The Mandalorianin ykköskausi oli tuore ja tyylikäs, vaan harmi kyllä vähän tylsäkin (mutta oliko se vasta aloittelua?)

The Mandalorianin ensimmäinen kausi on viimein nähty Suomessakin. Noin kymmenen kuukauden viiveellä – mutta sentään sillä hopeareunuksella, että nyt pääsemme jatkamaan suoraan kakkoskauteen, kun perjantaista alkaen Disney+:ssa julkaistaan meilläkin jaksoja, jotka ovat uusia kaikille.

Kirjoitin aiemmin The Mandalorianin tuoreista aineksista ja toisaalta tuttuuden tunnetta tuovista suorista edeltäjistä. Tämä kirjoitus on niin sanottu virallinen kritiikkini The Mandalorianin ykköskaudesta. Samalla se sisältää ajatuksia kakkoskaudesta ja viittaa lopussa myös kakkoskauden näyttelijöitä koskeviin huhuihin.

Kuten tosiaan kirjoitin jo aiemmin, The Mandalorian on sarja, jota on todella mukava katsoa. Ainakin pari ensimmäistä jaksoa menee Star Wars -fanilta jo sitä ihmettä ällistellessä, että niinpä vain tosiaankin silmien edessä pyörii näyteltyä Star Warsia, joka näyttää ja tuntuu aidolta asialta, vaikka tähän asti tällaista on ollut olemassa vain niiden 11 elokuvan verran. Virnistelin varmasti leveästi pitkälle ekan jakson keston ajan.

Alkuihastelun jälkeenkin Jon Favreaun vetämä sarja tuntuu tuoreelta, koska se monella tavalla on sitä: eivät Star Wars -elokuvat tai animaatiosarjat ole olleet tällaisia yhden hahmon ympärillä pyöriviä, rytmiltään jopa rauhallisia westernejä. Sarjan lähimmät verrokit löytyvät pikemminkin SW-sarjakuvista, mutta koska kyse ei ole minkään aiemman tarinan filmatisoinnista tai suorasta kopiostakaan, läpeensä marinoitu fanikin on uuden äärellä. Ainakin itseni yllätti The Mandalorianissa positiivisesti se, että nyt on todellakin tehty jotain, joka on melkein kuin eri genreä kuin mihin on totuttu – samoin kuin se, että ollakseen perheystävällisen Disney+:n lippulaivasarja, The Mandalorian on yllättävän väkivaltainen, huumoriton ja muutenkin aikuisille suunnattu.

Suuret skriinit, pienet studiot. Nyt kun eka kausi on nähty, myös Suomen Disney+:sta löytyy The Mandalorianin ”making of” nimellä Disney Gallery: The Mandalorian.

Tätä taas ei välttämättä tarvitsisi edes mainita, tai sitten se olisi aivan oman postauksensa asia, mutta: The Mandalorian on teknisesti kaikin puolin ensiluokkainen ja se erityisesti näyttää todella hyvältä. Siis todella hyvältä. Suurelta osin valtavien screenien edessä studiossa kuvattu sarja kestää visuaaliselta ilmeeltään täysin vertailun Star Wars -elokuviin. Mittakaava toki näkyy: sarjassa ei juuri ole joukkokohtauksia, ja lähes koko ykköskausi sijoittuu melko mielikuvituksettomille syrjäseutuplaneetoille. Mutta tällaiset valinnat ovatkin varmasti olleet aivan järkeviä. Uudesta tekniikasta huolimatta paljon on tehty tutusti ja totutustikin: esimerkiksi sarjan läpimurtotähti ”Baby Yoda” on toteutettu pääasiassa nukkena (cgi-mausteilla), ja se eli hän todellakin tuntuu oikealta olennolta, jonka kanssa muut näyttelijät näyttelevät.

Jos siis George Lucasin Underworld-sarjahanke kaatui aikanaan siihen, että Star Wars -brändin arvoista kerrontaa ei vain ollut vielä alle 10 vuotta sitten taloudellisesti mahdollista tehdä telkkariin, tämän ongelman on todellakin aika korjannut. The Mandalorian napsikin jo ekalla kaudellaan yllättävänkin monta Emmy-palkintoa, eivätkä ne edes kaikki olleet tehosteteknisiä: gaalassa palkittiin mm. kuvausta, tuotantosuunnittelua ja musiikkia. Tosin on hyvä muistaa, että mikään halpis The Mandalorian ei todellakaan ole: noin 15 miljoonan dollarin jaksobudjetilla sarjan hinta on samaa tasoa kuin vaikkapa Game of Thronesin ökykalliina vain pari vuotta sitten pidetyn viimeisen kauden, ja Aku Louhimiehen Tuntemattomia sotilaita kunkin jakson hinnalla tekisi melkein kaksi.

Vielä kerran erikseen myös nämä kehut: merkittävä osa sarjan tunnelmaa on Ludwig Göranssonin erittäin, erittäin onnistunut musiikki. Western-elokuvat ja maailmanmusiikin mieleen tuova soundtrack paitsi sopii sarjaan, myös poikkeaa hyvin paljon John Williamsista ja hänen mukailijoistaan. Göransson itse on sanonut hakeneensa musiikilla Mandon ”kasvonilmeitä”, joita kypärän alta emme näe. Katsokaa ja kuunnelkaa nyt vaikka tätä musiikkivideota, joka heti saa ainakin minussa aikaan halun katsoa jokin jakso uusiksi:

Näiden kehujen jälkeen on kuitenkin myös todettava, että niin omanlaisensa ja eräissä piirteissään siis myös rohkea The Mandalorian onkin, paradoksaalisesti sen ykköskauden ongelma on se, että se on myös yllätyksetön ja tavallaan jopa tylsä.

Useimmissa sarjan jaksoissa nimihahmo-Mando menee jonnekin, tapaa siellä jonkun, menee seuraavaan paikkaan, seuraa toimintakohtauksia, jakso päättyy. Jaksot seuraavat kutakuinkin juuri niitä kliseitä ja trooppeja, joita jokainen avaruussarjoja aiemmin katsonut tunnistaa. Sarjasta saa oikein miettimällä hakea hetkiä, joissa yksikään pieni tai iso käänne varsinaisesti yllättäisi katsojan – lukuun ottamatta tietenkin ensimmäisen jakson loppua ja 50-vuotiaaksi kuvaillun kohteen paljastumista lapseksi, joka välittömästi alkoi kulkea nimellä ”Baby Yoda”. Sehän todellakin oli jakson USA:n ensiesityksen aikaan yllätys, joka hämmästyttävästi onnistuttiin pitämään siihen asti salaisuutena jopa huhuilijoilta. (Käytän lainausmerkkejä, sillä sarjan sisällähän hahmon nimi on pelkkä The Child eli lapsi.)

Pohjanoteerauksena The Mandalorianin kliseisyydelle voi pitää näyttelijänä paremmin tunnetun Bryce Dallas Howardin ohjaamaa nelosjaksoa The Sanctuary, jossa Mando tapaa Cara Dunen ja jossa hänelle tarjoutuu mahdollisuus asettua aloilleen puolustajaa tarvitsevaan rauhalliseen kyläyhteisöön. En edes osaa arvailla, montako kertaa olen nähnyt tämän saman tarinan Star Trekeissä, Farscapessa tai muissa sarjoissa jo vuosia sitten. Mutta monta.

Sarjan ”tylsyydessä” ei ole kyse pelkästä ennalta-arvattavuudesta, vaan myös siitä, kuinka vähän ykköskaudella oikeastaan tapahtuu. Esimerkiksi sarjan toinen jakso The Child kuluu kokonaan vain siihen, että Mando pääsee pois planeetalta, josta ”Baby Yoda” löytyi. Yksittäisten kohtausten tasolla sarjassa on yllättävän paljon täysin tapahtumattomia hetkiä, joissa Mando vain kävelee kadulla jonnekin.

