The Mandalorian on eksyksissä, ja sarja on käyttänyt jo yli puolet kolmannesta kaudestaan vain itsensä nollaamiseen

Posted on 02/04/2023 by Aki Jörgensen

Ei ole mikään salaisuus, että minä en ole missään vaiheessa ollut valtavan innoissani The Mandalorianista. Sarjan toinen kausi oli kuitenkin valtava parannus ensimmäiseen, ja siitä jäi kokonaisuutena minullekin oikein hyväkin fiilis.

Mutta meneillään olevalla kolmannella kaudellaan sarja tuntuu olevan aivan eksyksissä.

Tätä kirjoittaessani The Mandalorianin kolmannesta kaudesta on nähty viisi jaksoa kahdeksasta. Siis varsinaisesta kolmannesta kaudesta, laskematta välilukua The Book of Boba Fett, joka loppujen lopuksi tosiaan paljastui pikemminkin sivupoluksi The Mandalorian-sarjasta kuin omaksi kertomuksekseen. Ja sitä paitsi täysin tarpeettomaksi ja epäonnistuneeksi sivupoluksi. Kirjoitin tuolloin, että The Book of Boba Fettin olisi kannattanut olla oman sarjansa sijaan noin kolme jaksoa The Mandalorianin kolmannelta kaudelta, koska sen parhaat osat olivatkin sen Din Djarin -osuudet ja koska sillä ei ollut itse asiassa yhtään mitään sanottavaa Boba Fettistä. Toisessa kirjoituksessa kutsuin The Book of Boba Fettin jaksoa The Return of the Mandalorian peräti parhaaksi näytellyksi SW-sarjajaksoksi – Andorin jälkeen se ei sitä enää ole, mutta ”paras Mandalorian-jakso” se varmasti onkin.

Nyt sanon, että se jakso olisi ansainnut olla The Mandalorianin kolmannen kauden avausjakso. Ja että nuo noin kolme Boba-sarjasta kuvitteellisesti tiivistettyä jaksoa olisivat todellakin mahtuneet The Mandalorianin kolmoskaudelle sen jaksolukua kasvattamatta, ja ne olisivat siellä parantaneet kauden tasoa.

The Mandalorianin toisen kauden lopussa tuntui siltä, että sarja jäi kutkuttavan jännittävään paikkaan. Tarina oli saavuttanut pisteen, jota kohti se siihen asti oli kulkenut, joten nyt edessä olisi jotain, jota emme osaisi vielä edes ennakoida. Din Djarin (Pedro Pascal) vaikutti olevan jättämässä taakseen ainakin osan äärimandalorealaisen kasvattikulttinsa opinkappaleista, kenties riisumassa kypäräänsäkin useammin. Hän oli kasvanut isänä ja ihmisenä, mutta joutui luopumaan rakkaasta Grogustaan täytettyään tehtävänsä toimittaa tämä jedien pariin. Vaikein paikka tuntui olevan edessä seuraavaksi: nyt Din Djarinin olisi selvitettävä, kuka hän itse asiassa olisi ilman hänen elämäänsä siihen asti täyttäneitä tehtäviä. Kuka hän olisi, ellei hän olisi palkkionmetsästäjä, uskovainen kultin soturi eikä tällä hetkellä edes vastuussa löytölapsestaan? Kaiken tämän lisäksi sarja työnsi kakkoskauden viimeisillä hetkillä vastahakoisen Dinin käsiin darksaberin, mustan valomiekan, tuon mandalorealaisten muinaisen valtikan ja marsalkan sauvan, joka vaikutti juonilankana johtavan Diniä jopa mandalorealaisten johtajan tai yhdistäjän asemaa kohti.

Valitettavasti sarjan luoja ja pääkäsikirjoittaja Jon Favreau ei näytä kolmannella kaudella haluavan seurata yhtäkään näistä aiemmin asettamistaan juonista. Omaan silmääni vaikuttaa siltä, että aivan kuin hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän halusi Boba Fettin omalla sarjalla tehdä, ei hänellä näytä olevan enää aavistustakaan, mihin hän haluaisi tätä varsinaista pääsarjaansakaan viedä. Tällä hetkellä The Mandalorian ei ainoastaan polje paikallaan, vaan se askeltaa koko ajan omia askeliaan taaksepäin.

Käytännössä kaikki The Mandalorianin kakkoskauden lopun jännitteet on nyt nollattu.

Groguhan palasi Mandon luo jo kausien välissä, The Book of Boba Fettissä. Niin nopeasti, että kumpikaan hahmoista ei ehtinyt seikkailla ruudulla erikseen, eikä katsoja ehtinyt heidän jälleennäkemistään vielä edes odottaa. Yhteen palattuaan kaksikon suhteessa mikään ei tunnu muuttuneen. Din Djarin on roolinsa hyväksynyt avaruusiskä ja Grogu vähitellen uutta oppiva junnupelaaja, mutta kumpikaan ei ole katsojalle mitään näiden rooliensa ulkopuolella. (Jon Favreau selitteli haastatteluissa, että Mandon kakkoskauden ja The Book of Boba Fettin välissä olisi muka kulunut pari vuottakin, mutta se ei kyllä käy oikein mitenkään sarjoissa nähdyn perusteella järkeen – otetaan nyt vaikka yhtenäkin todistuskappaleena se tosiseikka, että Mando menetti aluksensa kakkoskauden lopussa ja hankki sen tilalle uuden Boba-sarjassa lentääkseen heti kohta sillä tapaamaan Grogua – jalkapatikkamiehenäkö hän olisi seikkaillut pari vuotta?)

Entä Dinin elämä kypäränsä riisuneena ja palkkionmetsästäjän hanskat naulaan ripustaneena? Kolmoskausi kertoo meille, että kas, ei hän etsinytkään itselleen uutta elämää vapaana menneisyytensä kahleista. Sen sijaan hän palasi tuhlaajapoikana takaisin kypäräkulttinsa luo, sai ohjeet kylpeä Mandaloren alaisissa kaivoksissa kypärättömyyden syntinsä sovittamiseksi ja suoritti tämän videopelitehtävän kuuliaisesti. Vyöllään hänellä on kyllä darksaber, mutta ei hän tai sarjan juoni sitä mihinkään asetta kummempaan tarkoitukseen käytä. Din tahtoo yhä vain olla hiljainen ja näkymätön rivihahmo, ja tämä sarja tuntuu tahtovan pitää hänet sellaisena, vaikka hän shown päähenkilö onkin. Viimeksi nähdyn The Pirate -jakson lopussa Bo-Katan Kryze (Katee Sackhoff) nappasi Diniltä lopulta takaisin itselleen mandalorealaisten yhdistämisenkin tehtävän.

Sinänsä sukeltaminen muserrettuun Mandaloreen ja Keski-Maan Moriasta muistuttaviin kaivantoihin kolmoskauden kakkosjaksossa The Mines of Mandalore on ilman muuta ollut tämän heikon kolmannen kauden parasta antia. Samassa yhteydessä sopii kehua, että tällä kaudellaan The Mandalorian ei ole minusta enää entiseen tapaan tuntunut ”kuplassa kuvatulta”. En osaa sanoa, kuinka monet kohtauksista on tällä kertaa todellisuudessa kuvattu ulkoilmassa vai onko Lucasfilm vain tullut taitavammaksi piilottamaan The Volume -lednäyttö-kuvausstudion rajat, mutta joka tapauksessa aidon avaruuden tunne on ollut tervetullut.

Mutta Mandalore-vaihetta lukuunottamatta kaudessa ei totisesti ole ollut kehumista. Sen ulkopuolella olemme nähneet lisää videopelimäisiä tehtäviä ja kuljeskelua paikasta toiseen: milloin Din on hankkinut droidin osia sieltä, milloin tietoa täältä, milloin käynyt kukistamassa vihulaisen tuolla. Olemme nähneet viikon hirviöitä (krokotiilejä, lentoliskoja, avaruuspiraatteja) seikkailuissa, jotka irtonaisuudessaan tuovat mieleen 1990-luvun scifisarjojen keskitason – tai Star Wars -animaatiosarjat, mutta jostain syystä kohtaukset, jotka saattaisivat toimiakin animaatioissa, turhauttavat näyteltyinä. Jaksojen rytmi on ollut hidas ja panokset matalat – jälleen lukuunottamatta sitä ihan toimivaa kakkosjaksoa.

Eikä sarjan dialogin taso tai käsitys huumorista ole ainakaan parantunut entisestä. Olen tosin koko ajan kokenut, että minä itse en ole tämän shown aaltopituudella siinä missä jotkut muut selvästi ovat, mutta tosiaankin minusta tuntuu tällä kaudella yhä vain enemmän siltä, että The Mandalorian luulee sen sivuhahmojen kuten mekaanikko Peli Motton (Amy Sedaris), mahtailevan Greef Kargan (Carl Weathers) tai nyt tällä kaudella vaikkapa episodi IX:stä lainattujen pikkuisten droidiseppien olevan hyvin hauskoja, ja minä itse en katsoessani huvitu edes miedosti. Mandalorealaisten aseseppä (Emily Swallow), joka on noussut tällä kaudella isompaan rooliin ja jonka motivaatioihin ja kenties identiteettiinkin vaikuttaa sisältyvän juonilankoja, joista Jon Favreau on kiinnostunut, lausuu pateettisia repliikkejään pirtsakalla äänensävyllä, joka sopisi minusta paremmin jollekin aivan toiselle hahmolle.

Oma lukunsa (kirjaimellisesti) oli sarjan kolmas jakso The Convert, joka kertoi sarjan pääjuonesta lähes irrallisen tarinan Uuden tasavallan puolelle loikanneesta kloonitutkija Pershingista (Omid Abtahi) ja kuvasi samalla galaksin poliittistakin tilannetta The Mandalorianin aikaan ja vihjaili lisää Grogun kytköksistä Star Wars -elokuvien jatko-osatrilogian tapahtumiin. Se jakso oli paitsi teemoiltaan ja Coruscant-miljööltään, myös tyyliltään lähempänä viime vuonna nähtyä Andoria kuin The Mandaloriania, ja minusta se oli kyllä hyvin kiinnostavaa katsottavaa, mutta erinomaisia arvosanoja en jaksona antaisi sillekään. The Convert -jakson ongelma oli paitsi irrallisuus käsillä olevan sarjan kokonaisuudesta, myös se, kuinka vähäjärkiseltä tapahtumat siinä tuntuivat. Keisarillisten kaksoisagentti käytti siinä koko jakson toteuttaakseen monivaiheisen hunaja-ansan, jonka tavoite ilmeisesti oli vain saada kloonitutkijan päässä olevat liian raskauttavat tiedot pyyhittyä. Keisarilliseen tyyliin, samoin kuin tämän sarjan tyyliin, olisi paremmin sopinut yksinkertainen blaster-laukaus arvon tohtorin tietoja sisältävään päähän – ja silloin tämä kertomus olisi voitu kertoa vaikka alle varttitunnissa.

Ja mitä muuten tulee vähäjärkisiin tapahtumiin, niin tällä kaudella meidän sohvaltamme on erinäisiä muitakin kertoja huudettu Jon Favreaulle valittuja sanoja. Haluaisin kovasti ymmärtää mandalorealaisten kypäräuskovaisen Children of the Watch -kultin toimintatapoja ja motivaatioita, mutta kovin vaikeaa se on. He pitävät piiloluolansa oven edessä töröttämässä kahta vartijaa silloin, kun paikalla on vain oma jengi, mutta piiloutuvat luolaansa sisään silloin, kun tuntematon X-Wing lentää paikalle. He asuvat aurinkoisessa autiomaassa kaukana muista ihmisistä ja haluavat pitää asuinpaikkansa piilossa kaikilta voidakseen elää siellä vapaasti, mutta oikeastaan he haluaisivatkin ”asua taas planeetalla jossa heidän lapsensa voisivat leikkiä auringossa”, joten he päättävätkin muuttaa asutulle planeetalle täysin julkisesti tiedossa olevaan paikkaan. Ja se kypärä, niin, sehän tietenkin täytyy Bo-Kataninkin ehdottomasti pitää päässä koko ajan, jos tämä haluaa olla yksi heistä, paitsi että kun tarkemmin ajatellaan, niin eipä Bo-Katanin tarvitsekaan.

Bo-Katan Kryzen lasken tosin suorastaan tämän kauden parhaaksi osuudeksi – hän, toisin kuin Din, aidosti painiskelee tällä kaudella identiteettinsä ja mandalorealaisuutensa kanssa. Bo-Katanhan olisi halunnut sen darksaberin, ja Sackhoff on onneksi sen verran hyvä näyttelijä, että hän osaa näyttää ristiriitaisia tunteitaan naiivina pitämäänsä Din Djarinia kohtaan: ystävyyttä, kateutta ja sääliä. Ja hei, pääsimme näytellyssä Star Warsissa Kalevala-planeetalle! On se melkein yhtä hyvä rasti ruutuun kuin Teräs käsi -taistelulajin maininta Solo-leffassa – molemmat olivat vasta vienoja toiveita kirjoittaessani näistä kotimaamme ja Star Warsin kytkennöistä tässä blogissa Suomen täyttäessä 100 vuotta)!

Sekin minua kummastuttaa, että siinä missä The Mandalorianin kakkoskautta leimasivat lukuisat tuttujen hahmojen näyttäytymiset ja paluut (Ahsoka! Boba! Luke!) ja myös juonelliset yllätykset, kolmoskausi on ollut näiltäkin osin yllätyksetön. Viidennessä jaksossa The Pirate baaritiskillä vilahtanut Rebels-sarjan Zeb toki voidaan laskea tuttujen hahmojen joukkoon, mutta hänenkin esiintymisensä oli vain herkullinen cameo, ei kokonaisen jakson juonta ajava näyttäytyminen.

Ja kun meille näytettiin Grogun pelastuminen Coruscantilta episodi III:n aikana omassa flashbackissaan, siinä yllätyksellisintä oli, että pelastajaksi ei paljastunut kukaan merkityksellinen hahmo. Varmasti ihan hyvä niin: olisi ollut kokonaiskuvassa vain todella ongelmallista, jos esimerkiksi juuri pimeälle puolelle kääntyneen Anakinin olisikin näytetty säästävän Grogun tapettuaan ensin muut jedilapset, kuten moni fani etukäteen oli spekuloinut. Mutta se tarkoitti, että tälläkään pitkällä kohtauksella ei ollut oikeastaan mitään muuta annettavaa kuin purkaa siihen ladatut spekulaatiot. Tiesimmehän nimittäin kuitenkin sen jo, että jollain tavalla ja oletettavasti jonkun avulla Grogu Coruscantilta pelastui, ja kun pelastumiseen ei näin ollen liittynytkään mitään kovin merkityksellistä, ei sitä oikeastaan edes olisi tarvinnut meille näyttää. (Tosin oli tietysti ulkoelokuvallisesti hyvin sykähdyttävää, että pelastajaa näytteli juuri Ahmed Best, tuo Jar Jar Binksin tulkitsijana aivan aiheettomasti vuosia parjattu näyttelijä, joka kerran oli Star Wars -roolinsa kirouksellisuuden vuoksi itsemurhan partaalla.)

Kaiken kaikkiaan: tällaisia jaksoja, joista The Mandalorianin kolmoskausi tähän asti on muodostunut, olisi mahtunut niihin mainittuihin 1990-luvun scifisarjoihin, joissa tuotantokausissa oli 22 jaksoa ja pääjuonen odotettiinkin liikahtavan vain muutamassa jaksossa per kausi, mutta tällaiset 8-jaksoiset kokonaisuudet kaipaisivat ytimekkäämpää otetta. Etenkin kun kakkoskausi jätti pöytään kortit, joista oli lupa odottaa pelin kovenevan.

