Ahsoka-sarja oli valitettavan yllätyksetön pohjustus seuraaville tarinoille – mutta sen parhaat palat olivat erinomaisia

Posted on 19/10/2023 by Aki Jörgensen

Kahdeksanjaksoinen Ahsoka-sarja on päättynyt – tai Ahsoka-sarjan ensimmäinen kausi on päättynyt. Vielä emme tiedä, kummastako on kyse – sarjan lopetuksen perusteella voisi olettaa, että jälkimmäisestä, mutta avoimesti kakkoskautta ei ole julkistettu.

Noin aloitin, ja ehdin kirjoittaa tätä tekstiä jo hyvän matkaa ennen kuin huomasin oikaisseeni suoraan siihen, mitä on luvassa Ahsokan jälkeen. Sitä ennen olisi kuitenkin ollut syytä sanoa, mitä pidin Ahsokasta. Tämä on ehkä suorastaan oireellista.

Tämä pitkähkö kirjoitus sisältää spoilereita tuosta sarjasta.

Pidinkö siis Ahsokasta? Pidin.

Pidin siitä, kuinka Ahsoka kertoi yhtä kokonaistarinaa, harhautumatta siitä juurikaan sivupoluille – ellei sellaiseksi sitten lasketa Anakin Skywalkerin haamun paluun sisältänyttä viitosjaksoa The Shadow Warrior. Mutta sitä taas toisaalta noin muuten pidin sarjan huippukohtana ja eräänä viime vuosien vaikuttavimmista Star Wars -hetkistä (ja kirjoin jo siitä tuoreeltaan erikseen).

Pidin kovasti useimmista Ahsokan hahmoista, ja aivan erityisesti pidin Baylan Skollin ja Shin Hatin muodostamasta pahiskaksikosta. Vaikka Ahsoka vei katsojansa kokonaiseen uuteen galaksiin, nimenomaan tämän hahmoparin kohdalla se tarjosi minusta eniten jotain uutta: mestari Baylanin filosofiset motiivit pahuudelleen ja hahmojen isä-tytär -henkinen suhde poikkesivat paljon siitä, jota olemme tottuneet näkemään Star Wars -tarinoissa yleensä esiintyvillä pahiksilla. Hitsi, yleensähän ne kyräilevät ja puukottavat toisiaankin selkään!

Pidin myös tuosta sarjan avauksesta kohti kokonaista uutta galaksia. Tykkäsin siitä, miltä Ahsoka näytti ja kuulosti, ja yksittäisiä mieleen jääviä hetkiä ja kuvia Ahsokassa oli enemmän kuin arkisemmin toteutetussa The Mandalorianissa. Siitäkin tykkäsin, kuinka Ahsoka tuntui monin paikoin enemmän Star Wars -elokuvilta kuin muut tähänastiset näytellyt SW-sarjat, vaikka se on eri asia kuin edellinen: elokuvamainen kerronta (saati SW-elokuvamainen kerronta!) ei missään nimessä ole ainoa tapa kertoa sarjamuotoisia Star Wars -tarinoita, kuten Andor pysäyttävästi osoitti.

Suorastaan nautin siitä, kuinka sujuvasti sarjan luoja-kirjoittaja Dave Filoni yhdisteli Ahsokassa niin sanottujen omien sarjojensa The Clone Warsin, Rebelsin ja The Mandalorianin aineksia, mutta myös lankoja George Lucasin molempiin elokuvatrilogioihin (joihin nuo sarjatkin toki liittyvät) ja ammentaen samalla myös 1990-luvun Legends-tarinoista eli nykykaanonin ulkopuolelta. Star Wars -kaanon tarvitsee tällaisia teoksia, joissa kaikki tuntuu toimivan uskottavasti yhteen, koska niin monet tarinat toisaalta eivät viittaa toisiinsa. Mainitakseni esimerkkinä todella fanipoikaisen yksityiskohdan: olin aivan lääpälläni, kun Hera Syndulla kävi hologrammikeskustelun Uutta tasavaltaa (jälleen, ”kuin silloin ennen” 1990-luvulla) johtavan Mon Mothman kanssa – seisten samassa avaruusaluksessa täsmälleen samalla paikalla, jolla Mon Mothma ensimmäisen kerran esiintyi Jedin paluussa.

Pidin siis Ahsokasta ehdottomasti enemmän kuin en, ja odotin jokaiselta uudelta jaksolta suuria. Mutta pidinkö Ahsokasta ehdoitta, tai pidänkö sitä lopulta erinomaisena Star Wars -teoksena? En, en sitten kuitenkaan.

Yksi ongelmistani on se, että vaikka sarja oli otsikoitu Ahsoka Tanon nimisarjaksi, ei se tuota jo mainittua ”maailmassa maailmojen välissä” tapahtunutta viidettä jaksoa lukuunottamatta oikeastaan käsitellyt Ahsokaa päähenkilönään. Tarkoitan: tässä sarjassa ei ollut kovinkaan paljon kyse siitä, kuka Ahsoka on tai missä tilassa hän ”ihmisenä” sarjan tapahtumahetkellä on. Eikä edes siitä, että kerrottu tarina olisi ollut leimallisesti Ahsokan oma seikkailu.

Paljon enemmän kyse oli Rebels-animaatiosarjan lopetuksen jättämän ongelman ratkaisusta: mihin Thrawn ja Ezra bridger katosivat ja miten heidät sieltä saadaan pois. Tätä ongelmaa olivat ratkaisemassa Ahsokan (Rosario Dawson) lisäksi Sabine Wren (Natasha Liu Bordizzo), Hera Syndulla (Mary Elizabeth Winstead), Huyang-droidi (David Tennant), Baylan Skoll (Ray Stevenson), Shin Hati (Ivanna Sakhno), Morgan Elsbeth (Diana Lee Inosanto) ja lopulta tietenkin myös Thrawn (Lars Mikkelsen) ja Ezra (Eman Esfandi) itse. Ahsoka tuntui suuren osan sarjan ajasta vain yhdeltä hahmolta tässä suuressa joukossa, eikä valitettavasti useinkaan hahmoista kiinnostavimmalta.

Sinänsä ei ole esimerkiksi juuri tässä franchisessa mitenkään tavatonta, että kertomukset otsikoidaan (oletettavasti muun muassa kaupallisista syistä) hieman toisin kuin miten ne ehkä tarinallisin perustein olisi kannattanut otsikoida. Kukaan tuskin vieläkään ymmärtää, mitä The Force Awakensin ”Voiman herääminen” oikeastaan tarkoitti, eikä ”Skywalkerin nousuakaan” voi merkityssisällöiltään kovin onnistuneena otsikkona viimeiselle episodielokuvalle pitää. Sarjojen puolella edellä jo sivumennen kehumani Andorin olisi tarinansa puolesta voinut otsikoida yhden hahmon sukunimeä paremmin vaikkapa sisällöstä lainatuilla sanoilla ”The Spark of Rebellion”.

Mutta jos Ahsoka olikin Ahsoka-sarjaa enemmän Rebelsin viides kausi tai The Search for Ezra/Thrawn, niin valitettavasti en lopulta päätynyt nostamaan molempia peukaloitani ylös sillekään, kuinka hyvin tällainen kertomus lopulta kokonaisuutena toimi. Tässä kohtaa on myös pakko sanoa, että pidin kahdeksanjaksoisen sarjan alkupuolesta enemmän kuin toiseen galaksiin sijoittuneista loppupuolen jaksoista – vaikka aivan viimeinen jakso ja sen loppu jättivätkin toisaalta taas hyvän maun suuhun.

Toiseen galaksiin matkustaminen oli minusta raikas ja odottamatonkin avaus, ja visioin tässä blogissa aiemmin siitä voivan kummuta vielä monenlaisia uusia tarinoita. Olen tätä mieltä yhä, mutta se, mitä Ahsoka meille toisessa galaksissa tarjoili, oli minulle pettymys.

Kun kaukaisesta galaksista vielä kaukaisempaan galaksiin perille päästiin, ei sarjassa oikeastaan tapahtunut enää mitään kovin kiinnostavaa tai ainakaan mitään kovin yllättävää. Ahsoka ja Sabine tekivät sovinnon, Thrawn onnistui tietenkin palaamaan heidän näpeistään omaan galaksiinsa ja Ezra tietenkin löydettiin. Etenkin viimeksi mainittu tapahtui suorastaan laittoman helposti, ja kymmenkunta vuotta yksin viettänyt Ezra vaikutti hämmästyttävästi täysin huolettomalta, aivan kuin hän olisi viettänyt omillaan vain pari viikkoa.

Kaukaisesta galaksista ei myöskään lopulta löydetty mitään kovin kummallista, ellei nyt sitten noitia ja zombeja lasketa. Sitä meille ei näytetty, mitä Baylan Skollin koko sarjan ajan vihjattiin sieltä palkkasoturin peiteroolissaan todellisuudessa etsivän. Täysin yleisön spekulaation varaan jäi sekin, oliko kaukaisessa galaksissa jokin pelottava uhka, jota Thrawn ja noidatkin kenties tosiaan halusivat paeta ja joka ehkä oli Imperiumin sotilaiden rivejä ja haarniskoja vuosien varrella niin kovin kuluttanut – ainakaan Ezralla ei tuntunut olevan hyönteis-ewokkiensa kanssa mitään hätää. Eikä Peridea-planeetta edes ollut visuaalisesti mitenkään erityisen ainutlaatuinen: itse asiassa se muistutti tarkalleen Peter Jacksonin Tolkien-elokuvien Keski-Maata.

(Mainittakoon muuten, että Thrawnin hahmon luoja Timothy Zahn kuulemma esitti muutamia vuosia sitten jossakin paneelikeskustelussa, että jos hänen pitäisi kertoa Thrawnin paluun tarina, hän kirjoittaisi Ezran ja Thrawnin muodostamaan vastahakoisen allianssin ”Imperiumiakin pahempia uhkia” vastaan. Tämä on tosin yleisestikin Zahnin suuri näkökulma Thrawniin: kirjailijalle Thrawn ei ole pahis, vaan oman näkökulmansa sankari, joka pelaa Imperiumin puolella puolustaakseen kansaansa vielä pahemmilta asioilta. Mutta: jotain tällaista minäkin tosiaan odotin tämän sarjan loppupuolelta.)

Ja mitä tulee jaksojen pintatasoon, tarjosi sarjan loppupuoli minusta paikoin oikein tehokasta toimintaa (Ahsoka vs Morgan Elsbeth) ja toimivaa jännitystä (Morgan Elsbeth Thrawnin uhrilampaana, Thrawnin ja Ahsokan lopullinen etäyhteyskohtaaminen), mutta näiden täydellisinä vastakohtina suttuista sähläystä (zombitaistelu) ja tylsää trooppien toistoa (Ezra alkuperäiskansan ihmiskaverina).

Syytä on lausua erikseen myös tuomioni siitä, miten hyvin animaatiosarjojen hahmot kääntyivät näytellyiksi.

Parhaiten ja minusta aivan virheettömästi tämän askeleen otti punk-mandaloriaani Sabine. Hän tuntui paitsi täysin samalta hahmolta kuin Rebelsissä, myös parhaiten aidolta avaruus-ihmiseltä, jonka onnettomistakin valinnoista välitin. Toisin kuin joitakin faneja, minua ei haitannut se, että Sabinesta tehtiin sarjan loppuun mennessä Voiman käyttöön kykenevä, jota hän ei vielä Rebelsissä ollut (mutta minä olenkin sitä Star Wars -leiriä, joka edelleen pitää kovasti George Lucasin 1970-luvun alkuperäisimmästä ajatuksesta, jonka mukaan meistä kaikista olisi syvällä sisämmässämme käyttämään Voimaa). Sabinella on myös tämän sarjan vahvin kehityskaari – siis sellainen, jolla oli näiden kahdeksan jakson sisällä sekä alku että loppu.

Kolmea muuta keskeisintä hahmoa eli Heraa, Thrawnia ja, kyllä, valitettavasti myös Ahsokaa itseään vaivasi valitettavasti vähintään ajoittain patsasmaisuus.

