Upporikas altavastaaja: Kymmenen haja-ajatusta George Lucasista

Kirjoitin George Lucasin tänä syksynä julkaistusta elämäkerrasta The Last Jedin viime vuoden lopulla tämän muutamassa sanomalehdessä ja alkuviikosta tässä blogissa julkaistun jutun. Tässä muutama sana lisää erityisesti teille, hyvä blogiyleisö.

george-lucas_0

Ensin itse kirja. Brian Jay Jonesin ytimekkäästi nimetty George Lucas (Like 2017) on 650-sivuinen järkäle, jossa on lopussa 50 sivua lähdeviitteitä. Se on siis huolelliseen taustatyöhön perustuva koonti, ja nimenomaan Lucasin elämäkerta eikä Star Wars -elokuvien making of. Hyvä niin – jälkimmäisiä on olemassa enemmän, ja sellaiseen näkökulmaan luonnollisesti keskittyvät myös vaikkapa dvd- ja bluray-julkaisujen ekstrat. Jonesin kirja ei ole auktorisoitu elämäkerta, mikä tarkoittaa, että tekijä ei ole itse haastatellut Lucasia eikä kovin monia muitakaan primäärilähteitä. Lähdeluettelosta voi toki päätelläkin, että Lucasin ja monien muiden sanomisia kirjaan on kyllä ansiokkaasti selattu.

Annan kirjalle suosituspeukkuni, vaikka loppupuolelta löysin siitä hämmästyttävän isoja virheitäkin. Kirjassa esimerkiksi väitetään, että Lucasin pitkään visioima näytelty Star Wars -sarja Underworld olisi nyt tulossa jouluksi 2018 (ei ole), ja jopa että Lucas omistaisi yhä itse Lucasfilmin tytäryhtiön Skywalker Soundin (ei omista).

Tässä muutamia poimintoja kirjasta ja/eli Lucasista, jotka jäivät lehtijuttua varten tekemiini muistiinpanoihin, mutta joiden ajattelin kiinnostavan tämän blogin lukijakuntaa. Näitä sattui ihan vahingossa tulemaan kymmenen, joten nostin sen otsikkoon.

american graffiti.jpg

American Graffiti (1973) eli suomeksi Svengijengi ’62, Lucasin ohjauksista ainoa ”maallinen”.

Lucasin lapsuus ei ollut idyllinen. Hänen välinsä erityisesti isäänsä eivät olleet erityisen läheiset. Tämä saattaa selittää, että Lucas ei koskaan ihannoi elokuvissaan kotia tai lapsuutta kuten ystävänsä Steven Spielberg usein tekee. Nuoruutta Lucas tosin jo vähän ihannoi, etenkin American Graffitissa, mutta se onkin jo eri asia, sillä nuoruudessa ihminen on jo lapsuutensa ohittanut. Kirjassa huomautetaan, että sen sijaan Lucas käsittelee elokuvissaan usein ihannelapsuuden mahdollisuutta: ajatellaanpa vaikkapa Anakinia, Lukea tai Indiana Jonesia kolmannen elokuvan takauma-alussa.

Lucas tahtoi kilpa-ajajaksi. Podrace-kohtaukseen nykyään kohdistuvan inhon vuoksi monilta on voinut unohtua, kuinka monissa Lucasin elokuvissa onkaan autoilla (tai avaruusaluksilla) tapahtuva kilpa- tai takaa-ajokohtaus. Nimittäin melkein kaikissa: THX-1138:ssaAmerican Graffitissa, useimmissa Star Warseissa, parissa Indiana Jonesissa… Lucasin noin kymmenestä nuoruuden lyhytelokuvasta kaksi kuvaa pelkkää autoilua. Alla toinen niistä, tosin suttuisena Youtubeen päätyneenä kopiona:

Lucas rakasti nuorena eniten kuvaa ja leikkausta. Hän ei pitänyt käsikirjoittamisesta eikä näyttelijöiden ohjaamisesta. Useimmissa hänen opiskelijatöissään ei käytännössä ole näyttelijöitä lainkaan, tai ainakaan he eivät lausu käsikirjoitettuja repliikkejä. Opiskellessaan Lucas ajattelikin ryhtyvänsä ammatiltaan dokumenttikuvaajaksi tai leikkaajaksi, ja tekevänsä opiskelijaelokuviensa kaltaisia abstrakteja kuvan ja äänen montaaseja silloin kuin palkkatöiltään pystyisi. Niin kaukana kuin tällainen taiteilu Star Warseista onkin, näen tässä Lucasissa sittenkin myös suoran jatkumon Star Warsien Lucasiin. Lucashan leikkasi originaalitrilogiaa tulevina vuosina uudelleen ja uudelleen sekä rakensi prequelinsa kutakuinkin näyttelijäsuorituksia lukuunottamatta vasta leikkausvaiheessa. Jonesin kirjasta saa kuvan, että Lucasista taisi itse asiassa tulla ohjaaja vain siksi, että saisi kuvata ja leikata haluamiaan elokuvia ilman että kukaan antaisi käskyjä.

Lucasille oli jo nuorena luontevampaa keksiä ideoita ja parantaa toisten käsikirjoituksia elokuvallisemmiksi kuin kirjoittaa itse. Opiskelukaverit ja varhaisten vuosien yhteistyökumppanit muistavat usein, kuinka parhaat ideat tulivat Lucasilta, mutta varsinainen kirjoittaminen ei ollut Lucasin leipälaji. Aikanaan hän myös myönsi tämän itse, tuskaillen ystävilleen suorastaan inhoavansa käsikirjoittamista. Olisipa Lucas vain pitänyt saman linjan prequeleissakin, ja meillä saattaisi olla aivan toisenlainen saaga. Lucas on merkitty käsikirjoittajaksi myös kolmeen 1970-luvun elokuvaansa (THX-1138:aan, American Graffitiin ja ensimmäiseen Star Warsiin), mutta kaikkia niitä tehdessä hänellä oli myös apua. Star Warsin, jonka käsis on kreditoitu yksin Lucasille, tekstiä auttoivat parantamaan Willard Huyck ja Gloria Katz, jotka olivat kirjoittaneet Lucasin kanssa American Graffitiakin. Myöhemmin Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluunhan tunnetusti kirjoittikin Lawrence Kasdan. Indiana Jonesienkin varsinaiset käsikset Lucas jätti aina muille, vaikka ideoi niihin tarinat.

THX-1138.jpg

THX-1138 (1971), Lucasin ohjauksista ”vaikein” ja se, joka on lähinnä hänen opiskelijatöitään.

Nuori Lucas olisi halunnut nähdä taiteellisen elokuvakerronnan nousun. Lucas oli tosiaan itse opiskellessaan innostunut tekemään täysin ei-kertovaa elokuvaa. American Zoetropen perustamisen aikaan 1960-luvun lopussa Lucas toivoi hänen, Francis Ford CoppolanJohn Miliusin ja muiden olevan käynnistämässä uutta aaltoa, jossa Hollywoodin studiot loppujen lopuksi suorastaan kaatuvat tarpeettomina ja heidän porukkansa kaltaiset pienet tekijäryhmät jäävät. Lucas rakasti aikaa, jossa elokuvakerronnan mahdollisuudet tuntuivat demokratisoituvan (olisipa hauska tietää, mitä mieltä hän on nykyisistä tubettajista!). Taustalla vanhempikin Lucas tosin menestyksensä vuosinakin tuki rahalla ja välillä myös nimellään ”vaikeampia taide-elokuvia”, useimmiten hänen ystäviensä epäonnisempia hankkeita, mutta hänen omat puheensa paluusta esoteeristen sävyrunojen pariin jäivät aina puheiksi. Viimeksi hän lausui näitä vielä kaupatessaan Lucasfilmiä Disneylle, mutta jos Lucas todella on viime vuosina tehnyt yksinään ”elokuvia joita kukaan ei katso”, kuten hän itse niitä muotoili, hän on tainnut jättää ne kotivideoiksi.

