset kuuluvat kirjan aidoimpiin. Tätä kirjoittaessani huomaan jo epäileväni tuntemuksiani, mutta lukiessani minun oli vaikea kuulla kirjan Leiana elokuvien Leiaa.

Kannattaako Bloodline lukea? Kyllä. Onko se uuden kaanonin paras Star Wars –romaani? Ei, koska se on vasta toiseksi paras Claudia Grayn Star Wars –romaani. Onko se erinomainen poliittinen trilleri muussa kuin Star Wars –mielessä? Ei, sillä sen varsinainen juoni on melko arvattava.

Kuvan jälkeen spoilaava osuus, eli mitä Bloodlinessa tapahtuu sellaista, mikä tekee siitä tähän mennessä keskeisimmän The Force Awakensin ja koko uuden trilogian prequelin.

Oikeastaan sen jo sanoin: Bloodline selittää The Force Awakensin aikaisen galaksin tilaa ja Leian henkilökohtaista asemaa siinä enemmän kuin mikään tähän mennessä, tuo elokuva ehdottomasti mukaan lukien.

Bloodline paljastaa, että vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia galaksi ei ollut vielä kuullutkaan The First Orderista. Imperiumi oli voitettu, ja Leiankin silmissä suurin uhka oli Tasavallan itsensä hajoaminen kahtia, mahdollisesti sotaisasti.

Kirjan lopussa jää vielä arvoitukseksi, josko näin itse asiassa kävikin. Bloodlinessa selviteltävä salaliitto nimittäin on, että eräät centristiset maailmat tukevat salaa Imperiumin jäänteistä kerättyjä sotilaallisia joukkoja, suunnitelmissaan Ensimmäisen Ritarikunnan tuleva esiinmarssi. Bloodlinen jälkeenkään emme tiedä, kuinka Chuck Wendigin Aftermath-romaanin salaperäisen amiraalin johtamien viimeisten keisarillisten ajasta päästiin tähän, ja missä esimerkiksi Snoke on tässä vaiheessa (häntä ei mainita Bloodlinessa, vaikka The Force Awakensin romanisaation mukaan Leia ja Snoke tuntevat toisensa). Kannattaa kuitenkin huomata ajankohta: kun esimerkiksi Finn ja monet muut First Orderin sotilaat on kaapattu vanhemmiltaan jo lapsina, on tämä suunnitelma ollut tekeillä jo pitkään ennen Bloodlinen aikaa ja paljastumistaan, eikä sen paljastumisesta ole toisaalta The Force Awakensin aikana vielä kovin kauaa. Ehkäpä Snoke onkin tässä vaiheessa yksi Uuden Tasavallan huomaamattomista senaattoreista, Palpatinen tapaan? (Vaan eikö se olisi tylsää?)

Ajankohtansa kautta Bloodline tulee paljastaneeksi muutakin kiinnostavaa. Tässä hetkessä, siis vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, Ben Solo ei ole vielä kääntynyt opettajaansa Luke Skywalkeria vastaan ja ottanut nimeä Kylo Ren (eikä Luke Skywalker ole siis vielä kadonnut). Tai – jos näin on tapahtunut, se on tapahtunut juuri äsken, sillä Ben ja Luke ovat koko romaanin ajan jossain kaukana, tavoittamattomissa. Todennäköisesti tämä synkkä päivä, johon epäilemättä palataan vielä Tarinaryhmän luotsaamissa Star Wars –tarinoissa ellei suorastaan elokuvissa, ajoittuukin juuri näille main, sillä tiedämme The Force Awakensin romanisaatiosta Hanin ja Leian menettäneen poikansa jo ennen tämän aikuistumista.

Todennäköisimmältä kuitenkin tuntuu, että noihin tapahtumiin johtaa suoraan Bloodlinen toinen iso käänne. Romaanin edetessä galaksille paljastuu Leian skandalöösi perhetausta: kyllä, jedi-Luke tiedettiin hänen veljekseen, mutta sikäläisessä Wikipediassa Anakin Skywalkerin artikkeli ei jatkunut ”Katso: Darth Vader”. Toisin kuin vanhassa expanded universessa, jonka perusteoksessa Thrawn-trilogiassakin noghrit kunnioittivat Leiaa ”Lady Vaderina”, tässä kaanonissa Luke ja Leia katsoivat parhaaksi pitää isänsä myöhemmän aliaksen omana tietonaan – jopa niin tarkasti, että he eivät kertoneet edes lapsenlapsi Benille. Kuinka suurta osaa tämä salailu näyttelikään Kylo Renin pettymyksessä vanhempiinsa, jää nähtäväksi.