Luulen, että mielikuvani johtuu vain osittain siitä, kuinka vaikeaa on kääntää näin perustavasti piirretyiksi suunniteltuja hahmoja maskeeratuiksi ihmisiksi. Etenkin Ahsoka itse näyttää oikein uskottavalta ja Rosario Dawson on minusta rooliin hyvä valinta. Paljon vähemmän pidin Mary Elizabeth Winsteadista Heran roolissa: tykkäsin hahmosta kovasti Rebelsissä, mutta tässä sarjassa Hera tuntui luonteeltaan kesytetyltä ja ikuinen pilotin asu hahmon nykyiseen kenraalin rooliin nähden koomiselta, Aku Ankan merimiespuvun mieleen tuovalta valinnalta.

Thrawn jakoi näistä kolmesta pahiten mielipiteitä netissäkin, toisten pitäessä Lars Mikkelsenin pehmeää tulkintaa nimenomaan hahmoon sopivana ja toisten haukkuessa Ahsoka-sarjan Thrawnin pullukaksi setämieheksi. Minusta tämä kielii nimenomaan siitä, kuinka Thrawn on malliesimerkki hahmosta, jonka peitellyn uhkaavuuden onnistunut todellistaminen oikean ihmisen näyttelemänä on vähintään vaikeaa, mahdollisesti jopa mahdotonta.

On hyvä muistaa, että kun kirjailija Timothy Zahn loi Thrawnin yli kolmekymmentä vuotta sitten, hän teki sen nimenomaan romaaneissa. Kirjoista luettuna Thrawnin sininen iho ja punaiset silmät onkin helppo hyväksyä kuvauksessa mainittavana eksotiikkana, ja myös sarjakuviin tai animaatioihin tällaiset piirteet siirtyvät ongelmitta. Zahnin romaaneissa lukijalle ei tuota mitään ongelmia sekään tarinankerronnallinen seikka, että pääpahis ei juuri koskaan kohtaa sankareita kasvotusten, harvoin edes poistuu toimistostaan tai komentosillaltaan.

Näyteltynä nämä molemmat seikat kuitenkin koettelevat katsojaa. Minunkin oli Ahsokaa katsoessani vaikea muodostaa Thrawn-mielipidettäni, koska se repi minua kahtaalle: Mikkelsenin Thrawn kuulosti täsmälleen oikealta ja näyttikin oikeastaan juuri siltä miltä piti, mutta silti en ollut täysin vakuuttunut. Asiaa ei ainakaan auttanut se, että Dave Filoni ei ollut kirjoittanut mestaristrategille tähän sarjaan kovinkaan mestarillista juonittavaa.

Lisäksi mielikuvaani hahmojen konkreettisestakin patsasmaisuudesta vaikutti Filonin pahimpiin maneereihin kuuluva tapa kirjoittaa hahmot jatkuvasti käymään keskusteluja paikallaan seisoskellen, usein jotain hahmolle leimattua seisoskelun tapaa toisintaen. Tämäkin yksityiskohta kiusasi nyt live actionissa enemmän kuin animaatioissa koskaan. Epäilemättä Ahsoka oli tosiaan myös aiemmissa sarjoissaan usein piirretty pitämään käsivarsiaan ristissä rinnallaan, mutta kun ihmisnäyttelijän esittämä hahmo on ohjattu tekemään niin lähes jokaisessa kohtauksessaan, se todellakin osuu silmään.

Kaikilla näistä kolmesta hahmosta oli sarjassa minusta myös hyvät hetkensä, ja monta niitä oli myös nimihahmo Ahsokalla. Siksi minua harmittaakin se, että tämä sarja, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän, halusi sanoa juuri hänestä niin kovin vähän.

Ahsoka Tano on monien rakastama Star Wars -hahmo, jonka henkilöhistoria on täynnä tragediaa. Avaruuskyökkipsykologisesti voisi olettaa, että Ahsokan päässä liikkuisi hyvin ristiriitaisia tunteita esimerkiksi hänen omasta menneisyydestään jedinä ja lapsisotilaana, kenties suorastaan syyllisyyttä hänen osallisuudestaan Anakin Skywalkerin lankeemuksessa ja välillisesti jopa jedien tuhossa. Näitä asioita kyllä sivuttiin hienossa viitosjaksossa ja sen keskusteluissa Anakinin kanssa, ja jonkinasteisen rauhan Ahsoka näiden asioiden kanssa siinä jaksossa saavutti, minkä merkkinä vaatteiden vaihtuminen valkoiseen ja sotimisen ja opettamisen prioriteettien vaihtuessa.

Mutta koska tässäkin sarjassa monet teemat liittyivät ystävyyteen ja opettaja-oppilas-suhteisiin, olisin ajatellut, että Ahsokalla olisi ollut niin sarjan alussa kuin lopussakin hyvin ristiriitaisia tunteita myös siitä, onko hänellä itsellään oikeutta, velvollisuutta tai kykyjä kouluttaa uusia jedejä – etenkin kun tähänastinen tulkinta hahmosta oli, ettei Ahsoka itse asiassa pidä itseäänkään jedinä. Olisin ajatellut, että tämän sarjan olisi melkeinpä pitänyt käsitellä näitä asioita – semminkin kun yksi potentiaalinen jedien tulevaisuuden toivo oli sarjassa pelastettava Ezrakin. Mutta ehei: jo sarjan alussa Ahsoka kutsui ongelmitta Sabinea padawanikseen, joka on sitä paitsi järjestäytyneen jedikunnan termi jos mikä.

Mutta, kuten sanottua, pienen rauhan Ahsoka näiden asioiden kanssa tämän kauden aikana ”maailmassa maailmojen välissä” saavutti. Toiveikas voisi kai ajatella, että ehkä näitä asioita sitten syvennetään lisää seuraavalla kaudella?

Niin. Ahsoka ei päättynyt tekstiplanssiin ”Ahsoka Tano will return”, mutta on selvää, että niin hän tekee. Kuten tämän pitkäksi venyvän blogimerkinnän alussa totesin, tällä hetkellä jää vielä nähtäväksi, tapahtuuko niin Ahsoka-sarjan toisella tuotantokaudella vai Dave Filonin ”Mandoverse-elokuvassa”. Tämä kertookin paljon siitä, miten sarjan kahdeksas jakso The Jedi, the witch and the warlord päättyi.

Yhtäältä viimeisen jakson ja sarjan loppu tuntuivat ilman muuta enemmän kertomuksen ensimmäisen episodin lopetukselta kuin minkään tarinan varsinaiselta pisteeltä. Toisaalta lukuisat cliffhangerit jättivät avoimeksi, jatkuuko kertomus tästä yhtenä kokonaisuutena vai haarautuuko se.

Nimihenkilönsä Ahsokan sarja jätti yhdessä Sabinen ja Huyangin kanssa kaukaiseen galaksiin, ja vihjasi voimakkaasti, että Ahsokan seuraava seikkailu tapahtuisi siellä. Samalle Peridea-planeetalle jäivät myös Baylan Skoll, jonka todellisia motiiveja edes Thrawn ei huomannut, ja hänen oppilaansa Shin Hati, jotka tosin yllättäen ja suorastaan traagisestikin erosivat toisistaan. Baylan ”vapautti” oppilaansa lähtien itse etsimään sitä jotain tuntematonta, jota oli tullut Peridealta oikeasti hakemaan, mutta Shin otti vapautuksen hylkäämisenä, ja jäi itsekin Thrawnin matkasta etsimään katkerana omaa tietään.

Thrawn sen sijaan palasi ”meidän” kaukaiseen galaksiimme – mukanaan zombie-stormtroopereita, kolme Dathomirin iätöntä noitaäitiä ja ruumallinen salaperäisiä arkkuja. Mikään tästä ei varmasti tiedä hyvää galaksin hyviksille. Kun edessä tosiaan pitäisi olla sarjan luojan Dave Filonin oma elokuva, nämä lähtökohdat lupaavat elokuvan täyttävän nykyisessä kaanonissa Timothy Zahnin 1990-luvun ensimmäisen Thrawn-kirjatrilogian (Imperiumin perillinen, Hämärän laivue ja Keisarin käsky: 1991-93, suomeksi 1997-98) paikkaa, vaikka nuo kirjat nyt Legends-kaanonia ovatkin. Lienee varmaa, että myös Filonin elokuvassa on kyse siitä, kuinka Thrawn kokoaa Imperiumin rippeet pyrkimyksenään kukistaa hapuileva Uusi tasavalta nuppuunsa.

Thrawnin uhan osalta leffan lähtökohta vaikuttaa olevan liki tarkalleen sama kuin Zahnin vanhojen kirjojen: niissäkin nerokas, mutta harvojen tuntema Thrawn palasi galaksin kaukaisilta laidoilta kutakuinkin yhtä monta vuotta Jedin paluun jälkeen. Thrawn tavoitteli tuolloin valtaa muun muassa keisari Palpatinen jälkeensä jättämien kloonauslaboratorioiden kautta – ja noita laboratorioita onkin viime aikoina nähty niin The Mandalorianissa kuin The Bad Batchissakin. Jälkimmäiseen valittu lokaatio oli jopa juuri Thrawn-trilogiasta poimittu Tantiss-vuori.

En silti odota Filonin elokuvasta kovin tarkkaan 1990-luvun kirjoja mukailevaa Imperiumin perillinen -sovitusta. Thrawnin hahmoa lukuun ottamatta niin moni asia on nyt perustavasti toisin. Ahsoka-sarjassa keskeiseen rooliin nostetut noidat, pahaa enteilevät arkut salaperäisine sisältöineen ja se, että Thrawn Ahsokan lopussa saapui nimenomaan Dathomirille eikä suoraan Imperiumin laivaston luo antavat vahvan viestin, että tapahtumat eivät tule suoraan mukailemaan Zahnin kirjoissa nähtyjä kuvioita.

Vielä merkityksellisempää on se, että Ahsoka-sarjan tapahtumien ulkopuolella koko Star Wars -kaanon ja galaksi on nyt säädetty perustavasti toiseen asentoon kuin missä ne olivat 1990-luvulla. Zahnin ensimmäiset kirjat olivat tietenkin suoraa jatkoa silloin olemassa olleille kolmelle Star Wars -elokuvalle, joten niissä galaksi oli yhä järeästi sisällissodassa Imperiumin kanssa, ja sen sodan tärkeitä sankareita olivat originaalitrilogian päähenkilöt Luke Skywalker, Leia Organa ja Han Solo.

Nykyisessä kaanonissa galaksi elää tässä vaiheessa hauraan välirauhan aikaa Imperiumin sortovuosien ja First Orderin terrorin välissä, ja vanhat sankarit ovat vetäytyneet vanhojen expanded universe -kirjojen asetelmaa kauemmas Uuden tasavallan ytimestä. (Tähän tietenkin keskeisesti liittyvät ulkoelokuvalliset seikat eli se, että siinä missä Zahnin oli helppo kuvitella Luken ja Leian myöhempiä vaiheita, 2020-luvun tekijät eivät voi tuoda kameran eteen 30 vuotta nuorempaa Mark Hamillia eivätkä enää Carrie Fisheriä lainkaan.) Näin ollen en usko Zahnin toiseksi kuuluisimman luomuksen Mara Jaden ilmestyvän minkään nurkan takaa enää tähän kaanoniin, koska hänen tarinansa liittyy niin keskeisesti Legends-kaanonin versioon Luke Skywalkerista, enkä oikein usko edes Luken kovin merkittävään osaan Filonin elokuvassa, vaikka nykytekniikalla hän toki voi siinä jonkinlaisessa roolissa mukana ollakin. Nykyisessä kaanonissa sankarigalleriaan ovat tarjolla monet hahmot, joita Zahnin aikaan ei ollutkaan: esimerkiksi tämän sarjan Ezra Bridger ja Hera Syndulla sekä sen toisen sarjan Din Djarin (Pedro Pascal) ja Grogu.

Mutta onko sinne tarjolla myös Ahsoka Tano – se onkin se varsinainen tuhannen taalan kysymys.

