Tag Archives: bordizzo

Ahsoka-sarja oli valitettavan yllätyksetön pohjustus seuraaville tarinoille – mutta sen parhaat palat olivat erinomaisia

Posted on by
Vastaus

Kahdeksanjaksoinen Ahsoka-sarja on päättynyt – tai Ahsoka-sarjan ensimmäinen kausi on päättynyt. Vielä emme tiedä, kummastako on kyse – sarjan lopetuksen perusteella voisi olettaa, että jälkimmäisestä, mutta avoimesti kakkoskautta ei ole julkistettu.

Noin aloitin, ja ehdin kirjoittaa tätä tekstiä jo hyvän matkaa ennen kuin huomasin oikaisseeni suoraan siihen, mitä on luvassa Ahsokan jälkeen. Sitä ennen olisi kuitenkin ollut syytä sanoa, mitä pidin Ahsokasta. Tämä on ehkä suorastaan oireellista.

Tämä pitkähkö kirjoitus sisältää spoilereita tuosta sarjasta.

Pidinkö siis Ahsokasta? Pidin.

Pidin siitä, kuinka Ahsoka kertoi yhtä kokonaistarinaa, harhautumatta siitä juurikaan sivupoluille – ellei sellaiseksi sitten lasketa Anakin Skywalkerin haamun paluun sisältänyttä viitosjaksoa The Shadow Warrior. Mutta sitä taas toisaalta noin muuten pidin sarjan huippukohtana ja eräänä viime vuosien vaikuttavimmista Star Wars -hetkistä (ja kirjoin jo siitä tuoreeltaan erikseen).

Pidin kovasti useimmista Ahsokan hahmoista, ja aivan erityisesti pidin Baylan Skollin ja Shin Hatin muodostamasta pahiskaksikosta. Vaikka Ahsoka vei katsojansa kokonaiseen uuteen galaksiin, nimenomaan tämän hahmoparin kohdalla se tarjosi minusta eniten jotain uutta: mestari Baylanin filosofiset motiivit pahuudelleen ja hahmojen isä-tytär -henkinen suhde poikkesivat paljon siitä, jota olemme tottuneet näkemään Star Wars -tarinoissa yleensä esiintyvillä pahiksilla. Hitsi, yleensähän ne kyräilevät ja puukottavat toisiaankin selkään!

Pidin myös tuosta sarjan avauksesta kohti kokonaista uutta galaksia. Tykkäsin siitä, miltä Ahsoka näytti ja kuulosti, ja yksittäisiä mieleen jääviä hetkiä ja kuvia Ahsokassa oli enemmän kuin arkisemmin toteutetussa The Mandalorianissa. Siitäkin tykkäsin, kuinka Ahsoka tuntui monin paikoin enemmän Star Wars -elokuvilta kuin muut tähänastiset näytellyt SW-sarjat, vaikka se on eri asia kuin edellinen: elokuvamainen kerronta (saati SW-elokuvamainen kerronta!) ei missään nimessä ole ainoa tapa kertoa sarjamuotoisia Star Wars -tarinoita, kuten Andor pysäyttävästi osoitti.

Suorastaan nautin siitä, kuinka sujuvasti sarjan luoja-kirjoittaja Dave Filoni yhdisteli Ahsokassa niin sanottujen omien sarjojensa The Clone Warsin, Rebelsin ja The Mandalorianin aineksia, mutta myös lankoja George Lucasin molempiin elokuvatrilogioihin (joihin nuo sarjatkin toki liittyvät) ja ammentaen samalla myös 1990-luvun Legends-tarinoista eli nykykaanonin ulkopuolelta. Star Wars -kaanon tarvitsee tällaisia teoksia, joissa kaikki tuntuu toimivan uskottavasti yhteen, koska niin monet tarinat toisaalta eivät viittaa toisiinsa. Mainitakseni esimerkkinä todella fanipoikaisen yksityiskohdan: olin aivan lääpälläni, kun Hera Syndulla kävi hologrammikeskustelun Uutta tasavaltaa (jälleen, ”kuin silloin ennen” 1990-luvulla) johtavan Mon Mothman kanssa – seisten samassa avaruusaluksessa täsmälleen samalla paikalla, jolla Mon Mothma ensimmäisen kerran esiintyi Jedin paluussa.

Pidin siis Ahsokasta ehdottomasti enemmän kuin en, ja odotin jokaiselta uudelta jaksolta suuria. Mutta pidinkö Ahsokasta ehdoitta, tai pidänkö sitä lopulta erinomaisena Star Wars -teoksena? En, en sitten kuitenkaan.

Yksi ongelmistani on se, että vaikka sarja oli otsikoitu Ahsoka Tanon nimisarjaksi, ei se tuota jo mainittua ”maailmassa maailmojen välissä” tapahtunutta viidettä jaksoa lukuunottamatta oikeastaan käsitellyt Ahsokaa päähenkilönään. Tarkoitan: tässä sarjassa ei ollut kovinkaan paljon kyse siitä, kuka Ahsoka on tai missä tilassa hän ”ihmisenä” sarjan tapahtumahetkellä on. Eikä edes siitä, että kerrottu tarina olisi ollut leimallisesti Ahsokan oma seikkailu.

Paljon enemmän kyse oli Rebels-animaatiosarjan lopetuksen jättämän ongelman ratkaisusta: mihin Thrawn ja Ezra bridger katosivat ja miten heidät sieltä saadaan pois. Tätä ongelmaa olivat ratkaisemassa Ahsokan (Rosario Dawson) lisäksi Sabine Wren (Natasha Liu Bordizzo), Hera Syndulla (Mary Elizabeth Winstead), Huyang-droidi (David Tennant), Baylan Skoll (Ray Stevenson), Shin Hati (Ivanna Sakhno), Morgan Elsbeth (Diana Lee Inosanto) ja lopulta tietenkin myös Thrawn (Lars Mikkelsen) ja Ezra (Eman Esfandi) itse. Ahsoka tuntui suuren osan sarjan ajasta vain yhdeltä hahmolta tässä suuressa joukossa, eikä valitettavasti useinkaan hahmoista kiinnostavimmalta.

Sinänsä ei ole esimerkiksi juuri tässä franchisessa mitenkään tavatonta, että kertomukset otsikoidaan (oletettavasti muun muassa kaupallisista syistä) hieman toisin kuin miten ne ehkä tarinallisin perustein olisi kannattanut otsikoida. Kukaan tuskin vieläkään ymmärtää, mitä The Force Awakensin ”Voiman herääminen” oikeastaan tarkoitti, eikä ”Skywalkerin nousuakaan” voi merkityssisällöiltään kovin onnistuneena otsikkona viimeiselle episodielokuvalle pitää. Sarjojen puolella edellä jo sivumennen kehumani Andorin olisi tarinansa puolesta voinut otsikoida yhden hahmon sukunimeä paremmin vaikkapa sisällöstä lainatuilla sanoilla ”The Spark of Rebellion”.

Mutta jos Ahsoka olikin Ahsoka-sarjaa enemmän Rebelsin viides kausi tai The Search for Ezra/Thrawn, niin valitettavasti en lopulta päätynyt nostamaan molempia peukaloitani ylös sillekään, kuinka hyvin tällainen kertomus lopulta kokonaisuutena toimi. Tässä kohtaa on myös pakko sanoa, että pidin kahdeksanjaksoisen sarjan alkupuolesta enemmän kuin toiseen galaksiin sijoittuneista loppupuolen jaksoista – vaikka aivan viimeinen jakso ja sen loppu jättivätkin toisaalta taas hyvän maun suuhun.

Toiseen galaksiin matkustaminen oli minusta raikas ja odottamatonkin avaus, ja visioin tässä blogissa aiemmin siitä voivan kummuta vielä monenlaisia uusia tarinoita. Olen tätä mieltä yhä, mutta se, mitä Ahsoka meille toisessa galaksissa tarjoili, oli minulle pettymys.

Kun kaukaisesta galaksista vielä kaukaisempaan galaksiin perille päästiin, ei sarjassa oikeastaan tapahtunut enää mitään kovin kiinnostavaa tai ainakaan mitään kovin yllättävää. Ahsoka ja Sabine tekivät sovinnon, Thrawn onnistui tietenkin palaamaan heidän näpeistään omaan galaksiinsa ja Ezra tietenkin löydettiin. Etenkin viimeksi mainittu tapahtui suorastaan laittoman helposti, ja kymmenkunta vuotta yksin viettänyt Ezra vaikutti hämmästyttävästi täysin huolettomalta, aivan kuin hän olisi viettänyt omillaan vain pari viikkoa.

Kaukaisesta galaksista ei myöskään lopulta löydetty mitään kovin kummallista, ellei nyt sitten noitia ja zombeja lasketa. Sitä meille ei näytetty, mitä Baylan Skollin koko sarjan ajan vihjattiin sieltä palkkasoturin peiteroolissaan todellisuudessa etsivän. Täysin yleisön spekulaation varaan jäi sekin, oliko kaukaisessa galaksissa jokin pelottava uhka, jota Thrawn ja noidatkin kenties tosiaan halusivat paeta ja joka ehkä oli Imperiumin sotilaiden rivejä ja haarniskoja vuosien varrella niin kovin kuluttanut – ainakaan Ezralla ei tuntunut olevan hyönteis-ewokkiensa kanssa mitään hätää. Eikä Peridea-planeetta edes ollut visuaalisesti mitenkään erityisen ainutlaatuinen: itse asiassa se muistutti tarkalleen Peter Jacksonin Tolkien-elokuvien Keski-Maata.