Kolmoskauden viimeisillä kolmella jaksolla on toki vielä mahdollisuus ryhdistäytyä. Sarjan pääpahiksena näyttäytyneen moff Gideonin (Giancarlo Esposito) paosta Uuden Tasavallan vankeudesta on nyt puhuttu jo sen verran alleviivaavasti, että eiköhän hän pian ilmesty vaatimaan itselleen Grogua, darksaberia tai molempia. Itse toivon, että loppukausi riuhtaisisi Dinin jollakin tapaa pois tämänhetkiseltä uraltaan siten, että neljänneltä kaudelta olisi lupa odottaa enemmän seikkailuja uusissa kuvioissa ja uusissa miljöissä, mutta varaudun pettymään.

Edellä mainitsin ohimennen Andorin, jonka ensimmäinen kausi nähtiin viime vuonna. Paitsi että se oli minulle ylivoimaisesti paras näytellyistä Star Wars -sarjoista, pidän sitä nyt puolen vuoden sulattelun jälkeen ihan Star Wars -kertomusten korkeimman eliittitason teoksena kaikista medioista, elokuvat mukaan lukien. Myönnän myös, että minua harmittaa jo nyt, että Andorin tekijät päättivät kertoa tarinansa vain kahdessa tuotantokaudessa – verrattuna vaikka siihen, että The Mandalorian jatkunee vielä pitkään.

Andor on tietenkin aivan erilainen sarja kuin The Mandalorian – melkein kaikessa. Siinä missä The Mandalorian on perusluonteeltaan viihdyttävä seikkailu jossa on mausteena komediaa siten kuin Star Wars -tarinoissa yleensä tapaa olla, Andor on vakava trilleri, joka paikoin on suorastaan ahdistavaa katsottavaa tavalla, jollaista Star Warsissa ei oltu ennen nähtykään. The Mandalorian kertoo ammatikseen seikkailevasta palkkionmetsästäjästä, siis kutakuinkin mahdollisimman starwarsmaisimmasta ammatista, kun taas Andor kertoo duunareista ja ”tavallisista ihmisistä”, jotka joutuvat elämään Imperiumin diktatuurin ikeessä. The Mandalorian keskittyy maailmaan päähenkilönsä ympärillä, Andor oikein asiakseen pyrkii kuvaamaan galaktisen konfliktin moninaisuutta ja jopa rohkeasti perustelemaan Imperiumin byrokraattien motivaatioita. Monet The Mandalorianin jaksot ovat 30-50 minuutin mittaisia yksittäiskertomuksia vaikka kytkeytyvät toki toisiinsa, Andor kertoo pitkää yhtäjaksoista tarinaa hitaasti kypsytellen. Ja siinä ehkä vasta päällimmäiset erot.

Mutta kun sanon rakastaneeni Andoria ja välittäväni The Mandalorianista tällä kaudella vielä vähemmän kuin aiemmin, en missään nimessä tarkoita, että The Mandalorianin pitäisi mielestäni olla kuin tuo toinen sarja. Päinvastoin: kaikki nuo edellä todetut erot nimenomaan tekevät kummastakin sarjasta omanlaisensa.

Sen sijaan toivoisin, että The Mandalorian olisi omassa tyylilajissaan yhtä hyvä kuin Andor. Siis yhtä hallitusti valitussa tyylissään kasassa pysyvä, yhtä johdonmukaisesti hahmojaan ja tapahtumiaan käsittelevä, yhtä uskottavasti kokonaisuudeksi suunniteltu. Toivoisin, että The Mandalorian olisi yhtä hyvä seikkailusarja Star Wars -galaksissa kuin Andor on jännityssarja Star Wars -galaksissa.

Tällä hetkellä se on kaukana siitä. Jos nyt lopuksi vielä sanon sanan tilanteen syistä, niin epäilen, että The Mandalorianin kolmoskaudessa näkyy, että edellisillä kausilla Favreaun aisaparina toiminut Dave Filoni on tainnut tämän kauden tuotannon aikaan olla kiireinen oman sarjansa Ahsokan parissa.

The Book of Boba Fettissä parasta olivat kyllä The Mandalorian -osat, mutta silti jokin tuntui olevan vinksallaan niissäkin

Posted on 15/02/2022 by Aki Jörgensen

Tämä piti vielä sanomani The Book of Boba Fettistä.

Siis sen jälkeen, että viime kirjoituksessani jo totesin, että tätä sarjaa ei olisi kannattanut edes tehdä, ja nyt kun se on nähty, sen voi nyt suosiolla vaikka unohtaa.

Minäkin kun totesin pitäväni The Book of Boba Fettin parhaina osuuksina sen ”Mandalorian-osia”, etenkin ja ihan sellaisenaan viidettä jaksoa The Return of the Mandalorian. Ja päätösarviossani totesin, että nuo osat ovat ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen Boba-sarjaa tai sen olemassaolon oikeutusta.

No, sanonpa nyt vielä siis pari sanaa tästä poistetusta palastakin. Jotain omituista oli nimittäin niissä Mandalorian-osissakin.

Palatessaan Boba Fettin puuhailujen parista tarinan päähenkilöön Din Djariniin (Pedro Pascal) – siltähän se tuntui – The Book of Boba Fett siis kertoi kattavasti, mitä Mandolle kuuluu. Ja sehän oli kiinnostavaa, kuten todettu.

Ensin Din Djarin etsi käsiinsä entiset uskonveljensä ja -siskonsa. Sai asesepän takomaan Grogulle oman pienen haarniskan mittaamattoman arvokkaasta mithrilistä, anteeksi, siis beskarista. Tajusi, että hänen tiensä ei enää mahdu näiden äärimandalorialaisten uskonnon liikennesääntöihin. Tuunasi Tatooinella Peli Motton kanssa itselleen päheän uusvanhan hävittäjän, johon salaviisas mekaanikko rakensi kivan istuimen Grogullekin. Kävi kolkuttelemassa Luke Skywalkerin rakenteilla olevan jeditemppelin portteja. Jätti Grogulle lahjan. Kävi auttamassa Boba Fettiä jossain triviaalissa tappelussa joka liittyi jotenkin johonkin tarinantynkään, jonka voimme jo unohtaa. Ja sai kuin saikin Grogun takaisin luokseen.

Kiinnostavaa, mutta siinäpä se ensimmäinen omituisuus.

Tottakai oli koko ajan selvää, että vaikka Din Djarin ja Grogu erosivat The Mandalorianin toisen kauden lopussa, niin ennen pitkää mandalorialainen ja löytölapsi löytäisivät toisensa jälleen. Olihan näiden kahden side sarjan emotiaalinen ydin.

Mutta että se tapahtui näin pian! Sivusarjassa, The Mandalorianin toisen ja varsinaisen kolmannen kauden välissä. Jos katsoja katsoo näitä teoksia myöhemmin, ja jättää Boba-sarjan välissä katsomatta, hänelle on kuin Grogu ei olisi koskaan Luken mukaan lähtenytkään. Tai: tämä täysin sama lopputulos olisi saavutettu siten, että The Mandalorianin toisen kauden päätösjaksossa, paikalle saapuneen Luke Skywalkerin tarjotessa kätensä, Grogu olisikin vain kieltäytynyt ja halannut tiukemmin Mandoa.

Kuten sanottua, oli selvää että Grogu jossain vaiheessa palaisi ”isänsä” luo ja katsojana olen paluusta tyytyväinenkin, mutta näin pikaisena toteutettu soutu-huopaus oli minusta tarinankerronnallisesti kummallinen ratkaisu. Nyt sen paremmin Din kuin Grogukaan ei saanut kummoista mahdollisuutta kasvaa hahmona ilman toistaan. Kumpikaan ei ehtinyt kauaa ikävöidä puolikastaan eikä kypsytellä ajatusta siitä, että he sittenkin kuuluvat yhteen.

Tulee oikeastaan sellainen olo, että joko kirjoittajat Jon Favreau ja Dave Filoni tulivat Boba-sivusarjaa kehitellessään kokonaan toisiin ajatuksiin aiemmin tarkoittamastaan Grogu-juonikuviosta – tai sitten, ja tästä tulee vielä haljumpi olo, tämän koko kuvion taustalla oli vain halu näyttää meille vähän ”henkiin herätettyä” Luke Skywalkeria.

Toinen – pahempi – omituisuus koskee nimenomaan Luke Skywalkeria (Mark Hamill ja sijaisnäyttelijät ja cgi-tehosteet). Ja taas: en minä sillä, etteikö minustakin olisi ollut jännää nähdä Luke! Mutta se, mitä sitten tapahtui…

Dave Filonin itsensä ohjaamassa jaksossa From the Desert Comes a Stranger Luke pakotti Grogun tekemään valinnan: joko beskar-paita ja paluu Dinin luo – tai Yodan valomiekka ja jedikoulutus. Mutta ei molempia.

Tämä on kummallisen ehdoton vaatimus. Only the sith deal in absolutes, sanoo Obi-Wan Sithin kostossa, kuten Dave Filoni erittäin hyvin tietää, mutta juuri äärimmäisestä valinnasta on kyse. Valinnan vaatimuksen vielä esitti Luke Skywalker, joka itse keskeytti Imperiumin vastaiskussa jedikoulutuksensa Yodan kanssa juuri siksi, että oli kiintynyt ystäviinsä, ja palasi auttamaan heitä vaarassa.

Nyt seuraa palanen sellaista Star Wars -tulkintaa, jota olen itse pitänyt suorastaan perustavana, klassisena ja kanonisena, mutta tarkkaan ottaen kyse kyllä on elokuvien ulkopuolisesta tulkinnasta.

Kysymys: Miksi Luke ja Leia piilotettiin eri vanhempien kasvatettavaksi sen sijaan, että Obi-Wan ja Yoda olisivat alkaneet kouluttaa heistä ”superjedejä” ja ”keisarin kaatajia” vauvasta lähtien? Miksi Obi-Wan aloitti Luken kouluttamisen vasta ikään kuin sattuman saattelemana, Luken ilmestyessä hänen ovelleen Leian hätäkutsun lähettämänä? Sen ikäisenä, jossa Yodakin piti Lukea liian vanhana oppimaan? Ja vielä: etenkin kun prequeleissa niin selvästi oli todettu, että ennen vanhaan ihan tavallisetkin potentiaaliset jedit otettiin pois vanhemmiltaan jedikouluun jo pikkulapsina?

Se liki kanonisena pitämäni tulkinta: Juuri siksi. Koska Obi-Wan ja Yoda tiesivät, että jedien pöljät säännöt kielletyistä henkilökohtaisista kiintymyssuhteista olivat osaltaan johtaneet jedien vieraantumiseen galaksin todellisuudesta ja Voimalle tärkeästä välittämisen periaatteesta. Ja että ehdottomasti ne säännöt olivat liki suoraan johtaneet juuri Anakin Skywalkerin lankeemukseen. Siksi Obi-Wan ja Yoda nimenomaan lähettivät Luken ja Leian kasvamaan rakastavissa perheissä ”normaaleiksi kunnon ihmisiksi” ennen kuin he mahdollisesti oppisivat jedeiksi, ja siihenkin suorastaan ryhdyttäisiin vain, jos Voima niin tahtoisi. Itsensä Yodan epäröinnistä huolimatta tämä uhkapeli nimenomaan tepsi, sillä juuri tästä syystä Luke kykeni näkemään isässään hyvää jopa Darth Vaderin maskin taakse. Juuri siksi Luke onnistui tavoittamaan isänsä, ja vain siksi keisari kaatui. Suuren tarinan suuren voiton salaisuus: rakkaus voitti.

Myönnetään: Tämä tulkinta, jonka siis todellakin itsekin täysin ostan, on todellisuudessa jälkiviisastelu-henkinen, ellei peräti retcon. Ihan oikeasti syy siihen, miksi Luke originaalileffan alussa vain eleli Tatooinella rauhallisesti – vielä omalla sukunimellään! – on nimittäin se, että tuota elokuvaa kirjoitettaessa Darth Vader ei vielä ollut Luken isä, eikä Lukea oltu siis mitenkään kirjoitettu ”piilotetuksi” – saati että Obi-Wan olisi häntä jotenkin vartioinut. Eikä Luken ja Leian kasvuvuosiin oltu alunperin piilotettu mitään jedien kiintymysopit kumoavaa vallankumousta, koska ei George Lucas varmasti ollut keksinyt sellaisiakaan ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan prequeleita 1990-luvulla.

Mutta vähät siitä, että tulkinta on jälkiviisastelu-henkinen, kun se kerran niin kauniisti toimii! Olen jopa valmis uskomaan, että ainakin suurissa linjoissaan tämä on Lucasin prequeleissaan itsekin tarkoittama retcon-tulkinta, vaikka siis en tiedäkään hänen aivan näillä sanoin asiaa esimerkiksi haastatteluissa vahvistaneen.

Paitsi että en siis ollenkaan ymmärrä, miten The Book of Boba Fettin Luke-osuus sopii tähän kuvaan.

Miksi Luke nyt opettajaksi ryhtyessään vaatiikin oppilaaltaan Grogulta kiintymyssuhteiden hylkäämistä prequel-ajan jedien tapaan? Miksi Luke ei nyt ikään kuin edes hyväksy, että Grogu kaipaa samanaikaisesti jediopetusta että rakkaitaan, vaikka niin kaipasi hän itsekin? Eikö Luken pitäisi olla ensimmäinen uusista jedeistä, paremman tien kulkija, jedikunnan reboot?

Miksi The Book of Boba Fettin Luke ei näin perustavassa asiassa, suoraan sanoen, tunnu käyttäytyvän Luke Skywalkerin tavoin lainkaan?

Ellen tietäisi, että jakson ohjannut ja kirjoittanut Dave Filoni todellakin tuntee kanonisen Star Warsin ja Luke Skywalkerin koko olemuksen syvällisesti minua itseäni paremmin, syyttäisin jakson tekijöitä ymmärryksen puutteesta.

Mutta niin en toki voi tehdä, sillä Filoni itse on suorastaan luennoinut tästä nimenomaisesta näkökulmasta siitä, miksi jedien kiintymyksen välttely oli väärin ja miksi Anakin todella kääntyi pimeälle puolelle ja miksi Luke onnistui hänet sieltä pelastaan. Tämä miniluento on vieläpä peräisin niin läheltä The Book of Boba Fettiä kuin mahdollista, The Mandalorianin ensimmäisen kauden oheismateriaaleista, ja viimeistään tämän myötä minä nimenomaan oletin, että tämä niin sanottu tulkinta on käytännössä myös kanoninen totuus:

Nyt ihmettelen siis, mitä en tässä ymmärrä, sillä en kyllä ymmärrä.

Se, minkä sen sijaan ymmärrän, on eräs Grogun kohtaloon epäilemättä vaikuttava ulkoelokuvallinen voima. Kutsukaamme sitä ”Ahsoka-paralleliaksi”.

Kun Lucas ja Filoni loivat prequelien valmistumisen jälkeen The Clone Wars -sarjan keskeiseksi hahmoksi Ahsoka Tanon, he loivat samalla ongelman: mitä Ahsokalle tapahtuisi episodien II ja III välissä, jonka vuoksi häntä ei episodissa III nähtäisi tai mainittaisi?

Vastaus ja ratkaisu olisi toki ollut hahmon traaginen kuolema ennen episodi III:n tapahtumia. Mutta mitä suositummaksi Ahsoka hahmona kasvoi ja mitä rakkaammaksi Filonille itselleen, sitä mahdottomampaa tästä todistettavasti tuli. Filoni on jo kertaalleen kirjoittanutkin Ahsokalle komean ja uskottavan kuolinkohtauksen – ei kloonisotiin, vaan ennen episodi IV:tä tapahtuneen Rebelsin toisen kauden loppuun – mutta jänistänyt siitä pois, palauttaen hahmon henkiin. Ja nyt Ahsoka (Rosario Dawson) siis seikkailee näytellyissä tarinoissa, ja jo episodien VI ja VII välissä.

Ahsoka Tano on hieno hahmo, mutta tosiasiassa franchisen suuren kertomuksen sisäinen ongelma on vain pahentunut, mitä pitemmälle Star Wars -historiaan Ahsoka on elänyt. Kyse ei ole enää vain siitä, miksi Ahsokaa ei näy episodin III tapahtumissa, vaan myös esimerkiksi siitä, miksi Ahsoka ei yrittänyt pelastaa Anakinia pimeältä puolelta episodien III tai IV välissä. Tai miksei hän ottanut yhteyttä kapinaliiton julkkikseksi nousseeseen Lukeen episodien IV ja V välissä, joko auttaakseen tai opettaakseen häntä tai, huh huh, vihjaistakseen hänelle jotain erään mustakypäräisen hahmon identiteetista.

