Jos et tykännyt The Last Jedistä, saatat haukkua väärää episodia

Yritin kirjoittaa tätä kirjoitustani The Last Jediin kohdistuvasta hämmentävästä fanireaktiosta jo vähän aikaa sitten, mutta kesken jäi, kun muun muassa joulu tuli väliin. Nyt tuntuu, että olen jo myöhässä, mutta annan silti palaa. Kirjoitus spoilaa, ellet ole nähnyt elokuvaa!

tlj_finn_phasma_battle

Kuten Star Wars -piireihin silmäyksenkään luoneet ovat varmasti huomanneet, sarjan kahdeksas episodi The Last Jedi jakaa mielipiteitä lievästi sanoen voimakkaasti. Paljon, paljon voimakkaammin kuin esimerkiksi minä ensi-iltapäivänä uskoin, vaikka sen näinkin heti, että tämä ei ole yhtä helposti kaikille sulava elokuva kuin The Force Awakens. Mutta että sitä avoimesti vihattaisiin heti elokuvateatterista poistuttua! Tai että joku aloittaisi nettivetoomuksen tämän episodin poistamiseksi kaanonista! Tai että etenkin amerikkalainen fanikunta kävisi suorastaan sisällissotaan, jossa kiihkeimmät pitävät vastapuolta pettureina!

Mieleni tekee pyöritellä silmiäni, ja mutista jotain vanhapartaista siitä, kuinka onnistuneita prequelit olivatkaan. Puhumattakaan sen ihmettelystä, kuinka tämä sama fanikunta saattoi selvitä niistäkin. Mutta en enää uskalla, koska tämä kiista on eskaloitunut niin nextille levelille. Nimenomaan prequel-vertaus on tosin paikallaan: Episodi I:stä ei todellakaan vihattu näin nopeasti. Se otettiin pikemminkin ensin vastaan miedolla ”ihan kiva” -asenteella. (Oma kantani käy kai parhaiten ilmi tästä kirjoituksesta, jossa jo kirjoitin yleisön kahtiajaostakin ennen kuin se sittemmin vain paheni.)

Koska paha kello kuuluu hyvää kauemmas, saattaa joiltakin sivustaseuraajista jäädä nyt huomaamatta, että kaikki fanit (tai katsojat yleensä) eivät todellakaan inhoa The Last Jediä. Vihapalaute fanien omasta piiristä on niin yllättävää, että se peittää alleen, että todella monien mielestä elokuva olikin onnistunut. Seuraavassa siis oma yritykseni selittää tilannetta.

the-last-jedi-luke-falcon

Ensinnäkin: The Last Jedi vaikuttaa tässä vaiheessa, reilun viikon ikäisenä, olevan elokuva, josta kriitikot pitävät enemmän kuin fanit tai suuri yleisö. Tavallisestihan franchise-elokuvien kohdalla tämä menee liki säännönmukaisesti toisinpäin. Yleensä tavallista on myös, että ison sarjaelokuvan ensimmäisen aallon katsojat (innokkaimmat fanit, ensi-iltojen tunnelmasta huumautuneet) ylistävät näkemäänsä, mutta ajan kanssa mielipide muuttuu enemmän tai vähemmän realistisemmaksi eli jonkin verran alaspäin.

The Last Jedin kohdalla kriitikkojen mielipide oli (etenkin elokuvan kotimarkkinoilla Yhdysvalloissa) voittopuolisen kiittävä. Fanien ja muiden ensijoukoissa katsoneiden riveistä sen sijaan tuli alusta alkaen paitsi kehuja, myös niin äänekästä kritiikkiä, suoranaista raivoa, että somessa voi nyt törmätä sen seurauksena niin sanotun normaalin väestön suunnalta kommenttiin ”enpä tiedä, käynkö edes katsomassa sen perusteella, mitä olen kuullut”. Kääk, sanon minä!

rey-cliff

Suurta huomiota ovat saaneet leffasivustojen Rotten Tomatoesin ja Imdb:n arvostelut, jotka näyttävät todistavan, että The Last Jedi todella jakaisi yleisönsä jyrkästi kahteen leiriin. Tätä kirjoittaessani Rotten Tomatoesin kriitikkoarvosana on vaikuttava 91 %, mutta yleisöarvosana ällistyttävän alhainen 51 % – vähemmän kuin yhdelläkään Star Wars -prequeleista. Jos verrataan näihin tuoreimpiin, The Force Awakensin arvosana samalla sivulla on 88 %, Rogue Onen 87 % (TFA:n arvosana on muuten pudonnut aivan viime päivinä vauhdilla – moni käyttäjä on todennäköisesti käynyt korjaamassa aiempaa mielipidettään uuden episodin innoittamana). Rotten Tomatoesin noin 160 000 äänestäjän keskiarvotuloksen perusteella The Last Jedi on siis kaikkien aikojen huonoin Star Wars -elokuva.

Perinteikkäämmän Internet Movie Databasen eli Imdb:n arvosana 7.6 ei ole siihen verrattuna raju. Mutta kyllä sekin tarkoittaa, että Imdb:n äänestäjien mielestä TLJ häviää selvästi sekä TFA:lle (8.0) ja Rogue Onelle (7.8). Prequeleista kaksi jää sentään Imdb:ssä selvästi alemmille sijaluvuille (TPM 6.5 ja AOTC 6.6). Episodi III eli ROTS on tasoissa uutuuden kanssa luvulla 7.6.

Luonnollisesti nämä arvosanat ovat vielä liikkeessä, ja liike voi tämän elokuvan kohdalla oikein hyvin viedä vielä ylöspäinkin. Haluan nimittäin kiinnittää huomiota Imdb:n arvosanaerittelyyn, jota voi tulkita niinkin, että The Last Jedi olisi tähänastisten äänestäjien joukossa itse asiassa pidetympi kuin Rogue One – mutta se jakaisi mielipiteitä enemmän. The Last Jedin äänestäjistä melkein 60 prosenttia on antanut elokuvalle 8-10 tähteä, näiden välisen jakauman ollessa tasainen. Se ei todellakaan ole huonona pidetyn elokuvan luku. Rogue Onelle 8-10 tähteä antaneita on vielä enemmän, mutta taulukossa on selvästi muita korkeampi pylväs 8 tähden kohdalla. Nämä taulukot voisi siis suomentaa myös niin, että enemmistö pitää Rogue Onea ”oikein hyvänä”, mutta huomattava osa katsojista pitää The Last Jediä ”erinomaisena”.

The Last Jedin Imdb-arvosanaa laskee siis ennen kaikkea se, että elokuvalle on annettu huomattavan paljon 1-ääniä: siis yhtä ainoaa tähteä. Jokainen elokuvaa taiteenlajina tunteva katsoja kyennee tunnustamaan, että elokuvana The Last Jedi ei mitenkään voi olla genressään täydellinen fiasko. Yhden tähden antajat eivät siis ainoalla tähdellään lausu mielipidettään elokuvan taiteellisesta laadusta, vaan ilmaisevat inhoneensa näkemäänsä perusteellisesti jollain muulla perusteella. (Toki joukossa on varmasti jonkin verran myös näkemättä äänestäneitä, mutta näinhän on kaikkien muidenkin elokuvien kohdalla, joten sen jätän nyt huomioimatta.)

Ei se oikeastaan mikään ihme ole. Erityisesti faniyleisö suhtautuu Star Warsiin toisin kuin ”muihin elokuviin”, ja The Last Jedi on rohkeampi elokuva kuin Rogue One tai The Force Awakens. Oletan, että vastaava ilmiö selittää myös Rotten Tomatoesin hurjan huonon arvosanan: tunteikkaaseen reagointiin kannustavalla sivustolla annetaan näin tunteita herättävälle elokuvalle paljon ääniä ylä- ja alarekisteriin. Ehkä The Last Jedi todella on niin mielipiteitä jakava elokuva, että kun kysymyksen pelkistää muotoon ”peukku ylös vai peukku alas”, todella noin puolet näyttää alas. Kuten minäkin kirjoitin jo aiemmin: perusteluja molemmille mielipiteille todella on.

TLJ-Fall

Tässä tunteikkuudessa piilee itse asiassa myös syy siihen, miksi niin monien kriitikkojen mielipide on The Last Jedille niin suopea. Seuraa kärjistys, jonka tiedän kriitikkoystävieni minulle sallivan, koska omakin jalkani on puoliksi siinäkin leirissä.

Koska kriitikko katsoo elokuvaa fania neutraalimmin, hän ei tuohdu asioista, joista fani nousee takajaloilleen. Kriitikko ei esimerkiksi ota jedien etiikkaa niin vakavasti, että hän tulisi edes ajatelleeksi, että Luke Skywalkerin (Mark Hamill) käytös tässä elokuvassa saattaisi joidenkin mielestä rikkoa perustavasti elokuvasarjan aiemmin asettamia sääntöjä. Kriitikosta kun on todennäköisesti vain hyvä, että sankari onkin vanhentunut inhimilliseksi epäonnistujaksi. Samoin kriitikko ei ehkä huomaakaan, että Rian Johnson heittää Snoken murhatessaan sivuun kahden vuoden verran fanispekulaatioita, koska hän näkee vain hetken merkittävyyden Kylo Renin (Adam Driver) kompleksisen pahishahmon kannalta.

Ylipäätään kriitikko ei näe The Last Jediä elämää suurempana elokuvakokemuksena. Hän saattaa verrata näkemäänsä vaikkapa liukuhihnalta muutaman kuukauden välein valmistuviin Marvelin supersankarielokuviin tai mihin tahansa vanhojen hittien jatko-osiin. Vaikka kriitikko tietää Star Warsin aseman pop-kulttuurissa – ja vaikka hän itse pitäisi sarjasta – hän arvioi elokuvaa yhtenä blockbusterina muiden blockbusterien joukossa. Sellaisessa vertailussa The Last Jedi erottuu taatusti edukseen omaperäisenä ja ajatuksia herättävänä teoksena. Haitaksi ei varmasti monien kriitikkojen makunystyröitä kutkutellessa ole sekään, että uusin Star Wars ei edes ole niin täynnä toimintaa kuin monet kilpailijansa.

leia-the-last-jedi

Aivan kuin en tarkoita sanoa, että kaikki kriitikot ajattelisivat juuri noin, en myöskään tarkoita sanoa, että kaikkien fanien kritiikki typistyisi äsken mainittuihin seikkoihin. The Last Jedi -raivoon ei ole yhtä selkeää selitystä – valitettavasti. Jos kyse olisikin esimerkiksi vain elokuvan liiallisesta erilaisuudesta verrattuna aiempiin episodeihin, kuten minunkin oli ensin suuri kiusaus pelkistää, haukkujien olisi helppo todeta olevan historian väärällä puolella. Vielä helpompaa raivo olisi vaientaa, jos kyse olisi vain naisvihasta tai siitä, että Luken näyttelijä käy somessa avointa sanasotaa Yhdysvaltain presidentin kanssa. Näitä sävyjäkin netissä näkee, mutta mistään näistä ei ole pelkästään kysymys – ja elokuvaa huonona pitäneiden joukossa on todellakin myös tasa-arvon kannattajia sekä Trumpin vastustajia.

