Eihän tässä näin pitänyt käydä. Enkä tarkoita vain tämän blogin ajautumista hiljaiseloon.

Ei, vaan tarkoitan sitä, että käsillä on nyt, toukokuussa 2026, kahdennentoista Star Wars -elokuvan ensi-ilta, ensimmäisen sitten The Rise of Skywalkerin (2019), ja sen elokuvan nimi on The Mandalorian and Grogu.

Vaihtoehtoisessa todellisuudessa kahdennentoista Star Wars -elokuvan ensi-ilta olisi ollut esimerkiksi jo vuonna 2020, kuten oli tarkoitus jatko-osatrilogian tuotannon aikaan – siis ennen kuin The Last Jedin kahtia yleisön jakanut vastaanotto ja Solon kaupallinen floppaus pakottivat tuotantoyhtiön tuumaustauolle. Tuohon aikaan – ja tämä on tietenkin silkkaa jossittelua ja spekulaatiota – kahdestoista Star Wars -elokuva olisi voinut olla Josh Trankin ohjaama Boba Fett -elokuva, Stephen Daldryn ohjaama Obi-Wan Kenobi -elokuva tai miksei vaikka Guillermo del Toron ohjaama Jabba the Hutt -elokuva – kaikki nämä projektit olivat aikanaan enemmän tai vähemmän kehitteillä, mutta kariutuivat joko projektien sisältä tai edellä mainituista olosuhdesyistä. (Obi-Wan-projektin tosin voidaan tulkita lopulta myös toteutuneen, tosin minisarjaformaattiin muovautuneena. Sen sijaan myöhemmällä The Book of Boba Fett -sarjalla ei ole mitään tarinallista tai tekijällistä yhteyttä tuohon aiempaan Boba-projektiin.)

Toisessa vaihtoehtoisessa todellisuudessa kahdennentoista Star Wars -elokuvan ensi-ilta olisi voinut olla vuonna 2022, kuten Lucasfilm vuonna 2020 tiedotti – ja sitä seuraavakin ensi-ilta oli tuolloin kalenterissa vuodelle 2024. Nämä olisivat voineet olla esimerkiksi Taika Waititin tai J.D. Dillardin elokuvat, joiden aiheista ei julkisuuteen kerrottu, mutta jotka tuohon aikaan olivat kehitteillä – tai toinen niistä olisi voinut olla Patty Jenkinsin ohjaama Rogue Squadron -elokuva, jonka Lucasfilm julkisti loppuvuodesta 2020 oikein X-Wingin sisältäneellä teaser-videolla. Mutta ei, emme saaneet näitäkään elokuvia. Todennäköisesti nekin kaatuivat yhdistelmään sisältösyitä ja olosuhteita: koronavirus pysäytti maailman elokuvatuotannot, Waititi täystyöllisti itsensä muilla hankkeilla, Jenkinsin osakkeet laskivat Wonder Womanin flopanneen kakkososan myötä ja varmasti erilaisia taiteellisia erimielisyyksiäkin jälleen ilmeni.

Uuden Star Wars -elokuvan rima kohosi kohoamistaan kuin loukkaantuneella urheilijalla, jonka on pitkittyvän tauon jälkeen vaikea palata kilpailuihin.

Keväällä 2023, kun Lucasfilm julkisti Star Wars Celebrationissa mahtipontisesti peräti kolme Star Wars -elokuvaa, niistä ensimmäisen ensi-illan piti olla jouluna 2025. Siitä ajankohdasta emme nyt toukokuussa 2026 ole enää kovin paljon jäljessä – mutta yksikään tuolloin julkistetuista elokuvistakaan ei ollut The Mandalorian and Grogu. Silloin tekeillä piti olla Sharmeen Obaid-Chinoyn ”New Jedi Order” -elokuva, jossa Rey rakentaa uutta jedijärjestöä episodi IX:n jälkeen, James Mangoldin ”jedien aamunkoitto” -elokuva ajasta 25 000 vuotta ennen tähänastisia elokuvia sekä Dave Filonin ”Mandoversen event-elokuva”, jonka saattoi arvella tarkoittavan suuramiraali Thrawniin liittyvää tarinaa.