Sisällissodan sankarin paljastuminen vihatun Vaderin tyttäreksi on siis uuden kaanonin selitys sille, miksi Leia on Tasavallan paaria-luokassa ja miksi hän johtaa vastarintaliikettään salassa sen sijaan, että olisi puhunut sen osaksi Uuden Tasavallan virallista ulkopolitiikkaa. Tämä selitys on minun puolestani aivan uskottava – jos kohta luonteeltaan niin monimutkainen, että sen avaaminen pelkät elokuvat katsovalle yleisölle on vaikeaa. Rian Johnsonin osallistuminen romaanin ideoimiseen lupaa joka tapauksessa, että galaktinen politiikka on jossain määrin osa Episodi VIII:aa.

Tämäkin on sanottava ääneen: Ajankohtansa vuoksi Bloodline tulee myös – sori vaan – nollanneeksi aika monta Rey-teoriaa. Bloodlinen aikaan Rey on kaiken tietämämme mukaan ollut jo monta vuotta yksin Jakkulla. Leian ja Hanin tyttäreksi Reytä tuskin enää moni veikkasikaan, mutta näin vaihtoehdoista näyttää pyyhkiytyvän Lukekin. Vaikka…saapa nähdä.

Vielä yksi sivuseikka ansaitsee maininnan, ja sekin menee luokkaan ”kutkuttavan salaperäistä”. Romaani nimittäin vihjaa moneen kertaan Mon Mothman olevan ”poissa” ja ilmeisesti sairas, mutta tekee selväksi, että tämä ei ole kuollut. Äkkiä laskien Kapinaliiton vanhan johtajan ja Uuden Tasavallan ensimmäisen kanslerin täytyy olla tässä vaiheessa vähintään 80-vuotias, mutta pidän vähintään mielenkiintoisena, että romaani vihjailee hänen politiikkaan paluunsa epävarmuudesta. Oma salaliittopääni on taipuvainen tulkitsemaan tämän kääntäen: romaani tulee vihjanneeksi, että saatamme hyvinkin vielä tavata Rogue Onessakin esiintyvän Mon Mothman Episodi VIII:ssa tai IX:ssä, joka tapauksessa vähintään oheisteosten puolella. Jos The Force Awakensissa todella tuhottiin koko Uuden Tasavallan hallinto, eikö vanha sotaratsu saata tuumia: ”Taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan”?

Uuden kaanonin paras Star Wars -oheinen

Posted on 28/04/2016 by Aki Jörgensen

Tämä blogimerkintä menee todellakin sarjaan ”kirjoituksia, jotka olisi pitänyt kirjoittaa jo ajat sitten”. Tarkkaan ottaen vähän ennen The Force Awakensin ensi-iltaa. Mutta kirjoittamatta jäi, ja niin vain sen tekee nyt ajankohtaiseksi se, että Claudia Grayn odotettu toinen Star Wars -romaani Bloodline julkaistaan jo ensi viikolla.

Ja sehän on odotettu siksi, että Grayn ensimmäinen Star Wars -romaani oli viime syyskuussa julkaistu Lost Stars. Young adult -muotitermin alla julkaistu romaani tuli ja yllätti kaikki, mukaanlukien minut. On nimittäin päivänselvää, että Lost Stars on parasta uuden kaanonin aikaista Star Wars -oheisluettavaa tai -katsottavaa. Sen lisäksi se saattaa hyvin olla jopa kaikkien aikojen paras lukemani Star Wars -romaani.

Lost Stars kertoo, kuten young adult -romaani ilmeisesti käytännössä tarkoittaa, kahdesta nuoresta ystävästä-jotka-voisivat-olla-rakastavaisia, jotka päätyvät suuressa sodassa vastakkaisille puolille. Kaikki tietävät, että tätä peruskaavaa käyttäen voi saada aikaiseksi sekä aivan suurimpia tarinoita Romeosta ja Juliasta uuteen Battlestar Galacticaan että kammottavia kauhuja ihmiskunnan riesaksi (Twilight, katson sinua). Lost Stars, kuten varmaankin tuli jo selväksi, lukeutuu ehdottomasti onnistumisiin.