Itse elokuvaan kohdistuvan The Last Jedi -fanikritiikin voi nähdäkseni tiivistää näihin kohtiin:

  1. Luke Skywalker on The Last Jedissä vääränlainen. Hän on tehnyt ja tekee ratkaisuja, joita oikea Luke Skywalker ei koskaan tekisi. Aivan erityisesti näin on flashback-kohtauksessa, jossa Luke hetken harkitsee nuoren Ben Solon tappamista ennen kuin tästä ehtii lopullisesti tulla paha Kylo Ren.
  2. The Last Jedin huumori ei sovi Star Warsiin.
  3. The Last Jedi ei välitä The Force Awakensin aloittamista tarinoista ja hahmoista.
  4. The Last Jedi on sekava elokuva.

Pirulainen olkapäälläni haluaa sutkauttaa tähän Luken repliikin: ”Amazing, every word you said was wrong.” Luontoni analyyttisempi enkeli huomauttaa, että siivun noita kaikkia kritiikkejä allekirjoitan minäkin. Joka tapauksessa minulla on näille kaikille väitteille vasta-argumentteja. Tässä ne tulevat.

Luke-the-last-jedi

Vastaukseni keskeisimpään ongelmaan eli kysymykseen Luke Skywalkerista kuuluu näin:

  • Elokuva, jonka mukaan Luke Skywalker on hylännyt galaksinsa ja sisarensa hädän hetkellä, on nimeltään The Force Awakens.
  • Elokuva, jonka mukaan Luke Skywalker on menettänyt oppilaansa ja siskonpoikansa pimeälle puolelle, eikä ole palannut tätä sieltä pelastamaan, on nimeltään The Force Awakens.
  • Elokuva, jonka mukaan Luke Skywalker ei ole 30 Jedin paluun jälkeisen vuoden aikana kouluttanut yhtään valmista uutta jediä, on nimeltään The Force Awakens.

Toisin sanoen: minäkin pidän näitä kaikkia edelleen enemmän tai vähemmän ongelmallisina siihen nähden, millaisena hahmona olen pitänyt Luke Skywalkeria, mutta nämä asiat eivät ole The Last Jediin keksittyjä eivätkä sen kirjoittaja-ohjaajan Rian Johnsonin keksimiä. Sen sijaan niitä ovat kehitelleet edellisen episodin käsikirjoittajat Michael ArndtJJ Abrams ja Imperiumin vastaiskun kirjoittaja Lawrence Kasdan yhdessä koko Lucasfilmin kerrontaa ohjaavan tarinaryhmän kanssa. Meillä on ollut tällainen Luke Skywalker jo kahden vuoden ajan, vaikka tapasimme hänet vasta nyt.

(The Art of The Last Jedi -kirja paljastaa sitä paitsi, että koko idea perustuu Luken luojan George Lucasin itsensä ideoihin. Jo Lucasin periaatteessa hylätyissä, mutta ideoiltaan hyödynnetyissä, jatko-osaelokuvien luonnoksissa Luke oli eristäytynyt saarelle ja lopettanut jedien kouluttamisen. Silti Lucasin konsepti ei uskoakseni olisi välttämättä johtanut nyt nähtyyn faniraivoon, koska siitä puuttui suurinta vastustusta herättänyt hetki: se, että Luke kohotti miekkansa nuoren Benin vuoteen yläpuolella. Lucasin Luke olisi sitä paitsi palannut eristyksestään jo uuden trilogian ensimmäisessä episodissa, enkä ole löytänyt tietoa siitä, olisiko Lucasin Luke edes ollut tässä vaiheessa galaksin viimeinen jedi.)

Olennaista on kuitenkin minusta huomata, että Star Wars -sarja oli jo ennen tätä episodia maalannut Luken nurkkaan. Rian Johnson ei valinnut näyttää meille luovuttanutta Lukea – hänen tehtäväkseen jäi antaa meille selitys, miksi Luke on luovuttanut. Omasta mielestäni selitys on uskottava, vaikkei se vastaa minunkaan aiempaa toivekuvaani Lukesta – kuten ei vastannut Mark Hamillinkaan. Toisten mielestä selitys ei ole uskottava, ja he joutuvat määrittämään suhteensa koko elokuvaan – ja koko tähän trilogiaan – tämän ristiriidan ympärille. Koko elokuvan haukkuminen tämän erimielisyyden vuoksi on kuitenkin siinä mielessä ikävää, että vaikka käsikirjoitus muuttaa kuvaamme Lukesta, eivät elokuvantekijät koskaan voineet olla kahlitut siihen, mitä fanikunta odotti tai mitä Legends-tarinat kertoivat. Eikä The Last Jedi ole vain kuvaus vanhasta Luke Skywalkerista.

tlj-poe-x-wing.jpg

Myös kriitikistä numero kaksi – elokuvan huumorista – vastaukseni on The Force Awakens. Tai oikeastaan myös originaalitrilogia. Poe Dameronin pilapuhelu Huxille The Last Jedin alussa (”Okay I’ll hold”) on aivan linjassa sen kanssa, miten Poe puhuu Kylolle edellisen episodin alussa (”You talk first? I talk first?”). Droidihuumoria sarjassa on ollut aina (Jedin paluussa lasketaan leikkiä kidutuksesta näyttämällä kidutettavia droideja). Pahinta esimerkkiä käyttääkseni: BB-8 pelikoneena ole todellakaan mitään verrattuna Attack of the Clonesin puistattavaan Threepio taisteludroidina -kohtaukseen. Jos taas ylipäätään vitsien ripottelu vaaran hetkiin ärsyttää, muistelkaapa vaikka, miten Leia Organa aivan ensimmäisessä elokuvassa laukoi Kuolemantähdellä stormtrooperien pituudesta tai Millennium Falconin romuluisuudesta, vaikka hahmo oli sentään tarinassa hetkeä aiemmin todistanut koko kotiplaneettansa tuhoa.

On totta, että uuden trilogian vitsit ovat modernimpia kuin Lucasin elokuvien, ja paikoin ne ovat häkellyttävän lähellä mainittujen Marvel-elokuvien sutkauttelevaa sanailua. En silti keksi The Last Jedistä yhtään vitsiä, joka kulkisi kauas edellisessä episodissa tälle trilogialle asetetusta tyylistä. Jos viimeksi tykkäsimme BB-8:n sytytinpeukusta, miten mikään tässä elokuvassa voi tuntua liian maalliselta? Vai olenko minä nyt vain jotenkin tämän huumorin taajuudella paremmin kuin monien muiden elokuvien? Tallenteeseen merkittäköön, että minä en nimittäin yleisesti pidä amerikkalaisesta nykykomediasta.

snoke

Kolmanteen yleiseen kritiikkiin – siihen, että The Last Jedi ei ole kiinnostunut The Force Awakensin hahmoista tai edes juonesta – en toki voi vastata vain The Force Awakensilla. Se onkin kinkkisempi kysymys: minustakin esimerkiksi edellisen episodin dynaaminen duo Rey (Daisy Ridley) ja Finn (John Boyega) ovat valitettavasti molemmat tässä episodissa heikommissa rooleissa kuin viimeksi, vaikka ymmärränkin, miksi heidät on erotettu toisistaan koko elokuvan ajan. Rey jää paikoin harmillisen passiiviseen osaan tarinassa, joka periaatteessa pyörii hänen ympärillään. Finn puolestaan seikkailee elokuvan kankeimmassa jaksossa uuden hahmon Rosen (Kelly Marie Tran) kanssa, ja vaikka Rosessa ei ole mitään erityistä vikaa, ei heidän välisensä kemia sentään ole samalla tasolla kuin Finn/Rey-parin.

Mutta siltikin: kyllä Johnson on koko ajan kiinnostunut molemmista hahmoista, ja heidän lisäkseen vielä Kylosta ja Poe Dameronistakin (Oscar Isaac). Koko The Last Jedin käsis on itse asiassa rakennettu hahmojen kautta, heidän kehityksensä tukemiseksi, ja tarkemmin katsoen se kyllä näkyy. Esimerkiksi Finnin osuus sisältää tarkkaan juuri sellaisia käänteitä, joiden on määrä kasvattaa entinen stormtrooper valitsemaan lopullisesti puolensa; Poen taas on opittava ajattelemaan hyvän johtajan tavoin myös seuraavaan päivään selviytymistä. Osa The Last Jedin vastustajista on varmasti sitä mieltä, että nämä rakennustelineet näkyvätkin liikaa, mutta ainakaan ei ole oikein väittää, etteikö elokuva välittäisi sankareistaan.

The Force Awakensin kaksi isoa mysteeriä – ketkä ovat Reyn vanhemmat ja kuka on Snoke – olivat aina mysteerejä, jotka olivat enemmän fanien päässä kuin elokuvassa itsessään. Reyn vanhemmista episodi VII tarjosi jo samaa selitystä jonka tämä episodi vahvistaa: että he eivät olleet mitenkään merkittäviä sarjan kannalta, ja että he eivät ole tulossa takaisin. Me katsojat, minä ehdottomasti mukaan lukien, emme vain olleet silloin sitä valmiit uskomaan. Snokesta taas Lucasfilmin tarinaryhmä on meille velkaa vielä paljon lisäselityksiä, ja saatetaan niitä vielä saada siivu viimeisessä elokuvassakin, mutta tavalliselle katsojalle hahmo näyttäytyi edellisessä elokuvassa varmasti lähinnä keisari Palpatinen uusintaversiona. Johnsonin päätös siirtää hänet syrjään oli viisas tämän ja seuraavan episodin kannalta, sillä tämä ei ole Palpatinen uusintaversion trilogia sen enempää kuin Luke Skywalkerinkaan trilogia: tässä tarinassa on kyse Reystä ja Kylosta. Näin The Last Jedin Snoke-temppukin oikeastaan kääntää syyttävän sormen kohti The Force Awakensia: jos kerran Snoke ei koskaan ollut tämän trilogian iso paha, miksi hänet piti sellaisena viimeksi esitellä?

Muutenkin joudun tässäkin vasta-argumentissani sittenkin viittaamaan The Force Awakensiin – josta siitäkin, huomatkaa, pidin ja pidän! Tarinan isossa kuvassa on nimittäin kyllä perusteltua kritisoida vaikkapa sitä, että First Order esiintyy tässä episodissa täysin ylivoimaisena, vaikka sen viimeksi piti olla vain galaktinen uhoava terroristijärjestö, ja galaksia kuitenkin hallinnut Tasavalta tuntuu kadonneen edellisen episodin yhdellä iskulla. Mutta tämänkin kritiikin kaikkein olennaisin kärki osoittaa jo Abramsin ja Kasdanin – kenties Arndtin ja Lucasinkin? – valintoihin. Jossittelun galaktisessa valtakunnassa olisi ollut kiinnostavampaa, jos uuden trilogian asetelma ei olisi ollut armeijoiden varusteita myöten toisinto Imperiumin ja Kapinaliiton välisestä konfliktista. Sekin tie kuitenkin valittiin jo The Force Awakensissa.

Yleiskuva Canto Bightin kasinolta

Yleinen The Last Jedi -kritiikki numero neljä – elokuvan sekavuus – on minusta yleisistä The Last Jedi -kritiikeistä perustelluin. Osan siitä kuittaan elokuvan jedifilosofiallisella kunnianhimoisuudella. Tämä saattaa olla Star Wars -elokuvista se, joka eniten laskee sen varaan, että fanit katsovat elokuvan useita kertoja. Ainakin tämä on sarjan elokuvista ainoa, jossa jo päähenkilöjen (siis Luken, Reyn ja Kylon) motivaatioiden ymmärtäminen vaatii useampia katsomiskertoja. Se johtuu osittain siitä, että kaiken keskelle ei ole lisätty selityslauseita, joita etenkin prequelit ovat pullollaan, mutta vaikka tämä olisi kunnioitettavaa, on kyllä minustakin ongelmallista, jos elokuvaa ei voi ymmärtää kertakatsomalla.