Sekä THX-1138 että American Graffiti vietiin Lucasilta ja editoitiin hänen jälkeensä toisin. Molempiin elokuviin tehdyt muutokset ovat huomattavasti pienempiä kuin vaikkapa Orson Wellesin kärsimät tai monet muut elokuvahistorian kuuluisat tuottajien puuttumiset taiteelliseen vapauteen. American Graffitista poistetut 4 minuuttia Lucas sai menestyksen jälkeen palautettua elokuvaan jo sen vhs-julkaisuun, ja THX:stä poistetut minuutit eivät ilmeisesti lopulta olleet edes tekijälleen niin olennaisia, koska vuosia myöhemmin Lucasin uusilla tehosteilla hämmentämässä ”Director’s Cutissa” niistä on palautettu vain osa. Olennaista kuitenkin oli, että Lucas otti molemmat tapaukset hyvin henkilökohtaisesti. Näissä riidoissa kylvettiin siemen Lucasin myöhemmälle ehdottomuudelle päättää itse omista elokuvistaan. Kärjistäen: prequel-aikojen Lucas ei kuunnellut kenenkään muun mielipiteitä, koska 1970-luvun Lucas oli oppinut, että muut eivät ymmärrä hänen elokuvistaan mitään.

hair.jpg

Hair (1979), Lucas-ohjaus vaihtoehtoisessa maailmassa. Tässä meidän sen ohjasi Milos Forman.

George Lucas olisi voinut ohjata paitsi Apocalypse. Now!:n, myös Hairin. Lucas oli paljon lähempänä tehdä Ilmestyskirja. Nytin kuin on ehkä yleisesti tiedossa. Kyseessähän oli John Miliusin käsikirjoitus, jota Lucas oli hionut ystävänsä kanssa jo American Zoetrope -yhtiössä 1970-luvun alussa, ennen THX:ää. Tarkoitus oli, että Ilmestyskirja olisi ollut Lucasin seuraava työ American Graffitin jälkeen, ja niin ei käynyt vain siksi, että Zoetropen pomona toimineen Coppolan kanssa syntyi vääntöä projektin oikeuksista, jolloin Lucas päätyi toteuttamaan ideansa avaruusseikkailusta. Toisaalta sama Coppola yritti houkutella Lucasia Ilmestyskirjan ohjaajaksi vielä kesken Star Warsin kirjoittamisenkin. Muistan myös lukeneeni tuottaja Gary Kurtzin sanoneen jossain toisaalla, että Lucasin oli erässä vaiheessa tarkoitus paneutua Ilmestyskirjaaan vielä Star Warsin jälkeenkin. Momentum meni kuitenkin ohi. Tähtien sodan menestys vei Lucasin mennessään, ja Coppola sukelsi pimeyden sydämeen itse. Ennen Graffitia ohi ehti mennä myös hetki, jolloin Lucas olisi voinut päätyä toisten käsikirjoitusten visuaalisesti idearikkaaksi toteuttajaksi tavalla, joka olisi voinut olla hyvinkin luontevaa jatkumoa nuoren Lucasin kokeiluille. Lucasille tarjottiin tuolloin ohjattavaksi ”elokuvia, joissa ei ole tarinaa”: hippimusikaali Hairia, rock-ooppera Tommya. Olisipa ollut mielenkiintoista nähdä, miten niiden kansa olisi käynyt!

big wednesday

The Big Wednesday (1978) eli Villit vuodet, joka muuten sattumoisin tulee juuri tänään televisiosta, ja jonka menestymättömyydellä on jännittävä kytkös Star Warsiin.

Star Warsin menestys teki yllättävistä ihmisistä miljonäärejä. Tiesittekö, että Steven Spielberg on tienannut kymmeniä miljoonia dollareita Star Warsilla? Lucas nimittäin antoi hänelle 2,5 prosenttia tuotoista. Miten, miksi? No. Tällaista ei todellakaan tapahdu nyky-Hollywoodissa, mutta 1970-luvulla oli vielä kohtalaisen normaalia, että ohjaajalle luvattiin palkkioksi niin sanottuja tuottoprosentteja. Siis prosentteja elokuvan tuotosta siinä tilanteessa, että filmi pääsisi omilleen. Lucas oli sopimuksensa mukaan saamassa ensimmäisestä Star Warsista 40 prosenttia bruttotuotosta – sekä ne kuuluisat oikeudet oheistuotteisiin ja jatko-osiin, joilla hän pohjimmiltaan rakensi imperiuminsa. Lucas ei kuitenkaan todellakaan pitänyt itsellään noita 40 prosenttia (eihän hän edes uskonut prosenttien tuovan hänelle kummoisiakaan rahoja). Esimerkiksi Ben Kenobia näytellyt vanhan polven tähti Alec Guinness sai palkkionsa päälle 2 tuottoprosenttia. Star Warsin käsiksen hienosäädössä auttanut aviopari Willard Huyck ja Gloria Katz saivat hekin (yhteensä) 2 prosenttia. Jonesin elämäkerta jättää kuitenkin mainitsematta sen kaikkein huikeimman tarinan: ystävykset Lucas, Steven Spielberg ja John Milius vaihtoivat keskenään 2,5 prosenttia elokuviensa tuottoprosentteja samaan aikaan tekemistään elokuvista. Kyseessä oli tavallaan kaverusten veto siitä, mikä elokuvista Kolmannen asteen yhteysThe Big Wednesday ja Star Wars osoittautuisi menestykseksi. Kolmannen asteen yhteys oli menestys sekin, joten Milius ja Lucas saivat kelpo rahat Spielbergiltä. Surffileffa The Big Wednesday floppasi täysin, joten se siitä Lucasin ja Spielbergin kannalta. Mutta Star Wars, niin… noiden 2,5 prosentin on täytynyt tuoda Spielbergille ja Miliukselle melkoiset tilit.

Lucasfilm kasvoi elokuvatekniikan kehittäjäksi puolivahingossa. Lucas perusti oman tehosteyksikkönsä Industrial Light & Magicin roopeankkamaisesta syystä: jotta hän saisi omiin elokuviinsa haluamiaan erikoistehosteita halvemmalla. Imperiumin vastaiskun aikaan hän alkoi haaveilla digitaalisesta kuvaamisesta ja etenkin leikkauksesta, ja perusti tätä kehittämään tytäryhtiön, joka kutakuinkin ominpäin ja omistajaltaan salaa kehittyi animaatiostudio Pixariksi. THX-äänistandardi puolestaan syntyi, koska Lucas halusi omien elokuviensa kuulostavan hyvältä kaikkialla. Usein muistetaan vain Lucasin elokuvien rooli digitaalisten efektien historiassa, mutta hänen ja hänen yhtiöidensä merkitys myös digitaalisen leikkauksen, kuvaamisen ja lopulta elokuvateattereissa esittämisen saralla on melkoinen. Steven Spielberg onkin sanonut, että Lucas muutti omien elokuviensa lisäksi sen, miltä muidenkin elokuvat näyttävät ja kuulostavat.

lucas kennedy

George Lucas luopumisen hetkellä 2012 valitsemansa seuraajan Kathleen Kennedyn kanssa.

Lucas piti loppuun asti itseään altavastaajana. Tätä on oikeasti vaikea käsittää, mutta nimenomaan tällaista elämäkertakirjaa kahlatessa se tuntuu sittenkin loogiselta. Nuori George Lucas inhosi 1970-luvulla elokuvastudioiden rahanahneuteen perustuvaa mielivaltaista määräysvaltaa taideteoksiin (kuten hän tilanteen koki), eikä ilmeisesti aidosti koskaan tajunnut, ettei upporikkaana elokuvamogulina enää 2000-luvulla ollut se altavastaaja, jona itseään piti. Lucasin omassa päässä hänellä oli tietenkin valta ja oikeus sanella omien elokuviensa sisältö piittaamatta muiden – alaistensa, kriitikoidensa, yleisönsä – mielipiteistä, koska hän oli itse taiteilija eikä asioista ymmärtämätön studiopomo. Tämä sama ristiriita selittää sen minunkin usein päivittelemäni paradoksin, että nuori Lucas tunnetusti vastusti vanhojen mustavalkoelokuvien värittämistä kammottavana kulttuuriperinnön tuhoamisena, mutta vanhempi Lucas itse muutti omia vanhoja elokuviaan 1990-luvun puolivälistä alkaen pakkomielteisesti aina yhä uusien tehosteiden asuun ja vielä tänäkin päivänä käytännössä estää elokuviensa alkuperäisten versioiden julkaisemisen bluraylla. Lucasista hänellä nimittäin oli oikeus tehdä niin juuri siksi, että ne olivat hänen elokuviaan. Kukaan muu ei siinä pilannut kulttuuriperintöä: taiteilija vain itse viilaili pääteostaan.

