Leia, Princess of Alderaan: Star Warsin kuningattaret ovat Leia Organa ja Claudia Gray

Claudia Grayn kolmas Star Wars -romaani Leia, Princess of Alderaan julkaistiin jo syksyllä, mutta ehdin lukea sen vasta juuri The Last Jedin edellä. Juuri sen alla ei taas tuntunut mielekkäältä puskea aiheesta mitään blogiin, jossa oli kiireellisempää pohtia elokuvaa, joka ei ole vieläkään pohtimisista tyhjentynyt. Mutta nyt muutama (spoilaamaton!) sana kirjasta.

leia-princess-of-alderaan-cover

Lyhyesti: Kirja on erinomainen. Ei aivan niin mestarillinen kuin Grayn SW-esikoinen Lost Stars, mutta harvapa on. Lost Starsin tavoin myös Leia antoi ainakin minulle aivan uusia näkökulmia originaalitrilogian läpensä tuttuihin kohtauksiin. Niin ikään se jatkaa Grayn aiemman romaanin tiellä avatessaan galaksia niin sanotun tavallisen ihmisen näkökulmasta – siis siitä huolimatta, että näkökulma periaatteessa on selvästi rakkaan Leiamme.

Tämä Leia on kuitenkin vielä sisällissotaan osallistumaton teini-ikäinen, ja vaikka prinsessana tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen kansalainen, katsotaan galaksia joka tapauksessa tässä kirjassa ihanasti arkisemmin kuin Star Warsissa useimmiten. Kirjassa seurattavat senaatin nuoret harjoittelijat eivät ole maailman mahtavia, vaikka saattaisivat sellaisiksi haluta. He eivät katso Imperiumia sotilaan silmin, eivätkä toisaalta naiivin maalaispoika Lukenkaan tapaan (”vihaan Imperiumia siinä missä muutkin”, sanoo Luke kuin kunnon politiikkaan tympääntynyt teini ikään). Heidän järkytyksensä galaksin vallanpitäjien syvästä mädännäisyydestä on aitoa.

Äh, kortit pöytään. Pidin Grayn Leia-kirjasta paljon. Suorastaan näin paljon: kuten Lost Starsinkin kohdalla, jokaisen Star Wars -oheiskirjallisuudesta kiiinnostuneen kannattaa unohtaa mahdolliset ennakkoluulonsa young adult -kirjallisuudesta ja lukea tämä romaani. Nähdäkseni young adult tarkoittaa Leian tapauksessa lähinnä kirjaan valittua tekstikokoa, Leian ikää (16) ja tekstin kielellistä helppolukuisuutta. Niin, ja juonen tasolla varmaankin sitä, että Leialla on romanssi, mutta hei, ikään kuin sellaiset olisivat aikuisten kirjoissa kiellettyjä.

Leia kertoo siitä, kuinka Leia Organa aikuistuu virallisesti kruununperilliseksi. Toisaalta se kertoo myös siitä, kuinka hän samanaikaisesti käsittää, ettei edes hänen kuninkaallisen korkeutensa tulevaisuus olekaan ennalta kirjoitettu, vaan siihen vaikuttavat sekä hänen omat valintansa että hänestä riippumattomat tapahtumat. Kuten nyt esimerkiksi juuri se, että galaksia hallitseva hirmuhallitsija olisi hyvyyden ja oikeuden nimissä pakko kaataa – sillä tietenkin Leia on myös romaani, jossa Leia Organa liittyy kapinaliittoon.

leia-anh

Kirjassa, jossa Leia vasta opettelee ampumaan, tämä hetki on vielä muutamien vuosien päässä.

Leia on romaani, jonka päähenkilö todella tuntuu Leia Organalta. Siis juuri siltä, joka näyttää nuorelta Carrie Fisheriltä ja joka kohtelee pari vuotta myöhemmin pelastajiaan Kuolemantähdellä tuittupäisesti. Minusta Leian Leia tuntui enemmän Leialta kuin Grayn edellisen SW-romaanin, niin sanotusti aikuisten puolelle kirjoitetun ja uuteen trilogiaan kytkeytyvän Bloodlinen, mutta tämä on varmasti täysin makuasia.

