Viimeinen Jedi, todellakin: Teoria uudesta trilogiasta

”Ilman jedejä Voimassa ei voi olla tasapainoa”, sanoo Lor San Tekka (Max von SydowThe Force Awakensin alkusanoiksi.

Mutta ei hän sitä tiedä. Tuo on jediuskovaisen historioitsijan Lor San Tekkan teoria – ja hän saattaa olla väärässä. Tai kuten Yoda Episodi III:ssa sanoi, viitaten samaan ennustukseen Voiman tasapainosta: ”ennustus, jota tulkittu ehkä väärin on”.

Tämä on yksi teoria: omani. Eikä kyse ole vain prequelien ennustuksesta, vaan episodien VIII ja IX juonesta. Kyse on spekulaatiosta, ei juonihuhuista, joten tämän lukeminen ei spoilaa. Paitsi tietenkin jos osoittautuu, että olen epäilyksissäni täysin oikeassa…

luke-vii

”Onko tukkani hyvin? Onko Voimani epätasapainossa?”

Vielä kolmas ennustuslainaus. Tämän kohdalla on jo hieman epäselvempää, puhutaanko edelleen Voiman tasapainosta:

First comes the day
Then comes the night.
After the darkness
Shines through the light.
The difference, they say,
Is only made right
By the resolving of gray
Through refined Jedi sight.
―Journal of the Whills, 7:477

Tämä runo julkaistiin The Force Awakensin romanisaation alkulehdillä, ja se on todella kiinnostava. Kirjan kirjoitti Alan Dean Foster, mutta se on siis kaanonia, eikä ole mitään syytä epäillä, ettäkö se olisi siellä vain kirjailijan päähänpistosta. Runon sanoja voi tulkita monella tavalla, mutta minusta sanat eivät ainakaan kuvaa Episodi VII:n tapahtumia.

On mahdollista ajatella, että ensin tuleva päivä oli jedien vanha suuruuden aika. Sitten koitti yö: pimeät ajat, sithit, Imperiumi. Pimeyden jälkeen paistaa valo; Luke Skywalkerin aika, jossa valo on erilainen, tasapainoisempi, viisaamman jedikatseen näkemä. Tämä tulkinta myötäilisi George Lucasin kuuden elokuvan saagan sanomaa: että Anakin Skywalker oli kuin olikin ennustuksen valittu, joka toi tasapainon Voimaan tappamalla keisari Palpatinen ja samalla sith-perinteen – käännyttyään tosin sitä ennen traagisesti pimeälle puolelle ja pyyhittyään pois myös jediperinteen.

Mutta jos näin on, ei uudella ennustuksella olisi mitään tekemistä The Force Awakensin ja uuden trilogian kanssa, joiden romaaniversion ensilehdillä se meille annettiin. Ja jos näin on, tuo harmaamman valon parempi aika oli Episodi VII:n alussa pahasti uhattuna. Omituiset alkusanat, eikö teistäkin? Etenkin kun tiedämme, että JJ Abramsin, Rian Johnsonin ja kumppanien taustalla Lucasfilmin kerrontaa ohjaava tarinaryhmä todella pelaa niin sanottua pitkää peliä, sijoittaen esimerkiksi animaatiosarja Rebelsin ensimmäiselle kaudelle repliikin, joka saa täyden selityksensä vasta pari vuotta myöhemmin Rogue Onessa.

Siksi minua houkuttaa tulkita toisin. On mahdollista ajatella, että tämä ennustus onkin jatkoa alkuperäiselle tasapaino-ennustukselle (eihän tässä edes mainita tuota sanaa!), ja se kuvaakin alkuperäisen ennustuksen jälkeistä aikaa. Siis: Ensin koitti runon alun päivä, kun Anakin toteutti kohtalonsa. Päivää seurasi jälleen yö, kun Kylo Ren kääntyi pimeälle puolelle ja pysäytti Luken uuden päivän alkuunsa. Mutta että vasta tätä pimeyttä olisi ennustuksen jälkeen määrä seurata uudenlaisen valon. Sen, jossa jedit lopulta hylkäävät mustavalkoisen ajattelunsa valosta ja pimeästä, ja näkevät asiat harmaina.

Lyhykäisyydessään teoriani, joka ei tosin selity ihan näin lyhyesti, kuuluu: Luke Skywalker on kuin onkin Viimeinen Jedi, kuten Episodi VIII:n maanantaina paljastettu alaotsikko toteaa. Mutta tämä ei ole surullista, vaan sekä ennustettua että loppujen lopuksi oikein. Jedien opit olivat vääristyneitä, jedit ansaitsivat mennä. Jedit ovat kuolleet, kauan eläköön Voima.

rey-vii

”Ota nyt hei tää miekka. Vai etkö sinä koulutakaan minua? Mitä tuo horisee?”

Saattaa tietenkin olla, että olen täysin väärässä. Että Episodi VII:ssä Luke (Mark Hamill) kouluttaa Reystä (Daisy Ridley) jedin, että Kylo Ren (Adam Driver) vielä ennen Episodi IX:n loppua pelastetaan pimeältä puolelta aivan kuin hänen isoisänsä aiemmin, että salaperäinen Snoke kukistetaan, että uusi jedijärjestö lopulta nousee siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessakin.

Mutta vihjeitä siitä, että uudessa trilogiassa voisi olla kyse siitä, pitäisikö jedien sittenkään palata galaksiin Skywalkerien suvun tekosten jäljiltä, tuntuu tulevan vastaan siellä täällä. Vähintään tunnen näkeväni kaikkialla enemmän tai vähemmän hienovaraisia vihjeitä siitä, että ”jedi” ei todellakaan ole enää Star Wars -universumissa synonyymi ”hyvälle Voiman käyttäjälle”, kuten vuodesta 1977 lähtien pitkään ilmiselvältä tuntui. Ihan äskettäinkin tarinaryhmän Pablo Hidalgo ihan erikseen näki parhaaksi tähdentää Twitterissä, että ei suinkaan ole olemassa ”harmaita jedejä”, kuten fanikunnassa etenkin 1990-ja 2000-luvuilla puhuttiin. Nykyisessä Star Wars -kaanonissa henkilö joko on tai ei ole jedi samaan tapaan kuin henkilö on tai ei ole kasvissyöjä.

Ennustuksen lähteeksi mainitut Whillit pääsivät joulukuussa elokuvaankin. Rogue Onessa esiteltiin Voima-uskovaisten pyhiinvaelluskohde Jedha-kuu sekä siellä sijainneen temppelin ”Whillien vartijat” Chirrut Imwe (Donnie Yen) ja Baze Malbus (Jiang Wen). Se, mitä tai keitä Whillit lopulta ovat pysyy arvoituksena, mutta Rogue One Ultimate Visual Guide -kirjan mukaan Voima on tunnettu galaksissa yli 25 000 vuoden ajan. Kirjan mukaan jedijärjestö oli ”sen tunnetuin harjoittaja”, mutta ei suinkaan ainoa: Voimaan nojasi myös muita koulukuntia ja uskontoja. Monet näistä kulttuureista eivät ”käyttäneet” Voimaa siten kuin jedit, jotka rutiininomaisesti tekivät temppuja galaksia sitovaa mystistä energiakenttää hyödyntäen, mutta monet muutkin kuin jedit uskoivat sen olemassaoloon ja vaikutukseen.

En voi olla näkemättä tässä (ehkä tahatonta?) paluuta Lucasin 1970-luvun näkemykseen. Tuohon aikaan kun Lucas näki vielä Voiman käyttämisen asiana, johon kuka tahansa pystyisi. Moni onkin tulkinnut Rogue Onen sokean Chirrutin käyttävän jollain tasolla Voimaa kulkiessaan luotisateen halki vahingoittumatta ja aistiessaan väkijoukon keskeltä Jyn Erson kaulalla Kyber-kristallin. Oli miten oli, jonkinlaiselta mystisen energiakentän kanavoinnilta kyvyt kyllä tuntuvat – ja jedi Chirrut ei siis ainakaan ollut.

chirrut

”Olen yhtä Voiman kanssa, ja Voima on minun kanssani, vaikka jedi en ole, lälläslää.”

Rogue Onen Chirrut ja Baze eivät ole ainoat hahmot, joiden kautta meille on viime aikoina kerrottu, että galaksin Voima-suhde on paljon jedejä ja sithejä monipuolisempi. Rebels-animaatiosarjan kolmannella kaudella esiintyy hyvin vanha hahmo Bendu (jonka nimikin on lainattu Lucasin hyvin varhaisen käsikirjoituksen termistä ”jedi bendu”), jonka näkökulmasta jedien ja sithien väliset kiistat ovat peräti lapsellisia. Ensiesiintymisessään Bendu myhäilee: ”Jedit ja sithit käyttävät valoa ja pimeää. Minä olen keskellä.”

Itse asiassa myös Baze Malbusin suuhun on Rogue Onen romanisaatiossa pantu samantapainen pieni pilkka. Itse en ole sitä kirjaa lukenut, mutta tämän lainauksen olen: Baze ”muistelee kuulleensa jedien pitävän vihaa polkuna johonkin, jota he kutsuvat pimeäksi puoleksi”. Baze ei ajattele näin: hän kun on Whillien vartija eikä jedi, ja hänen vihansa on oikeamielistä. Hänen vihansa ohjaa hänen laukauksiaan.

Lisäksi ja aivan erityisesti on tietenkin muistettava, että melkein kaikki se vähä, mitä Episodi VIII:sta virallisesti tiedämme, viittaa siihen, että siinä todellakin tutkitaan jedien historiaa. Tiedämmehän kerrotun, että Luke Skywalker katosi etsiessään ”ensimmäistä jeditemppeliä”, ja tiedämme, että Episodi VIII alkaa siitä, mihin VII jäi. Luvassa on todennäköisesti (ja toivottavasti) hyvä syy sille, miksi Luke on eristäytynyt kaukaiselle Ahch-Ton planeetalle vuosikausiksi. Ehkäpä meille on esimerkiksi luvassa aimo annos pohdiskelua siitä, miten jedivoimien tuomaan suureen valtaan tulisi suhtautua – siis samaan tapaan kuin Imperiumin vastaisku aikanaan löi itsensä kaikkien aikojen jatko-osat -listalle kuljettamalla Luken ja katsojan uusien seikkailujen sijaan suoplaneetalle pohtimaan, tekevätkö sodat sittenkään suureksi.

yoda

”Se Bendu se vasta yksi muinaismuisto on.”

Enkä halua spekuloidessani unohtaa aiemmista trilogioista väheksytyintä. Uuden trilogian isot juonikuviot saattavat olla täysin Lucasfilmin tarinaryhmän kutomia jatkolankoja Skywalkerien saagan kolmanneksi trilogiaksi, mutta ei ole mahdotonta, etteikö tämäntapainen kuvio voisi kummuta myös George Lucasin luonnoksista uudeksi trilogiaksi.

Lucasin parjatuissa prequeleissakin ovat nimittäin läsnä väreet jedien vanhojen sääntöjen harhaoppisuudesta (kuten absurdi rakastumisen kieltävä koodeksi) tai pimeän ja valoisan puolen liiallisesta ehdottomuudesta (kuten Obi-Wanin paradoksin paljastava lause ”Only a sith deals in absolutes”). Ne sivuutetaan usein huonona käsikirjoittamisena, ja valitettavan huonosti prequelit monelta osin ovatkin käsikirjoitetut. Mutta luultavasti Lucasin vilpitön tarkoitus tämäntapaisissa kohdissa oli näyttää meille jedien olevan tyhmiä – me vain keskityimme haukkumaan häntä tyhmäksi.

Keskeinen tällainen yksityiskohta on Episodi I:n juonikuvio Anakinista liian vanhana jedikoulutettavaksi. Tämäkin seikka ohitetaan usein typeryytenä, koska kaikkihan elokuvan ilmestyessä vuonna 1999 tiesivät, että Luke koulutettiin jediksi vasta parikymppisenä. Prequel-puolustajat näkevät tämän toisin: heidän mielestään Lucasin tarkoitus oli näyttää, että vanha jedijärjestö todella aivopesi lapsia uskomaan heidän oppiensa mukaan. Ja että Yoda ja Obi-Wan ymmärtävät Episodi III:n loppuun mennessä tämän ajan päättyneeksi, ja nimenomaan siksi eivät ryhdy välittömästi kouluttamaan Anakinin kaksosvauvoista superjedejä Palpatinen kaatajiksi. Parempi antaa Luken ja Leian ensin kasvaa ihmisiksi ja katsoa sen jälkeen, onko heistä myös jedeiksi.

Tämän voi tietenkin nähdä vain fanipoikien jälkikäteisenä selittelynä. 1970-luvun Lucas ajatteli Voimasta ja jedeistä toisin kuin prequel-aikojen Lucas, eikä hän tuolloin edes kirjoittanut Lukea saati Leiaa kenenkään kätketyksi salaiseksi lapseksi. Mutta jos uusi trilogia lähtee suuntaan, jota olen tässä pyöritellyt, käy tällainen prequel-tulkinta kyllä erittäin näpsäkästi in universe samaan pirtaan. Siinä missä Yoda ja Obi-Wan olisivat oppineet kouluttamaan Lukesta uudenlaisen jedin verrattuna prequel-aikojen organisoidun järjestön kasvatteihin, siinä Luken vuoro olisi nyt päättää, millaisessa muodossa hän oikeastaan haluaa siirtää perinteen eteenpäin. Jos minkäänlaisessa – yksi selitys Luken Episodi VII:ää edeltäneelle eristäytymiselle kun voisi olla sekin, että sankarimme olisi päättänyt, ettei kenenkään ole enää hyvä oppia häneltä tällaista Voimaa!

anakin-yoda-kenobi

”Tää on ny sen pojanklopin käsissä, kamut.”

Jos siis olen oikeassa, uuden trilogian juonilangaksi paljastuu Episodi VIII:n myötä kaikkea muuta kuin ”jedien paluu”. Kyse olisi pikemminkin siitä, miten Luke ja/tai Rey oppivat näkemään valon ja pimeän sijaan kaikki harmaan sävyt (lisää-50-sävyä-vitsi-tähän).

Tällöin Episodi VIII:n otsikko The Last Jedi saa lisää merkityksiä. Kyse ei ole vain siitä, että Luke on tuo otsikon viimeinen jedi, kuten jo edellisessä episodissa sanottiin ja kuten Yoda Episodi VI:ssa sanoi Luken hänen jälkeensä olevan. Kyse olisi myös siitä, että Luken on syytäkin olla viimeinen vanhoista jedeistä – ja Reyn ehkä siis ensimmäinen uusista, paremmista.

Itse asiassa en edes jätä teoriaani niin vaatimattomaksi, että tässä olisi kyse olisi vain Episodi VIII:n otsikon merkityksistä. Aivan viime kädessä haluan nimittäin ajatella, että tässä uudessa, paremman ja tasapainoisemman valon galaksissa….Voima herää.