Mainokset

Leia, Princess of Alderaan: Star Warsin kuningattaret ovat Leia Organa ja Claudia Gray

Claudia Grayn kolmas Star Wars -romaani Leia, Princess of Alderaan julkaistiin jo syksyllä, mutta ehdin lukea sen vasta juuri The Last Jedin edellä. Juuri sen alla ei taas tuntunut mielekkäältä puskea aiheesta mitään blogiin, jossa oli kiireellisempää pohtia elokuvaa, joka ei ole vieläkään pohtimisista tyhjentynyt. Mutta nyt muutama (spoilaamaton!) sana kirjasta.

leia-princess-of-alderaan-cover

Lyhyesti: Kirja on erinomainen. Ei aivan niin mestarillinen kuin Grayn SW-esikoinen Lost Stars, mutta harvapa on. Lost Starsin tavoin myös Leia antoi ainakin minulle aivan uusia näkökulmia originaalitrilogian läpensä tuttuihin kohtauksiin. Niin ikään se jatkaa Grayn aiemman romaanin tiellä avatessaan galaksia niin sanotun tavallisen ihmisen näkökulmasta – siis siitä huolimatta, että näkökulma periaatteessa on selvästi rakkaan Leiamme.

Tämä Leia on kuitenkin vielä sisällissotaan osallistumaton teini-ikäinen, ja vaikka prinsessana tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen kansalainen, katsotaan galaksia joka tapauksessa tässä kirjassa ihanasti arkisemmin kuin Star Warsissa useimmiten. Kirjassa seurattavat senaatin nuoret harjoittelijat eivät ole maailman mahtavia, vaikka saattaisivat sellaisiksi haluta. He eivät katso Imperiumia sotilaan silmin, eivätkä toisaalta naiivin maalaispoika Lukenkaan tapaan (”vihaan Imperiumia siinä missä muutkin”, sanoo Luke kuin kunnon politiikkaan tympääntynyt teini ikään). Heidän järkytyksensä galaksin vallanpitäjien syvästä mädännäisyydestä on aitoa.

Äh, kortit pöytään. Pidin Grayn Leia-kirjasta paljon. Suorastaan näin paljon: kuten Lost Starsinkin kohdalla, jokaisen Star Wars -oheiskirjallisuudesta kiiinnostuneen kannattaa unohtaa mahdolliset ennakkoluulonsa young adult -kirjallisuudesta ja lukea tämä romaani. Nähdäkseni young adult tarkoittaa Leian tapauksessa lähinnä kirjaan valittua tekstikokoa, Leian ikää (16) ja tekstin kielellistä helppolukuisuutta. Niin, ja juonen tasolla varmaankin sitä, että Leialla on romanssi, mutta hei, ikään kuin sellaiset olisivat aikuisten kirjoissa kiellettyjä.

Leia kertoo siitä, kuinka Leia Organa aikuistuu virallisesti kruununperilliseksi. Toisaalta se kertoo myös siitä, kuinka hän samanaikaisesti käsittää, ettei edes hänen kuninkaallisen korkeutensa tulevaisuus olekaan ennalta kirjoitettu, vaan siihen vaikuttavat sekä hänen omat valintansa että hänestä riippumattomat tapahtumat. Kuten nyt esimerkiksi juuri se, että galaksia hallitseva hirmuhallitsija olisi hyvyyden ja oikeuden nimissä pakko kaataa – sillä tietenkin Leia on myös romaani, jossa Leia Organa liittyy kapinaliittoon.

leia-anh

Kirjassa, jossa Leia vasta opettelee ampumaan, tämä hetki on vielä muutamien vuosien päässä.

Leia on romaani, jonka päähenkilö todella tuntuu Leia Organalta. Siis juuri siltä, joka näyttää nuorelta Carrie Fisheriltä ja joka kohtelee pari vuotta myöhemmin pelastajiaan Kuolemantähdellä tuittupäisesti. Minusta Leian Leia tuntui enemmän Leialta kuin Grayn edellisen SW-romaanin, niin sanotusti aikuisten puolelle kirjoitetun ja uuteen trilogiaan kytkeytyvän Bloodlinen, mutta tämä on varmasti täysin makuasia.

Leia on romaani, jota lukiessani jännitin kylmät väreet selässäni päähenkilön puolesta ainakin kahdessa kohtauksessa, vaikka periaatteessa kaiken järkeni voimin tiedostin, että Leia Organa selviää kohtausten huoneista ulos elävänä. Erityisesti näistä kohtauksista ensimmäinen, noin kirjan puoliväliin ajoittuva yllättävä kohtaaminen erään lukijalle aiemmin tutun hahmon kanssa, väreilee koko Star Wars -kaanoniin peräti järisyttäviä ”entä jos…” -vaihtoehtotodellisuuksia – vaikka siis, spoilaamatta, tuntuu silti täysin uskottavalta osalta kaanonia. (Sitähän tämäkin kirja toki onkin.)

Senkin haluan vielä sanoa, että vaikka Leia on ehdottomasti Leian romaani, onnistuu se samalla kertomaan koskettavasti myös hänen vanhemmistaan kuningatar Brehasta ja senaattori Bailista, joista etenkin edellisen Gray on saanut luonnostella käytännössä tyhjästä. Merkittävässä sivuroolissa on myös The Last Jedin Amilyn Holdo, joka tässä näyttäytyy niin samanlaisena kuin Harry Potter -kirjojen Luna Lovekiva, että mieleni tekisi vähän kirjailija Graytä siitä moittiakin – mutten viitsi, koska Holdo on Lunan tavoin niin mainio eksentrikko. Ainakin minulle kirjan lukeminen toi runsaasti lisää painoa Laura Dernin tulkitseman ikääntyneemmän Holdon kohtaamiseen The Last Jedissä, vaikka Grayn valitsema kuvaus nuoresta Holdosta ei totisesti ole se elokuvasta ensimmäisenä mieleen tuleva. (Holdon lisäksi Leia-romaani kytkeytyy The Last Jediin sen verran, että siinä vieraillaan Crait-planeetan kapinallistukikohdassa sen ollessa vielä toimintakunnossa.)

Kaikkien kehujen päätteeksi vielä yksi totuus. Leia, Princess of Alderaan, sisältää Star Wars -kirjallisuuden historian musertavimman loppulauseen. Älkää, älkää kurkistako sitä ennen loppuun pääsemistänne. Lukekaa sinne itse, ja haastan teidät yrittämään pidätellä kyyneliänne. Minun on vaikea pystyä siihen nytkään, vaikka kirjan lukemisesta on nyt jo tovi aikaa.

Bloodline: Uuden trilogian galaksin tila valkenee viimein

Nyt kun The Force Awakensin ensi-illasta on jo yli puoli vuotta, meille vähitellen kerrotaan, kuinka sen kuvaamaan tilanteeseen Jedin paluun onnellisesta lopusta pohjimmiltaan päädyttiin. Olennainen palanen tätä palapeliä on Claudia Grayn kehuttu romaani Bloodline, joka sijoittuu aikaan noin kuusi vuotta ennen Episodi VII:aa.

Tämä kirjoitus alkaa spoilaamattomana kirja-arviona. Selkeän varoituksen jälkeen käsittelen myös kirjan spoilaavia juonenkäänteitä niistä kiinnostuneille lukijoilleni.