Leia on romaani, jota lukiessani jännitin kylmät väreet selässäni päähenkilön puolesta ainakin kahdessa kohtauksessa, vaikka periaatteessa kaiken järkeni voimin tiedostin, että Leia Organa selviää kohtausten huoneista ulos elävänä. Erityisesti näistä kohtauksista ensimmäinen, noin kirjan puoliväliin ajoittuva yllättävä kohtaaminen erään lukijalle aiemmin tutun hahmon kanssa, väreilee koko Star Wars -kaanoniin peräti järisyttäviä ”entä jos…” -vaihtoehtotodellisuuksia – vaikka siis, spoilaamatta, tuntuu silti täysin uskottavalta osalta kaanonia. (Sitähän tämäkin kirja toki onkin.)

Senkin haluan vielä sanoa, että vaikka Leia on ehdottomasti Leian romaani, onnistuu se samalla kertomaan koskettavasti myös hänen vanhemmistaan kuningatar Brehasta ja senaattori Bailista, joista etenkin edellisen Gray on saanut luonnostella käytännössä tyhjästä. Merkittävässä sivuroolissa on myös The Last Jedin Amilyn Holdo, joka tässä näyttäytyy niin samanlaisena kuin Harry Potter -kirjojen Luna Lovekiva, että mieleni tekisi vähän kirjailija Graytä siitä moittiakin – mutten viitsi, koska Holdo on Lunan tavoin niin mainio eksentrikko. Ainakin minulle kirjan lukeminen toi runsaasti lisää painoa Laura Dernin tulkitseman ikääntyneemmän Holdon kohtaamiseen The Last Jedissä, vaikka Grayn valitsema kuvaus nuoresta Holdosta ei totisesti ole se elokuvasta ensimmäisenä mieleen tuleva. (Holdon lisäksi Leia-romaani kytkeytyy The Last Jediin sen verran, että siinä vieraillaan Crait-planeetan kapinallistukikohdassa sen ollessa vielä toimintakunnossa.)

Kaikkien kehujen päätteeksi vielä yksi totuus. Leia, Princess of Alderaan, sisältää Star Wars -kirjallisuuden historian musertavimman loppulauseen. Älkää, älkää kurkistako sitä ennen loppuun pääsemistänne. Lukekaa sinne itse, ja haastan teidät yrittämään pidätellä kyyneliänne. Minun on vaikea pystyä siihen nytkään, vaikka kirjan lukemisesta on nyt jo tovi aikaa.

Mainokset

Bloodline: Uuden trilogian galaksin tila valkenee viimein

Nyt kun The Force Awakensin ensi-illasta on jo yli puoli vuotta, meille vähitellen kerrotaan, kuinka sen kuvaamaan tilanteeseen Jedin paluun onnellisesta lopusta pohjimmiltaan päädyttiin. Olennainen palanen tätä palapeliä on Claudia Grayn kehuttu romaani Bloodline, joka sijoittuu aikaan noin kuusi vuotta ennen Episodi VII:aa.

Tämä kirjoitus alkaa spoilaamattomana kirja-arviona. Selkeän varoituksen jälkeen käsittelen myös kirjan spoilaavia juonenkäänteitä niistä kiinnostuneille lukijoilleni.

Bloodline-cover

Ensin ilouutinen kaikille, joiden mielestä Luke Skywalker ei ollut ainoa klassinen hahmo, joka jäi The Force Awakensissa liian vähälle huomiolle: Bloodline on läpikotaisin Leia-romaani. Sen muissa pääosissa ovat käytännössä uudet hahmot (joista Korr Sella toki vilahti The Force Awakensissa sen yhden sekunnin ajan kuolemassa Hosnian Primen tuhoutuessa). Leia ei sentään edusta kirjassa aivan yksin elokuvahahmoja, mutta hänestä Bloodlinessa ehdottomasti on kyse.