Koska Filonin elokuvan oli määrä yhdistellä hahmo- ja juonilankoja Disney+-sarjoista The Mandalorian, Ahsoka ja The Book of Boba Fett (ja mahdollisesti myös tekemättä jääneestä Rangers of The New Republic -sarjasta), voi tietysti ajatella, että The Mandalorian and Grogu on jossain määrin tämän projektin perillinen tai paikkaaja.

Mutta ei se oikeastaan ole sitäkään, ja itse asiassa tuo Filonin elokuvakin saattaa olla yhä kehitteillä, vaikka Filoni ehti jo nousta Kathleen Kennedyn seuraajaksi Lucasfilmin pomona ja tulosvastuullisena tuottajana. Obaid-Chinoyn ja Mangoldinkaan elokuvia ei tietääkseni ole varsinaisesti vielä peruttu, mutta valmiiksi tai edes kuvausvaiheeseen ei tosiaan ole päässyt niistäkään yksikään. Eivätkä tähän uuvuttavaan luetteloon peruuntuneista Star Wars -projekteista edes mahtuneet kaikki mahdolliset ja tekeillä olleet projektit – sivuutinhan esimerkiksi Steven Soderberghin The Hunt for Ben Solo -elokuvan, joka on kyllä jo tekijä+otsikko -tasolla sellainen tapaus, etten todeksi uskoisi ellen tietäisi.

Toivon hartaasti, että jonain päivänä tästä kaikesta kuluu aikaa tarpeeksi niin, että joku Hollywoodin sisäpiiriläisjournalisti tai tulevaisuuden Lucasfilmin historioitsija kirjoittaa 2010-20-lukujen Star Wars -projekteista yhtä syväluotaavat kirjat kuin J.W. Rinzler teki originaalitrilogiasta George Lucasin itsensä toimeksiannosta ennen Disneyn Star Wars -aikaa. On nimittäin melkoinen saaga!

Mutta tämä kaikki kronikointi on itse asiassa jo sinänsä vastaus kysymykseen siitä, miksi uusi elokuva nyt kertoo Mandalorianista ja Baby Yodasta, anteeksi, siis Grogusta.

The Mandalorian and Grogu -elokuva on uusi Star Wars -elokuva siksi, että sen oli mahdollista sellainen olla. Tätä seuraava Star Wars -elokuva on – ellei sillekin ehdi vielä käydä kalpaten! – Shawn Levyn ohjaama Starfighter, aivan uusi tarina uusista hahmoista, joka on kuvattu viime talvena ja jonka pitäisi valmistua ensi-iltaan ensi vuodeksi toukokuulle 2027 eli Star Wars -franchisen 50-vuotisjuhliin.

Mutta tätä ennen Lucasfilmillä oli ilmeisesti näytön paikka lunastaa edes jollain tapaa ne toteutumattomat lupaukset, joita franchise on erilaisista elokuvahankkeista eri tasoisesti julkisuuteen, faneille ja Disneyn osakkeenomistajille tehnyt. Kun The Mandalorian -sarjan neljännen kauden tuotanto viivästyi Hollywoodin vuoden 2023 lakkojen vuoksi, jo vakiintunut koneisto oli todennäköisesti suhteellisen helppo suunnata siten, että neljännen tuotantokauden sijaan ryhdyttiinkin tekemään elokuvaa. Sarjan luoja Jon Favreau on kokenut Hollywood-kehäkettu, jonka kykyihin viihdetuotannon vakaana kipparina Lucasfilmin väistyvä pomo Kathleen Kennedy ja hänen seuraajansa Dave Filoni saattoivat luottaa.

Eikä vähimpänä: kypäräpäinen mandalorialainen ja hänen pieni vihreä suojattinsa ovat olleet 2020-luvun Star Warsin tuotannollisesti hapuilevan ja taiteelliselta tasoltaan värikkäästi vaihtelevan filmografian ylivoimaisesti onnistunein tuote. The Mandalorian -sarja (2019-23) ei välttämättä ole parasta episodi IX:n jälkeistä Star Warsia – omasta mielestäni sitä on Andor – mutta suosituinta se on ehdottomasti.