Viimeinen Jedi: Toisia ajatuksia

Pakko näpytellä vielä samana iltana toinen blogimerkintä Episodi VIII -otsikkoajatuksia. Ensimmäiseen menivät ensifiilikset, tässä pari (ehkä vähemmän vakavaa) jatkomietettä.

Jatkomiete #1:

Jotkut jo ehtivät väittää otsikkoa itsestäänselväksi ja siksi tylsäksi, mutta väitän, että se johtuu vain siitä, mistä kirjoitin jo ensireaktioissani: The Last Jedi on niin sopiva otsikko, että se tuntuu heti oikealta. En ole huomannut kenenkään ilmoittautuneen arvanneeksi otsikkoa ennalta – vaikka se oli edellisen episodin alkuskrollissakin! (EDIT 34 minuuttia postauksen jälkeen: okei, nyt yksi Reddit-käyttäjä)

tfa-crawl

Sen sijaan törmäsin huhuihin ainakin näistä otsikoista: Forces of DestinyFall of the Resistance, Echoes of the Dark Side ja The Order of the Dark Side. Näistä tosin vain ensimmäinen tuntui edes etäisen uskottavalta huhulta, ja sekin sitä vain siksi, että se saateltiin joulukuussa ilmoille mittavan copyright-merkinnän saattelemana. Senkin voisin kuitenkin kuvitella päätyvän pikemminkin vaikkapa pelin nimeksi. (The Force Awakensin nimeksi harkittu A New Dawn käytettiin Rebels-prequelromaanin nimenä.)

Lieneekö tarpeetonta sanoakaan, että nuo kaikki ehdotukset ovat kauheita.

Jatkomiete #2:

”It’s like poetry, they rhyme”, sanoi George Lucas, eikä tarvita ajatuksen erittäin pitkälle vievää Ring-teoriaa siihen, että Star Wars -elokuvien on aina tiedetty tietoisesti toistavan aiempien osien teemoja, asetelmia ja jopa dialogia. Mitä tulee episodien otsikoihin, prequel-aikana homma nähtiin tietenkin näin, ja aika ilmeistä se olikin:

A New Hope = The Phantom Menace
The Empire Strikes Back = The Clones Attack = Attack of the Clones
Return of the Jedi = Revenge of the Sith

Sisälliöllisesti otsikkorimmauksen vertailu menee jotakuinkin näin. Trilogian ensimmäinen osa on nimetty tapahtumien keskellä vaikuttavan hahmon (Luke/Palpatine) ja toisaalta alussa vallitsevan tunnetilan (toivo/uhka) mukaan. Toinen osa saa nimensä aktiivisesta teosta, joka kääntää sotilaalliset asetelmat. Lopullisen kaikuinen kolmas otsikko taas kertoo, kenen herran haltuun homma trilogian päätteeksi jää (vaikka sekä paluu että kosto voivatkin tarkoittaa sekä yksittäistä hahmoa että ryhmittymää.

Lucas ei enää hallitse Tähtien sotaa, joten kaikki Lucas-rimmaukset ovat pois pöydältä (ainakin siinä tarkan kellopelin mielessä mitä Ring-teoria esittää, sillä kyllähän The Force Awakens myötäilee A New Hopen juonta ehkä turhankin tarkkaan). Mutta, just for the fun of it, ja terveisin juonitoveri Lasselle:

A New Hope = The Phantom Menace = The Last Jedi
The Empire Strikes Back = Attack of the Clones = The Force Awakens
Return of the Jedi = Revenge of the Sith = ??? of the ???

KRHHKRÖHÖMbalanceoftheforceKRÖHÖMÖHM

hanwink

Jatkomiete #3:

Siis tottakai sellaisella nimellä kuin The Last Jedi on edeltäjänsä Star Wars -galaksissa. The Last Jedi on aiemmin ollut (ainakin) vuoden 2013 romaani (siis viime ajoilta ennen Disney-kauppaa ja uutta kirjojenkin kaanonia), pienellä kirjoitusasumuunnoksella vuosien 2005-08 nuortenromaanisarja, fanifilmi vuodelta 2014 sekä sarjakuvatarina jo vuonna 1981.

Viimeksi mainitun osalta voin tarjoilla myös aidon ja oikean suomennoksen tuoreelle alaotsikolle. Lähteenä suomalainen Star Wars -sarjakuvalehti 2/1983:

viimeinenjedi

Prequelien uusi toivo

”Kukaan ei vihaa Star Warsia kuten Star Wars -fani”, kuuluu repliikki tuoreen The Prequels Strike Back -dokumentin alussa, ja näinhän se on. George Lucasin toinen Star Wars -trilogia, Pimeä uhka, Kloonien hyökkäys ja Sithin kosto (1999-2005) on elokuvahistorian puhutuimpia ja haukutuimpia teoksia, mutta aitoa vihaa sitä kohtaan kannetaan edelleen nimenomaan niissä piireissä, joissa elokuvasarjaa sinänsä palvotaan – tai ollaan palvovinaan. Sillä kuten dokumentin loppupuolella sanotaan, The Force Awakensin jälkeiseen aikaan luvut päivittäen, tästä seuraa, että toiset rakastavat vain neljää Star Wars -elokuvaa, kun toiset saavat rakastaa seitsemää.

prequels-strike-posterThe Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on 80-minuuttinen tuore dokumenttielokuva, jonka takana on indie-ryhmä nimeltä Ministry of Cinema. Sitä voi pitää ”fanifilminä”, mutta mikään ylipitkä vlogaus se ei todellakaan ole: elokuva on tehty tyylikkään cinemaattisesti, ja alaotsikostaan ja kertojaäänestään huolimatta siinä on peräti 35 haastateltavaa. Osa heistä tosin on talletettu todella nopeasti, sillä eräänä kuvauspäivänä Austinissa tekijät kertovat tehneensä käsittämättömät kahdeksan haastattelua. Nimekkäimmän jututettavansa, ohjaaja Kevin Smithin, dvd:n oheismateriaalit paljastavat kohdatun kameran eteen vain viiden minuutin ajan ilman ennakkoon sovittua haastattelua. Elokuvan kengännauhabudjetti koottiin joukkorahoituksella: 174 lahjoittajaa antoivat tekijöille vajaat 13 000 dollaria, jotka he saivat riittämään komeasti. Ja, tässä kohtaa todettakoon, minä olin (pienellä summalla) yksi noista lahjoittajista.

Elokuvan saa nähtäväkseen muutamalla dollarilla, ja ainakin tässä blogissa harrastamani Star Wars -pohdiskelun ystäville se on ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa. Oma fiilikseni muistutti usein sanonnan kuorolaista saarnan kuulossa, sillä niin samantapaisia olen itsekin usein puntaroinut: kuinka prequeleissa on paljon, paljon enemmän hyvää kuin aina muistetaankaan, ja kuinka se huono ei lopulta ole niin tähtitieteellisen kaukana originaalitrilogiasta kuin usein muistetaan. Silti dokumentilla oli paljon uutta annettavaa minullekin: en esimerkiksi ollut koskaan ajatellut, että Star Warsin ”lapsellisuuden” tunnustuksena Lucas sijoittaa kameran toistuvasti noin seitsemänvuotiaan lapsen korkeudelle, katsomaan sankareita hieman ylöspäin.

bradley-weatherholt

Bradley Weatherholt, tuoreen prequel-dokumentin alaotsikon fani matkalla.

The Prequels Strike Back ei toki yritä käännyttää ketään pitämään prequeleja mestariteoksena. Dokkarin otsikko on jopa hieman harhaanjohtava: kyse on pikemminkin näkökulmista, joista prequelit on mahdollista katsoa arvostaen sitä, mitä George Lucas niissä tavoitteli, vaikka pitäisi yhä lopputulosta draamallisesti ja elokuvallisesti epäonnistuneena. (Omia näkökulmiani prequeleista kirjoitin blogiin viimeksi vuosi sitten: episodi I, episodi II ja episodi III.)

Mitä Ministry of Cineman argumentteihin siis kuuluu? Yksi tärkeimmistä on se, että Lucas teki monia prequelien haukutuimpia asioita täysin tarkoituksella. Kloonien hyökkäyksen kankealla romanssilla tavoiteltiin tarkoituksella 1930-luvun sarjafilmien paperisten romanssien tyyliä. Kaikkein rakastetuimmin inhottu yksityiskohta, Jar Jar Binksin hahmo, oli Lucasin päässä tarkoitettu naurattamaan nuorimpia katsojia, joiden nauru tarttuisi aikuisiinkin. Näinhän ei käynyt, mutta yleensä lapsina tai nuorina Pimeän uhan katsoneet eivät ainakaan inhonneet Jartsaa varttuneen yleisön tapaan. Dokumentti myös huomauttaa aiheellisesti originaalitrilogiasta löytyvän monia samantapaisia lapsellisuuksia, ja väittää – tämä oli minulle uusi tieto – että 1970-luvun lopussa monet aikuiset pitivät C-3PO:ta yhtä ärsyttävänä kuin seuraava sukupolvi 20 vuoden päästä Jar Jar Binksiä.

jartsagif

Jar Jar Binks – ei ehkä aivan Buster Keaton, mutta esikuvat näkyvät.

Lapsellisuuden lisäksi prequeleita syytetään usein kaupallisuudesta, mutta moni Prequels Strike Backin haastateltavista löytää nuoren George Lucasin kokeellisuuden vanhankin Lucasin tuotannosta. Samat mytologiset, jo 1970-luvulla aivan yhtä ikivanhat, lähteetkin vaikuttavat molempien trilogioiden juoniin. Kokeellisuudesta puhuttaessa on erityisesti tietysti muistettava tekniikka: Lucasin itsensä päässä Kloonien hyökkäyksen kuvaaminen ensimmäisenä isona elokuvana maailmassa kokonaan digitaalisesti ja nimikloonien monistaminen tietokoneella (jotka jo nyt näyttävät niin kovin muovisilta ja epäaidoilta) tuntuivat todennäköisesti aivan yhtä tärkeiltä edistysaskelilta kuin avaruusalusten pienoismallien vanhentaminen kaukaisen galaksin realistisuuden nimissä vuosikymmeniä aiemmin. Senkin dokkari huomauttaa, että samoissa lapsellisiksi syytetyissä elokuvissa on poliittista kommentointia 9/11:n jälkeisistä Yhdysvalloista ja George W. Bushin ristiretkestä Irakiin.

Luonnollisesti dokumentti koskee myös Mike Klimon ”kehäteoriaan” (Star Wars Ring Theory), jota on perusteltua pitää vähintään viime vuosien tärkeimpänä Star Wars -tekstinä ja jonka Ministry of Cinemakin paljastaa dokkarinsa lisämateriaaleissa olleen koko projektin innoittaja. Kehäteoria on suorastaan pakkoluettavaa kaikille Star Warsiin vakavammin suhtautuville ja ansaitsisi siksi aivan oman kirjoituksensa, mutta lyhyesti Klimon teoria esittää, että sen lisäksi, että alkuperäisen trilogian Luken ja prequel-trilogian Anakinin matkat peilautuvat toisiinsa yksinkertaisesti muodossa 1-4, 2-5 ja 3-6, saaga muodostaa ”rimmaavan runon” myös kehämäisessä muodossa 1-6, 2-5 ja 3-4, ja että näiden osien väliset yhteydet ulottuvat juonellisia yhtäläisyyksiä (Pimeän uhan puolivälissä ajetaan podrace-kisa, Jedin paluun puolivälissä ajetaan puiden välissä kilpaa) paljon syvemmälle sekä elokuvien tematiikkaan että irrallisten kohtausten tapahtumiin, jopa yksittäisten kuvien kompositioihin. Esimerkiksi: minuutilleen samoissa kohdissa Pimeän uhan ja Jedin paluun alkua käydään keskustelu hologrammihahmon kanssa (Palpatine ja Amidala, Luke ja Jabba) sekä käytetään jedi mind trickiä neuvottelutaktiikkana (Qui-Gon Boss Nassille, Luke Jabballe).

Kehäteoria on hämmästyttävää luettavaa, ja olen ehdottomasti siinä leirissä, jonka mielestä se kaikki ei voi, ei vain voi, olla sattumaa – vaikka Lucas ei varsinaisesti ole missään tätä myöntänytkään. Kehäteorian läpi katsottuna prequelit alkavat vaikuttaa herkältä kellopeliltä, jossa Lucas on saattanut tehdä vaikka millaisia elokuvallisia uhrauksia sen eteen, että runo rimmaa jokaisessa säkeessään. Vähimmilläänkin se ehdottomasti on teoria, joka saa näkemään prequelit uudessa valossa, mistä Ministry of Cineman porukkakin nimenomaan kiinnostui. Dokumentissa on haastateltu sekä Klimoa että häneen vaikuttanutta kanadalaista tutkijaa Anne Lancashirea, jonka pistin omalle listalleni mieleen tutustumisen arvoisena nimenä. Lisäksi The Prequels Strike Back etsii kehäteorian mukaisia yhteyksiä Star Warsissa niin keskeisestä musiikista: nekin tuntuvat ulottuvan paljon, paljon syvemmälle kuin pelkkään Imperial Marchin nuottien kierrättämiseen Anakinin teemaan.

naboo-royal-cruiser

Kloonien hyökkäys alkaa saapumisella pilviseen kaupunkiin, koska peilikuva Imperiumin vastaisku päättyy paolla pilvisestä kaupungista. Ainakin jos Mike Klimolta kysytään.

Koska George Lucas itse ei tästä ja muista pinnanalaisista tavoitteistaan puhu, ja koska kriitikot ovat prequeleista jo vaienneet ja ne sitä paitsi alunperinkin kovin tylysti ohittaneet, on hyvä, että näitä vaihtoehtoisia näkökulmia viimeistään nyt nousee esiin. Aikakin taitaa olla kypsä: koska prequelit eivät enää ole ”ne viimeiset” Star Wars -elokuvat, on vihaisten fanienkin helpompi antaa niille uusia mahdollisuuksia. Monet prequelien kiehtovimmat juonilangatkin kun ovat sellaisia, joita itse elokuva ei lainkaan korosta, kuten Ministry of Cineman dokkarissakin mainittu ristiriita hyvien jedien tavasta viedä lapset vanhemmiltaan aivan nuorina koulutettavaksi uskonlahkoon mukaiseen oppiin verrattuna siihen, että Yoda ja Obi-Wan nimenomaan päättävät piilottaa Luken ja Leian sen sijaan, että alkaisivat kouluttaa heitä jo vauvoina tulevaan tehtäväänsä.

The Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on hyvä puheenvuoro tähän keskusteluun, ja sopii mainiosti esimerkiksi katsottavaksi ennen prequel-vihaajan seuraavaa prequel-maratonia.

George Lucasin katkera kausi

George-setä pääsi sitten uutisiin ympäri maailmaa haukkumalla The Force Awakensin ja kutsumalla Disneyä ”valkoisiksi orjakauppiaiksi”, joille erehtyi myymään ”lapsensa”.