Valituksessani ei ole kyse siitä, että välttämättä tahtoisin sarjassa tapahtuvan koko ajan paljon ja äkkiä. Päinvastoin, sillä tosiaan suorastaan pidän The Mandalorianin totuttua hitaammasta, westernmäisestä rytmistä. Uuden sarjan ykköskauden – saati sitten odotetun ensimmäisen näytellyn Star Wars -sarjan – ei kuitenkaan pitäisi tuntua näin…yhdentekevältä.

Vanha Star Wars -faniviisaus: Ennemmin tai myöhemmin kaikki tulevat Tatooinelle.

Syytän tällaisista ongelmista lähtökohtaisesti käsikirjoituksia, mutta jos haluatte toisenlaisen vastauksen, vika on nähdäkseni sarjan nimihenkilössä.

Mando ei kasva ainakaan vielä ensimmäisen kauden aikana hahmoksi, joka aidosti kantaisi oman sarjansa. Hän on vara-Boba ja vara-clinteastwood, vaitonainen ratsastaja – mutta hänen vaitonaisuuteensa ja nimettömyyteensä ei tunnu kätkeytyvän mysteeriä tai taustaa, joka tekisi hänestä mielenkiintoisen. Hänen ainoa luonteenpiirteensä on täydellinen omistautuminen kulloisellekin tehtävälleen ja toisaalta mandalorialaisten perinteille. ”Baby Yoda” on katalyytti, joka murtaa palan Mandon periaatteita, mutta ei oikeastaan muuta miehessä mitään: hän vain ottaa lapsen suojelemisesta itselleen pysyvän tehtävän.

Näyttelijä Pedro Pascalia on turha syyttää liikaa. Hän ei edes ollut itse puvun sisällä kaikkina kuvauspäivinä eikä ollenkaan mainitussa nelosjaksossa The Sanctuary, ja pelkällä tai pääasiassa äänellä on vaikea rakentaa nyansseja sinne, missä niitä ei käsikirjoituksessa ole. Tosin vertailuksi tekee mieli muistella, kuinka kokonaista hahmoa Adam Driver jatko-osatrilogiassa koko ajan tulkitsi myös maskin takaa, hahmon luonteen näkyen jokaisessa eleessäkin. Driver sanoikin haastatteluissa olevansa ”hyvin suojelevainen” siitä, kuinka Kylo Ren maskissaan ja toiminnallisissakin kohtauksissa liikkuu.

Mandon kaltainen ilmeetön naamiomies tarvitsisi ympärilleen toisia hahmoja, joiden avulla hänen sarjansa hengittäisi vapautuneemmin. Ykköskauden lopussa tällainen tiimi alkaa viimein muodostua, mutta valitettavasti myös Greef Karga (Carl Weathers) on hahmona melkoinen kädet vyötäröllä -patsastelija. Cara Dunessa (Gina Carano) on enemmän ainesta, mutta tähän mennessä sarjan sielulta tuntuu sen suosituin hahmo ”Baby Yoda”. Se oli ehkä aina väistämätöntä, mutta sarja tarvitsisi jatkossa kipeästi myös puhuvia, kasvoillaan näytteleviä hahmoja, joista katsoja välittäisi. Pelkän Mandon varassa sarja jää tarpeettoman kylmäksi ja etäiseksi.

(Nyt kun hahmoihin näin vahvasti menin, todettakoon, että ykköskauden muut keskeiset vierailijat vastasivat minusta monista kauden parhaista hetkistä. Eksentrisen elokuvaohjaajan Werner Herzogin etukäteen hämmästyttänyt roolitus pahikseksi oli jännittävää katsottunakin ja toisen ohjaajan Taika Waititin ääninäyttelemä droidi IG-11 toi kaivattua huumoria lähes kaikkiin kohtauksiinsa. Suosikkini oli silti vanha yrmy Nick Nolte rauhaa kaipaavana Kuiil-ugnaughtina, joka päätti toistuvasti mielipiteensä tyhjentävään repliikkiin ”I have spoken”. Kas siinäpä hahmo, jolla selvästi oli traaginen tausta, ja josta huomasin nopeasti kiinnostuvani enemmän kuin varsinaisista päähenkilöistä!

Tappajadroidi IG-11. Star Wars -tarinoissa alkaa olla jo pieni perinne, että niin sanotusti vakavammissa tarinoissa hauskimpia hahmoja ovat droidit.

Lohtua tuo kuitenkin se, että ainakin osa ykköskauden ongelmista vaikuttaa olevan pikemminkin tietoisia ratkaisuja kuin varsinaisia virheitä. Vähän samaan tapaan kuin The Force Awakensilla oli vaikea tehtävä käynnistää Star Wars -franchise uudelleen suuren yleisön silmissä, The Mandalorianin ykköskauden tehtävä oli johdattaa suuret yleisöt Star Wars -sarjojen pariin. Ja siinä missä TFA:n tilanteessa Disney-Lucasfilmin ratkaisu oli nojaaminen tuttuihin elementteihin äärimmäisen viihdyttävässä asussa, The Mandalorianin kohdalla linjaksi on valittu konservatiivisen rauhallinen uuden uran uurtaminen. Ei oikeasti olekaan mikään ihme, että The Mandalorian on kehujen keskiarvoltaan tykätyin Disney-aikainen iso Star Wars -nimike: siinä on riittävästi aivan uusia aineksia innostamaan monia, mutta ei kerrassaan mitään niin rohkeaa, että se suututtaisi ketään.

Toivoa sopii, että nyt kun ensimmäinen kausi on käytetty pitkälti asetelman esittelyyn, toisella kaudellaan The Mandalorian pääsisi vauhtiin. Ehkä hieman yllättäenkin Mando jatkoi ykköskauden lopussa matkaansa yksinään, mutta sarjaan esiteltyjen sivuhahmojen on lupa odottaa palaavan. Lisäksi – vaikka edellä kritisoin ekan kauden tapahtumattomuutta – sarjassa on kyllä vaivihkaa kylvetty siemeniä teemoille ja konflikteille, joissa on isojen tarinoiden aineksia.

Suurin niistä on tietenkin ”Baby Yoda”. Mistä lapsi on tullut, kuka hän on ja mitä Imperiumin perilliset lapsesta haluavat? Mitä merkitsee se, että näin vahvasti ”hyvään Voimaan” identifioituvaan rotuun kuuluva lapsi käytti seitsemännessä jaksossa pimeään puoleen yhdistyvää kuristustemppua? Lapsen 50 vuoden ikään mahtuu koko aiempi keskeinen Star Wars -saaga, mikä avaa jännittäviä mahdollisuuksia sekä lapsen alkuperästä että hänen aiemmsta vaiheistaan. Ja onko muka täysin merkityksetön sattuma, että lapsi on syntynyt samoihin aikoihin kuin Anakin Skywalker? (Kannatan itse tässä vaiheessa teoriaa, että ”Baby Yoda” paljastuu itse asiassa sen oikean Yodan klooniksi.)

Vaikuttaa myös siltä, että The Mandalorianin tulevien kausien suureen juoneen liittyy myös Mandaloren valtakunta ja mandaloriaanien kulttuuri, niin kuin näin nimetylle sarjalle sopivaa onkin. Ykköskauden lopun varsinaisen cliffhangerin koko avautumiseen tarvitaan melko pitkä oppimäärä Dave Filonin animaatiosarjoja, mutta lyhyesti sanottuna Moff Gideonin (Giancarlo Esposito) TIE-hävittäjän hylystä vapautumiseensa käyttämä ase Darksaber on erityinen valomiekka, jonka kantaja on usein sukupolvien aikana yhdistänyt Mandaloren klaanit. Jotenkin sapeli on nyt päätynyt Imperiumin ilkiölle (joka vaikuttaa kovasti sarjan pääpahikselta). Mikä siis on Gideonin tavoite? Entä päätyykö ase jossain vaiheessa Mandolle itselleen, ja johtaako symbolinen muinaisase Din Djarin -nimiseksi paljastuneen päähenkilön ottamaan vastuuta koko kansansa yhdistämisestä?