Tai no, hänestä ja Uudesta Tasavallasta. Bloodline on yllättävänkin voimakkaasti poliittinen romaani Tasavallan senaatissa, vaikka se toki kääntyy vähäksi aikaa myös ”kunnon Star Wars –seikkailuksi” salaisine tehtävineen. Claudia Grayn kunnianhimoinen tehtävä on romaanillaan selittää, miksi Uusi Tasavalta, Imperiumin tuhon jälkeen perustettu galaksin demokraattinen yhteishallinto, on hajoamaisillaan (kuten jo takakannen nosto paljastaa tosiaan olevan tapahtumassa). Samalla se selittää, miksi kunnioitettu prinsessa, senaattori ja sotasankari Leia Organa on The Force Awakensin aikaan asemassa, jossa hän uskoo tulevansa salamurhatuksi, jos vielä palaa senaattiin (tämän paljastava kohtaus Leian ja Korr Sellan välillä poistettiin elokuvasta, mutta se esiintyy muun muassa romanisaatiossa).

Romaani perustuu näiltä osiltaan Lucasfilmin Tarinaryhmän kaavailemaan The Force Awakensin taustatarinaan ja toisaalta Episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajan Rian Johnsonin ehdotuksiin. Kirjan ”skandaalipaljastus”-osa sai alkunsa animaatiolyhytelokuvan ideana, jota Tarinaryhmä suunnitteli jo vuonna 2012, ja Ransolm Casterfon hahmo taas oli varhaisessa vaiheessa mukana The Force Awakens -käsikirjoitusluonnoksissa. Bloodline on siis mitä suurimmassa määrin samaa kaanonia kuin elokuvatkin, ”virallinen totuus”, kuten nykyisessä Lucasfilmin tulkinnassa periaatteessa kaikki Disney-oston jälkeen julkaistu.

Toukokuussa julkaistu Bloodline on otettu kiittävästi vastaan. Sitä on kehuttu jopa Star Wars –romaaneista parhaaksi ja sen on väitetty muuttavan The Force Awakensin katsomiskokemuksen.

Tämän huomioiden omat tuntemukseni ovat…ristiriitaiset.

Star Wars –romaanina Bloodline on kyllä erinomaisesta päästä. Sen juoni on toimiva yhdistelmä isoa ja pientä sekä politiikan että toiminnan tasoilla: romaani ei kerro valtavista uroteoista eikä historiallisista käännekohdista, mutta yksilötasolla sittenkin molemmista. Viime vuoden Lost Starsin kirjoittaja Claudia Gray on nytkin taitava henkilökertoja: erityisesti romaanin keskeisin uusi hahmo, ”hyvästä Imperiumista” haaveileva mutta Palpatinea ja Vaderia syvästi vihaava senaattori Ransolm Casterfo on ensiluokkaisen monitasoinen. Ovelasti Gray saa lukijan ensin leimaamaan Casterfon keskenkasvuiseksi kiihkoilijaksi kuten Leiakin tekee, ennen kuin paljastaa, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia.

The Force Awakensin prequelina Bloodline onnistuu paitsi juonikuvioiden tasolla, myös ja erityisesti galaksin Imperiumi-suhteen kuvaajana. Bloodlinen aikana Imperiumista alkaa olla niin kauan, että vallassa on seuraava sukupolvi, mutta sodan kokeneetkin ovat yhä niin läsnä, että täysi läpivalaisu historiaan on yhä vaarallisen tekemättä. Imperiumin kansalaisten ruohonjuuritasoa upeasti Lost Starsissa kuvannut Gray onnistuu näiden mielipidevirtojen esittelyssä upeasti nytkin, ja siten kaukainen galaksi tuntuu taas piirun verran realistisemmalta.