Ei kovin hyvin pelattu. Mutta ei täysin pöyristyttävää.

Kyseinen haastattelu ilmestyi CBS:n Charlie Rosen haastatteluohjelmassa. Osia siitä ilmestyi nettiin jo aiemmin, ja minäkin ehdin kommentoida Lucasin puheita Star Wars -avioerostaan jo silloin. Kokonaisessa tunnin haastattelussa Star Warsin luoja George Lucas puhuu kiinnostavia urastaan ja asemastaan, ja se on kiinnostavaa kuunneltavaa.

Isot otsikot syntyivät ohjelman aivan lopusta löytyvästä kohdasta, jossa Lucas kutsuu Star Wars -elokuviaan ”lapsikseen” ja toteaa myyneensä ne ”valkoisille orjakauppiaille, jotka ottavat nämä asiat, ja…”

LucasAbramsJI1

A New Hopen ohjaaja-kirjoittaja George Lucas ja The Force Awakensin ohjaaja-kirjoittaja JJ Abrams (kuva: Joi Ito, CC BY-SA 3.0)

Ikävästi sanottu, puhumattakaan poliittisesta ajattelemattomuudesta. Kun ohjelma esitettiin Yhdysvaltain televisiossa, Lucas pyysikin nopeasti anteeksi. Tuossa lausunnossaan Lucas amerikkalaiseen tapaan kehuu kuplille Disneyn Star Wars -franchiselle ottamaa suuntaa, kertoo olevansa ylpeä tuottaja Kathleen Kennedystä ja ohjaaja JJ Abramsista sekä muistuttaa, että hänhän se tosiaan oli, joka Disneyn soihdunkantajaksi valitsi.

Orjakauppiaat-sitaatin voimme sivuuttaa armeliaasti lipsahduksena, etenkin kun Lucas itsekin jättää lauseen kesken haastattelussa ja naurahtaa, selvästi tajuten heti menneensä liian pitkälle. Kiinnostavampaa onkin se, mikä tuota kohtaa edeltää ja miten Lucas kritiikkinsä perustelee. Lucas nimittäin puhuu haastattelussa pitkään Hollywoodin nykyisestä originaaliuden ja uskalluksen puutteesta, ja lopulta episodi VII:stä näin: ”He halusivat tehdä retro-elokuvan. Minä en pidä sellaisesta”, Lucas sanoo. ”Jokaisessa elokuvassani olen työskennellyt hartaasti sen eteen, että ne tuntuisivat täysin erilaisilta, erilaisine planeettoineen ja avaruusaluksineen, jotta ne tuntuisivat uudelta.”

Tässä Lucas ei suinkaan ole väärässä. The Force Awakens, niin nautinnollinen viihde-elokuva ja vauhdikas Star Wars -episodi kuin se onkin, on retro-elokuva, ja se työskentelee hartaasti sen eteen, jotta se ei tuntuisi erilaiselta. Autiomaaplaneetta ei ole Tatooine, Starkiller-tukikohta ei ole Kuolemantähti eikä autiomaan orpo ole Luke, mutta filmi painaa huolellisesti tuttuja nuotteja. Karkeasti ilmaisten The Force Awakens on kuin uusintaversio alkuperäisestä Star Warsista käyttäen uusia (erinomaisia) hahmoja. New Hope -juonimukaelmaa maustetaan lähinnä elementeillä, joiden voi katsoa olevan peräisin kahdesta seuraavasta Star Warsista (yodamainen Maz Kanata, Darth Vaderin Jedin paluun matkaa peilaava Kylo Renin sisäinen kamppailu). Niin paljon kuin The Force Awakensista pidänkin, ei minun ole vaikea pelata Lucasin tiimissä sen verran, että totean, että uutuuselokuva olisi saanut olla hieman rohkeampi, hieman erilaisempi ja hieman vähemmän retro.

Pitemmän päälle Lucasin puolustaminen on kuitenkin vaikeaa, koska on niin ilmiselvää, että George Lucas itse on vähintään yhtä merkittävä syy The Force Awakensin retrohenkisyydelle kuin JJ Abramsin halu mukailla vanhaa. Disneyhän osti Star Warsin tilanteessa, jossa huomattava osa yleisöstä oli pettynyt kaikkeen siihen, mitä brändi oli edellisten 15 vuoden ajan edustanut. Jonkun muun kuin Abramsin ohjaamana ja kirjoittamana lopputulos olisi todennäköisesti ollut hieman vähemmän uusintamainen, mutta iso kuva siitä, että The Force Awakens oli käytännössä väistämätöntä toteuttaa mieluummin varman päälle kuin riskejä ottaen, ei olisi muuttunut mihinkään.

Lucasin prequeleiden puolesta taas on sanottava, että rohkeuden puutteesta niitä ei ainakaan voi syyttää. Ohjaaja on oikeassa sanoessaan, että pyrki tekemään episodeista I-III erilaisia ja uudenlaisia. Eiköhän jopa Jar Jar Binksiä voi pitää rohkeana hahmona: tuskin kukaan ulkopuolinen olisi pitänyt hahmoa onnistuneena, mutta Lucas luotti itsepintaisesti visioonsa koomisesta sankarista. Hirvittävän väärässä, Binks-luuloaankin vääremmässä, Lucas on kuitenkin siinä päätelmässään, että katsojat olisivat inhonneet prequeleita riskien ottamisen vuoksi. Jos George Lucas olisi vuosiin kuunnellut kritiikkiä, hän tietäisi, että ei prequeleita haukuttu siksi, etteivät ne olleet edeltäjiensä kaltaisia, vaan siksi, että ne vain eivät olleet kovin hyviä elokuvia.

Minusta onkin surullista, että Lucasin tämän vuoden haastatteluista henkii katkeroituminen sekä Disneyä että hänen elokuviensa paljon kestäneitä faneja kohtaan. Jo ennen ensi-iltaa kuulimme Lucasin kutsuvan The Force Awakensia ”elokuvaksi, jota fanit tulevat rakastamaan” ja ”jota he ovat odottaneet”. Tämäkin oli vaisu kehu, ja itse asiassa se saattoi jopa olla kehuksi naamioitu tölväisy paitsi tekijöille, myös katsojille. Ilkeästi tulkittuna Lucas aliarvioi yleisöään: käytännössä kutsuu meitä tyhmiksi, koska pidämme JJ Abramsin viihde-elokuvasta emmekä ymmärrä hänen kunnianhimoisia prequeleitaan. Sama asenne vilahtaa heti Charlie Rosen ohjelman alussa, kun Lucas toteaa oscarittomuudestaan, ettei ”oscareita anneta suosituille elokuville”. Aivan kuin siis prequelit olisivat olleet oscarien arvoisia, elleivät olisi olleet suosittuja. Huvittavaa on, että samassa Charlie Rosen haastattelussa Lucas myös väittää oman mielipiteensä elokuvistaan olevan alhainen, ja että elokuviin jäävän aina paljon korjattavaa (joita hän, kuten tiedämme, on totisesti pyrkinytkin jälkikäteen korjailemaan).

lotr-rotk

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003), eräs suosittu elokuva, joka sai eräitä oscareita.

Ilmeisin asia, mitä lisäksi on pakko ihmetellä Lucasin kommenteissa: kuten hän omassa anteeksipyynnössään tunnustaa, Lucas itse valitsi tämän tien. Kukaan ei pakottanut häntä myymään Star Warsia, eikä ainakaan pakottanut häntä myymään sitä elinaikanaan tällä tavalla. Olen varma, että joku olisi ostanut Lucasfilmin ja Star Warsin oikeudet myös esimerkiksi sillä ehdolla, että episodinumeroitua tarinaa ei saa jatkaa. Mutta Lucas itse nimenomaan pyörsi päätöksensä sarjan päättymisestä kuuteen osaan ja käynnisti episodien VII-IX tuotannon – ja myi sen jälkeen yhtiönsä antaen kaiken vallan ostajalle. Sekä tietenkin sai kipulääkkeeksi neljä miljardia dollaria (runsaat kolme miljardia euroa), puhumattakaan nykyisistä Disney-osakkeidensa tuomista tuloista.

Katkeralle jupinallekin on silti mahdollista löytää ymmärrettävä selityksensä. Kauppoja hieroessaan Lucas nimittäin yritti säilyttää kontrollin luomukseensa, mutta Disney vaati viimeisen sanan oikeuden. Kauppojen julkistuksen hetkellä Lucasin ilmoitettiin toimivan uuden trilogian konsultanttina, ja ilmeisesti näin hetken aikaa olikin, mutta sitten Disney päätti luopua Lucasin käsikirjoitusluonnoksista. Viimeistään tämä ei tietenkään ollut suuren luojan mieleen – etenkin kun Lucas oli kauppavaiheessa pitänyt omia suunnitelmiaan isona osana myytävää tuotetta. Jossain vaiheessa hän oli jopa ehtinyt suunnitella tuottavansa episodi VII:n vielä kokonaan itse ja myyvänsä yhtiönsä vasta sen jälkeen.

Kyökkipsykologisesti George Lucas vaikuttaa tällä hetkellä sekä katkeralta että kateelliselta, kenties katuvaiseltakin. Häntä harmittaa, että fanit ovat tyytyväisempiä ilman häntä tehtyyn Star Warsiin kuin hänen edellisiin omiinsa. Kenties häntä jopa kaduttaa, että ylipäätään tuli myytyä – vaikka hän aina välillä yrittääkin olla urhea, puhuen ilostaan olla kerrankin Star Wars -katsomossa, muistuttaen ettei oikeasti halunnutkaan tehdä tätä trilogiaa enää itse ja maalaillen tulevia kokeellisia pieniä elokuviaan.

Red-Tails

Red Tails (2012), Lucasin ideoima ja tuottama sotaelokuva, sai prequeleitakin huonommat arviot. Lucasia ei ole merkitty ohjaajaksi ei-SW-elokuvaan sitten American Graffitin (1973).

Henkilökohtaisesti toivon muuten hartaasti, että Lucas jonain päivänä saa valmiiksi jonkin näistä kokeellisista, ”haastavista ja aikuisista” elokuvistaan. Hän on puhunut halustaan tehdä niitä jo prequelien päivistä lähtien, mutta kukaan tuskin miljardööriä estää. Antaa tulla vain!

Charlie Rosen haastattelussa hän tosin kutsuu kokeelliseksi myös tuottamaansa Red Tailsia (jota sitäkään suuri yleisö ei ”ymmärtänyt”), ja viittaa lopuksi varsin suurin sanoin venäläisiin sadan vuoden takaisiin mestareihin, joiden tunteikkaan visuaalisen kerronnan jäljille hän haluaisi lähteä. Jätän päätettäväksenne, mitä tämä mielestänne sanoo Lucasin arvostelukyvystä – kuten sanottua, kunhan nyt yksikin noista elokuvista valmistuisi, olen hyvin kiinnostunut sen näkemään.

– – –

Charlie Rosen tunnin haastattelussa Lucas puhuu tosiaan muustakin kuin tästä aiheesta, muun muassa isäksi haluamisestaan, hänen ja Spielbergin välisestä ”oh wow” -tunteen tavoitteluun perustuvasta kilpailusta sekä nuoruuden tavoitteistaan, jotka tämänkertaisen kerronnan mukaan olivat olla isona ”kutakuinkin Michael Moore”, siis kantaaottava dokumentaristi. Oli Lucasista mitä mieltä tahansa, on hän mielenkiintoinen mies ja uransa elokuvantekijänä tärkeä. Toivoa sopii, että hänen Star Wars -suhteensakin vielä lientyy.

Ekoja kertoja

Kun näin Tähtien sodan ensimmäistä kertaa, olin 11-vuotias. Isä oli nauhoittanut leffan telkkarista 1980-luvun puolella, mutta minä katsoin sen tuolta nauhalta vasta monta vuotta myöhemmin, eikä jatko-osia ollut katsottavissani. Yllättävää kyllä, minulla ei ole mitään muistikuvaa ihan ensimmäisen kerran fiiliksistä. Elokuvaharrastukseni käynnistyi toden teolla ylipäätään vasta pari vuotta myöhemmin. Pidin toki, mutten hullaantunut. Vielä.

muistikuva1

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 1: Valkoiset sotilaat hyökkäävät valkoiseen käytävään mustan hahmon johtamina.

Kun näin Imperiumin vastaiskun ensimmäistä kertaa, olin 12-vuotias. Niin sanotut ”viimeistä kertaa saatavilla” -vhs:t olivat juuri tulleet kauppoihin (muistan nähneeni niiden videokannet ennen itse elokuvia), mutta niiden sijaan näin Imperiumin ja Jedin niiden ensimmäisestä Suomen televisioesityksestä (joka siis todella oli vasta vuonna 1996!). Mutta niin tutkan alapuolella kuin Star Wars tuossa maailman ajassa Suomessa olikin, olin kuin olinkin katsoessani spoilaantunut ”I am your father” -twististä. Lähde oli Suomen Mad -lehti ja spoilaantumisen hetki vain vähän ennen elokuvaa, ja muistan ajatelleeni spoileriin törmätessäni, että olisikohan muka tosiaan noin. Katsoessa sitten selvisi, että olihan se. Niin tyhmää, mutta niin enteellistä.

muistikuva2

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 2: vhs-kansi, josta ihmettelin, miten räjähtänyt Kuolemantähti on löytynyt noinkin isona palasena.

Kun näin Jedin paluun ensimmäisen kerran, oli Imperiumin vastaiskun ensinäkemisestä kulunut kohdallani vain noin viikko. Tässä sumassa se siis kohdallani tapahtui: innostuminen, faniutuminen, hurahtaminen. Yhdistelmä Imperiumin kiehtovaa synkkyyttä ja Jedin hurjaa lopputaistelua sai juuri tämän elokuvatrilogian nousemaan nuorissa silmissäni muiden yläpuolelle. Silti, pohjimmiltaan, tämä oli varmasti vasta alku sille tielle, jossa nimenomaan Star Warsista tuli itselleni se kaiken vertailun ulkopuolella oleva kulttuuriteos, jonka episodeja en oikeastaan ajattelekaan elokuvina siinä missä muita, suuriakin suosikkejani. Enemmän kuin elokuvat olivat draamallisina ja juonellisina teoksina, tähän vaikutti Star Warsin kuviteltu fantasiamaailma, ”kaukainen galaksi kauan sitten”, johon aloin noiden kahden elokuvan ensinäkemisen jälkeen uppoutua.