The Last jedissä on lisäksi rakenteellista sekavuutta, josta ainakin osan olisi voinut karistaa karsimalla elokuvasta rönsyjä. Selkein esimerkki lienee, että mikään (paitsi selittämättömään fanisuosioon vastaaminen) ei perustele, että edellisessä osassa alikäytetyn Phasman pitää marssia alleviivatusti esiin parikin kertaa kesken taistelujen, jossa samalla hetkellä jo ilman häntä tapahtui todella isoja kaikille hahmoille neljässä eri tapahtumapaikassa. Samaan tapaan päälleliimattu on Maz Kanatan lyhyt vierailu. Sitäkin voi kysyä, ovatko kaikki elokuvan uudet hahmot edes perusteltuja, kun kaikki entisetkään eivät tunnu ehtivän tarpeeksi esiin. The Last Jedin toimintakohtaukset ovat ihailtavan hallitusti ja selkeästi leikattuja, isoja palikoita on elokuvassa ehkä lopulta muutama liikaa.

chewbacca-the-last-jedi

Tiedoksi kuitenkin kaikille vihaajille: ei, The Last Jediä ei pyyhitä kaanonista.

On mielenkiintoista nähdä, millaiseksi sen asema muotoutuu, kun vastustajatkin joutuvat kuitenkin sen olemassaolon hyväksymään. Pysyykö se episodina, jota toiset vuosienkin päästä rakastavat ja toiset vihaavat? Johtaako se siihen, että syntyy fanien kuppikuntia, joissa uusi trilogia ei ole ”heidän trilogiansa” – ja mahdetaanko näissä kuppikunnissa siis suhtautua suopeammin prequeleihin, jotka kuitenkin objektiivisesti elokuvina ovat kai kiistatta ongelmallisempia kuin Abramsin ja Johnsonin elokuvat? Tai aletaanko The Last Jediä ehkä vihata rakastaen, kuten syvimmässä fanikunnassa juuri prequeleja ja Jedin paluun ewokeja? Tai tuleeko tästä episodista point of no return, jonka myötä monet vanhat sarjan ystävät päästävät viimein irti, kuten moni on viime viikkoina netissä uhonnut? Vai kasvaako sen arvostus sittenkin vähitellen, kun vihaajat katsovat elokuvan yhä uudelleen ja löytävät sen pinnan alta uusia sävyjä? Myös tällaisista käännynnäisistä näkyy nimittäin netissä merkkejä.

Tämän blogin olemassaolon aivan kovimmassa ytimessä kiehtovaa on nähdä, vaikuttaako kova fanipalaute jollain tapaa koko franchiseen. Viekö tie nyt sittenkin takaisin turvallisemmille laduille? Millaisella selkänojalla Rian Johnson nyt kehittelee kokonaista uutta elokuvatrilogiaa? (Johnsonin omia näkemyksiä fanireaktioista kannattaa muuten lukea tästä haastattelusta, jossa hän myös perustelee eräitä valintojaan. Lyhyesti: kirjoittaja-ohjaaja on sitä mieltä, että fanien ”haluaman” elokuvan tekeminen olisi johtanut huonompaan elokuvaan.)

Uskon, että Lucasfilmillä tiedettiin oikein hyvin, että The Last Jedi tulisi jakamaan katsojat. Riskin ottamisesta puhuivat monet tekijät ja näyttelijätkin haastatteluissa jo pitkään ennen ensi-iltaa. Kannattaa muistaa, että toisin kuin vaikkapa The Force Awakens tai Rogue One saati ensi kevään Solo, tämä ei ollut ongelmallinen tuotanto, joka olisi kiireessä ajautuen päätynyt tällaiseen asuunsa. Ei, tämä oli elokuva, joka kaikkien mukaan toteutettiin lähes ensimmäisen käsikirjoitusluonnoksen mukaan. Tämä oli myös elokuva, joka valmistui jo monta kuukautta ennen ensi-iltaansa. Ohjaajalla, Lucasfilmillä ja Disneyllä oli siis pitkä harkinta-aika jättää elokuva juuri tällaiseksi. (Tosin, pakko mainita: näitä elokuvia ei salaisuuksien säilyttämisen nimissä testinäytetä yleisölle kuten niin sanottuja normaaleja Hollywood-elokuvia aina.)

Varmasti yhtiöissä myös tiedettiin, että isossa kuvassa sarja todella vaati nyt riskinottoa. The Force Awakensin pehmeän turvallinen tie oli jo kuljettu. Sekin on vielä huomattava tulevaisuutta ajatellen, että The Last Jedi ei todellakaan ole taloudellisesti mikään floppi: elokuvalla on jo esimerkiksi aimo rivi ”nopeimpana tälle miljoonien dollarien sataluvulle” -saavutuksia. Rogue Onen tuotot se ohittaa heittämällä jo piakkoin, oltuaan teatterissa vasta muutaman viikon. The Force Awakensia se ei tietenkään saavuta, mutta ei se koskaan ollut mahdollistakaan. Menestyneimpien elokuvien top-kymppiin sen kyllä uskon nousevan.

tlj-cliff-silhuette

Seuraava listallani oleva The Last Jedi -pohdinta koskee sitä, mihin tästä nyt sitten voidaan jatkaa, mutta sitä ja edellä mainittuja tulevaisuuksia odotellessa tarjoilen vielä juuri tämän kirjoituksen aihepiiriin liittyen pari lukemisen arvoista linkkiä.

The Last Jedi doesn’t care what you think about Star Wars – and that’s why it’s great: ”The Last Jedi feels like a movie young George Lucas, passionate and bold, would have made. It feels like a proper Star Wars movie by refusing to feel like a Star Wars movie.”

The Backlash against The Last Jedi, explained: ”It is easy to be a good guy in other Star Wars movies, because the lines between good and evil are clearly drawn. They aren’t in The Last Jedi, and that makes the moments when good and hope triumph all the more powerful.”

Some Star Wars fans are tanking The Last Jedi’s Rotten Tomatoes audience rating – Why?: ”The narrative choice to kill off Snoke in a power grab by Kylo Ren is respectful to one of J.J. Abrams’ biggest successes with The Force Awakens: People liked Kylo Ren as a villain because the script set him up as a wannabe Vader, doomed to never live up to his evil idol. Snoke prods Ren on this point at the beginning of The Last Jedi and ends up paying for it when Ren decides Snoke was right.”

The Last Jedi destroyed me and I’m not OK: How to process the big surprise: ”Luke will live on in the Star Wars galaxy as the hero in a story told among the downtrodden through homemade Luke Skywalker action figures. Take a moment to process that. The layers of meta-meaning get insanely deep at this point, because the Star Wars franchise literally wouldn’t exist without such action figures.”

The Last Jedi on elokuva välinpitämättömyyttä vastaan (ja siksi on sopivaa, että se ei ole kaikkien mieleen)

Kun torstaiyön kirjoitukseni oli yritykseni kirjoittaa spoilaamattomat ensireaktiot, on tämä kirjoitus puolestaan viiden päivän ja kolmen katsomiskerran voimin kypsytelty spoilaava blogimerkintäni The Last Jedistä. Nyt siis suuri spoilerivaroitus: tämä teksti olettaa, että lukija tuntee jo elokuvan yllätykset.

Todettakoon heti alkuun, että elokuvassa on todella paljon sellaista, jota haluan pohtia vielä aivan erikseen, enkä edes yritä tunkea tähän kaikkea, vaikkei teksti lyhyt olekaan. Itse asiassa tämän tekstin ensimmäinen versio oli pakko siirtää melkein kokonaan toiseksi kirjoitukseksi, koska ehdin kirjoittaa pelkästä Lukesta kai noin 6000 merkkiä. Tlk.io-keskusteluhuoneessa on parin päivän purettu jo vaikka mitä juonen yksityiskohtiakin, mutta nyt yritän siis viimein vastata omalta osaltani siihen kysymykseen, jota minulta ovat kysyneet esimerkiksi työkaverit ja äiti: Onko se hyvä? Tai siis – olen kyllä tiennyt sydämellä vastata myöntävästi, mutta perustelujen muotoileminen on ollut tällä kertaa tavallista vaikeampaa.

tlj-cliff-silhuette

Lyhyt vastaus: On se hyvä – minusta. Ymmärrän hyvin, miksi kaikkien mielestä ei ole.

Osaltaan mielipiteiden jakautuminen peräti todistaa, että The Last Jediä ei rakennettu laskelmoiden. Siinä missä The Force Awakens oli elokuva, josta me kaikki (no, eivät kaikki, mutta useimmat) saatoimme olla kutakuinkin samaa mieltä, The Last Jedi on elokuva, jota voi rakastaa tai vihata, ja molemmille näkökannoille on olemassa järkeviä perusteluja. The Last Jedi on sen verran rohkea elokuva, että siitä on ensihämmennyksen haihduttua luultavasti aika helppo sanoa, onko sen puolella vai sitä vastaan. Mutta koska perusteluja tosiaan on molempiin suuntiin, on elokuvan ”hyvyys” siis mielipidekysymys. On kuvaavaa, että The Last Jedi tuntuu jakavan myös ammattikriitikkojen mielipiteet aina epäonnistumisesta viiteen tähteen. Minusta se on valtavan hienoa. There are heroes on both sides!

Ei The Last Jedi minustakaan ongelmaton ole, eikä se todellakaan vastannut kaikkia minunkaan odotuksiani. Olisin esimerkiksi toivonut enemmän vastauksia: hyväksyn kyllä, että Rey ja Snoke eivät paljastuneet erityisesti ”keneksikään”, mutta olisin halunnut, että Reyn vahvuuden alkuperää ja/tai edellisen osan aikana tapahtunutta selittämätöntä Voiman ”heräämistä” sekä Snoken taustaa olisi edes käsitelty jollain tapaa. Pidin kasino-jaksoa tarpeettomana sivupolkuna, ja siinä nähdyt tapahtumat eläinten vapauttamista myöten tuntuivat liian usein muualla nähdyiltä. Noiden kohtausten vaisuuteen liittyen petyin tässä episodissa hahmoista Finnin osaan. Uskottavuuspuolella koetuksella kävi avaruuden armadojen takaa-ajo, johon juonen jännite ja aikaraja niin nojasivat, kun on kuitenkin kiistatonta, että First Orderin risteilijöissä olisi valtavasti hävittäjiä ja muita pienempiä ja risteilijöitä nopeampia aluksia, joilla pudottaa hyvikset alas. Eikä valonnopeushypyn estävää ennennäkemätöntä jäljitystekniikkaa perustella mitenkään, se vain todetaan yhtäkkiä olemassaolevaksi.

Yleiskuva Canto Bightin kasinolta

Ilman Canto Bightia tästä trilogiasta puuttuisi yhä niin sanottu sivistynyt osa galaksia, mutta olikohan tämä kuitenkaan kiinnostavin mahdollinen sivujuonen matkakohde?