Bloodline-cover

Ensin ilouutinen kaikille, joiden mielestä Luke Skywalker ei ollut ainoa klassinen hahmo, joka jäi The Force Awakensissa liian vähälle huomiolle: Bloodline on läpikotaisin Leia-romaani. Sen muissa pääosissa ovat käytännössä uudet hahmot (joista Korr Sella toki vilahti The Force Awakensissa sen yhden sekunnin ajan kuolemassa Hosnian Primen tuhoutuessa). Leia ei sentään edusta kirjassa aivan yksin elokuvahahmoja, mutta hänestä Bloodlinessa ehdottomasti on kyse.

Tai no, hänestä ja Uudesta Tasavallasta. Bloodline on yllättävänkin voimakkaasti poliittinen romaani Tasavallan senaatissa, vaikka se toki kääntyy vähäksi aikaa myös ”kunnon Star Wars –seikkailuksi” salaisine tehtävineen. Claudia Grayn kunnianhimoinen tehtävä on romaanillaan selittää, miksi Uusi Tasavalta, Imperiumin tuhon jälkeen perustettu galaksin demokraattinen yhteishallinto, on hajoamaisillaan (kuten jo takakannen nosto paljastaa tosiaan olevan tapahtumassa). Samalla se selittää, miksi kunnioitettu prinsessa, senaattori ja sotasankari Leia Organa on The Force Awakensin aikaan asemassa, jossa hän uskoo tulevansa salamurhatuksi, jos vielä palaa senaattiin (tämän paljastava kohtaus Leian ja Korr Sellan välillä poistettiin elokuvasta, mutta se esiintyy muun muassa romanisaatiossa).

Romaani perustuu näiltä osiltaan Lucasfilmin Tarinaryhmän kaavailemaan The Force Awakensin taustatarinaan ja toisaalta Episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajan Rian Johnsonin ehdotuksiin. Kirjan ”skandaalipaljastus”-osa sai alkunsa animaatiolyhytelokuvan ideana, jota Tarinaryhmä suunnitteli jo vuonna 2012, ja Ransolm Casterfon hahmo taas oli varhaisessa vaiheessa mukana The Force Awakens -käsikirjoitusluonnoksissa. Bloodline on siis mitä suurimmassa määrin samaa kaanonia kuin elokuvatkin, ”virallinen totuus”, kuten nykyisessä Lucasfilmin tulkinnassa periaatteessa kaikki Disney-oston jälkeen julkaistu.

Toukokuussa julkaistu Bloodline on otettu kiittävästi vastaan. Sitä on kehuttu jopa Star Wars –romaaneista parhaaksi ja sen on väitetty muuttavan The Force Awakensin katsomiskokemuksen.

Tämän huomioiden omat tuntemukseni ovat…ristiriitaiset.

Star Wars –romaanina Bloodline on kyllä erinomaisesta päästä. Sen juoni on toimiva yhdistelmä isoa ja pientä sekä politiikan että toiminnan tasoilla: romaani ei kerro valtavista uroteoista eikä historiallisista käännekohdista, mutta yksilötasolla sittenkin molemmista. Viime vuoden Lost Starsin kirjoittaja Claudia Gray on nytkin taitava henkilökertoja: erityisesti romaanin keskeisin uusi hahmo, ”hyvästä Imperiumista” haaveileva mutta Palpatinea ja Vaderia syvästi vihaava senaattori Ransolm Casterfo on ensiluokkaisen monitasoinen. Ovelasti Gray saa lukijan ensin leimaamaan Casterfon keskenkasvuiseksi kiihkoilijaksi kuten Leiakin tekee, ennen kuin paljastaa, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia.

The Force Awakensin prequelina Bloodline onnistuu paitsi juonikuvioiden tasolla, myös ja erityisesti galaksin Imperiumi-suhteen kuvaajana. Bloodlinen aikana Imperiumista alkaa olla niin kauan, että vallassa on seuraava sukupolvi, mutta sodan kokeneetkin ovat yhä niin läsnä, että täysi läpivalaisu historiaan on yhä vaarallisen tekemättä. Imperiumin kansalaisten ruohonjuuritasoa upeasti Lost Starsissa kuvannut Gray onnistuu näiden mielipidevirtojen esittelyssä upeasti nytkin, ja siten kaukainen galaksi tuntuu taas piirun verran realistisemmalta.

Mutta sittenkin minusta tuntuu, että siinä missä Lost Stars oli minustakin mestarillinen, Bloodline tuntuu kiireessä kirjoitetulta. Se yksinkertaistaa Uuden Tasavallan senaatin kahdeksi keskenään riiteleväksi puoluelaumaksi, jotka eivät saa mitään aikaiseksi lähinnä siksi, etteivät saa. Aivan perimmäiset syyt senaatin saamattomuuteen jäävät lopulta aukeamatta samaan tapaan kuin arvoitukseksi jää, minkä senaattori kotiplaneetaton Leia itse asiassa on – aivan kuin kirjailijalla ei sittenkään olisi vastausta ensimmäiseenkään kysymykseen.

Kirjaa on myös paikoin kiusallisen helppo tulkita vertauskuvaksi Yhdysvaltain todellisesta kahtiajakautuneesta poliittisesta umpisolmusta. Bloodline paljastaa, että Star Warsin galaksi on jakautunut parissakymmenessä Jedin paluun jälkeisessä vuodessa ”populistisiin” ja ”centristisiin” planeettoihin. Populistit, joihin Leia kuuluu, haluavat mahdollisimman heikon keskusjohdon, jotta siitä ei enää koskaan voisi nousta Imperiumin kaltaista diktatuuria. Centristit taas uskovat voimaan ja vahvuuteen. Onneksi Grayn ei sentään voi katsoa väittävän Leiaa ja muita ”hyviksiä” republikaaneiksi tai Yhdysvaltain demokraatteja Imperiumin perään haikaileviksi centristeiksi, sillä aivan sellaisenaan asetelma ei meidän galaksiimme käänny: centristit muun muassa kannattavat kuolemantuomiota.

Lisäksi…tämä menee henkimaailman ja ehdottomasti makuasioiden puolelle, mutta en voi olla lisäämättä: En ole aivan varma, tunnistanko romaanista prinsessa Leiaa. Älkää käsittäkö väärin: Grayn Leia tuntuu aidolta ihmiseltä, sympaattiselta ja sympatian arvoiselta, mutta kuulostaako hänen äänensä siltä, jollaisena minä näen Leia Organan? Jostain syystä ei aivan, vaikken osaa edes osoittaa, miksi. Leian suhde Vaderiin, isäkseen paljastuneeseen kiduttajaansa, tuntuu minusta oikealta, mutta ikuisen taistelijan pettynyt suhde politiikkaan ei yhtä lailla. Tarinassa vain vieraileva Han Solo kyllä tuntuu omalta itseltään, ja Leia-Han –kohtaukset kuuluvat kirjan aidoimpiin. Tätä kirjoittaessani huomaan jo epäileväni tuntemuksiani, mutta lukiessani minun oli vaikea kuulla kirjan Leiana elokuvien Leiaa.

Kannattaako Bloodline lukea? Kyllä. Onko se uuden kaanonin paras Star Wars –romaani? Ei, koska se on vasta toiseksi paras Claudia Grayn Star Wars –romaani. Onko se erinomainen poliittinen trilleri muussa kuin Star Wars –mielessä? Ei, sillä sen varsinainen juoni on melko arvattava.

Kuvan jälkeen spoilaava osuus, eli mitä Bloodlinessa tapahtuu sellaista, mikä tekee siitä tähän mennessä keskeisimmän The Force Awakensin ja koko uuden trilogian prequelin.

bloodlineposter

Oikeastaan sen jo sanoin: Bloodline selittää The Force Awakensin aikaisen galaksin tilaa ja Leian henkilökohtaista asemaa siinä enemmän kuin mikään tähän mennessä, tuo elokuva ehdottomasti mukaan lukien.

Bloodline paljastaa, että vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia galaksi ei ollut vielä kuullutkaan The First Orderista. Imperiumi oli voitettu, ja Leiankin silmissä suurin uhka oli Tasavallan itsensä hajoaminen kahtia, mahdollisesti sotaisasti.