Olikohan Giancarlo Espositolla Darksaber hallussaan jo hänen pyörittäessään kanaravintolaketjua ja
huumekauppaa Breaking Badissa?

Saavumme kohtaan kirjoitusta, jossa viittaan suoraan huhuihin tulevasta.

Kolmas selvä täky tulevaan oli (sinänsä aika joutavan) viidennen jakson The Gunslingerin lopussa. Siinähän meille näytettiin hahmo Tatooinen autiomaassa, joka lähestyi jaksossa jälkeen jäänyttä Ming-Na Wenin näyttelemän hahmon ruumista. Kohtaus ei oikeastaan liittynyt yhtään mitenkään jakson tapahtumiin eikä näennäisesti edes Mandoon, mutta niin vain meille katsojille haluttiin näyttää, että joku siellä nyt sitten oli. Moni on spekuloinut, että kyse oli Boba Fettistä, joka teorian mukaan näin saapuisi haastamaan ”meidän Mandomme” kovimman ja pysäyttämättömimmän mandaloriaani-palkkionmetsästäjän tittelistä.

Toista kautta koskevat huhut ovatkin keskittyneet sarjaan huhuttuihin näyttelijöihin ja heidän rooleihinsa. Prequeleista tutun Temuera Morrisonin on kerrottu näyttelevän joko Bobaa tai jotain muuta kloonia. Timothy Olyphantin on väitetty esittävän Cobb Vanthia, joka onkin se toinen vaihtoehto The Gunslinger -jakson lopun hahmolle: Aftermath-kirjojen mukaan tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth on hahmo, jolla on hallussaan sarlaccin kitaan joutuneen Boba Fettin haarniska. Vanhan kunnon terminaattorinkukistajan Michael Biehnin on kerrottu roolia, jota huhuissa ei ole nimetty. Erään toisen avaruussarjan Starbuck eli Katee Sackhoff puolestaan palaisi mandaloriaani Bo-Katan Kryzen rooliin, jota hän tulkitsi myös animaatiosarjoissa.

Ja tietenkin: Rosario Dawsonin on väitetty antavan elävät kasvot animaatiosarjojen sankareista suurimmalle eli Ahsoka Tanolle.

Monet näistä, tämä viimeisin mukaan lukien, on uutisoitu tosiasioina uskottavissa viihdemedioissa. Jos jokin näistä osoittautuukin ankaksi, todennäköisesti useampi ei.

Olen itse kahden vaiheilla, miten suhtautua tähän nimirimpsuun. Yhtäältä on selvää, että erillisenä tarinana alkaneen The Mandalorianin täytyy kasvaa kakkoskaudellaan kiinteämmin kohti saagan aiemmissa tarinoissa kerrottuja tapahtumia. Sen juoneen kun on jo ykköskaudella kylvetty elementtejä, jotka liittyvät niin selvästi aiempiin tarinoihin: Imperiumin rippeet, Darksaber ja Mandalore, jopa jedit. Ja kuten edellä totesin, ennen kaikkea sarja minusta nimenomaan kaipaa hyviä ja toistuvia hahmoja Mandon rinnalle ja hänen vastustajikseen.

Toisaalta on vähintään pieni vaara, että The Mandalorian muuttuu kolmanneksi osaksi The Clone Warsin ja Rebelsin muodostamaa sarjajatkumoa. (Myös Rebels oli ensimmäisellä kaudellaan uusi tarina uusista hahmoista, mutta sen jälkeen se oikeastaan muuttui TCW:n jatkosarjaksi.)

Käytän sanaa ”vaara” siksi, että uuden sarjan vahvuuksia ovat kuitenkin olleet omaleimainen tyyli ja se, että ykköskausi ei edellyttänyt katsojaltaan syvällistä Star Wars -tarinoiden ennakkotuntemusta. Jos Bo-Katan Kryze on todella mukana ja jos hänen lisäkseen sarjaan tuodaan vielä 1-2 muutakin uutta mandaloriaanihaarniskaista hahmoa, aletaan puhua suorasta jatkosta The Clone Warsin ja Rebelsin Mandalore-jaksoille. Ahsoka taas on nykyisin jo sen tason Star Wars -hahmo, ettei hän noin vain enää edes asetu sivurooliin, vaan näyttämälle astuessaan kaappaa huomion itseensä samaan tapaan kuin itse Luke Skywalker (vaikka todennäköisesti Ahsoka kylläkin näyttäytyy The Mandalorianissa nimenomaan valmistautuen näin omaan sarjaansa tai elokuvaansa).

Pian tuo kuitenkin onneksi selviääkin. Kakkoskautta esitetään Disney+:lla samassa tahdissa meille kuin maailman mahtavillekin, eli ensimmäinen jakso huomenna perjantaina 30.11.

Boba Fett, Underworld ja The Mandalorian: Ensimmäinen näytelty sarja ammentaa kesken jääneistä edeltäjistään

The Mandalorian, jonka ensimmäisen kauden viimeinen jakso julkaistiin Disney+:ssa Suomessa tänään, on ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja. Se kertoo uusista hahmoista ja uutta tarinaa jopa niin tarkkaan, että ensimmäisellä kaudella mukana ei edes vilahda ketään vanhaa tuttua hahmoa. Tietenkään se ei siis myöskään perustu mihinkään aiempaan kirjaan, sarjakuvaan, peliin tai muuhun tarinaan (itse asiassa Star Wars -elokuvissa ja sarjoissa ei ole vielä nähty yhtään varsinaista adaptaatiota, vaikka suuramiraali Thrawnin kaltaisia suuriakin aiemmin olemassa olleita aineksia toki on kierrätetty esimerkiksi Rebels-animaatiosarjaan).

The Mandalorianin on luonut ja pääkäsikirjoittajan roolissa kynäillyt Jon Favreau, joka itse asiassa ei ole mikään superluokan Star Wars -fani. Favreau ei siis varmasti edes tunne noita aiempia teoksia samalla tarkkuuden tasolla kuin sarjan tuottaja, SW-animaatiosarjojen guru Dave Filoni, joka Favreaun itsensä mukaan usein huomauttaa hänelle, että ”näin ei voi tehdä Star Warsissa”. The Mandalorian myös sijoittuu aikakauteen, jota uusissa Star Wars -tarinoissa ei ole vielä juuri käsitelty eli vuosiin jonkin aikaa Jedin paluun jälkeen, mutta ennen jatko-osatrilogian vuosia. Sarjan pääosin kiittävissä arvioissa toistuu kehu siitä, kuinka ”erilainen” sarja kaikkeen muuhun Star Warsiin verrattuna on – tästä kirjoitin itsekin, kun viimeksi kirjoitin.

Mutta kulkeeko The Mandalorian sittenkään niin uusilla ja ennen kulkemattomilla poluilla? Itse asiassa The Mandalorianilla on ainakin kaksi täysin suoraa edeltäjää – vaikka niistä kumpaakaan emme ole varsinaisesti nähneet. Käsittelen niitä tässä kirjoituksessa, joka ei käsittele kakkoskautta koskevia huhuja eikä siis spoilaa tulevia uusia jaksoja.

The Mandalorianin seitsemäs jakso ”The Reckoning” kokosi nimihahmon aiemmin erillään kohtaamat sivuhahmot yhteen: kuvassa kolmikko Cara Dune (Gina Carano), Mando (Pedro Pascal) ja Greef Garga (Carl Weathers).