Elokuvan kolme kertaa katsottuani olen kuitenkin aivan varma, että seison tykkääjien leirissä. Se, mistä en elokuvassa välittänyt, tuntui suurimmaksi osaksi kolmannella kerralla jo aivan hyväksyttävältä osalta kokonaisuutta. Esimerkiksi juuri The Force Awakensissa on paljon enemmän asioita, jotka ärsyttivät jo parin katsomiskerran jälkeen – enkä silti lakannut tykkäämästä siitäkään. Monet The Last Jedissä kritisoidut puolet – vaikkapa huumorin ”nykyaikainen” tyylilaji, Luken originaaleista muuttunut hahmo ja lopputaistelu – sitä paitsi kelpasivat minulle koko ajan. Ymmärrän kyllä, miksi nekään eivät ole kaikkien mieleen, mutta kyse on jälleen makuasioista. En esimerkiksi ole huomannut kenenkään haukkuneen lopputaistelua emotionaalisesti tai visuaalisesti epäonnistuneeksi – osa katsojista ei vain pidä uudesta Voima-tempusta, jonka kohtaus vaatii hyväksymään. Dissaajat eivät sitä paitsi ole huonossa seurassa: eihän itse Mark Hamillkaan pitänyt vanhasta Lukesta, ja hän sentään tietää Lukesta yhtä sun toista. Mutta en nyt mene yksityiskohtaisesti juuri jedimestarimme Lukeen, sillä tästä leikkasin jemmaan sen, mihin tämä kirjoitus meinasi rönsyillä.

Mainituista tähän mennessä mainitsemistanikin moitteista huolimatta The Last Jedi on nimittäin minusta onnistunut, jopa erinomainen Star Wars -episodi. Se ottaa Imperiumin vastaiskun paikan tässä trilogiassa tyylikkäästi olemalla sekä ajatuksia herättävämpi että jännittävämpi kuin edeltäjänsä. Ihan erikseenkin voisi mainita, että The Last Jedi on oikeasti jännittävä – sitä katsoessa päähenkilöiden puolesta pelkää (syystäkin) enemmän kuin ehkä minkään aiemman Star Wars -episodin kohdalla. Tämä johtuu elokuvan arvaamattomuudesta, ja palaan siihen kohta, mutta ensin eräs keskeinen seikka elokuvan luonteen ymmärtämiseksi, vaikka se saattaa tuntua puolustukselta: The Last Jedi on ensisijaisesti jatko-osa The Force Awakensille – ja se sen pitikin olla.

The Force Awakensin loppukohtaus, jossa Rey löytää Luken.

Tähän me viimeksi jäimme, ja nimenomaan tästä me jatkamme – emme Jedin paluusta, missä näimme Luken viimeksi.

Ajatelkaapa: niin Skywalkerin sukusaagan 8. episodista kyse onkin, ja niin paljon kuin me Luken jälleennäkemistä odotimme, ei Luke Skywalker ole tämän trilogian päähenkilö. Tämän elokuvan täytyikin olla Reyn, Finnin, Poen ja Kylon tarinoiden seuraava vaihe. Eikä pehmeä reboot nimeltä The Force Awakens, tuttuja asetelmia ja tilanteita nautittavasti kierrättänyt avausosa, ollut pelkkä hahmojen esittelykään. Edellinen episodi asetti uudelle trilogialle tietynlaisen luonteen: George Lucasin Star Warseja modernimman ja vauhdikkaamman. Valittuun tyyliin liittyvät esimerkiksi huumori ja tapahtumien etenemisen nopeus, mukaan lukien siis se, että tämä tapahtuu niin nopeasti The Force Awakensin perään, että siitä hetkestä, jona Poe saa kartan Jakkulla, ei kulu viikkoakaan siihen, kun Millennium Falcon pakenee Craitilta. Jatkaakseen tätä trilogiaa luontevasti Rian Johnson ei olisi voinut kertoa tarinaa aivan toisenlaisella tyylillä. Poe Dameronin pilasoitto Huxille (”Okay, I’ll hold.”) leffan alussa ärsyttää osaa katsojista, mutta kohtaus on täysin linjassa Poen hahmon ja edellisosan tekemisten ja sanomisten (”You talk first? I talk first?”) kanssa.

Tuo kohtaus ei ole siitä paras esimerkki, mutta minusta Rian Johnson on hionut JJ Abramsin kerrontaa suorastaan mestarillisesti eteenpäin. The Last Jedissä on tosiaan vauhtia ja terävää huumoria, mutta se on rytmiltään hyvin toisenlainen elokuva kuin edeltäjänsä. Episodi VIII malttaa pysyä paikallaan niin avaruustaisteluissa kuin keskusteluissakin, näyttäen molempien todella tapahtuvan. Abramsin ja toisen käsikirjoittajan Lawrence Kasdanin jäljiltä hahmokaartin välinen kemia oli jo kunnossa, mutta tässä episodissa tuntuu vielä paremmin, että nämä henkilöt elävät kohtaustensa ulkopuolellakin – sikäli siis jos ehtivät, muistaessamme edelleen tapahtumien vauhdin (Poe esittäytyy vasta tämän lopussa Reylle, mikä tosin on tarpeeton ja jopa kumma kohtaus myös siksi, että aivan samanlainen kohtaaminen hahmojen välillä oli jo The Force Awakensin romanisaation lopussa).

Omat kehunsa ansaitsee, että elokuva pysyy kasassa myös silloin, kun siinä tapahtuu. Esimerkiksi alun pommittajataistelu tai valtaistuinsalin kahakka ovat esimerkillisen ymmärrettävästi koreografioituja, kuvattuja ja leikattuja toimintakohtauksia, joista moni tehosteleffa saisi ottaa oppia, vaikka (vai juuri siksi että?) elokuvan ohjaaja ja kuvaaja työskentelevät isommilla työkaluilla kuin koskaan aiemmin urallaan. Ja mitä sitten tulee juuri tehosteisiin ja visuaalisuuteen, niin The Last Jedi ei kai varsinaisesti keksi missään kohdassa aivan uudenlaista avaruuspyörää eikä muutenkaan enää yllätä ketään näyttävyydellään, mutta leikkauksen rauhallisuus onnistuu myös tällä saralla antamaan kuville ja äänille lisää arvokkuutta.

Vastarinnan pommittajien epätoivoinen hyökkäys elokuvan alussa.

Sarjan nimestä huolimatta The Last Jedissä on enemmän sotaa avaruudessa kuin kai missään episodeista sitten aivan ensimmäisen. Sekin on tervetullutta.

Teemojen tasolla Johnsonin episodi käsittelee ensinnäkin toivoa, joka onkin hyvin tuttu Star Wars -teema, mutta tällä kertaa vahva viesti on, että toivo ei lepää vain elokuvan sankareiden harteilla. Elokuvan alussa Rey saapuu Luken luo toiveikkaana, Leia toivoo veljensä palaavan, vastarintaa ja/eli kapinallisia verrataan useissa repliikeissä toivoon. Mitä epätoivoisemmaksi vastarinnan pakomatka käy, sitä enemmän toivolla tunnutaan lopulta viittaavan vain voiton etäiseen mahdollisuuteenkin: ei siis siihen, että Leian johtamat selviytyjät voisivat enää kääntää pakonsa voitoksi, vaan siihen, että heidän pakonsa voisi onnistuessaan ainakin antaa toivoa galaksille. Tämä sanoma huipentuu loppukohtauksessa, joka poikkeaa kaikista episodielokuvista näyttämällä meille sankariemme sijaan kaltoin kohdeltuja orpoja kertaamassa juuri näkemäämme lopputaistelua. Vaikka sitä seuraaviin kuviin on vielä hienovaraisesti piilotettu myös konkreettinen vahvistus jedien jatkuvuudesta (sorrettu poikarukka poimii luudan käteensä Voiman avulla), ennen kaikkea lopussa on kyse Luken uhrauksen onnistumisesta. Poika, jota Obi-Wan Kenobi ja tämä elokuvasarja ovat aina kutsuneet uudeksi toivoksi, on viimeistään nyt muuttunut koko galaksille toivon symboliksi.

Loppukuvan lasten viesti, ja elokuvan sanoman pohjimmainen toivo, on se, että meissä kaikissa, siis ”meissä tavallisissakin”, on se tarvittava kipinä vastustaa pahuutta. Elokuva kannustaa valitsemaan puolensa ja hylkäämään välinpitämättömyyden, ja ainakin minuun se viesti kolahtaa. The Last Jedin johdantolauseena voisi hyvin käyttää edellisen episodin Maz Kanatan ”The only fight. Against the dark side.” -puhetta, jossa Maz nimenomaan viittaa vääryyden moniin muotoihin, eikä vain punaisia valosapeleita käyttäviin Voiman pimeän puolen harjoittajiiin. Vaikka näissä elokuvissa ei periaatteessa tehdä päivänpolitiikkaa (ja hah hah, sanovat kaikki, jotka tunnistivat Lucasinkin Star Warseista viittauksia Vietnamin sotaan tai terrorismin vastaiseen taisteluun), tässä on voimakas viesti myös meidän ajallemme, jossa välinpitämättömyys on vaihtoehtoisia totuuksia lausuvien presidenttien paras ystävä ja ilmaston lämpenemisen uhan torjujien pahin vihollinen. Tämä elokuvan läpäisevä teema ei heikkene edes kasino-osan alleviivaavuudesta: myös rikkaiden rikastuminen heikkojen kustannuksella on osa Mazin tarkoittamaa pimeää puolta.

Rey kalliolla

Hän on tietenkin sankari, mutta hän ei olekaan katsojan tapaan kuka tahansa. Vai onko?

Sankareistamme Rey (Daisy Ridley) aloittaa elokuvan uskoen Lukeen ja vihaten Kylo Reniä (Adam Driver), mutta pian hän ymmärtää, että aivan kuin Luke ei täysin vastaa hänen kuvitelmiaan, ei niitä vastaa Kylokaan. Ben Solo on kyllä murhaaja ja omasta mielestäänkin hirviö, mutta The Last Jedi antaa ymmärtää Benin muuttuneen Kyloksi ikään kuin ajautumalla: Snoken houkuttelemana, Luken väärin tulkitun teon eteenpäin sysäämänä, liian monta vähittäistä askelta pimeyteen ottaneena. Rey, joka on itsekin tavallaan ajautunut Luken luo ja joka Kylon tavoin etsii tarkoitustaan, tunnistaa Kylossa tietynlaisen toveruuden. Kyloa päättäväisempänä ihmisenä Rey uskoo, että Ben Solo voisi hirveistä teoistaan huolimatta vielä valita myös toisin – ja tämä usko melkein saa sen muutoksen jopa aikaan. Tulos on joka tapauksessa enemmän kuin ”hyvä yritys”: nähdäkseni elokuva päättyy tilanteessa, jossa pahan ylivoimaista armeijaa komentaa henkilö, joka ei oikeastaan välttämättä olisi halunnut komentaa pahan armeijaa.

Välinpitämättömyyttä ja välittämistä käsitellään itse asiassa melkein kaikkien hahmojen kautta. Finn (John Boyega) valitsee vasta tämän episodin aikana todella puolensa taistelussa, ja hän tekee sen vastoin petollisen koodinpurkajan hänelle tarjoamaa mottoa ”don’t join”. Poe (Oscar Isaac) ymmärtää, että sankaritekojen tavoittelemisen ohessa hyvän johtajan tulee huolehtia, että mahdollisimman moni myös elää näkemään huomisen. Alleviivaavin osa kudosta on uusi hahmo Rose (Kelly Marie Tran), joka muistuttaa meitä tällaisissa elokuvissa usein toisteltavasta rakkauden voimasta: Finnin tavatessaan hän haluaisi tämän olevan valmis vaikka uhraamaan itsensä kuten hänen siskonsa teki, mutta lopussa hän itse estää Finniä tekemästä niin, koska on tykästynyt tähän. Tässä luennassa Snoke muuten saa ansionsa mukaan juuri siksi, että ei oikeasti välitä kummastakaan läheisestä alaisestaan.