Ahsoka-sarjan loppu jätti mahdolliseksi, että Ahsoka Tano ei kenties palaisi meidän galaksiimme lainkaan. Aivan vähintään edessä näyttää ensin olevan seikkailu toisessa galaksissa, mihin muuten varmaankin viittaa myös viimeisen jakson nimen Narnia-sanaleikki: Peridea-planeetan toinen kaukainen galaksi on Ahsokalle yhtä tuntematon kuin Narnia Pevansien lapsille ikään. Morai-linnun näyttäytyminen tarkoittaa animaatiosarjojen perusteella, että Ahsoka on Peridealle haaksirikkoutuneena juuri siellä missä hänen kuuluukin olla.

Myös Baylan Skoll uskoo olevansa siellä, missä hänen kuuluukin olla. Sarjan lopun jo nyt ikoniselta tuntuvassa hienossa kuvassa hän seisoo muinaisten patsaiden äärellä, katsoen kaukaisuudessa loistavaa ohutta liekkiä – muuten tämäkin hyvin Keski-Maan mieleen tuovaa kuvastoa. Vaikuttava kohtaus jäi odottamattomasti näyttelijä Ray Stevensonin viimeiseksi, mikä on suuri sääli, sillä Stevenson teki roolin erinomaisen hienosti. Mutta vaikka saappaat ovat suuret, tämän jälkeen hahmo on kai aivan pakko recastata, sillä nythän koko tämän sarjan ajan pohjustettu tarina jäi aivan kesken. Baylan etsii suurta voimaa, mutta mitä hän siis etsii?

Patsaat eivät ole mitä tahansa patsaita. Ne esittävät Mortis-jumalia, The Clone Warsissa esiteltyjä Voiman valoisan puolen, pimeän puolen ja tasapainon inkarnaatioita. Sen sarjan Mortis-jaksoissa nuo mystiset jumalat testasivat Anakin Skywalkerin roolia Voiman valittuna, ja tulivat samalla vihjanneeksi Ahsokan olevan valon puolen avatar.

Moni on vetänyt tästä yhtäläisyysmerkit siihen, että Baylan Skoll etsii Mortis-jumalia ja Ahsokan seuraava seikkailu vie heidän luokseen. Itse en olisi ihan yhtä varma. Kuten tässäkin kirjoituksessa on ilmi käynyt, (meille) SW-faneille on tyypillistä kuvitella hurjempia kuin mitä Dave Filoni ja kumppanit meille lopulta tarjoilevat. Moniko vielä muistaa, että tässäkin sarjassa nähtiin alkupuolella kypäräpäinen pahis Marrok, jonka päähineen alta moni netissä epäili paljastuvan ties kenen tutun tai puolitutun? Mutta lopulta hatun alla olikin kirjaimellisesti pelkkä savuverho, eikä ”hahmoon” välttämättä palata enää koskaan.

Vaikka on siis toki mahdollista, että Ahsokan seuraava seikkailu vie Voiman tasapainon synnyille syville, mielestäni on vähintään yhtä todennäköistä, että Mortis-jumalien patsaat ovat vain silkka silmänisku ne tunnistaville faneille, ja että Baylan Skollin määränpäässä odottaa jotain paljon maallisempaa. Ehkä esimerkiksi vain reitti ”maailmaan maailmojen välissä” – jota pitkin Ahsoka ja kumppanitkin voisivat palata omaan galaksiinsa?

(Mortis-jumalien patsailla on joka tapauksessa merkittävä in universe -merkitys, vaikka itse jumaliin ei live action -sarjoissa törmättäisikään. Ne nimittäin tarkoittavat, että Peridean galaksin mytologiset yhteydet ”meidän” kaukaiseen galaksiimme ovat paljon Dathomirin noitiakin syvemmät, ja mahdollisesti esimerkiksi, että Voiman käytön alkuperä piileekin Perideassa: aloittihan Huyang-droidikin tarinansa meille niin tutuilla sanoilla ”A long time ago in a galaxy far far away…”.)

Pidän nimittäin paljon todennäköisempänä, että Filoni tosiaan palauttaa Ahsokan omille planeetoilleen kuin vaihtoehtoa, jossa hän jäisi pysyvästi seikkailemaan tähän toiseen galaksiin. Tässä vaiheessa stetsonpäisellä Lucasin imperiumin perillisellä on ollut jo monta vaihtoehtoa siirtää Ahsoka pois näyttämöltä, erityisesti Rebelsissä, jossa näin tekemällä olisi sitä paitsi väistetty ongelma, että Ahsoka onkin elossa galaksissa kapinaliiton vuosien aikana, muttei koskaan yritä pelastaa Anakinia pimeältä puolelta eikä ole yhteydessä Obi-Waniin, Yodaan eikä Lukeen. Aina Filoni on kuitenkin palannut Ahsokansa pariin, ja minusta tuntuu täysin selvältä, että hän haluaa Ahsokan myös omaan elokuvaansa.

Mutta tapahtuuko Ahsokan paluu kaukaisesta galaksista siis sivujuonena Filonin elokuvassa vai toisena tuotantokautena Ahsoka-sarjaa ennen sitä – se jää nähtäväksi. (Voi olla, että asiat ovat aidosti auki Disney-Lucasfilmin kammareissakin, koska tätä vuotta ovat leimanneet Hollywoodin käsikirjoittajien pitkään kestänyt ja näyttelijöiden yhä tällä hetkellä jatkuvat lakot.) Toivoisin kuitenkin toista kautta Ahsokaa, sillä niin paljon jännittävää hänelle, Sabinelle, Baylanille ja Shinille voisi Peridealla tapahtua ennen todennäköistä kotiinpaluuta.

Oikeastaan vasta sen päätöksen myötä paljastuu sekin, oliko Ahsokan mukaan nimetty sarja vain pohjustus Filonin omalle elokuvalle, vai kasvaako siitä sellainen kahden tai useammankin kauden kertomus, jonka keskushahmolta Ahsoka Tano oikeasti tuntuisi. Kaikesta kritiikistänikin huolimatta katsoisin tätä mielelläni lisää.

Syksyn Star Wars -sarja Ahsoka perustuu kahteen animaatiosarjaan ja yksiin klassikkokirjoihinkin, ja se testaa viimeisen päälle, sopivatko animaatiot ja näytellyt sarjat yleisön silmissä yhteiseen jatkumoon

Posted on 18/08/2023 by Aki Jörgensen

Tämän syksyn Star Wars -sarja Ahsoka on jännittävä lakmustesti siitä, mikä on Star Wars -franchisen ja sen faniyleisön suhde tällä hetkellä.

Tai ei se tietenkään pelkästään sitä ole. Toisille se on ihan varsinaisella sisällöllään tähän astisista Star Wars -sarjoista kenties kaikkein odotetuin. Toisissa se herättää tässä vaiheessa lähinnä oudoksuvaa mielenkiintoa – ja siinä onkin ydin siitä, millä tapaa Ahsoka franchisen faniyleisön sitoutuneisuuden luonnetta punnitsee.

Teksti on kirjoitettu ennen jaksojen esitystä, ja se sisältää sekä spekulaatiota Ahsoka-sarjan sisällöstä että taustaa sarjan lähtökohdan takana, mutta ei spoilereita.

Ahsoka on The Mandalorian -sarjan aikajanaan sopiva näytelty sarja, jonka kahdeksan jaksoa julkaistaan Disney+-palvelussa alkaen 23. elokuuta. Koska jo tavaksi tulleella tavalla ensimmäisellä viikolla striimattavaksi pärähtää kaksi jaksoa, Ahsokan on määrä päättyä 4. lokakuuta.

Pelkästään elokuvat ja viime vuosien Disney+-sarjat katsoneelle katsojalle Ahsoka näyttäytyy The Mandalorianin spin-offina. Esiintyihän Rosario Dawsonin esittämä Ahsoka Tano jo The Mandalorianin toisella kaudella. Se jää nähtäväksi jää, esiintyykö Ahsokassa nimihahmon lisäksi muita tuosta toisesta sarjasta tuttuja hahmoja, mutta joiltain osin myös Ahsokan pääjuoni joka tapauksessa liittyy siihen, mitä The Mandalorianissa on tapahtunut Mandon ja Grogun seikkailujen taustalla: Imperiumin hajanaisten rippeiden ryhmittymiseen uudelleen samaan aikaan, kun Uusi Tasavalta yrittää ryhmittäytyä galaksin vallanpitäjäksi. Ahsokan todennäköinen pääpahis on The Mandalorianissa jo pari kertaa mainittu suuramiraali Thrawn (Lars Mikkelsen).

Lisäksi on lupa odottaa, että se, mitä Ahsokassa tällä rintamalla tapahtuu, tulee puolestaan näkymään The Mandalorianin seuraavalla kaudella, jossa Mando seikkailee Uuden Tasavallan rajavartijoiden epävirallisena palkkasoturina – ja että näiden molempien sarjojen tarinalinjat yhdistyvät viimeistään kirjoittaja-ohjaaja Dave Filonin Mando-aikajanan ”cinematic event” -elokuvassa, jonka olisi määrä olla vuorossa muutamien vuosien päästä. Hollywoodin tämän hetken työtaistelut tosin vaikuttavat näiden suunnitelmien toteutumiseen tai vähintään niiden aikatauluihin, mutta ei puhuta niistä nyt.

Vain elokuvat ja näytellyt sarjat nauttineen katsojan silmissä Ahsoka Tano on entinen jedi, jolla on henkilökohtaistakin kaunaa kytevän Imperiumin piileskelevän suuramiraalin Thrawnin kanssa. Nipottava Star Wars -katsoja voi vapaasti huomauttaa, että Ahsoka-sarjassa ei kenties nähdä (Hayden Christensenin luvattuja cameoita lukuun ottamatta) yhtään jediä eikä yhtään sithiä, mutta se tuskin mielikuvia himmentää, sillä mestareita ja oppilaita vilisevistä trailereista ei jää epäselväksi, että luvassa on joka tapauksessa sekä valomiekkataisteluita että Voiman käyttöä. Varmasti moni katsoja katsoo Ahsoka-sarjaa siten, että se tarjoaa uuden seikkailun uusien-tai-lähes-uusien hahmojen parissa samaan tapaan kuin Mandalorian teki ensimmäisellä kaudellaan tai Andor viimeksi – paitsi että tällä kertaa, toisin kuin noissa sarjoissa, sarjan sankarit ja pahikset viuhuttavat Star Warsin maineikkainta ikonografiaa.

Mutta, kuten aika moni varmasti halusi edellisen kappaleen aikana huutaa ääneen, ja kuten isolle osalle pelkästään näytellyt sarjat katsoneillekin katsojille on vähintään jollain tasolla selvää, tämä ei todellakaan ole ainoa tapa katsoa Ahsoka-sarjaa.

Siitä toisesta näkökulmasta Ahsoka Tano on animaatiosarja The Clone Warsin (2008-14 + 2020) de facto päähenkilö ja toisen animaatiosarjan Rebelsin (2014-18) merkittävä sivuhenkilö. Hän on puoliksi George Lucasin itsensä luoma hahmo, mutta ennen kaikkea animaatiosarjojen pääjehun Dave Filonin rakas lapsi. Nuo kaksi isoa animaatiosarjaa (ja muut esiintymiset tämän päälle) tarkoittavat, että omimmalle yleisölleen Ahsoka on hahmo, jonka kasvutarinaa he ovat seuranneet kymmeniä tunteja pitempään kuin esimerkiksi Luke Skywalkerin elämänkäänteitä.

Ahsokan tarina on sekä kirjaimellisesti että henkisesti ollut kasvutarina. Hahmo esiteltiin The Clone Wars -animaatioleffassa Anakinin teini-ikäisenä padawanina episodien II ja III välissä – ajatus, jota vielä vuonna 2008 moni fani ja ehdottomasti minä piti yksinomaan typeränä retconnauksena. Myöhemmissä vaiheissaan Ahsoka on kuitenkin kypsynyt paitsi vuosissa ja viisaudessa, myös ansaitusti katsojien silmissä. Hyvin harvalla Star Wars -hahmolla on yhtä monivaiheista draaman kaarta: alkuperäisessä sarjassaan Ahsokan oli aikuistuttava, ja Rebelsissä hän muistuttaa jo enemmän Obi-Wan Kenobia tai Tarun sormusten herrasta Gandalfia kuin perinteistä sankarin tarinan keskushenkilöä. Oman sarjansa kynnyksellä vuonna 2023 Ahsoka on ilman muuta kaikkein merkittävin episodielokuvien ulkopuolinen Star Wars -hahmo ja ylipäätään koko franchisen rakastetuimpia sankareita. On olemassa suuri fanisegmentti, joka on kasvanut Ahsokan rinnalla ja joille henkilökohtaisesti kaikkein läheisin Star Wars kietoutuu nimenomaan Ahsoka Tanon ympärille.