Kirjan lopussa jää vielä arvoitukseksi, josko näin itse asiassa kävikin. Bloodlinessa selviteltävä salaliitto nimittäin on, että eräät centristiset maailmat tukevat salaa Imperiumin jäänteistä kerättyjä sotilaallisia joukkoja, suunnitelmissaan Ensimmäisen Ritarikunnan tuleva esiinmarssi. Bloodlinen jälkeenkään emme tiedä, kuinka Chuck Wendigin Aftermath-romaanin salaperäisen amiraalin johtamien viimeisten keisarillisten ajasta päästiin tähän, ja missä esimerkiksi Snoke on tässä vaiheessa (häntä ei mainita Bloodlinessa, vaikka The Force Awakensin romanisaation mukaan Leia ja Snoke tuntevat toisensa). Kannattaa kuitenkin huomata ajankohta: kun esimerkiksi Finn ja monet muut First Orderin sotilaat on kaapattu vanhemmiltaan jo lapsina, on tämä suunnitelma ollut tekeillä jo pitkään ennen Bloodlinen aikaa ja paljastumistaan, eikä sen paljastumisesta ole toisaalta The Force Awakensin aikana vielä kovin kauaa. Ehkäpä Snoke onkin tässä vaiheessa yksi Uuden Tasavallan huomaamattomista senaattoreista, Palpatinen tapaan? (Vaan eikö se olisi tylsää?)

Ajankohtansa kautta Bloodline tulee paljastaneeksi muutakin kiinnostavaa. Tässä hetkessä, siis vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, Ben Solo ei ole vielä kääntynyt opettajaansa Luke Skywalkeria vastaan ja ottanut nimeä Kylo Ren (eikä Luke Skywalker ole siis vielä kadonnut). Tai – jos näin on tapahtunut, se on tapahtunut juuri äsken, sillä Ben ja Luke ovat koko romaanin ajan jossain kaukana, tavoittamattomissa. Todennäköisesti tämä synkkä päivä, johon epäilemättä palataan vielä Tarinaryhmän luotsaamissa Star Wars –tarinoissa ellei suorastaan elokuvissa, ajoittuukin juuri näille main, sillä tiedämme The Force Awakensin romanisaatiosta Hanin ja Leian menettäneen poikansa jo ennen tämän aikuistumista.

Todennäköisimmältä kuitenkin tuntuu, että noihin tapahtumiin johtaa suoraan Bloodlinen toinen iso käänne. Romaanin edetessä galaksille paljastuu Leian skandalöösi perhetausta: kyllä, jedi-Luke tiedettiin hänen veljekseen, mutta sikäläisessä Wikipediassa Anakin Skywalkerin artikkeli ei jatkunut ”Katso: Darth Vader”. Toisin kuin vanhassa expanded universessa, jonka perusteoksessa Thrawn-trilogiassakin noghrit kunnioittivat Leiaa ”Lady Vaderina”, tässä kaanonissa Luke ja Leia katsoivat parhaaksi pitää isänsä myöhemmän aliaksen omana tietonaan – jopa niin tarkasti, että he eivät kertoneet edes lapsenlapsi Benille. Kuinka suurta osaa tämä salailu näyttelikään Kylo Renin pettymyksessä vanhempiinsa, jää nähtäväksi.

Sisällissodan sankarin paljastuminen vihatun Vaderin tyttäreksi on siis uuden kaanonin selitys sille, miksi Leia on Tasavallan paaria-luokassa ja miksi hän johtaa vastarintaliikettään salassa sen sijaan, että olisi puhunut sen osaksi Uuden Tasavallan virallista ulkopolitiikkaa. Tämä selitys on minun puolestani aivan uskottava – jos kohta luonteeltaan niin monimutkainen, että sen avaaminen pelkät elokuvat katsovalle yleisölle on vaikeaa. Rian Johnsonin osallistuminen romaanin ideoimiseen lupaa joka tapauksessa, että galaktinen politiikka on jossain määrin osa Episodi VIII:aa.

Tämäkin on sanottava ääneen: Ajankohtansa vuoksi Bloodline tulee myös – sori vaan – nollanneeksi aika monta Rey-teoriaa. Bloodlinen aikaan Rey on kaiken tietämämme mukaan ollut jo monta vuotta yksin Jakkulla. Leian ja Hanin tyttäreksi Reytä tuskin enää moni veikkasikaan, mutta näin vaihtoehdoista näyttää pyyhkiytyvän Lukekin. Vaikka…saapa nähdä.

Vielä yksi sivuseikka ansaitsee maininnan, ja sekin menee luokkaan ”kutkuttavan salaperäistä”. Romaani nimittäin vihjaa moneen kertaan Mon Mothman olevan ”poissa” ja ilmeisesti sairas, mutta tekee selväksi, että tämä ei ole kuollut. Äkkiä laskien Kapinaliiton vanhan johtajan ja Uuden Tasavallan ensimmäisen kanslerin täytyy olla tässä vaiheessa vähintään 80-vuotias, mutta pidän vähintään mielenkiintoisena, että romaani vihjailee hänen politiikkaan paluunsa epävarmuudesta. Oma salaliittopääni on taipuvainen tulkitsemaan tämän kääntäen: romaani tulee vihjanneeksi, että saatamme hyvinkin vielä tavata Rogue Onessakin esiintyvän Mon Mothman Episodi VIII:ssa tai IX:ssä, joka tapauksessa vähintään oheisteosten puolella. Jos The Force Awakensissa todella tuhottiin koko Uuden Tasavallan hallinto, eikö vanha sotaratsu saata tuumia: ”Taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan”?

Uuden kaanonin paras Star Wars -oheinen

Tämä blogimerkintä menee todellakin sarjaan ”kirjoituksia, jotka olisi pitänyt kirjoittaa jo ajat sitten”. Tarkkaan ottaen vähän ennen The Force Awakensin ensi-iltaa. Mutta kirjoittamatta jäi, ja niin vain sen tekee nyt ajankohtaiseksi se, että Claudia Grayn odotettu toinen Star Wars -romaani Bloodline julkaistaan jo ensi viikolla.

Ja sehän on odotettu siksi, että Grayn ensimmäinen Star Wars -romaani oli viime syyskuussa julkaistu Lost Stars. Young adult -muotitermin alla julkaistu romaani tuli ja yllätti kaikki, mukaanlukien minut. On nimittäin päivänselvää, että Lost Stars on parasta uuden kaanonin aikaista Star Wars -oheisluettavaa tai -katsottavaa. Sen lisäksi se saattaa hyvin olla jopa kaikkien aikojen paras lukemani Star Wars -romaani.

Lost-Stars

Lost Stars kertoo, kuten young adult -romaani ilmeisesti käytännössä tarkoittaa, kahdesta nuoresta ystävästä-jotka-voisivat-olla-rakastavaisia, jotka päätyvät suuressa sodassa vastakkaisille puolille. Kaikki tietävät, että tätä peruskaavaa käyttäen voi saada aikaiseksi sekä aivan suurimpia tarinoita Romeosta ja Juliasta uuteen Battlestar Galacticaan että kammottavia kauhuja ihmiskunnan riesaksi (Twilight, katson sinua). Lost Stars, kuten varmaankin tuli jo selväksi, lukeutuu ehdottomasti onnistumisiin.

Vanhan expanded universen, Legends-tarinoiden, lukijat saattavat muistaa Rogue Squadron -sarjakuvien tarinan The Making of Baron Fel, joka ainakin omassa mielessäni kuuluu tuon kaanonin huippuhetkiin. Sen alussa kapinallisten vangiksi joutunut Imperiumin lentäjä-ässä Soontir Fel aloittaa tarinansa kertomalla olleensa vain maalaispoika joka halusi lentää, ja että ”toisissa olosuhteissa” hänestä olisi voinut tulla Kapinaliiton Luke Skywalker – ja Luke Skywalkerista Imperiumin Soontir Fel.