DJ, Finn ja Rose naamioituneena First Orderin asuissa.

Vaikka Finnin ja Rosen sivujuonesta puuttuisi ytyä, ei hahmojen väliltä onneksi puutu kemiaa.

Jälleen joudun palaamaan myös edelliseen episodiin. Rian Johnsonilla oli alusta alkaen epäkiitollinen tehtävä jatkaa siitä, mihin lukuisia kysymyksiä herättänyt The Force Awakens jäi. Johnsonin ratkaisuissa on nähtävissä sekä alistumista että uhmaa edeltäjää kohtaan. On esimerkiksi suurimmaksi osaksi sen kirjoittaneiden Abramsin ja Kasdanin eikä Johnsonin syytä, että tässä episodissa on niin paljon samaa Imperiumin vastaiskun kanssa, vaikka siltä odotettiin edeltäjäänsä suurempaa irtiottoa originaalitrilogiasta. Ei VIII:n kirjoittaja-ohjaaja voinut mitään sille, että VII:n kirjoittajat olivat jättäneet nuoren jedin tapaamaan vanhaa, erakoitunutta mestaria samaan aikaan, kun muut sankarit olivat ahtaalla vihollisen sotilasjoukkojen hyökätessä. Sekin oli jo edellisessä osassa tosiasiana saneltu, että tässäkin trilogiassa pahaa armeijaa johtava, Voimaa käyttävä pahis havittelisi nuorta jediä polvistumaan tai kuolemaan eteensä.

Näistä lähtökohdista Johnson ottaa taitavasti Star Wars -langat haltuunsa, pitäen hyvänä saagan perinteitä rimmaavista juonenkäänteistä, mutta sepittäen runonsa omalla tavallaan. Rey ei haluaisi kuulla sitä tosiasiaa (jota emme tosin vieläkään välttämättä tiedä tosiasiaksi), että hänen vanhempansa eivät olleet mitenkään erityisiä, mutta ei sitä haluaisi kuulla katsojakaan. Me emme oikeastaan haluaisi nähdä pahan Snoken kuolevan, koska se riistää meiltä Snoken arvoitusten ratkaisemisen elokuvissa ja koska olemme odottaneet sankariemme kukistavan hänet vasta trilogian lopussa. Sen sijaan haluaisimme nähdä Luke Skywalkerin palaavan kohtaamaan entisen oppilaansa ja tapaamaan viimeisen kerran valkokankaalla siskonsa, ja vaikka elokuva lopulta – omalla tavallaan – tämän meille antaakin, se myös ei anna sitä. Rey ei onnistu suostuttelemaan Lukea opettajakseen, eikä houkuttelemaan tätä palaamaan. (Meinasin kirjoittaa tähän, että vastoin odotuksiamme kukaan ei myöskään sano ”I have a bad feeling about this” eikä keneltäkään katkaista kättä, mutta BB-8 taitaa sanoa tuon perinnerepliikin aivan elokuvan alussa iloisten piippausten sijaan, ja kädetkin kyllä katkeavat Snokelta muun muassa…)

Aivan erityisen vaikea meidän on kuulla, että sankarimme Luke Skywalker, joka uskoi sysimustassa Darth Vaderissakin voivan piillä hyvää vain siksi että sai kuulla tämän olevan isänsä, olisi saattanut edes ajatella nuoren siskonpoikansa Benin tappamista tämän nukkuessa. Ymmärrän hyvin, että tämä nimenomainen juonenkäänne ei kaikille sula ehkä koskaan. Behind the scenes -mielessä sekin on kuitenkin ongelma, joka putosi Rian Johnsonin käsiin Abramsilta ja Kasdanilta, jotka olivat jo kirjoittaneet sankarimme Luke Skywalkerin kääntäneeksi selkänsä ystäviltään ja galaksin hädältä. Tarinan sisällä ohikiitävä murhanhimoisuus potentiaalisen uuden Vaderin edessä on inhimillinen tunne, ja se on häpeän ja epäonnistumisen seurauksineen uskottava selitys Luken halulle panna pillit ja valomiekat pussiin. Elokuvien sisäistä aikaa katsoen me katsojat emme ole nähneet Luke Skywalkeria 30 vuoteen, ja aivan kuin Reyn, meidän kuvitelmamme ja toiveemme hänestä vanhentuneena ja absoluuttisen viisaana mestarina eivät vain vastaa todellisuutta. En muuten ihmettelisi, vaikka tämä vuorostaan olisi voimauttava viesti vaikkapa ikäkriisin oireet itsessään tunnistavalle fanille.

Luke Skywalker Ahch-Ton kallioluolassa.

Jos emme usko Luke Skywalkerin voineen vanhentua tällaiseksi, meidän pitäisi kysyä itseltämme: pysyvätkö tuntemamme ihmiset samanlaisina, jos emme näe heitä 25-30 vuoteen?

Nämä ovat kaikki sellaisia käänteitä, joihin Johnson olisi valinnut helpomminkin sulavan ratkaisun. Voi myös tulkita Johnsonin liki julkeasti ikään kuin heittävän pois ne osat The Force Awakensista, joista ei löytänyt kipinää. Reyn alkuperän arvoitus? Vastaus on, että arvoitusta ei ole. Kuka on Snoke? En tiedä, mutta koska uusinnettu paha keisari oli tylsä pääpahis, niin eipä ole enää kukaan. Niin, ja vai on Phasma fanisuosikki? Olkoon, mutta nyt räjähtää. Yhtä kaikki nämä ovat kaikki rohkeita valintoja, ja näin Johnson vähintään pyyhkii pöydän sellaiseksi, että episodi IX ei tästä kovin helposti enää Jedin paluun versioinniksi käänny. (Johnsonin oman SW-trilogian, joka aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, osalta The Last Jedin kunnianhimoisuuden pitäisi luvata suuria, vaikkei katsoja tästä episodista pitäisikään.)

Minulle The Last Jedi on antanut enemmän ajateltavaa kuin osasin ehkä toivoakaan, ja minusta se on siis vikoineenkin erinomainen Star Wars -episodi. Koska se yllättää olemalla toisenlainen kuin odotimme, se haastaa katsojaa hyväksymään erilaisuutensa. Kannattaa muistaa, että Imperiumin vastaiskua ei siivittänyt kaikkien aikojen jatko-osan asemaansa synkkyys tai yllätyskäänne, vaan se, että se oli aivan toisenlainen elokuva kuin menestynyt edeltäjänsä. En mitenkään väitä, että The Last Jedin asema voisi edes ajan saatossa kohota sentään Imperiumin vastaiskun tasolle, mutta netissä onkin jo ehditty muistuttaa, että osa katsojista ja kriitikoista haukkui myös Imperiumin vastaiskua 37 vuotta sitten.

Vielä kerran toistan ymmärtäväni hyvin, että kaikki katsojat eivät varmasti pidä yllätysten luonteesta tai Johnsonin valinnoista. Ei tarvitsekaan – prequel-aikoja muistaen minulle sopii aivan hyvin, että tämä sarja jakaa mielipiteitä, jos kyse nimenomaan on mielipiteistä, eikä siitä, että elokuva olisi elokuvana huono.

First Orderin armeija koolla.

Rivit suoraksi, kamera tulee!

Tätä kirjoittaessani tajusin, että elokuva sisältää oivan vertauksen itsestään. Viittaan alkupuolen jo lähtökohtaisesti metatasoja sisältävään kohtaukseen, jossa Rose kohtaa ensimmäisen kerran Finnin ja katsoo tätä silmät tuikkien kuin ihailija kohdettaan. Kohtaaminenhan tapahtuu pakokapselin edustalla. Tarkemmin katsoen fani siis kohtaa siinä fanituksensa kohteen karkaamassa omille teilleen.

Pitääkö silloin laukaista tainnutusase? Vai sittenkin kysyä lisää kysymyksiä?

The Last Jedi: Ensimmäinen blogimerkintä toisella puolella

Tässä vaiheessa tapoihin kuuluisi kirjoittaa niin sanottu spoilaamaton arvio. En vain ole tämän sarjan – ja aivan erityisesti juuri tämän elokuvan kohdalla – ollenkaan varma, onko sellaista mahdollista kirjoittaa. The Last Jedi nimittäin ehdottomasti on elokuva, jossa tapahtuu Hyvin Perustavia Asioita, joita ei kannata tietää, ellei halua tietää ennen elokuvaa siitä Hyvin Perustavia Asioita. Sellaisia asioita, jotka määrittävät elokuvan koko luonnetta syvemmin kuin esimerkiksi spoileri siitä, kuka vaikkapa kenenkin isä on.

Tämä on siis kirjoitus, jossa en spoilaa eksplisiittisesti The Last Jedin juonenkäänteitä. Mutta jos et ole elokuvaa vielä katsonut, ja haluat todella nauttia kaikki yllätykset yllätyksinä, ei välttämättä kannata lukea tätäkään. Eikä kenenkään muunkaan niin sanottuja spoilaamattomia arvioita.

Rey

The Last Jedi on elokuva, joka jättää helposti ensimmäisen katsomiskerran jälkeen tietynlaisen hämmentyneisyyden tilaan. Näin uskallan sanoa, koska näin sanoi minun lisäkseni aika moni muukin tänään avoimessa keskusteluhuoneessa, jossa olemme purkaneet fiiliksiä spoilerit viuhuen.

Hämmentyneisyys ei ole välttämättä haukku. Se nimittäin kertoo siitä, että tässä episodissa on todella otettu riskejä, kuten vaikkapa moni näyttelijöistä oli etukäteen kehunutkin. The Last Jedista nähdään, ja siis jo tänäänkin, väistämättä monia vertailuja originaalitrilogian keskimmäiseen osaan, kaikkien sielujen silmissä vertailukelvottoman jumalaiseen Imperiumin vastaiskuun, ja niistä osassa tullaan väittämään, että The Last Jedi toistaa kuitenkin aika monessa asiassa sitä. No, toistaahan se niissä asioissa, jotka eivät enää ole spoilereita olleetkaan, ja jotka periytyvät suoraan edellisen episodin lopputilanteesta: että tässäkin keskimmäisessä osassa päähenkilö hakee oppia vanhalta, eristäytyneeltä jedimestarilta ja samaan aikaan muut päähenkilöt ovat ahtaalla pahisten voimien edessä. Uutuuselokuva on liian lähellä, että kehtaisin sanoa varmuudella, että nämä asiat olisivat vain pintaa, mutta sen sanon ainakin, että elokuvassa tapahtuu ja ennen kaikkea siinä käsitellään aika paljon asioita, jotka eivät ole toisintoa.

Mitä siis tulee elokuvaan, jossa oli paljon toisintoa… The Force Awakensin jälkeen minun oli todella helppo sanoa mielipiteeni, eikä se mielipide itse asiassa ole kahdessa vuodessa hirveästi edes muuttunut (katsoin elokuvan viimeksi eilen). Rakastin ja rakastan TFA:ssa hahmoja, dialogia, toimintakohtausten kekseliäisyyttä, lämmintä Star Wars -fiilistä ja vauhdikkuutta. En pitänyt enkä pidä originaalielokuvan tarinan niin uskollisesta lainaamisesta, etenkään Kuolemantähti-kuvion toistosta, vauhdin ylläpitämisen vuoksi täyttämättä jätetyistä juoniaukoista ja tapahtumapaikkojen mielikuvituksettomuudesta.

The Last Jedissä on hirveästi asioita joista pidän paljon, ja joitakin asioita, joista en pidä lainkaan. Se on selvää nyt, kahden katsomiskerran jälkeen.