Eikä tässä kaikki. Nyt alkava Ahsoka-sarja ei perusta animaatioista vain päähenkilöään, vaan on lisäksi myös juonellisesti suoraa jatkoa Rebelsille. Tuon sarjan kaksi jälkimmäistä tuotantokautta, jotka ovat tässä erityisen oleelliset, saapuivat suomalaiseen Disney+:aan vasta tämän vuoden kesäkuussa vietettyään esitysoikeudellisesti vuosia erään suomalaisen televisiokanavan jemmapiilossa. Niissä nimenomaan nähtiin viimeksi Thrawn, tuo jo 1990-luvun Star Wars -kirjoissa ennen prequeleitakin ensimmäisen kerran esiintynyt suosikkipahis.

1990-luvun kirjoissa Thrawn oli – ensimmäisen kirjansa nimen mukaan – Imperiumin perillinen, joka johti valkohaarniskasotilaiden armeijaa noin viisi vuotta Jedin paluun eli episodi VI:n jälkeen. 2010-luvun toisenlaisessa kaanonissa Thrawn hirmuili toisessa ajassa, Rebelsin tapahtumavuosissa ennen episodi IV:tä. Molemmissa hahmo oli kuitenkin tarkalleen sama.

Lars Mikkelsen Thrawnina Ahsokan trailerissa. Jotenkin tönkkö pysäytyskuva hienosta hahmosta, mutta tällä hetkellä toista ei vielä ole!

Thrawn – tai Mitth’raw’nuruodo, kuten kovin fanikunta osaa kirjoittaa tarkistamatta – on sini-ihoinen chiss, joka edustaa Star Wars -galaksin mittapuullakin vierasta ja salaperäistä kulttuuria galaksin ”villeiltä laitamilta”. Suuramiraalin titteliä kantanut upseeri oli tarinoiden mukaan rasistisen keisari Palpatinen eniten arvostama ei-ihminen. Thrawn on älyltään partaveitsenterävä strategikko, joka ymmärtää taiteita ja on kiinnostunut vastustajiensa kulttuureista. Thrawnin luoja, kirjailija Timothy Zahn, on sanonut tavoitelleensa Thrawnissa eroa useimpiin Star Wars -pahiksiin myös siinä, ettei hän ole alaisissaan pelkoa herättävä tyranni, vaan aitoa uskollisuutta herättävä ”hyvä johtaja”.

Pahis hän on silti joka tapauksessa, aivan ehdottomasti – tai ainakin oli Zahnin ensimmäisissä kirjoissa, samoin Rebelsissä, ja Dave Filonin mukaan myös Ahsokassa. (Timothy Zahn on sen sijaan mennyt vuosien ja kirjojen vieriessä vähitellen niin pitkälle selittävien motivaatioiden kanssa, että on käytännössä muokannut hahmostaan oman näkökulmansa sankarin, joka käyttää Imperiumin rakenteita liki oikeamielisten tavoitteidensa ajamiseen.)

Ezra Bridger ja Thrawn Rebels-sarjan aika kummallisessa lopussa. Siis mihin he katosivat? Avaruusvalaita?

Rebelsin lopussa – varoitus, spoileri viisi vuotta sitten päättyneestä sarjasta! – pahis Thrawn ja päähenkilö-sankari-jedinalku Ezra Bridger katosivat jonnekin tunnetun avaruuden ulkopuolelle. Kerronnallisesti se oli kätevä kikka: Filonin ei tarvinnut tappaa nuorellekin yleisölle suunnatun sarjan nuorta päähenkilöä eikä vanhojen fanien rakastamaa pahista, mutta molemmat saatiin siirrettyä pois näyttämöltä sen ajan tieltä, jossa Leia Organa ja Luke Skywalker saapuvat näyttämölle ratkaisemaan galaktisen sisällissodan elokuvissa, joissa tunnetusti ei nähdä sen paremmin nuorta jediä Ezraa kuin suuramiraali Thrawniakaan.

Ahsoka-sarjan, joka siis sattumalta sekin sijoittuu aikaan noin viisi vuotta Jedin paluun jälkeen kuten Zahnin ensimmäiset Thrawn-kirjat aikanaan, lähtöidea on, että nyt (ja jostain kummallisesta syystä vasta nyt) Ezra ja Thrawn olisi viimein mahdollista löytää. Avukseen Ahsoka tarvitsee Hera Syndullan (Mary Elizabeth Winstead) ja etenkin Sabine Wrenin (Natasha Liu Bordizzo), jotka molemmat niin ikään olivat Rebelsin päähenkilöitä. Koska tällaisesta seikkailusta annettiin suora lupaus jo Rebelsin viimeisen jakson epilogissa, uusi sarja siis kertoo tarinan, jonka jokainen Rebelsin katsonut on tiennyt tulevan jossain vaiheessa kerrottavaksi. Se mikä kuitenkin pääsi matkalla vaihtumaan, oli formaatti: animaation sijaan tämän seikkailu nähdäänkin elävien näyttelijöiden tulkitsemana.

Tässä kohtaa on tosin hyvä tarkentaa, että samalla ovat vaihtuneet näyttelijätkin. Vain Lars Mikkelsen toimi Thrawnin äänenä myös Rebelsissä. Ahsokan äänenä yli 12 vuoden ajan toiminut Ashley Eckstein vaihtui Rosario Dawsoniin, Sabinea näytellyt Tiya Sircar Natasha Liu Bordizzoon ja Heran ääni Vanessa Marshall Mary Elizabeth Winsteadiin. Vaihtuneet esittäjät tuskin aiheuttavat katsojalle sen suurempaa railoa hahmojen tulkintojen jatkumoon kuin muutos animaatiosta live actioniin joka tapauksessa aiheuttaa, mutta ymmärrettävää on, että osa animaatiosarjojen faneista ei ole ollut recastauksista mielissään.

Uskon, että on olemassa yleisö, jota Ahsoka-sarja jännittää tällä hetkellä samaan tapaan kuin The Force Awakens jännitti ennen ensi-iltaansa vaikkapa meikäläistä. Millainen on tarinan pitkään odotettu jatko? Miltä tuntuu, kun kaikki animaatioista tutut ja rakkaat hahmot ovatkin ruudulla ”elävinä”? Onko taika kestänyt ajan ja muutoksen? Ahsoka näyttää elävältä ja hänen omintakeinen kaksikätinen taistelutyylinsä on toisinnettu kameran edessä taitavasti, mutta tuntuuko hän siltä Ahsokalta, joka katsojalle on rakas animaatioformaatista?

Luulen silti, että Ahsoka tarjoaa vielä suuremman palan pureksittavaksi sille yleisön toiselle osalle. Sarjan markkinoinnissa tottakai toistellaan, että Ahsoka ei vaadi katsojaltaan hahmon henkilöhistorian tuntemista, mutta on täysin selvää, että katsoja lähestyy tätä sarjaa aivan eri tavalla riippuen siitä, mikä hänen suhteensa Ahsokaan, Sabineen ja Ezraan (ja ehkä Thrawniinkin) on.

Kyse ei ole vain siitä, että katsojan pitäisi kiinnostua Ahsokan hahmosta ”kesken hänen tarinansa”, sillä itse asiassa sarjan nimikin vaikuttaa johtavan harhaan. Ahsoka ei tunnu olevan niinkään nimihahmonsa henkilökuva tai palanen hänen elämäkertaansa, kuten hahmon nimen mukaan nimetyn kertomuksen tavallaan ”pitäisi olla”, vaan pikemminkin Rebelsin viides kausi. Omasta mielestäni vaatimustaso on korkealla: vaikka sarjan tapahtumat sinänsä ymmärtäisikin katsoja, joka ei tunne Rebelsin hahmojen taustaa tai Ahsoka Tanon hahmoa The Mandalorian -vilahduksia enempää, kiinnostuuko hän niistä?

Voi toki olla, että olen aivan väärässä, ja Ahsoka pelittää jediseikkailun formaatissa mainiosti myös hahmojen taustaa tuntemattomalle katsojalle. Ja sekin on sanottava, että koska Ahsokan ja Sabinen mestari-oppilas -suhdetta ei ollut näiden hahmojen välillä vielä Rebelsissä, tältä keskeiseltä vaikuttavalta osaltaan sarja ei viittaa aiemmin nähtyyn lainkaan.

Ennen ensimmäisenkään jakson näkemistä mietin silti, että on aivan hyvin mahdollista, että Ahsoka itse asiassa ei toimi kovin hyvin kaikkein suurimmalle yleisölle – siis sille, jolle The Mandalorian oli ensimmäinen elokuvien ulkopuolinen Star Wars -oheistarina – mutta on siitä huolimatta verrattain pienemmälle (ja silti toki varsin suurelle) yleisölle napakymppi. Nähtävästi aivan mainiosti ovat yleisönsä löytäneet myös tämänhetkinen SW-animaatiosarja The Bad Batch (2021-), joka The Clone Warsin spinoffina vaatii lähes samantasoista harrastuneisuutta, puhumattakaan tietenkin TCW:n omasta viimeisestä kaudesta (2020), joka tuotettiin ja julkaistiin jälkijättöisesti Disney+:aan varsinaisen sarjan jo kertaalleen tultua lopetetuksi.

Jos noin käy, on kiinnostavaa nähdä, pidettäisiinkö sitä Disney-Lucasfilmin suunnalla tai Hollywood-mediassa epäonnistumisena. Totta lienee, että tuottajayhtiön katsoja- ja kehutavoitteet ovat näytellylle sarjalle paljon animaatioita korkeammalla. Jossain vaiheessa Lucasfilmin lienee silti pakko kohdata viime vuosien ”kaikki on yhtä kaanonia, ja tätä kaikkea on paljon” -strategian kääntöpuoli: se, että kaikki Star Wars -fanitkaan eivät enää jaksa tai ehdi pysyä mukana kaikissa sarjoissa. Ja se paikka saattaa hyvin olla tässä.

Omasta puolestani en tietenkään pistäisi lainkaan pahakseni, vaikka Star Warsin sateenvarjon alla nähtäisiin myös live action -formaatissa erilaisia teoksia, jotka rohkeasti toimisivat hienosti yhdelle yleisölle, vaikka sitten jonkin toisen kylmäksi jättäen. Tällaista kertomusten diversiteettia olen tässä blogissa tavannut usein toivoa, ja juuri nyt sellaista lupausta on laajemminkin ilmassa. The Mandalorian on kepeähkö poikamainen seikkailu, Andor on kylmäävä poliittinen trilleri, tuleva Skeleton Crew on Arkajalat avaruudessa ja The Accolyte on jotain…aivan muuta (joka saa minut olemaan siitä näistä kaikkein eniten innoissaan).

Sekin tietysti olisi erityisen surkeaa, jos Ahsoka ei toimisi juuri kenellekään. Enkä nyt tarkoita sitä, että sehän on selvää, että myös tätä sarjaa – kuten The Mandaloriania, kuten Obi-Wania, kuten Andoria – osa fanikunnasta tulee inhoamaan.

Jos Dave Filoni ei onnistuisi siirtämään Ahsokaa omassa seikkailussaan animaatioista live actioniin, sillä olisi väistämättä vaikutuksensa Dave Filonin asemaan eräänlaisena franchisen kukkulan kuninkaana ja monien suosikkina George Lucasin manttelinperijäksi. (Filoni on sarjan creator ja pääkirjoittaja sekä ensimmäisen ja viidennen jakson ohjaaja.)