The Mandalorianin kaikkein vahvin esikuva tuijottaa meitä silmiin sarjan lähes jokaisessa kuvassa. Pelkästään nimettömänä mandalorialaisena esiintyvä mandalorialainen on ammatiltaan palkkionmetsästäjä, ja hänet esitellään meille sarjan alussa armottoman tehokkaana yksinäisenä sutena. Haarniska, johon hän pukeutuu, tuli kuitenkin alunperin kuuluisaksi toisen armottoman tehokkaan palkkionmetsästäjän kantamana.

The Mandalorian -sarjan mandaloriaani ei ole Boba Fett. Monessa mielessä hän kuitenkin voisi olla – tai, ehkä oikeammin hän on Boba Fettin vanha idea. Boba toki on tavattu laskea Star Wars -maailmassa pahikseksi ja Mando ryhmittyy sarjan päähenkilönä hyvikseksi, ja alkaa muutenkin käyttäytyä koko ajan hyvismäisemmin rikkoessaan palkkionmetsästäjien etiikkaa alkaessaan suojella ”Baby Yodaa”. Sarjan alkutilanteessa kyse on kuitenkin hyvin samankaltaisesta päänahkojen metsästäjästä, joka saa aina kiinni jahdattavansa – ja jos Boba Fett tulkitaan vain duunilleen omistautuneeksi ammattilaiseksi, ei häntäkään ole syytä dumata täysin ”pahaksi”. Boban ja Mandon yhtäläisyydet eivät edes jää haarniskaan ja ammattiin, vaan ne ulottuvat hahmojen luonteisiin asti: molemmat ovat vaitonaisia, eivät mielellään paljasta omia henkilökohtaisia tavoitteitaan eivätkä itse asiassa vaikuta juuri perustavan elämästä työnsä ja kulloisenkin keikan ulkopuolella. Tämä kaikki johtuu ainakin osin siitä, että molempien hahmojen näyttelijät on ohjattu kuvauksissa suoraan hakemaan tulkintansa perusta Clint Eastwoodin nimettömästä miehestä Sergio Leonen länkkäreissä, joka niin ikään ei varsinaisesti ollut mikään hölösuu eikä oikeastaan luonnehahmokaan.

Kun Mandon oikean nimen ja kasvojen salaperäisyyttä vielä sarjassa korostetaan, en ihmettele lainkaan, että moni kasuaalimpi katsoja todennäköisesti ykköskauden ajan olettaakin, että kyseessä on Boba Fett – tai ehkä yllättyy tajutessaan jossain vaiheessa, että näin ei ole. Itseäni puolestaan kiusaa ainakin jonkin verran se, että ainakin ykköskaudella Mando todellakin oikeastaan kaikilla perusteilla voisi olla Boba Fett, eikä sarjassa mikään muuttuisi. Tavallaan jopa minua siis ihmetyttää, ettei Mando paljastu Boba Fettiksi – tai ainakin hieman ärsyttää, että meille kerrotaan ikään kuin toista tarinaa aivan samanlaisesta palkkionmetsästäjä-mandaloriaanista.

Boba Fett, se alkuperäinen mandalorialaiseen haarniskaan pukeutunut palkkionmetsästäjä.

Joku pitkän linjan Star Wars -fani saattaa melkein pöyristyä edellisestä. Bobahan paljastui prequeleissa Jango Fettin ”muokkaamattomaksi” klooniksi, eikä hän siis suinkaan ole Mandon kaltainen löytölapsi. Syvemmälle Boba-loreen uppoutuneet tietävät myös, että Jango ja täten myös Boba eivät haarniskastaan huolimatta oikeasti ole mandaloriaaneja, joiden perinteitä sarjan Mando puolestaan tarkkaan seuraa. Boba Fettille Voimaa käyttävä ”Baby Yoda” ei myöskään olisi samanlainen outo ilmestys kuin sarjan Mandolle, sillä Boban isä peräti kuoli jedien käsissä Kloonien hyökkäyksessä, ja hahmolla itsellään on pitkä historia taisteluista Luke Skywalkerin kanssa. Ja jonkun mielessä saattaa tietysti olla vielä sekin seikka, että Boba heitti henkensä sarlaccin kidassa Jedin paluussa, jonka jälkeen The Mandalorian siis tapahtuu…

Pidän kuitenkin kantani. Se, että Mandolla vaikuttaa olevan trauma vanhempiensa kuolemasta, nimenomaan täsmää siihen, että Bobakin menetti isänsä nuorena. Suurin osa muista Boban henkilöhistoriaan liittyvistä seikoista sen sijaan jäi vanhan expanded universen eli Legendsin puolelle eikä siten ole enää nykyisin kaanonia – vaikka nimenomaan se taustafakta, että Boba ei ole mandaloriaani, on George Lucasin keksintö ja siten totta edelleen. Joka tapauksessa ei olisi mitenkään mahdotonta sovittaa Boba Fettin nykykaanonin harvojen esiintymisten lomaan vahvempaa suhdetta varsinaisten mandaloriaanien kulttuuriin. Mitä taas tulee sarlacciin, vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä, että Tatooinen aavikkokuoppaolento sulattelisi Bobaa tuhannen vuotta tässäkään kaanonissa: Legends-tarinoissa Boba kyllä palasi, ja The Mandalorianin Tatooinelle sijoittunut viitosjakso päättyi salaperäisen hahmon lähestymiseen autiomaassa…

Kuka käveli Tatooinen autiomaassa The Mandalorianin viitosjakson lopussa? Olennaisempi muotoilu: Kenen meidän haluttiin näkevän kävelevän nimenomaan Tatooinen autiomaassa?

The Mandalorianin kenties suurin Boba-kytkös on kuitenkin ulkoelokuvallinen. Se on se, että vuonna 2018 ensi-iltansa piti saada Boba Fettin oma elokuva, jonka olisi ohjannut Josh Trank ja kirjoittanut SImon Kinberg joko Trankin kanssa tai ilman häntä. Trankin ohjauspesti julkistettiin vuonna 2014 ja peruttiin seuraavana vuonna, eikä leffan aihe ehtinyt virallisiin tiedotteisiin. Myöhemmin minä ja muut aihetta seuranneet olemme voineet koota nämä tiedot murusista: Trankin aihe tosiaan oli Boba Fett, ja ensi-iltavuosi oli se, jolle sittemmin sijoitettiin Han Solon soolo.

Siitä en ole kuullut tai nähnyt missään mitään etäisesti kantavaa tiedonmurua, millainen kehitteillä ollut Boba-tarina oli. Uskottavin huhu oli se, jonka mukaan Disneyllä oli projektinsa kanssa ongelmia siinä, kuinka pahishahmo kantaisi oman elokuvansa ainakin eräänlaisena hyviksenä. Vähemmän uskottaviin kuului väite, että Michael Fassbender näyttelisi elokuvan pääosassa hahmoa, joka ei olisi tuntemamme Boba Fett, mutta joka käyttäisi silti samaa haarniskaa ja samaa nimeä.

No, The Mandalorianin idea on yksi vastaus pahishahmon ongelmaan: keikka, joka muistuttaa armotonta palkkionmetsästäjää hänen omasta historiastaan yksin jääneenä lapsena, ja joka siten saa hänet kääntymään palkkionsa maksajaa vastaan.

En toki voi tietää, muistuttaako Jon Favreaun keksimäksi kerrottu The Mandalorian -tarina millään tavalla tekemättä jääneen Boba Fett -leffan tarinaa. Veikkaan, että todennäköisesti ei. Mutta yleisellä tasolla, silmät siristäen: nyt Disney-Lucasfilmilla on kuin onkin ”Boba Fett -tarinansa”, eikä siinä ole enää pahis-päähenkilön ongelmaa – tosin se ei tarkkaan ottaen kerro Boba Fettista, vaan toisesta samannäköisestä ja -oloisesta kaverista (joka ei sentään käytä samaa nimeä).