Mikä vielä merkityksellisempää, näkyy elokuvan nimessä. Mando ja Grogu ovat eittämättä viimeisimmät Star Wars -tarinoissa esitellyt suuren yleisön tunnistamat ja rakastamat hahmot. Etenkin he ovat sitä nimenomaan yhdessä, vaikka Baby Yoda -oheistuotteita myytiin hahmon silkalla söpöydellä yhdessä vaiheessa kuin hahmo olisi suorastaan synonyymi Star Warsin kanssa.

Sarjan emotionaalinen sydän, sen koskettavin ja koukuttavin juonilanka on nimenomaan siinä, miten uskonnollisista syistä kasvonsa piilottava palkkatappaja Din Djarin ikään kuin vastentahtoisesti, mutta vääjäämättä kasvaa rooliinsa Grogun tosiasiallisena huoltajana.

Tärkeä osa tätä onnistumista on mandalorealaisen eli Din Djarinin näyttelijän Pedro Pascalin kyky annostella tunnetta pieniin äänenpainoihin, eleisiin ja niihin harvoihin ilmeisiin, jotka häneltä sarjan aikana näemme. Useissa kohtauksissa ja kokonaisissa jaksoissa Mando jurottaa minusta aika jähmeästi, mutta kun hän toisen kauden viimeisen jakson lopussa julistaa sarjan pahikselle moff Gideonille (tämän omia sanoja ykköskauden lopusta lainaten!) tulevansa hakemaan lapsen, koska tämä merkitsee hänelle ”enemmän kuin voit koskaan tietää”, uskon hahmoa täysin. Ei ihme, että rooli on tehnyt Pascalista kansansuosikin, joka on päätynyt tekemään kokonaista uraa isähahmona muissakin rooleissa. Hieman huvittava sivujuonne tässä tosin on, että Mandon puvun sisällä taitavat tosiasiassa suuressa osassa sarjan ja varmaankin myös elokuvan kohtauksista olla Pascalin sijaan stuntit ja sijaisnäyttelijät.

Teemat perheestä, erityisesti isistä ja pojista sekä oman tien löytämisestä uudelle sukupolvelle ovat tietenkin laajemminkin syvällä Star Warsin ytimessä. Ne ovat tosin teemoja, joista suuri osa amerikkalaisesta viihdeteollisuudesta muutenkin ammentaa, mutta Star Warsille ne ovat ominaisia ja varmasti myös suuren yleisön silmissä luontevia, jos kohta osalle syvemmän pään faneille ehkä myös kuluneita ja vähän turhankin tuttuja tarinoiden rakennuspalikoita. The Mandalorianin versiossa teemasta on – tai siis sarjan alussa oli – tavallaan myös raikas oma ideansa: Mandon ja Grogun yhteydessä on kyse yksinhuoltajaisän ja orpolapsen kasvamisesta perheeksi, ei niinkään rikkoontuneen perheen eheyttämisestä, ja kaksikon dynamiikasta puuttuu kokonaan perheen tai hahmojen sisäinen valon ja pimeyden välinen taistelu.

Tuotteistuksen näkökulmasta ei ole mikään ihme, että Favreau peruutti heti tiivistunnelmaisen toisen kauden lopputekstien haihduttua pois sen dramaattisesta loppuhuipennuksesta, jossa Mando toimitti Grogun Luke Skywalkerin jedioppiin, päätyi mustan valomiekan vahinkovoittajana omalle polulleen ja vaikutti eroavan suojatistaan toistaiseksi. Sarjan kolmas kausi olisi varmasti ollut mielenkiintoisempi, jos se olisi uskallettu tehdä edes joltain osin ilman Grogua, mutta kun kansa haluaa avaruusiskää ja baby Yodaa, niin avaruusiskää ja baby Yodaa kansa saa. Niinpä hahmot palautettiin yhteen jo kausien välillä, eikä sarja sittenkään kasvanut alkuasetelmastaan eteenpäin.