(Mainittakoon muuten, että Thrawnin hahmon luoja Timothy Zahn kuulemma esitti muutamia vuosia sitten jossakin paneelikeskustelussa, että jos hänen pitäisi kertoa Thrawnin paluun tarina, hän kirjoittaisi Ezran ja Thrawnin muodostamaan vastahakoisen allianssin ”Imperiumiakin pahempia uhkia” vastaan. Tämä on tosin yleisestikin Zahnin suuri näkökulma Thrawniin: kirjailijalle Thrawn ei ole pahis, vaan oman näkökulmansa sankari, joka pelaa Imperiumin puolella puolustaakseen kansaansa vielä pahemmilta asioilta. Mutta: jotain tällaista minäkin tosiaan odotin tämän sarjan loppupuolelta.)

Ja mitä tulee jaksojen pintatasoon, tarjosi sarjan loppupuoli minusta paikoin oikein tehokasta toimintaa (Ahsoka vs Morgan Elsbeth) ja toimivaa jännitystä (Morgan Elsbeth Thrawnin uhrilampaana, Thrawnin ja Ahsokan lopullinen etäyhteyskohtaaminen), mutta näiden täydellisinä vastakohtina suttuista sähläystä (zombitaistelu) ja tylsää trooppien toistoa (Ezra alkuperäiskansan ihmiskaverina).

Syytä on lausua erikseen myös tuomioni siitä, miten hyvin animaatiosarjojen hahmot kääntyivät näytellyiksi.

Parhaiten ja minusta aivan virheettömästi tämän askeleen otti punk-mandaloriaani Sabine. Hän tuntui paitsi täysin samalta hahmolta kuin Rebelsissä, myös parhaiten aidolta avaruus-ihmiseltä, jonka onnettomistakin valinnoista välitin. Toisin kuin joitakin faneja, minua ei haitannut se, että Sabinesta tehtiin sarjan loppuun mennessä Voiman käyttöön kykenevä, jota hän ei vielä Rebelsissä ollut (mutta minä olenkin sitä Star Wars -leiriä, joka edelleen pitää kovasti George Lucasin 1970-luvun alkuperäisimmästä ajatuksesta, jonka mukaan meistä kaikista olisi syvällä sisämmässämme käyttämään Voimaa). Sabinella on myös tämän sarjan vahvin kehityskaari – siis sellainen, jolla oli näiden kahdeksan jakson sisällä sekä alku että loppu.

Kolmea muuta keskeisintä hahmoa eli Heraa, Thrawnia ja, kyllä, valitettavasti myös Ahsokaa itseään vaivasi valitettavasti vähintään ajoittain patsasmaisuus.

Luulen, että mielikuvani johtuu vain osittain siitä, kuinka vaikeaa on kääntää näin perustavasti piirretyiksi suunniteltuja hahmoja maskeeratuiksi ihmisiksi. Etenkin Ahsoka itse näyttää oikein uskottavalta ja Rosario Dawson on minusta rooliin hyvä valinta. Paljon vähemmän pidin Mary Elizabeth Winsteadista Heran roolissa: tykkäsin hahmosta kovasti Rebelsissä, mutta tässä sarjassa Hera tuntui luonteeltaan kesytetyltä ja ikuinen pilotin asu hahmon nykyiseen kenraalin rooliin nähden koomiselta, Aku Ankan merimiespuvun mieleen tuovalta valinnalta.

Thrawn jakoi näistä kolmesta pahiten mielipiteitä netissäkin, toisten pitäessä Lars Mikkelsenin pehmeää tulkintaa nimenomaan hahmoon sopivana ja toisten haukkuessa Ahsoka-sarjan Thrawnin pullukaksi setämieheksi. Minusta tämä kielii nimenomaan siitä, kuinka Thrawn on malliesimerkki hahmosta, jonka peitellyn uhkaavuuden onnistunut todellistaminen oikean ihmisen näyttelemänä on vähintään vaikeaa, mahdollisesti jopa mahdotonta.

On hyvä muistaa, että kun kirjailija Timothy Zahn loi Thrawnin yli kolmekymmentä vuotta sitten, hän teki sen nimenomaan romaaneissa. Kirjoista luettuna Thrawnin sininen iho ja punaiset silmät onkin helppo hyväksyä kuvauksessa mainittavana eksotiikkana, ja myös sarjakuviin tai animaatioihin tällaiset piirteet siirtyvät ongelmitta. Zahnin romaaneissa lukijalle ei tuota mitään ongelmia sekään tarinankerronnallinen seikka, että pääpahis ei juuri koskaan kohtaa sankareita kasvotusten, harvoin edes poistuu toimistostaan tai komentosillaltaan.

Näyteltynä nämä molemmat seikat kuitenkin koettelevat katsojaa. Minunkin oli Ahsokaa katsoessani vaikea muodostaa Thrawn-mielipidettäni, koska se repi minua kahtaalle: Mikkelsenin Thrawn kuulosti täsmälleen oikealta ja näyttikin oikeastaan juuri siltä miltä piti, mutta silti en ollut täysin vakuuttunut. Asiaa ei ainakaan auttanut se, että Dave Filoni ei ollut kirjoittanut mestaristrategille tähän sarjaan kovinkaan mestarillista juonittavaa.

Lisäksi mielikuvaani hahmojen konkreettisestakin patsasmaisuudesta vaikutti Filonin pahimpiin maneereihin kuuluva tapa kirjoittaa hahmot jatkuvasti käymään keskusteluja paikallaan seisoskellen, usein jotain hahmolle leimattua seisoskelun tapaa toisintaen. Tämäkin yksityiskohta kiusasi nyt live actionissa enemmän kuin animaatioissa koskaan. Epäilemättä Ahsoka oli tosiaan myös aiemmissa sarjoissaan usein piirretty pitämään käsivarsiaan ristissä rinnallaan, mutta kun ihmisnäyttelijän esittämä hahmo on ohjattu tekemään niin lähes jokaisessa kohtauksessaan, se todellakin osuu silmään.

Kaikilla näistä kolmesta hahmosta oli sarjassa minusta myös hyvät hetkensä, ja monta niitä oli myös nimihahmo Ahsokalla. Siksi minua harmittaakin se, että tämä sarja, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän, halusi sanoa juuri hänestä niin kovin vähän.

Ahsoka Tano on monien rakastama Star Wars -hahmo, jonka henkilöhistoria on täynnä tragediaa. Avaruuskyökkipsykologisesti voisi olettaa, että Ahsokan päässä liikkuisi hyvin ristiriitaisia tunteita esimerkiksi hänen omasta menneisyydestään jedinä ja lapsisotilaana, kenties suorastaan syyllisyyttä hänen osallisuudestaan Anakin Skywalkerin lankeemuksessa ja välillisesti jopa jedien tuhossa. Näitä asioita kyllä sivuttiin hienossa viitosjaksossa ja sen keskusteluissa Anakinin kanssa, ja jonkinasteisen rauhan Ahsoka näiden asioiden kanssa siinä jaksossa saavutti, minkä merkkinä vaatteiden vaihtuminen valkoiseen ja sotimisen ja opettamisen prioriteettien vaihtuessa.

Mutta koska tässäkin sarjassa monet teemat liittyivät ystävyyteen ja opettaja-oppilas-suhteisiin, olisin ajatellut, että Ahsokalla olisi ollut niin sarjan alussa kuin lopussakin hyvin ristiriitaisia tunteita myös siitä, onko hänellä itsellään oikeutta, velvollisuutta tai kykyjä kouluttaa uusia jedejä – etenkin kun tähänastinen tulkinta hahmosta oli, ettei Ahsoka itse asiassa pidä itseäänkään jedinä. Olisin ajatellut, että tämän sarjan olisi melkeinpä pitänyt käsitellä näitä asioita – semminkin kun yksi potentiaalinen jedien tulevaisuuden toivo oli sarjassa pelastettava Ezrakin. Mutta ehei: jo sarjan alussa Ahsoka kutsui ongelmitta Sabinea padawanikseen, joka on sitä paitsi järjestäytyneen jedikunnan termi jos mikä.

Mutta, kuten sanottua, pienen rauhan Ahsoka näiden asioiden kanssa tämän kauden aikana ”maailmassa maailmojen välissä” saavutti. Toiveikas voisi kai ajatella, että ehkä näitä asioita sitten syvennetään lisää seuraavalla kaudella?

Niin. Ahsoka ei päättynyt tekstiplanssiin ”Ahsoka Tano will return”, mutta on selvää, että niin hän tekee. Kuten tämän pitkäksi venyvän blogimerkinnän alussa totesin, tällä hetkellä jää vielä nähtäväksi, tapahtuuko niin Ahsoka-sarjan toisella tuotantokaudella vai Dave Filonin ”Mandoverse-elokuvassa”. Tämä kertookin paljon siitä, miten sarjan kahdeksas jakso The Jedi, the witch and the warlord päättyi.

Yhtäältä viimeisen jakson ja sarjan loppu tuntuivat ilman muuta enemmän kertomuksen ensimmäisen episodin lopetukselta kuin minkään tarinan varsinaiselta pisteeltä. Toisaalta lukuisat cliffhangerit jättivät avoimeksi, jatkuuko kertomus tästä yhtenä kokonaisuutena vai haarautuuko se.