Tältä olisi voinut näyttää ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja jo noin 12 vuotta sitten: Underworld.

Se toinen The Mandalorianin suorana edeltäjänä ajattelemani projekti on niin ikään Lucasfilmin hyllyllä, kesken jätettyjen hankkeiden varastossa. Tarkoitan sitä hanketta, jonka George Lucas näki Star Warsin tulevaisuutena ennen Disney-kauppoja: Underworld-sarjaa.

Lucas yritti viedä Star Warsin telkkariin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, siis ennen suoratoistopalvelujen aikakautta. Hän palkkasi joukon taitavia käsikirjoittajia kirjoittamaan kymmeniä jaksokäsikirjoituksia. Tähtäimessä oli The Clone Warsin tapainen enemmän tai vähemmän irtonaisista jaksoista koostuva antologiasarja, mutta joka tällä kertaa olisi näytelty ja sijoittuisi Imperiumin ja kapinaliiton vuosiin. Fokus oli projektin nimen mukaan galaksin alamaailmassa, mutta myös saagan päähenkilöt Han Solosta Darth Vaderiin olisivat esiintyneet sarjassa ajoittain. Samaan aikaan Lucas itse yritti kehittää tekniikkaa ja tuotantoprosesseja sellaisiksi, että käsikirjoitukset olisi voitu toteuttaa tv-budjetilla. Lopulta Lucas hylkäsi hankkeen liian kalliina, pani tulille jatko-osatrilogian tuotannon ja myi yhtiönsä Disneylle. (Kirjoitin Underworldista alkuvuodesta, kun netissä kiersi kuvauksia varten tehty tekninen testivideo.)

Noin 15 miljoonan dollarin jaksobudjetilla The Mandalorian tuskin on ainakaan halvempi kuin mitä Underworld olisi ollut, mutta sarjojen budjetit ja markkinat ovatkin mullistuneet reilussa 10 vuodessa. Tässä välissä on – taas, pienistä murusista – selvinnyt syy siihen, miksi Underworldia ei tulla koskaan näkemään ja miksi silti esimerkiksi projektin kesken jääneitä hedelmiä esittelevää kirjaa voi olla turha odottaa. Disney-Lucasfilm nimittäin ammentaa Underworldista koko ajan.

Kertomus Han Solon ja Chewbaccan ensitapaamisesta? Tämä oli yksi Underworld-käsis. Millennium Falconin päätyminen Landolta Hanille? Samoin. Kuolemantähden suunnitelmien sieppaaminen? Jep, Underworld-käsis.

Saapa nähdä, vieläkö Mandon tie vie Coruscantiinkin. Kuva julkaisemattomasta pelistä Star Wars: 1313.

Rogue Onen ja Solon juuret ovat siis Underworldissa, vaikka kumpikin toki kirjoitettiin elokuvaksi aivan puhtaalta pöydältä. Underworld-juuret olivat myös Star Wars: 1313:lla, Coruscantin alamaailmaan sijoittuvalla juonellisella pelillä, jossa pelaaja olisi ohjannut nimenomaan Boba Fettia (ja joka itse sittemmin jäi kesken, eikä peliä julkaistu). Tottakai Underworldissa olisi käsitelty myös palkkionmetsästäjiä, luultavasti myös itseään Boba Fettiä. Ja sitä paitsi Underworldin tuottaja Rick McCallum kuvaili sarjaa ”Deadwoodiksi avaruudessa”, joka viittasi siis suoraan westerneihin.

Jopa The Mandalorianin varsinainen juoni haiskahtaa tarinalta, jonka idea saattaisi hyvin olla peräisin samoista käsistalkoista: siis esimerkiksi tasolla ”palkkionmetsästäjä suojelee Yodan rotuun kuuluvaa vauvaa”. (Yodan rodun historia on niitä kohtia Star Wars -lorea, johon kukaan ei Lucasin aikana olisi saanut koskea ilman Lucasin omaa aloitetta, eikä Disneyn aikanakaan ole tätä sarjaa ennen vihjattu mitään tähän suuntaankaan.) Tai jos se idea olisikin ollut täysin Favreaun oma, The Mandalorianin kahdeksanjaksoisesta ykköskaudesta noin puolet muodostavat yksittäistarinat, jotka voisivat hyvin olla ideoita Underworldiin melkein minkä tahansa hahmon ympärille: ajatellaanpa vaikka jaksoa, jossa Mando osallistuu rikollisjengin järjestämään pakoon droidien miehittämästä vankila-aluksesta.

Tämä spekulointi voi toki mennä metsään, ja yhdelläkään The Mandalorian -käsiksellä ei tarvitse olla mitään suoraa tekemistä Underworldin aarrearkkuun lukittujen tekemättömien käsisten kanssa. Aivan vähimmillään tuo tekemätön sarja häilyy The Mandalorianin taustalla siksi, että tästä nyt tuli Underworldin sijaan se ensimmäinen näytelty SW-sarja – ja siksi, että design-osastolla monet Underworldia visioineet ihmiset olivat lopulta toteuttamassa The Mandaloriania.

Omasta mielestäni on silti myös selvää, että The Mandalorian täyttää tämänkin katsojilta piilotetun epäonnisen edeltäjänsä paikkaa samaan tapaan ”yleisellä tasolla, silmät siristäen” kuin se korvaa Boba Fett -elokuvaakin. Ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja kun näin oli kuin olikin galaksin alamaailman pariin sijoittuva sarja, joka koostuu enemmän tai vähemmän irtonaisista jaksoista, aivan kuten George Lucas tavoitteli – ja vaikka se ei sitten sijoittunutkaan Imperiumin vuosiin, siinä kyllä nähdään stormtroopereita.

Viimein The Mandalorian: Star Warsin tämän hetken lippulaiva rantautuu Suomeenkin

Tänään se sitten viimein koittaa: hetki, jolloin The Mandalorian -sarjaa voi nähdä laillisesti Suomessa.

Tämä tapahtuu melkein päivälleen 10 kuukautta sen jälkeen, kun sarjan ykköskauden ensimmäinen jakso julkaistiin Yhdysvalloissa ja parilla muulla alueella tuolloin auenneessa Disney+ -suoratoistopalvelussa. Ja se tapahtuu, hassua kyllä, perinteisellä lähetysvirtakanavalla, sillä tuo pilottijakso nähdään tänään sunnuntaina Fox-kanavalla kello 21. Kyse on markkinointinäytöksestä sille, että Disney+ aukeaa Suomessa tiistaina.

The Mandalorian on nyt niin lähellä, että tähän promokuvaan perustuva juliste on kiusoitellut minua jonkin aikaa minunkin kotini ikkunasta näkyvän bussipysäkin kyljessä.

Disneyllä selvästi uskotaan muutenkin perinteisiin lähetysjärjestelyihin. Vaikka The Mandalorianin ykköskausi on tosiaan ollut nähtävillä suoratoistopalvelussa monissa maissa jo kuukausia, esimerkiksi Suomessa jaksot julkaistaan silti nyt aukeavaan palveluun perinteistä telkkariesitystä mukailevalla viiveellä. Tiistaina The Mandaloriania voi katsoa palvelussa kaksi ensimmäistä jaksoa, seuraavat julkaistaan viikon välein perjantaisin. Täten 8-jaksoinen ykköskausi on saadaan juuri nähdyksi meilläkin, kun toinen kausi alkaa kaikille Disney+:n käyttäjille yhtä aikaa 30. lokakuuta.