Ja jos Ahsoka ei oikein nappailisi kenellekään, sillä luulisi olevan vaikutuksia suunnitelmiin laajempiin suunnitelmiin, koska tässä sarjassa lataillaan panoksia kohti ”Filonin Avengersia”, Mandoverse-elokuvaa, jonka pitäisi tuoda yhteen kaikki tämän aikakauden Star Wars -hahmot yhteiseen huippukohtaan.

Ja ehkä ennen kaikkea: Ahsoka on lopullinen koetinkivi siitä, saavatko Dave Filoni ja Lucasfilm meidät ostamaan Star Wars -franchisen siten, että animaatiosarjat ja näytellyt elokuvat todella jakavat yhteisen kaanonin. Siten, että esimerkiksi Anakin Skywalkerin padawan on yhtä ”totta” kuin Luke Skywalker (jotka kaksi hahmoa tosin on jo The Book of Boba Fettissä nähty samassa kuvassakin). Ja siten, että tekijät voivat viitata näytellyissä sarjoissa ja elokuvissa animaatioihin yhtä huolettomasti kuin niihin itseensä, olettaen katsojan pysyvän mukana.

Tässä vaiheessa minulla on kuitenkin Ahsokasta enemmän hyvä tunne kuin se kuuluisan Star Wars -repliikin bad feeling.

Minä en koskaan päässyt kunnolla The Clone Warsin kelkkaan, mutta Rebelsistä pidin paljon ja Ahsokan hahmosta pidän nykyisin minäkin. Rosario Dawson vaikuttaa olevan roolissa erittäin vakavissaan, ja se on tietenkin selvää, että Dave Filoni antaa Ahsokan hahmolle kaikkensa. Klassisen Thrawn-trilogian sovittaminen tähän kaanoniin on joka tapauksessa monin tavoin – sekä Star Wars -tarinoiden sisällä että behind the scenes -mielessä – hyvin jännittävää. Sarjan uudet hahmot, äskettäin kuolleen (mikä sääli!) Ray Stevensonin esittämä mestari Baylan Skoll ja Ivanna Sakhnon vangitsevalla katseellaan välittömästi mieleen jäänyt oppilas Shin Hati, vaikuttavat kiinnostavalta pahiskaksikolta. The Mandalorianin kippari Jon Favreau on kutsunut Ahsokaa ”samurai-seikkailuksi”, ja kuten aiemmin todettua, tämä on sitä osaa Star Warsin kivijalkaa, josta viime aikojen sarjoissa ei ole liikaa ammennettu (paitsi Obi-Wanissa tietysti).

Olen täysin valmistautunut siihen, että tämä sarja ei välttämättä ole täysin ”minulle”, mutta toivon kovasti sen olevan vähintään mahdollisimman erinomainen ”joillekin”.

Kaikissa kolmessa juuri julkistetussa Star Wars -elokuvassa on jotain tuttua (enkä tarkoita vain sitä, että uusien Star Wars -elokuvien julkistaminenkin on tuttua)

Posted on 09/04/2023 by Aki Jörgensen

Taas niitä on luvassa: uusia Star Wars -elokuvia.

Kuten ennakkoon osattiin odottaa, Star Wars Celebrationissa Lontoossa tosiaan julkistettiin perjantaina uusia Star Wars -elokuvia. Peräti kolme kappaletta. Kaikenlaista muutakin Celebrationissa on toki jo ehditty käsitellä, sillä nyt Star Wars -rintamalla todellakin tuulee lujaa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn nyt noihin kolmeen elokuvaan ja puran vähän, mitä meille nyt oikeastaan luvattiin. Sattuneesta syystä tulen kuitenkin samalla käsitelleeksi myös Ahsoka-sarjaa ja siitä julkistettua traileria.

Kolme nyt julkistettua tulevaa Star Wars -elokuvaa ohjaavat Sharmeen Obaid-Chinoy, James Mangold ja Dave Filoni. Yhdellekään näistä elokuvista ei julkistettu tässä yhteydessä virallista nimeä eikä ensi-illan aikaa. Kaikille niille kuitenkin paljastettiin ytimekkäästi ilmaistuna leffojen aihe tai perusasetelma, joka kaikissa tapauksissa antaa hyvin aineksia spekulointiin.

Nimenomaan tässä perjantain leffajulkistukset eroavat useimmista niistä lukuisista elokuvaprojekteista, jotka Lucasfilm on aiempina vuosina ilmoittanut olevan tekeillä episodi IX:n jälkeiseksi Star Wars -elokuvaksi. Tuo edellinen Star Wars -ensi-ilta oli joulukuussa 2019 eli tätä kirjoittaessani jo kolme ja puoli vuotta sitten, ja seuraavaa Star Wars -enskaria odotellaan tällä hetkellä jouluksi 2025, jolloin Solo-leffan floppaamisesta (ja ehkä osin jatko-osatrilogian kahden jälkimmäisen osan fanivastaanotosta) johtunut ”tuumaustauko” on venynyt jo kuuden vuoden mittaiseksi. Yrityksen puutteesta tässä välilläkään ei Disney-Lucasfilmiä voi syyttää, ehkä pikemminkin haja-ammuntaa muistuttavasta yliyrittämisestä: saan laskettua kasaan noin kymmenen SW-leffaprojektia, jotka ovat varmuudella olleet tekeillä ennen näitä kolmea, eivätkä siinä edes ole mukana mahdolliset muut, joista tieto ei ole julkisuuteen. Näistä noin kymmenestä viime vuosina tekeillä olleista projekteista useimmat on peruutettu kokonaan, loppujen valmistumisesta haaveet ovat hamassa tulevaisuuteen.

Näissä oloissa on hyvin ymmärrettävää, että moni oli perjantaina valmis uskomaan näidenkin kolmen elokuvan todelliseen valmistumiseen vasta istuessaan niiden ensi-iltanäytöksissä. Mutta yhtä kaikki viesti tuli Lontoosta selväksi: uusia Star Wars -elokuvia on jälleen tekeillä. Ja kenties jonkinlaista vahvistuvaa luottamusta näihin hankkeisiin voi hakea siitä, että niitä todella julkistettiin kerralla kolme, ja että niiden aiheistakin jo jotain paljastettiin. Kun esimerkiksi Taika Waititin kerrottiin taannoin kehittelevän omaa Star Wars -elokuvaansa, ei sen aiheesta sanottu mitään, ja myöhemmin Waititin haastattelusanomisista saattoi päätellä, että Lucasfilm olikin todennäköisesti kutsunut Waititin nimenomaan kehittelemään ideaa omaksi Star Wars -elokuvakseen – ilman että sellaista ideaa vielä projektin julkistamisen hetkellä olikaan.

James Mangold is making a film about the “first Jedi to wield the force”.

Dave Filoni is making a film about the “escalating war between the Imperial remnant and the New Republic”. A “cinematic event” in the Mando timeline.

And Sharmeen Obaid-Chinoy is making a film set 15… pic.twitter.com/dhCdV3W1Qh
— Empire Magazine (@empiremagazine) April 7, 2023

Perjantaina uutisoiduista kolmesta elokuasta Sharmeen Obaid-Chinoyn elokuva on näistä se, jota tiedettiin Celebration-julkistukseksi odottaa. Tämä on projekti, joka tähän asti tunnettiin käsikirjoittajansa mukaan nimellä ”Damon Lindelofin elokuva”, ja jota Hollywood-mediat olivat jo pitkin viime vuotta huhunneet Lucasfilmin Star Wars -projekteista lupaavimmaksi ja seuraavaksi oikeasti valmistuvaksi SW-elokuvaksi. Senkin Hollywood-mediat ovat tienneet meille jo viime vuonna kertoa, että tämä projekti sijoittuisi episodi IX:n jälkeiseen aikaan ja että siinä nähtäisiin jatko-osatrilogiasta tuttuja hahmoja.

Mutta sitä Hollywood-mediat eivät tienneet kertoa, että Obaid-Chinoyn elokuvan yhden lauseen pitch olisi ”Rey (Daisy Ridley) rakentaa uutta jedijärjestöä 15 vuotta episodi IX:n jälkeen”. Täytyy sanoa, että tämä yllätti minut täysin. Enimmäkseen positiivisesti: pidänhän kovasti sekä Reyn hahmosta että Ridleystä ja olen toki jo odotellutkin, miten ja milloin Lucasfilm rohkenee astua tarinoissaan episodi IX:n jälkeiseen, täysin tuntemattomaan aikaan. Ja siksikin, koska en pitänyt episodi IX:stä: The Rise of Skywalker ei ollut Reyn hahmon ansaitsema loppu, eikä se tietenkään hahmon seikkailujen loppu tarkoittanut ollakaan. Tästä näkökulmasta tällainen elokuva on minulle oikein tervetullut.

Mutta se kieltämättä kohottaa kulmakarvojani, kuinka vahvasti tuo juonitiivistelmä kuulostaa ”episodi X:ltä”. Sellaisena tätä tuskin markkinoidaan – liian vähän aikaa on kulunut siitä, kun Lucasfilm painokkaasti ilmoitti episodinumeroidun saagan ehdottomasti päättyvän The Rise of Skywalkeriin – mutta jos elokuvan päähenkilö käyttää nimeä Rey Skywalker ja rakentaa tarinassa uutta jedijärjestöä, niin aika vaikea voi olla eritellä, mikä tämän elokuvan jatko-episodielokuvista erottaa. Se tietysti jää tässä vaiheessa nähtäväksi: tarinan varsinainen juonikin siihen vaikuttaa, tuntuuko tämä aikanaan jatko-osalta jatko-osatrilogialle vai omalta uudelta kertomukseltaan. Samoin siihen vaikuttaa se, kuinka monia muita vanhoja tuttuja tässä elokuvassa nähdään ja kuinka suurissa rooleissa, kun mahdollisuudet ovat tietenkin auki vaikka kaikkien jatko-osatrilogiassa eloon jääneiden hahmojen palaamisille. Tämä on tätä nykyaikaa: originaalitrilogian ja prequelienkin aikakaudella Star Wars -fanit janosivat lisää seikkailuja leffojensa pääsankareille, mutta niiden aikaan se tarkoitti ilmiselvästi kirjoja tai sarjakuvia, eikä kukaan osannut edes haaveilla, että sellaisia voitaisiin saada näyteltyinä elokuvina.

Oli myös toinen, ulkoelokuvallinen, syy, miksi Reyn nimeäminen ja Daisy Ridleyn nouseminen Celebrationin lavalle (ah, ollapa salin yleisössä silloin!) minut yllätti: viime vuonna Lindelofin käsisprojektin huhuttiin olleen tarina, jonka miespääosanäyttelijä olisi koko ajan ollut valittuna. Ei toki ole mitenkään mahdotonta, etteikö näin ole edelleen, mutta omat ajatukseni tuo Hollywood-medioiden väite vei siihen, että Lindelofilla olisi ollut tekeillä nimenomaan yhden uuden (mies)hahmon ympärille rakennettu tarina, jossa medioissa mainitut jatko-osatrilogian hahmot olisivat pikemminkin sivurooleissa.

Tästä pääsenkin luontevasti tämän projektin tummaan varjoon: ”Sharmeen Obaid-Chinoyn elokuva” on jo nyt todistuskappale numero 47 ketjussa ”Star Wars -projektit, jotka eivät mene kuin Strömsössä”.

Käsikirjoittaja Lindelof (sarjat Lost, The Leftovers ja Watchmen) oli tämän projektin alkuperäinen isä, Hollywood-medioiden mukaan suorastaan sen idean isä. Vain pari viikkoa sitten Lindelof ja hänen kirjoittajaparinsa Justin Britt-Gibson saivat valmiiksi leffan ensimmäisen käsisversion – ja jättivät projektin samantien. Tilalle valittiin heti Steven Knight (Peaky Blinders), mikä kielii siitä, että ero ei tullut studiolle yllätyksenä. Itse asiassa se saattoi tapahtua molemminpuolisessa ymmärryksessä, sillä sen verran savolaisesti Lindelof ehti jo Slashfilmin haastattelussa pyöritellä kysymystä siitä, kuuluisiko hänen oikeastaan olla tekemässä Star Wars -elokuvaa. On hyvä muistaa, että ”taiteelliset erimielisyydet” eivät aina välttämättä tarkoita repivää riitaa tai kenenkään potkuja.