Nimihenkilönsä Ahsokan sarja jätti yhdessä Sabinen ja Huyangin kanssa kaukaiseen galaksiin, ja vihjasi voimakkaasti, että Ahsokan seuraava seikkailu tapahtuisi siellä. Samalle Peridea-planeetalle jäivät myös Baylan Skoll, jonka todellisia motiiveja edes Thrawn ei huomannut, ja hänen oppilaansa Shin Hati, jotka tosin yllättäen ja suorastaan traagisestikin erosivat toisistaan. Baylan ”vapautti” oppilaansa lähtien itse etsimään sitä jotain tuntematonta, jota oli tullut Peridealta oikeasti hakemaan, mutta Shin otti vapautuksen hylkäämisenä, ja jäi itsekin Thrawnin matkasta etsimään katkerana omaa tietään.

Thrawn sen sijaan palasi ”meidän” kaukaiseen galaksiimme – mukanaan zombie-stormtroopereita, kolme Dathomirin iätöntä noitaäitiä ja ruumallinen salaperäisiä arkkuja. Mikään tästä ei varmasti tiedä hyvää galaksin hyviksille. Kun edessä tosiaan pitäisi olla sarjan luojan Dave Filonin oma elokuva, nämä lähtökohdat lupaavat elokuvan täyttävän nykyisessä kaanonissa Timothy Zahnin 1990-luvun ensimmäisen Thrawn-kirjatrilogian (Imperiumin perillinen, Hämärän laivue ja Keisarin käsky: 1991-93, suomeksi 1997-98) paikkaa, vaikka nuo kirjat nyt Legends-kaanonia ovatkin. Lienee varmaa, että myös Filonin elokuvassa on kyse siitä, kuinka Thrawn kokoaa Imperiumin rippeet pyrkimyksenään kukistaa hapuileva Uusi tasavalta nuppuunsa.

Thrawnin uhan osalta leffan lähtökohta vaikuttaa olevan liki tarkalleen sama kuin Zahnin vanhojen kirjojen: niissäkin nerokas, mutta harvojen tuntema Thrawn palasi galaksin kaukaisilta laidoilta kutakuinkin yhtä monta vuotta Jedin paluun jälkeen. Thrawn tavoitteli tuolloin valtaa muun muassa keisari Palpatinen jälkeensä jättämien kloonauslaboratorioiden kautta – ja noita laboratorioita onkin viime aikoina nähty niin The Mandalorianissa kuin The Bad Batchissakin. Jälkimmäiseen valittu lokaatio oli jopa juuri Thrawn-trilogiasta poimittu Tantiss-vuori.

En silti odota Filonin elokuvasta kovin tarkkaan 1990-luvun kirjoja mukailevaa Imperiumin perillinen -sovitusta. Thrawnin hahmoa lukuun ottamatta niin moni asia on nyt perustavasti toisin. Ahsoka-sarjassa keskeiseen rooliin nostetut noidat, pahaa enteilevät arkut salaperäisine sisältöineen ja se, että Thrawn Ahsokan lopussa saapui nimenomaan Dathomirille eikä suoraan Imperiumin laivaston luo antavat vahvan viestin, että tapahtumat eivät tule suoraan mukailemaan Zahnin kirjoissa nähtyjä kuvioita.

Vielä merkityksellisempää on se, että Ahsoka-sarjan tapahtumien ulkopuolella koko Star Wars -kaanon ja galaksi on nyt säädetty perustavasti toiseen asentoon kuin missä ne olivat 1990-luvulla. Zahnin ensimmäiset kirjat olivat tietenkin suoraa jatkoa silloin olemassa olleille kolmelle Star Wars -elokuvalle, joten niissä galaksi oli yhä järeästi sisällissodassa Imperiumin kanssa, ja sen sodan tärkeitä sankareita olivat originaalitrilogian päähenkilöt Luke Skywalker, Leia Organa ja Han Solo.

Nykyisessä kaanonissa galaksi elää tässä vaiheessa hauraan välirauhan aikaa Imperiumin sortovuosien ja First Orderin terrorin välissä, ja vanhat sankarit ovat vetäytyneet vanhojen expanded universe -kirjojen asetelmaa kauemmas Uuden tasavallan ytimestä. (Tähän tietenkin keskeisesti liittyvät ulkoelokuvalliset seikat eli se, että siinä missä Zahnin oli helppo kuvitella Luken ja Leian myöhempiä vaiheita, 2020-luvun tekijät eivät voi tuoda kameran eteen 30 vuotta nuorempaa Mark Hamillia eivätkä enää Carrie Fisheriä lainkaan.) Näin ollen en usko Zahnin toiseksi kuuluisimman luomuksen Mara Jaden ilmestyvän minkään nurkan takaa enää tähän kaanoniin, koska hänen tarinansa liittyy niin keskeisesti Legends-kaanonin versioon Luke Skywalkerista, enkä oikein usko edes Luken kovin merkittävään osaan Filonin elokuvassa, vaikka nykytekniikalla hän toki voi siinä jonkinlaisessa roolissa mukana ollakin. Nykyisessä kaanonissa sankarigalleriaan ovat tarjolla monet hahmot, joita Zahnin aikaan ei ollutkaan: esimerkiksi tämän sarjan Ezra Bridger ja Hera Syndulla sekä sen toisen sarjan Din Djarin (Pedro Pascal) ja Grogu.

Mutta onko sinne tarjolla myös Ahsoka Tano – se onkin se varsinainen tuhannen taalan kysymys.

Ahsoka-sarjan loppu jätti mahdolliseksi, että Ahsoka Tano ei kenties palaisi meidän galaksiimme lainkaan. Aivan vähintään edessä näyttää ensin olevan seikkailu toisessa galaksissa, mihin muuten varmaankin viittaa myös viimeisen jakson nimen Narnia-sanaleikki: Peridea-planeetan toinen kaukainen galaksi on Ahsokalle yhtä tuntematon kuin Narnia Pevansien lapsille ikään. Morai-linnun näyttäytyminen tarkoittaa animaatiosarjojen perusteella, että Ahsoka on Peridealle haaksirikkoutuneena juuri siellä missä hänen kuuluukin olla.

Myös Baylan Skoll uskoo olevansa siellä, missä hänen kuuluukin olla. Sarjan lopun jo nyt ikoniselta tuntuvassa hienossa kuvassa hän seisoo muinaisten patsaiden äärellä, katsoen kaukaisuudessa loistavaa ohutta liekkiä – muuten tämäkin hyvin Keski-Maan mieleen tuovaa kuvastoa. Vaikuttava kohtaus jäi odottamattomasti näyttelijä Ray Stevensonin viimeiseksi, mikä on suuri sääli, sillä Stevenson teki roolin erinomaisen hienosti. Mutta vaikka saappaat ovat suuret, tämän jälkeen hahmo on kai aivan pakko recastata, sillä nythän koko tämän sarjan ajan pohjustettu tarina jäi aivan kesken. Baylan etsii suurta voimaa, mutta mitä hän siis etsii?

Patsaat eivät ole mitä tahansa patsaita. Ne esittävät Mortis-jumalia, The Clone Warsissa esiteltyjä Voiman valoisan puolen, pimeän puolen ja tasapainon inkarnaatioita. Sen sarjan Mortis-jaksoissa nuo mystiset jumalat testasivat Anakin Skywalkerin roolia Voiman valittuna, ja tulivat samalla vihjanneeksi Ahsokan olevan valon puolen avatar.

Moni on vetänyt tästä yhtäläisyysmerkit siihen, että Baylan Skoll etsii Mortis-jumalia ja Ahsokan seuraava seikkailu vie heidän luokseen. Itse en olisi ihan yhtä varma. Kuten tässäkin kirjoituksessa on ilmi käynyt, (meille) SW-faneille on tyypillistä kuvitella hurjempia kuin mitä Dave Filoni ja kumppanit meille lopulta tarjoilevat. Moniko vielä muistaa, että tässäkin sarjassa nähtiin alkupuolella kypäräpäinen pahis Marrok, jonka päähineen alta moni netissä epäili paljastuvan ties kenen tutun tai puolitutun? Mutta lopulta hatun alla olikin kirjaimellisesti pelkkä savuverho, eikä ”hahmoon” välttämättä palata enää koskaan.

Vaikka on siis toki mahdollista, että Ahsokan seuraava seikkailu vie Voiman tasapainon synnyille syville, mielestäni on vähintään yhtä todennäköistä, että Mortis-jumalien patsaat ovat vain silkka silmänisku ne tunnistaville faneille, ja että Baylan Skollin määränpäässä odottaa jotain paljon maallisempaa. Ehkä esimerkiksi vain reitti ”maailmaan maailmojen välissä” – jota pitkin Ahsoka ja kumppanitkin voisivat palata omaan galaksiinsa?

(Mortis-jumalien patsailla on joka tapauksessa merkittävä in universe -merkitys, vaikka itse jumaliin ei live action -sarjoissa törmättäisikään. Ne nimittäin tarkoittavat, että Peridean galaksin mytologiset yhteydet ”meidän” kaukaiseen galaksiimme ovat paljon Dathomirin noitiakin syvemmät, ja mahdollisesti esimerkiksi, että Voiman käytön alkuperä piileekin Perideassa: aloittihan Huyang-droidikin tarinansa meille niin tutuilla sanoilla ”A long time ago in a galaxy far far away…”.)

