Sanon heti kärkeen kiertelemättä, että en erityisemmin innostunut The Mandalorian and Grogusta. En ennen elokuvan näkemistä, en sitä katsoessani enkä sen jälkeen. En ole esimerkiksi tätä kirjoittaessani katsonut sitä vielä toista kertaa, kun taas useimmat edellisistä viidestä Star Warsista katsoin jo ensi-iltavuorokautensa aikana kahdesti.

Mutta ajatuksia olen siitä tietenkin ehtinyt kypsytellä. Kuten tapana on ollut, tässä vaiheessa tähän vielä varoitus, että tämä kirjoitus spoilaa elokuvan sisältöä.

Olennainen päässäni pyörivä lause The Mandalorian and Grogusta ei ole ”this is the way”, vaan ”it is what it is”.

The Mandalorian and Grogu ei ole suuri valkokangaselokuva. Se ei ole Skywalker-saagan episodien veroinen kivijalka, jonka ympärille ja varaan franchise siitä eteenpäin rakentuisi. Se ei ole myöskään Solon tai Rogue Onen kaltainen yhden merkittävän tähän asti kertomattoman tarinan kuvittava standalone-leffa. Eikä se ole ole se ”cinematic event”, joka julkistettiin kolme vuotta sitten olevan Dave Filonilla tekeillä, ja jonka oli määrä yhdistää langat ja kääriä isoilla tapahtumillaan loppuun ns. Mandoverse-tarinat.

Itse asiassa The Mandalorian and Grogu ei ole edes selkeä jatko tai loppu omalle The Mandalorian -sarjalleen, sen tarinalliselle juonelle siis. Se ei siis ole sarjassa nähtyjen tapahtumien jatkoksi tarkoitettu elokuva siihen tapaan kuin vaikkapa Star Warsin ulkopuolella Serenity-elokuva (2005) oli valkokankaan kokoinen kunniakas jatko-osa alkuunsa lopetetulle, mutta rakastetuksi osoittautuneelle Firefly-sarjalle (2002). Se ei vie loppuun Din Djarinin ja ”Baby Yodan” tarinaa, eikä se oikeastaan edes kerro heistä tai heidän keskinäisestä suhteestaan mitään uutta, eikä se kerro, mitä tapahtui mandaloriaaneille kolmoskauden lopun jälkeen. Se ei vaadi katsojaltaan tarkkoja muistikuvia tai välttämättä tosiasiassa minkäänlaisia ennakkotietoja sarjasta, eikä siinä toisaalta tapahdu mitään, mikä olisi oleellista tietää myöhemmin hahmojen seuraavaa seikkailua katsoessa. (Ohjaaja-kirjoittaja Jon Favreaun mukaan leffan tarina ei olekaan elokuvaksi muokattuna se, mitä olisi tapahtunut suunnitellulla neljännellä kaudella, vaan aivan uusi, elokuvaksi ja sarjaa näkemättömillekin katsojille tarkoitettu tarina.)

Näiden vaihtoehtojen sijaan The Mandalorian and Grogu on yllättävänkin pienimuotoinen yksittäisseikkailu, joka vertautuu franchise-viihteessä aiempia Star Wars -elokuvia paremmin Marvel Cinematic Universen hahmojen omiin elokuviin. Se on kuin Aku Ankka -seikkailu, jonka aikana seikkaillaan siten kuin seikkaillaan, mutta jonka lopuksi sankarimme ovat jälleen Ankkalinnassa, entisissä asetelmissaan, minkään entisestä muuttumatta.

Näissä oloissa tuntuu oikeastaan vaikealta verrata The Mandalorian and Grogua aiempiin Star Warseihin. Tiedättehän: sijoittaa tätä nyt oikealle paikalleen 12 elokuvan joukkoon ”my ranking” -listalle, joka jokaisella Star Wars -fanilla jostain syystä pitää näistä elokuvista olla. Tämän hetken oma tuntumani on, että vaikka en sijoittaisi sitä omalla listallani aivan pohjimmaiseksi, on siinä vähemmän uudelleenkatseluun kannustavia elementtejä kuin niissäkin, joita pidän tätäkin epäonnistuneempina.

Tuntuuko The Mandalorian and Grogu minusta edes valkokangaselokuvalta? No, verrattuna The Marvelsiin (2023) tai Captain America: Brave New Worldiin (2025), miksi ei. Mutta kun tosiaan Star Wars -franchisessa elokuvan rima on tähän asti ollut korkeammalla, kipuilen kysymyksen kanssa.