Vanhan expanded universen, Legends-tarinoiden, lukijat saattavat muistaa Rogue Squadron -sarjakuvien tarinan The Making of Baron Fel, joka ainakin omassa mielessäni kuuluu tuon kaanonin huippuhetkiin. Sen alussa kapinallisten vangiksi joutunut Imperiumin lentäjä-ässä Soontir Fel aloittaa tarinansa kertomalla olleensa vain maalaispoika joka halusi lentää, ja että ”toisissa olosuhteissa” hänestä olisi voinut tulla Kapinaliiton Luke Skywalker – ja Luke Skywalkerista Imperiumin Soontir Fel.

Minä luen Lost Starsin sukulaiseksi tälle tarinalle – paitsi että se on paljon, paljon syvempi ja älykkäämpi. Claudia Grayn päähenkilöt Thane Kyrell ja Ciena Ree kasvavat Imperiumin vakauttamalla planeetalla. Thane tulee planeetan aristokratiaan kuuluvasta perheestä, Ciena köyhistä ja luonnonuskoisista oloista. Molemmat haluavat avaruuslentäjiksi, ja tie siihen on tietenkin Imperiumin akatemia. Vaiherikkaalla tiellään nämä kaksi valmistuvat akatemiasta juuri parahiksi samoihin aikoihin, kun jossain toisaalla eräs prinsessa uskoo erään superaseen suunnitelmat kahden droidin haltuun. Lost Starsin edetessä Thane ja Ciena päätyvät eri puolille galaktista konfliktia, joka etenee kaiken aikaa taustalla myös meille tuttua latuaan.

Gray onnistuu kirjassa taitavasti sekä tuon konfliktin että päähenkilöidensä kuvaajana. Ensinnäkin Thane Kyrell ja Ciena Ree tuntuvat aidoilta ihmisiltä, ja heistä välittää lukiessaan enemmän kuin Star Wars -kirjoissa (sori vaan) yleensä. Nämä kaksi tuntuvat kuuluvan yhteen, vaikka samaan aikaan heidän liittonsa tuntuu lukijastakin mahdotttomalta. Näin, koska – ja nyt pääsemme Grayn varsinaiseen neronleimaukseen – hahmojen ytimeen on kirjoitettu erinomaisen kiinnostava ajatusleikki. Kaksikosta kapinalliseksi päätyy nimittäin rikkaan perheen kyyninen poika Thane Kyrell, joka ei usko auktoriteetteihin eikä varsinkaan idealistiseen pasifismiin. Imperiumin uskollisena sotilaana taas pysyy Ciena Ree, joka nimenomaan on idealisti ja kunniansa vanki, joka tahtoo rauhaa.

Claudia Gray siis kääntää luonteiden ennakko-oletukset ympäri – ehkä monen mielestä sukupuoltenkin, sillä Grayn alkuperäinen tehtäväkäsky oli kertoa päinvastoin idealistisen tytön liittymisestä kapinaliittoon ja kyynisen pojan liittymisestä Imperiumiin. Mutta juuri kiepauttamalla luonteet toisin hän onnistuu kertomaan mielestäni kaikkien aikojen kiehtovimman ja uskottavimman todistuksen siitä, miten Imperiumi pitää valtansa. Thanen ja Cienan kautta käsitellään muun muassa Kuolemantähteä vastapuolen näkökulmasta: miten kokonaisia planeettoja tuhoavan aseen voi nähdä rauhaa rakentavana, ennaltaehkäisevänä pelotteena ydinpommin tapaan, ja miten tuon kuun kokoisen tukikohdan imperiaaliuhrit lisäisivätkään järjestyksenpitäjien raivoa kapinallisterroristeja kohtaan. Star Wars tapaa perinteisesti, arkkityyppisen luonteensa mukaisesti, esittää Imperiumin yksiselitteisen ”pahana”, mutta meille kaukaiseen galaksiin korviamme myöten uppoutuneille on tervettä ja kiehtovaa nähdä vastustaja myös inhimillisenä. Jokainen käskyjä seuraava sotilas ei toki ole hän, joka armotta antaisi käskyn tuhota Alderaan (yksi kirjan sivuhenkilöistä on alderaanilainen keisarillinen).