Minä luen Lost Starsin sukulaiseksi tälle tarinalle – paitsi että se on paljon, paljon syvempi ja älykkäämpi. Claudia Grayn päähenkilöt Thane Kyrell ja Ciena Ree kasvavat Imperiumin vakauttamalla planeetalla. Thane tulee planeetan aristokratiaan kuuluvasta perheestä, Ciena köyhistä ja luonnonuskoisista oloista. Molemmat haluavat avaruuslentäjiksi, ja tie siihen on tietenkin Imperiumin akatemia. Vaiherikkaalla tiellään nämä kaksi valmistuvat akatemiasta juuri parahiksi samoihin aikoihin, kun jossain toisaalla eräs prinsessa uskoo erään superaseen suunnitelmat kahden droidin haltuun. Lost Starsin edetessä Thane ja Ciena päätyvät eri puolille galaktista konfliktia, joka etenee kaiken aikaa taustalla myös meille tuttua latuaan.

Gray onnistuu kirjassa taitavasti sekä tuon konfliktin että päähenkilöidensä kuvaajana. Ensinnäkin Thane Kyrell ja Ciena Ree tuntuvat aidoilta ihmisiltä, ja heistä välittää lukiessaan enemmän kuin Star Wars -kirjoissa (sori vaan) yleensä. Nämä kaksi tuntuvat kuuluvan yhteen, vaikka samaan aikaan heidän liittonsa tuntuu lukijastakin mahdotttomalta. Näin, koska – ja nyt pääsemme Grayn varsinaiseen neronleimaukseen – hahmojen ytimeen on kirjoitettu erinomaisen kiinnostava ajatusleikki. Kaksikosta kapinalliseksi päätyy nimittäin rikkaan perheen kyyninen poika Thane Kyrell, joka ei usko auktoriteetteihin eikä varsinkaan idealistiseen pasifismiin. Imperiumin uskollisena sotilaana taas pysyy Ciena Ree, joka nimenomaan on idealisti ja kunniansa vanki, joka tahtoo rauhaa.

Claudia Gray siis kääntää luonteiden ennakko-oletukset ympäri – ehkä monen mielestä sukupuoltenkin, sillä Grayn alkuperäinen tehtäväkäsky oli kertoa päinvastoin idealistisen tytön liittymisestä kapinaliittoon ja kyynisen pojan liittymisestä Imperiumiin. Mutta juuri kiepauttamalla luonteet toisin hän onnistuu kertomaan mielestäni kaikkien aikojen kiehtovimman ja uskottavimman todistuksen siitä, miten Imperiumi pitää valtansa. Thanen ja Cienan kautta käsitellään muun muassa Kuolemantähteä vastapuolen näkökulmasta: miten kokonaisia planeettoja tuhoavan aseen voi nähdä rauhaa rakentavana, ennaltaehkäisevänä pelotteena ydinpommin tapaan, ja miten tuon kuun kokoisen tukikohdan imperiaaliuhrit lisäisivätkään järjestyksenpitäjien raivoa kapinallisterroristeja kohtaan. Star Wars tapaa perinteisesti, arkkityyppisen luonteensa mukaisesti, esittää Imperiumin yksiselitteisen ”pahana”, mutta meille kaukaiseen galaksiin korviamme myöten uppoutuneille on tervettä ja kiehtovaa nähdä vastustaja myös inhimillisenä. Jokainen käskyjä seuraava sotilas ei toki ole hän, joka armotta antaisi käskyn tuhota Alderaan (yksi kirjan sivuhenkilöistä on alderaanilainen keisarillinen).

Tämän kaiken lomassa Lost Stars tarjoaa onnistuneesti vastapuolen ja sivullisen näkökulmaa moniin pienempiin yksityiskohtiin: julkkisprinsessa Leia Organa on pari vuotta ennen Yavinin taistelua nuorille kadeteille kenties pieni ihastuksenkin kohde, mustiin pukeutuva Darth Vader Imperiumin rivisotilaille salaperäinen ja pelottava ilmestys ja Kapinaliittoon aikanaan yhtäkkiä ilmestyvä ”kenraali Han Solo” kapinan duunareille kummastus. Luonnollisesti Gray ei vastusta kiusausta ujuttaa hahmojaan myös eräille avainpaikoille: arvatkaapa vain, kuka skannaa senkin Tantive IV:n pakokapselin, jossa ei havaita eläviä olentoja. Kaikki tämä toimii oikein hyvin, koska nämä väläykset ovat kirjan mauste, eivät pääasia.

Monta kertaa lukiessani mietin, oliko tätä ylipäätään järkeä julkaista ”young adult” -bannerin alla. ”Nuortenromaanius” kun tuntuu tässä tapauksessa nurinkurisesti tarkoittaneen paitsi älykkäämpää ja aikuisempaa kerrontaa kuin suurin osa Legends-tarinoista, myös sitä, että tämän kirjan päähenkilöt harrastavat seksiä. Totuuden nimissä nuortenromaanius näkyy tosin paikoin star-crossed lovers -kaavan ulkopuolellakin: akatemiassa kerronta tuo mieleen Harry Potter -kirjojen Tylypahkan ja esimerkiksi Endorissa tapahtumien kuvauksen vähäisyys kiusaa vähemmän kärsimätöntä lukijaa. YA-leimaa ei silti kannata missään nimessä pelätä: ensinnäkin painotuksia voi perustella kirjan tuntuvalla paksuudella, ja kuten sanottua, Thanen ja Cienan sielunmaisemien kuvauksessa romaani menee vähintään ”aikuistenromaanien” syvyyteen.

Ehdoton suosituspeukku siis. Lost Stars onnistuu romanssina, tragediana, seikkailuna ja kiehtovana vaihtoehtoisena katsauksena Star Wars -universumiin, eikä siltä enää kehtaa missään enempää pyytää. Surumielinen loppujakso kuljettaa lukijan Jakkun taisteluun asti, mutta vaikka tämäkin kirja julkaistiin osana Journey to The Force Awakens -ohjelmaa kuten Shattered Empire ja Aftermath, ei tämä mitään erityistä uutta siihen elokuvaan liittyvää informaatiota lukijalle enää antanut. Sen sijaan tarina pysähtyy pisteeseen, jota pidin aivan erityisen rohkeana. Nyt toivon vain, että Claudia Graylla on rohkeutta myös kieltäytyä jatko-osatoiveista…

Bloodline-cover

Ensi viikolla julkaistava Bloodline ei siis, onneksi, ole Lost Stars 2. Sen sijaan se lupaa virallisen sivun vihjausten perusteella olla ”se varsinainen prequel The Force Awakensille”. Kuusi vuotta ennen Episodi VII:ää tapahtuva romaani kertoo Ensimmäisen ritarikunnan kasvavan uhan vaikutuksesta Uuteen tasavaltaan. Romaani keskittyy Leia Organan ympärille (jei!) ja kertoo siis Vastarintaliikkeen synnystä Tasavallan sisällä. Virallisen sivun vihjeen perusteella tarina saattaa myös sisältää sen monien spekuloiman hetken, jossa galaksille viimein paljastuu kloonisotien sankarin Anakin Skywalkerin ja Imperiumin vihatun Darth Vaderin välinen yhteys. Epäilemättä odotettavissa on The Force Awakensin sivuhenkilöiden esiintymisiä ja ainakin jonkinlaisia viittauksia Skywalker-Organa-Solon perhetragediaan. Ja ellei tämä jo muuten kiinnostanut, Episodi VIII:n ohjaajan Rian Johnsonin kerrotaan osallistuneen juonenkehittelyyn.

Bloodline julkaistaan ”aikuistenromaanina” eikä ”nuorten aikuisten romaanina”. Toivottavasti laatu ei silloin putoa…

Star Wars Vuosikirja 2015: Ällökakkaa

20151212_140655Ostaessani lehtipisteestä Empire-lehden The Force Awakens -numeroa, silmäni osuivat komeakantiseen punaiseen lehteen, joka hämmästyksekseni paljastui kotimaiseksi julkaisuksi. Star Wars Vuosikirja 2015 on joulukuun alussa ilmestynyt 66-sivuinen, kiiltäviin kansiin liimattu erikoislehti, jonka Suomeksi on julkaissut Egmont. Hinta on 7,95 euroa. Luonnollisesti ostin.