Toisaalta näin on liki jokaisessa hyvässä elokuvassa, ja ehdottomasti jokaisessa Star Warsissa. Toisissa enemmän toista, toisissa toista (suosikkiajatuksiin kuuluu, että originaalitrilogiassa on enemmän typeryyksiä kuin moni keskivertokatsoja muistaa, ja prequeleissa vastaavasti enemmän hyvää kuin niitä inhoavat haluavat huomata). Minusta on hienoa, että tämä on itse asiassa – tämän nyt uskallan sanoa niin sanotussa spoilerivapaassa arviossakin, koska varoitin – yksi The Last Jedin teemoistakin: käyttääkseni spoilaamatta trailereissakin käytettyä repliikkiä: Darkness rises…and Light to meet it.

Yleisesti ottaen on kuitenkin niin, että hyvissä elokuvissa niiden hyvät puolet jättävät huonot varjoonsa erityisesti toisilla katsomiskerroilla tai vaikkapa elokuvan taustoihin tutustuessa. Huonoissa elokuvissa taas niiden huonot puolet ärsyttävät toisilla kerroilla kahta kauheammin. Kahden katsomiskerran jälkeen totean, että The Last Jedi on tällä kriteerillä ”hyvä elokuva”. Ja enemmänkin, siis. Seuraa uutistiedote: yksikään uusi Star Wars -elokuva ei tule olemaan kenenkään vanhan fanin silmissä Imperiumin vastaiskun veroinen.

the-last-jedi-luke-falcon

Palaan vielä The Force Awakensiin, vaikka tarkoitus oli puhua The Last Jedistä, ja vaikka tarkoitus nimenomaan ei ollut ylläpitää turhaa vertailua edelliseen elokuvaan (joka siis sekin on minusta ”hyvä elokuva”!).

Mutta.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten, TFA:n ensi-iltaa seuranneena päivänä, että en yllättyisi, vaikka se osoittautuisi sarjan ensimmäiseksi elokuvaksi, josta ei-fanit pitävät faneja enemmän. Ihan niin ei ehkä ole tapahtunut, mutta tietty TFA-kriittisyys on kyllä nimenomaan fanien parissa lisääntynyt. Nyt haluan muotoilla tämän uudelleen.

The Force Awakens oli elokuva suurelle yleisölle. Sille yleisölle, joka ei ollut pitänyt prequeleista, ja sille fanikunnalle, joka oli kyllä katsonut ne moneen kertaan, mutta ei muistellut niitä hyvällä. Sillä oli siksi poikkeuksellinen taakkansa. Sen piti paitsi käynnistää arvokas franchise uudelleen, myös valaa usko takaisin niihin, jotka olivat sen menettäneet. Elokuvana se ei antanut minkään pysäyttää itseään tällä tiellään, ja pohjimmiltaan hyvä niin, sillä sen se myös teki, minkä lupasi.

The Last Jedi on elokuva faneille. Meille, jotka uskomme; meille, jotka tätä odotimme. Ei missään nimessä mitenkään välttämättä vain heille, jotka ovat välittäneet kymmenien vuosien ajan, mutta ilman muuta heille, jotka ovat jo käännytetyt. (The Last Jedi ei taida vaatia toimiakseen edes originaalien saati prequelien näkemistä, mutta edellisen osan kyllä ehdottomasti.)

Kääntäen tämä tarkoittaa, että tällä kertaa en ihmettelisi, jos The Last Jedi jättäisi niin sanotun suuren yleisön kylmemmäksi kuin fanit. Se saattaisi jopa olla suoraa seurausta siitä riskien otosta käsikirjoituksessa verrattuna The Force Awakensin pakkomielteiseen miellyttämisenhaluun. Me fanit, Star Wars -faneja kun olemme, piikittelemme tietysti elokuvan pieniäkin typeryyksiä jo ensimmäisestä näytöksestämme tullessa, mutta se on sellaista rakkaudesta se hevonenkin potkii -puhetta vain, tiedättehän. Ja kyllähän te tiedätte.

 

Spoilaamattomana perusteluna: The Last Jedi on rytmiltään huikeasti erilainen elokuva kuin The Force Awakens, kuten viimeisessä elokuvaa edeltäneistä kirjoituksistani ounastelinkin. Se kestää kaksi ja puoli tuntia, koska se ei leikkaa muutaman repliikin välein paikasta toiseen ja koska se – huh huh – jopa esittää avaruussodankäyntiä oikeisiin sotaelokuviin vertautuen. Ja mitä tulee siihen eristäytyneeltä jedimestarilta oppia hakevaan päähenkilöön: siinä kohtaamisessa molemmat osapuolet todella ehtivät oppia jotain. Ymmärrän nyt, miksi Rian Johnson puhui elokuvansa tietynlaisesta pienimuotoisuudesta: vaikka The Last Jedissä toki on myös isoja toimintakohtauksia, niitäkin on siinä yllättävän vähän. Eikä tämäkään ole välttämättä haukku!

Nyt alan epäillä, etten voi sanoa enää yhtään enempää pysyäkseni tämän niin sanotun spoilerivapauden piirissä. Keskustelu tlk.ion keskusteluhuoneessa jatkunee huomennakin. Avoimeen someen se ei missään nimessä vielä kuulu. Ja viikonlopulle on ostettava seuraava lippu.

Vieraskynä: Battlefront II:n yksinpeli on ristiriitainen sukellus ennennäkemättömään kaanoniin

Teksti: Teemu Tammilehto

Saatesanoiksi on pakko sanoa kiitokset Akille, joka päästi allekirjoittaneen vieraskynäksi. Se aiheutti urheilutoimittajassa jopa pientä rimakauhua, kun niin eri intohimosta pääsi tykittämään!

Arvioin ensin hieman ja spoilerivapaasti Battlefront II:een liittyvää kirjaa ja pelin yksinpelikampanjaa, minkä jälkeen sukellan syvemmälle näiden muodostaman kaanonin pauloihin.

Battlefront II: Inferno Squad (Christie Golden, 2017) on hyvää Star Wars -kirjallisuutta, joka yltää laadultaan johonkin Bloodlinen (Akin merkintä aiheesta) ja Aftermathin (samoin) välimaastoon. Kirja kertoo pelissä pääosassa olevan Imperiumin iskujoukon synnystä ja kehittymisestä. Päähahmojen kautta kuvataan hyvin, miltä kaanonin tapahtumat ovat Imperiumin silmin näyttäytyneet. Kirja alustaa nimenomaan hyvin itse peliä.

Star Wars Battlefront II (EA DICE, 2017) on yksinpelinä toimiva kokonaisuus. Liikkuminen, ampuminen, lentäminen ynnä muut sujuvat. Yksinpelikampanja ei tarjoa pelillisesti erikoisia haasteita ja kaikki on rakennettu paketin ydintuotetta eli moninpeliä varten. Sitä en ole vielä ehtinyt pelata, mutta suuri yleisö on ollut varsin kriittinen.

Yksinpeli näyttää hienolta ja vilisee elokuvista tuttuja paikkoja, mutta myös uusia hienoja lomakohteita. Pelissä on myös vino pino tuttuja hahmoja, mutta niiden ripottelu ontuu. Yksinpelikampanjaa kestää pelata sellaiset 5-8 tuntia, mikä on varsin lyhyt rykäys. Ensimmäinen jatko-osa on tosin tulossa jo The Last Jedin Suomen ensi-iltapäivänä.

Peli maksaa 60 euroa, mikä tuntuu paljolta pelkästään tämän tarinan läpijuoksemiseksi. Kaanonista maanisesti kiinnostuneille yksinpeli on toki hyvää sielunhoitoa, mutta voi aiheuttaa myös melkoisia raivonpurkauksia. Yksinpelikampanjan kohtaukset löytyvät myös netin syövereistä ”elokuvana”, eikä itse pelaaminen niihin älyttömästi lisää tuo. Toki viisi pelattua tuntia on ihan hauskaa hyöriä Star Warsin universumissa.

SPOILERIVAROITUS! Jos haluat nauttia kirjasta ja yksinpelistä täysin rinnoin, ei välttämättä kannata lukea kirjoituksen loppuosaa. Jos et aio pelata, tuleva tiivistää pelin ja kirjan annin kaanonille.

Kuvassa keskellä johtaja Iden Versio, vasemmalla Del Meeko ja oikealla Gideon Hask.

Imperiumin kovista kovin, Inferno Squad. Keskellä johtaja Iden Versio, vasemmalla Del Meeko ja oikealla Gideon Hask.

Yksinpelikampanjan pelaaminen oli itselleni taiteilua ihailun ja raivon välillä, kuten allekirjoittaneen kommenteista heti pelin läpipeluun jälkeen joku saattoi huomatakin. Reagoin aika vahvasti tuolloin, enkä nyt tarkemman pohtimisen ja juonikulkujen läpiselailun jälkeen ole enää aivan noin jyrkkä. Jotain se kuitenkin kertoo, että ensireaktioni oli tuota luokkaa. Yleensä reaktioni Star Warsiin liittyviin asioihin ovat olleet päinvastaisia: ensin hirmuisen myönteisiä ja hiljalleen kielteisemmiksi hiipiviä. Hyvistä pohjista huolimatta pelin tarina ei ole huippuluokkaa.

Inferno Squad synnytetään hienosti kirjassa ja Imperiumin elämää kuvataan komeasti. Näkökulma on sopivan erilainen kuin ”yleisessä kaanonissa”, jossa ollaan hyviksiä ja pahiksia. Kirjassa on paljon enemmän harmaan sävyjä. Imperiumin hahmot ovat ihmisiä hekin ja toisaalta kapinallisia auttaneet sissit ovat välillä melkoisia hirviöitä. Kirjan luettuani käännyin jopa jollain tapaa Imperiumin puolelle ja odotin innolla, että pääsisin pelissä Inferno Squadina antamaan kyytiä kapinallisille.

Niin pääseekin, kun Kuolontähti II räjähtää ja samaan aikaan ”rebelscumit” saavat laseria Endorin pinnalla. Tällaiset viittaukset elokuviin vielä toimivat hyvinä “sisäänheittäjinä” kaukaiseen galaksiin.

Pelikuva: toinen Kuolemantähti on räjähtänyt.

Miten ne taas sai Kuolontähden mäsäksi, pohti ensimmäisen räjähdyksen veteraani Iden.

Miksei uskallettu olla pahoja?

Alussa tulee tosiaan kylmiä väreitä. Inferno Squad lentelee Kuolontähden romun seassa ja pui nyrkkiä, että miten tässä taas pääsi näin käymään. Päähenkilömme Iden Versio ei ole tyytyväinen, eikä myöskään hänen isänsä, Imperiumin korkea-arvoinen amiraali Garrick Versio. Keisari Palpatine on kuollut, mutta silti hyytävästi esillä. Viestintuojadroidi jakaa ohjeita hänen hologrammillaan.

Keisarin puhuvalla päällä on jaettavanaan tehtävä, jonka tarkoituksena on yksinkertaisuudessaan tuhota Imperiumin jämät johtajan kuoltua. Myös pelaaja pääsee hetkeksi osaksi Operaatio Cinderiä, joka paljastuu nopeasti melkoiseksi hulluudeksi. Se johtaa myös lopulta Idenin ja toisen jäsenen Del Meekon loikkaamiseen, mikä tuntuu tyhmältä. Kerrankin olisi ollut mahdollisuus viedä tarina päätyyn asti pahisten puolella!

Kuva pelin animaatiosta: Luke Skywalker ja Artoo.