Pidän nimittäin paljon todennäköisempänä, että Filoni tosiaan palauttaa Ahsokan omille planeetoilleen kuin vaihtoehtoa, jossa hän jäisi pysyvästi seikkailemaan tähän toiseen galaksiin. Tässä vaiheessa stetsonpäisellä Lucasin imperiumin perillisellä on ollut jo monta vaihtoehtoa siirtää Ahsoka pois näyttämöltä, erityisesti Rebelsissä, jossa näin tekemällä olisi sitä paitsi väistetty ongelma, että Ahsoka onkin elossa galaksissa kapinaliiton vuosien aikana, muttei koskaan yritä pelastaa Anakinia pimeältä puolelta eikä ole yhteydessä Obi-Waniin, Yodaan eikä Lukeen. Aina Filoni on kuitenkin palannut Ahsokansa pariin, ja minusta tuntuu täysin selvältä, että hän haluaa Ahsokan myös omaan elokuvaansa.

Mutta tapahtuuko Ahsokan paluu kaukaisesta galaksista siis sivujuonena Filonin elokuvassa vai toisena tuotantokautena Ahsoka-sarjaa ennen sitä – se jää nähtäväksi. (Voi olla, että asiat ovat aidosti auki Disney-Lucasfilmin kammareissakin, koska tätä vuotta ovat leimanneet Hollywoodin käsikirjoittajien pitkään kestänyt ja näyttelijöiden yhä tällä hetkellä jatkuvat lakot.) Toivoisin kuitenkin toista kautta Ahsokaa, sillä niin paljon jännittävää hänelle, Sabinelle, Baylanille ja Shinille voisi Peridealla tapahtua ennen todennäköistä kotiinpaluuta.

Oikeastaan vasta sen päätöksen myötä paljastuu sekin, oliko Ahsokan mukaan nimetty sarja vain pohjustus Filonin omalle elokuvalle, vai kasvaako siitä sellainen kahden tai useammankin kauden kertomus, jonka keskushahmolta Ahsoka Tano oikeasti tuntuisi. Kaikesta kritiikistänikin huolimatta katsoisin tätä mielelläni lisää.

Ahsoka-sarjan viides jakso The Shadow Warrior on tärkeä Star Wars -hetki ja jakso, jollaista en vain muutama vuosi sitten olisi uskonut koskaan näkeväni

Posted on by
2

Nyt kun näyteltyjen Star Wars -sarjojen jaksoja on esitetty jo yli viisikymmentä (ihan totta!), alkaa olla mielekästä, että faniyleisö listailee niiden joukosta omia suosikkejaan. Ja kun top-listoja parhaista jaksoista näin jatkossa listataan, tulee Ahsoka-sarjan viimeksi nähty viides jakso The Shadow Warrior sijoittumaan niillä listoilla korkealle.

Kirjoitus sisältää spoilereita Ahsokan viidestä ensimmäisestä jaksosta.

Ahsoka-sarjan viides jakso The Shadow Warrior keskittyy sarjan nimihahmoon (Rosario Dawson), eikä näytä mitään siitä, mihin sarjan pahikset ja heidän vankinsa Sabine Wren (Natasha Liu Bordizzo) päätyivät lähdettyään edellisen jakson lopussa kohti toisen galaksin tuntemattomuutta. Jakson alussa Ahsoka niin ikään on ”jossain toisaalla”: ajan ja paikan välissä sijaitsevalla tasolla, joka esiteltiin Rebels-sarjassa ja jota siellä kutsuttiin maailmaksi maailmojen välissä (world between worlds). Tässä jaksossa paikkaa ei nimetä eikä viisaasti selitelläkään. Riittää, että katsoja ymmärtää, että kyseessä on astraalitaso elämän ja kuoleman välissä, ja että siellä Ahsokan on päätettävä, onko hänellä vielä voimia palata elämään.

Oppaaksi, opettajaksi ja opponentiksi tähän pohdintaan Ahsoka saa vuosien takaisen mestarinsa, itsensä Anakin Skywalkerin, jota esittää jälleen Hayden Christensen, kuten episodeissa II ja III sekä viimeksi Obi-Wan-sarjassa, tällä kertaa erinomaisesti toimivan pienen digitaalisen faceliftin nuorentamana. Yhdessä he kohtaavat näkyjä Ahsokan (ja Anakinin) nuoruudesta kloonisodissa ja tietenkin myös kohottavat valomiekkansa toisiaan vastaan.

Ja kun Ahsoka sitten valitsee elää, hän palaa Hera Syndullan (Mary Elizabeth Winstead) ja muiden häntä etsineiden luo, mutta ilmiselvästi muuttuneena. Ahsoka vaihtaa vaatteensa valkoisiin, lupaa hakea Sabinen ja Ezran kotiin ja liftaa kyydin purrgilleilta, hyperavaruudessakin matkustavilta avaruusvalailta, jotka Ezran ja Thrawninkin Rebelsin lopussa jonnekin kauas veivät.

Se, kuinka syvälle tunteisiin The Shadow Warrior menee, riippuu katsojan suhteesta animaatiosarjoissa viidentoista vuoden ajan rakennettuun Ahsoka Tanon hahmoon ja toisaalta prequel-trilogiaan eli elokuvaepisodeihin I-III (1999-2005). Mutta vaikka minä en ole aivan fanikunnan syvimmässä päässä kummassakaan noissa lajeissa, olin jaksoa katsoessani todella vaikuttunut. Sen kohtaukset – repliikit, kuvat ja jopa vain hahmojen ilmeet – ovat pyörineet nyt parin päivän ajan päässäni.

Sanoin jo kahden ensimmäisen jakson jälkeen tässä blogissa, että Ahsoka tuntuu elokuvalliselta enemmän kuin mikään muu nähdyistä Star Wars -sarjoista, ja tämä jakso tuntui siltä vielä edellisiäkin enemmän. Olisinpa nähnytkin tämän teatterissa, kuten tätä ulkomailla jossain esitettiin! (Tällä en tarkoita sanoa, että ns. elokuvallisuus olisi sarjalle kuin sarjalle jokin vaatimus, ja suurin SW-sarjasuosikkini Andor toimii sataprosenttisesti nimenomaan sarjaformaattiin ja kotiesityskokoon sopivana, mutta tarkoitan, että Ahsokan kohdalla kiinnitän jatkuvasti huomiota sarjan kuvalliseen ja kerronnalliseen mätsäävyyteen SW-elokuvien kanssa.)

The Shadow Warriorissa sarjan luoja, kirjoittaja ja myös tämän jakson ohjaaja Dave Filoni sitoo suorastaan mestarillisesti yhteen sellaisia Star Wars -franchisen osia, jotka esimerkiksi minä olen ehkä sittenkin tähän asti mieltänyt erillisempinä kuin olen ajatellutkaan. Tunnustan: kun näin ilmielävinä sekä Anakinin että nuoren Ahsokan, heistä tuli samalla silmänräpäyksellä jollain tavalla (saagan sisällä) todellisempia kuin olin koskaan aiemmin ajatellut. Nyt se on peruuttamatonta, minä ajattelin, nyt se on totta. ”It’s true, all of it”, kuten Han Solo sanoi The Force Awakensissa.

Toki The Clone Wars -sarja on ollut osa SW-kaanonia koko olemassaolonsa ajan. Kun Disney-yhtiön omistuksen aikana kaikki muut ennen vuotta 2014 julkaistut oheistarinat siirrettiin Legends-otsikon alle ja irrotettiin saagan ”kanonisesta” historiasta, TCW jäi sinne sillä hetkellä ainoana elokuvien ulkopuolisena teoksena. Sen jälkeen julkaistuissa Disneyn aikaisissa elokuvissa ja sarjoissa on ammennettu animaatioista vähitellen yhä enemmän, ensin kuin kepillä jäätä kokeillen ja sitten koko ajan rohkeammin ja perustavammin. Ensin animoiduista eläviksi siirtyivät Saw Gerreran kaltaiset sivuhahmot, mutta nyt ollaan siis tilanteessa, jossa suuri yleisö katsoo näyteltynä tarinaa, joka de facto on jatko-osa Rebels-piirrossarjalle, jota merkittävä osa suurimmasta yleisöstä ei ole nähnytkään. Ja jonka nimihahmo Ahsoka Tano, alunperin George Lucasin ja Dave Filonin jälkikäteinen lisäys episodielokuvien jo kertaalleen muodostaman kertomuksen keskelle, kuuluu koko Star Wars -franchisen aivan keskeisimpien sankarien joukkoon, vaikka ei esiinny episodielokuvissa lainkaan.

Silti vasta tämä sarjan viides jakso oli se viimeinen silaus, jonka ainakin minä nyt huomaan tarvinneeni. Vaikka tunnustus voi tuntua koomiselta, näin se on: nyt kun se on olen omin silmin nähnyt, nyt prequelit, animaatiosarjat ja nykyiset uudet teokset todella tuntuvat tapahtuvan samassa universumissa (ja tietenkin originaalit siinä välissä).