Jos sen kiertelemättä sanoo: koko The Mandalorian and Grogu on niin ikään veto varman päälle. Kun se aikanaan julkistettiin, se oli ensimmäinen projekti vuosikausiin, jonka vaikkapa minä asiaa seuranneena saatoin hyvällä varmuudella uskoa myös valmistuvan. Tällainen se on varmasti ollut myös Lucasfilmin tai laajemmin Disneyn sisällä, ja tällainen projekti todennäköisesti kaiken sekoilun lopettamiseksi tarvittiin.

Se, mikä sitten onkin kyseenalaisempaa ja jää lähiviikkoina nähtäväksi, on se, tarvitsiko sitä yleisö.

Vaikka Disneyn tai Lucasfilmin päättävissä kokoussaleissa saatettiin muutama vuosi sitten ajatella, että Mandon ja Grogun elokuva on konseptina varma veto myös hittipotentiaaliltaan, minusta ei ole mikään yllätys, että niin sanottu pöhinä elokuvan ympärillä on erittäin vaisua eikä ensi-iltanäytöksiin näytä olevan minkäänlaista kansanryntäystä. Somekommentteja selaamalla käy nopeasti selväksi, että monen mielestä Mandalorian-elokuvaa ei olisi kaivattu. On lopulta hyvin eri asia diggailla kotisohvalla sarjaa, jonka tietää eräänlaiseksi oheistuotteeksi, kuin innostua siitä, että oheistuotetta tarjoillaan pääruokana.

Osalle yleisöä leffa varmasti tulee myös liian myöhään, momentuminsa ellei suorastaan parasta ennen -päiväyksensä ohittaneena: sarjan kolmannesta kaudesta on jo kolme vuotta ja pahimmasta Baby Yoda -huumasta vielä enemmän. Tuo kolmas kausi oli sitä paitsi selvästi edellisiä heikompi, ja se oikeastaan ehti jo kertaalleen kääriä sarjan juonilangat ihan kelvolliseen lopetukseenkin.

Esimerkiksi minun on vaikea innostua ottamaan The Mandalorian and Grogua vastaan sellaisella painoarvolla, jonka uusi Star Wars -teatterielokuva periaatteessa lähtökohtaisesti ansaitsisi. Leffan trailerit välittävät minulle pikemminkin sellaisen ”ihan kiva” -viban kuin vaikkapa Marvel-supersankarien yksittäisseikkailuelokuvat – ei suuren franchise-hetken tuntua, mitä tunsin vielä vaikkapa edellistä ensi-iltaan valmistunutta Skywalker-saagan ulkopuolista Star Wars -elokuvaa Soloa odottaessani. Neljännen kauden The Mandaloriania olisin tietysti katsonut – no okei, minä nyt katson kaiken Star Warsin – mutta että tästä oikein elokuva piti?

Jos The Mandalorian and Grogu floppaa ja jättää salit tyhjiksi, on mielenkiintoista nähdä, mitä Disney-Lucasfilmillä siitä päätellään. Tekeekö kypsän tulkinnan, että tämä ei ollut erityisesti yleisön haluama elokuvaidea? Ymmärtääkö, että uuden Star Wars -elokuvan odotusarvo on väistämättä inflatoitunut näinä ylitsevuotavina aikoina niin, ettei The Force Awakensin ja The Last Jedin katsojamääriin ja tuottoihin ole välttämättä enää mahdollista parhaallakaan elokuvalla päästä? Vai meneekö paniikkiin ja lähtee reivaamaan Starfighteria tai sen jälkeen tulevia, mahdollisesti kunnianhimoisempia, projekteja jollain tapaa vielä The Mandalorian and Groguakin turvallisemmiksi elokuvatuotteiksi?

Se jää tosiaan nähtäväksi. Mutta sitä odotellessa näemme siis uuden Star Wars -elokuvan, ja uusi Star Wars -elokuva seitsemän vuoden odotuksen ja pettymysten jälkeen on joka tapauksessa omalla tavallaan iloinen asia!