Grogu on samantapainen pommi.

Kun niin keskeinen hahmo kuin jedikykyinen ”Baby Yoda” on lisätty kronologisesti keskelle Star Wars -saagaan sequelienkin valmistumisen jälkeen, meillä on siis käsissämme kysymys, missä Grogu luuraa elokuvien aikana. Grogun tekemiset prequelien tai originaalitrilogian aikana saattavat meille vielä jossain tarinassa selvitäkin, mutta pahin ongelma onkin se, mitä hänelle tapahtuu nyt näkemiemme jaksojen ja episodi VII:n välissä, jonka vuoksi häntä ei jatko-osatrilogiassa nähdä tain mainita.

Koska myös Grogu on suosittu ja rakas hahmo, arvelen, että kerronnallinen kynnys traagiseen kuolemaan on tälläkin kertaa korkea. Tällöin vaihtoehdoksi on jäämässä, että Grogu on pyrittävä kirjoittamaan sellaisille poluille, joissa emme joudu kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko Kylo Ren Grogun yönä jona Luken jeditemppeli paloi tai miksei Grogu ottanut yhteyttä tuohon vanhaan kurssikaveriinsa pelastaakseen tämän pimeältä puolelta.

Ja siispä: tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä, miksi Grogusta ei tullut Luken jedioppilasta. En vain oikein ymmärrä, miksi hän palasi Mandon luo jo näin pian – enkä ollenkaan ymmärrä, miksi tällaisen Luken ultimaatumin saattelemana.

(Yhtenä vastauksena Grogun ”sequel-ongelmaan” mieleeni on muuten jäänyt tämä mainio spekulaatio The Mandalorianin kakkoskauden finaalin ajalta. Siinä esitetään, että Grogusta, mandalorialaisesta löytölapsesta, tulee sarjan loppuun mennessä sarjan nimen lopullinen ”The Mandalorian”, darksaberia kantava jedikoulutettu mandalorialainen.)

Tämä kaikki, siis aikajärjestyksissään kaoottinen mutta kronologiassaan loogisuuteen pyrkivä kerronta, on muuten omasta mielestäni edelleen yksi Star Warsin viehättävimmistä erityispiirteistä. Mutta kieltämättä hirvittää, kuinka kasassa tämä kaikki pysyy taitavimmillakin tarinaryhmillä ja davefiloneilla teosten määrän kasvaessa nykyistä vauhtiaan.

Kuudennen jakson jälkeen alan ymmärtää, että The Book of Boba Fett ei tehnytkään juuri pitkää sivupolkua, vaan oli itse se sivupolku

Posted on 03/02/2022 by Aki Jörgensen

Nyt kun The Book of Boba Fettiä on nähty kuusi jaksoa ja jäljellä on enää vain yksi, on hyvä muistuttaa eräistä tosiseikoista, jotka oli kerrottu haastatteluissa jo ennen ensimmäistä jaksoa:

Tämän sarjan tuotantovaiheessa jaksojen numerot olivat 301, 302, 303 ja niin edelleen – siis aivan kuin kyse olisi ollut The Mandalorianin kolmoskaudesta.
Kaikki tämän sarjan tekijätkään eivät edes kuvauksissa tienneet, että he eivät olleet tekemässä The Mandalorianin kolmoskautta.
Asioista tietävienkin parissa sarjan leikkisä tuotantonimi oli The Mandalorian 2.5.

Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä kuudesta jaksosta.

Viidennen ja kuudennen jakson jälkeen on selvää, että nämä The Mandalorianiin eri tavoin viittaavat numeroinnit eivät olleet pelkästään sumuverhoa, joilla pyrittiin piilottelemaan Boba Fettin oman sarjan tekeillä olemista ennen sen yllätysjulkistamista The Mandalorianin kakkoskauden finaalin lopputeksteissä. Jonkin verran kyse oli varmasti juuri tuostakin, mutta vieläkin enemmän siitä, että paitsi että The Book of Boba Fett näyttää ja tuntuu The Mandalorianilta, se aivan suoraan jatkaa myös The Mandalorianin tarinaa.

Itse asiassa sarja, joka kantaa otsikossaan Boba Fettin nimeä, ja jonka otsikko tuntui ”kirja”-sanallaan viittaavan jonkinlaiseen kokonaiskatsaukseen Boba Fettin elämästä, tuntuu viime jaksoissaan kadottaneen Boba Fettin (Temuera Morrison) kokonaan. Kun viimeksi tähän blogiin sarjasta kirjoitin, neljännen jakson jälkeen eli kutakuinkin silloin kun sarjassa viimeksi edes näimme Boba Fettin enemmän kuin vilaukselta, kirjoitin sarjan suuresta ongelmasta: siitä, että se ei tunnu oikein haluavan sanoa mitään nimihenkilöstään Boba Fettistä. Nyt on selvää, että kyse ei ole ”vain tunteesta”, vaan Jon Favreaun luotsaama Boba-sarja tuntuu nyt tosiaan kadottaneen peräti koko mielenkiintonsa Bobaan.

Puhun siis siitä, että viides jakso The Return of the Mandalorian oli kokonaisuudessaan eräänlainen sivupolku toisen sarjan nimihenkilön kuulumisiin, ja tuorein, kuudes jakso From the Desert Comes a Stranger viettää sekin suurimman osan minuuttikestostaan Din Djarinin (Pedro Pascal) ja muiden enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin liittyvien hahmojen parissa. Olkoonkin toki niin, että kuutosjaksossa jotkut heistä – lähinnä Boba Fettin haarniskaakin kantanut tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth (Timothy Olyphant) – liittyvät paljon ilmeisemmin The Book of Boba Fettin pääjuoneen kuin Grogun treenit Luke Skywalkerin (Mark Hamill) kanssa.

Mutta siinä missä viimeksi kirjoitin Boba Fett -sarjan Boba Fett -mitäänsanomattomuudesta asiain tilaan pettyneenä, nyt voin katsoa asiaa myös toisesta näkökulmasta. Tai oikeastaan: kahdesta toisiaan sivuavasta, mutta kuitenkin erilaisesta toisesta näkökulmasta.

Ensimmäinen on se, joka suorastaan purskahtelee internetissä tätä kirjoittaessani. Se, että vähät siitä, jos tämä ja edellinen jakso eivät käsitelleetkään Boba Fettiä, koska ne olivat niin mahtavia. Tämä on monen aito mielipide, ja mikäs siinä, etteikö se olisi minunkin, ainakin sinnepäin.

Bryce Dallas Howardin ohjaama viitosjakso sellainen ainakin oli. Mandon paluu tuntui jaksolta, joka olisi kuulunut sellaisenaan The Mandalorianiin, ja se saattoi aivan hyvin olla jopa paras tähänastinen näytelty SW-sarjajakso. Din Djarinin motivaatiot ja hahmon tragedia aukenivat ehkä paremmin kuin koskaan hänen omassa sarjassaan. Jakso oli täynnä tavallista toimivampaa kuivaa huumoria. Avaruudessa pyörivä rinkulakaupunki oli henkeäsalpaavin uusi SW-lokaatio pitkään aikaan. Ja se loppupuolen hurjastelu Naboo-hävittäjällä (huutomerkki!) Beggar’s Canyonissa (kaksi huutomerkkiä!), se se vasta olikin.

Naboo Starfighter: Myös prequel-nostalgia on aitoa nostalgiaa.

Boba Fettiin tai mihinkään The Book of Boba Fettin neljässä ensimmäisessä jaksossa nähtyyn tarinaan mikään viitosjaksossa nähty ei tosin liittynyt yhtään mitenkään, mutta mitäpä sillä tosiaan väliä katsoessa, jos katsottava muuten kelpasi. Etenkin kun minä ja monet muut emme tosiaan tätä ennen olleet pitäneet The Book of Boba Fettiä ja siinä nähtyä tarinaa aivan mahtavina.

Dave Filonin ohjaama kuutosjakso ohjasi kurssia, kuten sanottua, hieman lähemmäs tämän meneillään olevan sarjan pääjuonta, vaikka nimihahmo Boba Fett siinäkin hädin tuskin vilahti. Mutta mitäpä siitäkään tosiaan, kun tarjolla olivat R2-D2, Ahsoka Tano, Cad Bane, Grogu ja, huh huh, itse mestari Luke Skywalker ilmielävänä, tällä kertaa myös pitemmin puhumassa ja liikkumassa! (Yritin kirjoittaa tähän sisään lisävitsiä moninkertaisista huutomerkeistä, mutta menin itsekin sekaisin Luken kohdalla tarvittavien huutomerkkien määrässä).

Jos jossain on Star Wars -fani, jonka sydän ei läikähdä ilosta R2-D2:n piipittäessä, epäilen hänen faniuttaan syvästi. Tai jos jossain on joku, joka ei halua nähdä nuorta Lukea opettelemassa jediopettajaksi. Tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) keskustelemassa Luken kanssa ohimennen hänen isästään – jo pelkästään tämä yksi pieni hetki olisi vain pari vuotta sitten ollut valtavalle osalle Star Wars -fandomia korkeintaan etäinen toiveuni, mutta nytpä me vain yhtäkkiä elämme aikaa, jossa tällainen kohtaus voi täysin luontevasti tapahtua sivuhuomiona tarinassa, jonka oikeastaan ehkä pitäisi kertoa aivan muista hahmoista. Ei siis todellakaan mikään ihme, että sellaisia kohtauksia katsoessa moni on täysin valmis sivuuttamaan sen, mistä sarjassa ehkä tuotelupauksensa mukaan piti kertoa, mikä se nyt olikaan, kenenkäs kirja tämä olikaan, väliäkö hällä.

Minä en silti ollut kuutosjaksosta aivan pelkästään haltioissani, sillä minusta jakso muistutti yhden katsomiskerran perusteella liian paljon kuvitettua Wookieepedia-artikkelia siitä, mitä Luke Skywalkerille, Grogulle ja vähän Ahsokallekin kuuluu The Mandalorianin kakkos- ja kolmoskausien välissä ja kuinka Luke aloitteli myöhemmin tuhoutuvaa jedikouluaan. Jaksossa ei nimittäin nähty näistä aiheista tarinallisesti yhtään mitään, mitä emme olisi voinut itsekin kuvitella tapahtuvan. Ja kun niissä nähtiin jediharjoituksia, niissä ei edes nähty yhtään uudenlaista jediharjoitusta tai -opetusta: vain tuttua hyppelyä ja treenipallon väistelyä, yhdistettynä yhtä tuttuihin sanoihin tasapainosta ympärillämme. Mutta myönnän kyllä, että sanon tämän liki koomisen näköisenä, kuin tarkoituksella otsaani rypistäen ja akateemista kriitikon hattua päähäni asetellen, sillä tottakai minäkin fanina halusin nähdä tuon kaiken, ja tunsin saavani odottamattoman lahjan, kun sain sen nähdä kuvittelemisen sijaan.

Summatakseni: Tästä näkökulmasta siis The Book of Boba Fettin jaksot viisi ja kuusi olivat kutakuinkin parasta mahdollista tämän hetken Star Warsia, ja pihkat siitä, mitä joku jossain muka olisi halunnut kuulla kerrottavan Boba Fettin tragediasta galaksin yleisimpien kasvojen viimeisenä kantajana.

Itken onnesta vaikka vielä jaksoa jäljellä. Vihdoinkin mainstream faneille tehdään sisältöä.
— Pekka Tuuri (@pekkatuuri) February 2, 2022

Sitten se toinen toinen näkökulma siihen, onko The Book of Boba Fett täysin kadottanut punaisen lankansa. Palaan siihen, mistä tämän kirjoituksen aloitin: siihen, että The Book of Boba Fettiin tosiaan viitattiin Lucasfilmin ja tuotannon sisälläkin The Mandalorianin kolmantena tuotantokautena tai kahden ja kolmannen ”välikautena”.

Jospa katsojankin olisi järkevämpää suhtautua The Book of Boba Fettiin nimenomaan The Mandalorian 2.5:nä, jolle vain jostain syystä on annettu harhaanjohtava otsikko?

Mitä enemmän ajattelen nyt kuutosjaksossa nähtyä, minusta alkaa tuntua, että ei ole mielekästä ajatella, että The Book of Boba Fett olisi tehnyt sivupolun The Mandalorianin tarinaan. Pikemminkin tuntuu siitä, että tämä koko sarja on sivupolku The Mandalorianin tarinassa.

Näiden kahden jakson aikana aseteltiin lukuisia palasia valmiiksi tulevaa Mandon kolmoskautta varten. Etsittiin Din Djarinille seuraavaa elämäntehtävää selvittämällä, että enää se ei löydy hänet kasvattaneiden äärimandalorelaisten jengistä. Hankittiin uusi pähee kärry tuhoutuneen tilalle (ja toisenlaisiin tehtäviin). Sekä tietenkin setvittiin isä-poika-suhdetta, The Mandaloreanin sydämellistä ydintä, kuutosjaksossa lopulta myös ”pojan” eli Grogun näkökulmasta. Tämä kaikki oli monin tavoin painavampaa katsottavaa kuin mikään siitä, mitä sarjan alkupuolella nähtiin tapahtuvan Boba Fettille.

Ylipäätään se, että Boba Fettin unohtuminen taka-alalle viime jaksoissa ei häirinnyt monia katsojia, kertoo tästä samasta asiasta. The Mandalorian on ollut monelle Star Wars -fanille niin mieluinen Star Wars -sarja, että kun sarja toi kuvaan Din Djarinin, katsoja oli heti täysin valmis hyppäämään tämän kelkkaan. Sitä kelkkaa Mando laskettelikin sitten pyytämään avuksi Cobb Vanthia (suoraselkäistä lainvartijaa, jonka periaatteessa pitäisi vastustaa Boba Fettiä siinä missä muitakin rikollisia) tai tapaamaan, vaikka ei sentään hakemaan, Lukea (jonka kanssa Boba on tapellut kerran jos toisenkin). Siis rinteisiin, joihin Boballa ei olisi ollutkaan asiaa.

Luulen, että ensi viikon päätösjaksoa on täysin luontevaa katsella siten, että myös Boba Fett ja Fennec Shand – tämän sarjan näennäiset päähenkilöt – tuntuvat siltä, mitä he suuressa kuvassa ovatkin: The Mandalorian -sarjan sivuhenkilöitä siinä missä vaikka juuri Cobb Vanthkin. Boba oli kyllä se Star Wars -universumin alkuperäinen mandalorealainen, mutta Din on se, jonka tarina yleisöä tällä hetkellä kiinnostaa.

Ehkä tämän sarjan totuudenmukaisempi nimi olisikin ollut vaikkapa The Mandalorian: The Book of Boba Fett tai jotain muuta vihjailevampaa, koska mistään klassisesta spinoffista, saati erillisestä yksittäishahmokertomuksesta vaikkapa viime joulukuun Marvel-sarja Hawkeyen tapaan, ei oikeastaan ollutkaan kyse.

Ja, jos nyt näin suopeaksi ryhdyn, niin ehkä tätä kertomuksellista keikausta voisi jopa pitää sinä yllätyskuviona, jota ennen ensimmäisiä jaksoja tässä blogissa The Book of Boba Fettin odotin ja toivoin sisältävän, ja jota ensimmäisten jaksojen jälkeen ei tuntunut missään kuuluvan eikä näkyvän.

Sitä voin pohtia ensi viikolla päätösjakson jälkeen, kuinka laatumielessä onnistuneeksi tämä näkökulma The Book of Boba Fettin muuttaa, mutta tällä hetkellä minusta vaikuttaa, että koko sarjan voi todellakin nähdä kertomuksena siitä, kuinka Din Djarin auttoi Boba Fettiä vakauttamaan Tatooinea The Mandalorianin toisen ja kolmannen kauden välissä. Ei siis niinkään Boba Fettin kirjana, vaan pikemminkin Boba Fettiä käsittelevänä välilukuna Din Djarinin kirjassa.