The Shadow Warrior -jakson voimassa ei kuitenkaan ole suinkaan kyse vain siitä, että nuoren Ahsokan (roolissa Ariana Greenblatt, myös nuori Gamorra Avengers-elokuvista) näkeminen nuoren Anakinin rinnalla tekee Ahsokasta todellisemman. Kyse on myös siitä, että nuoren Anakinin näkeminen näin on piste keskusteluun siitä, voimmeko viimein antaa anteeksi prequeleille.

Kun nuori Hayden Christensen aikanaan nähtiin nuoren Anakin Skywalkerin roolissa episodeissa II ja III vuosina 2002 ja 2005, hänen hahmoaan, roolisuoritustaan ja niiden ympärillä olleita elokuvia haukuttiin liki kaikkialla SW-fanipiirien ulkopuolella ja aika paljon myös sisäpuolella. Todellisuudessa Hayden-kritiikki oli aina epäreilua, samoin kuin Jake Lloyd -kritiikki vielä nuoremman Anakinin tulkinnasta episodista I vuonna 1999. Kumpikin näyttelijä toteutti roolissaan tarkalleen noiden elokuvien itsevaltaisen luojan-kirjoittajan-ohjaajan George Lucasin visiota.

Jo 2000-luvun alussa minusta oli hyvin kummallista, että Star Wars -faniuteni puheeksi tullessa monet ihmiset usein vuodattivat inhoaan prequelien Anakinin näyttelijän nössöyttä ja/tai pökkelömäisyyttä kohtaan. En mene tässä kirjoituksessa Lucasin kykyihin ja kiinnostuksiin henkilöohjaamisen saralla, mutta lopulta noiden elokuvien Anakin oli juuri sellainen, jollaisen Lucas hahmosta kirjoitti ja ohjasi. Ei ollut missään nimessä ainakaan näyttelijöiden vika, että se ei vastannut 2000-luvun alun yleisön odotusta Darth Vaderin nuoruudesta.

Itse asiassa Hayden Christensen tulkitsi ohjaajan visiota jo parikymppisenä episodi II:ssa parhaansa mukaan ja episodi III:ssa suorastaan erinomaisesti – jos katsoja vain oli valmis ottamaan vastaan sen kieltämättä monista elokuvista poikkeavan rekisterin, jota George Lucas prequeleissa tarjoili.

Kirjoittaessani tätä sattumoisin päivänä, jona Suomessa ensi-iltansa saa Kuolleet lehdet -elokuva, tulen ajatelleeksi, että ehkä Lucasin Star Warsien ja erityisesti prequelien replikoinnissa on jotain yhteistä peräti meidän Aki Kaurismäkemme kanssa: kummankaan hahmojen tapa puhua ja olla ei ole täysin todellisesta maailmasta, vaan sijoittuu omaan, omituiseen universumiinsa. Kumpikaan näistä ohjaajista ei lähtökohtaisesti tavoittele realistista luontevuutta – mikä ei tosin tietenkään tarkoita sitä, että vaikkapa Lucasin onnistuminen Anakinin ja Padmen romanssin kirjoittajana ja toteuttajana olisivat arvostelun ulkopuolella.

Prequelien puolustuspuheista palaan Ahsokaan, ja sanon peräti näin: se Anakin Skywalker, joka nähdään Ahsokan viidennessä jaksossa, on parasta Anakin Skywalkeria. Parasta. Koskaan.

Nyt, vasta nyt, Hayden Christensen saa näyttää täydet kykynsä hahmon tulkitsijana. Nyt, vasta nyt, näemme sellaisen Anakin Skywalkerin, jollaisen ehkä olisimme aina ansainneet: karismaattisen sankarin, jonka pimeä puoli on kaiken aikaa vain häivähdyksen päässä. Ahsoka Tanon (ja monen katsojan) rakkaan ystävän, jonka tragedia muuttua hirvittäväksi joukkomurhaajaksi Darth Vaderiksi on koko ajan väistämätön.

Tai itse asiassa palaan vielä prequeleihin tämän verran: minusta niiden kaikkein suurin ongelma ei koskaan ollut mikään elokuvissa nähty, vaan se, että episodi I oli itse asiassa episodi nolla, episodi II vasta tarinan varsinainen alku, ja episodien II ja III välissä tapahtuneet kloonisodat jätettiin elokuvissa näyttämättä – ja täten Anakinin lankeemus pimeälle puolelle lopulta valkokankaalla kunnolla pohjustamatta. 2000-luvun alun vuosina sitä, tai ainakin noihin sotiin sijoittuvia tarinoita, käsiteltiin sarjakuvissa, kirjoissa ja ensimmäisessä Clone Wars -lyhytanimaatioiden sarjassa, mutta vakavasti – ja virallisen kanonisesti, aiemmat kertomukset syrjäyttäen – Lucas kertoi sen tarinan vasta prequel-trilogian jo valmistuttua, Filonin kanssa The Clone Wars -animaatiosarjassa, jossa kertomukseen lisättiin myös juuri Ahsoka.

The Shadow Warrior -jakson kloonisotakohtaukset tekevät todelliseksi sen, minkä The Clone Wars -sarjan katsomalla periaatteessa olemme tienneet. Anakin Skywalkerin lankeemukseen vaikutti se, että hän soti sotaa vuosia vain noin parikymppisenä nuorukaisena. Sotiessaan Anakin koulutti samalla lapsisotilaaksi vielä nuorempaa Ahsokaa (mikä niin ikään on näyteltynä järkyttävämmin totta kuin animoituna). Prequel-trilogian aikaiset jedit eivät olleet enää absoluuttisen ”hyviä”, vaikka kokivatkin taistelevansa hyvän puolella, vaan vähintäänkin omasta pasifistisesta filosofiastaan vinoon kasvaneita.

Ja koska näemme tämän kaiken keskellä häikäisevän hyvän Hayden Christensenin vastustamattomine hymynkareineen, näemme tämän jälkeen toisin myös Christensenin parjatun roolisuorituksen prequeleissa. Ja, tätäkään ei sovi unohtaa: aivan erikseen tämä on tietenkin hienoa myös Hayden Christensenille itselleen. ”It’s been so heartwarming for Star Wars fans to finally embrace me… I guess the moral of the story is patience”, Christensen sanoi Obi-Wan-sarjan promootiokiertueella.

Ja toisaalta tämä on tietysti meille katsojille ja SW-faneille upeaa myös siksi, että Ahsokassa nähdään sellainen Anakin Skywalker, jollaista emme ole koskaan ennen nähneetkään. Tämä on Voimahaamu-Anakin, Luken pimeältä puolelta pelastama Anakin, puoli elämäänsä Darth Vaderina viettänyt Anakin, mutta valoon palanneena.

Vielä vain muutamia vuosia sitten tuntui täysin mahdottomalta ajatellakaan, että Disney-Lucasfilm olisi viitannut uusissa Star Wars -elokuvissaan näin suoraan prequeleihin. Päinvastoin tuonaikainen yhtiö tahtoi irrottautua niiden muistosta mahdollisimman kauas ja ripustaa omat elokuvansa ja sarjansa aluksi täysin originaalitrilogian varaan. Tähän liittyi sekin, että The Clone Wars -sarja lopetettiin yhtä tuotantokautta aiemmin kuin Dave Filoni olisi halunnut (viimeinen lisäkausi tehtiin vasta myöhemmin, ajan kypsyttyä ja sekä fanien että Filonin kasvaneista toiveista).

Episodien VII-IX tuotantojen aikana minäkin kirjoitin tässä blogissa monta kertaa pohdintoja siitä, kuinka olisi saagan sisällä täysin loogista ja tarpeellista nähdä Luke keskustelemassa isänsä haamun kanssa tai haamu-Anakin kovistelemassa hänen Vader-persoonaansa palvovaa tyttärenpoikaansa Kylo Reniä. Mutta vaikka toivoin sellaista näkeväni, mutta niin kirjoittaessani en silti koskaan uskonut, että enää ikinä elokuvattua Anakinia näkisimme – niin vahvasti uskoin mielipiteitä jakaneiden prequelien jäävän ikuisesti omaksi saarekkeekseen elokuvatussa eli suurimmalle yleisölle tarjoiltavassa Star Wars -saagassa. Se, että jotkut nyt kutsuvat Anakinin vierailua Ahsokassa ”fan serviceksi” on siis absoluuttisen väärin: vaikka kyse on myös monien fanien toiveiden täyttymyksestä, on samaan aikaan kyse juonikuviosta, jota saagan suuri kokonaisuus on suorastaan välttämättä vaatinut jo hyvin pitkään.

Se, mitä Ahsokalle maailmassa maailmojen välissä tapahtuu ja mitä hän siellä oppii, oli jaksossa lopulta vähemmän järisyttävää kuin noiden kohtausten näkeminen sinänsä.

Toisin kuin jotkut nettispekulantit arvelivat, Ahsoka ei todellakaan retconnannut Star Wars -universumia multiversumiksi, jossa olisi olemassa toinen aikalinja, jossa Anakin Skywalker olisi pelastettu kääntymästä pimeälle puolelle. Tämä olisi ollut periaatteessa Rebelsissä asetettujen ”world between worlds” -sääntöjen mukaan mahdollista, ja itsekin kirjoitin tässä blogissa pelkääväni sitä, että näinkin ajan ja paikan välistä astraalitasoa voisi joku kirjoittaja pahimmassa tapauksessa käyttää.