Tuntuu nurinkuriselta, vaikka vain muutama vuosi sitten – käytännössä ennen Netflixin maailman- ja Suomen-valloitusta – tällainen tietysti oli aivan normaalia. Itse ymmärrän oikein hyvin päätöksen julkaista tällaisen kiihkeästi odotetun sarjan jaksot ensiesitykseen viikon välein, koska silloin saadaan aikaan jännitystä ja spekuloinnin mahdollisuuksia, jotka molemmat tavallaan jäävät kokematta, jos kokonainen kausi törkätään kerralla binge-katsottavaksi. Mutta tämä niin sanotun vanhan kauden hidas julkaiseminen tuntuu kyllä ylimääräiseltä kiusalta meille, jotka olemme odottaneet The Mandaloriania jo sen 10 kuukautta!

Promokuviensa, nimensä ja päähenkilönsä vuoksi The Mandaloriania voisi erehtyä luulemaan Boba Fett -sarjaksi. Sehän se ei kuitenkaan ole, vaan kyse on täysin uudesta tarinasta.

No, mutta tänään siis odotuksen ensimmäinen vaihe sentään päättyy. Samoin päättyy tämän blogin melko tarkkaan pitänyt The Mandalorian -hiljaisuus, joka perustui siihen, että meillä virallisesti esittämättömästä sarjasta (jota ei siis voinut luvallisesti edes rahalla tilata itselleen) ei oikein ollut mielekästä kirjoittaa pohdintatekstejä suomeksi.

Se on tietysti realismin nimissä selvää, että Suomessakin on ykköskauden omia reittejään katsoneita. Vielä useampi on enemmän tai vähemmän spoilaantunut. Sarjan ensimmäinen jakso sisältää periaatteessa jopa yllätyskäänteen, joka hämmästyttävää kyllä ei vuotanut huhusivuille nettiin ennen sen ensiesitystä. Tässä vaiheessa käänne tuskin kuitenkaan yllättää enää juuri ketään sarjasta kiinnostunutta, koska se on spoilattu sarjan ja oheistuotteiden markkinoinnissa aina suomalaisten tavarataloketjujen sanomalehtimainoksia myöten. Mutta palaan siihen, kuten muutenkin jakson sisältöön, kuitenkin vasta tämän jälkeen.

Mitä spoilaamatonta nyt sitten haluan tässä vaiheessa sanoa sarjasta, josta niin moni on kymmenen kuukauden aikana ehtinyt sanoa niin paljon spoilaavastikin? Juonen lähtökohdasta puhuminen kai on ainakin jokseenkin turhaa, vaikka sen voi toki lyhyesti sanoa, että The Mandalorian sijoittuu aikaan 5 vuotta Jedin paluun jälkeen (eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia) ja se on aivan uusi tarina, jonka pääosassa ei ole esimerkiksi elokuvista tai animaatiosarjoista tuttuja hahmoja.

Mutta sitä enemmän haluan sanoa saatesanoiksi jotain The Mandalorianin roolista Star Warsin nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Ohjaajalegenda Werner Herzog Star Warsissa on ehdottomasti niitä näkyjä, joita en olisi elämässäni kuvitellut näkeväni.

The Mandalorian ei ole vain ensimmäinen ns. ”live action” eli näytelty Star Wars televisiosarja. Se on, osin siitä riippumattomien tapahtumien seurauksena ja siten ehkä vähän vahingossakin, tällä hetkellä suuren Star Wars -franchisen lippulaiva.

Solon ja The Rise of Skywalkerin tuotantojen ongelmat, edellisen taloudellinen epäonnistuminen ja ehkä myös jälkimmäisen taiteellinen epäonnistuminen (vaikka tätä viralliset yhtiötahot eivät toki ainakaan tässä vaiheessa myönnä) johtivat siihen, että Disney-Lucasfilmin suuret suunnitelmat vuosittaisista Star Wars -elokuvista pantiin tauolle. Seuraavan warssin piti ilmestyä valkokankaille vasta kolme vuotta episodi IX:n jälkeen eli jouluna 2022. Sitten tuli koronavirus, joka pysäytti kaikki Hollywoodin tuotannot ja siirsi liki kaiken julkaisua eteenpäin. Star Warsille tämä tarkoitti, että seuraavan elokuvan ensi-iltapäivä on nyt joulukuussa 2023, ja tietenkään kukaan ei vielä tiedä, tavoitetaanko sitäkään. Kyseiselle elokuvalle ei ole julkistettu aihetta, ohjaajaa eikä nimeä, mutta Star Wars -elokuvien aihioita on kehitteillä ainakin Rian Johnsonilla, Taika Waititilla ja Kevin Feigellä.

Samaan aikaan kun elokuvatuotannot kompuroivat, Star Warsin oli koko ajan määrä laajentaa jalansijansa kotiruutujen puolelle. Tämä oli hyvin luonteva suunta: olivathan animaatiosarjat jo olleet menestyksiä, ja yrittihän George Lucas itse siirtää saagansa jatkamaan elämäänsä telkkarissa jo vuosien 2005-2010 välisenä aikana. Siitä, mitä Lucasin Underworld-sarja olisi voinut olla, saatiin pieni väläys viime talvena, kun netissä ihmeteltiin projektin tekniikan demovideota.

Underworld ei toteutunut, ja Lucasin aikaan kirjoitutetut kymmenet periaatteessa valmiit käsikirjoitukset jäivät omistajaa vaihtaneen Lucasfilmin hyllylle. Aika ei ollut vielä kypsä: uskottavasti toteutettu Star Wars -sarja olisi tullut liian kalliiksi tuottoihin nähden, jotka olisi pitänyt hakea perinteisen telkkarin syndikoinneista. Nyt tilanne on toinen kahdesta syystä. Koitti suoratoistopalvelujen aika, joka tarkoittaa, että Star Wars -sarjat valmistuvat nyt tv-lähetysten sijaan keskeiseksi vetovoimatekijäksi Disney+-tilaajien kuukausimaksuille. Ja koitti aika, jolloin mielikuvitukselliset lavasteet ja tehosteet voidaan aidosti toteuttaa verrattain edullisesti, esimerkiksi projisoimalla taustat jo kuvaustilanteessa 360-asteen led-videoseinälle näyttelijöiden taustalle, kuten The Mandalorianissa on menestyksekkäästi useimmissa kohtauksissaan tehty.

Yli kymmenen miljoonan dollarin jaksobudjetillaan The Mandalorian on tietysti kaukana halpiksesta. Kolmas noin kymmenen vuoden sisällä muuttunut tekijä taitaa kuitenkin olla se, että niin sanotusta telkkarista (eli käytännössä suoratoistosta) on tullut kymmenen vuoden sisällä media, johon ollaan valmiita panostamaan elokuviin vertautuvia summia. Samalla on käynyt sikäli hassusti, että erityisesti amerikkalaisesta näkökulmasta niin sanottuun aikuiseen makuun olevat tarinat ovat melkein kokonaan hävinneet valkokankailta ja siirtyneet suoratoistopalveluihin, usein toteutetuiksi nimenomaan sarjoina. Se, että Hollywoodin nimiohjaajatkin tekevät nyt projekteja suoratoistopalveluille ei johdu (pelkästään) siitä, että Netflix, HBO, Amazon, Apple ja Disney heitä kaikkia sinne kilvan kosiskelevat, vaan myös siitä, että elokuvien puolella ei tällä hetkellä ole rahoittajia sellaisille tarinoille ja taiteelle, joita suoratoistopalvelut tilaavat.

Jon Favreaun tuottama ja kirjoittama (ohjaajat vaihtelivat jaksojen välillä) The Mandalorian oli siis tekeillä Star Wars -elokuvista riippumatta – mutta pikemminkin muista syistä kuin siitä itsestään johtuen pääsi käymään niin, että nyt ollessaan olemassa sillä onkin elokuviin nähden ilmaherruus. Sarjan ykköskausi oli myös sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa kehutumpi kuin Solo tai The Rise of Skywalker – vaikka näin erilaisten tarinoiden ja medioiden vertailu on tietysti hapuilevaa ja vaikka The Mandalorianiakin on sentään joistakin piirteistään moitittukin.