Olisipa mukavaa, jos The Book of Boba Fett haluaisi sanoa jotain Boba Fettistä

Posted on 23/01/2022 by Aki Jörgensen

The Book of Boba Fett on tätä kirjoittaessani edennyt neljänteen jaksoonsa (kaikkiaan seitsemästä), ja ihan ensimmäisenä on sanottava, että olin väärässä.

Perustin ensimmäistä jaksoa edeltäneen odotus-bloggaukseni siihen, kuinka vähän sarjasta oli esimerkiksi markkinoinnissa paljastettu, ja kuinka promokiertueella tekijät aivan suoraan antoivat ymmärtää, että edessä olisi runsaasti yllätyksiä – ja kuinka he epäsuorasti vihjasivat, että sarjassa saattaisi olla kyse jostain aivan muusta kuin miltä se markkinoinnin perusteella vaikutti.

Nämä väitteet olivat joko liioittelua tai suoranaisia valheita. Jälkimmäisiin kuuluu ainakin se väite, että trailereissa olisi näytetty vain kohtauksia ensimmäisen jakson alusta. Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä neljästä jaksosta.

Asiaa voisi kierrellä enemmänkin, ja voisi alleviivata, että arvioiden antaminen yhä kesken olevasta sarjamuotoisesta teoksesta on epäreilua, mutta sanotaan nyt silti ihan suoraan ja heti tämän kirjoituksen aluksi, että The Book of Boba Fett ei ole kovin onnistunut teos.

Sanon näin, vaikka en aivan inhosta irvistelekään sarjaa katsoessani. Kyllä minua tällainenkin Boba-sarja kiinnostaa, ja kyllä periaatteessa viihdynkin katsoessani Temuera Morrisonia yrittämässä yrmyttää itseään jonkinlaiseksi valistuneeksi diktaattoriksi Tatooinen alamaailman keskuudessa. Silti sanon, että vastaus kysymykseen ”onks se hyvä” on tällä kertaa varsin selkeästi ”ei”, vaikka yleensä en edes pidä kovin hedelmällisenä typistää Star Wars -tarinoista keskustelua tuohon kysymykseen. Tällä kertaa perustuntumani on kuitenkin olennainen perusta sille, mitä haluan sarjasta tässä puolivälissä sanoa. Selvää joka tapauksessa on, että en ole ainoa, jolle The Book of Boba Fett on ollut pettymys. Tässä esimerkiksi ovat erityisen tylyt haukut heti ensimmäisestä jaksosta, ja tässä taas hieman analyyttisempi erittely sarjan epäonnistumisesta.

The Book of Boba Fettissä ei todellakaan ole ollut kyse ”jostain muusta kuin miltä markkinoinnin perusteella vaikutti”. Siinä on ollut kyse täsmälleen siitä ja vain siitä miltä vaikutti.

Tarinaa ajatellen kyse on siis ollut siitä, että Boba tahtoo asettua Jabban valtaistuimelle, mutta rikollispomoksi ryhtyminen ei ole vanhalle sotaukolle aivan helppoa. Sen ohessa minuuttimitassa vähintään puolet tähänastisista jaksoista on käytetty Boban aiempiin vaiheisiin Tatooinella, oppimassa tusken-soturien tavoille Jedin paluun ja The Mandalorianin toisen kauden välisinä vuosina. (Ilmeisesti flashback-juonikuvio oli se ”suuri salaisuus”, jota Robert Rodriguezin mielestä ei voinut näyttää trailereissa, koska se olisi paljastanut liikaa – vaikka käytännössä jo pelkästään Boban vermeistä The Mandalorianissa oli pääteltävissä, että autiomaasta esiin astellut entinen palkkionmetsästäjä oli viettänyt aikaa tuskenien leirinuotioilla, ja vaikka jossain toisaalla markkinoinnissa kyllä kerrottiin, että sarja sisältää flashbackeja.)

Itse asiassa, ja mitä tulee luvattuihin yllätyksiin, on suorastaan hämmästyttävää, miten täysin ja totaalisen yllätyksetön sarja on ollut. Niin pitkälle, että tunnen oloni aivan tyhmäksi pohdittuani kuukausi sitten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten The Book of Boba Fettissa ”täytyisi” olla kyse jostain ihan muusta kuin miltä pinnalta näyttää, tai että vähintäänkin Boban motivaatioiden täytyisi paljastua joksikin muuksi kuin pelkäksi haluksi ryhtyä rikollispomoksi. Mietin myös etukäteen, että jotain psykologisesti kiinnostavaa täytyisi olla tekeillä myös siinä, että Boba Fett nyt patsastelee kloonattuine kasvoineen niin ylväästi ilman kypärää, vaikka aikanaan hän teki uraa palkkio- ja tappohommissa nimenomaan henkilöllisyyden peittävän päähineensä suojissa.

Höpsis. Mistään tällaisesta ei ole tietoakaan.

The Book of Boba Fettin Boba on kyllä tosiaankin hyvin, hyvin erilainen kuin se Boba Fett, joka on pahistellut vuosien ajan Star Wars -tarinoissa. Vanha Boba oli armoton tappaja ja ikuinen yksinäinen susi, vaikka jonkinlaista kunniasääntöjen koodistoa hänet olikin yleensä kirjoitettu noudattamaan. Tämä uusi Boba kunnioittaa muita sensitiivisinä olentoina, pyrkii välttämään väkivaltaa ja selvästi välittää aidosti esimerkiksi toveristaan Fennec Shandista (Ming-na Wen), tavallaan myös uusina alamaisinaan näkemistään tatooinelaisista.

Se voisi olla jännittävää – mutta ei ole, koska sarja ei ole kiinnostunut käsittelemään sitä, miten tai miksi Boba nyt näin erilainen on.

Neljännessä jaksossa Boba sanoo Fennecille oppineensa perhearvoja vuosinaan tuskenien parissa, mutta tällaista kehitystä paremmaksi ihmiseksi ei nähty sarjan flashback-kohtauksissa. Pikemminkin The Book of Boba Fett antoi aiemmissa jaksoissa ymmärtää Boban toimineen silloin juuri samoin kuin tällöinkin. Hän muun muassa pelasti jo ensimmäisessä jaksossa epäröimättä tusken-lapsen hengen, vaikka oli silloin vangittuna heidän orjakseen ja vaikka tuo sama tusken-lapsi oli vain hetkeä aiemmin kiusannut häntä törkeästi. Hahmokehitystä sarjassa ei siis ole, on vain tämä uudenlainen Boba, jolla ei tunnu olevan mitään erityistä tekemistä aiemman Boban kanssa.

Oikeastaan meillä on tässä sarja, jossa aivan kaikki on juuri sitä miltä näyttää, jossa päähenkilön motivaatioita hädin tuskin edes käsitellään, ja jonka varsinaiset tapahtumatkin ovat sekä vähissä että ainakin tähän asti kenen tahansa ennalta nähtävissä. Otan esimerkiksi vaikka tämän viimeisimmän jakson: siitä suurin osa käytettiin sen näyttämiseen, kuinka Boba pelasti Fennecin hengen (kuten jo tiesimme hänen tehneen), kuinka kaksikko sitten kävi pöllimässä Boban avaruusaluksen takaisin Jabban palatsista (kuten tiesimme heidän välttämättä täytyneen tehdä) ja kuinka he päättivät parin nuotiokeskustelun myötä sekä ryhtyä työpariksi että valloittaa tuon palatsin itselleen (kuten olemme tähän mennessä jo nähneet heidän tehneen).

(Temuera Morrison ja Ming-na Wen tekevät varmasti sarjan pääosissa parhaansa, mutta heillä on kovin vähän tehtävää – eivätkä he kumpikaan ole näyttelijöinä tarpeeksi hyviä nyhjäisemään tunnetta tyhjästä.)

Turhauttavaa.

Erityisesti, koska The Book of Boba Fett ei mielestäni ollut susikakka idea syntyessään. Kaikkea muuta. Se tyly, mutta jollain tapaa silti salaperäisesti seestynyt Boba, joka The Mandalorianin kakkoskaudella nähtiin, oli monella tapaa kiinnostavinta, mitä tälle Star Wars -franchisen ehkä kiistanalaisimmalla suosikkihahmolla oli tehty pitkään aikaan. Siihen tuntui heti kätkeytyvän tarina, joka ansaitsi tulla jossain muodossa kerrotuksi. Kokonainen oma spinoff-sarja hänelle oli yllätys, mutta kiehtova sellainen, ja Morrison ja Wen tuntuivat Mando-jaksojen perusteella mainiolta parivaljakolta seurattavaksi. Sain myös sen käsityksen, että omapäisten melkein-indie-action-elokuviensa (mm. Desperado, Sin City) ohjaaja Robert Rodriguez olisi värvätty sarjan kippariksi tai pääohjaajaksi, joka tuntui sekin hyvältä idealta jo siksikin, että se lupasi kertomuksellisesti yhtenäistä otetta.

Myös tuo käsitykseni, niin kuin moni muukin tästä sarjasta, osoittautui vääräksi. Rodriguez on ohjannut osan sarjan jaksoista ja ilmeisesti jossain määrin osallistunut sen kehittelyyn, mutta kyllä The Book of Boba Fett on selvästi pikemminkin The Mandalorianin vaatimaton spinoff kuin omanlainen teoksensa. Se näyttää ja tuntuu samanlaiselta kuin Mando, siinä on samantapaisia ongelmia tarinallisen yhdentekevyyden ja dialogin onttouden kanssa, ja jatkuvan, mutta tuskallisen hitaasti etenevän juonesa vuoksi siitä puuttuu The Mandalorianissa näitä ongelmia tasapainottanut armelias jaksojen välinen vaihtelevuus.

The Book of Boba Fett on Jon Favreaun sarja, ja Jon Favreau ei ole kummoinenkaan tarinankertoja. Aivan kuin hänelle olisi annettu nämä työkalut, vaikka hän ei oikeasti lainkaan tiedä, mitä hänen niillä pitäisi tehdä. Ja tarkoitan tässä työkaluja sekä henkisessä mielessä (Star Wars -universumia leikkikenttänä ja sen hahmoista tällä kertaa Boba Fettiä) että konkreettisessa merkityksessä (innovatiivista The Volume -kuvausstudiota ja Disney-Lucasfilmin lippulaivasarjojen per-jakso-budjettia). Veikkaan, että tämän sarjan käsikirjoituksen ja tuotannon aikaan Favreaun Mando-työpari Dave Filoni – ihminen, jolla on ymmärrystä näistä työkaluista – on keskittynyt omiin Ahsoka- ja The Bad Batch -sarjoihinsa. Favreau on menestynyt studio-ohjaaja, mutta lähes niin kaukana auteur-taiteilijasta kuin mahdollista, ja soisin kernaasti hänen vetäytyvän piankin Star Warsista takaisin tekemään Disneylle rahaa digitoimalla sieluttomiksi cgi-animaatioiksi yhtiön vanhoja, aikanaan sielukkaita animaatioklassikkoja.

Pieni kehuosa väliin. Siinä, missä The Book of Boba Fettillä ei ole ainakaan tähän mennessä valitettavasti ollut juuri mitään sanottavaa Boba Fettistä, sillä on sentään ollut sanottavaa Tatooinesta.

Tatooinehan on Star Wars -franchisen riippakiviä: originaalileffan Luken näkökulman mukaan sen pitäisi olla galaksin pahin takapajula, mutta juuri tuon cinemaattisen klassikkoasemansa siivittämänä Star Wars -tarinoissa siellä ramppaavat yhtenään kaikki galaksin silmäätekevät. Useinkin olen miettinyt, että olisipa edes George Lucas itse malttanut sijoittaa Jedin paluussa Jabban hovin jonnekin muualle tai kirjoittaa prequeleissaan Anakinin syntymään jollekin muulle planeetalle, koska jo pelkän A New Hopen takia olisi jo tapahtunut se, miksi vaikkapa The Mandalorianissa on niin monta Tatooine-jaksoa tai Disney-aikaisissa SW-elokuvissa niin monta Tatooinea muistuttavaa planeettaa. Siksi, että aina tulee uusia tarinankertojia, jotka palavat halusta jäljentää originaalileffan ikonografiaa.

The Book of Boba Fettin ero lähes kaikkiin muihin Tatooine-tarinoihin on se, että tässä meillä on kerrankin kertomus, joka perustellusti tapahtuu Tatooinella. Boba jäi sarlaccin kuoppaan silloin aikanaan, ja koska hän nyt (tosin huonosti motivoidusti) tahtoo asettua aloilleen entisen isäntänsä Jabban paikalle, ei hän myöskään Tatooinelta lähde.

Niinpä sarjalla on ollut aikaa kuvata sitä, mitä Tatooinelle kuuluu tai miten siellä oikeastaan elellään. Ennen kaikkea se on ehtinyt esittää tuskenit, nuo Star Warsin intiaanit, tavallista paremmassa valossa. Se on myös ehtinyt ihan kelvollisesti pohdiskella, millaista valtataistelua mahdettaisiin käydä tuollaisella perähikiäplaneetalla tilanteessa, jossa Imperiumin romahtamisesta on vasta muutamia vuosia, jossa rakenteilla oleva Tasavalta tuskin on ehtinyt huomata moista perähikiää ja jossa planeettaa pitkään hallinnassaan pitäneiden huttien tilalle on ollut monta tarjokasta, muttei yhtään vahvaa voittajaa. Ja se on heitellyt ilmaan sellaisia tiedonmurusia kuin ”me olimme täällä jo silloin kun meret kuivuivat” (tarkistin, tämä on vanha Star Wars -fakta jo 1990-luvulta, joka ei vain ole jäänyt ainakaan minulle mieleen)!

Puhumattakaan sitten siitä, että juuri tämä sarja on voinut loogisesti palata vielä kerran jopa sarlaccin kuopalle, jonne sentään tietääkseni Luke Skywalkeria ei ole koskaan kehdattu uudelleen marssittaa. Tai vierailla A New Hopen poistetusta kohtauksesta tutulla Toschen asemalla tapaamassa siellä ohimennen Luken vanhat kaverit Fixer ja Camie, sillä, tosiaankin, jos nyt jossain, niin nimenomaan tässä Tatooine-tarinassa sekin tuntui ihan asiaankuuluvalta. Nostalgiakortin heiluttelua, tottakai, mutta siis tosiaankin juuri tässä tarinassa ilman päälleliimauksen makua.

Sarjan Tatooine-kuvastosta minulla on kerrassaan vain yksi kritiikki: sitä ihmeellistä monikätistä monsteria en olisi hiekkaplaneetan faunaan lisännyt.

Tätä kirjoittaessani The Book of Boba Fettiä on siis jäljellä kolme jaksoa. En sano optimistisesti, vaan realistisesti, että sillä on vielä juuri ja juuri aikaa ryhdistäytyä kertomaan, no, edes jonkinlainen tarina, joka hitaasta johdannosta huolimatta jää tuntumaan kertomisen arvoiselta.

Tai jos haluatte vielä uskoa tällaisiin tekijöiden vakuutteluihin tämän sarjan kohdalla: Ming-na Wen sanoi Radio Timesin äskettäisessä haastattelussa sarjan avautuvan uudessa valossa finaalijakson jälkeen.

Jos sarja ei ryhdistäydy ja finaalijakso ei ällistytä meitä kaikkia, tälle opukselle voi ennustaa pohjimmaista paikkaa Star Wars -sarjojen lähiaikoina nopeasti laajenevassa kirjastossa. Vaikka tämän kummallisen kertomuksettoman tarinan kertaalleen katsookin, sitä on todella vaikea erityisesti suositella kenellekään tässä vaiheessa, jossa Star Wars -katsottavasta ei ole pulaa.