Mutta sittenkin minusta tuntuu, että siinä missä Lost Stars oli minustakin mestarillinen, Bloodline tuntuu kiireessä kirjoitetulta. Se yksinkertaistaa Uuden Tasavallan senaatin kahdeksi keskenään riiteleväksi puoluelaumaksi, jotka eivät saa mitään aikaiseksi lähinnä siksi, etteivät saa. Aivan perimmäiset syyt senaatin saamattomuuteen jäävät lopulta aukeamatta samaan tapaan kuin arvoitukseksi jää, minkä senaattori kotiplaneetaton Leia itse asiassa on – aivan kuin kirjailijalla ei sittenkään olisi vastausta ensimmäiseenkään kysymykseen.

Kirjaa on myös paikoin kiusallisen helppo tulkita vertauskuvaksi Yhdysvaltain todellisesta kahtiajakautuneesta poliittisesta umpisolmusta. Bloodline paljastaa, että Star Warsin galaksi on jakautunut parissakymmenessä Jedin paluun jälkeisessä vuodessa ”populistisiin” ja ”centristisiin” planeettoihin. Populistit, joihin Leia kuuluu, haluavat mahdollisimman heikon keskusjohdon, jotta siitä ei enää koskaan voisi nousta Imperiumin kaltaista diktatuuria. Centristit taas uskovat voimaan ja vahvuuteen. Onneksi Grayn ei sentään voi katsoa väittävän Leiaa ja muita ”hyviksiä” republikaaneiksi tai Yhdysvaltain demokraatteja Imperiumin perään haikaileviksi centristeiksi, sillä aivan sellaisenaan asetelma ei meidän galaksiimme käänny: centristit muun muassa kannattavat kuolemantuomiota.

Lisäksi…tämä menee henkimaailman ja ehdottomasti makuasioiden puolelle, mutta en voi olla lisäämättä: En ole aivan varma, tunnistanko romaanista prinsessa Leiaa. Älkää käsittäkö väärin: Grayn Leia tuntuu aidolta ihmiseltä, sympaattiselta ja sympatian arvoiselta, mutta kuulostaako hänen äänensä siltä, jollaisena minä näen Leia Organan? Jostain syystä ei aivan, vaikken osaa edes osoittaa, miksi. Leian suhde Vaderiin, isäkseen paljastuneeseen kiduttajaansa, tuntuu minusta oikealta, mutta ikuisen taistelijan pettynyt suhde politiikkaan ei yhtä lailla. Tarinassa vain vieraileva Han Solo kyllä tuntuu omalta itseltään, ja Leia-Han –kohtaukset kuuluvat kirjan aidoimpiin. Tätä kirjoittaessani huomaan jo epäileväni tuntemuksiani, mutta lukiessani minun oli vaikea kuulla kirjan Leiana elokuvien Leiaa.

Kannattaako Bloodline lukea? Kyllä. Onko se uuden kaanonin paras Star Wars –romaani? Ei, koska se on vasta toiseksi paras Claudia Grayn Star Wars –romaani. Onko se erinomainen poliittinen trilleri muussa kuin Star Wars –mielessä? Ei, sillä sen varsinainen juoni on melko arvattava.

Kuvan jälkeen spoilaava osuus, eli mitä Bloodlinessa tapahtuu sellaista, mikä tekee siitä tähän mennessä keskeisimmän The Force Awakensin ja koko uuden trilogian prequelin.

bloodlineposter

Oikeastaan sen jo sanoin: Bloodline selittää The Force Awakensin aikaisen galaksin tilaa ja Leian henkilökohtaista asemaa siinä enemmän kuin mikään tähän mennessä, tuo elokuva ehdottomasti mukaan lukien.

Bloodline paljastaa, että vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia galaksi ei ollut vielä kuullutkaan The First Orderista. Imperiumi oli voitettu, ja Leiankin silmissä suurin uhka oli Tasavallan itsensä hajoaminen kahtia, mahdollisesti sotaisasti.