Mutta yhtä kaikki: tämä on siis taas yksi niistä Disney-aikaisista Star Wars -projekteista, jossa soihtua vievät eteenpäin eri henkilöt kuin jotka sen alunperin sytyttivät, The Last Jedin ja The Mandalorianin ollessa Disney-ajan ainoat valmistuneet isot Star Wars -projektit, jotka ovat pysyneet koko ajan alkuperäisten tekijöidensä käsissä. Tämä on sääli ainakin siksi, että pidän itse Lindelofia etenkin The Leftoversin perusteella lajinsa mestarina ja Watchmenin perusteella myös poikkeuksellisen taitavana alkuperäisaineiston tuoreuttajana, ja olisin siksi totisesti halunnut nähdä ”hänen Star Warsinsa”.

Damon Lindelofin Watchmen: sarjakuvaan perustuva sarja, joka alussa tuntuu ”alkuteoksesta innoittuneelta remakelta”, mutta joka edetessään paljastuu alkuteoksen älykkääksi jatko-osaksi.

Sharmeen Obaid-Chinoy, jonka nimen kirjoitusasua olen tässä tänä viikonloppuna opetellut, on kyllä kiinnostava, jos kohta myös hyvin erikoinen ja odottamaton ohjaajavalinta, eikä vain siksi että hän on pakistanilaistaustainen ja nainen. Obaid-Chinoy on alunperin dokumentaristi (kaksinkertainen lyhyen dokumentin Oscar-voittaja!), jonka tähän asti tunnetuin fiktiotyö on kaksi jaksoa Ms. Marvel -sarjaa viime vuodelta. Tämä ei todellakaan ole cv, josta voisi odottaa ihmisen päätyvän tekemään Star Wars -elokuvaa! Mutta en lähde kritisoimaan: Obaid-Chinoyn valinta lupaa vähintään sen, että leffan kipparilla on tuore näkökulma tekemiseensä.

Joka tapauksessa tämä ”New Jedi Order -elokuva” on omissa kirjoissani hyvin jännittävä projekti, jos se vain kuvausvaiheeseensa pääsee ja aikanaan valmistuu. On myös hyvin ilmeistä, että jos niin käy, tämän varassa lepää Lucasfilmillä aika paljon. Kun tosiaan hankkeesta jo nyt julkistuksen hetkellä on käytetty sanavalintaa ”New Jedi Order”, jolla otsikolla aikanaan vuosina 1999-2003 julkaistiin pitkä kirjasarja Luke Skywalkerin ja hänen oppilaidensa taistelusta galaksin ulkopuolista uhkaa vastaan, niin veikkailematta mitään tuon kirjasarjan innoituksesta tulevalle elokuvalle on ainakin selvää, että premissi uusista jedeistä voisi tälläkin kertaa johtaa menestyksen niin salliessa vaikka hyvinkin moniin omiin jatko-osiinsa.

New Jedi Order silloin ennen: kirjan kansi. NJO-kirjat olivat aikanaan Legends-tarinoiden sapelinluovutus Luken, Leian ja Hanin sukupolvelta seuraavalle. Kirjojen pahiksen rooli oli luovutettu Imperiumi-johdannaisilta sotaisalle Yuuzhan Vong -alienrodulle.

Toinenkaan perjantaina julkistetuista elokuvista, Lucasfilmin oman pojan ja eräänlaisen tosiasiallisen taiteellisen johtajan Dave Filonin ohjaama leffahanke, ei tullut aivan puun takaa. Niin sanotun ”Mandoversen” eli The Mandalorianin hahmojen ja siihen liittyvien ja/tai samanaikaisten sarjojen yhteistä eventiä ei ole vain huhuttu ja spekuloitu tapahtuvaksi, vaan sellaiseen suunnitelmaan on viitannut haastatteluissa Filonikin. Minä tosin ajattelin, että ”Mandoversen Avengers -tarina” olisi Din Djarinin, Boba Fettin, Ahsokan ja kumppaneiden yhteinen yhden kauden sarja, mutta miksei sitten elokuvakin – etenkin jos sen on määrä olla samalla näiden lomittaisten tarinoiden huipentuma tai päätös.

Tällaisen elokuvan olisi tosin luontevaa saada ensi-iltansa suoraan suoratoistopalvelu Disney+:ssa, hahmojensa sarjojen kodissa. Star Wars Celebrationin julkistuksesta voi olettaa, että tähtäimessä olisi teatterielokuva, mutta tarkkaan ottaen niin ei sanottu. Ja ehkä on saivartelua edes tässä vaiheessa pohtia moista, koska teatterikierrosten ikkuna on kaventunut ohueksi ja suoratoistoelokuvien määritelmää on hädin tuskin enää olemassakaan – paitsi toki juuri siinä, että aivan suoraan suoratoistoon tulevia ei voi lainkaan valkokankaalla nähdä.

Joka tapauksessa Filonin elokuvan voi melko suurella todennäköisyydellä veikata oikeasti myös valmistuvan, koska varmastikin sekä sen sisältö että sen tuotanto liittyvät luontevasti joka tapauksessa jo tekeillä oleviin telkkarisarjoihin. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että tähän tulevaan elokuvaan liittyen nähtiin Celebrationissa jo trailerikin, sillä alkaa vaikuttaa selvältä, että ensi syksynä nähtävä Ahsoka-sarja johtaa nimenomaan sellaisiin suuriin kuvioihin, joita tämä elokuva tulee jatkamaan.

Ahsoka-traileri onkin melkoinen pläjäys. Hahmon aiempia esiintymisiä seurannut katsoja on jo pitkään tiennyt, mitä odottaa: Ahsoka (näyttelijänä nyt elävänä Rosario Dawson) kokoaa Rebels-sarjasta tutun tiimin jälleen kasaan (Mary Elizabeth Winstead näyttelee Heraa!) löytääkseen jälleen lopussa kadonneen Ezra Bridgerin ja kohdatakseen jälleen Imperiumin mestaristrategin suuramiraali Thrawnin (näyttelijänä edelleen Lars Mikkelsen kuten animaatiosarjassakin). Kaikille näille odotuksille traileri antaa tukea, ja lisäksi mukana menossa näyttää olevan parikin jediä tai sithiä (tai muuta Voiman pimeän puolen käyttäjää), ehkä yksi inkvisiittorikin. Kapinaliiton entinen ja Uuden Tasavallan nykyinen johtaja Mon Mothma (Genevieve O’Reilly) näyttäytyy. Taistelua käydään Rebelsissä esiintyneessä ”maailmassa maailmojen välissä”, mikä on omiaan herättämään ikäviä epäilyksiä erilaisista retcon- tai reboot-mahdollisuuksista.

Yhdessä kohdassa traileria Ahsoka namedroppaa katsojalle Thrawnin alkulähteet viittaamalla häneen termillä ”heir to the Empire”. Tuon niminen Timothy Zahnin romaani vuodelta 1991 (joka julkaistiin 1990-luvulla suomeksikin nimellä Imperiumin perillinen) esitteli lukijoille paitsi Thrawnin hahmon, myös monet perustavat pääpalaset koko expanded universesta, joka nykyisin tunnetaan Legends-jatkumona, ja jonka jäljet ovat valtavat myös nykyisessä kanonisessa Star Warsissa. Esimerkkinä voidaan käyttää vaikka sitä, että nimenomaan Imperiumin perillisessä ensiesiteltiin galaksin keskusplaneetta Coruscant, jonka George Lucas näytti omissa elokuvissaan katsojille vasta vuosia myöhemmin.

Thrawn se on. Celebrationissa esitetyssä pitemmässä trailerissa nähtiin kasvotkin, me muut saimme tyytyä tässä vaiheessa takaraivoon.

Itse asiassa Ahsoka-traileri sai välittömästi monet nettispekuloijat tulkitsemaan, että joko se tai tämä tuleva Filonin elokuva käytännössä on elokuvasovitus Heir to the Empiresta, vaikka sen tarina ei aivan sellaisenaan toki enää kaanonia olekaan. Tietyt suuret linjat tuntuvat joka tapauksessa pätevän: kun vuoden 1991 kirjassa suuramiraali Thrawn ilmestyi galaksin ulkolaidalta noin viisi vuotta Jedin paluun jälkeen, kokosi tuolloin jo tappiolla olleet Imperiumin joukot ja uhmasi partaveitsenterävällä älyllään Uutta Tasavaltaa ja haastoi Luke Skywalkerin kaltaiset sankarit, niin pitkälti juuri tämä tilanne näytetään nyt toistettavan (ainoastaan vain eri sankareita pääosassa käyttäen). On niin ikään kiusallisen helppoa epäillä Ahsoka-trailerissa hullunkiilto silmissään meuhkavaa partasuuta samankaltaiseksi hahmoksi kuin oli Zahnin kirjan salaperäinen mieleltään järkkynyt ex-jedi Joruus C’baoth (hahmon nimi on kuitenkin Baylan, ja häntä näyttelee Ray Stevenson). Ja, jukopliut, jos nyt vielä vähän enemmän silmiä siristetään, niin ehkäpä trailerissa nähtävälle nuorelle naisellekin (hahmon nimi Shin, näyttelijä ukrainalainen Ivanna Sakhno) voidaan spekuloida tarinaan samantapaista roolia kuin oli Zahnin kirjan toiseksi rakastetuimmalla hahmolla Mara Jadella…

Mutta, haluan huomauttaa spekulanteille ja itsellenikin: tämä spekulointi liittyy verrattain ulkoisiin yhtäläisyyksiin. Vaikka Dave Filoni nyt haluaa tuoda Thrawnin roistoilemaan nykykaanonissa samaan kaukaisen galaksin aikajanan kohtaan jossa hahmo alunperin Legends-tarinoissa roistoili, ja tekee sen ilmeisen tietoisesti alkuteokselle silmää iskien ja varmasti siitä myös ammentaen, ei se tarkoita, että kertomus yksityiskohdissaan välttämättä etenisi Zahnin Thrawn-kirjatrilogian rataa. (Eikä ainakaan Mara Jadea kannata oikeasti, kaikissa rooleissaan, odottaa palautettavaksi kaanoniin: hänen roolinsa kun liittyy vahvasti Luke Skywalkerin hahmoon, jonka puolisoksikin hän myöhemmin päätyi, eikä sellaiselle hahmolle taida olla paikkaa nykyisessä kaanonissa.)

Ivanna Sakhnon tulkitsema Shin vaikuttaa fanaattiselta tapaukselta. Ja hänellä on padawan-letti!

Ensi syksynä nähtävä Ahsoka-sarja on tietyissä piireissä tämän hetken Star Wars -projekteista odotetuin ja lienee varmaa, että jos ja kun Filonin leffa osaltaan jatkaa sen tarinaa ja osaltaan supersuositun The Mandalorianin tarinaa, myös sille on yleisö valmiina. Tässä kohtaa reaaliaikajanaa pidän kuitenkin mielenkiintoisena huomioida Ahsoka-sarjan ja Filoni-leffan julkistuksen tämänhetkistä vastaanottoa. Sitä ei nimittäin voi pitää hurmoksellisena, ja Filonin asema fanien keskuudessa vaikuttaa selvästi ottaneen viime vuosina jonkinlaisia iskuja. Tänä pääsiäisenä minusta tuntuu, että melkein jokaisella taholla on näihin kahteen Filonin tulevaan teokseen jonkinlaisia mutta-kun -näkökulmiaan.

Osa Rebels-faneista on haltioissaan saadessaan sankarinsa elävien näyttelijöiden tulkitsemana, mutta osa on yhä sitä mieltä, että Filoni teki virheen päättäessään kertoa tämän tarinan nimenomaan näyteltynä eikä animoituna. Perusteltua kritiikkiä voi esittää sekä näyttelijöiden vaihdoksiin formaattien välillä (miksei etenkin Tiya Sircar, mm. The Good Placesta tuttu näyttelijä, muka voinut itse esittää ääninäyttelemäänsä Sabinea myös live action -sarjassa?) että tyylinvaihdokseen: animaatiot ovat kuitenkin animaatioita ja näytellyt sarjat ainakin hieman toisenlaisia, ja nimenomaan animaatioissa Ahsokaa tähän asti on seurattu. Animaatioita katsomaton yleisö taas on nähnyt Ahsokan tähän mennessä vain muutamassa The Mandalorianin ja Book of Boba Fettin jaksossa, ja on nyt ymmärrettävästi ymmällään siitä, mitä pitäisi ajatella tai edes ymmärtää sarjasta, jonka nimihenkilöllä on taustallaan kymmenen tuotantokautta kahta eri animaatiosarjaa, joista toisen lähes suora jatko-osa ensi syksyn näytelty sarja on.

