Kenties eräiden Itä-Euroopan viimeaikaisten tapahtumien innoittamana päässäni on viime päivinä pyörinyt Amidalan repliikki The Phantom Menacesta:

I was not elected to watch my people suffer and die while you discuss this invasion in a committee.

Ei, en väitä, että The Phantom Menace toimisi allegoriana Krimin tilanteesta. Sen sijaan takerrun nyt tuohon päässäni pyörineeseen repliikkiin.

Olen aiemminkin maininnut, että mielestäni kuningatar Amidala on parasta Phantom Menacessa. Juuri nämä lakonisesti lausutut repliikit, jotka nuori Natalie Portman toteaa oudon androgyynillä äänellä lähes jokaista sanaa painottaen, ovat niitä kohtia, joissa Star Wars Episode I oikeasti tuntuu tapahtuvan kaukaisessa galaksissa kauan sitten. Naboon vaaleilla valitun lapsikuningattaren (mitä ihmettä oikeasti) jokainen ele huokuu toiseutta, jonka katsoja vieraudestaan huolimatta tunnistaa tuntemattoman kuninkaallisen etiketin elimellisiksi osiksi. Lausujan puvut ovat tietenkin upeita myös, mutta hahmo toimii paljon niitä syvemmin (mitä ei valitettavasti voi sanoa kaikista muista elokuvan hahmoista tai osista).

Mutta tämä ei ollut nyt päällimmäinen ajatukseni. Kuunnelkaapa päässänne uudelleen, mitä Amidala sanoo:

I was not elected to watch my people suffer and die while you discuss this invasion in a committee.

Ja vielä: To watch my people suffer and die.

Lyön vetoa, että enemmistö The Phantom Menacen nähneistä ei muistaisi kysyttäessä, että elokuvan tapahtumien keskiössä on kansa, joka kärsii ja kuolee.

Ja kuitenkin, juuri se siellä on. Yleinen Episodi ykkös -kritiikki on, että sen juoni pyörii kuolettavan tylsästi kauppareittien verotuksen ja kongressin byrokratian ympärillä. Jossain määrin näin onkin, mutta samalla elokuva osoittaa (tai siis yrittää osoittaa) heti ensiminuuteillaan, mihin kauppareittien verotuskiista johtaa: robottiarmeijaa käyttävän yritysimperiumin invaasioon, jossa kokonainen planeetta valloitetaan asein taloudellisten etujen kiristämiseksi galaksin suurimmalta planeettaliitolta. Taustalla kyse voi olla kauppareittien verotuksesta, suunnitelman alle jäävien onnettomien sivullisten kannalta kyse on kärsimisestä ja kuolemisesta.

Tämä on tietenkin ymmärrettävän helppo unohtaa, koska The Phantom Menace ei erityisesti alleviivaa tapahtumien synkkiä särmiä. Kauppaliiton operaation uhreja ei muistella senkään vertaa kuin alkuperäisessä Star Warsissa räjäytetyn Alderaan-planeetan miljoonia vaiennettuja ääniä. Phantom Menace keskittyy kuljettamaan päähenkilöitään pyykkinarumaisen juonen saattelemana Naboolta Tatooinelle, sieltä Coruscantiin ja takaisin Naboolle, kiertäen videopelillisten toimintakohtausten ja seikkailupelillisten esineenetsintäongelmien kautta. Tunnelma on kepeä ja koominen: jopa droidit, jotka oletettavasti suorittavat vihjatun naboolaisten tappamisen, esitetään koomisina slapstick-hahmoina.

Amidalan repliikin lisäksi katsojalle annetaan asioiden oikeasta laidasta vain yksi toinen vihje; Naboon kuvernööri, joka videoviestissään anoo: ”The death toll is catastrophic. We must bow to their wishes. You must contact me!” Obi-Wan pitää lähetystä Kauppaliiton temppuna houkutella kuningatar kotiin panttivangiksi, ja kieltää kauhistunutta Amidalaa vastaamasta viestiin. Mutta elokuvan lopun äklössä paraatikohtauksessa kuvernööri seisoo jälleen kuningattarensa rinnalla. Mikä tarkoittaa, niin, että kuvernööri ei viestissään valehdellut Kauppaliiton puolelle kääntyneenä, vaan puhui totta – joko Kauppaliiton painostamana tai omasta halustaan, yhtä kaikki toivoen sanoillaan tappamisen loppuvan.

Olen tavannut ajatella, että Attack of the Clonesissa on hyvä juoni, mutta surkea käsikirjoitus, ja että Phantom Menacessa kummassakaan ei ole kehumista. Ehkä prequel-trilogian ensimmäisen osan suurin tragedia ei kuitenkaan ole siinä, että sen juoni pyörisi täysin triviaalien asioiden ympärillä. Sen sijaan se on, että elokuva epäonnistuu täysin kertomisessa katsojalle, mistä sen tapahtumissa oikeastaan on kyse, ja piilottaa potentiaalisesti koskettavan ja avaruusseikkailuksi jopa rajun tragedian tyylitajuttomasti hupailuun.