Kirjan lopussa jää vielä arvoitukseksi, josko näin itse asiassa kävikin. Bloodlinessa selviteltävä salaliitto nimittäin on, että eräät centristiset maailmat tukevat salaa Imperiumin jäänteistä kerättyjä sotilaallisia joukkoja, suunnitelmissaan Ensimmäisen Ritarikunnan tuleva esiinmarssi. Bloodlinen jälkeenkään emme tiedä, kuinka Chuck Wendigin Aftermath-romaanin salaperäisen amiraalin johtamien viimeisten keisarillisten ajasta päästiin tähän, ja missä esimerkiksi Snoke on tässä vaiheessa (häntä ei mainita Bloodlinessa, vaikka The Force Awakensin romanisaation mukaan Leia ja Snoke tuntevat toisensa). Kannattaa kuitenkin huomata ajankohta: kun esimerkiksi Finn ja monet muut First Orderin sotilaat on kaapattu vanhemmiltaan jo lapsina, on tämä suunnitelma ollut tekeillä jo pitkään ennen Bloodlinen aikaa ja paljastumistaan, eikä sen paljastumisesta ole toisaalta The Force Awakensin aikana vielä kovin kauaa. Ehkäpä Snoke onkin tässä vaiheessa yksi Uuden Tasavallan huomaamattomista senaattoreista, Palpatinen tapaan? (Vaan eikö se olisi tylsää?)

Ajankohtansa kautta Bloodline tulee paljastaneeksi muutakin kiinnostavaa. Tässä hetkessä, siis vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, Ben Solo ei ole vielä kääntynyt opettajaansa Luke Skywalkeria vastaan ja ottanut nimeä Kylo Ren (eikä Luke Skywalker ole siis vielä kadonnut). Tai – jos näin on tapahtunut, se on tapahtunut juuri äsken, sillä Ben ja Luke ovat koko romaanin ajan jossain kaukana, tavoittamattomissa. Todennäköisesti tämä synkkä päivä, johon epäilemättä palataan vielä Tarinaryhmän luotsaamissa Star Wars –tarinoissa ellei suorastaan elokuvissa, ajoittuukin juuri näille main, sillä tiedämme The Force Awakensin romanisaatiosta Hanin ja Leian menettäneen poikansa jo ennen tämän aikuistumista.

Todennäköisimmältä kuitenkin tuntuu, että noihin tapahtumiin johtaa suoraan Bloodlinen toinen iso käänne. Romaanin edetessä galaksille paljastuu Leian skandalöösi perhetausta: kyllä, jedi-Luke tiedettiin hänen veljekseen, mutta sikäläisessä Wikipediassa Anakin Skywalkerin artikkeli ei jatkunut ”Katso: Darth Vader”. Toisin kuin vanhassa expanded universessa, jonka perusteoksessa Thrawn-trilogiassakin noghrit kunnioittivat Leiaa ”Lady Vaderina”, tässä kaanonissa Luke ja Leia katsoivat parhaaksi pitää isänsä myöhemmän aliaksen omana tietonaan – jopa niin tarkasti, että he eivät kertoneet edes lapsenlapsi Benille. Kuinka suurta osaa tämä salailu näyttelikään Kylo Renin pettymyksessä vanhempiinsa, jää nähtäväksi.

Sisällissodan sankarin paljastuminen vihatun Vaderin tyttäreksi on siis uuden kaanonin selitys sille, miksi Leia on Tasavallan paaria-luokassa ja miksi hän johtaa vastarintaliikettään salassa sen sijaan, että olisi puhunut sen osaksi Uuden Tasavallan virallista ulkopolitiikkaa. Tämä selitys on minun puolestani aivan uskottava – jos kohta luonteeltaan niin monimutkainen, että sen avaaminen pelkät elokuvat katsovalle yleisölle on vaikeaa. Rian Johnsonin osallistuminen romaanin ideoimiseen lupaa joka tapauksessa, että galaktinen politiikka on jossain määrin osa Episodi VIII:aa.