Kun näin special editionit ensimmäisen kerran, näin ensimmäisen kerran Star Warsia valkokankaalta. Olin 13-vuotias, eikä se ensi-ilta ollut. Itse asiassa en edes käynyt katsomassa elokuvateatterissa Imperiumin vastaiskua, koska muutaman viikon väliajat elokuvien ensi-iltojen kanssa tuntuivat tuolloin ajalta, jolloin – ajatelkaa! – en voinut sentään vaatia vanhempia viemään minua (ja tässä vaiheessa myös perheen toista hurahtanutta, siskoani) elokuviin asti. Elokuvateatterikokemus oli joka tapauksessa mahtava, ja olin aivan pähkinöinä special editioneista – tunne, joka ei ole kestänyt näihin päiviin. Tässä vaiheessa olin muutenkin lopullisesti ottanut Star Warsin maailman omakseni. Special editionien aikaan vietin siellä aivan konkreettisesti aikaa muun muassa Dark Forcesia ja TIE Fighteria pelaamalla, ja samoihin aikoihin julkaistiin suomeksi myös ensimmäinen expanded universe -romaani, Imperiumin perillinen. Melko pian Shadows of the Empire oli, jos nyt ei aivan ensimmäinen, niin yksi ensimmäisistä englanniksi lukemistani kirjoista.

muistikuva3

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 3: Dark Forces ja muut ensimmäiset pelit, jotka päästivät tutkimaan kaukaista galaksia itse.

Kun näin Pimeän uhan ensimmäistä kertaa, olin 16-vuotias. Vaikka toki elettiin jo internetin aikaa, ja minäkin olin siirtänyt disketeillä koululla imuroimani trailerin Quicktime-tiedoston kotikoneelleni, en voi sanoa tienneeni elokuvasta kovin paljon ennen sen ensi-iltaa. Keräsin kotimaisista lehdistä leikkeitä elokuvaa käsittelevistä jutuista, mutta spoilereita tuskin vielä luin. Edellisenä kesänä (Pimeä uhkahan sai vielä Suomen ensi-iltansa vasta muutamaa kuukautta Yhdysvaltojen jälkeen, mikä sekin tuntuu uskomattomalta nyt) Irlannin perhematkalta ostettu Empire-lehden erikoisnumeron olin tosin lukenut moneen kertaan kannesta kanteen, ja olikohan se sitten ollut edellinen kevät, jolloin tein koulussa oman kotisivun tekemisen harjoituksena pienen sivun siitä vähästä, mitä Pimeästä uhasta tiesin. Mutta Pimeän uhan kyllä näin ensi-illassa – enkä aluksi pitänyt yhtään elokuvan ympärille vähitellen nousevasta kritiikin määrästä. Vaikka vuosien kuluessa en säilyttänytkään ensituntuman positiivisuuttani, en anna periksi siitä, että Pimeä uhka tosiaan onnistui laajentamaan maailmaansa kuten pitikin: tuomaan Star Warsin tarinat galaksin perähikiäplaneetoilta galaksin keskukseen – ja tuomaan liitännäistuotteet aivan uudelle tasolle. Pimeän uhan myötähän Suomessakin alettiin muun muassa taas julkaista SW-sarjakuvia.

muistikuva4

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 4: Kenties kaikkien aikojen teaser poster.

Kun näin Kloonien hyökkäyksen ensimmäisen kerran, olin 18-vuotias ja osa suomalaista Star Wars -yhteisöä. On täysin merkityksetöntä, että pidän nyt kakkosepisodia sarjan heikoimpana lenkkinä: ilmestyessään se oli minulle jo jälkiruoka sille, mikä kaikki sitä oli edeltänyt. Olin kirjoittanut ensimmäistä kertaa nimimerkillä Starlight Intruder Star Wars -sarjakuvalehden yleisönosastolle jo Pimeän uhan aikaan. Dark Empiresta pihistetty nimimerkki lyheni nopeasti Starlightyksi (ja myöhemmin vielä irc-ystävälliseen muotoon Starl), ja päätyi käyttööni ensin yleisillä suomalaisilla leffafoorumeilla, mutta ennen kaikkea syksyllä 2001 Suomen Star Wars Fanien keskustelufoorumilla. Se puolestaan sai myöhemmin nimen Pilvikaupunki, joka viattomassa mielessäni tuntui täydellisen kuvaavalta nimeltä nimenomaan verkossa sijaitsevalle SW-yhteisölle: tämähän oli vielä aikaa, jolloin nykyinen some eli kaikkien yhteisöjen sulautuminen samojen feispuukkien ja twitterien kuorien sisään oli vasta tulossa. Seuraavien noin viiden vuoden aikana tuo foorumi kasvoi aidoksi yhteisöksi, josta edelleen versoi niin sanotun oikean elämän ihmissuhteita. Kloonien hyökkäys oli ensimmäinen Star Wars -elokuva, jota aktiivisesti ja tiiviisti odotin, jonka spoilereita luin netistä, jonka mahdollisia käänteitä spekuloin lakkaamatta juosten atk-luokkaan jokaisella lukion välitunneilla ja jonka odotuksen äärellä puin päälle yhdessä teetetyn tiimipaidan (siinä oli yhden foorumilaisen piirros trailerikuvan Slave 1:stä tulittamassa asteroidien keskeltä kohti katsojaa ja Pimeän uhan vihaajille osoitettu Vader-lainaus ”I find your lack of faith disturbing”). Tietysti Kloonien hyökkäys katsottiin ensi-illassa ja tuon saman porukan seurassa – ja olin täysin vakuuttunut, että meillä oli ollut mittaamattomasti hauskempaa kuin heillä, jotka olivat pysytelleet poissa keskusteluista spoilerien pelossa.

muistikuva5

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 5: Dark Empire, yksi kovimmista SW-sarjakuvista, ja minulle nimenomaan visuaalisesti se kaikkein kovin.

Kun näin Sithin koston ensimmäistä kertaa, olin 21-vuotias ja kertaalleen jo lähes luovuttanut. Prequel-trilogian päätösepisodin edellä netin spoileripeli ja suomalaisenkin SW-yhteisön spekulaatiorinki oli tiivistynyt, mutta minulla oli ollut hetki, jolloin uskoin vakaasti viimeiseksi oletetun SW-elokuvan olevan kahta edellistäkin huonompi. Jossain vaiheessa ennen ensi-iltaa onnistuin kuitenkin pääsemään irti inhostani kenraali Karmivaa tai ”elokuva on 95-prosenttisesti valomiekkailua!” -ennakkositaattia kohtaan, ja otin kolmannen osan vastaan lopulta uudelleen innostuneena. Olen taatusti katsonut Pimeän uhan monta, monta kertaa useammin kuin Sithin koston, mutta kyllä se kaiken verrattain kunnialla lopetti, tuntui silloin – ja tuntuu itse asiassa yhä. Sillä loppuhan sen, tosiaan, piti olla.

muistikuva6

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 6: Absurdit ja isottelevat AT-AT:t. Minulla on tämä kuva Celebration Europesta ostamanani vedoksena seinälläni.

Kun näin The Clone Wars -animaatioelokuvan ensimmäistä kertaa…niin, en haluaisi edes kirjoittaa tätä, mutta kyllähän se tosiaan esitettiin Suomessakin elokuvateatterissa. Olin 25-vuotias graduaan viimeistelevä toimittaja ja vakaasti sitä mieltä, että jos Star Wars on nyt tätä, ei se enää ole minulle. Sinänsä viehätykseni juuri tämän elokuvasarjan maailmaa ja siihen liitettävää suurta tarinaperhettä kohtaan ei ollut hävinnyt minnekään, mutta inhosin sitä elokuvantekelettä, jonka jouduin tämän franchisen otsikon alla katsomaan, enkä edes halunnut nähdä sitä seurannutta tv-sarjaa. Seuraavien neljän vuoden aikana suhteeni Star Warsiin etääntyi viileäksi sitä mukaa kun liikkeessä oleva saagakin tavallaan hiipui – olin hypännyt expanded universenkin kyydistä jo aiemmin, ”alkuperäisen saagan” vaihduttua New Jedi Order -kirjoihin.

Mutta sitten koitti lokakuun loppu vuonna 2012. Uutinen tavoitti minut töissä hetkellä, jolloin lehti oli juuri mennyt kiinni. Päivän myöhässä kirjoitin toki ensimmäiset fiilikseni Savon Sanomien lukijoille, mutta seuraavien kahden kuukauden kuluessa niitä fiiliksiä alkoi kasautua aikalailla enemmänkin. Jossain vaiheessa tajusin, että koska yhtäältä suomalaisella Star Wars -yhteisöllä ei enää ollut kotia, ja toisaalta koska jokainen minua kutkuttava SW-uutinen ei ylittäisi maakuntalehden uutiskynnystä, minun olisi itse asiassa pitänyt perustaa tämä blogi heti Disney-Lucasfilm -kauppojen ratkettua. Tein sen reilut helmikuussa 2013, sillä kuten kirjoitin ensimmäisessä merkinnässä: oli selvää, että minun Star Wars -suhteeni ei ollut ohi.

muistikuva7

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 7: Ensimmäinen kuvamme uudesta trilogiasta. Hymyilytti katsoessa kovin.

Kuluneet kolme vuotta olen seurannut tämän sarjan kehittymistä tiiviimmin kuin koskaan. Miksikäs en olisi seurannut – onhan se saagakin elänyt todennäköisesti kiehtovinta kauttaan. Kyse ei ole varsinaisesti edes siitä, ovatko uudet elokuvat vanhojen tasoisia vai eivät, vaan yksinkertaisesti siitä, että vain kolme vuotta sitten aivan kaikki oli auki – ja nyt, ensimmäisen uuden elokuvan ollessa todistettavasti valmis ja lukittu, ei enää ole. Vaikka Star Wars -elokuvien tuotanto tästä vain kiihtyy, eikä minulla ole mitään aikomusta lopettaa pysyttelemistä mukana, yhtä hurjaa aikaa tämä sarja ei todennäköisesti koskaan enää koe.

Kiitän kauniisti kaikkia blogin lukijoita, samoin kuin ja aivan erityisesti myös kaikkia teitä, jotka olette kulkeneet vuosien aikana kanssani kaukaisen galaksin harharetkillä. Näen The Force Awakensin ensimmäistä kertaa kahdentoista tunnin kuluttua, ja toivon tietysti sen olevan mahtava elokuva, mutta ei se oikeastaan ole tässä ennenkään ollut tärkeintä.

Aiemmat episodit, osa 6: Sithin kosto ja aluton loppu

Ja niin saavumme tämän kirjoitussarjan loppuun. Prequel-trilogian päätösosaan, jonka toiset niputtavat laadullisesti samaan pinoon edeltäjiensä kanssa, mutta joka esimerkiksi nettiäänestyksissä usein sijoittuu kolmanneksi tai jopa toiseksi parhaaksi Star Wars -elokuvaksi. Star Wars Episode III: Revenge of the Sithiin, jonka George Lucas itse uskoi olevan se elokuva, jonka yleisö odotti Episodi I:n olevan.

Kahteen edeltäjäänsä verrattuna Sithin kosto onkin sen verran toista maata, että episodit perätysten katsottuna (ja, voin kertoa lähiajoilta omakohtaisesti todistaen, perätysten niistä kirjoittaessa) se voi tuntua ansaitsemaansakin paremmalta elokuvalta. Voin kuvitella, että Star Warsiin ohimenevällä mielenkiinnolla suhtautuva satunnainen katsoja ihmettelee kahta ensimmäistä prequelia katsoessaan, mistä koko saagan valtava arvostus olikaan peräisin, ja tätä katsoessa taas tuumaa vähintään jotain kelvollisesta viihteestä.

rots-war

Kloonisodat jäivät episodien väliin ja animaatiosarjaan, mutta kyllä näissä loppukahinoissakin sentään annetaan vastinetta alkuskrollin aloitussanalle ”War!”

Saagan luonteesta johtuen Sithin kosto on itse asiassa hyvin erikoinen blockbuster-elokuva – tai ainakin oli sitä ennen kuin Christopher Nolanin Batman-trilogia teki synkistä tarinoista muotia ison rahan leffoissa. Kyseessähän on suuren tragedian traagisin kohta, jossa edellisten osien sankari kääntyy pahaksi, eikä pelastu pimeydestä lopputeksteihin mennessä. Pelkkää prequel-trilogiaa katsoen Anakin Skywalkeriin on tähän mennessä liitetty lukemattomien mytologioiden valitun sankarin piirteitä ja neitseellistä sikiämistä myöten jopa Kristus-myytin hahmoa, mutta tässä eräänlaiseksi lopuksi tarkoitetussa episodissa nämä ihanteet uppoavat laavaan. Shakespearen tragedioiden sankarit menettävät kaiken, tämän sarjan sankari pettää ystävänsä ja tappaa viattomia lapsia.

Koska kyse on esiosasta, tämä ei tietenkään ole tarinan loppu, ja jokaisen katsojan kai pitäisi se katsoessaan tietää. Mutta tämä oli yhden sukupolven Star Wars -trilogian loppu – ja sitä paitsi Suomessa ikärajalla K11 markkinoitu päätösosa, jonka edellisiä osia oli aiheellisesti syytetty lapsellisiksi. Vuosia myöhemmin lapsiyleisölle tehtiin The Clone Wars -animaatiosarjaa, jossa lastentappaja-Anakin jälleen/viimein esiintyi sankarillisena, nuoren katsojan samastumiskohteena. Sanotaan mitä Sithin kostosta tahansa, se on ainakin lähtökohtaisesti rohkea elokuva – ja olen tyytyväinen, että George Lucas kaikesta huolimatta uskalsi toteuttaa sen valmiiksi elokuvaksi näinkin aikuisessa muodossa.

rots-palpatine

Huppuhahmossaan Sidious on ehkä vähän liikaa käkättävä superpahis, mutta tämä Palpatinen pirulainen se kyllä pistelee trilogiassa parastaan.

Sithin kosto esimerkiksi uskaltaa rauhoittua, vaikka käynnistyykin trilogian isoimmalla avaruustaistelulla. Niin sanottu viettelyjakso on yllättävänkin pienimuotoista draamaa, eikä Palpatinea upeasti tulkitsevan Ian McDiarmidin sivistyneen paholaisen loppupeli peity efekteihin tai taisteluihin. (Jakson huipentuma, Darth Plagueis -valheen sisältävä oopperakohtaus, tietenkin pitää sisällään melkoisen efektin, mutta sen savukäärmeiden hämmentävä piirileikki taustoittaa dialogia täydellisen pehmeästi.)

Elokuvasarjaksi, jonka alle (ja paikoin ylle) useimmiten on episodien alusta loppuun asetettu John Williamsin sinfoninen äänimatto, Sithin kostossa on hämmästyttävän monta musiikitonta hetkeä. Dialogittomat kohtauksetkin, joita niitäkin on Star Wars -elokuvaksi monta, on maltettu olla kuorruttamatta tunteita alleviivaavilla nuoteilla. Kohtaus, jossa Anakin ja Padme vain tuijottavat (tietämättään) toisiaan ikkunoista ratkaisun hetkellä, on suosikkini koko elokuvassa.