Mutta niin Dave Filoni ei todellakaan – minun suureksi onnekseni! – tehnyt. Itse asiassa hän ei tässä jaksossa käyttänyt paikan sääntöjä edes varsinaiseen aikamatkustamiseen sillä tavalla kuin hän Rebelsissä teki. Ahsoka näkee aikaikkunoiden tai flashbackien sijaan pikemminkin eräänlaisia uninäkyjä (josta syystä nuo hetket myös kietoutuvat kauttaaltaan usvaiseen hämyyn, vaikka tv-tason budjetillakin voi olla osansa siinä päätöksessä).

Tarinankerronnallisesti The Shadow Warrior -jakso sopii Joseph Campbellin sankarin tarina -monomyyttiteorian keskellä olevaan kohtaan sankarin sisäisestä luolasta, johon hänen on laskeuduttava kohtaamaan perimmäinen pelkonsa. Campbellin sankarin tarinaa muutenkin syleilevässä Star Wars -saagassa tällainen kohtaus kuuluu perinteisiin: omaan luolaansa (usein kirjaimelliseen!) ovat laskeutuneet niin Luke, Anakin, Rey kuin vaikka Din Djarinkin.

Myös Ahsokan luolasta ammentava opetus on lopulta varsin perinteinen: on parempi elää kuin kuolla, ja on parempi elää toisia auttaakseen kuin taistellakseen, vaikka se taistelu olisikin pahaa vastaan. Hauskaa on, että käytännössä täysin saman valinnan tekee täysin samanlaisessa astraalitilassa, melkein samoja keskustelujakin oman mystisen opettajansa kanssa käyden, eräskin aivan toisen scifisaagan päähenkilö John Sheridan (minulle hyvin rakkaassa sarjassa Babylon5).

Ahsoka Tanon hahmolle koettelemuksen vaikutus on selvästi suuri. Kuten jotkut jo ennen tätä jaksoa arvelivat, Baylan Skoll työnsi Ahsokan kuiluun kuin balrog Gandalfin, ja kuilusta nousi ”Ahsoka valkoinen”: henkistynyt, ehkä perin juurin muuttunut hahmo.

Uskon ja tulkitsen, että Ahsokan mieli muuttuu luolassa ennen kaikkea kahdessa asiassa: ensin hän ymmärtää, että hänet todella indoktrinoitiin sotilaaksi lähes lapsena ja että tämä on leimannut koko hänen elämäänsä, ja toiseksi hän ymmärtää, että hänen on mahdollista opettaa itse muita siirtämättä hänen opettajiensa virheitä eteenpäin. Nämä molemmat opetukset johtavat siihen, että siinä missä Ahsokalle oli sarjan alussa tärkeintä estää Thrawnin paluu, nyt Sabinen pelastaminen on hänelle vielä tärkeämpää.

Tämä on ehkä yksinkertaista, mutta tämä on myös kaunista, ja tämä on hyvin Star Warsia. Hyvin taitavaa Filonilta on myös, että opetusta ei väännetä aivan rautalangasta. Huomaan netissä, että osa katsojista tulkitsee jakson käsitelleen myös tai erityisesti Ahsokan henkilökohtaista syyllisyydentuntoa Anakinin lankeemuksesta ja irti päästämistä Anakinin haamusta. Tämä oli kutakuinkin oma oletukseni ennen jakson katsomista, mutta itse jaksoa en siis noin nähnyt – mutta niinkin sen selvästi voi nähdä.

Jopa jakson otsikkoa The Shadow Warrior voi tulkita monella tavalla. Ehkä se tarkoittaa sitä, mikä Ahsoka ymmärtää olleensa, ja jonka Ahsoka jättää maailmaan maailmojen välissä taakseen? Vai tarkoittaako se sittenkin uudenlaista taistelijuutta, Ahsokan uutta identiteettiä?

Vaikka tässä on jo paljon, riittäisi Ahsokan tässä ja edellisessä jaksossa vielä enemmänkin mutusteltavaa. Tyydyn kuitenkin ymppämään tähän pitkään kirjoitukseen enää kaksi ajatusta.

Ensimmäinen on se, että world between worlds -osuuden jälkeen myös tämän jakson loppu, avaruusvalaiden vatsassa kaukaisuuteen liftaaminen, oli äärimmäisen hienoa Star Warsia. Kohottavaa, jatkoa ajatellen kutkuttavaa, ja muuten Kevin Kinerin huippuluokkaisen musiikin tehostamaa. Lainaan useampienkin muiden netissä tekemää huomiota: siinä missä Andor oli äärimmilleen viedyn parasta Star Warsia siitä näkökulmasta, jossa Star Wars tapahtuu likaisen ja ”käytetyn” galaksin varjoissa ja tuntuu eletyltä, on Ahsoka parasta Star Warsia siitä näkökulmasta, jossa korostuvat puolestaan sarjan mielikuvituksekkaimmat fantasiaelementit. Avaruusvalaat? Bring them on!

Toinen on tämä. Se lienee tämän kirjoituksen kriittisin.

Tähänastinen kokemukseni Ahsoka-sarjasta on ollut, että olen katsonut Rebelsin jatkosarjaa, jonka yksi keskeisistä hahmoista on Ahsoka Tano. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta se on kyllä jotain muuta kuin miten sarja on brändätty ja otsikoitu. Minusta sarja ei ole tähän asti juuri keskittynyt nimihenkilöönsä ja tämän motivaatioihin siten, että olisin kokenut sen olevan Ahsoka Tanosta kertova sarja. Rosario Dawson roolissakin on jäänyt minulle etäisemmäksi kuin hahmo animaatiosarjoissa: jotenkin kuvaavaa (jos myös maneerisen silmiinpistävää) on, kuinka näyttelijä/hahmo seisoskelee jatkuvasti kädet puuskassa. Kuin varautuneena, kieltäen ketään tulemasta kovin lähelle.

Tässä käsitelty viides jakso toki keskittyy Ahsokaan, mutta sekin todennäköisesti tavalla, joka antaa enemmän Ahsokan taustat tuntevalle katsojalle kuin vasta tämän sarjan myötä häneen kunnolla tutustuneelle yleisölle.

Nyt jäljellä on enää kolme jaksoa. Tässä vaiheessa lienee turvallista ennustaa, että ellei Ahsoka pääty suorastaan cliffhangeriin (joka on mahdollista), se päättyy tilanteeseen, josta tarina joka tapauksessa jatkuu joko Filonin tulevassa ”Mandoverse-elokuvassa” tai sitten mahdollisessa toisessa tuotantokaudessa Ahsokaa jo ennen sitä. Mutta nämä kolme jaksoa ratkaisevat, tuntuuko tämä ensimmäinen (?) kausi tarinasta Ahsokasta vai tarinasta, jossa Ahsokakin on mukana.

Molemmat vaihtoehdot voivat kyllä tarkoittaa hyvää sarjaa. Ja kuten tästä toivottavasti selväksi tuli, tähän asti olen pitänyt näkemästäni.

Syksyn Star Wars -sarja Ahsoka perustuu kahteen animaatiosarjaan ja yksiin klassikkokirjoihinkin, ja se testaa viimeisen päälle, sopivatko animaatiot ja näytellyt sarjat yleisön silmissä yhteiseen jatkumoon

Posted on by
1

Tämän syksyn Star Wars -sarja Ahsoka on jännittävä lakmustesti siitä, mikä on Star Wars -franchisen ja sen faniyleisön suhde tällä hetkellä.

Tai ei se tietenkään pelkästään sitä ole. Toisille se on ihan varsinaisella sisällöllään tähän astisista Star Wars -sarjoista kenties kaikkein odotetuin. Toisissa se herättää tässä vaiheessa lähinnä oudoksuvaa mielenkiintoa – ja siinä onkin ydin siitä, millä tapaa Ahsoka franchisen faniyleisön sitoutuneisuuden luonnetta punnitsee.

Teksti on kirjoitettu ennen jaksojen esitystä, ja se sisältää sekä spekulaatiota Ahsoka-sarjan sisällöstä että taustaa sarjan lähtökohdan takana, mutta ei spoilereita.

Ahsoka on The Mandalorian -sarjan aikajanaan sopiva näytelty sarja, jonka kahdeksan jaksoa julkaistaan Disney+-palvelussa alkaen 23. elokuuta. Koska jo tavaksi tulleella tavalla ensimmäisellä viikolla striimattavaksi pärähtää kaksi jaksoa, Ahsokan on määrä päättyä 4. lokakuuta.

Pelkästään elokuvat ja viime vuosien Disney+-sarjat katsoneelle katsojalle Ahsoka näyttäytyy The Mandalorianin spin-offina. Esiintyihän Rosario Dawsonin esittämä Ahsoka Tano jo The Mandalorianin toisella kaudella. Se jää nähtäväksi jää, esiintyykö Ahsokassa nimihahmon lisäksi muita tuosta toisesta sarjasta tuttuja hahmoja, mutta joiltain osin myös Ahsokan pääjuoni joka tapauksessa liittyy siihen, mitä The Mandalorianissa on tapahtunut Mandon ja Grogun seikkailujen taustalla: Imperiumin hajanaisten rippeiden ryhmittymiseen uudelleen samaan aikaan, kun Uusi Tasavalta yrittää ryhmittäytyä galaksin vallanpitäjäksi. Ahsokan todennäköinen pääpahis on The Mandalorianissa jo pari kertaa mainittu suuramiraali Thrawn (Lars Mikkelsen).