Tämäkin on sanottava ääneen: Ajankohtansa vuoksi Bloodline tulee myös – sori vaan – nollanneeksi aika monta Rey-teoriaa. Bloodlinen aikaan Rey on kaiken tietämämme mukaan ollut jo monta vuotta yksin Jakkulla. Leian ja Hanin tyttäreksi Reytä tuskin enää moni veikkasikaan, mutta näin vaihtoehdoista näyttää pyyhkiytyvän Lukekin. Vaikka…saapa nähdä.

Vielä yksi sivuseikka ansaitsee maininnan, ja sekin menee luokkaan ”kutkuttavan salaperäistä”. Romaani nimittäin vihjaa moneen kertaan Mon Mothman olevan ”poissa” ja ilmeisesti sairas, mutta tekee selväksi, että tämä ei ole kuollut. Äkkiä laskien Kapinaliiton vanhan johtajan ja Uuden Tasavallan ensimmäisen kanslerin täytyy olla tässä vaiheessa vähintään 80-vuotias, mutta pidän vähintään mielenkiintoisena, että romaani vihjailee hänen politiikkaan paluunsa epävarmuudesta. Oma salaliittopääni on taipuvainen tulkitsemaan tämän kääntäen: romaani tulee vihjanneeksi, että saatamme hyvinkin vielä tavata Rogue Onessakin esiintyvän Mon Mothman Episodi VIII:ssa tai IX:ssä, joka tapauksessa vähintään oheisteosten puolella. Jos The Force Awakensissa todella tuhottiin koko Uuden Tasavallan hallinto, eikö vanha sotaratsu saata tuumia: ”Taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan”?

Uuden kaanonin paras Star Wars -oheinen

Tämä blogimerkintä menee todellakin sarjaan ”kirjoituksia, jotka olisi pitänyt kirjoittaa jo ajat sitten”. Tarkkaan ottaen vähän ennen The Force Awakensin ensi-iltaa. Mutta kirjoittamatta jäi, ja niin vain sen tekee nyt ajankohtaiseksi se, että Claudia Grayn odotettu toinen Star Wars -romaani Bloodline julkaistaan jo ensi viikolla.

Ja sehän on odotettu siksi, että Grayn ensimmäinen Star Wars -romaani oli viime syyskuussa julkaistu Lost Stars. Young adult -muotitermin alla julkaistu romaani tuli ja yllätti kaikki, mukaanlukien minut. On nimittäin päivänselvää, että Lost Stars on parasta uuden kaanonin aikaista Star Wars -oheisluettavaa tai -katsottavaa. Sen lisäksi se saattaa hyvin olla jopa kaikkien aikojen paras lukemani Star Wars -romaani.

Lost-Stars

Lost Stars kertoo, kuten young adult -romaani ilmeisesti käytännössä tarkoittaa, kahdesta nuoresta ystävästä-jotka-voisivat-olla-rakastavaisia, jotka päätyvät suuressa sodassa vastakkaisille puolille. Kaikki tietävät, että tätä peruskaavaa käyttäen voi saada aikaiseksi sekä aivan suurimpia tarinoita Romeosta ja Juliasta uuteen Battlestar Galacticaan että kammottavia kauhuja ihmiskunnan riesaksi (Twilight, katson sinua). Lost Stars, kuten varmaankin tuli jo selväksi, lukeutuu ehdottomasti onnistumisiin.

Vanhan expanded universen, Legends-tarinoiden, lukijat saattavat muistaa Rogue Squadron -sarjakuvien tarinan The Making of Baron Fel, joka ainakin omassa mielessäni kuuluu tuon kaanonin huippuhetkiin. Sen alussa kapinallisten vangiksi joutunut Imperiumin lentäjä-ässä Soontir Fel aloittaa tarinansa kertomalla olleensa vain maalaispoika joka halusi lentää, ja että ”toisissa olosuhteissa” hänestä olisi voinut tulla Kapinaliiton Luke Skywalker – ja Luke Skywalkerista Imperiumin Soontir Fel.