Tämän kaiken lomassa Lost Stars tarjoaa onnistuneesti vastapuolen ja sivullisen näkökulmaa moniin pienempiin yksityiskohtiin: julkkisprinsessa Leia Organa on pari vuotta ennen Yavinin taistelua nuorille kadeteille kenties pieni ihastuksenkin kohde, mustiin pukeutuva Darth Vader Imperiumin rivisotilaille salaperäinen ja pelottava ilmestys ja Kapinaliittoon aikanaan yhtäkkiä ilmestyvä ”kenraali Han Solo” kapinan duunareille kummastus. Luonnollisesti Gray ei vastusta kiusausta ujuttaa hahmojaan myös eräille avainpaikoille: arvatkaapa vain, kuka skannaa senkin Tantive IV:n pakokapselin, jossa ei havaita eläviä olentoja. Kaikki tämä toimii oikein hyvin, koska nämä väläykset ovat kirjan mauste, eivät pääasia.

Monta kertaa lukiessani mietin, oliko tätä ylipäätään järkeä julkaista ”young adult” -bannerin alla. ”Nuortenromaanius” kun tuntuu tässä tapauksessa nurinkurisesti tarkoittaneen paitsi älykkäämpää ja aikuisempaa kerrontaa kuin suurin osa Legends-tarinoista, myös sitä, että tämän kirjan päähenkilöt harrastavat seksiä. Totuuden nimissä nuortenromaanius näkyy tosin paikoin star-crossed lovers -kaavan ulkopuolellakin: akatemiassa kerronta tuo mieleen Harry Potter -kirjojen Tylypahkan ja esimerkiksi Endorissa tapahtumien kuvauksen vähäisyys kiusaa vähemmän kärsimätöntä lukijaa. YA-leimaa ei silti kannata missään nimessä pelätä: ensinnäkin painotuksia voi perustella kirjan tuntuvalla paksuudella, ja kuten sanottua, Thanen ja Cienan sielunmaisemien kuvauksessa romaani menee vähintään ”aikuistenromaanien” syvyyteen.

Ehdoton suosituspeukku siis. Lost Stars onnistuu romanssina, tragediana, seikkailuna ja kiehtovana vaihtoehtoisena katsauksena Star Wars -universumiin, eikä siltä enää kehtaa missään enempää pyytää. Surumielinen loppujakso kuljettaa lukijan Jakkun taisteluun asti, mutta vaikka tämäkin kirja julkaistiin osana Journey to The Force Awakens -ohjelmaa kuten Shattered Empire ja Aftermath, ei tämä mitään erityistä uutta siihen elokuvaan liittyvää informaatiota lukijalle enää antanut. Sen sijaan tarina pysähtyy pisteeseen, jota pidin aivan erityisen rohkeana. Nyt toivon vain, että Claudia Graylla on rohkeutta myös kieltäytyä jatko-osatoiveista…

Ensi viikolla julkaistava Bloodline ei siis, onneksi, ole Lost Stars 2. Sen sijaan se lupaa virallisen sivun vihjausten perusteella olla ”se varsinainen prequel The Force Awakensille”. Kuusi vuotta ennen Episodi VII:ää tapahtuva romaani kertoo Ensimmäisen ritarikunnan kasvavan uhan vaikutuksesta Uuteen tasavaltaan. Romaani keskittyy Leia Organan ympärille (jei!) ja kertoo siis Vastarintaliikkeen synnystä Tasavallan sisällä. Virallisen sivun vihjeen perusteella tarina saattaa myös sisältää sen monien spekuloiman hetken, jossa galaksille viimein paljastuu kloonisotien sankarin Anakin Skywalkerin ja Imperiumin vihatun Darth Vaderin välinen yhteys. Epäilemättä odotettavissa on The Force Awakensin sivuhenkilöiden esiintymisiä ja ainakin jonkinlaisia viittauksia Skywalker-Organa-Solon perhetragediaan. Ja ellei tämä jo muuten kiinnostanut, Episodi VIII:n ohjaajan Rian Johnsonin kerrotaan osallistuneen juonenkehittelyyn.