Tehosteiden, lavasteiden ja minuuttipituuden kannalta Mandon ja Grogun leffaseikkailussa on kyllä suuruuden tunnetta verrattuna emosarjaansa, mutta sen käsikirjoitus on tarkalleen kahden The Mandalorian -jakson kokoinen. Panokset eivät ole korkeat, vaaran tuntu ei ole suuri. Koska se on myös kuvattu ja ohjattu samalla tyylillä kuin sarja, se käytännössä kolmen tuotantokauden jälkeen katsottuna tuntuu tv-elokuvalta.

Jos kirjoittaisin tätä elokuvakriitikkona, saattaisin seuraavaksi edetä vielä rajumpaankin tylytykseen. Mutta koska kirjoitan tätä Star Wars -blogiini, oletettavasti samanhenkiselle lukijalle, ymmärrän, että olisi väärin sanoa, että The Mandalorian and Grogu olisi aivan kaikilla tavoin huono.

Sarjasta tykkäävä katsoja, joka ei odota tältä sitä, mitä minä olisin omissa haaveissani seitsemän vuoden jälkeen viimein valmistuneelta uudelta Star Wars -elokuvalta odottanut, voi hyvinkin saada tältä sitä mitä toivoo: Mandon ja Grogun sujuvan seikkailun yhden elokuvaillan popcorn-viihteeksi.

On nimittäin muistettava se, että monille faneille The Mandalorian -sarja ja myös tämä elokuva edustavat peräti parasta Disney-aikaista Star Warsia. Itsekin sain tällä viikolla Threads-merkintääni vastakommentin siitä, kuinka Jon Favreau on kirjoittajan mielestä pelastanut koko franchisen.

Tästä tullaan siihen, mikä on syvin totuuteni, jonka ymmärsin yhä vain paremmin katsoessani The Mandalorian -sarjan uudelleen ennen tätä elokuvaa: minä olen Jon Favreaun kanssa liki perustavasti eri mieltä siitä, mikä on hyvää Star Warsia. Ja ymmärrän nyt vielä paremmin kuin sarjan alkaessa, että tämä ei ole arvottava erimielisyys, vaan nimenomaan mielipide-ero.

Jon Favreau rakastaa Star Warsissa hirviöitä, hämyisiä kapakoita ja taistelukohtauksia. Hän rakastaa galaktisen palkkionmetsästyksen ideaa, western-vaikutteista scifiä ja kaikkia originaalitrilogiasta muistuttavia elementtejä. Ilmiselvästi hän myös rakastaa George Lucasiakin innoittanutta 1930-luvun sarjafilmikerrontaa, jossa toimintakohtaukset ja hirviöhyökkäykset seuraavat toisiaan, eikä ensisijainen tarkoitus edes ole kertoa jatkuvajuonista, kehittyvää ja kasvavaa pitkää tarinaa.

Minusta taas tuntuu, että olen nähnyt noita lueteltuja elementtejä elämäni tarpeiksi Star Wars -tarinoissa (elokuvissa, piirretyissä, sarjakuvissa ja muissa oheistarinoissa) jo vuosia ennen The Mandaloriania. Ja aivan varmasti minä kaipaan Star Warsiltani juuri jatkuvajuonisuutta ja pitkiä tarinakaaria.

Rakastan tässä kuvitellussa universumissa mielikuvituksekkaita miljöitä, avaruusaluksia ja -olentoja, miksen myös teemoja altavastaajista ja hyvän voimista pahaa vastaan, mutta toivon tekijöiden käyttävän näitä ja muita minulle tuttuja elementtejä tavoilla, joita en ole nähnyt aiemmin, sen sijaan, että minulle tarjoiltaisiin tuttuja annoksia uudelleen ja uudelleen. Disney-aikaisista Star Wars -elokuvista ylivoimainen suosikkini on mielipiteet jyrkästi jakanut The Last Jedi (2017), koska sillä oli rohkeutta tehdä näin ja tehdä se vielä hyvin cinemaattisilla kuvilla ja leikkauksilla, vaikka täysin virhettömästi onnistunut episodi se ei minustakaan ollut. Sarjoista olen rakastanut eniten Andoria (2022-25), jännittävää vastarintatrilleriä liki realistiselta tuntuvassa diktatuurissa. Jos valittava on joko kokeellisen ja uutta yrittävän tai lisää tuttua hyvää tarjoilevan välillä, otan aina mieluummin edellisen: siis mieluummin Imperiumin vastaiskun kuin Jedin paluun. Vaikka senkin tiedän, että kokeellinen ja uutta yrittävä ei aina tarkoita mestariteosta: esimerkiksi The Acolytessa (2024) oli minustakin toteutuksen tasolla paljon ongelmia, mutta kyllä se minusta kiinnostava yritys oli.

Takaisin The Mandalorian and Groguun. ”It is what it is”, ja sellaisena sitä on arvioitava!