Edellä jo pyörittelemäni Heir to the Empire -yhtäläisyydet eivät nekään uppoa kaikille varauksetta. Joskus vuoden 2000 paikkeilla minäkin olisin ollut seitsemännessä taivaassa, jos minulle olisi kerrottu, että eräänä päivänä näkisin edes löyhästi noihin kirjoihin perustuvan elokuvan jonka pääpahis tosiaan olisi itse Thrawn, mutta nyt vuonna 2023 vettä ja Star Wars -tarinoita on virrannut niin paljon, että en minä sellaista oikeastaan enää nyt olisi kaivannut (vaikka pidin kyllä Thrawnin palautuksesta kaanoniin Rebelsissä). Enkä osaa kuvitella, että täysin tyytyväisiä olisivat hekään, jotka jatko-osatrilogian vuosina vaativat The Last Jedin tuhoamista kaanonista ja Zahnin kirjojen filmaamisesta niiden ”tilalle” sellaisenaan: eiväthän hekään nyt saa haluamaansa, vaan nimenomaan sellaisen version Heir to the Empiresta, joka sopii nykyiseen kaanoniin ja johtaa kohti jatko-osatrilogiaa.

Heir to the Empire silloin ennen:kirjan kansi. Joruus C’Baoth oli kannessa piirretty keskiöön, mutta Thrawn (alhaalla vasemmalla) oli se konna, joka jäi lukijoiden mieleen ja jonka mukaan kirjat myöhemmin tunnettiin. (Kirjasarjan toinen rakastettu uusi hahmo Mara Jade pääsi vasta kolmoskirjan kanteen.)

Kolmas perjantaina julkistettu elokuva tuli aivan ilman ennakkovaroituksia. James Mangoldin (Walk the Line, Logan, ensi kesän Indiana Jones and the Dial of Destiny), ohjaaman ja kirjoittaman projektin kerrottiin olevan elokuva ”jedien aamunkoitosta” 25 000 vuotta ennen tuttujen Star Wars -tarinoiden tapahtumia ja kertovan ensimmäisestä Voiman käyttäjästä. Mangold itse kutsui ideaa ”raamatulliseksi eepokseksi” ja vertasi sitä Kymmeneen käskyyn (siis vuoden 1956 Charlton Heston -elokuvaan). Huumoriveikkona heitän tähän siis odottavani tällä tiedolla hidasta patsastelua autiomaalavasteissa!

Hulppea ajoitus ”25 000 vuotta menneisyydessä” tarkoittanee lähinnä sitä, että tämän elokuvan tapahtumilla ei sitten olisi mitään suoraa yhteyttä mihinkään aiempiin kanonisiin Star Wars -tarinoihin, ei edes The High Republic -kirjoihin, jotka sentään sijoittuvat ajassa vain naurettavat parisataa vuotta ennen episodielokuvia. Kanonisesti tarinan pitäisi sijoittua tai kytkeytyä Ahch-Ton planeetalle, jolle Luke Skywalker oli vetäytynyt jatko-osatrilogian aikaan: senhän kerrottiin olevan ”ensimmäinen jeditemppeli”. Star Wars -kontekstissa todennäköisesti jo 25 000 vuotta menneisyydessä matkailtiin avaruudessa, sillä niin on Star Warsissa aina tapana ollut. Star Warsille ominainen ”käytetyn tulevaisuuden” tunnelma ulottuu perinteisesti niin kauas menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin, eikä vuosituhansilla ole ainakaan tähän asti ollut tarinoissa kovin havaittavaa vaikutusta esimerkiksi tarinoissa käytettävään teknologiaan.

Ja niin tosiaan, jos Obaid-Chinoyn elokuva kuulosti ”New Jedi Order -elokuvalta” ja Filonin elokuva ”Heir to the Empire -elokuvalta”, niin myös Mangoldin elokuvalla on yhteys Legends-tarinoihin. Perjantain julkistuksessa käytettiin tästä elokuvasta ja koko sen tarkoittamasta aikajanan jaksosta sanavalintaa ”Dawn of the Jedi”. Sattumalta-tai-ei-sattumalta saman niminen oli myös vuosina 2012-14 julkaistu sarjakuva, joka sijoittui aikaan kymmeniä tuhansia vuosia ennen tunnettua Star Warsia. Kuten edellisissä tapauksissa, tekeillä tuskin on minkäänlaista suoraa tai edes epäsuoraa adaptaatiota, mutta on aivan selvää, että vaikutteita aiemmin kerrotuista Legends-tarinoista nyt kyllä otetaan.

Dawn of the Jedi silloin ennen: sarjakuvan kansi. Kyseessä oli yksi Dark Horsen ajan viimeisistä suurista Star Wars -projekteista ennen kuin sarjislisenssi palasi Marvelille.

Mangoldin elokuvakin on jännittävä lupaus, mutta ennen syvempiä spekulointeja lasken jalat maahan. Mangold kertoi Celebration-haastatteluissa työskennelleensä tämän projektin kanssa pari kuukautta, mutta tosiasiassa hän tietenkin työskentelee tällä hetkellä tiivisti Indiana Jonesinsa kanssa. Lisäksi hänellä on tekeillä klassikkosarjakuvaan perustuva Swamp Thing -elokuva (huh!). Ylipäätään näistä kolmesta leffajulkistuksesta tämä tuntuu hatarimmalta, ja annan sen lopulliselle toteutumiselle niistä huonoimman ennusteen.

Mangoldin nimi on liitetty Star Wars -huhuihin aiempinakin vuosina, esimerkiksi Boba Fett -elokuvaan viitisen vuotta sitten. Minusta vaikuttaa selvältä, että ”Dawn of the Jedi -elokuva” ei ole mikään James Mangoldin omaan ideaan perustuva erillisprojekti, vaan projekti, johon Mangold on värvätty Indiana Jonesin onnistumisen myötä. Uskon myös, että tämä projekti on yksi niistä, joita jotkut muutkin ovat käyneet Lucasfilmillä viime vuosien aikana yrittämässä. Voisin hyvin kuvitella, että esimerkiksi ”Game of Thrones -miesten” David Benioffin ja D.B. Weissin kehittelemä uusien ”Star Wars -elokuvien sarja” olisi voinut olla premissiltään ”ensimmäiset Voiman käyttäjät”. Tai että omaa Star Wars -elokuvaansa tiettävästi kehitelleistä monista ohjaajista ja kirjoittajista vaikkapa J.D. Dillard olisi saatttanut käydä koettamassa kykyjään juuri tämän pähkinän pureskelemisessa, jos Lucasfilmillä olisi jo pitkään kytenyt halu saada joku kertomaan tarina tästä perusideasta. (Toivottavasti joku joskus vuosien päästä kirjoittaakin kirjan näistä kaikista salaperäisistä hankkeista – olisi niin kiva tietää, mitä kaikkea onkaan ollut kehitteillä!)

Jos näin on, tämän voi kuitenkin halutessaan nähdä projektin toteutumisenkin puolesta puhuvana seikkana. Jos Mangoldin elokuvan kerrottaisiinkin vuoden-parin päästä olevan ”no longer in active development”, kuten vaikkapa Patty Jenkinsin Rogue Squadron -leffaprojektin tila tällä hetkellä on, niin ei silti olisi mitenkään mahdotonta, etteikö joku jossain vaiheessa vielä ”Dawn of the Jedi -elokuvankin” ensi-iltaan asti saisi.

Viimeistään siihen, kuten näihin kaikkiin kolmeen, on hyvä uskoa siinä vaiheessa, kun istuu jonkun näistä ensi-iltanäytöksessä. Sormet ristiin, ehkä jo joulukuussa 2025!

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Posted on 13/05/2021 by Aki Jörgensen

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.

Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

Kevättalven 2017 Snoke-muotiteoria

Posted on 16/03/2017 by Aki Jörgensen

Ensimmäiseksi spoilerivaroitus. Tämä spekulatiivinen kirjoitus pohdiskelee Episodien VIII ja IX mahdollisia juonikuvioita käyttäen aineistonaan muun muassa tuoretta Aftermath: Empire’s End -kirjaa. Kirjoitus siis paljastaa joka tapauksessa jotain oheiskirjallisuuden juonenkäänteistä, ja jos spekulaatiot osuvat oikeaan, mahdollisesti myös tulevista elokuvista. Mutta spekulaatioita ne siis vain ovat!

Toiseksi sisällöllinen varoitus. En ole (vielä) lukenut Aftermath-trilogian päätösosaa, joten perustan tässä tietoni nettilähteisiin. Asia on kuitenkin niin ajankohtainen, että katson parhaaksi kirjoittaa siitä heti.

”Mielipiteet ovat kuin Snoke-teoriat. Jokaisella on sellainen.” (Lucasfilmin moderni sananlasku)

Chuck Wendigin ristiriitaisesti vastaanotettu Aftermath-trilogia on nyt siis valmis. Itse olen enemmän kannattajien leirissä, vaikka näenkin toimintaelokuvien rytmin ja sitcom-sarjojen dialogin mieleen tuovissa kirjoissa myös ongelmia. Joka tapauksessa trilogiaa ei voi sivuuttaa Star Warsin tätä ajanjaksoa (sekä in universe että meidän aikaamme) ajatellessa. Vaikka lukija ei piittaisi Aftermath-kirjojen pääjuonen toiminnan tasosta tai Wendigin luomista uusista hahmoista, niissä kartoitetaan monipuolisesti, kiinnostavasti ja ainakin omasta mielestäni myös onnistuneesti galaksin tilaa Jedin paluuta seuranneina aikoina Jakkun taisteluun asti. Wendigin tarinat eivät kuljeta lukijaa vuosissa lähellekään uuden elokuvatrilogian aikaa (kuten osa lukijoista ennen ensimmäistä osaa ja The Force Awakensia toivoi), mutta sen sijaan ne avaavat maailmaa, johon sisällissota galaksin jätti – ja samalla siis myös, miten muutaman kymmenen vuoden kuluttua First Order -niminen sotilaallinen terroristijärjestö voi kasvaa Uudelta tasavallalta piilossa niin voimakkaaksi, että se paukauttaa kerralla päreiksi mystisellä-ja-kummalla aseella kokonaisia planeettoja.

Ja nyt ne tämän kirjoituksen kannalta tarpeelliset Aftermath-spoilerit kassista ulos. Toisin kuin etenkin ensimmäisen kirjan loppukohtauksen perusteella vielä moni luuli, ja toiset vielä toisenkin kirjan jälkeen toivoivat, Aftermath-romaanisarja ei paljasta Andy Serkisin elokuvissa CGI-tekniikan alla esittämän suurjohtaja Snoken henkilöllisyyttä. Sen sijaan kirjasarja vetää kyllä merkittäviä yhdysviivoja Imperiumin ja First Orderin välille. Näiden kirjojen mukaan – ja nykyisessä Lucasfilmin strategiassa kirjat ovat samaa kaanonia kuin elokuvat, muistattehan – keisari Palpatinella oli suunnitelma oman kuolemansa varalle, ja siihen suunnitelmaan kuului ~~keisarin kloonien tuotanto~~ tuntemattoman tiedon etsiminen tunnetun galaksin ulkopuolelta. Jonnekin sinne kauas kukistuneen Imperiumin palaset Aftermath-trilogiassa kuvattujen tapahtumien jälkeen vetäytyivät, ja jostakin sieltä he palasivat vahvistuneina vasta muutamia vuosia ennen The Force Awakensin tapahtumia, kuten puolestaan kerrottiin Claudia Grayn romaanissa Bloodline (jonka paljastuksista olen kirjoittanut aiemmin).