Lisäksi on lupa odottaa, että se, mitä Ahsokassa tällä rintamalla tapahtuu, tulee puolestaan näkymään The Mandalorianin seuraavalla kaudella, jossa Mando seikkailee Uuden Tasavallan rajavartijoiden epävirallisena palkkasoturina – ja että näiden molempien sarjojen tarinalinjat yhdistyvät viimeistään kirjoittaja-ohjaaja Dave Filonin Mando-aikajanan ”cinematic event” -elokuvassa, jonka olisi määrä olla vuorossa muutamien vuosien päästä. Hollywoodin tämän hetken työtaistelut tosin vaikuttavat näiden suunnitelmien toteutumiseen tai vähintään niiden aikatauluihin, mutta ei puhuta niistä nyt.

Vain elokuvat ja näytellyt sarjat nauttineen katsojan silmissä Ahsoka Tano on entinen jedi, jolla on henkilökohtaistakin kaunaa kytevän Imperiumin piileskelevän suuramiraalin Thrawnin kanssa. Nipottava Star Wars -katsoja voi vapaasti huomauttaa, että Ahsoka-sarjassa ei kenties nähdä (Hayden Christensenin luvattuja cameoita lukuun ottamatta) yhtään jediä eikä yhtään sithiä, mutta se tuskin mielikuvia himmentää, sillä mestareita ja oppilaita vilisevistä trailereista ei jää epäselväksi, että luvassa on joka tapauksessa sekä valomiekkataisteluita että Voiman käyttöä. Varmasti moni katsoja katsoo Ahsoka-sarjaa siten, että se tarjoaa uuden seikkailun uusien-tai-lähes-uusien hahmojen parissa samaan tapaan kuin Mandalorian teki ensimmäisellä kaudellaan tai Andor viimeksi – paitsi että tällä kertaa, toisin kuin noissa sarjoissa, sarjan sankarit ja pahikset viuhuttavat Star Warsin maineikkainta ikonografiaa.

Mutta, kuten aika moni varmasti halusi edellisen kappaleen aikana huutaa ääneen, ja kuten isolle osalle pelkästään näytellyt sarjat katsoneillekin katsojille on vähintään jollain tasolla selvää, tämä ei todellakaan ole ainoa tapa katsoa Ahsoka-sarjaa.

Siitä toisesta näkökulmasta Ahsoka Tano on animaatiosarja The Clone Warsin (2008-14 + 2020) de facto päähenkilö ja toisen animaatiosarjan Rebelsin (2014-18) merkittävä sivuhenkilö. Hän on puoliksi George Lucasin itsensä luoma hahmo, mutta ennen kaikkea animaatiosarjojen pääjehun Dave Filonin rakas lapsi. Nuo kaksi isoa animaatiosarjaa (ja muut esiintymiset tämän päälle) tarkoittavat, että omimmalle yleisölleen Ahsoka on hahmo, jonka kasvutarinaa he ovat seuranneet kymmeniä tunteja pitempään kuin esimerkiksi Luke Skywalkerin elämänkäänteitä.

Ahsokan tarina on sekä kirjaimellisesti että henkisesti ollut kasvutarina. Hahmo esiteltiin The Clone Wars -animaatioleffassa Anakinin teini-ikäisenä padawanina episodien II ja III välissä – ajatus, jota vielä vuonna 2008 moni fani ja ehdottomasti minä piti yksinomaan typeränä retconnauksena. Myöhemmissä vaiheissaan Ahsoka on kuitenkin kypsynyt paitsi vuosissa ja viisaudessa, myös ansaitusti katsojien silmissä. Hyvin harvalla Star Wars -hahmolla on yhtä monivaiheista draaman kaarta: alkuperäisessä sarjassaan Ahsokan oli aikuistuttava, ja Rebelsissä hän muistuttaa jo enemmän Obi-Wan Kenobia tai Tarun sormusten herrasta Gandalfia kuin perinteistä sankarin tarinan keskushenkilöä. Oman sarjansa kynnyksellä vuonna 2023 Ahsoka on ilman muuta kaikkein merkittävin episodielokuvien ulkopuolinen Star Wars -hahmo ja ylipäätään koko franchisen rakastetuimpia sankareita. On olemassa suuri fanisegmentti, joka on kasvanut Ahsokan rinnalla ja joille henkilökohtaisesti kaikkein läheisin Star Wars kietoutuu nimenomaan Ahsoka Tanon ympärille.

Eikä tässä kaikki. Nyt alkava Ahsoka-sarja ei perusta animaatioista vain päähenkilöään, vaan on lisäksi myös juonellisesti suoraa jatkoa Rebelsille. Tuon sarjan kaksi jälkimmäistä tuotantokautta, jotka ovat tässä erityisen oleelliset, saapuivat suomalaiseen Disney+:aan vasta tämän vuoden kesäkuussa vietettyään esitysoikeudellisesti vuosia erään suomalaisen televisiokanavan jemmapiilossa. Niissä nimenomaan nähtiin viimeksi Thrawn, tuo jo 1990-luvun Star Wars -kirjoissa ennen prequeleitakin ensimmäisen kerran esiintynyt suosikkipahis.

1990-luvun kirjoissa Thrawn oli – ensimmäisen kirjansa nimen mukaan – Imperiumin perillinen, joka johti valkohaarniskasotilaiden armeijaa noin viisi vuotta Jedin paluun eli episodi VI:n jälkeen. 2010-luvun toisenlaisessa kaanonissa Thrawn hirmuili toisessa ajassa, Rebelsin tapahtumavuosissa ennen episodi IV:tä. Molemmissa hahmo oli kuitenkin tarkalleen sama.

Lars Mikkelsen Thrawnina Ahsokan trailerissa. Jotenkin tönkkö pysäytyskuva hienosta hahmosta, mutta tällä hetkellä toista ei vielä ole!

Thrawn – tai Mitth’raw’nuruodo, kuten kovin fanikunta osaa kirjoittaa tarkistamatta – on sini-ihoinen chiss, joka edustaa Star Wars -galaksin mittapuullakin vierasta ja salaperäistä kulttuuria galaksin ”villeiltä laitamilta”. Suuramiraalin titteliä kantanut upseeri oli tarinoiden mukaan rasistisen keisari Palpatinen eniten arvostama ei-ihminen. Thrawn on älyltään partaveitsenterävä strategikko, joka ymmärtää taiteita ja on kiinnostunut vastustajiensa kulttuureista. Thrawnin luoja, kirjailija Timothy Zahn, on sanonut tavoitelleensa Thrawnissa eroa useimpiin Star Wars -pahiksiin myös siinä, ettei hän ole alaisissaan pelkoa herättävä tyranni, vaan aitoa uskollisuutta herättävä ”hyvä johtaja”.

Pahis hän on silti joka tapauksessa, aivan ehdottomasti – tai ainakin oli Zahnin ensimmäisissä kirjoissa, samoin Rebelsissä, ja Dave Filonin mukaan myös Ahsokassa. (Timothy Zahn on sen sijaan mennyt vuosien ja kirjojen vieriessä vähitellen niin pitkälle selittävien motivaatioiden kanssa, että on käytännössä muokannut hahmostaan oman näkökulmansa sankarin, joka käyttää Imperiumin rakenteita liki oikeamielisten tavoitteidensa ajamiseen.)

Ezra Bridger ja Thrawn Rebels-sarjan aika kummallisessa lopussa. Siis mihin he katosivat? Avaruusvalaita?

Rebelsin lopussa – varoitus, spoileri viisi vuotta sitten päättyneestä sarjasta! – pahis Thrawn ja päähenkilö-sankari-jedinalku Ezra Bridger katosivat jonnekin tunnetun avaruuden ulkopuolelle. Kerronnallisesti se oli kätevä kikka: Filonin ei tarvinnut tappaa nuorellekin yleisölle suunnatun sarjan nuorta päähenkilöä eikä vanhojen fanien rakastamaa pahista, mutta molemmat saatiin siirrettyä pois näyttämöltä sen ajan tieltä, jossa Leia Organa ja Luke Skywalker saapuvat näyttämölle ratkaisemaan galaktisen sisällissodan elokuvissa, joissa tunnetusti ei nähdä sen paremmin nuorta jediä Ezraa kuin suuramiraali Thrawniakaan.

Ahsoka-sarjan, joka siis sattumalta sekin sijoittuu aikaan noin viisi vuotta Jedin paluun jälkeen kuten Zahnin ensimmäiset Thrawn-kirjat aikanaan, lähtöidea on, että nyt (ja jostain kummallisesta syystä vasta nyt) Ezra ja Thrawn olisi viimein mahdollista löytää. Avukseen Ahsoka tarvitsee Hera Syndullan (Mary Elizabeth Winstead) ja etenkin Sabine Wrenin (Natasha Liu Bordizzo), jotka molemmat niin ikään olivat Rebelsin päähenkilöitä. Koska tällaisesta seikkailusta annettiin suora lupaus jo Rebelsin viimeisen jakson epilogissa, uusi sarja siis kertoo tarinan, jonka jokainen Rebelsin katsonut on tiennyt tulevan jossain vaiheessa kerrottavaksi. Se mikä kuitenkin pääsi matkalla vaihtumaan, oli formaatti: animaation sijaan tämän seikkailu nähdäänkin elävien näyttelijöiden tulkitsemana.