Itse asiassa en ollenkaan odota The Mandalorian and Grogusta mitenkään erityisen huonoa, jos kohta en mitään erityistä muutenkaan. Tämä taitaa kuvata suhdettani myös The Mandalorian -sarjaan: en ole siitäkään ollut missään vaiheessa valtavan innoissani, mutta parhaimmillaan (erityisesti kakkoskaudella) olen kyllä katsoessani nauttinut siitä viihteestä, mitä olen siitä kertaerinä annostellen saanut.

Leffan juoni-idea ei ole sama, jota sarjan neljännelle kaudelle oli suunniteltu. Favreaun mukaan sarjassa oli tarkoitus jatkaa siitä, mitä sarjassa olikin tapahtunut: pohjustaa yhteenottoa suuramiraali Thrawnin kanssa, johon liittyy myös tuleva Ahsoka-sarjan toinen kausi, mutta elokuvaan oli kuulemma kehitettävä tarina, joka toimii yksittäisenä myös sarjaa katsomattomalle yleisölle. Luvassa siis tuskin on Thrawn-juonen sijaan myöskään esimerkiksi suuria paljastuksia Grogun alkuperästä tai kamppailua mandalorealaisten henkisestä johtajuudesta.

Tosiasiassa emosarjankin 24:stä jaksosta useimmat ovat yhden jakson mittaisia yksittäisseikkailuja, jotka viittaavat toisiinsa tai edistävät niin sanotusti suurempaa juonta vain kevyesti. Vaikuttaa myös siltä, että vaikka elokuvassa on väitetysti jopa 3500 extranäyttelijää ja vaikka elokuvaa on kuvattu enemmän ”oikeissa” lokaatioissa kuin sarjaa, sille ominainen tietynlainen pienimuotoisuus – joka osittain liittyy sarjan budjettiin, osittain sen pääsääntöiseen kuvaustapaan The Volume -videoscreenkuplan sisällä ja osittain varmasti ihan käsikirjoituksiin – on valittu myös elokuvan tieksi. Leffankin budjetti on ”vain” 165 miljoonaa dollaria: muiden Disney-aikaisten Star Warsien hintalaput olivat kaksin- tai kolminkertaisia lukuun ottamatta Rogue Onea, mutta sekin oli tuntuvasti tätä kalliimpi jo ilman inflaatiokorjauksia.

The Mandalorian and Grogun tarinassa Uusi Tasavalta värvää Mandon ja Grogun (jostain syystä) pelastamaan Rotta Huttia eli Jabban poikaa – jota muuten pelastettiin myös yhdessä kaikkien aikojen Star Wars -inhokeistani, The Clone Wars -sarjan aloittaneessa pitkässä piirroselokuvassa. Tämän kehikon ympärillä luvassa on toimintakohtauksia Imperiumin sotajoukkoja sekä lukuisia hirviöitä vastaan taistellen kuten sarjassakin. Tutuista Star Wars -kasvoista mukana on ainakin Rebels-sarjan Zeb Orrelios, uusista taas muualta hyvin tuttu Sigourney Weaver ensimmäisessä Star Wars -roolissaan (ja trailereissa hyvin pitkälle ainoana ihmiskasvoisena näyttelijänä, muuten). Favreau ohjaa ja kirjoittaa yhdessä Filonin ja Noah Kloorin (The Book of Boba Fett) kanssa. Ludwig Göransson vastaa musiikista kuten sarjassakin, onneksi.

Myönnän, että yllättyisin iloisesti, jos trailerit paljastuisivat tarkoituksellisen hämääviksi, ja elokuvassa olisi ensimmäisen puolen tunnin jälkeen kyse jostain jännemmästä, josta ne eivät ole mitään paljastaneet. Mutta realistisesti ottaen: Jon Favreaun ja Dave Filonin Mandoversessä on yleensä ollut kyse juuri siitä miltä näyttää.

Jos siis elokuva näyttää ja tuntuu elokuvateatteriin siirretyltä tv-sarjalta, sekin voi johtua siitä, että sellainen se pohjimmiltaan on.