Nimenomaan tätä kokonaiskuvaa katsoen – tänä tai ensi vuonna edessä ovat ainakin Obi-Wan, Andor, Ahsoka, The Bad Batchin kakkoskausi ja The Mandalorianin kolmoskausi – toivoa sopii, että tämä spinoff jää ainoaksi lajiaan myös tyylillisesti. Toinen julkistettu Mando-spinoff Rangers of the New Republic onkin nimittäin jo ideana hyllytetty. Mando itse olkoon jatkossakin sellainen kuin on ollut tähän asti, mutta sitä myöten tätä muottia on noudatettu ihan riittävästi, ja muiden Star Wars -sarjojen olisi syytä näyttää ja tuntua toisenlaisilta.

Tällaisenaan The Book of Boba Fettin ongelmiin kuuluu nimittäin sekin, että se ottaa itsensä aivan liian vakavasti suhteessa juonen höpsöyteen. Mietin jopa, että se olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ja toteuttaa komediaksi. Eikö nimittäin ole ihan vain rehellisen koomista, että Boba on ensimmäisestä jaksosta alkaen patsastellut rikollispomona pitkin Tatooinea vaatien kaikkia tunnustamaan hänet johtajakseen, mutta jaksojen edetessä on paljastunut, että hänen rikollisjenginsä on aluksi koostunut kokonaisuudessaan Fennec Shandista ja kahdesta gamorrealaisesta sikavartijasta? Tietääkö tämä sarja oikeastaan, että sen päähenkilö ei tunnu tietävän yhtään, mitä tekee?

Tulevista sarjoista Obi-Wan ja Andor eivät ole The Mandalorianin spinoffeja. Ne tietysti sijoittuvatkin toiseen aikakauteen (episodien III ja ja IV väliin), mutta tarkoitan toiveellani erilaisuudesta sitäkin enemmän sitä, että niillä on toiset käsikirjoittajat ja toiset ohjaajat. Ahsoka ponnistaa noita suoremmin tästä samasta Mando-perheestä josta Boba Fettkin, mutta se taas on ”Favreau-sarjaa” enemmän ”Filoni-sarja” ja todennäköisesti tarinallisestikin enemmän piirrossarja Rebelsin jatko kuin Mandon sivutuote.

Toivon, että nämä kaikki, samoin kuin vielä myöhemmin tekeillä olevat sarjat kuten salaperäinen The Acolyte, eroavat The Mandalorianista ja The Book of Boba Fettistä vaikkapa kerrontatavaltaan, visuaaliselta tyyliltään tai rytmiltään. Hemmetti, minulle kyllä kelpaisi jossain vaiheessa se Star Wars -komediakin (vaikka mikään näistä edellä mainituista ei kyllä taida sellainen olla). En edes panisi pahakseni, vaikka jokin näistä osoittautuisi ”onks se hyvä” -asteikolla lopulta vielä The Book of Boba Fettiä epäonnistuneemmaksi, jos se tapahtuisi kunniakkaasti jotain uutta ja yllätyksellistä yrittäen.

The Book of Boba Fettissä ei ole kyse siitä miltä näyttää, ja pian selviää, mistä sitten on

Posted on 24/12/2021 by Aki Jörgensen

Hyvää joulua! The Book of Boba Fett alkaa.

Asiat eivät liity aivan toisiinsa, mutta melkein. Boba Fettin oman sarjan ensimmäisen jakson ensi-iltapäivä on Disney+:ssa keskiviikkona 29. joulukuuta.

Odotettavissa on seitsemän jaksoa, joissa… niin… joissa tapahtuu jotain.

Joulupyhien The Book of Boba Fett -spekulaatioista hehkeimmät voi halutessaan nostaa siitä, mikä sarjan juju oikeastaan on. Tässä kirjoituksessa tarjoan joitakin spoilaamattomia aineksia pohdintoihin.

The Book of Boba Fett -sarjan mainonta ja markkinointi alkoi vasta tässä lähimmän kuukauden aikana, mutta sen aikana olemme voineet nähdä ihan perinteisen muotoisia trailereita ja tv-spotteja. Kuten nyt vaikkapa tuon yllä olevan. Sen perusteella The Book of Boba Fett kertoo Jedin paluun jälkeisen Boba Fettin (Temuera Morrison) vaiheista rakentaa uutta uraa ja elämää palkkionmetsästäjä-vuosien jälkeen, kuten The Mandalorianin kakkoskauden loppuyllärissä väläytettiinkin. Jabba Huttin entisellä valtaistuimella istuen Boba vaikuttaa tavoittelevan uutta asemaa jonkinlaisena galaktisena mafiosona. Lisäksi on paljastettu, että sarja fläshbäckäilee myös sarlaccin kidasta selviytymisen jälkeisiin aikoihin (Jedin paluun ja The Mandalorianin välissä oli toki useita vuosia).

Paitsi että The Hollywood Reporterin mukaan kaikki tähän asti nähty on peräisin sarjan ensimmäisistä minuuteista. ”Emme voi käyttää ensimmäisen jakson jälkimmäistä puolta, koska se paljastaisi liikaa”, sarjan pääohjaaja ja toinen showrunner Robert Rodriguez sanoo.

Se on melkoinen väite. ”Ensimmäiset minuutit” lienee vähän liioittelua, sillä mainoksissa nähdään kuitenkin selvästi otteita useista eri kohtauksista – mutta kohtauksista, joiden olisi aivan hyvin voinut kuvitella ajoittuvan eri puolille sarjaa. Pääpointti tulee selväksi: mainonta on poimittu sarjan ensimmäisen jakson alkupuolelta, eikä mainonnan perusteella todennäköisesti ole nähtävissä, millainen sarja itse asiassa on tai mistä se ihan oikeasti kertoo. Rodriguez niin ikään vihjailee samassa haastattelussa kryptisiä käyttäen metaforaa siitä, millaiset värit tuntuvat Star Wars -franchisessa turvallisilta ja mitkä niistä turvallisista he halusivat vaihtaa ”vaarallisiin”, ja sanoo, että sarjan katsojalle ”tulee olemaan selvää”, mitä hän tarkoittaa.

Tämä on minusta valtavan jännittävää ja hauskaakin. Tieto on nyt oikeasti piilossa esimerkiksi minulta: en ole nyt tarpeeksi hyvin perillä voidakseni sanoa, etteikö jossain Redditin uumenissa joku vuotaja olisi paljastanut kaiken, mutta ainakaan kovin pinnalla SW-nettiskenessä huhut eivät liiku. Ja miksipä liikkuisivatkaan, sillä 1) tämäkin sarja on kuvattu suurimmaksi osaksi The Volumessa eli virtuaalistudiossa, vain rajatun tekijäjoukon nähtävillä ja 2) siellä tapahtuvien kuvausten pitämistä hys-hys-tasolla on hiottu hyväksi harjoituksen kautta, kuten vaikka The Mandalorianin yllätyskäänteet ovat osoittaneet. Itse asiassa tässä on kyseessä sarja, jonka kuvauksissakin suuri osa sen tekijöistä, mukaan lukien Fennec Shandia esittävä toinen pääosanäyttelijä Ming-na Wen, luulivat aluksi tekeillä olevan Boba Fett -sarjan sijaan The Mandalorianin kolmoskauden.

Mistä The Book of Boba Fettissä sitten oikeastaan voisi olla kyse? Tarjoan kolme ehdotusta (joilla taitaa tosin olla eräitä ali-ehdotuksia).

Ehdotus yksi: Muistakaamme tosiaan The Mandalorian!

”Baby Yodan” olemassaolo onnistuttiin aikanaan ihmeen kaupalla salaamaan kaikelta julkisuudelta ensimmäisen jakson ensiesitykseen asti, ja samalla siis salaisuudeksi jäi markkinoinnissa senkin sarjan varsinainen high concept: ”palkkionmetsästäjä huolehtii erityisestä lapsesta”.

Voisiko The Book of Boba Fettin high concept perustua samaan tapaan johonkin hahmoon – uuteen tai vanhaan – jonka rooli sarjassa on keskeinen, mutta jonka osuus on haluttu jättää ennen esityksiä salaisuudeksi?

Tämä on hyvin mahdollista, mutta ilmeisin vaihtoehto kai sentään kuitenkin on poissa pöydältä. Boba Fettillä voisi oikein hyvin olla tähän asti kaanonissa paljastumaton perhe tai lapsi, ja Star Wars -tarinoissa on usein kyse perheestä, ja piinkova palkkionmetsästäjä Boba Fett isänä tai isähahmona olisi voinut hyvinkin olla sekä uskottava että kiinnostava konsepti Boba-tarinan pääideaksi. Mutta eiköhän sentään juuri se konsepti ole The Mandalorianissa käytetty. Ja sehän tietysti johtuu siitä, että ensimmäisellä kaudellaan The Mandalorianin aluksi nimetön päähenkilö oli aika pitkälle Boba Fett olematta Boba Fett.

Mutta ellei lapsi, niin ehkä sitten vanhus! Boba Fettin oma isä on tietenkin kuollut, mutta voisiko jostain aiempien Star Wars -kertomusten syövereistä löytyä joku, joka sopisi Boban tarinaan keskeiseksi katalyytiksi? Kun mietin tätä vaihtoehtoa, alkaa yksi nimi nousta mieleeni muita mahdollisempana: kloonisotilas komentaja Rex.

Rex on siis tuo The Clone Warsin, Rebelsin ja The Bad Batchin tärkeä sivuhenkilö, joka ainakin puolivirallisen kaanonin mukaan on retconnattu myös Jedin paluussa Endorilla nähtäväksi parrakkaaksi kapinalliseksi. Jedin paluu -tempun perusteella Rex on ollut nopeutetusta ikääntymisestään ja rankasta elämästään huolimatta elossa vielä suhteellisen vähän aikaa ennen nyt nähtävän sarjan tapahtumia, ja hänen kuolemaansa ei siis todellakaan ole näytetty.

In universe Rex on klooni samasta Jango Fettin perimästä kuin Bobakin, mutta ikääntymiseltään muunneltu ja elämänurallaan aivan toisenlaisen polun ottanut vannoutunut imperiaalisen sorron vastustaja. Universumin ulkopuolella Rex on Dave Filonin, The Book of Boba Fettinkin showrunnerin, omia luomuksia ja lempihahmoja. Kuten tiedämme vaikkapa tulevan Ahsoka-sarjan perusteella, Filonin tämän hetken tavoitteissa korkealla ovat Star Wars -animaatioiden ja -näyteltyjen kertomusten maailmojen yhä syvempi yhteensovittaminen.

Mutta tämä ei siis ole minkään sortin huhu – vain minun veikkaukseni ehdotukseksi yksi.

Ehdotus kaksi: Mitä Boba duunaa?

Olemme tietysti kaikki kovasti tietävinämme, kuka Boba Fett on: palkkionmetsästäjä, kovin kaikista. Ehkä jollain tapaa kunniantuntoinen sellainen, mutta ei missään mikään oikeamielisten sankari. Perinteisessä Star Wars -tarinankerronnassa, ja ehdottomasti Disney-omistuksen aikaa edeltäneessä expanded universessa, hän on suorastaan pahis. The Mandalorianissakin hän panee stormtroopereita kylmäksi kylmäävällä tehokkuudella. Ming-na Wen sanoi itse asiassa tästä eräässä haastattelussa mainiosti: ”Not that they’re the bad guys. They’re not that good either.”

Tosiasiassa emme kuitenkaan nimenomaan tässä nykyisessä kaanonissa juurikaan tunne Boba Fettiä aikuisena henkilönä maskinsa takaa. The Clone Warsissa nähtyjen nuoruusvaiheiden jälkeen Boba on harjoittanut ammattiaan sarjakuvissa ja tietenkin Imperiumin vastaiskussa ja Jedin paluussa, mutta rohkenen väittää, että todellinen draamallisesti kiinnostava henkilöhahmo kypärän alta paljastui nimenomaan vasta The Mandalorianin toisella tuotantokaudella vuosi sitten. Tähän viittaa myös Robert Rodriguez THR:n haastattelussa, ja on aivan oikeassa sanoessaan, että tämän vuoksi The Book of Boba Fett on ainutlaatuisessa asemassa kertoessaan hahmosta, joka on kyllä tunnettu ja rakastettu, mutta kuitenkin hahmona itse asiassa varsin tuntematon.

Josta pääsemme ehdotukseeni numero kaksi. Jos minä spekuloisin, mitä The Mandalorianissa nähty Boba itse asiassa haluaa, kumpikaan kahdesta spekulaatiostani ei olisi ”ryhtyä galaktiseksi mafiosoksi”, mitä kertomusta mainonta ehdottaa sarjan kertovan. The Mandalorianin Boba tuntuu jollain tapaa filosofisemmalta.

Temuera Morrison Boba Fettinä The Mandalorianin toisella tuotantokaudella.

Ensimmäinen ajatukseni olisi, että kuolemalta täpärästi pelastunut ja toisten käskyläisenä toimivan palkkionmetsästäjän hommiin ilmeisen leipääntynyt Boba haluaisi todennäköisemmin tehdä hyvää kuin pahaa. Ehkä hän haluaisi esimerkiksi yhdistää Tatooinen takapajulan kahinoivat asukkaat kohti kauniimpaa tulevaisuutta. Boballahan on siteitä paitsi Tatooinea pitkään hallinneisiin hutteihin, tämän sarjan trailerien perusteella myös tusken-hiekkakansaan. Toki voi olla, että Boban aikeet eivät tässä aivan täysin altruistiset olisi, vaan hän haluaisi kenties ryhtyä yhtenäistämänsä joukon johtajaksi, mutta yhtä kaikki, epäilisin Boban päämotivaatioksi jotain muuta kuin rikollista rahan ansaintaa.

Toinen ajatukseni puolestaan olisi, että jos Boba sen sijaan haluaisi tehdä hyvän sijaan pahaa, hänen varsinainen tavoitteensa saattaisi olla kriminaalien komentamisen sijaan silkka kosto. Sarlaccin kidassa oli epäilemättä epämiellyttävää, ja Star Wars -saagassa Boba Fett on vanhastaan kuvattu pitkävihaisena. Ja miten sarlaccin kitaan Jedin paluussa päädyttiinkään? No, itse asiassa käsikirjoittajien George Lucasin ja Lawrence Kasdanin häpeäksi melkein vahingossa, mutta kyllähän hänet sinne loppujen lopuksi laukaisi Han Solo.

Jos Boba todella haluaisikin lähteä jahtaamaan Hania – joka, muistattehan, on tässä kaanonin hetkessä tietenkin täysin elossa ja vasta muutaman vuoden ikäisen Ben-pojan onnellinen isä – olisi siinä todellakin high concept, jonka Lucasfilm olisi halunnut pitää meiltä katsojilta yllätyksenä.

Mutta, muistutan tästäkin: tämä on siis niin ikään vain minun heittoni.

Ehdotus kolme: Mikä ihmeen kirja?

Tämä kolmas ehdotus on pikemminkin kerronnallinen kuin juonellinen. Ydinajatukseni tässä liittyy sarjan nimeen: The Book of Boba Fett. Miten niin ”The Book”, miksei yksinkertaisesti vain Boba Fett? Etenkin galaksissa, jossa kirjoja ei itse asiassa ole nähty juuri milloinkaan muulloin kuin muinaisten jedien jäämistössä The Last Jedissä…

Minun päässäni otsikko on koko ajan kuulostanut muistelmilta. Entäpä siis jos The Book of Boba Fett on itse asiassa vain kehystarinanaan kertomus Temuera Morrisonin esittämän Boba Fettin vaiheista The Mandalorianin aikoihin? Sen markkinointikin on nimittäin jo paljastanut, että sarjassa käsitellään Jedin paluun ja The Mandalorianin välisiä vuosia.

Vaan entäpä jos huomattava, ellei suorastaan suurin, osa sarjan sisällöstä itse asiassa onkin flashbackeja, ja myös Boban elämän hyvin paljon varhaisempiin vaiheisiin? Tällöin se, mitä meille ei haluta mainonnassa paljastaa, olisi paitsi tämä tosiasia flashback-rakenteisesta sarjasta, myös esimerkiksi nuoremman Boba Fettin näyttelijä. Olisiko se sitten roolissa nuorena poikana nähty Daniel Logan vai joku muu, jäisi sarjan edetessä nähtäväksi. Tämä myös osaltaan selittäisi tuota Ming-na Wenin ihmeellistä kertomusta siitä, ettei hän aluksi tiennyt olevansa kokonaisen uuden sarjan toisessa pääosassa: jospa se johtui siitä, ettei hänellä lopulta olekaan niin paljon kohtauksia, etteikö niitä olisi voinut luullakin The Mandalorianin kolmoskauden tapahtumiksi.