Muutenkin on vaikea välttyä tunteelta, että itsepäinen George Lucas olisi tätä episodia tehdessä sittenkin kuunnellut faniensa ja kriitikoidensa ääniä. Erityisesti Kloonien hyökkäykseen verrattuna Sithin koston efektit palvelevat tarinaa, olematta itsetarkoitus tai juonen ripustusnaru. Dexter-baarimikon ja Kaminon kloonaajien kaltaisista CGI-hahmoista on jälleen palattu toteuttamaan toiseutta maskeilla, kuten wookieeiden paluu ja Utapaun pitkänaamat todistavat. Planeettojen luonteva vilahtelu tuo samalla episodiin koko sarjassa kaivattua suuren galaksin tuntua: tässä sotaa todella käydään samanaikaisesti joka puolella, eikä kaiken merkittävän tarvitse tapahtua Tatooinella. Kameran kömpelöstä hyppelystä planeetalta toiselle ei ole kokonaan päästy, mutta parhaimpina hetkinä se on korvattu komeilla montaaseilla samanaikaisista tapahtumista, kuten Imperiumin syntysanoja lausuttaessa Coruscantilla ja Darth Vaderin ”huolehtiessa” samaan aikaan separatistijohtajista Mustafarilla.

Yksikään hahmoista ei myöskään tällä kertaa tunnu vain kulkeutuvan kohtauksesta toiseen, mikä tosin voi johtua siitä, että erityisesti Padmen rooli on kutistunut aktiivisesta toimijasta katalyytiksi. Monet takiaishahmot Threepiosta lähtien ovat suorastaan sivurooleissa, eikä Jar Jar Binks sano Sithin kostossa sanaakaan. Episodi III:n komediattomuus on muutenkin pysäyttävää, jälleen erityisesti verrattuna enemmän tai vähemmän onnistuneilla gageilla vuorattuihin edellis-prequeleihin. Paikoitellen nämä tunteet vievätkin pidemmälle: Sithin kosto ei parhaina hetkinään tunnu lainkaan Pimeän uhan ohjaajan ohjaamalta.

rots-66

Edelleen sykähdyttävä Order 66 -montaasi. Jos joulukuussa näemme First Orderin, missä ovat ne loput 64?

Mutta jotta Sithin kostoon voisi suhtautua näin, on paitsi katsottava sormien läpi Pimeästä uhasta ja Kloonien hyökkäyksestä tuttuja hölmöyksiä (”Only a Sith deals in absolutes!”, linjaa absoluuttisesti Obi-Wan), myös ja ennen kaikkea veistettävä joukko asetuksia kiveen.

On esimerkiksi hyväksyttävä, että myyttiset Kloonisodat, joista prequel-trilogian piti vuosien 1983-1999 odotusten mukaan kertoa, jäivät episodien väliin. On kuviteltava tapahtuneeksi Anakin Skywalkerin ja Obi-Wan Kenobin ystävyyden kehittyminen, koska valkokankaalla siitä on nähty vain viitteitä. Niin ikään on kuviteltava Anakinin sankarillisuuden vähittäinen lipuminen kohti pimeyttä, koska Pimeän uhan kiltin lapsen jälkeen Kloonien hyökkäys tuntui esittelevän jo kovaa vauhtia pimenevän jedioppilaan. On myönnyttävä siihen tosiseikkaan, että monet Kloonien hyökkäyksen kiinnostavimmat juonilangat jäävät vaille ratkaisua, ja että tuossa kakkososassa esitelty särmikäs pahis kreivi Dooku siivotaan heti tämän episodin alkajaisiksi pois kuvioista, korvattavaksi tämän episodin CGI-hirvityksellä kenraali Karmivalla.

Ehkäpä on hyväksyttävä vielä sekin, että Anakin Skywalkerin rooliin on kirottu juuri Hayden Christensen, sillä monista hän ei tässä paremmassakaan episodissaan vastaa katsojan mielikuvaa hahmosta – eli katsojan mielikuva ei vastaa Lucasin mielikuvaa. (Minusta hän on tässä erityisesti yhteiskohtauksissaan McDiarmidin kanssa oikein hyvä, mutta kohtaukset Natalie Portmanin kanssa ovat yhtä raivostuttavan kankeita kuin aiemminkin.)

rots-obi

Onko tämä prequel-trilogian tunteellinen huippukohta? Sen pitäisi olla.

Niin, menisinpä jopa niin pitkälle, että Sithin kosto on varsin onnistunut päätös elokuvatrilogialle, jonka kahta ensimmäistä osaa emme ole nähneet. Siinä mielessä Lucasin arvio siitä, että katsojat olisivat halunneet nähdä tämän episodin Pimeän uhan paikalla, osuu sattuvan oikeaan: Lucas ei onnistunut kertomaan tarinaa, joka johti Sithin kostoon, mutta onnistuu sentään kertomaan meille Sithin koston.

Valitettavasti se ei riitä, koska loppu jää silloin vaille alkua – ja tämän piti olla prequel-trilogia, jonka piti nimenomaan näyttää meille se alku. Ei yleisö oikeasti odottanut Episodi III:n, Anakinin lankeemuksen, olevan Episodi I, ja Lucas oli kauhistuttavan väärässä edes luullessaan niin. Ei yleisö pettynyt Pimeään uhkaan siksi, ettei Anakin vielä siinä kääntynyt pimeälle puolelle, vaan siksi, ettei se päässyt Anakinin tarinassa kunnolla edes alkuun. Ei Anakin Darth Vaderina olisi edes ollut suuren elokuvatrilogian arvoinen tarina, mutta uskottava kertomus sankarin tuhosta olisi ollut. Sitä emme prequel-trilogiassa saaneet, eikä sitä epäonnistumista vapahda mikään prequeleista nostettavissa oleva yksityiskohta.

Mitä tahansa joulukuussa sarjan seitsemänneltä episodilta saammekin, vaikuttaa onneksi siltä, että lähtökohta on paremmassa kunnossa: ei tunnu todennäköiseltä, että The Force Awakens jäisi irralliseksi uudesta trilogiasta Pimeän uhan tapaan. Toivottavasti se tarkoittaa, että uusi trilogia rakentuu niin vahvalle perustalle, että kun se aikanaan päättyy – koko episodinumeroidun sarjan? – viimeiseen osaan, sen huipennus ei tunnu tyhjältä. Että kun Rey, Finn, Poe tai Kylo episodi IX:n kliimaksissa lausuu jotain yhtä painavaa kuin ”You were my brother, Anakin. I loved you”, me tunnemme sen, ja itkemme mukana.

Aiemmat episodit, osa 5: Kloonien hyökkäys ja syvä huokaus

Kloonien hyökkäyksen aivan ensimmäiset hetket ovat lupaavat. Rakoilevasta Tasavallasta ja jedien ahdingosta kertova alkuskrolli lupaa mennä asiaan prologimaisen Pimeän uhan jälkeen. Aivan ensimmäiset kuvat Coruscantiin lipuvasta kuningatar Amidalan aluksesta kuuluvat elokuvan hienoimpiin.

Noin toisella minuutillaan Episodi II päräyttää naamalle täysin tarpeettoman, alleviivaavan kuvan aluksen sisältä, jossa kerrotaan todennäköisesti sokeita katsojia ajatellen aluksen saapuneen perille. Heti laskeuduttuaan alus räjähtää, ja Amidala kysyy, miksi palasikaan takaisin Coruscantille. Liekö tärähdys vienyt sankarittaremme muistin, koska pian tämän jälkeen elokuva opettaa meille Amidalan olevan Coruscantilla toimivan senaatin oppositiojohtaja, joka sitä paitsi seuraavassa käänteessä ei haluaisi millään poistua planeetalta.

Niin, katsottuna tänään Star Wars Episodi II: Kloonien hyökkäys tuntuu hierovan heti alusta alkaen hölmöyttään katsojan naamaan. Ja sitähän totisesti riittää kaikilla tasoilla: on Obi-Wania etsimässä planeettaa lastenhuoneesta ja on käsikirjoitusta, joka jättää mainitsematta, että useammassa kohtauksessa esiintyvä, replikkejä lausuva Jimmy Smitsin hahmo on Bail Organa, joka mainittiin sentään jo Episodi I:ssä ja jonka liki jokainen katsoja tunnistaisi Leian tulevaksi kasvatti-isäksi.

aotc-coruscant

Episodi II:n ensimmäinen kuva on suosikkini prequelien aloituksista. Useimmista muista sen kuvista minulla ei olekaan yhtä hyvää sanottavaa.

Tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa mainitsin, että yleinen inho Episodi I:tä kohtaan kasvoi vasta ensi-iltaa seuranneiden vuosien aikana. Episodi II:een taas suhtauduttiin tuntumani mukaan kahtalaisesti: ykkösen raivokkaat vihaajat inhosivat kakkosta näkemättä siinä mitään hyvää, mutta monet Pimeän uhan jälkeen parempaa toivoneet menivät tämän kohdalla ensin lankaan. Tunnustan kuuluneeni jälkimmäiseen ryhmään, mutta huomautan, etten sentään ole aivan yksin seurassani: tapausesimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Empire-lehden viiden tähden kritiikki ja Ewan McGregor -paran julkilausuma kakkososan olemisesta ”se, jossa on juoni”.

Jos Pimeä uhka tavallaan jopa paranee ikääntyessään, Kloonien hyökkäys tuntuu jokaisella katsomiskerralla edellistä tuskallisemmalta. Siitä puuttuu Episodi I:n ihmeen tuntu, joka saa antamaan anteeksi palasen juonen ja käsikirjoituksen ongelmia. Eikä sillä ole trilogian päätösosan synkkyyden luontaista painoa, jonka vuoksi Episodi III:n ei ehkä olisi ollut edes mahdollista tuottaa yhtä monta pettymystä kuin edeltäjänsä. Kloonien hyökkäys ei ole dramaattinen eikä ihmeellinen, paitsi aivan paikoin, mutta yleensä unohtaen niiden kohtien tehon heti seuraavassa käänteessä, jossa saatetaan esimerkiksi nähdä C-3PO:n ja taisteludroidin hassunhauska risteytys. Ja siinä missä Pimeä uhka huipentui upeaan, aidosti stunt-näyteltyyn miekkailukohtaukseen, tämä päättyy animoidun Yodan väkkärävoltteihin.

aotc-3po

Muistatteko tämän? Minä olin jo melkein onnistunut unohtamaan.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi näyttää meille Anakin Skywalker sankarillisimmillaan, puhtaana pahuudesta, jotta hänen syöksynsä kadotukseen seuraavassa osassa olisi todella traaginen. Sen sijaan Anakin vaikuttaa ensikohtauksestaan alkaen menetetyltä tapaukselta, ja alkupuolen kohtauksen perusteella opinto-ohjaus Palpatinen kanssa onkin jo pitkällä. Voiman valittu kiukuttelee kuin teini ja purskahtelee töykeyksiä ystävilleen ja opettajilleen. Vahvan käden oikeuteen hän vaikuttaa uskovan niin, että jediakatemian koulumiekkailijakellojen luulisi jo kilisevän kovaa.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi myös kertoa Anakinin kahdesta suuresta ihmissuhteesta, ystävyydestä Obi-Waniin ja rakkaudesta Padméen. Elokuva epäonnistuu niin surkeasti jälkimmäisessä, että on helppo unohtaa, kuinka kehnosti se suoriutuu edellisestäkin: Obi-Wanin ja Anakinin suhde vaikuttaa koostuvan edellisen tuskastuneista yrityksistä opettaa asioita padawanille, joka uskoo koko ajan tietävänsä jo kaiken paremmin. Romanssin kankeus sen sijaan on liki legendaarisella tasolla: sellaisella, jolla vaikkapa ”hiekka on karkeaa ja se menee kaikkialle” -kohtaukselle pitäisi oikeastaan vain nauraa ääneen. (Prequel-puolustajat vetoavat usein siihen, että kohtausten on tarkoitus kuvata kömpelöä nuorta miestä yrittämässä ensimmäistä kertaa elämässään flirttailevaa keskustelua ihastuksensa kanssa, mutta he ummistavat silmänsä siltä, että niiden olisi myös tarkoitus kuvata hetkiä, joina Padmé rakastuu Anakiniin. Niitä en elokuvassa ainakaan näe.)

Silti, Hayden Christensen on väärä syntipukki Episodi II:n ongelmiin. Aivan kuten roolin edellinen näyttelijä Jake Lloyd ei itse päättänyt huutaa ”Jippii!” päästessään orjatyöstään kotiin, Christensen ei ole syyllinen siihen, millaisena inisijänä Anakin Skywalker Episodi II:ssa esiintyy, ja parhaassa kohtauksessaan Tatooinen autotallissa hän on melkein koskettava. Jos Christenseniä syytetään, voisi aivan yhtä hyvin syyttää Ewan McGregoria siitä, että Obi-Wan käy kylässä kammottavan Dexter-baarimikko-otuksen luona. Mutta ei, kyllä McGregor roolissa parhaansa tekee.

Näistä, ja aivan kaikista elokuvan ongelmista on todellisuudessa syytettävä ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja George Lucasia – vaikka Episodi II onkin prequel-trilogiasta ainoa, jonka käsikirjoittajaksi on merkitty joku muukin kuin Lucas (työpari oli Jonathan Hales, Indiana Jones -liitännäisten parissa työskennellyt palkkakirjoittaja). Kaikki se, mitä Episodi II:ssa nähdään, nähdään siellä Lucasin tahdosta, ja miten Christensen Anakinin roolin tulkitsee, on tarkalleen kuten Lucas halusi sankariaan tulkittavan.

aotc-hayden

”Hiekka on karkeaa, ja se menee kaikkialle”. Epäilemättä prequelien hauskin kohtaus!

1970-luvulla Lucas itse sanoi, ettei osaa kirjoittaa käsikirjoituksia. Tuolloin hän ei myöskään koskaan tehnyt sitä yksin, ja esimerkiksi Imperiumin vastaiskussa ja Kadonneen aarteen metsästäjissä Lucas on kreditoitu vain tarinan, ei varsinaisen käsiksen tekijäksi. Ja kuten hyvin tiedetään, ensimmäisen Star Warsin jälkeen Lucas jätti virallisesti ohjaajankin hommat, keskittyen tarinankertojan, visionäärin ja takapirun rooleihin koko 1980-luvun ajan ja pitkälle 1990-luvullekin.

Prequelit olivat hänen paluunsa. Niihin tullessa Lucas oli jostakin syystä päättänyt osaavansa nyt myös käsikirjoittaa, ja uskoi osaavansa yhä ohjatakin, vaikka oli pitänyt siitä lähes 20 vuotta taukoa. Vuosien menestys franchise-imperiumin johtajana oli lisäksi tehnyt hänestä itsevaltiaan johtajan, joka selvästi päätti prequeleissa kaiken keneltäkään kyselemättä. Erityisesti tätä keskimmäistä osaa katsoessa tuntuu siltä kuin kenen tahansa avustajankin olisi pitänyt kyetä kyseenalaistamaan monta niistä päätöksistä. Erityisesti elokuvan toisen näytöksen mahdollisuudet on vielä tuhottu käsiksen ja kuvausten jälkeen yhden kerran lisää leikkausvaiheessa: sotkemalla Obi-Wanin tunnelmalliset, selvästi yhdessä illassa tapahtuvat Kamino-kohtaukset lomittain Anakinin ja Padmén vähintään päiviä kestävään lokoisaan lomailuun Naboolla.