Minä luen Lost Starsin sukulaiseksi tälle tarinalle – paitsi että se on paljon, paljon syvempi ja älykkäämpi. Claudia Grayn päähenkilöt Thane Kyrell ja Ciena Ree kasvavat Imperiumin vakauttamalla planeetalla. Thane tulee planeetan aristokratiaan kuuluvasta perheestä, Ciena köyhistä ja luonnonuskoisista oloista. Molemmat haluavat avaruuslentäjiksi, ja tie siihen on tietenkin Imperiumin akatemia. Vaiherikkaalla tiellään nämä kaksi valmistuvat akatemiasta juuri parahiksi samoihin aikoihin, kun jossain toisaalla eräs prinsessa uskoo erään superaseen suunnitelmat kahden droidin haltuun. Lost Starsin edetessä Thane ja Ciena päätyvät eri puolille galaktista konfliktia, joka etenee kaiken aikaa taustalla myös meille tuttua latuaan.

Gray onnistuu kirjassa taitavasti sekä tuon konfliktin että päähenkilöidensä kuvaajana. Ensinnäkin Thane Kyrell ja Ciena Ree tuntuvat aidoilta ihmisiltä, ja heistä välittää lukiessaan enemmän kuin Star Wars -kirjoissa (sori vaan) yleensä. Nämä kaksi tuntuvat kuuluvan yhteen, vaikka samaan aikaan heidän liittonsa tuntuu lukijastakin mahdotttomalta. Näin, koska – ja nyt pääsemme Grayn varsinaiseen neronleimaukseen – hahmojen ytimeen on kirjoitettu erinomaisen kiinnostava ajatusleikki. Kaksikosta kapinalliseksi päätyy nimittäin rikkaan perheen kyyninen poika Thane Kyrell, joka ei usko auktoriteetteihin eikä varsinkaan idealistiseen pasifismiin. Imperiumin uskollisena sotilaana taas pysyy Ciena Ree, joka nimenomaan on idealisti ja kunniansa vanki, joka tahtoo rauhaa.

Claudia Gray siis kääntää luonteiden ennakko-oletukset ympäri – ehkä monen mielestä sukupuoltenkin, sillä Grayn alkuperäinen tehtäväkäsky oli kertoa päinvastoin idealistisen tytön liittymisestä kapinaliittoon ja kyynisen pojan liittymisestä Imperiumiin. Mutta juuri kiepauttamalla luonteet toisin hän onnistuu kertomaan mielestäni kaikkien aikojen kiehtovimman ja uskottavimman todistuksen siitä, miten Imperiumi pitää valtansa. Thanen ja Cienan kautta käsitellään muun muassa Kuolemantähteä vastapuolen näkökulmasta: miten kokonaisia planeettoja tuhoavan aseen voi nähdä rauhaa rakentavana, ennaltaehkäisevänä pelotteena ydinpommin tapaan, ja miten tuon kuun kokoisen tukikohdan imperiaaliuhrit lisäisivätkään järjestyksenpitäjien raivoa kapinallisterroristeja kohtaan. Star Wars tapaa perinteisesti, arkkityyppisen luonteensa mukaisesti, esittää Imperiumin yksiselitteisen ”pahana”, mutta meille kaukaiseen galaksiin korviamme myöten uppoutuneille on tervettä ja kiehtovaa nähdä vastustaja myös inhimillisenä. Jokainen käskyjä seuraava sotilas ei toki ole hän, joka armotta antaisi käskyn tuhota Alderaan (yksi kirjan sivuhenkilöistä on alderaanilainen keisarillinen).