Tämän kolmannen ehdotukseni jatkoksi on tosin hyvä todeta, että sarjan nimen on toki mahdollista perustua tällaiseen ”kokonaiskatsaukseen” Boban elämästä ja sarjan on mahdollista sisältää ikään kuin mausteeksi myös flashbackeja, vaikka Temuera Morrisonin näköinen vanhentunut Boba Fett sen pääosassa olisikin. Ja tällöin tämä kerronnallinen idea on luonnollisesti mahdollista yhdistää jompaan kumpaan edellisistä spekulaatioista tai ihan johonkin muuhun kantavaan juoni-ideaan.

Mutta tämä, korostan taas, on tosiaankin edelleen vain minun veikkaukseni.

Näiden spekulaatioideni perään voin vielä todeta varmemmin totuudelliset ainekset, jotka The Book of Boba Fettin keitossa killuvat.

The Book of Boba Fettiä kutsuttiin tuotannossa The Mandalorian 2.5:ksi ja sen jaksojen tuotantonumerot oli numeroitu alkaen kolmosella, siis ikään kuin tehtäisiin Mandon kolmoskautta. On epäselvää, johtuiko tämäkin vain siitä, että Boban oman sarjan koko tekeillä olemista haluttiin salata viime vuoden joulukuuhun asti, jolloin se paljastui Mandon kakkoskauden päätösjakson loppuyllärinä. Mutta ellei se johtunut vain siitä, 2.5-lempinimi kertonee, että vähintään sarjan tyyli, elleivät sitten tapahtumatkin, liippaa hyvin läheltä The Mandaloriania.

Lisäksi vielä tuolloin vuosi sitten tekeillä piti olla myös sarja The Rangers of the New Republic, jonka oli tarkoitus olla event series, joka yhdistäisi The Mandalorianin, The Book of Boba Fettin ja Ahsokan tapahtumia. Sittemmin Rangers on jo hylätty kokonaan, vähintään osittain ellei yksinomaan siksi, että sarjaan keskeiseen rooliin kaavaillun hahmon Cara Dunen näyttelijä Gina Carano hankki itselleen alkuvuodesta internet-uholla potkut Star Wars -hommista. The Book of Boba Fettin kohdalla mainitsen tämän siksi, että Rangers-sarjaan kaavaillut juoni-ideat ovat täten Filonin ja kumppaneiden harkittavissa käytettäväksi näissä muissa sarjoissa.

Ja tietenkin vielä tämä: The Book of Boba Fett ei missään nimessä ole ensimmäinen kerta kuluneiden 10 vuoden aikana, kun Disney-Lucasfilm yrittää kertoa Boba Fett -tarinaa.

Lucasfilmiltä ei ole koskaan aivan täysin virallisesti vahvistettu tätä, mutta yleinen käsitys on, että kun jatko-osatrilogiaa tuottamaan ryhtynyt uusi Lucasfilm ryhtyi (Lucasin itsensä ehdotuksesta) kovaa vauhtia suunnittelemaan myös hahmojen sooloelokuvia, ensimmäisten tulille pantujen projektien joukossa olivat paitsi toteutunut Han Solo -elokuva, myös Boba Fett -elokuva. Edelleen yleisen käsityksen mukaan Boba-elokuvan ohjaajaksi oli vuonna 2014 jonkin aikaa kiinnitetty Josh Trank ja käsikirjoittajaksi Simon Kinberg – joka tosin ihan äskettäin kiisti koskaan kirjoittaneensa Boba-elokuvan käsikirjoitusta, mutta ainakin oma pääni sanoo, että tämähän on totta, jos ja kun koskaan ei päästy varsinaisen käsikirjoituksen ensimmäisenkään version valmistumiseen asti. Boba-elokuvasta liikkui huhuja vielä vuonna 2017, jolloin sen juoni-idean kerrottiin olevan useiden palkkionmetsästäjien ”yhteinen seikkailu”, mutta jos tämä oli totta, sen jälkeen se varmaankin hävisi firman sisällä The Mandalorian -projektille – kunnes hahmo saikin uuden jalansijan juuri sen kautta. Joka tapauksessa: ideoita Boba-tarinaksi on siis kehitelty jo moneen otteeseen.

Kaiken kaikkiaan: Odotan tältä seitsemän jakson sarjalta suuria. Boba Fett oli nuorempana omiakin henkilökohtaisia suosikkihahmojani, ja olen käsitellyt suhdettani hahmoon tässä blogissakin ainakin Jeremy Bullochin Suomen-vierailuun liittyvässä kirjoituksessa, joka muuten on omia suosikkejani tämän blogin merkinnöistäni.

Itse asiassa voisi hyvin sanoa, että minä, kuten moni muukin, olen odottanut juuri The Book of Boba Fettiä jo hyvin pitkään.

Hayden Christensen palaa ensi vuonna muuttuneeseen Star Wars -maailmaan

Posted on 24/10/2021 by Aki Jörgensen

Vastaus

Ei riitä, että Hayden Christensen on mukana Obi-Wan-sarjassa (kuten kerrottiin jo melkein vuosi sitten). The Hollywood Reporterin mukaan hän on mukana myös Ahsoka-sarjassa.

Se siis tarkoittaa, että Darth Vader tai Anakin Skywalker tai molemmat nähdään jopa kahdessa tulevassa näytellyssä Star Wars -tarinassa. Vaikka Christensenin paluu ei siis enää ole niin suuri uutinen kuten se oli vuosi sitten, on siitä silti mahdollista annostella pari aasinsiltaa kertomaan, millainen on Star Warsin tulevaisuus ensi vuodesta alkaen, josta onkin tulossa yksi franchisen hurjimmista vuosista koskaan. Näin kävi ilmeisesti vähän sattumaltakin, Solon floppauksen ja episodi IX:n ensi-illan jälkeisen tuumaustauon sekä koronapandemian aiheuttamien viivästysten myötä, mutta tämän vuoden joulukuun lopusta alkaen uusia sarjoja (ja elokuviakin) alkaa tipahdella nähtävillemme ihan tulvaksi asti.

Teksti jatkuu joulukuun Boba Fett -sarjan julisteen alla ja on täysin spekulatiivinen – ei huhuihin perustuvia spoilereita tulevista sarjoista.

Ensin siis muistutus. Julkistettujen ja voimassa olevien tietojen mukaanhan tulossa on siis kaikkea tätä:

The Book of Boba Fett -sarja eli The Mandalorianin spinoff: esitetään Disney+:lla alkaen 29.12.2021
Obi-Wan Kenobi -sarja: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
Andor-sarjan 1. kausi: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
The Bad Batch -animaatiosarjan 2. kausi: esitetään ensi vuonna 2022
The Mandalorian -sarjan 3. kausi: kuvaukset ovat parhaillaan meneillään, joten olisiko tämänkin esitysaika vielä vuoden 2022 lopulla?
Ahsoka-sarja: THR:n tämänpäiväisen uutisen mukaan ”tuotanto” alkaa ensi vuoden alussa, kenties siis jo varsinaiset kuvaukset tästäkin
Rogue Squadron -elokuva: ensi-ilta joulukuussa 2023
The Acolyte -sarja: esituotantovaiheessa
Lando-sarja: esituotantovaiheessa
Rangers of the New Republic: julkistettu siinä missä kaikki nämä muutkin, mutta saattaa jäädä jopa toteuttamatta liittyen Gina Caranon potkuihin eli Cara Dunen hahmon puuttuessa rosterista
Taika Waititin, Kevin Feigen ja Rian Johnsonin erilliset ja eri aikoina julkistetut elokuvaprojektit

Eikä tässä siis vielä listattu huhuttuja juttuja, kuten jatko-osatrilogian Finnin (John Boyega) omaa sarjaa. The Hollywood Reporter mainitsi syyskuisessa artikkelissaan tulossa olevan ”11 Star Wars -sarjaa seuraavien vuosien aikana”, ja edellä luetelluista minä lasken julkistettujen hankkeiden lukumääräksi yhdeksän – tosin voi olla, että THR tai sen lähteet vain laskevat jotenkin toisin, esimerkiksi laskemalla varmuudella useamman tuotantokauden pituisiksi tarkoitetut sarjat eli Andorin ja The Mandalorianin kahdesti.

Mutta siis onhan noita kyllä.

Hayden Christensen ja Ewan McGregor edellisellä kerralla: Sithin koston (2005) loppu.

Obi-Wan Kenobi -sarjaa on jo hyvissä ajoin ennakkomarkkinoitu ”vuosisadan uusintamatsina” eli Obi-Wanin (Ewan McGregor) ja Darth Vaderin (Hayden Christensen) uutena kohtaamisena. Sikäli kuin sellainen ottelu kaanoniin mahtuu, on se ilman muuta ja ymmärrettävästi vastustamaton megatapahtuma niin monille faneille, sarjan tekijöille kuin Lucasfilmille bisnes-mielessäkin.

Ja kyllä kai se jotenkuten kaanoniin mahtuukin. George Lucas aivan epäilemättä tarkoitti Sithin koston lopputaistelun olleen Obi-Wanin ja Vaderin ainoa edellinen kohtaaminen ennen heidän viimeistä kamppailuaan Kuolemantähdellä originaalileffassa, mutta saman Lucasin 1970-luvun elokuvan repliikit eivät mitenkään estä sitä, etteikö valomiekkaa olisi voitu taittaa välissäkin. Vaderin mutina itselleen ”A presence I haven’t felt since…” jää sopivasti kesken paljastamatta, missä tai milloin musta lordi entisen opettajansa läsnäolon viimeksi tunsi. Vaderin lausahduksen vanhalle Benille, ”When I left you, I was but the learner; now I am the master”, taas voi halutessaan jopa tulkita siten, että Obi-Wan-sarjan kohtaaminen tarvitaan, koska Sithin kostossa se on kirjaimellisesti Obi-Wan, joka jätti Vaderin taakseen, eikä toisinpäin. (Kanonisesti oleellista on vain, että Vader ei saa saada elokuvien välissä selville Obi-Wanin piilopaikkaplaneettaa, eikä etenkään Luken olemassaoloa.)

Obi-Wan Kenobi -sarjaan liittyy tietysti paljon avoimia kysymyksiä, mutta Hayden Christenseniä ajateltaessa niistä päällimmäinen on kysymys siitä, nähdäänkö sarjassa vain Vader vai kenties myös Anakin. Sarja sijoittuu aikaan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, mutta kun siinä nyt selvästi käsitellään Obi-Wanin omaa tragediaa eli hänen epäonnistumistaan Anakinin kanssa, olisi enemmän kuin loogista ja draamallisestikin herkullista nähdä siinä myös digitaalisilla nuoruudenlähteillä aikaansaatuja flashback-kohtauksia niihin onnellisempiin aikoihin, jolloin Anakin vielä oli Obi-Wanin hyvä oppilas ja muutenkin kuin veli ikään.

Minusta Anakin-fläsärit myös selittäisivät parhaiten sen, miksi juuri Christensen itse tosiaankin palaa rooliinsa, vaikka toki myös Vader voidaan sarjan aikana ilman mustaa kypäräänsä nähdä. Muistattehan, että vielä vain viisi-kuusi vuotta sitten Rogue Onessa Vaderia näyttelemään kelpasi joku-stuntti-vain -tyyppinen talentti – tosin kyllä pienempään rooliinkin.

Toinen Darth Vaderin kahdesta näyttäytymisestä Rogue Onessa (2016): tämä ei ollut Hayden Christensen.

Mutta jos Obi-Wan Kenobi -sarjan pääpaino Anakin/Vader-akselilla täytyykin olla Vaderissa, niin Ahsoka-sarja on tässä mielessä kokonaan toista maata.

Ahsoka on siis sekin näytelty sarja, jossa The Clone Wars – ja Rebels-animaatioissa pitkän uran tehnyttä rakastettua Ahsoka Tanon hahmoa tulkitsee Rosario Dawson, kuten jo yhdessä The Mandalorianin kakkoskauden jaksoista. Se myös sijoittuu The Mandalorianin aikoihin eli viitisen vuotta Jedin paluun jälkeen, ja tuon The Mandalorian -jakson vihjeen perusteella turvallinen veikkaus on, että sarjan pääjuoni liittyisi Rebelsin lopussa kadonneiden Ezran ja suuramiraali Thrawnin etsintään.

Siinä kaukaisen galaksin historian vaiheessa Darth Vader, kuten myös Anakin Skywalker, on ehdottomasti ja peruuttamattoman kanonisesti kuollut. Obi-Wan-sarjaan luvatun vuosisadan uusintamatsin verrokkikohtaus Ahsokan ja Vaderin välillä, siis entisen oppilaan kohtaaminen Vaderiksi kääntyneen Anakinin kanssa, on sitä paitsi jo nähty Rebels-piirrossarjan toisella kaudella.

Tästä seuraa käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Joko Hayden Christensen nähdään Ahsokassa nimenomaan nuorena Anakinina flashback-kohtauksissa – tai sarjan nykyhetkessä Voima-haamu-Anakinina, joka pitää yhteyttä entiseen oppilaaseensa rajan takaa.

Ahsoka Tano, Anakinin aiempi padawan, aikuisena ja Rosario Dawsonin kasvoilla.

Jälkimmäinen vaihtoehto on mittaamattomasti kutkuttavampi. Anakin Skywalkerin kuolemanjälkeiset teot ovat nimittäin Star Wars -kertomusten suurimpia mustia pisteitä. Ne ovat samaa tasoa kuin Yodan rotu, johon ei ennen The Mandaloriania kerrassaan kukaan ollut saanut koskea: kiinnostavia ja ilmeisiä kysymysmerkkejä, joita ei vain ole tarinoissa käsitelty.

Jedin paluun loppu kertoi jokaiselle katsojalle jo vuonna 1983 selvästi, että Anakin tosiaankin pelastui ennen kuolemaansa haamuilemaan Benin ja Yodan seuraan. Lucasin special editionien myöhemmät iteraatiot vieläpä täsmensivät, että haamu otti itselleen nuoren Hayden-Anakinin kasvot. Näin, vaikka prequeleissaan Lucas teki lucasmaisella tavalla epäselvän selväksi, että jedit eivät itse asiassa ennen Beniä ja Yodaa osanneet ”kadota kuollessaan” eli säilyttää tietoisuuttaan yhtyessään elävään Voimaan. (Lucasfilm-lähde Pablo Hidalgo on joskus netissä kertonut Lucasin itsensä tarjonneen tähän ristiriitaan selitykseksi, että Anakin sai ”apua toiselta puolelta” eli ilmeisesti juuri Beniltä ja Yodalta.)

Koska Ben ja Yoda siis kykenevät Star Wars -tarinoissa palaamaan juttelemaan Luken kanssa, kaiken järjen mukaan Anakin, joka ei ehtinyt tehdä niin elämänsä aikana, olisi tehnyt samoin. Yhtä lailla kaiken järjen mukaan Anakinilla olisi ollut paljon sanottavaa – ja anteeksipyydettävää! – myös tyttärelleen. Joitakin viittauksia tällaisiin käytyihin keskusteluihin löytyykin vuosikymmenten varrella kertyneistä Star Wars -kertomuksista, ja joissain 1980-luvun sarjakuvissa jokin tällainen keskustelu jopa nähdään, mutta sen verran harvassa ja syvälle historiaan uponneissa saagan alaviitteissä ne ovat, että pidän selvänä, että tämä on tosiaankin alue, johon George Lucas itse kielsi oheistarinoiden kertojia koskemasta.