Niin kuin edellä jo totesin, elokuvaa on oikeastaan parempikin arvioida The Mandalorian -elokuvana kuin Star Wars -elokuvana. Ja jos elokuva olisi kaksi pitkää The Mandalorian -sarjan jaksoa – minuuttimitassa se voisi olla kolmekin, mutta tarina jakautuu kutakuinkin kahteen puoliskoon – nuo jaksot kuuluisivat sentään sarjan paremmistoon. Eivät aivan parhaimpiin, mutta positiivisesti mieleen jääviin kyllä.

Mandalorian-seikkailunakin arvioiden en silti voi välttää ongelmaani siitä, että minun makuuni elokuva kaipaisi muutakin kuin hirviöitä ja toimintaa jatkuvalla syötöllä. Tämä vika vaivaa minusta aika usein myös sarjaa katsoessani, etenkin kolmannella tuotantokaudellaan, mutta elokuvaa katsoessa ongelma korostuu, koska sitä on tarkoitus katsoa kerralla peräti 2 tuntia 12 minuuttia (aivan liikaa muuten). Minusta leffan toimintakohtaukset olivat sitä paitsi usein valitettavan mielikuvituksettomia ja aiemmin nähtyjä: esimerkiksi taistelu areenalla hirviöitä vastaan oli kuin Attack of the Clonesista ja taistelu Huttien kellarissa hirviötä vastaan oli kuin Jedin paluusta, eikä kummassakaan kohtauksessa ei ollut minkäänlaista uhkaa siitä, etteikö Mando taistelusta selviäisi, joten nekin piti ikään kuin vain jaksaa tuijottaa läpi jotain kiinnostavampaa odotellessa.

Mutta nyt olen taas harhautumassa. Nipistän itseäni: muista, että jotkut toiset pitävät tästä elokuvasta pitkälti juuri näistä syistä!

Minä pidin elokuvan elementeistä eniten näistä kolmesta.

Avauskohtauksesta lumiplaneetalla. Siinä Mando sai osoittaa tehokkuutensa palkkionmetsästäjänä, kenties paremmin kuin sarjassa koskaan. Sitä vielä seurasi yllättävän ihastuttava alkutekstikohtaus (Star Wars -elokuvien ensimmäinen lajissaan), jossa Ludwig Göranssonin erinomainen musiikki yhdistyi topgunmaisiin kuviin avaruusaluksista. En tiedä paljonko se oikeastaan liittyi Mandoon ja Groguun, mutta kyllä, alkutekstien päättyessä olin sitä mieltä, että elokuva oli alkanut mainiosti.

Rotta the Huttista, niin ikään yllättävää kyllä. Vaikka on koomista, että tämä oli nyt jo toinen Star Wars -sarjaan liittyvä elokuva, jossa sankarit pelastavat Rotta Huttia (The Clone Wars -sarjan aloittanut animaatioleffa oli edellinen), olin iloisesti yllättänyt, että Rotta osoittautui tällä kertaa näinkin harkituksi hahmoksi. Limaiset huttit ovat olleet Star Warsissa yksiselitteisessä pahisroolissa 1980-luvulta näihin aikoihin asti, ja se, että Favreau ja Filoni olivat kirjoittaneet Rottan (Jeremy Allen Whiten ääni) hyvää tarkoittavaksi olennoksi, joka pyrkii pois gangsterisukunsa ja Jabba-isänsä varjosta, oli jo lähtökohtaisen virkistävää. Hahmon draaman kaari oli myös onnistuttu kirjoittamaan aidosti koskettavaksi – kun vain pääsi yli joko siitä, että elokuvan ainoa varsinainen henkilödraaman kaari oli tosiaan varattu jättikokoiselle bodatulle toukalle. Tai siitä, että huttit puhuivat nyt sulavaa englantia.

Ja ”Grogun omasta seikkailusta” elokuvan puolivälissä. Odotin Grogun osoittavan elokuvassa jollain tapaa kasvaneensa, mutta vaikka sitä en saanut, sain kuitenkin hänet ensimmäisen kerran selviytymässä pitemmin ilman Din Djarinia ja suorastaan pelastamassa käärmeen myrkyn lamauttamaa isäpappaansa. Ilmiselvistä syistä vähäsanainen jakso sisälsi komediaa ja draamaa ja auttoi lunastamaan niitä odotuksia, mitä elokuva otsikollaan lupasi. Mandon ja Grogun suhde on The Mandalorianissakin parasta, ja elokuvassa tämä jakso on ainoa, jossa sitä koetellaan tai jossa siitä näytetään jotain uutta.