The Mandalorianin pahiksiin kuuluu Giancarlo Esposito, joka muistetaan Breaking Badin hyvin hyytävästä roolistaan. Vaan millaisen onkaan oltava pahiksen, jos sarjan hyviskin on palkkionmetsästäjä?

Se, että The Mandaloriania myös markkinoidaan Disney+:n keihäänkärkisarjana, muodostaa kuvioon erään erityispiirteen. Disneyn katalogihan tunnetusti on hyvin perheystävällinen. The Mandalorian kertoo kuitenkin palkkionmetsästäjästä, joka harjoittaa jaksoissa on screen ammattiaan enemmän kuin Han Solo huumeiden salakuljetusbisnestä. Amerikkalaiseen ja Star Wars -elokuvista tuttuun tapaan myös The Mandalorian -mainontaa ja oheistuotteita on suunnattu perheen pienillekin, mutta periaatteessa sarjan ikäraja on kotimaassaan peräti 14, joka perustuu ”sci-fi-toimintaan ja -väkivaltaan sekä joihinkin häiritseviin kuviin”. Kyse ei siis ole aivan koko perheen viihteestä, sillä ikäraja on korkeampi kuin The Rise of Skywalkerilla.

Muutkin tekeillä olevat Disneyn Star Wars -suoratoistosarjat ovat Disney+:n yleisiin koko perheelle -tavoitteisiin nähden ehkä aiheiltaan yllättäviä. Tulossa on prequel-sarja kapinallisvakooja Cassian Andorista, jonka on määrä kertoa, kuinka idealisti kasvaa kapinaliiton black ops -spesialistiksi, joka Rogue Onen alussa ampuu kylmäverisesti oman tiedonantajansa. On Obi-Wan Kenobin oma sarja, joka sijoittuu aikakauteen, jolloin erakoitunut sankari valvoo nuoren Luken äärellä galaksissa, jonka on vallannut pimeys suurelta osin hänen epäonnistumisensa vuoksi. Ja on Leslye Headlandin kirjoittama sarja, jonka aiheesta emme tiedä mitään, mutta joka tekijän taustojen perusteella luulisi olevan jotain ”aivan muuta”: vähintään feminististä, ehkä komediallista, mahdollisesti jopa queeria.

Minun tulkintani tästä on, että korostetun aikuiset Star Wars -sarjat ovat täky, jolla Disney+:aa nimenomaan myydään. Niiden avulla palvelun asiakkaiksi saadaan muitakin kuin lapsiperheitä, joille palvelun suurin sisältömassa kuitenkin on suunnattu, ja joiden jatkuvaan saatavuuteen palvelun pitkäkestoiset asiakkuudet perustunevat.

The Right Stuff, uusi sarjamuotoinen filmatisointi Tom Wolfen astronauttiohjelman alkuvaiheista kertovasta kirjasta, kuuluu Disney Plussan ensimmäisiin omiin sarjoihin. Sekin on täky aikuiskatsojalle.

Kun nämä taustatekijät ynnää yhteen, käy selväksi, että The Mandalorian ja muut tekeillä olevat suoratoistosarjat (Cassian Andorin sarjaa piti kuvata kesällä, mutta koronavirus pani tuotannon tauolle, Obi-Wan -sarjaa, jonka Ewan McGregor äskettäin vahvisti olevan yhden tuotantokauden ns. minisarja, kuvataan ensi keväänä) ovat kaikkea muuta kuin korvike seuraavaa Star Wars -elokuvien sarjaa odotellessa.

Ne ovat monen seuraavan vuoden ajan Star Wars -fanien pääruoka. Ja on jopa mahdollista, että kun ”oikea elokuva” sieltä joskus aikanaan taas tulee, se vertautuu lasten ruokalistan nauraviin nakkeihin.

Seuraavat Star Wars -elokuvat siirtyvät vuodella, mutta tänä vuonna se on business as usual

Seuraavat Star Wars -elokuvat viivästyvät vuodella aiemmin ilmoitetusta, raportoivat Hollywood-mediat perjantaina. Seuraava Star Wars nähdään siis valkokankailla vasta jouluna 2023 ja sitä seuraavat siitä kahden vuoden välein. Väliaika The Rise of Skywalkerista venyy näin jo neljään vuoteen, kun Disney-aikana vuosittaiset Star Warsit ehtivät hetken aikaa olla uusi normaali.

Toisissa oloissa tämä olisi tietenkin ollut valtava uutinen, josta minäkin olisin sännännyt bloggaamaan heti ehtiessäni. Mutta näissä oloissa uutiseen oikeastaan ei liity juuri dramatiikkaa. Tai liittyy toki, mitä suurimmassa määrin, mutta ei erityisesti Star Wars -aiheista dramatiikkaa.

”Patience you must have, my young Padawan”, väitetään monessa nettilähteessä ja meemikuvassa Yodan sanovan. Oikeasti tällaista repliikkiä ei elokuvissa tosin ole, mutta tähän se sopii.

Disneyn tämänhetkiset ongelmat liittyvät tietenkin koronaviruspandemiaan, jonka vuoksi esimerkiksi kotimarkkinoilla Yhdysvalloissa elokuvateatterit pysyvät toistaiseksi kiinni. Juuri tätä kirjoittaessani Christopher Nolanin Tenetin tosin kerrottiin jälleen saaneen ensi-iltapäivän maailmalle elokuun loppuun ja Yhdysvalloille syyskuulle, mutta saas nähdä nyt, sillä koronakesän pelastajan asemaan alalla nousseen leffan enskaripäivää on siirretty jo pariin otteeseen aiemminkin.

Vaikka Suomessa koronavirustilanne on koko kesän ollut (ehkä petollisenkin) rauhallinen, Yhdysvalloissa tautitilanne on pikemminkin pahentunut. Kaikkien muiden inhimillisten ja taloudellisten kriisien ohessa elokuva-ala on ihan oikeasti pahassa pinteessä, jonka vaikutukset tulevat näkymään vielä vuosia. Käytännössä yhtään uutta Hollywood-elokuvaa ei ole julkaistu kuukausiin ja kaikki tuotannot ovat pysyneet pakkolomalla. Kuinka kauan tilannetta kestävät studiot, elokuvateatterit ja muut alan yritykset, on paljon isompi kuin tuhannen taalan kysymys, mutta se ei varsinaisesti tämän blogin aihe.

Niinpä se, että Disney siirtää Star Warsien, Avatarien, Marvelien ja kaikkien muidenkin kaukanakin odottavien leffojensa ensi-iltoja eteenpäin ei tässä vaiheessa pitäisi yllättää ketään. Päätöstä ei niin ikään pitäisi lukea suoraksi jatkumoksi Star Wars -elokuvien omille ongelmille (joiden vuoksi Disney-Lucasfilm päätyi aikalisävuosiin episodi IX:n ja seuraavien elokuvien välillä). Surkuhupaisa rikka rokassa kaikkien näiden elokuvien omien vastoinkäymisten, kuten ohjaajavaihdosten ja leffojen sisältöön liittyvien fanisotien, joukossa se toki on.

Tämän kohtauksen ja seuraavan Star Warsin alkuhetken välissä vierähtääkin siis kolmen sijaan neljä vuotta.

Koska Disney-aikaiseen Star Warsiin on viime vuosina (ja erityisesti The Rise of Skywalkerin alla ja jälkeen) liitetty niin paljon huhuja ja tosiasioita kulissien takaisista ongelmista ja riidoista, saattaa olla houkuttelevaa ajatella, että vuoden viivästys antaa vain tarpeellista lisäaikaa.