Wendigin trilogian viimeinen osa myös vahvistaa sen, mitä edellisetkin osat jo vihjailivat: Palpatine uskoi, että se, mitä galaksin ulkolaidan tuolla puolen on, liittyy Voiman alkuperään. Olen niin ikään aiemminkin pohdiskellut, että uudessa trilogiassa olisi suurelta osin kyse Voiman todellisesta olemuksesta ja ensimmäisistä jedeistä yhtä paljon kuin viimeisistäkin, ja tämäkin tiedonjyvä vahvistaa epäilyksiäni edelleen. Ehkäpä kiinnostavin vihje kuitenkin henkilöi Keisarin pakkomielteet: Palpatine uskoi jonkun tai jonkin peräti kutsuvan häntä siellä jossain.

Toteaapa Wendig ohimennen vielä tämänkin: salaperäinen sini-ihoinen muukalaisupseeri Thrawn tuli kaukaa galaksin laidalta, ja antoi Keisarille palasia hänen kaipaamastaan tiedosta. Timothy Zahnin 1990-luvulla luoma rakastettu suuramiraali Thrawn ei esiinny Aftermath-kirjoissa, mutta hän palasi Star Wars -kaanoniin Rebels-animaatiosarjan tämänhetkisellä kaudella ja on saamassa oman romaaninsa kesällä. Kuten huomaatte, kaikki vaikuttaa kaikkeen!

Suuramiraali Thrawn Rebelsissä. Ei, hän ei ole Snoke.

Mistä siis on kyse? No, ensinnäkin vanhan expanded universen lukijat lienevät tässä vaiheessa jo vähintään kohottaneet kulmakarvojaan, elleivät herkimmät polot saaneet jo sydänkohtausta. Sillä vanhassa expanded universessa eli Legends-universumissahan tuleva suuramiraali Thrawn liittyi jo varhain Darth Sidiousin Imperiumiin nimenomaan valmistautuen uhkaan, jonka galaksin ulkopuolelta tuleva vihamielinen rotu muodosti. Tuo rotu oli Yuuzhan Vong, ja sen hyökkäyksestä kerrottiin yli 20-osaisessa New Jedi Order -kirjasarjassa vuosina 1999-2003. NJO-tarinakokonaisuus oli tarkoitettu tuoreuttamaan Star Wars -franchise aikana, jolloin Jedin paluun jälkeisiä elokuvia ei missään nimessä pitänyt koskaan olla tulossa. Yuuzhan Vongeissa sarjalle luotiin uusi pahis loppuun kulutetun Imperiumin tilalle, ja samalla franchisea yritettiin aikuistaa muun muassa sallimalla hyvisten tappaminen itse Chewbaccasta alkaen. Valitettavasti uuvuttavan pitkä kirjojen sarja vieraannutti jo lähtökohtaisesti monet (minut esimerkiksi) ja monet mukana pysyneet taas eivät pitäneet NJO:n juonenkäänteistä. Yuuzhan Vongejakaan ei kovin yleisesti pidetä ikimuistoisena pahiksena. Mutta se on oma tarinansa.

Thrawn-romaanista hiljattain julkaistu ote vain vahvistaa Rebelsin jo antamaa kuvaa siitä, että uuden kaanonin Thrawn on niin pitkälle kuin mahdollista ”sama” kuin Legends-kaanonin Thrawn, ja että molemmat toimivat samoin motiivein. Palpatinen ja Thrawnin ensikohtaamista esittävä kohtaus voisi nimittäin aivan sellaisenaan olla myös Legends-tarinoista. Toki uudenkin kirjan kirjoittaa itseoikeutetusti hahmon luoja Timothy Zahn, mutta tarkoitan nyt ennen kaikkea sitä, että hahmon historia tuntuu täsmäävän 1990-luvun kirjallisuuteen. Rebelsin Thrawn voisi hyvin olla sama Thrawn, joka komensi Imperiumia silloisessa kaanonissa viisi vuotta Jedin paluun jälkeen – vaikkei siis ole.

Selvää on, että niin Thrawnin kuin Imperiuminkaan myöhemmät vaiheet eivät kulje enää entisiä latuja. Zahnin Thrawn-trilogiaksi kutsutun kirjakolmikon (suomennoksina Imperiumin perillinen, Hämärän laivue ja Keisarin käsky) aika on jo voimakkaasti uuden kaanonin juonikuvioiden sävyttämää (juuri Aftermath-sarja kuvaa Imperiumin ja Tasavallan toisenlaiset Jedin paluun jälkeiset vaiheet), eikä niitä kirjoja voi sellaisenaan ”palauttaa” nykyiseen kaanoniin. Sitäkin mahdottomampaa on kuvitella yritystä sovittaa New Jedi Order –kirjoja yhteen uusien elokuvien kanssa: edelliset tapahtuivat noin 20 vuotta Jedin paluun jälkeen ja jälkimmäiset 30 vuotta sen jälkeen, mutta edellisissä Chewbacca kuoli Han Solon sijaan, Hanilla ja Leialla oli kolme lasta, Luke perusti oman Jediakatemiansa ja meni naimisiin Mara Jaden kanssa katomatta koskaan kaukaiselle saariplaneetalle ja niin edelleen. Ei siis kannata sinänsä säikähtää: mitä tahansa vanhoissa kirjoissa tapahtuikaan, uusissa kirjoissa (saati elokuvissa) ei enää tapahdu tismalleen samoin.

Yuuzhan Vongit sellaisessa fantasiakirjallisuuden örkkejä muistuttavassa asussaan, jossa he Legends-universumissa esiintyivät. Ei, kuvassa ei ole Snoke.

Mutta tarkoittaako tämä, että tässäkin kaanonissa galaksin reunan takaa kurkistelevat Yuuzhan Vongin möröt? Voimalle immuunit, teknologiaa jumalanpilkkana pitävät fanaatikot, joiden kuvauksessa oli epäilyttäviä parallelioita samanaikaiseen Yhdysvaltain käymään sotaan islamistiterroristeja vastaan? Tai ainakin jonkinlainen versio tuosta uhasta, kenties toisella nimellä ja ulkomuodolla?

Ja olemmeko itse asiassa jo kohdanneet tuon uhan johtajan, Snoken, johtamassa Imperiumin tuhkasta noussutta militanttia terroristijärjestöä First Orderia? Oliko Snoke, joka The Force Awakensin romanisaation mukaan ”näki Imperiumin nousun ja tuhon”, se taho, joka kutsui (tai uhkasi) Palpatinea galaksin rajan takaa? Käyttääkö Snoke parhaillaan First Orderin hyödyllisiä idiootteja sumuverhonaan – eivätkö kenraali Huxin kaltaiset fanaatikot tajua vain jyräävänsä galaksia sodallaan heikommaksi tulevaa, varsinaista invaasiota varten?

En missään nimessä nappaa tästä kysymyspatterista kunniaa itselleni. Moni Empire’s Endin lukenut on viime viikkoina pohtinut samantapaisia. Ja, pakko myöntää, teoria tuntuu suorastaan kotoisan uskottavalta. Ellei se näin lopulta mene, niin ainakin kaiken tämänhetkisen tietomme mukaan se voisi mennä näin, ja kaikki The Force Awakensissa sekä uuden kaanonin kirjoissa kerrottu kävisi järkeen.

Imperiumin rippeiden johtaja Rae Sloane, Chuck Wendigin Aftermath-kirjojen uusien hahmojen parhaimmistoa. Ei, hänkään ei ole Snoke.

Erityisen uskottavalta tuntuu mielestäni spekulaation Snoke-osa. Kaiken muun lisäksi se täsmää Lucasfilmin tarinaryhmän julkisen äänen Pablo Hidalgon toistuviin vakuutteluihin: että Snoke todellakin on aivan uusi hahmo. Galaksin ulkopuolelta tulleena hän ei paljastuisi keneksikään tuntemaksemme hahmoksi ylläri-pyllärikäänteenä kuten monet odottavat (ja toiset pelkäävät). Hän ei myöskään olisi sith, kuten Hidalgo niin ikään on kyllästymiseen asti vakuutellut, vaan hyvin vanha ja Voiman toisenlaisia käyttötapoja tunteva olento, mutta hänellä olisi mielestäni saagaan tarvittava kytkös sen aiempien osien pääpahaan Palpatineen. Kysymyksiksi (ehkä vain oheistuotteiden puolella vastattavaksi) jäisi, miten tällainen ulkopuolinen tarkkailija olisi päätynyt Imperiumin rippeistä rakentuvan First Orderin ylijohtajaksi, milloin ja miten hän olisi luikerrellut Ben Solon lähipiiriin sekä miten hän muutenkin olisi noussut varjoista esiin siinä määrin, että Leia vaikuttaa The Force Awakensissa tuntevan tämän henkilökohtaisesti.

Spekulaation Yuuzhan Vong -osakin tuntuu kylmäävän mahdolliselta. Temppu jopa selittäisi kysymyksen, johon tuskin kukaan edes tässä vaiheessa odotti vastausta: miten ja kenen rahoilla valtavat resurssit vaativa planeetan kokoinen superase olisi voitu rakentaa salassa. Helposti, jos sekä rahoittajat että resurssit tulevat oletetun ”kaiken” ulkopuolelta!

Jo moneen kertaan mainittujen kirjojen perusteella tiedämme, että galaksi on The Force Awakensin jälkeen lievästi sanottuna kaaoksessa (ja Making Star Wars-nettisivun huhuraportti galaksin tilasta Episodi VIII:n alussa nämä tiedot vahvistaa). Uuden Tasavallan keskusplaneetat ovat tuhotut, mutta niinpä tuhoutui myös First Orderin päätukikohta. Jos First Order olisi vain Snoken todellisen suunnitelman sumuverho, olisi tämä epäilemättä tilanne, jossa varsinaisen valloitusjoukon olisi aika astua esiin. Tästä mietin: näin Yuuzhan Vongien invaasio jopa ”mahtuisi” uuteen trilogiaan, vaikka jäljellä onkin vain kaksi elokuvaa ja vaikka The Last Jedi alkaakin heti The Force Awakensin jälkeen.

Sitä sopii kuitenkin epäillä, haluaako Disney-Lucasfilm tällaista tietä kulkea. Kuten sanottua, Vongit eivät olleet varsinaisesti Legends-universumin rakastetuin osa. Teoriassa on myös kiusallinen sävy: jos sarjan loppuvastukseksi kirjoitettaisiin suuri paha galaksin ulkopuolelta, eikö siivu Palpatinen hirmuvaltaa legitimoitaisi viisaana valmistautumisena tällaisen pahuuden vastustamiseksi?

Sheev ”Minähän sanoin” Palpatine. Mutta ei, ei hänkään ole Snoke.

Siksi haluankin nostaa esiin spekulaation jatkospekulaation. Jos nykykaanonissa vihjaillaankin ”galaksin ulkopuolisesta uhasta”, siinä saattaa olla kyse siemenistä, joita kyllä tiputellaan nyt, mutta joihin aiotaan itse asiassa palata vasta Episodi IX:n jälkeen. Vaikkapa sitten tälläkin kertaa pelkästään oheiskirjallisuudessa, ehkä näytellyssä sarjassa – tai myöhemmin julkistettavassa uudessa, episodinumerottomassa elokuvasarjassa. Näin Skywalkerien sukusaagan pääpahisten armeijat pysyisivät suuren(kin) yleisön rakastamissa valkoisissa haarniskoissa, ja kahdessa elokuvassa keskeinen Luke/Rey-Snoke/Kylo-konflikti ei tahriintuisi kysymyksiin vielä pöydältä puuttuvien pelaajien vaikutuksesta.

Yksi erittäin kiinnostava todistuskappale on kuitenkin vielä mainittava. Dave Filoni on paljastanut, että jos Clone Wars -animaatiosarjan kuudes kausi olisi toteutettu, siellä olisi ollut jakso, jossa olisi esiintynyt Yuuzhan Vongien tiedustelija. Lucasfilmin nykyisen kaanon-ajattelun mukaan tämä olisi tarkoittanut, että Vongit olisivat nyt jo kaanonia – vaikka NJO-kirjat eivät olisikaan.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: zahn