Mutta kun yritän keksiä elokuvasta muuta mukavasti mieleen jäänyttä – vaikka yksityiskohtiakin – alkaa minulla jo lyödä tyhjää. Voisin tietysti luetella joitain easter eggejä: Mandoa kyytsäävä karvainen kaveri Zeb Orrelios on Rebelsistä, Mandon pyydystävä kilpihattuinen palkkionmetsästäjä Embo on The Clone Warsista ja Nal Huttan viemäreissä hyökkäävät otukset ovat Jedin paluun aikaisista toimintafiguureista. Mutta oikeastaan sykähdyttävimmältä yksityiskohdalta tuntuu se hieno juttu kulissien puolelta, että Mandalorianin roolissa kreditoitiin avoimesti näyttelevän Pedro Pascalin äänen ja kasvojen lisäksi myös Brendan Waynen ja Lateef Crowderin kehojen (Wayne, John Waynen lapsenlapsi muuten, näyttelee rauhalliset kohtaukset, Crowder tekee stuntit).

Omalla tavallaan siinä on jotain viehättävääkin, että The Mandalorian and Grogussa koko galaksi ei ole vaarassa eivätkä panokset ole edes olevinaan suuret. Jos ja kun Disney-Lucasfilm jossain vaiheessa saa Star Wars -elokuvatuotantonsa tavoittelemilleen raiteille, minulle kelpaisi kyllä ihan hyvin, että jokainen elokuva ei yrittäisikään olla uusi episodi järjestysnumero. Jos Marvel Cinematic Universen kymmeniä elokuvia lusimalla olen jotain oppinut, niin ainakin sen, että jos jokaisessa elokuvassa pahis uhkaa koko maailmaa tai multiversumia, se vie vaaralta tehon kuin poika joka huusi sutta ikään.

Ongelma vain on, että jos panokset eivät ole suuret, elokuvan tarinan ja tapahtumien pitäisi olla itsessään riittävän mielenkiintoiset, jännittävät tai viihdyttävät.

The Mandalorian and Grogussa rima on matalalla. Se toimii toimintaviihteenä, mutta sisältää minun makuuni sellaisenakin kovin paljon tyhjäkäyntiä, toistoa ja ennen nähtyä. Siinä on hyviä pieniä humoristisia hetkiä, mutta niitä on liian vähän. Siihen on palkattu mukaan itse Sigourney Weaver Mandon pomoksi, ikään kuin vara-Leiaksi, mutta rooli on niin ohut, että roolitus jää lähinnä harmittamaan (paljon paremmin käytetään Martin Scorsesea neljäkätisen katugrillinpitäjän äänenä – mistä tahansa se idea sitten tulikaan!). On selvää, että se ei haluakaan hätkähdyttää ketään siihen tapaan kuin vaikkapa mainitut The Last Jedi tai Imperiumin vastaisku aikanaan, mutta olisi kai se voinut tarjota edes vau-hetkiä?

Ja ennen kaikkea: kun elokuvan otsikko on The Mandalorian and Grogu, ja kun näiden kahden hahmon välinen isän ja pojan suhde on kuitenkin 2020-luvun Star Warsin sympaattisimpia elementtejä, siinä on minun makuuni aivan liian vähän tunnetta näiden kahden välillä.

Toiminnan takana, tarinassaan ja temaattisesti, elokuva käsittelee Rotta Huttin kautta pyrkimystä löytää oma tiensä elämässä toisten odotuksista huolimatta. Se kuitenkin unohtaa kokonaan, että sen olisi kiinnostavaa kysyä tämä kysymys myös molemmista päähenkilöistään. Heistä Din Djarin on uskonnollisen kultin kasvattama palkkatappaja, joka isyyden valittuaan ja toisenlaisestakin mandalorealaisuudesta sarjan edetessä opittuaan luulisi tässä elämänvaiheessaan etsivän uutta tietä itsekin. Grogu taas on vasta lapsi, mutta Voimassa niin väkivahva, että hänellä voisi olla tärkeä rooli jedien palauttamisessa uuteen kukoistukseen, jos hän niin haluaisi. Mutta ei, Jon Favreau ei halua kysyä kysymyksiä siitä, mitä näistä kummastakin ”tulee isona”. Tässä elokuvassa, Mando tulee ja ampuu, ja Grogu seuraa hänen mukanaan, tulevaa pohtimatta kuten ennenkin.

Mutta se on minun makuni, se. Se, että minä täältä tähtiensotaveteraanien veljesliitosta en tule katsomaan The Mandalorian and Grogua kovin monta kertaa, ei tarkoita sitä, että muut ihmiset – fanit tai kasuaalimmat katsojat – eivät saisi siitä pitää. Suurin harmistukseni toukokuussa 2026 ei ole se, että The Mandalorian and Grogu oli tällainen, vaan se, ettei kahdestoista Star Wars -elokuva ollut jokin kunnianhimoisempi, elokuvallisempi elokuva.