Surkeuden huippu on se, että Kloonien hyökkäys on prequeleista visuaalisestikin vanhentunein. Edellisessä osassa kun luotettiin vielä niin paljon maskeihin ja pienoismalleihin, että se tuntuu Jar Jar Binksistä huolimatta suorastaan käsityöläiseltä elokuvalta. Tässä kaikki on tietokone-efektiä, ylikasvaneilta punkeilta näyttävistä lehmistä Padmén syömään päärynään, eivätkä tehosteet tunnu kestäneen aikaa kuin avaruus- ja maisemakuvissa.

aotc-kamino

”Ai te olette kasvattaneet meille pyytämättä ja yllättäen aivopestyn armeijan? Ja se on vielä mallinnettu kaverista, joka yrittää tappaa minut ja ystäväni? AV!”

Ehkä kaikkein eniten minua ärsyttääkin se, kuinka nimenomaan Episodi II:n, kenties koko prequel-trilogiasta selkeimmin, olisi pitänyt voida olla parempi. Sillä on sisällään siemenet peräti jännittävään mysteeriin. jossa Obi-Wan löytää odottamatta Kaminolta jedejä odottaneen armeijan, jota kukaan ei tiedä tilanneen. Palkkionmetsästäjä Jango Fett osoittautuu muutamassa kohtauksessaan koko trilogian uhkaavimmaksi pahikseksi, ja keskimmäinen näistä kohtauksista, asteroidivyöhykkeen takaa-ajo, onnistuu vielä olemaan trilogian paras avaruuskohtaus (tosin kilpailijoita on saagan nimen huomioiden häkellyttävän vähän). Toinen uusi pahis, itse Christopher Leen näyttelemä kreivi Dooku on hänkin lähtökohtaisesti hyvin kiinnostava: entinen jedi, joka valehtelee yhtä Kauppaliitolle ja toista Obi-Wanille, mutta silti kertoo jälkimmäiselle totuuden Darth Sidiouksesta.

Valitettavasti kaikki nämä siemenet jäävät kasvattamatta. Osaan niistä uskoin aikanaan palattavan Episodi III:ssa, ja suosikkiteoriani oli, että Dooku puhuisi itse asiassa totta antaessaan ymmärtää taistelevansa sithejä vastaan omilla keinoillaan. Tämäkin toivo oli turha: kaikki nämä juonikuviot, kuten käytännössä myös koko kloonisota, jätettiin episodien väliin – katettavaksi kirjoin, sarjakuvin ja animaatiosarjoin (jos kunnolla niissäkään), mutta ei varsinaisissa elokuvissa.

Mitä Kloonien hyökkäyksestä silloin jää käteen? Slave 1:n bassopommit. ”I don’t want to sell you death sticks”. Jälleennäkeminen Watton kanssa. Soundtrackin Across the stars. Jedihävittäjäkoneen valonnopeusapuympyrä. Hyönteisotusten narkissosmainen yhdennäköisyys edellisosasta tuttujen robottien kanssa. Padmén napapaita. ”Good job!”

Aiemmat episodit, osa 4: Pimeä uhka ja kaunis tyhjyys

Niin rakastaen vihattu on ”Episodi ykkösestä” reilussa 15 vuodessa tullut, että on helppo unohtaa, ettei sitä suinkaan suin päin inhottu. Enemmänkin oltiin hämillään: että tällainenkös se vain olikin. Suomessa Pimeä uhka arvosteltiin mediassa tasaisella ”ihan kiva” -tasolla kolmen tähden arvoiseksi. Kuusi vuotta myöhemmin samat lehdet (ja arvostelijat?) lätkivät Sithin kostolle niitä samoja kolmea tähteä, aiempia arvioita anteeksipyytävillä saatesanoilla ”ylivoimaisesti uusien leffojen paras”.

Tai mitä sanotte Keskisuomalaisen kriitikon Marko Ahosen sanoista neljän tähden arvostelussaan: ”En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat haukkuneet Episodi 1:n lyttyyn. Elokuva tarjoaa lähes kaiken, mitä Tähtien sota -fani pystyi odottamaan. Siis lähes kaiken, ei aivan kaikkea. Mutta jossakin vaiheessa hype nousi niin korkealle, että elokuva olisi ollut joka tapauksessa pettymys, ellei se hyppäisi ulos valkokankaalta, ottaisi suihin ja tunkisi miljoonaa taalaa katsojan taskuihin.”

Sieltä tähän, jossa Star Wars Episode I: The Phantom Menace tosiaan on kenties kaikkien aikojen haukutuin elokuva. Ei kai haukkujiensakaan mielestä huonoin, mutta nimenomaan vihatuin. Ja, vaikka Ahonen ei minusta edes ollut valtavan väärässä aikalaisarviossaan: ehdottomasti ainakin pettymys.

tpm-bongo

Tätä elokuvaa monet odottivat kuusitoista vuotta. Kuvassa vasemmalla face palm.

Minun on aivan turha tässä luetella Pimeän uhkan kaikkia ongelmia. Niiden keulakuva (ja sinänsä kyllä ärsyttävä) Jar Jar Binks kun on niiden pienimmästä päästä. Merkittävämpää on esimerkiksi se, että Pimeä uhka tuntuu pönöttävän toiminnankin keskellä (katsokaa vaikka, kuinka Qui-Gon ja Obi-Wan pakenevat kuningatar Amidalan seurueen kanssa Naboolta kuin käyden kävelykokousta). Tai se, kuinka pönötys pysähtyy kolmeksi vartiksi Tatooinelle, jossa juoni tuntuu lainaavan Lucasfilmin tytäryhtiön LucasArtsin klassisia seikkailupelejä: on hankittava moottorin osa, jonka saa vain yhdestä paikasta, jossa ei tosin kelpaa raha, ja jota ei jostain syystä voi vaihtaa missään muuallakaan, joten on tehtävä vaihdannan välineeksi palveluksia. Tai se, kuinka melkein kaikki elokuvassa tuntuu onnistuvan pikemminkin sattumalta kuin sankarien sankarillisuuden ansiosta, kulminoituen tietenkin siihen, kuinka yhdeksänvuotias Anakin Skywalker posauttaa vahingossa Kauppaliiton komentoaluksen tuhannen päreiksi.

Star Wars -sarjan ulkopuolella olen kehitellyt teoriaa miljööelokuvista (terminologisia ehdotuksia otetaan vastaan). Tarkoitan sellaisia scifi-, fantasia- tai vaikkapa supersankarielokuvia, joiden juoni, käsikirjoitus, teema tai hahmot jättävät kyllä paljon toivomisen varaa, mutta joiden sisäinen maailma on mietitty niin huolella, että elokuvassa riittää ihmettelemistä vähintään yhdeksi katsomiskerraksi. Elokuvia, joiden ohjaajan tai käsikirjoittajan voi todeta epäonnistuneen, mutta joiden tuotantosuunnittelijat, lavastajat, puvustajat, äänisuunnittelijat ja mielellään näiden taltioinnissa merkittävässä osassa olevat kuvaajat tekevät niin laatutyötä, että elokuvia ei voi pitää kokonaan kehnoina. Tällaisia elokuvia ovat vaikkapa James Cameronin Avatar, Sam Raimin Oz The Great and Powerful, Disney-yhtiön Tron Legacy ja, tietenkin, Peter Jacksonin Hobitti-möhkäleet.

Jos tällainen jälkikäteisesti eroteltava minilajityyppi on olemassa, on Pimeän uhkan oltava sen suurimpia merkkiteoksia. George Lucasin haukkumiseen on jokaisella Star Wars -fanilla synnynnäinen oikeus, mutta tulkaapa haukkumaan minulle Episodi I:n efektisuunnittelijaa Doug Chiangia, Amidalan pukuloiston luonutta Trisha Biggaria, Darth Maulin ja monen muun hahmon ensimmäisen kerran piirtänyttä Ian McCaigia tai koko kaukaisen galaksin äänimaailman loihtinutta mestari Ben Burttia. He ja monet muut ovat ne sankarit, joiden ansiosta Pimeä uhka kestää kökköyksistään huolimatta monta, monta katsomiskertaa.

Sillä kyllä se niitä tosiaan kestää. Rohkenen väittää, että Pimeä uhka ikääntyy itse asiassa paremmin kuin olisin kymmenen vuotta sitten luullutkaan (ja ehdottomasti paremmin kuin seuraajansa Kloonien hyökkäys). Tässä vaiheessa Episodi I on kuin onkin jo jonkinlaisessa klassikon asemassa: se oli kokonaiselle sukupolvelle ensikosketus Star Warsiin, ja jos ei sen juoneen, niin ainakin juuri sen miljööseen liittyy monilla rakkaita muistoja.

tpm-naboo

Tämäkin kohtaus on tönkkö, mutta matkalle Naboon pääkaupunkiin voisin lähteä.

Tämä johtuu siitä, että vaikka Pimeä uhka epäonnistui elokuvana, se kuitenkin onnistui siinä roolissa, mitä George Lucas valitettavasti ei myöhemmin halunnut elokuvalle suoda. Luojansa toiveista huolimatta Pimeä uhka ei toimi kerronnallisesti sarjan aloituksena (puhumattakaan sitten siitä, että originaalitrilogiaa katsomaton ei voine tätä ”ykköstä” katsoessaan käsittää, miksi tällainen elokuva on saanut niin paljon seuraajia). Mutta se toimii näyttäessään katsojalle laajemman ja ajallisesti aikaisemman kuvakulman hänelle tuttuun Star Warsin galaksiin. Se näyttää originaalitrilogian katsoneelle vain kaksi uutta planeettaa, Naboon ja Coruscantin, mutta ne ovatkin loistavasti erilaiset Episodien IV-VI kaukaisiin perähikiäplaneettoihin verrattuna, käyttäen uuden teknologian mahdollisuudet hienosti hyödyksi miljöiden tuomisessa lihaksi. Planeetat tuntuvat aidoilta, asutuilta maailmoilta, eikä esimerkiksi gunganien kaupungin vaikuttavuutta pitäisi kokonaan sivuuttaa siksi, että rotua päällimmäisenä edustava hahmo joutaisi mennä. Samalla galaksi tuntuu yhä Star Warsilta, ainoastaan monipuolisemmalta ja laajemmalta – vaikka tarinasta ei voi samaa sanoakaan.

Pimeä uhka esittelee niin ikään usein sivuutetun onnistuneesti sen, kuinka Tasavallan ja jedien suuruuden vuodet ovat jo lähellä loppuaan. Tasavaltahan esitetään rauhan liittona, joka kuitenkin sallii kaupallisen yrityksen tehdä invaasion jäsenplaneetalleen (ja vihjaa vieläpä kansanmurhasta siinä sivussa). Jedit taas nähdään viisaina ja voimakkaina, mutta kuitenkin niin dorkina, että mittaavat jediyttä veriarvoista eivätkä sydämellä, josta myöhempi Yoda aina puhuu. Nämä ristiriidat eivät lukeudu käsikirjoituksen ongelmiin, vaan ovat täysin tarkoituksellisia. Ylipäätään Lucasin prequel-trilogian onnistunein juoni kulkee koko ajan taustalla, selittäen Tasavallan siirtymän Imperiumiksi ja Palpatinen valtaannousun – sen päällä vain ovat ne vähemmän onnistuneet juonet.

Päällimmäiseen juoneen (tai sen olemattomuuteen) liittyykin Pimeän uhkan kaikkein ylittämättömin ja perustavanlaatuisin ongelma – virhe, joka paljon Jar Jar Binksiä pahemmin asettaa sen koko olemassaolon kyseenalaiseksi. Se on se, että Pimeä uhka ei itse asiassa ole episodi ykkönen, vaan episodi nolla. Se ainoastaan esittelee maailman ja johdattaa trilogian kolme keskeisintä hahmoa (Amidalan, Anakinin ja Obi-Wanin) toistensa luokse, mutta ei vaivaudu juuri aloittamaankaan heistä kahden viimeksi mainitun tarinaa. Itse asiassa he eivät kunnolla kohtaa vielä toisiaankaan: Amidala ja Obi-Wan eivät taida käydä elokuvassa yhtäkään keskustelua, eivätkä Anakin ja Obi-Wankaan pääse juuri tervehdystä pitemmälle. Lucasin ratkaisu sijoittaa ensimmäinen tarina Anakinin lapsuuteen – ja nostaa sen päähenkilöksi episodin lopussa kuoleva Qui-Gon Jinn – oli mielestäni valtava virhe, joka heijastuu prequel-trilogian kahteen seuraavaankin elokuvaan. Kuinka toisenlainen olisikaan Anakinin lankeemus, jos sitä ja hänen ystävyyttään Obi-Waniin olisi seurattu kahden elokuvan sijaan kolmen ajan?

tpm-obiwan

Sori poika, en minäkään tajunnut, että tämä olisi tämmöinen pilottijakso.

Kun Pimeää uhkaa katsoessa ummistaa silmänsä varsinaiselta juonelta ja valkokankaan tapahtumiltakin, sen uusintakatsomisten nautittavuuden isoimmaksi esteeksi muodostuvatkin hahmot – enkä vieläkään tarkoita päällimmäisenä sitä, että Jar Jar astuu kakkaan Tatooinella. Qui-Gon Jinniä näyttelevä Liam Neeson tekee sinänsä vankkaa työtä, epäilemättä yhden Pimeän uhkan parhaista rooleista, ja kantaa kyllä elokuvan ihan kelvollisesti, mutta hänen vuokseen Ewan McGregorilla ei ole koko elokuvassa juuri mitään tekemistä. Skotti näytteleekin roolin omituisesti yhtenään virnuillen. Jake Lloyd, toinen katsojaraivon yleiskohde, tekee puolestaan lapsinäyttelijäksi hyvää ja Episodi I:n mittarilla jopa elämänmakuista työtä, mutta hahmo on kirjoitettu täyteen Jippii!-huudahdusten tyyppisiä, katsojan korvaan vihlovia hölmöyksiä. Paha virhe on myös vaakakupin toisen pään eli roiston unohtaminen: Darth Maulille suunniteltiin ilmeisesti vain se mainittu ulkomuoto, koska minkäänlaisena hahmona tätä kaksoisvalomiekan heiluttajaa ei voi pitää.