Älkää te tehkö samoin.

En ymmärrä, kenelle lehti on tarkoitettu. Ainakin otsikko Vuosikirja 2015 on aivan höpönkukkua. Tämän vuoden Star Warsin vuosikirjan pitäisi kai käsitellä muun muassa uuden elokuvan odotusta, uuden kaanonin aloitusta kirjoissa ja sarjakuvissa, Rebels-animaatiosarjaa ja muita tänä vuonna ajankohtaisia asioita. Mitään näistä ei mainitakaan tässä ”vuosikirjassa”.

20151212_140554

Sen sijaan lehdessä käydään läpi kuuden tähänastisen Star Wars -elokuvan tapahtumat. Tapahtumien kertominen lapsiystävällisesti (”sithit hajottivat jediritarikunnan”) on valinta, josta ei tarvitse lähteä kiistelemään, mutta tapahtumien kertaamista mielikuvituksettomasti ei voi puolustella mitenkään. Lehti tuskin innostaa lapsilukijaa, ja vielä vähemmän sitä voi suositella aiempien leffojen tapahtumia kertaamaan pyrkivälle aikuiselle. Teksti luettelee kuuden elokuvien tapahtumia kuin kauppalistaa:

Varakuningas halusi kuningattaren allekirjoittavan sopimuksen, jotta valloitus olisi laillinen.

”En suostu yhteistyöhön”, kuningatar sanoi.

”Kansasi kärsimys saa sinut ymmärtämään meidän näkökantaamme”, varakuningas vastasi.

Elokuvien tapahtumien toteamisen ohessa lehdykkä täyttyy puuhakirjamaisista tehtävistä, joista jotkut varmaankin ovatkin lapsille hauskoja, mutta liian monet joko kieliperusteisia (”Osaatko yhdistää hieman englannilta kuulostavat gunganinkieliset lausahdukset oikeisiin kännöksiin”) tai muuten vain pölhöjä (”Kuvittele, että sinulla olisi oma klooniarmeija. MIllaiset haarniskat sotilailla olisi?”). Olen varma, että on olemassa parempia varsinaisia Star Wars -puuhakirjoja.

20151212_140422

Kannessa luvattu ”Star Wars -tieto” lienee sitten sivuille ripoteltua triviatietoa hahmoista, aluksista, jedijärjestöstä ja niin edelleen, mutta sellaisesta kiinnostuneiden kannattaa mieluummin tarttua vaikka Dorling Kindersleyn kuvitettuihin opaskirjoihin. Mitään kovin kummoista Vuosikirja-lehdessä ei nimittäin ole tälläkään saralla, ellei sellaisiksi lasketa muutamia tiedonmuruja, joita minäkään en olisi tiennyt, mutta joita en välttämättä silti laske kovin syvälliseksi SW-informaatioksi. Lehdykkä muun muassa väittää, että Millennium Falconin kaksi asetta ovat ”kevyt sädekanuuna ja neloislaserkanuuna”. Niin mitkä?

Tietenkään julkaisu ei ole kotimaista tuotantoa, vaan kankeaa, etten sanoisi kehnoa, käännöstekstiä brittijulkaisusta, mutta ei se mikään puolustus ole. Jos tämä lehtiparka on Egmontin koepallo siitä, kannattaisiko esimerkiksi uuden kaanonin sarjakuvaa julkaista suomeksi, pyörittelen päätäni surullisena. Ei todellakaan näin. Odotan kauhulla vuosikirjaa 2016.

Kohti Voiman heräämistä, osa 2: Aftermath

Sen piti olla Journey To The Force Awakens -julkaisuohjelman kruununjalokivi. Romaani, joka johtaa katsojat kohti uutta elokuvaa. Twitterissä itse itsensä Star Wars -kirjailijaksi lobanneen Chuck Wendigin Aftermath.

aftermathSiitä tuli kiistellyin SW-kirja viiteentoista vuoteen. Tuolloin ilmestyi Vector Prime, jossa Chewbacca tapettiin expanded universen aikajanassa – eikä sen kohdalla kai oikeastaan kiistelty mistään muusta kuin rakastetun hahmon kuoleman tarpeellisuudesta (tai kuolintavasta: Chewiehän jäi sentään putoavan kuun alle). Aftermathin kohdalla on melkein helpompi luetella, mistä kirjan piirteistä ei ole kohistu. Luetellakseni kuitenkin muutaman kritiikin kohteen: Wendigin preesens-kerronta ja lyhyiden, paikoin ajatusviivamaisten lauseiden töksähtelevä tyyli. Sarjan päähahmojen puuttuminen. Tapahtuma-aika vain kolmisen kuukautta Jedin paluun jälkeen. Lukuisat homoseksuaalit hahmot.

Minun tuomioni Aftermathista on voittopuolisen myönteinen. Sillä on ongelmansa (joihin hahmojen sukupuolinen suuntautuminen ei todellakaan kuulu), mutta pohjimmiltaan minä pidin kirjasta – ja sitäkin enemmän pidin sitä onnistuneena johdatuksena Jedin paluusta eteenpäin. Tämän kirjoituksen alkuosa ei spoilaa tavallista kirja-arviota kummemmin, mutta selkeän spoilerivaroituksen jälkeen luettelen lopuksi eräitä The Force Awakensin kannalta kiinnostavia juonitapahtumia kirjaa lukemattomille kiinnostuneille.

Pian Jedin paluun jälkeen sijoittuva Aftermath tosiaan keskittyy pääjuonessaan uusiin hahmoihin vieraalla Akiva-planeetalla. Sisään tarinaan tosin tulemme Wedge Antillesin kautta, joka pelmahtaa sattumalta paikalle samaan aikaan kun Imperiumin viimeiset korkea-arvoiset johtajat kokoontuvat salaiseen neuvonpitoon häviöltä näyttävästä sotatilasta. Wedge jää kuitenkin nopeasti tarinasta sivummalle, ja pääosiin marssitetaan joukko uusia hahmoja: kapinallisjoukoista eläköitynyt ja äidin rooliaan etsivä Norra Wexley, hänen mustan pörssin kauppaa tekevä poikansa Temmin, Kapinaliitolle töitä tehnyt palkkamurhaaja Jas Emari sekä suosikkini, entinen Imperiumin salaisen poliisin kiduttaja Sinjir Vellus. Kuten arvata saattaa, tämä repaleinen joukko päätyy yhteen, sillä kaikilla heistä on omat syynsä heittää kapuloita Imperiumin johtajien salaisen kokouksen rattaisiin.

Kirjan pääjuoni on kuin pysähtymätön toimintaelokuva, ja siksi Chuck Wendigin omintakeinen kirjoitustyyli toimii. Itselläni kesti hämmästyttävän vähän aikaa tottua preesens-muotoiseen kerrontaan, koska kirja tosiaan pitää lukijansa koko ajan toiminnan keskellä – ja kerrankin se toiminta tosiaan tuntuu elokuvalliselta, mikä sekin sopii Star Wars -kirjaan hienosti. Uudet hahmotkin tuntuvat nopeasti kiinnostavilta, vaikka Temmin onkin vähän turhan ilmeinen ”luokan kovis” -tyyppinen väännös Phantom Menacen Anakinista.

Silti, välillä tasohyppelymäinen toiminnan jatkuvuus uhkaa heittää lukijansa kyydistä. Kirjassa on esimerkiksi suorastaan naurettavan monta lukua, jotka päättyvät joko jonkin päähenkilöistä tajunnan menetykseen tai putoamiseen korkealta. Enkä ole ihan varma, mitä ajatella hyppiväksi tappajaksi ohjelmoidusta Kauppaliiton vanhasta taisteludroidista (”Roger, roger!”). Osa kerronnan ongelmista voi johtua siitäkin, että Wendig kirjoitti kirjan hyvin nopeasti (kirjailijan omista tavoitteista kiinnostuneiden kannattaa muuten lukea Entertainment Weeklyn kohuja edeltäneet haastattelut: osat 1, 2 ja 3). Pääjuonta taitavampi Wendig onkin mielestäni loihtimaan pieniä, tunnelmallisia hetkiä toiminnan keskelle: sain kirjaimellisesti kylmät väreet lukiessani alkupuolen kohtauksen, jossa baarissa toistetaan prinsessa Leian holovideolähetystä, jossa kannustetaan tarttumaan aseisiin Imperiumia vastaan ja julistetaan toivon sanoina: ”Uusi tasavalta on tulossa”.