Tässä kohtaa on tosin hyvä tarkentaa, että samalla ovat vaihtuneet näyttelijätkin. Vain Lars Mikkelsen toimi Thrawnin äänenä myös Rebelsissä. Ahsokan äänenä yli 12 vuoden ajan toiminut Ashley Eckstein vaihtui Rosario Dawsoniin, Sabinea näytellyt Tiya Sircar Natasha Liu Bordizzoon ja Heran ääni Vanessa Marshall Mary Elizabeth Winsteadiin. Vaihtuneet esittäjät tuskin aiheuttavat katsojalle sen suurempaa railoa hahmojen tulkintojen jatkumoon kuin muutos animaatiosta live actioniin joka tapauksessa aiheuttaa, mutta ymmärrettävää on, että osa animaatiosarjojen faneista ei ole ollut recastauksista mielissään.

Uskon, että on olemassa yleisö, jota Ahsoka-sarja jännittää tällä hetkellä samaan tapaan kuin The Force Awakens jännitti ennen ensi-iltaansa vaikkapa meikäläistä. Millainen on tarinan pitkään odotettu jatko? Miltä tuntuu, kun kaikki animaatioista tutut ja rakkaat hahmot ovatkin ruudulla ”elävinä”? Onko taika kestänyt ajan ja muutoksen? Ahsoka näyttää elävältä ja hänen omintakeinen kaksikätinen taistelutyylinsä on toisinnettu kameran edessä taitavasti, mutta tuntuuko hän siltä Ahsokalta, joka katsojalle on rakas animaatioformaatista?

Luulen silti, että Ahsoka tarjoaa vielä suuremman palan pureksittavaksi sille yleisön toiselle osalle. Sarjan markkinoinnissa tottakai toistellaan, että Ahsoka ei vaadi katsojaltaan hahmon henkilöhistorian tuntemista, mutta on täysin selvää, että katsoja lähestyy tätä sarjaa aivan eri tavalla riippuen siitä, mikä hänen suhteensa Ahsokaan, Sabineen ja Ezraan (ja ehkä Thrawniinkin) on.

Kyse ei ole vain siitä, että katsojan pitäisi kiinnostua Ahsokan hahmosta ”kesken hänen tarinansa”, sillä itse asiassa sarjan nimikin vaikuttaa johtavan harhaan. Ahsoka ei tunnu olevan niinkään nimihahmonsa henkilökuva tai palanen hänen elämäkertaansa, kuten hahmon nimen mukaan nimetyn kertomuksen tavallaan ”pitäisi olla”, vaan pikemminkin Rebelsin viides kausi. Omasta mielestäni vaatimustaso on korkealla: vaikka sarjan tapahtumat sinänsä ymmärtäisikin katsoja, joka ei tunne Rebelsin hahmojen taustaa tai Ahsoka Tanon hahmoa The Mandalorian -vilahduksia enempää, kiinnostuuko hän niistä?

Voi toki olla, että olen aivan väärässä, ja Ahsoka pelittää jediseikkailun formaatissa mainiosti myös hahmojen taustaa tuntemattomalle katsojalle. Ja sekin on sanottava, että koska Ahsokan ja Sabinen mestari-oppilas -suhdetta ei ollut näiden hahmojen välillä vielä Rebelsissä, tältä keskeiseltä vaikuttavalta osaltaan sarja ei viittaa aiemmin nähtyyn lainkaan.

Ennen ensimmäisenkään jakson näkemistä mietin silti, että on aivan hyvin mahdollista, että Ahsoka itse asiassa ei toimi kovin hyvin kaikkein suurimmalle yleisölle – siis sille, jolle The Mandalorian oli ensimmäinen elokuvien ulkopuolinen Star Wars -oheistarina – mutta on siitä huolimatta verrattain pienemmälle (ja silti toki varsin suurelle) yleisölle napakymppi. Nähtävästi aivan mainiosti ovat yleisönsä löytäneet myös tämänhetkinen SW-animaatiosarja The Bad Batch (2021-), joka The Clone Warsin spinoffina vaatii lähes samantasoista harrastuneisuutta, puhumattakaan tietenkin TCW:n omasta viimeisestä kaudesta (2020), joka tuotettiin ja julkaistiin jälkijättöisesti Disney+:aan varsinaisen sarjan jo kertaalleen tultua lopetetuksi.

Jos noin käy, on kiinnostavaa nähdä, pidettäisiinkö sitä Disney-Lucasfilmin suunnalla tai Hollywood-mediassa epäonnistumisena. Totta lienee, että tuottajayhtiön katsoja- ja kehutavoitteet ovat näytellylle sarjalle paljon animaatioita korkeammalla. Jossain vaiheessa Lucasfilmin lienee silti pakko kohdata viime vuosien ”kaikki on yhtä kaanonia, ja tätä kaikkea on paljon” -strategian kääntöpuoli: se, että kaikki Star Wars -fanitkaan eivät enää jaksa tai ehdi pysyä mukana kaikissa sarjoissa. Ja se paikka saattaa hyvin olla tässä.

Omasta puolestani en tietenkään pistäisi lainkaan pahakseni, vaikka Star Warsin sateenvarjon alla nähtäisiin myös live action -formaatissa erilaisia teoksia, jotka rohkeasti toimisivat hienosti yhdelle yleisölle, vaikka sitten jonkin toisen kylmäksi jättäen. Tällaista kertomusten diversiteettia olen tässä blogissa tavannut usein toivoa, ja juuri nyt sellaista lupausta on laajemminkin ilmassa. The Mandalorian on kepeähkö poikamainen seikkailu, Andor on kylmäävä poliittinen trilleri, tuleva Skeleton Crew on Arkajalat avaruudessa ja The Accolyte on jotain…aivan muuta (joka saa minut olemaan siitä näistä kaikkein eniten innoissaan).

Sekin tietysti olisi erityisen surkeaa, jos Ahsoka ei toimisi juuri kenellekään. Enkä nyt tarkoita sitä, että sehän on selvää, että myös tätä sarjaa – kuten The Mandaloriania, kuten Obi-Wania, kuten Andoria – osa fanikunnasta tulee inhoamaan.

Jos Dave Filoni ei onnistuisi siirtämään Ahsokaa omassa seikkailussaan animaatioista live actioniin, sillä olisi väistämättä vaikutuksensa Dave Filonin asemaan eräänlaisena franchisen kukkulan kuninkaana ja monien suosikkina George Lucasin manttelinperijäksi. (Filoni on sarjan creator ja pääkirjoittaja sekä ensimmäisen ja viidennen jakson ohjaaja.)

Ja jos Ahsoka ei oikein nappailisi kenellekään, sillä luulisi olevan vaikutuksia suunnitelmiin laajempiin suunnitelmiin, koska tässä sarjassa lataillaan panoksia kohti ”Filonin Avengersia”, Mandoverse-elokuvaa, jonka pitäisi tuoda yhteen kaikki tämän aikakauden Star Wars -hahmot yhteiseen huippukohtaan.

Ja ehkä ennen kaikkea: Ahsoka on lopullinen koetinkivi siitä, saavatko Dave Filoni ja Lucasfilm meidät ostamaan Star Wars -franchisen siten, että animaatiosarjat ja näytellyt elokuvat todella jakavat yhteisen kaanonin. Siten, että esimerkiksi Anakin Skywalkerin padawan on yhtä ”totta” kuin Luke Skywalker (jotka kaksi hahmoa tosin on jo The Book of Boba Fettissä nähty samassa kuvassakin). Ja siten, että tekijät voivat viitata näytellyissä sarjoissa ja elokuvissa animaatioihin yhtä huolettomasti kuin niihin itseensä, olettaen katsojan pysyvän mukana.

Tässä vaiheessa minulla on kuitenkin Ahsokasta enemmän hyvä tunne kuin se kuuluisan Star Wars -repliikin bad feeling.

Minä en koskaan päässyt kunnolla The Clone Warsin kelkkaan, mutta Rebelsistä pidin paljon ja Ahsokan hahmosta pidän nykyisin minäkin. Rosario Dawson vaikuttaa olevan roolissa erittäin vakavissaan, ja se on tietenkin selvää, että Dave Filoni antaa Ahsokan hahmolle kaikkensa. Klassisen Thrawn-trilogian sovittaminen tähän kaanoniin on joka tapauksessa monin tavoin – sekä Star Wars -tarinoiden sisällä että behind the scenes -mielessä – hyvin jännittävää. Sarjan uudet hahmot, äskettäin kuolleen (mikä sääli!) Ray Stevensonin esittämä mestari Baylan Skoll ja Ivanna Sakhnon vangitsevalla katseellaan välittömästi mieleen jäänyt oppilas Shin Hati, vaikuttavat kiinnostavalta pahiskaksikolta. The Mandalorianin kippari Jon Favreau on kutsunut Ahsokaa ”samurai-seikkailuksi”, ja kuten aiemmin todettua, tämä on sitä osaa Star Warsin kivijalkaa, josta viime aikojen sarjoissa ei ole liikaa ammennettu (paitsi Obi-Wanissa tietysti).

Olen täysin valmistautunut siihen, että tämä sarja ei välttämättä ole täysin ”minulle”, mutta toivon kovasti sen olevan vähintään mahdollisimman erinomainen ”joillekin”.