Bloodline julkaistaan ”aikuistenromaanina” eikä ”nuorten aikuisten romaanina”. Toivottavasti laatu ei silloin putoa…

Star Wars Vuosikirja 2015: Ällökakkaa

Posted on 12/12/2015 by Aki Jörgensen

Vastaus

Ostaessani lehtipisteestä Empire-lehden The Force Awakens -numeroa, silmäni osuivat komeakantiseen punaiseen lehteen, joka hämmästyksekseni paljastui kotimaiseksi julkaisuksi. Star Wars Vuosikirja 2015 on joulukuun alussa ilmestynyt 66-sivuinen, kiiltäviin kansiin liimattu erikoislehti, jonka Suomeksi on julkaissut Egmont. Hinta on 7,95 euroa. Luonnollisesti ostin.

Älkää te tehkö samoin.

En ymmärrä, kenelle lehti on tarkoitettu. Ainakin otsikko Vuosikirja 2015 on aivan höpönkukkua. Tämän vuoden Star Warsin vuosikirjan pitäisi kai käsitellä muun muassa uuden elokuvan odotusta, uuden kaanonin aloitusta kirjoissa ja sarjakuvissa, Rebels-animaatiosarjaa ja muita tänä vuonna ajankohtaisia asioita. Mitään näistä ei mainitakaan tässä ”vuosikirjassa”.

Sen sijaan lehdessä käydään läpi kuuden tähänastisen Star Wars -elokuvan tapahtumat. Tapahtumien kertominen lapsiystävällisesti (”sithit hajottivat jediritarikunnan”) on valinta, josta ei tarvitse lähteä kiistelemään, mutta tapahtumien kertaamista mielikuvituksettomasti ei voi puolustella mitenkään. Lehti tuskin innostaa lapsilukijaa, ja vielä vähemmän sitä voi suositella aiempien leffojen tapahtumia kertaamaan pyrkivälle aikuiselle. Teksti luettelee kuuden elokuvien tapahtumia kuin kauppalistaa:

Varakuningas halusi kuningattaren allekirjoittavan sopimuksen, jotta valloitus olisi laillinen.

”En suostu yhteistyöhön”, kuningatar sanoi.

”Kansasi kärsimys saa sinut ymmärtämään meidän näkökantaamme”, varakuningas vastasi.

Elokuvien tapahtumien toteamisen ohessa lehdykkä täyttyy puuhakirjamaisista tehtävistä, joista jotkut varmaankin ovatkin lapsille hauskoja, mutta liian monet joko kieliperusteisia (”Osaatko yhdistää hieman englannilta kuulostavat gunganinkieliset lausahdukset oikeisiin kännöksiin”) tai muuten vain pölhöjä (”Kuvittele, että sinulla olisi oma klooniarmeija. MIllaiset haarniskat sotilailla olisi?”). Olen varma, että on olemassa parempia varsinaisia Star Wars -puuhakirjoja.

Kannessa luvattu ”Star Wars -tieto” lienee sitten sivuille ripoteltua triviatietoa hahmoista, aluksista, jedijärjestöstä ja niin edelleen, mutta sellaisesta kiinnostuneiden kannattaa mieluummin tarttua vaikka Dorling Kindersleyn kuvitettuihin opaskirjoihin. Mitään kovin kummoista Vuosikirja-lehdessä ei nimittäin ole tälläkään saralla, ellei sellaisiksi lasketa muutamia tiedonmuruja, joita minäkään en olisi tiennyt, mutta joita en välttämättä silti laske kovin syvälliseksi SW-informaatioksi. Lehdykkä muun muassa väittää, että Millennium Falconin kaksi asetta ovat ”kevyt sädekanuuna ja neloislaserkanuuna”. Niin mitkä?

Tietenkään julkaisu ei ole kotimaista tuotantoa, vaan kankeaa, etten sanoisi kehnoa, käännöstekstiä brittijulkaisusta, mutta ei se mikään puolustus ole. Jos tämä lehtiparka on Egmontin koepallo siitä, kannattaisiko esimerkiksi uuden kaanonin sarjakuvaa julkaista suomeksi, pyörittelen päätäni surullisena. Ei todellakaan näin. Odotan kauhulla vuosikirjaa 2016.