Mutta tänä päivänä tuottaja-kirjoittaja-showrunner Dave Filonilla onkin lupa koskea jopa siihen Yodan rotuun, kuten The Mandalorianissa on nähty – eikä Lucas toki virallisesti enää itse Star Wars -tarinoita omistakaan, vaikka eräitä hänen linjauksiaan on yhtiössä edelleen kunnioitettu. Jos taas minulta kysyttäisiin Star Wars-tarina-aihioita, joita kaikkein eniten haluaisin nähdä ja joita en olisi koskaan kuvitellut ainakaan näyteltyinä elokuvattuina kohtauksina näkeväni, niin Anakin Skywalker ottamassa kantaa tekoihinsa Darth Vaderina saattaisi hyvinkin olla jopa listan ensimmäisellä sijalla.

Harvinainen kohtaus, jossa Anakin Skywalkerin haamu (oikealla, Sebastian Shawn kasvoilla) keskustelee Luke Skywalkerin kanssa Jedin paluun jälkeen. Ote Marvelin Star Wars -sarjakuvalehdestä #90 (1985).

Samaan aikaan on pakko huomauttaa, että niin paljon kuin olen tällaisen kohtauksen kiinnostunut näkemään, niin suuri sääli on, että se näyttäisi tapahtuvan vasta nyt.

Jatko-osatrilogiassa oli kaikki perustellut ainekset käsitellä Anakin Skywalkerin haamun tekemisiä. Olihan Anakin vanhasta näkökulmasta episodinumeroidun Star Wars -saagan keskushenkilö, ja olihan sen jatkoksi kirjoitettuun uuteen trilogiaan sijoitettu keskeiseksi henkilöhahmoksi Ben Solo / Kylo Ren, joka ihannoi nimenomaan hänen pahis-identiteettiään Darth Vaderia. Olipa vielä trilogian avausosan nimikin The Force Awakens, jonka keskellä myös jännittävä ”Forceback-kohtaus” antoi ymmärtää Voiman tai sen kautta operoivien haamujen näyttäytyvän tämän trilogian aikana vielä selvästi.

Mutta ei: ainoa pihaus, mikä Anakinista kuultiin, olivat muutamat sanat Reylle The Rise of Skywalkerin lopussa muiden jedien joukossa. Ne sanat toki lausui juuri Hayden Christensen, mutta siinä kohtauksessa kuultiin muitakin jedejä – sellaisiakin, jotka tiettävästi kaanonin mukaan eivät edes haamuile samalla konkretian tasolla kuin Anakin olisi voinut. Minäkin kirjoitin jatko-osatrilogian vuosina useaan kertaan tässä blogissa siihen tapaan, että Anakinin olisi tarinallisesti suorastaan välttämätöntä olla mukana viimeistään saagan päätösosassa, vaikka en ulkoelokuvallisista syistä uskonutkaan niin tapahtuvan.

Ulkoelokuvallisilla syillä tarkoitin pitkälti nimenomaan sitä, että Anakinin olisi pitänyt näyttää Hayden Christenseniltä. Disney-Lucasfilmille oli etenkin The Force Awakensissa, mutta myös muissa tähänastisissa uusissa elokuvissaan hyvin tärkeää näyttää Star Warsin palanneen sekä ”perinteisenä” että ”modernina”, mutta yhtä kaikki siis erilaisena kuin Lucasin prequeleissa. Tästä sinänsä ymmärrettävästä periaatteesta, yhdistettynä elokuvien tuotantojen välillä kuluneisiin vuosiin, seurasi valitettavasti osaltaan se, että vaikka episodielokuvat I-IX periaatteessa ihan kelpo jatkumon muodostavatkin, ovat kaikki kolme trilogiaa tavallaan myös toisistaan erillisempiä kuin ne hyvässä maailmassa voisivat olla. Ne ovat ja tuntuvat eri ihmisten eri aikoina tekemiltä, eivätkä edes kaikki niiden yhteiset hahmot tunnu pelkkien elokuvien perusteella täysin samoilta. Rakennuspalikat prequelien, originaalien ja sequelien välille jäivät kerrottavaksi oheistarinoissa jos sielläkään.

Sitä en siis todellakaan tiedä, kävikö missään tarinaideoinnin vaiheissa vakavasti edes esillä vaihtoehto käyttää Hayden Christensenin tulkitsemaa Anakin Skywalkeria jossain jatko-osatrilogian aikana. Mutta uskon, että vielä vain muutama vuosi sitten Christensenin kasvot valkokankaalla olisivat olleet aivan liian konkreettinen kytkentä suuren yleisön karsastamiin prequeleihin.

Concept artist Ian McCaigin näkemys Anakinin ja Vaderin välillä vaiheilevasta Voima-haamusta The Force Awakensin villeistä ideointisessioista. Kuva kirjasta The Art of The Force Awakens.

Voi olla, että tärkein ero Obi-Wan Kenobin ja Ahsokan sekä jatko-osatrilogian välillä onkin juuri se, että nämä tulevat tarinat ovat ”vain” telkkaria. Vaikka sarjat ovat tämän päivän Hollywoodille tärkeitä, niitä tuskin arvotetaan vieläkään aivan valkokangasspektaakkelien tasolle. Raha- ja yleisömäärät eivät yksinkertaisesti ole aivan yhtä suuria, ja ehkä yleisönkin tunnelataus on harvinaisemmissa elokuvaelämyksissä yhä erilainen kuin kotisohvalla tiheämmin julkaistavien sarjojen kanssa. Kun Star Wars -sarjoja vielä tosiaan on tekeillä jopa kymmenkunta, ei Lucasfilmillä varmaankaan viitsitä enää huolestua siitä, suuttuuko joku pökkelöksi parjatun Haydenin paluusta rooliinsa yhdessä tai kahdessa niistä. (Ja tietysti jotain tekemistä voi olla silläkin tasapainolla, että harkittua hajurakoa prequeleihin pitänyt jatko-osatrilogia on sittemmin saanut omat vihaajansa sekin.)

Toinen tärkeä ero on tietenkin myös se, että Obi-Wan Kenobi ja Ahsoka -sarjat, kuten nimihahmotkin, ponnistavat juuri samasta saagan vaiheesta jota myös Haydenin näyttelemä Anakin edustaa. Prequeleissahan Ewan McGregorkin Obi-Wania tulkitsi – ja suureksi osaksi aivan yhtä pökkelöin repliikein kuin Hayden-parkakin. Ahsokan hahmon lähtökohta taas on Anakinin padawanina elokuvien II ja III välissä (joka oli George Lucasin itsensä keksimä jälkikäteistäydennys tarinaan). Kenenkään ei siis voida sanoa, etteikö Hayden-Anakin ”kuuluisi” näiden hahmojen rinnalle – kuten monikin olisi varmaan sanonut, jos Hayden-Anakin olisi tullut Yodan sijaan juttelemaan Mark Hamillin näköiselle Luke Skywalkerille The Last Jedissa.

Anakin Skywalker ja Ahsoka Tano sellaisina kuin olemme tähän asti tottuneet heidät näkemään: piirrettyinä. The Clone Wars -sarja.

Mutta sitten on se näkökulma, jonka haluan tällä kertaa ottaa. Olen hiljattain kirjoittanut tässä blogissa siitä, kuinka Star Wars -kaanonin jatkuvuus tarkkaan katsoen hieman säröilee, mutta ei katkea vaikka taipuisikin.

Ehkäpä Hayden Christensenin paluu onkin merkki siitä, että Star Warsin saaga (tai sen mestarit ja komentajat) on nyt viimein aikuistunut ja kypsynyt hyväksymään kaikki saagan kanonisina julkaistut vaiheet osaksi samaa kertomusperinnettä ja viittaamaan niihin avoimesti. Nyt, kun saaga on selättänyt sekä prequelien että sequelien vaikeat tuotannot ja myrskyisät vastaanotot. Nyt, kun Disney-Lucasfilmin koneisto on sarjojen avulla viimein päässyt siihen lukuisten lomittaisten tuotantojen vauhtiin, johon se aluksi tähtäsi pelkkiä elokuvia tekemällä. Nyt, kun animaatioiden ja näyteltyjen tarinoiden raja-aidat ovat kaadetut, ja animaatioiden päätekijästä on itse asiassa kasvanut yksi kaikkein keskeisimmistä Star Wars -tekijöistä Lucasin itsensä jälkeen.

Sillä nythän meillä on, esimerkkiketjuna, vaikkapa tällaista: Hayden Christensen esiintymässä Obi-Wan Kenobissa aivan suorana jatkumona prequeleille, joihin perustuvaan animaatiosarjaan alunperin luotu Ahsoka Tano myös kohtaa Hayden Christensenin omassa sarjassaan, joka ponnistaa uuden sukupolven tuotannon The Mandalorian -sarjasta, jossa Imperiumin perilliset havittelevat Grogu-pienokaista syistä jotka vaikuttavat suoraan liittyvän jatko-osatrilogian lopussa paljastuvaan Palpatinen juoneen kloonata itsensä, ja jonka spinoff The Book of Boba Fett taas on näistä lähimmän tulevaisuuden nimikkeistä vahvimmin originaalitrilogiaan liittyvä jatkotarina, ja jonka päähenkilöistä toinen esiintyy myös The Bad Batch -animaatiosarjassa – joka taas on eräänlainen jatko-osa The Clone Warsille eli siten myös prequeleille.

Jotain jokaiselle – mutta ketään tai mitään osa-aluetta unohtamatta. Toivottavasti – tällä kertaa.

The Mandalorianin kakkoskauden tähdet: se yksi vanha tuttu ja se toinen vanha tuttu, mutta myös se, jonka tähtiroolia onkin odoteltu

Posted on 23/12/2020 by Aki Jörgensen

Niinhän siinä sitten kävi, että The Mandalorianin toisen kauden viimeiset kolme jaksoa nostivat valokeilaan paitsi yhden sarjassa aiemmin vasta vilahtaneen legendaarisen vanhan hahmon, myös toisen ja vielä legendaarisemman, edellistä odottamattomammin vierailleen vanhan hahmon.

Tämä kirjoitus spoilaa The Mandalorian -sarjan toista tuotantokautta, joka on tätä kirjoittaessani ollut kokonaan katsottavissa Disney+-palvelussa lähes viikon ajan.

Mando ja neljä muuta kovaa taistelijaa. Onkohan tässä muuten ainakin elokuvattujen Star Wars -tarinoiden puolella eniten naisia samassa kuvassa koskaan?

On todella kuvaavaa, kuinka muutaman viime viikon ajan Star Wars -skenessä on puhuttu ensin melkein pelkästään Boba Fettistä ja sitten melkein pelkästään Luke Skywalkerista.

Näin asian pitäisi olla: The Mandalorian on western-henkinen sarja vähäpuheisesta miehestä, jonka maailmankuva murtuu.

”Mando” eli Din Djarin (Pedro Pascal) on kasvatettu tiukan uskonnollisen doktriinin mukaan. Hän on kuvitellut elävänsä elämänsä kypärä päässään ja oikeaa nimeään kenellekään paljastamatta, lopettaen toisten ihmisten elämiä rahasta ja ohjaten rahat hänet kasvattaneelle kultille. Mutta sitä mukaa kun hellyttävän ”Baby Yodan” eli Grogun kohtalo on sarjan mittaan kietoutunut Mandon elämään, hänen periaatteensa kasvottomuudesta ja yksinäisyydestä ovat vähitellen taipuneet. Mando ei ehkä itsekään tiedä, millaista elämää hän enää toisen kauden lopussa tavoittelee – etenkin kun Dinin ja Grogun tiet silloin ainakin väliaikaisesti erkanevat – mutta entiselleen tai entiseen duuniinsa hän ei enää palaa.

Näin tiivistettynä sarja kuitenkin kuulostaa enemmän nimihenkilönsä kasvutarinalta ja ylipäätään henkilödraamalta kuin se käytännössä onkaan. The Mandalorian on toimintapainotteinen avaruuswestern, jonka keskeisin ongelma on koko ajan ollut, että sen nimihenkilö on seikkailuissaan hyvin passiivinen. Kirjoitinkin tämän kauden väliarviossani muutama viikko sitten, että Mandon rooliksi jää usein vain auttaa kulloistakin kohtaamaansa aktiivisempaa hahmoa kuten Bo-Katan Kryzea (Katee Sackhoffin) tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) näiden yhden jakson mittaisissa pyrkimyksissä. Asiaa ei ainakaan auta, että esimerkiksi näillä molemmilla hahmoilla on animaatiosarjojen ansiosta pitempi SW-historia takanaan kuin Mandolla itsellään. Moni katsoja on siis lähtökohtaisesti kiinnostuneempi Ahsokasta kuin Mandosta, ja kun Pascalin näyttelemä kypäräpää ei vielä tunnetusti ole mikään lörppäsuu, jäävät hänen roolikseen usein pelkät muskelisuoritukset.

”Jolppi kiiltelee. Kanna nyt kunnolla tuota haarniskaas”.

Joten jos moni katsoja on Mandoa kiinnostuneempi Bo-Katan Kryzesta, jonka koko SW-historia koostuu kymmenestä animaatiosarjojen jaksosta, niin mitenkä olisi voinutkaan käydä, kun Mando kohtaa itsensä Boba Fettin (Temuera Morrison), franchisen suosituimpiin jo 1980-luvulta asti kuuluneen hahmon, jota kuitenkin tätä ennen on aina alikäytetty kaikissa elokuvallisissa kertomuksissa? Saati sitten Luke Skywalkerin (Mark Hamill), alkuperäisen Star Wars -saagan perimmäisen päähenkilön?

Käy niin kuin oli väistämätöntä. Etenkin toisen kauden päätösjakson The Rescuen loppu, niin sydäntä sykähdyttävä kuin se olikin, oli nimenomaan tästä näkökulmasta suorastaan ongelmallinen. Niin vain Mando ja myös muut sarjan ”varsinaiset” hahmot väistyivät tuijottamaan meidän katsojien lailla minuuttikaupalla sitä, kuinka viimeinen jedi Luke Skywalker pisti darktrooperia nippuun. Näin tuotantokauden lopun suuret sankarillisuuden ja ratkaisun hetket lahjoitettiin kirjaimellisesti vierailevalle tähdelle.

Tosin sitä en sano, ettenkö minäkin olisi ollut innoissani, ja etteikö käänne sinänsä olisi ollut looginen ja toimiva. Jos meillä nyt kerran tässä sarjassa on Yodan salaperäistä lajia edustava lapsi, joka lähettää jeditemppelin raunioilta galaktisen kaveripyynnön muille Voimassa vahvoille, niin olisihan oikeastaan kumma, jos Luke Skywalker ei siihen pyyntöön vastaisi.

”I’m Luke Skywalker and I’m here to rescue you.” Paitsi että tällä kertaa Luke ei sano nimeään, eikä Mando jostain syystä kysy – ja ehkä vielä kummempaa on, että edes kapinallissotilas Cara Dune ei tätä tunnista.

Käsitellään siis Luke ensin ja Boba sitten, koska tässä on paitsi tärkeysjärjestys kohdallaan, myös tiettyä logiikkaa, vaikka sarjan kronologia toisinpäin menikin.

Star Wars -kaanonin tässä vaiheessa Luke Skywalker on siis jedimestari ja monella tapaa menestyksensä huipulla. Keisari on kukistettu (tai niin kaikki luulevat), Imperiumi on kaatunut (no, mitä nyt joitain sirpaleita vielä sinnittelee), ja Luke keskittyy kokoamaan jedien perintöä ja etsimään Voimassa vahvoja oppilaita itselleen. Se hetki, jossa nämä pyrkimykset kaatuvat tragediaan Ben Solossa nousevan pimeyden ja taustalla vaikuttaneiden Snoken ja Palpatinen vuoksi, on vielä vuosien päässä.