Tämän kaiken lomassa Lost Stars tarjoaa onnistuneesti vastapuolen ja sivullisen näkökulmaa moniin pienempiin yksityiskohtiin: julkkisprinsessa Leia Organa on pari vuotta ennen Yavinin taistelua nuorille kadeteille kenties pieni ihastuksenkin kohde, mustiin pukeutuva Darth Vader Imperiumin rivisotilaille salaperäinen ja pelottava ilmestys ja Kapinaliittoon aikanaan yhtäkkiä ilmestyvä ”kenraali Han Solo” kapinan duunareille kummastus. Luonnollisesti Gray ei vastusta kiusausta ujuttaa hahmojaan myös eräille avainpaikoille: arvatkaapa vain, kuka skannaa senkin Tantive IV:n pakokapselin, jossa ei havaita eläviä olentoja. Kaikki tämä toimii oikein hyvin, koska nämä väläykset ovat kirjan mauste, eivät pääasia.

Monta kertaa lukiessani mietin, oliko tätä ylipäätään järkeä julkaista ”young adult” -bannerin alla. ”Nuortenromaanius” kun tuntuu tässä tapauksessa nurinkurisesti tarkoittaneen paitsi älykkäämpää ja aikuisempaa kerrontaa kuin suurin osa Legends-tarinoista, myös sitä, että tämän kirjan päähenkilöt harrastavat seksiä. Totuuden nimissä nuortenromaanius näkyy tosin paikoin star-crossed lovers -kaavan ulkopuolellakin: akatemiassa kerronta tuo mieleen Harry Potter -kirjojen Tylypahkan ja esimerkiksi Endorissa tapahtumien kuvauksen vähäisyys kiusaa vähemmän kärsimätöntä lukijaa. YA-leimaa ei silti kannata missään nimessä pelätä: ensinnäkin painotuksia voi perustella kirjan tuntuvalla paksuudella, ja kuten sanottua, Thanen ja Cienan sielunmaisemien kuvauksessa romaani menee vähintään ”aikuistenromaanien” syvyyteen.

Ehdoton suosituspeukku siis. Lost Stars onnistuu romanssina, tragediana, seikkailuna ja kiehtovana vaihtoehtoisena katsauksena Star Wars -universumiin, eikä siltä enää kehtaa missään enempää pyytää. Surumielinen loppujakso kuljettaa lukijan Jakkun taisteluun asti, mutta vaikka tämäkin kirja julkaistiin osana Journey to The Force Awakens -ohjelmaa kuten Shattered Empire ja Aftermath, ei tämä mitään erityistä uutta siihen elokuvaan liittyvää informaatiota lukijalle enää antanut. Sen sijaan tarina pysähtyy pisteeseen, jota pidin aivan erityisen rohkeana. Nyt toivon vain, että Claudia Graylla on rohkeutta myös kieltäytyä jatko-osatoiveista…

Bloodline-cover

Ensi viikolla julkaistava Bloodline ei siis, onneksi, ole Lost Stars 2. Sen sijaan se lupaa virallisen sivun vihjausten perusteella olla ”se varsinainen prequel The Force Awakensille”. Kuusi vuotta ennen Episodi VII:ää tapahtuva romaani kertoo Ensimmäisen ritarikunnan kasvavan uhan vaikutuksesta Uuteen tasavaltaan. Romaani keskittyy Leia Organan ympärille (jei!) ja kertoo siis Vastarintaliikkeen synnystä Tasavallan sisällä. Virallisen sivun vihjeen perusteella tarina saattaa myös sisältää sen monien spekuloiman hetken, jossa galaksille viimein paljastuu kloonisotien sankarin Anakin Skywalkerin ja Imperiumin vihatun Darth Vaderin välinen yhteys. Epäilemättä odotettavissa on The Force Awakensin sivuhenkilöiden esiintymisiä ja ainakin jonkinlaisia viittauksia Skywalker-Organa-Solon perhetragediaan. Ja ellei tämä jo muuten kiinnostanut, Episodi VIII:n ohjaajan Rian Johnsonin kerrotaan osallistuneen juonenkehittelyyn.

Bloodline julkaistaan ”aikuistenromaanina” eikä ”nuorten aikuisten romaanina”. Toivottavasti laatu ei silloin putoa…