Neesonin lisäksi parasta työtä tekee Natalie Portman, jonka kuningatar Padmé Amidala Naberrie on ylivoimainen prequel-hahmosuosikkini. Vaaleilla valitun teinikuningatar Amidalan tunteita paljastamattomasti lausutut hätähuudot (”I will not condone a course of action that will lead us to war”) vaikuttavat minuun edelleen, monen monta katsomiskertaa myöhemmin. Pukuineen ja vähine eleineen Amidala on paras esimerkki siitä, mitä prequel-trilogian olisi pitänyt tarjota vieläkin enemmän: aivan toisenlaista toiseutta ja alieniutta kuin mikä Episodi IV:n kapakasta muistetaan.

tpm-amidala

”Minä en ole valmis katsomaan, kuinka perustatte komitean selvittämään asiaa”, toteaa Amidala, ja katsoja saattaa olla sattuvan samaa mieltä.

Pimeä uhkan pettymys kannattaa pitää mielessä joulukuussa. Moni asia (ehkä ennen muuta ohjaaja-käsikirjoittaja) on toisin, mutta moni myös samoin: myös The Force Awakensiin kohdistuu tällä hetkellä kohtuuttomia odotuksia ja hypeä, jonka vastaavaa saattoi hyvinkin olla ilmassa vain Pimeän uhan kohdalla.

Ja niin ohi Pimeä uhka monesta maalistaan todella ampui, että nämäkin puolusteluni tuntuvat varmasti monista ansaitsemattomilta. Mutta jos en ole aistinut aivan väärin Pimeän uhkan vähittäistä armoa katsojien keskuudessa, on mainittava vielä yksi siihen todennäköisesti vaikuttanut tekijä: elokuva päättyy paljon paremmin kuin alkaa. Lopputaistelu on rytmiltäänkin kuin eri leffasta. Mahtaakohan kiitos siitä kuulua John Williamsin Duel of the Fates -hitille (soundtrack kuuluu muutenkin elokuvan vahvuuksien listalle), mutta kun Episodi I viimein todella purskahtaa toimintaan kaiken pönötyksen ja hitaasti etenevän seikkailupelin jälkeen, se todella toimii. Tällä seikalla on merkitystä tässä vaiheessa, kun näitä elokuvia katsotaan kymmenensiä kertoja tai kolmen-kuuden leffan maratoneina: loppufiilis katsomossa Episodi I:n jälkeen on enemmän ”jes, tästä eteenpäin” kuin ”huh, onneksi ohi”.

Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava, että aivan pieni seikka Pimeän uhkan maineessa ei varmaankaan ole se, mitä sitä seurasi. Sillä jos tässä olenkin halunnut sanoa, että Episodi I:ssä on kaikista vioistaan huolimatta myös viihdyttävä puolensa, ja että se ylipäätään ei ole aivan niin umpisurkea kuin millaisena sitä pidetään, olen melko lähellä kääntämään nämä sanat päinvastaisiksi, kun käsittelyyn otetaan Episodi II, tämän elokuvasarjan todellinen aallonpohja.

 

Aiemmat episodit, osa 1: Uusi toivo ja kaiken alku

Star Wars. Tähtien sota. Episodi IV. ANH.

Elokuvalla, joka aloitti kaiken, mutta joka myöhemmin päätyi kronologiseksi neljänneksi osaksi suurempaa kertomusta, on perin ymmärrettävästi monta nimeä. Se, että Fox-kanava tänään esitti elokuvan pitkästä aikaa Suomessa alkuperäisellä kotimaisella nimellään Tähtien sota, tuntui virkistävältä, mutta melkein oudolta. Koska alkuperäisestä nimestä on tullut koko elokuvasarjan ja vielä laajemmin koko franchisen nimi, on välillä tuntunut siltä, että ihmiset, jotka kutsuvat yhtä elokuvaa pelkästään ”Tähtien sodaksi” tai ”Star Warsiksi” ovat todennäköisesti hyvin satunnaisia katsojia tai itsepintaisia kriitikkoja. Star Wars Episode IV: A New Hope (1977) on harvinaisuus: klassikkoelokuva, joka on käytännössä vaihtanut nimeä ensi-iltansa jälkeen.

anh_crawl1977

Alkupiste. Vuonna 1977 Star Wars oli alkuteksteissäänkin vain Star Wars, ilman episodinumeroa ja alaotsikkoa.

Jos sarjan luojalta George Lucasilta kysytään, nimen lisäksi tarkoitus oli muuttaa koko elokuvan luonne. Enkä tällä kertaa edes viittaa elokuvaan vuosien 1997 teatterijulkaisuun (special edition) tai dvd:llä ja bluraylla julkaistuihin versioihin (”special editionit II ja III”) lisättyihin ja muokattuihin tehosteisiin. Ei, tarkoitan nimenomaan alkuperäisen elokuvan jälkikäteistä uudelleenasemointia suuremman saagan neljänneksi osaksi.

Prequel-sukupolven näkökulmasta originaalileffa näyttäytyy joka tapauksessa ”sen vanhan trilogian” ensimmäisenä osana, todennäköisesti hidastempoisena ellei suorastaan vanhahtavana. Vastaavasti tämän vuoden joulukuussa saa alkunsa katsojasukupolvi, joka näkee uuden trilogian ensimmäisenään – tai vähintään ”omana” – Star Warsinaan, ja siten kaikki aiemmat episodit toisin kuin me. Tämä ikääntyvän taideteoksen luonnollinen evoluutio ei kuitenkaan riittänyt Lucasille: hänen pitäessään sarjaa näpeissään uusien fanien tapa nähdä A New Hope oli vuosia suorastaan virallinen paradigma, ainoa oikeaksi hyväksytty näkökulma. Okei, hidastempoiseksi arvottaminen ei sentään kuulunut viralliseen katsantoon – mutta sellaisenahan vuoden 1977 elokuva väistämättä näyttäytyy nopealiikkeisen Episodi III:n eli Revenge of the Sithin (2005) perään katsottuna.

Mitä tahansa mieltä special editioneista tai originaalien originaaliversioiden julkaisun tarpeellisuudesta ollaankin, tätä käsitystä en suostu pitämään kuin vääränä. Lucasin linjaus siitä, että elokuvat tulisi katsoa järjestyksessä I-VI tekee karkeaa vahinkoa katseltaville elokuville, ja on todennäköisesti kaikkein suurin todistuskappale siitä, että suuri luoja tosiaan menetti ison osan ymmärrystään oman luomuksensa ansioista originaalitrilogian ja prequel-trilogian välissä.

Sillä ei Episodi IV ole elokuvasarjan neljäs osa – se on ensimmäinen. Silmarillion tapahtuu ennen Tarua sormusten herrasta, mutta maailmassa tuskin on ketään, jonka mielestä se kannattaisi lukea ensimmäisenä Tolkien-teoksena. Star Wars -sarjan tapahtumilla on toki kronologinen järjestyksensä, jossa Episodi IV tapahtuu III:n jälkeen ja ennen V:tä, ja jossa episodin otsikkokin erittäin ovelasti on A New Hope – eihän uutta toivoa, nimittäin, voi olla olemassa ennen kuin on ollut vanhoja ja menneitä toivoja. Mutta ei se tarkoita, etteikö elokuva, josta kaikki alkoi, olisi edelleen relevantti aloituspiste.

Ensikertalaisen katsojan näkökulmasta tarinan aloittaminen keskeltä ei ole ongelma, vaan tärkeä osa sarjan perimmäistä viehätystä. Toisin kuin monet oikeat scifi-elokuvat (Star Warshan ei edes ole scifiä, vaan pikemminkin fantasiaa), Star Wars ei sijoitu puhtoiseen ja valmiiksi pohdittuun tulevaisuuteen, vaan todellisen oloiseen maailmaan, joka vain poikkeaa omastamme. Englanninkielinen termi ’used future’ on kuvaava: Star Warsin galaksi oli käytetty, likaisuudessaan todellinen. Galaksi, jossa lennettiin valon nopeudella, mutta jossa sankareiksi kasvavienkin hahmojen arkiset huolet koskivat kosteusviljelyä ja avaruusalusten kasassa pysymistä. Star Warsin maailmalla ja hahmoilla tuntui jo vuoden 1977 katsojan silmissä olevan historia, vaikka alkuskrollissa ei vielä ollutkaan episodinumeroa, joka suoraan vihjaisi mitään aiemmista tarinoista.

anh_benhut

A New Hope ei sisällä yhtään kohtausta, jossa kaikki sen sankarit pääsisivät ryhmäkuvaan, koska Ben Kenobi poistuu tarinasta ennen mahdollista tapaamistaan prinsessa Leian kanssa. Tästä kohtauksesta taas puuttuvat Han ja Chewbacca.

Se, että George Lucas aloitti avaruussarjansa elokuvasta, jossa nuori maalaispoika, salaperäinen velho ja rempseä kulkuri pelastavat prinsessan, ei johtunut siitä, että ajan teknologia olisi pakottanut hänet kertomaan ensimmäiseksi juuri tämän edullisesti toteutettavan tarinan. Eihän hän oikeasti tiennyt tätä kolmatta pitkää elokuvaansa kirjoittaessaan edes olevansa tekemässä elämäntyötarinansa neljättä kronologista osaa. Toki jo tuon kirjoitustyön aikana Lucas tuli kehitelleeksi karkeita suuntaviivoja niille jatkotarinoille, jotka tulevina vuosina muotoutuivat Imperiumin vastaiskuksi ja Jedin paluuksi, ja sille taustatarinalle, josta paljon myöhemmin tuli prequel-trilogia, mutta kaiken tämän elokuvallinen toteuttaminen oli originaalileffan yllätysmenestykseen asti vain pilke ohjaajan silmäkulmassa. Luke Skywalkerin tulevista vaiheista, saati sitten Darth Vaderin menneistä, tuskin puhuttiin kuvauksissa, joissa Ben Kenobi esimerkiksi ei vielä valehdellut puhuessaan itsestään, Anakin Skywalkerista ja Darth Vaderista kolmena eri henkilönä – Vader kun ei tuossa vaiheessa ollut Lucasinkaan mielestä Luken isä.

Ja tämä kaikki on tietenkin aivan fine. On normaalia, jopa toivottavaa, että elokuvasarjan tarina kasvaa kerrottaessa. Star Warsin episodi IV on origo, alkupiste, josta suuri sarja eteni ensin eteenpäin, sitten taaksepäin ja ensi joulukuusta alkaen taas eteenpäin (sekä siinä välissä muiden käsissä ja muissa medioissa kaikkiin suuntiin menneisyyteen ja tulevaisuuteen). Episodi IV on ensimmäinen Star Wars -elokuva, ja vaikka Lucas itse muuta väittäisi, on kaikkea muuta kuin hänen tappionsa, että sellaisena sen näemme. Vuonna 1977 valmistunut elokuva on valmistunut ennen vuonna 1999 valmistunutta – ja myös vuoden 1999 jälkeen se kannattaa katsoa ennen seuraajiaan.

A New Hope johdattaa katsojan kaukaisen galaksin kauan sitten tapahtuneisiin tarinoihin, kuinka ollakaan, täydellisesti. Prequelien jälkeen katsottuna se tosiaan on hidas: tarina kulkee viestikapulan lailla kuljettaen ensin droidit kapinallisaluksesta autiomaan takana odottavan Luken luo, sitten tämän kolmikon traagisten tapahtumien kautta Ben Kenobin adoptoimiksi ja lopulta kasvavan seurueen Han Solon alukseen ja kohti seikkailun seuraavaa vaihetta. Elokuvalla kestää lähes tunnin, siis puolet kestostaan, päästä pois Tatooinelta, joka sitäpaitsi prequel-katsojalle olisi jo tuttu autiomaaplaneetta.

Avausepisodina katsottuna aikaa sen sijaan ei hukata lainkaan. Jokainen viestinviejä lisää oman kerroksensa tarinaan ja avaa galaksia katsojalle. Ei ole mikään sattuma, että tätä rakennetta noudattelevat monet sadutkin. Mutta, toisin kuin sadut, jotka yleensä päättyvät sulkulauseeseen elämän loppuun asti elämisestä, A New Hope päättyy hädin tuskin puolipisteeseen. Sekin on osa elokuvan avainta, ja sitä, että seikkailu jatkui jo aikanaan katsojien mielikuvituksessa ja nuorempien katsojien leikeissä.

anh_throneroom

Loppukohtaus, joka oli jo aikalaiskatsojillekin kaikkea muuta kuin loppu.

Kun A New Hope saavuttaa loppufanfaarinsa ja sankareiksi kasvaneet nuoret miehet saavat mitalinsa, elokuvan sisällä on kulunut vain muutama päivä, eikä tarina tunnu saagaa kokonaisuutta tarkastellen kuin alkaneen. Vähät vielä siitä, että Kapinaliiton voitto Imperiumista on vain väliaikainen: paljon väkevämpi keskeneräisyyden signaali on kerronnallisesti se, että tarinan roisto, Darth Vader, ei ole kohdannut tarinan sankaria, Luke Skywalkeria kertaakaan kasvokkain. Itse asiassa ainoa repliikki, jossa kumpikaan heistä tunnustaa toisensa olemassaolon, on Vaderin avaruustaistelun lomassa itselleen lausuma huomautus siitä, että Voima on vahva eräässä kapinallispilotissa.

Jälkikäteisen katsojan näkökulmasta on siis suuri vaara, että osa alkuperäisen elokuvan hienostuneesta koneistosta nykii ja tökkii. Minäkin, joka tutustuin sarjaan 1990-luvun puolivälissä ja vasta noin 11-vuotiaana, tunsin tosipuraisun vasta kaikki kolme silloista elokuvaa katsottuani – ensimmäinenkin kyllä viehätti jo ensikatsomalla, muttei vielä faniuttanut. Todella moni elokuvan vuonna 1977 nähnyt on kertonut olleensa totaalisen koukussa jo ensisekunneista lähtien: siitä kohtauksesta, jossa valtava avaruusalus lipuu valkokankaan yli. Myöhemmin minäkin toki tajusin avauskohtauksen majesteettisuuden, mutta vhs:ltä, televisioruudusta, 4:3-kuvasuhteessa ja kotisohvalta katsottuna se ei vain kerrassaan tehnyt nuoreen katsojaan valtaisaa vaikutusta edes kaksikymmentä vuotta sitten. Nykyiset kotiteatterit auttavat osaltaan asiaa, mutta epäilen suuresti vaikutuksen tehoa katsojaan, joka olisi sitä ennen ilakoinut värikylläisten prequel-elokuvien läpi.

Katsoja on aina katsomishetkensä vanki, mutta sittenkin: kun siristää silmiään läpi kaiken sen, mitä Hollywoodilla, blockbustereilla tai ylipäätään viihde-elokuvalla on jo 38 vuoden ajan tarkoitettu, on pohjimmiltaan helppo nähdä, miksi alkuperäinen Star Wars mullisti (hyvässä ja pahassa) koko elokuvateollisuuden. Tässä yksi yksinkertaistus: Se valaisi valkokankaan puhtaalla seikkailulla, jossa hyvä taisteli pahaa vastaan mielikuvitusta kutkuttavassa vaihtoehtomaailmassa. Tämä resepti, joka nyt tuntuu niin valtavirtaiselta, ei ollut sitä 1970-luvulla, jolloin katsotuimpia elokuvia olivat Kummisetien kaltaiset vakavat draamat.