On kiinnostavaa, että Luken sanoja The Last Jedistä lainatakseni sankarimme on The Mandalorianin aikaan samalla myös hybriksensä huipulla: vielä tällöin varma siitä, että juuri hän, legendaarinen Luke Skywalker, onnistuu palauttamaan jedit entiseen kunniaansa. Haluan ajatella, että Mark Hamill onnistuu hymyllään ja olemuksellaan välittämään palan tätäkin, vaikka näyttelijä ei henkilökohtaisesti ollutkaan innoissaan vanhalle Lukelle jatko-osatrilogiassa kirjoitetusta juonikuviosta. Näen digitekniikan läpikin Hamillin suvereenia ammattitaitoa siinä, kuinka ovelasti Luke näyttäytyy The Mandalorianin vierailussaan yhtä aikaa liki kaikkivoipana, pysäyttämättömänä sankarina ja äärimmäisen luotettavana ja hyveellisenä, mutta kuitenkin myös sivuvireeltään ylimielisenä. Tästä on toki varmasti syytä kiittää myös sarjan vetäjiä Jon Favreauta ja Dave Filonia sekä jakson ohjaajaa Peyton Reediä. Vaikka joillekin katsojille The Mandalorianin Luke-osuus tuntuu kolahtaneen ihan pelkkänä badass-toimintakohtauksena samaan tapaan kuin Darth Vaderin tylyys Rogue Onen lopussa, kohtaus ei onneksi ole näin yksiulotteinen.

Toki samalla voi todeta, että kohtauksessa oli kyllä ainakin ensikatsomalla se tietty tekninen ongelmansa. Suoraan sanoen minä kuvittelin katsovani Sebastian Stania, nuoren Luken näköiseksi kehuttua Marvel-näyttelijää, digitaalisesti muokattuna vielä enemmän Mark Hamillin näköiseksi. Se, että kyseessä oli digitaalisesti nuorennettu Hamill, kertoo paljon siitä, miksi Luke hupun päästään otettua liikehti niin vähän. Lähipäivinä julkaistavissa Making of -videoissa nähtäneen ainakin osittain, miten temppu tällä kertaa tehtiin. Tämä tekniikka on edennyt pitkälle muutamassa vuodessa, tekihän vaikka Martin Scorsese kokonaisen elokuvan (The Irishman) näin, mutta vieläkin epätodelliseksi laaksoksi (uncanny valley) kutsuttu vaikutelma pomppaa silmille ja tuntuu vievän ainakin minut pois tarinaan eläytymisestä. Enkä tiedä, onko näiden digitaalisten nuorennusleikkausten mahdollista koskaan täysin luonteviksi kehittyäkään, koska käyttötarkoituksiin liittyy ulkoelokuvallisia ulottuvuuksia: tottahan minä katsoessani tiedän, että Mark Hamill ei tämän jakson kuvausten aikaan ole näyttänyt tuolta. Siinä mielessä voisin edelleen kannattaa, että ”nuoren XX:n” rooleihin valittaisiin vain reilusti nuori sopiva näyttelijä – vaikka ymmärränkin, miksi nämä firmat, joilla varaa tähän on, valitsevat nyt toisin.

Mitä sitten tulee Luken tarinallisiin ulottuvuuksiin juuri The Mandalorianin kannalta: uskon, että Luke vie nyt Grogun pois tarinasta vähäksi aikaa, jotta Mando voi kehittyä ja seikkailla hetken omillaan. Todennäköisesti molemmat näyttäytyvät sarjassa uudelleen vielä jo kolmannella kaudella. En kuitenkaan usko (enkä toivo), että Luke esiintyy tässä sarjassa kovin monta kertaa. Sen sijaan ”Baby Yoda” on keskeinen osa sekä sarjan yleistä viehätystä että Din Djarinin hahmoa, Grogun omasta suuresta suosiosta puhumattakaan. Pikku otus palaa vielä varmasti. Ehkä puhumaan oppineena?

Mutta jos Luken rooli oli pohjimmiltaan lyhyt vierailu, Boba Fettin osuus The Mandalorianin toisella kaudella oli paitsi odotuksiani suurempi myös luonteeltaan oikeasti yllättävä.

Oikeastaan emme edes saaneet sitä kahden mandalorialaisen palkkionmetsästäjän kaksintaistelua, jota Boban näyttäytymiseltä kauden ekan jakson lopetuksen perusteella odotimme. Sen sijaan saimme ikääntyneen, kunniantuntoisen ja jopa henkistyneen oloisen Boba Fettin, joka ilmoittautui melkein välittömästi Mandon avuksi Grogun pelastamisessa.

En usko liioittelevani, kun väitän, että Boba Fettiä ei ole koskaan käsitelty Star Wars -sarjassa näin syvällisesti. Boba Fettin kulttisuosio Star Wars -fandomin sisällä olisi ehdottomasti jonain päivänä aivan oman blogipostauksensa arvoinen arvoitus (olen käsitellyt asiaa lähinnä kirjoittaessani muutama vuosi sitten Jeremy Bullochin, hahmon juuri edesmenneen alkuperäisen näyttelijän, erikoisesta suhteesta roolihahmoonsa). Tässä yhteydessä asian voi tiivistää siten, että koko The Mandalorianinkin olemassaolo juontaa juurensa vain siitä, että Boban haarniska aikanaan oli niin siisti.

Originaalitrilogiassahan Boba Fett ei oikeastaan tee juuri mitään muuta kuin seisoskelee coolina. Jedin paluussa hahmo kuolee vähän nolosti sarlaccin kitaan, koska George Lucas ei sittenkään keksinyt pahikselleen kummempaa käyttöä. Leffoissa Boban suurin saavutus on uskaltaa väittää vähän vastaan Darth Vaderille: ”Hän (Han) ei ole minulle minkään arvoinen kuolleena”. Prequelit taas tarjosivat Boballe (aikanaan kulmakarvoja kohottaneen) taustan kloonina, mutta vaikka tästä olisi voinut irrota paljonkin draamaa, ei Bobaa ole esimerkiksi kirjojen tai sarjakuvien puolella näihin päiviin mennessä käytetty juuri minään muuna kuin pysäyttämättömänä palkkionmetsästäjänä. Esimerkiksi erityisempiä motiiveja Boba Fettin ammatinvalinnalle on harvoin jos koskaan annettu.

Jakso S2E6 The Tragedy ja elokuvattujen Star Wars -tarinoiden kaikkien aikojen rajuin toimintakohtaus. Jos tätä on se väitetty ”disneytyminen”, niin huh.

The Mandalorianissa Boba Fett astelee näyttämölle ehdottomasti pysäyttämättömän tehokkaana taistelijana, mutta ei sittenkään kasvottomana pahiksena. The Mandalorianin Boba ei ole kiinnostunut haastamaan Mandoa koviksimman mando-palkkionmetsästäjän tittelistä, vaan ainoastaan saadakseen takaisin isänsä haarniskan ilmeisesti pääasiassa sentimentaalisista syistä. (Sitä tosin pitäisi kysyä, mikä mahtaa olla tarinallinen syy sille, että Boba ei hakenut kamojaan jo paljon vähemmän mandaloriaanihaarniskaan oikeutetulta Cobb Vanthilta Tatooinella!)

”I am a simple man making his way through the galaxy, like my father before me”, Temuera Morrisonin näyttelemä Boba sanoo karhealla äänellä. Kutkuttavaa on sekin, että Boba kuuraa Mando-jaksojensa aikana isänsä haarniskan priimakuntoon: jotain, mitä hän ei koskaan aiempien vuosiensa aikana vaivautunut tekemään. Kun hän vielä tokaisee, ettei ole uskollinen kenellekään tai millekään muulle kuin itselleen, ollaan tässä sarjassa jo kerralla syvennetty Boba Fettin hahmoa enemmän kuin Boba-tarinoissa ehkä koskaan ja ainakin ehdottomasti enemmän kuin nykyisessä kaanonissa aiemmin. Onni todellakin, että rooliin oli käytettävissä taitava draamanäyttelijä Morrison – siis käytettävissä esimerkiksi hahmon ja näyttelijän iän kannalta, sillä sehän oli selvää, että Morrisonkin oli valmis palaamaan, sillä New York Timesille hän kertoi odottaneensa soittoa koko Disney-ajan.

Toimintaelokuvaveteraani Robert Rodriguezin ohjaaman The Tragedy -episodin suorastaan brutaali toimintajakso vuorenrinteillä, jossa Morrison pääsi käyttämään myös oman maori-kulttuurinsa perinteisiä taistelulajiliikkeitä, jää Star Wars -historiaan. Mutta sen lisäksi Bobaa käytetään seuraavissakin jaksoissa kerrankin hyvin: aivan riemastuttava on hetki, jossa pikkukonna Mayfield huojentuu, kun luuleekin kohtaavansa ”vain” Boba Fettin eikä hänelle vihoittelevan Mandon, ja erittäin kutkuttava on kohtaus, jossa Bo-Katan piikittelee Bobaa siitä, että hän on pelkkä pahainen klooni jonka äänikin on kuultu lukemattomia kertoja aiemmin. Monen entisen tarinan Boba Fett olisi ampunut molemmat – ja ehkä tämäkin joskus aiemmin, mutta ei enää, selvittyään sarlaccista ja ikäännyttyään.

Tyytyväisenä se siihen istahti. Mutta miksi?

Kauden viimeisen jakson lopputekstien jälkeen meille paljastettiin, että edellisen viikon todella mittavien Star Wars -uutisten lisäksi tulossa on vielä yksi uusi sarja: The Book of Boba Fett, joka nähdään jo ensi vuoden joulukuussa ja jota ilmeisesti ohjaa (ainakin tuottaa) Robert Rodriguez. Boban omasta sarjastahan oli huhuja hieman aiemmin, toisin kuin monesta muusta Kathleen Kennedyn Disneyn sijoittajapäivässä julkistamasta projektista, ja nyt nämäkin huhut osoittautuivat ainakin ylätasollaan tosiksi.

Boba-leffahan oli Lucasfilmillä tekeillä jo aiemmin, kuten myös Obi-Wan-leffa. Nyt molemmat saavat sitten omat sarjansa. Mutta siinä missä Obi-Wan-sarja saattaa olla (emme tiedä) ehkä hyvinkin sama tarinaidea sovitettuna nyt elokuvan sijaan sarjaformaattiin, Boban tarina on todennäköisesti aivan toinen. Rivien välistä ainakin minä oletin, että Boba-leffa olisi aikanaan sijoittunut episodi IV:tä edeltäneisiin vuosiin, jolloin se olisi voinut ehkä jollain tapaa kytkeytyä Solon mahdolliseen jatko-osaan tai jakaa yhteisiä hahmoja tämän kanssa.

Nyt tulossa oleva The Book of Boba Fett sijoittuukin niin sanotusti Mando-aikaan ja oletettavasti selvittelee meille sitä, kuka maskin alla oikeastaan on Boba Fett. The Mandalorian -kohtausten perusteella voisi tulkita, että Boba olisi suorastaan jo väsynyt tappeluihin ja tappamiseen, mutta koska hän kauden päätteeksi käy istumaan Jabban vanhalle tuolille, aivan tästä ei taida sittenkään olla kysymys. Juuri tähän aikaan sijoitetussa Boba-tarinassa on nyt myös aivan uusi sävy, kun kasvot Boban kypärän alla on nostettu jo esiin: Boba, Jango Fettin poika ja ”muokkaamaton” klooni, on elänyt koko ikänsä galaksissa täynnä itsensä näköisiä mutta nopeammin ikääntyviä kasvoja, ja nyt hän saattaa arpisena ukkona hyvinkin olla viimeinen elossa oleva kopio kaipaamastaan isästään.

Toki sarja voi sisältää flashbackeja Boban aiempiinkin vuosiin, ja melkeinpä tuon otsikon vuoksi niin toivoisinkin olevan. Sivumennen sanottakoon, että tuo edellä linkattu The Direct -sivun huhu väitti Boban sarjan sijoittuvan aikaan ennen hahmon vierailua The Mandalorianissa. En pidä tätä todennäköisenä jo ihan siksi, että se tarkoittaisi Boba-sarjaa ilman Boba-haarniskaa. Mutta sen sijaan väite saattaisi hyvinkin tulla rikkinäisenä puhelimena siitä, että sarjan olisi tarkoitus sisältää myös osia, jotka ajoittuvat aikaan ennen The Mandaloriania.

Joka tapauksessa: The Mandalorianin vierailujen jälkeen olen kiinnostuneempi Boba Fettistä kuin vuosiin, ja ehdottomasti innostuneempi Boba-sarjasta kuin olisin, jos sellainen olisi nyt vain julkistettu ilman hahmon nykytilanteen esittelyä The Mandalorianissa näin. Nyt, paremmin kuin koskaan, Boba ansaitsee oman sarjansa. Omasta mielestäni siis Boba on nyt ehdottomasti paras esimerkki siitä, kuinka The Mandalorian on kytkeytynyt laajempaan Star Wars -tarinankerrontaan ja silti vienyt kertomuksia omalla tavallaan eteenpäin – vaikkakin, ja tiedän olevani tässä ehkä ristiriitainen, näissäkin kehuissa on siis ensijaisesti kyse kertomuksesta, joka ei ole sarjan päähenkilön ”oma” tarina.

Mutta mitä sitten tulee päähenkilön omaan tarinaan…

The Mandalorianin toinen kausi oli siis mielestäni ehdottomasti parempi kuin ensimmäinen, ja vaikka en ole aivan sitä mieltä, että tämä olisi nyt juuri minulle tärkeintä Star Warsia vuosiin, olen kyllä sitä mieltä, että sarja on löytänyt luonteensa ja minäkin viihdyn sen äärellä mainiosti.

Erityisesti olen iloinen siitä, että nyt näiden kolmen viimeisimmän jakson aikana sarja alkoi viimein saada minunkin makuuni lihaa myös nimihenkilönsä luiden ympärille. Kun Mando keskusteli The Believer -jaksossa moraaliltaan venyvämmän Mayfieldin kanssa siitä, mitkä lopulta ovat joustamattomia periaatteita ja mitkä sellaisia periaatteita, joista joustetaan niiden joustamattomien periaatteiden vuoksi, sarja alkoi viimein toden teolla tuntua Din Djarinin tarinalta. Paljastaessaan samassa jaksossa Imperiumin tukikohdassa kasvonsa Grogun vuoksi Mando teki valinnan: jos on valittava hänen seuraamansa ”the wayn” ja pulassa olevan lapsen välillä, valinta ei lopulta ole vaikea.

Etenkin tämän vuoksi myös kauden päätösjakso kirjautuu minulle sarjan parhaimpien joukkoon. Netin perusteella useimmille jäi siitä päällimmäisenä mieleen Luke, ja yllättävän monet tulkitsivat (väärin siis) lopputekstien jälkeistä kohtausta niin, että kolmannen kauden nimi olisi The Book of Boba Fett ja sarjan päähenkilö uhkaisi siis vaihtua. Ehei, päinvastoin! Nyt Din Djarin vasta onkin nousemassa päärooliin!

Ennakoin jo ekan kauden jälkeen, animaatiosarjoissa esiintyneen ja mandalorelaiset perinteisesti yhdistäneen darksaber-valomiekan näyttäydyttyä, että sarja voisi edetä siihen, että sen nimihenkilö kohoaa ”the mandalorealaiseksi” siinä mielessä, että hän nimenomaan päätyy yhdistämään kansansa ja johtamaan Mandaloren uuteen nousuun. Tähän mennessä on vaikuttanut siltä, että Din Djarinia ei voisi tällainen (tai johtaminen) vähempää kiinnostaa. Mutta nimenomaan tähän kakkoskausi johti varsinaisen tarinallisen cliffhangerinsa, vaikka Grogu varmasti onkin se, jonka kohtalosta moni tällä hetkellä välittää enemmän. (Kyllä sarjakin tämän taitaa tietää, sillä loppukohtaus, jossa Din paljastaa kasvonsa Grogulle, oli kyllä Star Warsin asteikolla ykkösluokan herkistelyä.)

Mitä siis tapahtuu nyt kun nimenomaan Din sai darksaberin eikä sitä himoinnut Bo-Katan? Eiköhän kolmannella kaudella ainakin mennä Mandalorelle katsomaan, miten kotimaailma makaa? Vieläkö Mando jatkossakin voi yhtä huolettomasti tappaa jopa Imperiumia vastaan taistelevia ”piraatteja”, vai kasvaako hän viimein vastuulliseksi sankariksi, vai onko tämä jotain, josta minä vain joudun ärsyyntymään ja Favreau ja Filoni eivät vain välitä?

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: the book of boba fett