Kohti Voiman heräämistä, osa 2: Aftermath

Posted on 09/12/2015 by Aki Jörgensen

Sen piti olla Journey To The Force Awakens -julkaisuohjelman kruununjalokivi. Romaani, joka johtaa katsojat kohti uutta elokuvaa. Twitterissä itse itsensä Star Wars -kirjailijaksi lobanneen Chuck Wendigin Aftermath.

Siitä tuli kiistellyin SW-kirja viiteentoista vuoteen. Tuolloin ilmestyi Vector Prime, jossa Chewbacca tapettiin expanded universen aikajanassa – eikä sen kohdalla kai oikeastaan kiistelty mistään muusta kuin rakastetun hahmon kuoleman tarpeellisuudesta (tai kuolintavasta: Chewiehän jäi sentään putoavan kuun alle). Aftermathin kohdalla on melkein helpompi luetella, mistä kirjan piirteistä ei ole kohistu. Luetellakseni kuitenkin muutaman kritiikin kohteen: Wendigin preesens-kerronta ja lyhyiden, paikoin ajatusviivamaisten lauseiden töksähtelevä tyyli. Sarjan päähahmojen puuttuminen. Tapahtuma-aika vain kolmisen kuukautta Jedin paluun jälkeen. Lukuisat homoseksuaalit hahmot.

Minun tuomioni Aftermathista on voittopuolisen myönteinen. Sillä on ongelmansa (joihin hahmojen sukupuolinen suuntautuminen ei todellakaan kuulu), mutta pohjimmiltaan minä pidin kirjasta – ja sitäkin enemmän pidin sitä onnistuneena johdatuksena Jedin paluusta eteenpäin. Tämän kirjoituksen alkuosa ei spoilaa tavallista kirja-arviota kummemmin, mutta selkeän spoilerivaroituksen jälkeen luettelen lopuksi eräitä The Force Awakensin kannalta kiinnostavia juonitapahtumia kirjaa lukemattomille kiinnostuneille.

Pian Jedin paluun jälkeen sijoittuva Aftermath tosiaan keskittyy pääjuonessaan uusiin hahmoihin vieraalla Akiva-planeetalla. Sisään tarinaan tosin tulemme Wedge Antillesin kautta, joka pelmahtaa sattumalta paikalle samaan aikaan kun Imperiumin viimeiset korkea-arvoiset johtajat kokoontuvat salaiseen neuvonpitoon häviöltä näyttävästä sotatilasta. Wedge jää kuitenkin nopeasti tarinasta sivummalle, ja pääosiin marssitetaan joukko uusia hahmoja: kapinallisjoukoista eläköitynyt ja äidin rooliaan etsivä Norra Wexley, hänen mustan pörssin kauppaa tekevä poikansa Temmin, Kapinaliitolle töitä tehnyt palkkamurhaaja Jas Emari sekä suosikkini, entinen Imperiumin salaisen poliisin kiduttaja Sinjir Vellus. Kuten arvata saattaa, tämä repaleinen joukko päätyy yhteen, sillä kaikilla heistä on omat syynsä heittää kapuloita Imperiumin johtajien salaisen kokouksen rattaisiin.

Kirjan pääjuoni on kuin pysähtymätön toimintaelokuva, ja siksi Chuck Wendigin omintakeinen kirjoitustyyli toimii. Itselläni kesti hämmästyttävän vähän aikaa tottua preesens-muotoiseen kerrontaan, koska kirja tosiaan pitää lukijansa koko ajan toiminnan keskellä – ja kerrankin se toiminta tosiaan tuntuu elokuvalliselta, mikä sekin sopii Star Wars -kirjaan hienosti. Uudet hahmotkin tuntuvat nopeasti kiinnostavilta, vaikka Temmin onkin vähän turhan ilmeinen ”luokan kovis” -tyyppinen väännös Phantom Menacen Anakinista.