Pelkän pääjuonensa perusteella Aftermath olisikin vähäisempi, vaikka ei silloinkaan huono, Star Wars -romaani. Mutta siinä ei olekaan kaikki. Se, mikä todella tekee Aftermathista onnistuneen romaanin nimenomaan episodienvälisen sillanrakentamisen hengessä, ovat 15 välinäytöstä, jotka Wendig sijoittelee lukujen väleihin. Nämä nimittäin luotaavat mitä mielikuvituksekkaimmista näkökulmista galaksin tilaa Keisarin ja Vaderin kuoleman sekä toisen Kuolemantähden tuhon jälkeen. Wendig näyttää muun muassa kuinka Imperiumin joukot lopettivat Coruscantilla alkuunsa mielenosoituksen, jossa Palpatinen patsas Jedin paluun special editionin lopussa kaadettiin, ja kuvaa palkkionmetsästäjien ongelmia rauhan uhatessa toimeentuloa. Välinäytöksissä esiintyy myös päätarinaa runsaammin tuttuja hahmoja: erityisen herkullinen on esimerkiksi Mon Mothman suunnitelma Kapinaliiton demilitarisoinnista rauhanaikaiseksi Uudeksi Tasavallaksi. Muutama näistä välinäytöksistä on niin yllättäviä, että mainitsen ne vasta alempana tässä kirjoituksessa, spoilerien puolella.

Välinäytökset ovat niin hyviä, että ne ovat vain muutaman sivun mitastaan huolimatta kuin loistavia novelleja. Olisin lukenut niitä vaikka kokonaisen kirjan täydeltä, ja pelkkien niiden voimallakin Aftermath nousee minun kirjoissani erinomaisten Star Wars -kirjojen joukkoon. Wendig luotaa erityisen taitavasti – ja aikuisella tavalla älykkäästi, mitä ei usein voinut sanoa vanhasta expanded universesta – Imperiumin ja kapinallisten puolilla sekä siinä välissä olemisen motiiveja, ja siten johdattaa meitä kohti ambivalentimpaa The Force Awakensia, jossa Imperiumin perillisen First Orderin sotilas Finn vaihtaa puolta ja Kylo Renkin on tekijöiden mukaan pikemminkin ”uskova” kuin ”paha”.

Wendig kirjoittaa Aftermathille ja hahmoilleen ainakin kaksi jatko-osaa. Olen kiinnostunut. Toivottavasti ja oletettavasti mukana on sankarien lisäksi edelleen myös romaanin pahis, Imperiumin amiraali Rae Sloane, joka yhtäältä on armoton kuten Imperiumin komentajan tulee ollakin, mutta toisaalta vanhan kaanonin Pellaeonin tapaan ”hyvä imperiaali”, joka ei varmastikaan haluaisi esimerkiksi uhrata Imperiumin siviilejä saavuttaakseen rauhan vääräuskoisten Uudesta Tasavallasta.

Se, että Aftermathia vastaan on hyökätty niin voimakkaasti, tuntuu siis minusta epäreilulta. Aivan absurdi oma lukunsa on se osa lukijakritiikkiä, joka kohdistuu vain Sinjirin homouteen, ja jätän sen kokonaan omaan arvoonsa. Kirjan tyyliä vastaan kohdistuva kritiikki on ymmärrettävämpää, ja siitä pitäminen onkin tosiaan makuasia. Vähemmän älykästä taas on kirjan mollaaminen vain siksi, että se edustaa uutta kaanonia eikä vanhaa Legends-universumia, tai siksi, että kirja ei kuljeta lukijaa 30 vuoden aikajanana kohti Episodi VII:ää. Minusta askelmerkkejä kohti First Orderin ja Resistancen aikaa on Aftermathissa sitä paitsi aivan riittävästi. Suosittelen siis, ihan!

Spoilerit kuvan jälkeen.

cropped-a006b.jpg

Aftermath kuvaa siis huolellisesti galaksia sellaisena kuin se Jedin paluun jäljiltä jäi, ja antaa siten paljonkin kuvittelun aineksia siihen, mikä johtaa First Orderin nousuun vuosia myöhemmin. Erityisen selväksi tulee, että Imperiumin päivät tosiaan ovat luetut, ja se, mikä First Order sitten onkin, ei suinkaan ole ”Imperiumi uudella nimellä”, vaan jokin aivan uusi valta, joka ponnistaa aiemman tuhkasta. (First Orderin syntyä ei toki tässä kirjassa vielä tapahdu, mutta Aftermath-trilogian kolmannen osan otsikoksi on julkistettu Empire’s End.)

Muutama edellä kehumistani välinäytöksistä ansaitsee mahdollisesti saagan suureen kuvaan vaikuttavien asioiden listalla erityismaininnan. Kirjan innostuneimmin vastaanotettu kohtaus lienee se, jossa Han Solo ja Chewbacca lähtevät yhdessä vapauttamaan wookiee-planeetta Kashyyykia Imperiumin ikeestä. Tämä on todennäköisesti Aftermathin jatko-osan Life Debtin juoni, mutta jos ei ole, siihen palataan taatusti jossakin.

Toinen kohtaus, johon palattaneen vielä, on ohimenevä heitto Pimeän puolen voimien alkuperästä galaksin ulkopuolella ja Palpatinen kiinnostuksesta näiden voimien saavuttamiseen. Tämä saattaa olla vain jonkinlainen viittaus Legends-tarinoiden eräisiin juonenkäänteisiin, mutta uskon, että vähintäänkin kirjoissa tähän vielä palataan. Mahdollisesti merkityksellinen välinäytös on myös hauska kohtaus Tatooinelta, jossa annetaan ymmärtää erään palkkionmetsästäjän selvinneen tässäkin kaanonissa sarlaccin mahasta.

Mutta jos minun olisi valittava välinäytöksistä se, jolla voi olla kaikkein suorin yhteys The Force Awakensiin, se olisi Taris-planeetalle sijoittuva salaperäinen kohtaaminen, jossa ”Acolytes of the Beyond” -nimisen lahkon jäseniksi itseään kutsuvat henkilöt hankkivat käsiinsä Darth Vaderin valomiekan – tuhotakseen sen ”jotta se voi palata mestarilleen kuolemassa”. Tiedämmehän, että tästä miekasta olisi myös Kylo Ren ollut kiinnostunut, eikä ole lainkaan kaukaa haettua, että Tuonpuoleisen Apureilla olisikin jotain tekemistä Renin ritarikunnan kanssa.

Ja sitten on loppukohtaus, joka on aivan pakko avata erikseen. Aftermath nimittäin päättyy lukijaa kiusoittelevaan epilogiin, jossa kohdataan Imperiumin korkea-arvoisin jäljellä oleva upseeri. Hahmoa ei nimetä eikä kuvailla millään tavalla. Vain he-pronomini paljastaa edes sukupuolen. Hahmon henkilöllisyydestä annetaan kuitenkin kaksi vihjettä – varmasti täysin tarkoituksella kahteen eri suuntaan osoittaen. Synkäksi strategiksi paljastuva hahmo nimittäin hyräilee kohdattaessa ”Vanhan Tasavallan aikaista sävelmää”, ja puhuu sitten pahaenteisiä Imperiumin tuhon väistämättömyydestä ja ”jonkin paremman” syntymisestä sen jälkeen.

Jälkimmäinen vihje osoittaa First Orderin suurjohtajan Snoken suuntaan. Edellinen puolestaan Legends-tarinoihin eli vanhaan expanded universeen, ja niiden rakastetuimpaan pahikseen, Mitth’raw’nuruodoon eli suuramiraali Thrawniin.