Samalla tulee kuitenkin muistaa, ettei menestyksen avain ollut tietenkään pelkkä viihteellisyys tai osuminen siinä ”oikeaan aikaan” – toki siinä oli kyse myös siitä, että George Lucasin elokuva yksinkertaisesti oli lajissaan niin pirun hyvä. Epäonnistunut avaruusseikkailu olisi unohdettu pian, vaikka sille olisi ollut kuinka suuri tiedostamaton kaipuu.

anh_cellblock

Näillä käytävillä seikkailtiin lukemattomissa leikeissä elokuvan jälkeen – ja varmasti monen aikuiskatsojankin päässä. Toki Lucasin itsensäkin: kuvassa käytävä jatkuu kauemmas kuin vuonna 1977, sillä tätäkin kohtaa korjailtiin myöhemmin.

Episodi IV:ksi uusintaesityskierroksella ristitty elokuva ei vielä ollut avain vuosikymmenien saagaan, The Force Awakensiin tai edes George Lucasin upporikastumiseen. Jatko-osan menestys oli vielä kaikkea muuta kuin taattua. Oli kuitenkin äärimmäisen olennaista, että jo ensimmäisessä osassa olivat siemenet yhtä elokuvan mittaista yksikköä suurempaan kokonaisuuteen. Ajatusleikkinä voidaan esimerkiksi miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos blockbusterien aika ei olisikaan alkanut Lucasin Star Warsista ja Steven Spielbergin Tappajahaista (1975), vaan suoraan miesten myöhemmästä yhteistyöstä Kadonneen aarteen metsästäjistä (1981). Vaihtoehtoisessa maailmassa, jossa Indiana Jones olisi nähnyt päivänvalon ennen Star Warsia, seikkaileva arkeologi olisi hyvinkin saattanut tehdä elokuvateollisuudelle sen minkä A New Hope teki. Mutta on mahdotonta kuvitella, että Indiana Jonesista olisi sittenkään kasvanut Star Warsin kaltainen suuri saaga – vaikka Indy-elokuvia varmaankin olisi tässä vaihtoehtomaailmassa enemmän kuin omassamme. Ei, sillä Indiana Jonesissa, kuten useimmissa muissakaan elokuvissa – niitä mitenkään tällä moittimatta – ei ole sisässään siemeniä kokonaiseen universumiin.

Siksi tämä kirjoitussarja, johon lupaan syksyn aikana viisi muutakin osaa ja jossa sanon omat tämänkertaiset sanani kuudesta tähänastisesta Star Wars -elokuvasta, ei olisi mitenkään voinut alkaa episodista I. Ensin oli episodi IV, ja sitä ilman tätäkään blogia ei olisi.

Viisi pelkoa The Force Awakensista

Jouduttuani hiljattain yrittämään vastata kysymykseen siitä, odotanko The Force Awakensin olevan ”hyvä elokuva”, yritän antaa tällä kirjoituksella jonkinlaisen vastauksen. Lähestyn asiaa käänteisesti: listaamalla viisi aitoa pelkoa, jotka minulla Star Wars Episodi VII:stä on.

Tosin yksikään näistä peloista ei ole ”Elokuva ei ole hyvä”.

artoopiilossa

Voima varjele, mitä sieltä tulee! Artoota melkein hirvittää katsoa. (kuva: Aki Jörgensen)

Pelko 1: The Force Awakens ei ole Episodi VII.

Tämä on ylivoimaisesti suurin pelkoni. Muistattehan, kuinka koulussa opettajat yrittivät nuijia päähämme, että täysin oikeita tietoja sisältävästä vastauksesta saa nolla pistettä, jos se ei vastaa kysyttyyn kysymykseen. Tämä vaara vaanii uuden Star Wars -elokuvan yllä Damokleen valomiekkana. Episodinumerottomasta markkinointinimestään huolimatta alkuskrollissa lukenee järjestysnumero. Jos Episodi VII ei lunasta otsikkoaan, se ei oikeuta olemassaoloaan.

Tämä hirvittää minua, kun The Force Awakensista puhutaan siihen tapaan kuin ”on epävarmaa, kuinka suuri rooli Skywalkerin kaksosilla on” (Entertainment Weekly). Tähänastinen Star Wars -sarja kertoi konfliktista (organisatorisesti) jedien ja sithien, (aatteellisesti) demokratian ja diktatuurin sekä (filosofisesti) vihan ja rakkauden välillä. Henkilökohtaisella tasolla kaikki nämä konfliktit kulminoituivat Anakin Skywalkeriin ja hänen poikaansa Lukeen. Seitsemännen episodin tulisi tuntua niin oleelliselta jatkolta tälle kaikelle, että sen olisi aina pitänyt olla osa kokonaisuutta – muuten se ei ole seitsemäs episodi, vaan ainoastaan uusi seikkailu samassa universumissa.

Pelko 2: The Force Awakens on Episodi VI.7.

Tämä pelko saa voimaa edellisestä Star Wars -trilogiasta, sillä juuri tämä on mielestäni parjatun The Phantom Menacen kaikkein perustavin ongelma. Star Wars -sarjan Episodi I ei niinkään ole ykkönen kuin nolla: se tapahtuu ajallisestikin irrallaan seuraavista osista, lähinnä esittelee maailman ja kertoo simppelin tarinan, jolla on vain vähän aitoa vaikutusta seuraaviin osiin. Se on kuin pilottijakso televisiosarjalle, jonka oikea tarina nähdään niissä seuraavissa kymmenissä jaksoissa. Valitettavasti Episodi I:tä ei kuitenkaan sarjojen tapaan seurannut tuntikaupalla tarinankehittelyä (paitsi paljon myöhemmin animaatiosarjoissa, mutta niitä en nyt laske). Episodit II ja III eivät kahdestaan riittäneet muodostamaan sitä kaarta, joka Anakin Skywalkerin lankeemukseen ja kloonisotien galaktiseen kurimukseen olisi tarvittu. Välistä ikään kuin puuttui yksi kokonainen elokuva, koska trilogian ensimmäinen osa oli tuhlattu johdannoksi.

Tämä vaara on jälleen olemassa, kun ohjaaja-kirjoittaja JJ Abrams johdattelee meidät takaisin kaukaiseen galaksiin 30-35 vuotta Jedin paluun jälkeen. Jos suurin osa The Force Awakensista käytetään galaksin tilan vähittäiseen paljastamiseen ja siihen, kuinka uudet hahmot tapaavat toisensa, kohtaavat vanhoja hahmoja, törmäävät uusiin pahiksiin ja päätyvät lopulta siihen, missä heidän kaikkien tätä uutta tarinaa varten tulee olla, seitsemäs episodi voi jälleen tuntua uuden trilogian episodilta nolla. Tähän pelkooni vaikuttavat ennakkotapaukset: Hollywoodin viime vuosien remake- ja reboot-muodissa ovat korostuneet nimenomaan origin storyt, joissa kokonainen elokuva kirjoitetaan tiimin kasaamisen ympärille (AvengersStar Trek).

Pelko 3: The Force Awakens on köyhän tarinaryhmän expanded universe.

Tämä pelko on suunnattu vihkiytyneille. Suurelle yleisölle uusi Star Wars -elokuva on aito jatko-osa: ei uusintaversio, ei reboot, vaan paluu vanhaan tarinaan vuosikymmeniä myöhemmin. Tähän perustuu merkittävä osa elokuvan odotusarvoa, ja tähänastisen markkinointikampanjan painavin hetki oli vanhentuneen Han Solon näyttäminen saapumassa kotiin. Mutta samaan aikaan on kylmä fakta, että meille faneille The Force Awakens itse asiassa on reboot, elokuvan pyyhkiessä pöytää kymmenien vuosien aikana kerrotuilla expanded universe -tarinoilla. Oli Legends-otsikon saaneiden tarinoiden laadusta mitä mieltä tahansa, ne kuitenkin muodostivat suhteellisen yhteensopivan kertomuksen galaksin tapahtumista Jedin paluun jälkeen. Tuon kertomuksen olivat kehittäneet 30 vuoden aikana kymmenet kirjoittajat, joukossaan Timothy ZahninMichael A. Stackpolen ja James Lucenon kaltaisia arvostettuja nimiä.

Jossain syvällä uuden trilogian juonen pohjalla ovat George Lucasin omat ajatukset galaksin myöhemmistä vaiheista, mutta osallisista esimerkiksi Abramsin mukaan lopulliseen tarinaan päädyttiin vasta hänen mukaantulonsa jälkeen. Se tarkoittaisi, että Abrams, Lawrence Kasdan ja Lucasfilmin tarinaryhmä keittivät uuden trilogian tapahtumat kokoon vain joidenkin kuukausien aikana, elokuvan lukitun tuotantoaikataulun jo vauhdilla lähestyessä. Hyvässä maailmassa tuoreet aivot ja keskittynyt maali – uusi Star Wars -elokuvatrilogia – ovat tuottaneet koherentimman ja älykkäämmän vision kuin irtonaisten kirjoittajien parviäly aiemmin. Mutta kolmas pelkoni on, että The Force Awakensin näkemys siitä, mitä galaksille, jedeille tai Luke Skywalkerille on tapahtunut, on vaisumpi ja harkitsemattomampi kuin se galaksin tulevaisuus, joka kirjoissa ja sarjakuvissa oli jo olemassa. Jopa sellainenkin seikka kuin prinsessa Leian ja Han Solon suhteen laatu on riskijuttu: me kaikkihan olimme tietävinämme, kuinka onnellisesti siinä romanssissa ”aiemmin” kävi. Petymmekö nyt?

Pelko 4: The Force Awakens on originaalitrilogian kommenttiraita.

Tämä pelko, enemmän kuin mikään kolmesta aiemmasta, juontaa nimenomaan ohjaaja-kirjoittajavalintaan. Abramsilla on ikävä taipumus täyttää teoksiaan siisteillä jutuilla, joiden järjellinen selitys jää toissijaiseksi tai jotka iskevät silmää aiemmin nähdylle. Erityisesti hänen Star Trekinsä ovat täynnä viittauksia vanhoihin tarinoihin. Osa niistä toimii erinomaisesti – osan katsojista ymmärtäessä viitteen ja toisten huomaamatta mitään – mutta etenkin Into Darknessin loppupuolella aiemmin kerrotun tarinan toisintaminen menee lähelle uusintaversiota ja tasolle, jolla aletaan lähestyä parodiaa. Trekeissä Abramsin avaruusselitys oli, että elokuvan sisällä syntynyt vaihtoehtouniversumi on kosmisesti seurailevinaan aiemman universumin tapahtumia. Mutta Star Warsissa, jonka seitsemännen elokuvan tulisi olla aito jatko-osa (ks. Pelko 1) pelkkä nostalgiaan nojaaminen olisi suuri virhe.

Aivan Into Darknessin kaltaista A New Hopen tarkan juonen kopiointia en pelkää, mutta viitteitä tämänkin pelon aiheellisuudesta on silti liikaa. The Force Awakenshan alkaa, kuten meille on jo tähän mennessä vahvistettu, aavikkoplaneetalla etäällä galaktisista konflikteista asuvasta nuoresta sankarista, joka päätyy seikkailuun törmättyään pulassa oleviin toisplaneetallisiin vierailijoihin. Pahis Kylo Renin arvataan tavoittelevan Darth Vaderin asemaa, ja luvassa on jälleen kapakkakohtauskin (Vanity Fair). Jos Episodi VII keskittyy koko kestonsa ajan toistamaan tai mukailemaan originaalitrilogian juonta, kohtauksia, hahmoja ja repliikkejä (”I have a bad feeling about this” sieltä tietysti tulee, mutta toivottavasti ei monta muuta), sen katsominen itsenäisenä elokuvana kärsii.

Pelko 5: The Force Awakens on komedia.

Viimeinen pelkoni liittyy oleellisesti edelliseen, mutta pelkojen maailmassa on silti mahdollista, että edelliseltä pelolta vältyttäisiin, ja tälle karille silti ajettaisiin. The Force Awakens on elokuva, jonka yläotsikko sisältää sanan ”sodat”. Se sijoittuu galaksiin, joka kaikesta päätellen on huonommassa jamassa kuin suurin osa vanhoista faneista (tai vanhoista jatkokirjailijoista, ks. Pelko 3) oletti. Huhujen perusteella siinä saattaa tapahtua hyvinkin kauheita, mikä tietysti ei olisi ihme sarjassa, jonka ihka ensimmäisessä osassa jo nähtiin planeetan räjäyttävä superase.

Samaan aikaan sen on kuitenkin määrä aloittaa uudelleen maailman suurin franchise, ja vedota esimerkiksi merkittävään leluilla leikkivään katsojasegmenttiin. Sen ohjaaja tunnetaan leikkivänä visionäärinä, joka mielellään täyttää dialogin kepeällä vitsailulla. Se valmistuu tallista, jossa on katsottu viisaaksi valita Han Solo -elokuvan ohjaajiksi Lego-leffan tekijät. Viides pelkoni siis on, että The Force Awakens kurtistaa kulmakarvojaan, mutta pitää kielen syvällä poskessa. Star Wars -elokuvan tulee olla hauska katsoa, mutta originaalitrilogian onnistuneisuudessa oli silti olennaista, että elokuvat ottivat itsensä vakavasti.

Jokainen näistä peloista voisi toteutua, ja elokuva silti olla vielä ”hyvä”. Erityisesti ensimmäinen pelkoni voisi realisoitua totaalisesti, ja lopputulos olla silti toiminnallisena viihde-elokuvana arvioituna erinomainen: se ei vain olisi ”hyvä episodi seiska”. Neljäs pelkoni taas vaikuttaisi toteutuessaan merkittävästi elokuvan uudelleenkatsottavuuteen, ainakin omalla kohdallani, mutta senkään realisoituminen ei välttämättä häiritsisi monia suuren yleisön kertakatsojia. Ehtimiseen originaalitrilogialle vinkkaileva filmi saattaisi jopa varmistaa primitiivireaktion ”olihan se paljon parempi kuin prequelit”.

Entä sitten se kysymys? Odotanko Episodi VII:n olevan ”hyvä elokuva”? Niin… Minulla ei ole tällä hetkellä kovinkaan bad feeling (äskettäinkin kirjoitin näin innostuneita). Mutta oikeastaan en aidosti osaa vastata. Vastaukseni siitä, olivatko Episodit I-III ”hyviä elokuvia”, ei sekään tiivisty yhteen sanaan.

Ensin pitäisi esimerkiksi osata katsoa niitä muiden elokuvien tapaan.