Silti, välillä tasohyppelymäinen toiminnan jatkuvuus uhkaa heittää lukijansa kyydistä. Kirjassa on esimerkiksi suorastaan naurettavan monta lukua, jotka päättyvät joko jonkin päähenkilöistä tajunnan menetykseen tai putoamiseen korkealta. Enkä ole ihan varma, mitä ajatella hyppiväksi tappajaksi ohjelmoidusta Kauppaliiton vanhasta taisteludroidista (”Roger, roger!”). Osa kerronnan ongelmista voi johtua siitäkin, että Wendig kirjoitti kirjan hyvin nopeasti (kirjailijan omista tavoitteista kiinnostuneiden kannattaa muuten lukea Entertainment Weeklyn kohuja edeltäneet haastattelut: osat 1, 2 ja 3). Pääjuonta taitavampi Wendig onkin mielestäni loihtimaan pieniä, tunnelmallisia hetkiä toiminnan keskelle: sain kirjaimellisesti kylmät väreet lukiessani alkupuolen kohtauksen, jossa baarissa toistetaan prinsessa Leian holovideolähetystä, jossa kannustetaan tarttumaan aseisiin Imperiumia vastaan ja julistetaan toivon sanoina: ”Uusi tasavalta on tulossa”.

Pelkän pääjuonensa perusteella Aftermath olisikin vähäisempi, vaikka ei silloinkaan huono, Star Wars -romaani. Mutta siinä ei olekaan kaikki. Se, mikä todella tekee Aftermathista onnistuneen romaanin nimenomaan episodienvälisen sillanrakentamisen hengessä, ovat 15 välinäytöstä, jotka Wendig sijoittelee lukujen väleihin. Nämä nimittäin luotaavat mitä mielikuvituksekkaimmista näkökulmista galaksin tilaa Keisarin ja Vaderin kuoleman sekä toisen Kuolemantähden tuhon jälkeen. Wendig näyttää muun muassa kuinka Imperiumin joukot lopettivat Coruscantilla alkuunsa mielenosoituksen, jossa Palpatinen patsas Jedin paluun special editionin lopussa kaadettiin, ja kuvaa palkkionmetsästäjien ongelmia rauhan uhatessa toimeentuloa. Välinäytöksissä esiintyy myös päätarinaa runsaammin tuttuja hahmoja: erityisen herkullinen on esimerkiksi Mon Mothman suunnitelma Kapinaliiton demilitarisoinnista rauhanaikaiseksi Uudeksi Tasavallaksi. Muutama näistä välinäytöksistä on niin yllättäviä, että mainitsen ne vasta alempana tässä kirjoituksessa, spoilerien puolella.

Välinäytökset ovat niin hyviä, että ne ovat vain muutaman sivun mitastaan huolimatta kuin loistavia novelleja. Olisin lukenut niitä vaikka kokonaisen kirjan täydeltä, ja pelkkien niiden voimallakin Aftermath nousee minun kirjoissani erinomaisten Star Wars -kirjojen joukkoon. Wendig luotaa erityisen taitavasti – ja aikuisella tavalla älykkäästi, mitä ei usein voinut sanoa vanhasta expanded universesta – Imperiumin ja kapinallisten puolilla sekä siinä välissä olemisen motiiveja, ja siten johdattaa meitä kohti ambivalentimpaa The Force Awakensia, jossa Imperiumin perillisen First Orderin sotilas Finn vaihtaa puolta ja Kylo Renkin on tekijöiden mukaan pikemminkin ”uskova” kuin ”paha”.

Wendig kirjoittaa Aftermathille ja hahmoilleen ainakin kaksi jatko-osaa. Olen kiinnostunut. Toivottavasti ja oletettavasti mukana on sankarien lisäksi edelleen myös romaanin pahis, Imperiumin amiraali Rae Sloane, joka yhtäältä on armoton kuten Imperiumin komentajan tulee ollakin, mutta toisaalta vanhan kaanonin Pellaeonin tapaan ”hyvä imperiaali”, joka ei varmastikaan haluaisi esimerkiksi uhrata Imperiumin siviilejä saavuttaakseen rauhan vääräuskoisten Uudesta Tasavallasta.

Se, että Aftermathia vastaan on hyökätty niin voimakkaasti, tuntuu siis minusta epäreilulta. Aivan absurdi oma lukunsa on se osa lukijakritiikkiä, joka kohdistuu vain Sinjirin homouteen, ja jätän sen kokonaan omaan arvoonsa. Kirjan tyyliä vastaan kohdistuva kritiikki on ymmärrettävämpää, ja siitä pitäminen onkin tosiaan makuasia. Vähemmän älykästä taas on kirjan mollaaminen vain siksi, että se edustaa uutta kaanonia eikä vanhaa Legends-universumia, tai siksi, että kirja ei kuljeta lukijaa 30 vuoden aikajanana kohti Episodi VII:ää. Minusta askelmerkkejä kohti First Orderin ja Resistancen aikaa on Aftermathissa sitä paitsi aivan riittävästi. Suosittelen siis, ihan!