Vihreä valomiekka, maalaispoika ja itsepäinen droidi – täällä taas!

Kääntyminen valon puolelle alkaa Del Meekon ja Luke Skywalkerin kohtaamisella, joka kääntää ensin mainitun elämänkatsomuksen. Tämä on yksi monista yksinpelin juonenkäänteistä, jotka tuntuvat todella kornilta toisellakin katselukerralla. Luke tappaa ensin 50 Imperiumin sotilasta ja sitten muina miehinä pelastaa sen viimeisen ja tärkeimmän kaverin kahteen kertaan. ”Koska sinä pyysit”, on typistettynä perustelu. Luke saa Keisarin arvotavaravarastosta mystisen kompassin mukaansa ja oletettavasti sen avulla löytää ensimmäisen jeditemppelin The Force Awakensiin  mennessä.

Idenin pää puolestaan kääntyy kotiplaneetta Vardosin pinnalla, kun isä-Garrick alkaa Keisarin ohjeiden mukaisesti tuhota yhteiskuntaa, jonka on itse rakentanut. Kirjassa Idenistä on rakennettu monen sadan sivun verran Imperiumin täydellistä keulakuvaa, mutta pelissä takki kääntyy yhtä nopeasti kuin suomalaisella urheilufanilla. Jälleen yksi korni juonenkäänne, etenkin kun kirjassa Iden on jo kertaalleen lavastettu onnistuneesti loikkariksi ja hän on silti pitänyt puolensa.

Kuva pelianimaatiosta: Han Solo ja Maz Kanata.

Tässä kuvassa on jotakin hyvin tuttua, eikä se tällä kertaa ole yhdennäköisyys Harrison Fordin kanssa.

Alkuperäishahmoja, jippii!

Pelin kolmas korni juonenkäänne aloittaa eräänlaisen fanipalvelusten sarjan. Iden ja Del antautuvat ja Uusi Tasavaltahan ottaa heidät vastaan ilomielin! Siis Imperiumin pahamaineisimman tapporyhmän, joka on pelissä aiemminkin jäänyt tahallaan kiinni tuhoa tehdäkseen. Lando Calrissian jopa vitsailee asiasta ironisesti ensimmäistä kertaa näkyessään. Jep, aivan oikein luit, alkuperäisten leffojen hurmuri on täällä taas!

Ja kappas, tuossahan se on prinsessa Leia Organakin, joka Naboolla käydyn taistelun jälkeen näkee, että nämä Iden ja Delhän ovat aatteen väkeä. Totta kai ovat, eli ei muuta kuin tervetuloa Uuteen Tasavaltaan!

Sitten pitäisikin etsiä jo yksi hyvisten kenraaleista – nimittäin Han Solo! Hänet on viimeksi nähty Takodanan planeetalla, josta sattumoisin löytyy Maz Kanatan kahvila. On muuten ihan hauskaa, että Leia joutuu kaanonissa useamman kerran lähettämään jonkun etsimään miestänsä. Tämä kuvio kun toistuu Aftermath-kirjoissa dramaattisemmissa oloissa.

Kaikilla neljällä alkuperäisten elokuvien sankarilla (Luke, Lando, Leia, Han) pääsee pelissä myös taistelemaan, mikä lienee yksi EA DICEN tavoista saada pelaajia aktivoitumaan moninpelin suhteen. Sen rahastusmekaniikoistahan on riittänyt raivoisaa keskusteluaFanipalvelusten ohella raha haisee tässäkin.

Leian rooli tarinan osalta on jokseenkin olennainen, mutta muita tuttuja hahmoja ei olisi ollut pakko tavata lainkaan. Toki on sinällään hienoa saada tietoa päähahmojen tekemisistä elokuvien välissä, mutta jokin tässä tavassa vain tökkii. Olisin mieluummin nähnyt elokuvamaisissa kohtauksissa välähdyksiä heidän tekemisistään ja taistellut heitä vastaan sen sijaan, että pääsin pelaamaan heitä itse. Moni on toki varmasti tykännyt heiluttaa vihreätä valomiekkaa.

Pelikuva: Jakkun taistelu, aluksen ohjaimissa.

Ilmataisteluissa sitä tuntee Battlefrontissakin elävänsä.

Pelin hienoin yksittäinen tehtävä on Jakkun taistelu. Lentotaistelut ylipäätänsä ovat onnistuneita, koska niissä on hieman enemmän tilaa toteuttaa itseään. Juoksujalkaa toteutetut tehtävät kun nyt ovat, no, putkijuoksua. Jakkulla päästään kaanonista tuttuihin maisemiin ilman, että se tuntuu fanipalvelulta tai kaukaa haetulta. On hienoa olla ison tarinan kannalta niinkin tärkeän tapahtuman ytimessä taistelemassa. Tässä kohtaa myös viittaukset muihin teoksiin onnistuvat hienovaraisuudessaan, kun radioliikenteessä kuuluvat elokuvista ja muun muassa Aftermath-kirjoista tutut nimet Wedge ja Snap.

Varsinaisen tarinan loppukohtauksessa alkaa naamaa punottaa, eikä suinkaan romanttisen latauksen takia. Sitä nimittäin ei aiemmin Iden Version ja Del Meekon välillä ole ollut, mutta niin loikkarit vaan pussailevat Jakkun aavikolla.

Okei, toisella katselukerralla ja kirjan hyvin tarkalla selailulla hyvin pieniä viitteitä romanssin kehittymisestä pystyy löytämään, mutta silti tämä menee ohi, yli ja ympäri. Muistiinpanoni ”paska romanssi” sen aika hyvin tiivistää.

REY, REY, REY! EI, EI, EI!

Kaikki aiemmin ärsyttänyt huipentuu tarinan epilogissa, jossa pelataan nuorella ja lahjakkaalla Kylo Renillä vuosikymmeniä äskeistä rakkauskohtausta myöhemmin.

Kuva pelianimaatiosta: Kylo Ren kuulustelee Meekoa.

Nuori ja vihainen mies kyselee lopussa vanhan ja viisaan enonsa perään.

Del Meeko on jostain kumman syystä palannut ”vuosikymmeniä myöhemmin” Pilliolle, jossa Luke Skywalker pelasti hänet ja nappasi kompassin mukaansa. Muotonsa saaneella First Orderilla on oma tehtävänsä käynnissä ja Del-parka jää kiinni. Ben Solonakin tunnettu maskipäinen kovis tunkeutuu sankarimme päähän ja alkaa kysellä enonsa luokse johdattavan kartan perään.

Samalla selviää että Delillä on tytär, mitä todennäköisimmin Iden Version kanssa. Internetissä alkaa aivan älytön mylly siitä, miten tässä ovat Reyn vanhemmat, josta Akin kirjoittikin lisää blogipostauksessaanOlin heti pelatessani noita teorioita vastaan (enemmän tunnepohjaisesti), ja nyt olen yhä vahvemmin. Ei tällaista asiaa vaan paljasteta pelissä, jota pelaa muutama prosentti elokuvien yleisöstä. Tämän täytyy olla tekijöiden tietoinen väärä koukku, jolla saadaan villit teoriat pyörimään.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt aivan pelin lopussa mainittu First Orderin meneillään oleva tehtävä ”The Resurrection”, eli henkiinherätys. Tämä on niin hienovarainen vihjaus tulevasta, että se voi oikeasti ollakin viittaus myös elokuvissa nähtäviin tapahtumiin.

Jatko-osa yksinpelillehän on luvassa jo 13. joulukuuta eli kaksi päivää ennen The Last Jedin USA:n ensi-iltaa. En usko lisäosassa siis olevan isoja leffaspoilereita juuri ennen h-hetkeä. Toisaalta ei sitä tiedä enää mitä uskoisi, kun kaikenlaisia teorioita kumpuaa joka paikasta. Ehkä tässä joutuu siis pelaamaan koko yön ennen Suomen ensi-iltaa, jotta ehkä saa taas jonkun (toivottavasti väärän) uuden teorian päähän pyörimään ensimmäiseen näytökseen.

Yet another day in the life of a Star Wars fan…

Forces of Destiny: Enemmän ideoita, enemmän poikia

Ärsytti jo tänä aamuna, että tulin eilen postanneeksi niinkin pahasti (mahdollisesti) spoilaavan merkinnän eilen. Siitä huolimatta, että tietenkin kyse oli vain paljastuneesta mahdollisesta tulkinnasta Reyn vanhempien henkilöllisyydestä, ei toki ehdottomasta totuudesta. Hiton Lucasfilm, jättäisitte elokuviin liittyvät isot paljastukset elokuviin!

Joten ajattelinpa lätkäistä tähän väliin jotain aivan muuta, ettei tuo kirjoitus möllötä blogissa päällimmäisenä. Ja mikäpä sen parempaa kuin kasa aivan kevyitä animaatioklippejä: Forces of Destiny -lyhärisarjan lokakuussa julkaistu satsi, josta en ole tähän asti sanonut mitään. (Ensimmäisen alusta kirjoitin kesällä lyhyesti.)

Tässä ne ovat, kaikki kahdeksan lyhyttä pätkää, pääosissa Sabine Wren, Rey, Ahsoka Tano ja Jyn Erso:

Omasta mielestäni tämä pätkäsatsi on jo parempi suoritus kuin kovin köykäinen ykkössetti. Näissä on, sanoisinko, paikoitellen ihan ideaa. Ahsoka-pätkä Teach you, I will kiteyttää mainiosti erittäin starwarsmaisen elämänohjeen, Imperial Feast leikittelee vanhalla vitsillä stormtroopereista ewokien voitonjuhlien pääateriana ja Accidental Allies asettaa kutkuttavasti, jos kohta pikaisesti, kohdakkain eri maailmojen sankarit Jynin ja Sabinen.

Muutenkin tämän Forces of Destinyn toisen satsin (näitä ei taideta laskea erillisiksi ”tuotantokausiksi”) paras puoli on ilman muuta se, että nyt valokeilaan nostetut sankarittaremme kohtaavat ekaa kautta paremmin muita hahmoja – ja hahmojen väliset kohtaamiset ovat pariminuuttisten minijaksojen vaatimattomissa puitteissa vallan toimivia. Elokuvakeskeistä katsojaa kiinnostanee näistä eniten Rey-jakso Tracker Trouble, joka tapahtuu The Force Awakensin sisällä Millennium Falconissa ja sisältää siis sivurooleissa Hanin, Chewien ja Finnin. Imperial Feastissa taas kohtaavat Han ja Leia, ja sehän nyt on aina vain upeaa.

Viimeksi mainittu on muuten teknisesti ottaen nykykaanonia oleva kohtaus Jedin paluun ja The Force Awakensin välissä, ja vaikka pieni sellainen onkin, niin onhan sellainen yhä harvinaisuutena tervetullut.

jyn-erso-sabine-wren

Sabine Wren ja Jyn Erso jaksossa Accidental Allies.

Ehkä jossain määrin väistämätöntä sattumaa sitten on se, että samalla Forces of Destiny törmää hieman omaa ideaansa vastaan: näissä pikkuisissa jaksoissa kun esiintyvät naissankarien lisäksi lähes yhtä isoissa rooleissa esimerkiksi Han Solo, Anakin Skywalker ja Yoda – siis valikoima sarjan aivan keskeisimpiä mieshahmoja. Jos ja kun tätäkin sarjaa varmasti jatketaan, olisi ehkä parempi pitää tiukemmin kiinni premissistä ja vaikka sitten tosiaan tehdä lisää Padmen ja Ahsokan tai Sabinen ja näissä jaksoissa esiintyvän Ketsun yhteisseikkailuja. Missä muuten viipyvät Rebels-suosikkini Hera Syndullan Forces of Destiny –jaksot? Tai Mon Mothman!