Meillehän ei ole julkistettu vielä mitään virallista seuraavan Star Wars -elokuvan tekijöistä tai aiheesta. Tiedämme vain, että Star Wars -leffahankkeita on tai on ollut tekeillä Rian Johnsonilla, Kevin Feigellä ja Taika Waititilla, mutta mitään näistä ei ole tiedotteissa lukittu vuodelle 2022 (tai nyt siis 2023). Kun uusista Star Warseista vähintään parin ongelmat ovat enemmän tai vähemmän johtuneet siitä, että niiden tekijät ovat joutuneet työskentelemään joko käsikirjoitus- tai tuotantovaiheessa ihannetilannetta nopeammin, voisi siis ajatella, että yksi vuosi lisää kehittelyaikaa takaa heti paremman tuloksen.

Näin voisi, ja voi siinä niin käydäkin. Toivottavasti! Mutta silloin tehdään monta isoa oletusta, jotka haluan tässä huomauttaa:

  1. Me emme tiedä, kuinka pitkällä seuraavan Star Wars -elokuvan tuotanto oikeasti jo on. Ensi-iltapaikalle on hyvin voitu valita projekti jo aikoja sitten, ehkä jo ennen The Rise of Skywalkerin ensi-iltaa. Parhaassa tapauksessa sillä on voinut olla vaikka ensimmäinen versio käsikirjoitukseksestakin jo hyvän aikaa. Disney-aikaisella Lucasfilmillä on ollut tapana julkistaa asioita verrattain myöhään – jopa niin myöhään, että eräskin Josh Trank ehti työskennellä Boba Fett -elokuvan parissa vähintään vuoden välillä 2014-2015 ennen kuin hänen ja yhtiön tiet erkanivat, vaikka elokuvan aihetta tai ensi-iltapäivää ei koskaan ehditty julkistaa.
  2. Me emme etenkään tiedä – eikä ehkä kukaan maailmassa tiedä – kuinka pitkällä seuraavan Star Wars -elokuvan tuotanto olisi ollut, ellei koronaviruspandemia olisi sotkenut pakkaa. Tässä palataan taas siihen, kuinka tämä viivästysuutinen liittyy maailman varsinaiseen isoon ongelmaan eikä Lucasfilmin omiin sotkuihin. Todennäköisesti paljon sellaista, mitä joulukuun 2022 (ja nyt siis 2023) ensi-iltaelokuvan eteen olisi ollut tarkoitus tehdä kevät-kesällä 2020 on todellakin ihan oikeasti jäänyt tekemättä.
  3. Me emme tiedä, miten Rian Johnson, Kevin Feige, Taika Waititi, Waititin leffan käsikirjoittaja Krysty Wilson-Cairns ja kaikki muut tuleviin Star Wars -elokuviin liittyvät henkilöt ovat koronaviruspandemian kuukaudet käyttäneet. Koska he eivät ainakaan ole olleet kuvaamassa elokuvia, on todellakin täysin mahdollista, että he ovat saaneet ikään kuin lisäaikaa tekeillä olevien projektiensa käsikirjoitusten hiomiseen ja muuhun tuiki tärkeään esituotannon ajatustyöhön. Kaikki nämä ovat kuitenkin ihmisiä, joilla on monia rautoja tulessa. Ja kun kaikki Hollywoodin hankkeet ovat samaan aikaan aikataulujaan myöten myllerryksessä, on täysin mahdotonta veikkaillakaan, mihin projekteihinsa he oikeastaan ovat koronaviruseristyksessään lisäaikaa saaneet.
No mutta minä ainakin tulen täältä!

Seuraava Star Wars -elokuva on nyt niin kaukana, että fanikunnan ei tarvitse ihan hetkeen pidättää hengitystä sen kanssa. Paljon lähempiä Star Wars -vaikutuksia koronavirusseisokeilla onkin suoratoistopalvelu Disney+:n puolella.

The Mandalorianin toinen kausi on kuvattu ja sen pitäisi alkaa ”plussalla” lokakuussa. Silloin uusi palvelu on viimein tarjolla Suomessakin. Showrunner Jon Favreau on sanonut, että kakkoskausi ei viivästy koronaviruksen takia lainkaan. Jälkituotanto meni tietysti etätöiksi niin kuin vaikkapa minunkin palkkatyöni, mutta ilmeisesti hommat olivat siinä vaiheessa, että se ei ollut mikään ongelma (ja että esimerkiksi lisäkuvauksia ei ole kriittisesti tarvittu).

Yhtä onnekas ei ollut Cassian Andor -sarja, jonka esituotanto keskeytettiin maaliskuussa tuntemattomaksi ajaksi koronaviruksen takia. Cassian-sarjaa piti alunperin kuvata tänä kesänä. Seuraavat Star Wars -sarjat eli Obi-Wan ja Leslye Headlandin kipparoima julkistamattoman aiheen tarina ovat epäilemättä niin ikään viivästyneet. (Muitakin projekteja voi sitä paitsi olla kehitteillä. Viime aikoina netistä on voinut löytää huhun melkein minkä tahansa Star Wars -hahmon ja varmaan niiden Bob-sedänkin omaksi suoratoistosarjaksi. Niistä esimerkiksi Landon oma sarja kuulostaa mainiolta, mutta huhujen uskottavuudesta on paha mennä sanomaan mitään, sillä jokainenhan voi keskenäänkin päätellä, että melkein-jo-supertähti Donald Gloverin tähdittämä Lando-sarja olisi lähtökohtaisesti hyvä idea.)

The Mandalorianin kakkoskautta lukuunottamatta sarjoilla ei ollut ilmoitettuja ensi-ilta-aikoja, joten mikään ei virallisesti ottaen viivästykään. Turvallinen veikkaus kuitenkin on, että ainakin Cassian-sarjan oli tarkoitus saapua Disney+:aan joskus ensi vuonna, ja nyt se ei välttämättä enää sinne ehdi.

Lisäksi pitemmän päälle – viimeistään sitten kun koronavirukseen saadaan rokote ja elokuvien ja sarjojen tuotannot voivat jälleen käynnistyä – kaikilla näillä viivästymisillä voi olla omia suuria vaikutuksiaan. Voin vain kuvitella Hollywood-tuotantojen palapeliä, kun jokaisella ohjaajalla, näyttelijällä, kuvaajalla, tehostefirmalla ja kuvausstudiolla oli tietenkin sitoumuksia paitsi tälle vuodelle, myös useammalle tulevalle. Kun selville vesille koronaviruksesta päästään, nämä lähtevät purkautumaan, mutta moni sopimus tulee myös väistämättä raukeamaan tai ainakin viivästymään entisestään. Pelkästään Star Warsien kohdalla yhdessä jonossa on siinä vaiheessa neljä näyteltyä sarjaa – sillä The Mandalorianille pitäisi tehdä kolmaskin kausi – sen sijaan, että sarjojen tuotanto olisi ollut kauniisti porrastettu muutaman vuoden ajalle.

Ja sitten on vielä suuri kysymys siitä, mitä koronaviruspandemia ylipäätään tekee esimerkiksi elokuvissa käymiselle. Ei ole mitenkään mahdoton skenaario, että moni elokuvateatteriketju tekee vielä konkurssin – ja että kokoontumisrajoitusten hellittäessä huomattava osa yleisöstä ei enää kaipaakaan valkokankaan äärelle. Suuri Disney ei itse ole konkurssintekijöiden joukossa, mutta millainen osa senkin tuotannosta tulee tämän kaiken myötä lopulta päätymään suoraan ensi-iltaan suoratoistoon?

…mutta nyt tullaan taas siihen isoon kuvioon, joka ei ole varsinaisesti tämän blogin aihe.