Spoilerit kuvan jälkeen.

Aftermath kuvaa siis huolellisesti galaksia sellaisena kuin se Jedin paluun jäljiltä jäi, ja antaa siten paljonkin kuvittelun aineksia siihen, mikä johtaa First Orderin nousuun vuosia myöhemmin. Erityisen selväksi tulee, että Imperiumin päivät tosiaan ovat luetut, ja se, mikä First Order sitten onkin, ei suinkaan ole ”Imperiumi uudella nimellä”, vaan jokin aivan uusi valta, joka ponnistaa aiemman tuhkasta. (First Orderin syntyä ei toki tässä kirjassa vielä tapahdu, mutta Aftermath-trilogian kolmannen osan otsikoksi on julkistettu Empire’s End.)

Muutama edellä kehumistani välinäytöksistä ansaitsee mahdollisesti saagan suureen kuvaan vaikuttavien asioiden listalla erityismaininnan. Kirjan innostuneimmin vastaanotettu kohtaus lienee se, jossa Han Solo ja Chewbacca lähtevät yhdessä vapauttamaan wookiee-planeetta Kashyyykia Imperiumin ikeestä. Tämä on todennäköisesti Aftermathin jatko-osan Life Debtin juoni, mutta jos ei ole, siihen palataan taatusti jossakin.

Toinen kohtaus, johon palattaneen vielä, on ohimenevä heitto Pimeän puolen voimien alkuperästä galaksin ulkopuolella ja Palpatinen kiinnostuksesta näiden voimien saavuttamiseen. Tämä saattaa olla vain jonkinlainen viittaus Legends-tarinoiden eräisiin juonenkäänteisiin, mutta uskon, että vähintäänkin kirjoissa tähän vielä palataan. Mahdollisesti merkityksellinen välinäytös on myös hauska kohtaus Tatooinelta, jossa annetaan ymmärtää erään palkkionmetsästäjän selvinneen tässäkin kaanonissa sarlaccin mahasta.

Mutta jos minun olisi valittava välinäytöksistä se, jolla voi olla kaikkein suorin yhteys The Force Awakensiin, se olisi Taris-planeetalle sijoittuva salaperäinen kohtaaminen, jossa ”Acolytes of the Beyond” -nimisen lahkon jäseniksi itseään kutsuvat henkilöt hankkivat käsiinsä Darth Vaderin valomiekan – tuhotakseen sen ”jotta se voi palata mestarilleen kuolemassa”. Tiedämmehän, että tästä miekasta olisi myös Kylo Ren ollut kiinnostunut, eikä ole lainkaan kaukaa haettua, että Tuonpuoleisen Apureilla olisikin jotain tekemistä Renin ritarikunnan kanssa.

Ja sitten on loppukohtaus, joka on aivan pakko avata erikseen. Aftermath nimittäin päättyy lukijaa kiusoittelevaan epilogiin, jossa kohdataan Imperiumin korkea-arvoisin jäljellä oleva upseeri. Hahmoa ei nimetä eikä kuvailla millään tavalla. Vain he-pronomini paljastaa edes sukupuolen. Hahmon henkilöllisyydestä annetaan kuitenkin kaksi vihjettä – varmasti täysin tarkoituksella kahteen eri suuntaan osoittaen. Synkäksi strategiksi paljastuva hahmo nimittäin hyräilee kohdattaessa ”Vanhan Tasavallan aikaista sävelmää”, ja puhuu sitten pahaenteisiä Imperiumin tuhon väistämättömyydestä ja ”jonkin paremman” syntymisestä sen jälkeen.

Jälkimmäinen vihje osoittaa First Orderin suurjohtajan Snoken suuntaan. Edellinen puolestaan Legends-tarinoihin eli vanhaan expanded universeen, ja niiden rakastetuimpaan pahikseen, Mitth’raw’nuruodoon eli suuramiraali Thrawniin.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: kirjakritiikki