Ja sitten jos vielä haaveilevammalle linjalle lähdetään… Miten olisi Heran tai Sabinen yhteisjakso Leian kanssa? Tai jopa Ahsokan ja Leian, huh huh?

Vaan entä miten olisi edes yksi edes vähän pitempi jakso? Kymmeneen minuuttiin mahtuisi aivan toisentasoinen tarinankaari.

Star Wars -sarjakuvien suomennokset alkoivat komeasti ja loppuivat sitten

Okei, minut on aika helppo yllyttää kokoamaan listoja.

Eräässä Facebookin suomalaisista Star Wars -ryhmistä kyseltiin vähän aikaa sitten suomeksi julkaistujen Star Wars -sarjakuvien kattavan listan perään. Sellaista ei minunkaan tietääkseni missään ollut – mutta omasta hyllystäni saisin sen kyllä koottua…

Kaikki Suomessa julkaistut Star Wars -sarjakuvat mahtuvat pöydälle riviin, ja jää vielä tilaakin. (kuva: Aki Jörgensen)

Siispä tein niin. Olkaa hyvä: Kaikki suomeksi julkaistut Star Wars -sarjakuvat.

Julkaisen listan tavanomaisen blogipostauksen sijaan tässä blogissa pysyvämmin esillä pysyvänä sivuna, vaikka (valitettavasti!) listaan ei ole tietääkseni odotettavissa täydennyksiä. Vaikka Marvelin 1970-80-lukujen tuotanto ja Dark Horsen kaudenkin (1991-2014) alkuajoilta on suomennettu ihan kelvollinen sivumäärä tarinoita, edellisestä suomalaisesta Star Wars -sarjakuvajulkaisusta on tätä kirjoittaessani jo kuusi vuotta – ja jo kauan sitä ennenkin ne olivat käyneet harvinaisiksi.

Käytänkin tässä yhteydessä tilaisuuden sanoakseni sanaseni arvioiden Suomessa julkaistun Star Wars -sarjakuvasisällön laatua…

Kaiken alku: niin sanottu Rogue Onen jatko-osa -kohtaus. Ensimmäinen Star Wars -sarjakuva, ensimmäisen elokuvan sarjakuvasovitus. Suomeksi heti 1977. Huomatkaa sympaattinen väritysvirhe Vaderin hanskassa.

Semicin 1970-80-lukujen julkaisutyöstä en tohdi pahaa sanaa sanoa. Totta, tarinat julkaistiin paikoin auttamattoman väärässä järjestyksessä, ja harmin paikka, lehti lopetettiin vaikka julkaisemattomia alkuperäistarinoita olisi ollut vielä hyvinkin vuosikerran verran jäljellä, mutta ymmärtääkseni Semic toimi Suomessa tanskalaisten levittäjien varassa. Joka tapauksessa on hienoa, että klassikkoa julkaistiin Suomessa noinkin hyvin. Saan jatkuvia nostalgiasäväreitä 1980-luvun sarjisten painojäljestä ja lehden kirjepalstakin on nykyään mahtavaa luettavaa (”tulossa on vielä kolme elokuvaa siitä, mitä Lukelle myöhemmin tapahtuu, mutta nyt Tähtien sodassa aiotaan pitää muutaman vuoden tauko”).

Mitä tulee Marvelin originaalitarinoiden laatuun sinänsä, on sekin minusta paljon nykyistä mainettaan parempaa – etenkin kun ottaa huomioon, että näitä tarinoita ei todellakaan koordinoinut järkeenkäypään kaanoniin pyrkivä tarinaryhmä. Lehdessä julkaistiin useita yksittäistarinoita, jotka pärjäävät laadussa aivan nykyiselle Marvelin SW-jatkumolle (Muisto Alderaanista, vaikkapa). Originaalitrilogian elokuvien sarjakuvasovitukset ovat kaikki omalla tavallaan upeita, mitä ei todellakaan voi sanoa prequelien vastaavista. Lehden viimeisten 12 numeron pitkä juoni toisen galaksin nagai-rodun invaasiosta heijastui myöhemmin sekä New Jedi Order -kirjoihin että aivan tuoreisiinkin romaaneihin, eikä ole lainkaan sanottua, että se kalpenisi vertailussa. Tosin on suomalaisen lukijan nostalgialasien alta huomattava, että Semic onnistui ilmeisesti sattumalta väistämään muutamat Marvelin kauden legendaarisimmat kalkkunapisteet, kuten Jaxxxon-avaruuskanin ja uhups-kanonisen flashback-jakson, jossa seikkailevat Ben Kenobi, Anakin Skywalker ja Darth Vader.

Pitkä, sanaton taistelu: Luke vastaan Lumiya. Marvelin Star Warsin ansaitusti muistetuimpiin kuuluva jakso numeroista 95-96 (Suomessa 7/87).

1990-luvulla suomalaisten julkaisijoiden vainu heräsi ilahduttavasti jo hieman ennen special editioneja ja suurta huumaa. Semic uusintajulkaisi originaalitrilogian sarjakuvaversiot lehtipisteisiin vuonna 1996 ja seurasi niitä kolmeen lehteen jaettuina Dark Empiren, sen jatko-osan ja Shadows of the Empiren suomennoksilla. Omalle Star Wars -historialleni nämä osuivat hyvin herkkään kohtaan, enkä lähde vähättelemään etenkin Dark Empiren merkitystä koko fanisuhteeni vakavoitumisessa. Kappaleideni lukukerrat näkyvät sivujen alalaidan taitoksissa.

Harmi vain, että ilmeisesti myynti ei kantanut kovin pitkälle, koska Semicin julkaisut jäivät kuitenkin näihin. Myöhemmin lehtien hinnat nousivat nimittäin divareissa ainakin joksikin aikaa korkealle, sillä eihän näitä ollut vielä pitkään aikaan helppo löytää mistään englanniksikaan. Ehkä Dark Empiren kakkososan sijaan olisi kannattanut julkaista jotain terävämpää…?

Musta keisari. Dark Horsen SW-kauden avaus, koko Star Warsin 1990-luvun uuden tulemisen airuita ja tämän blogin kirjoittajalle kai ikuisesti se suurin Star Wars -sarjakuvakokemus. Suomeksi Semicin lehdissä vuonna 1996.

Pimeän uhan ensi-ilta toi sitten aivan uudenlaisen tilanteen: yhtäkkiä Star Wars olikin niin kaikkialla, että jopa tässä pohjoisessa maassa julkaistiin aiheesta kuukausittaista sarjakuvalehteä. Yhtyneiden Kuvalehtien SW-lehti oli siis luontevasti tärkeä kiinnekohta täkäläiselle faniyleisölle. Sen kirjepalstalta – jonka Lucasfilm sitten jossain vaiheessa käytännössä lakkautti vaatimalla kaikkien julkaistavien tekstien lähettämistä käännettyinä tarkistettavaksi Yhdysvaltoihin – kasvoi myös varsin suoraan se yhteisö, joka siirtyi nettiin Suomen Star Wars -fanit -keskustelufoorumille.

Mutta niin merkityksellinen kuin lehti minullekin silloin oli, on numeroiden selaamisella tänään väistämättä muistoja latistava vaikutus. Lehden painojälki on niin karmean harmaata, että epäilen jonkin kemiallisen reaktion iskeneen lehtiini, ja niin hyvätkin tarinat latistuvat. Eikä niitä hyviä ole joukossa lainkaan tarpeeksi: surullisen suuren osan lehdestä täyttävät esimerkiksi Ki-Adi Mundin tylsät seikkailut ajalta, jolloin Dark Horse ei vielä ollut keksinyt, millaisia prequel-sidonnaisia tarinoita kertoa. Niitä julkaisseesta Yhdysvaltojen Republic-lehdestä kasvoi muuten myöhemmin todella ässä tarina-alusta kloonisodat-sarjakuville, mutta siinä vaiheessa Yhtyneiden lehti oli jo lakkautettu.

Loppujen lopuksi Yhtyneet Kuvalehdet taisikin kärsiä aineisto-ongelmasta: Dark Horse -kustantamo julkaisi 1990-luvulla vain minisarjoja, ja keskittyi niissä sinänsä kunnianhimoisesti Star Wars -galaksin kartoittamattomiin kolkkiin kuten muinaishistoriaan (Tales of the Jedi, valitettavasti ei suomennettu) ja kapinaliiton hävittäjälentäjiin (Rogue Squadron, valitettavasti ei suomennettu) tai hyvin vaihtelevalla laadulla Boba Fettin ja Jabba Huttin kaltaisiin sivuhenkilöihin (valitettavasti näitä on suomennettu). Dark Horse kyllä ryhtyi aikanaan kertomaan myös elokuvien päähenkilöistä tarinoita, jotka olisivat saattaneet paremmin vastata suomalaisenkin yleisön odotuksia – mutta, jälleen, tämä tapahtui vasta, kun Yhtyneiden lehti oli jo lakkautettu.

Liitto. Poikkeuksellinen tarina, jossa kirjailija Michael A. Stackpole vei Luke Skywalkerin ja Mara Jaden naimisiin, jäi monen Yhtyneiden Kuvalehtien lehden lukijan meleen numeroista 10/00-1/01. Kyseessä oli Dark Horsen kaudella yleisestikin harvinainen ”Skywalkerien sukujuonta edistävä” tarina.

Yhtyneiden Kuvalehtien lehden lopun eli joulukuun 2002 jälkeen Suomessa ei ole julkaistu säännöllisesti Star Wars -sarjakuvaa. Epäsäännöllisesti sitä sen sijaan julkaistiin vielä kymmenen vuoden ajan: asialla oli jopa neljä kustantajaa.

Klassisen sarjakuvan suuri suomalainen kustantaja Jalava julkaisi vuosina 2003-2004 klassista Star Wars -sanomalehtisarjakuvaa. Archie Goodwinin tarinat ja Al Williamsonin taide ovat erinomaisia, edelleen aivan koko saagan expanded universen kirkkaimmistoa. Harmi, että albumeja saatiin suomeksi vain kolme.

Goodwinin ja Williamsonin Star Wars 1980-luvun alusta. Mustaa ja valkoista, kauniita naisia ja komeita avaruusaluksia, Lucasin itsensä ihaileman Flash Gordonin hengessä. Suomeksi Jalavan albumeissa 2003-04.

Egmont, entisen Semicin nielaissut pohjoismainen kustantaja, julkaisi 2003-2011 muutamia satunnaisia albumeita, kuten niitä parempia Republic-numeroita, Sithin koston kehnon sarjakuvituksen ja The Old Republic -peliin liittyviä sarjakuvia. Parempaakin materiaalia olisi ollut tällöin saatavilla. Elettiin kuitenkin yleisemminkin suomalaisen sarjakuvan lehtipistejulkaisun hiipumista – ehkä jonkun olisi pitänyt yrittää viedä Star Wars -sarjakuvat suoraan kirjakauppojen puolelle?

No, joku yrittikin: Tieto- ja lastenkirjallisuuden kustantaja Readme.fi pääsi Star Warsiin käsiksi ilmeisesti päädyttyään Bonnierin omistukseen vuonna 2008. Jostain käsittämättömästä syystä se julkaisi heti toisena SW-julkaisunaan uusinnan Egmontin kuusi vuotta aiemmin julkaisemasta Petos-albumista, joka ei todellakaan alunperinkään kuulunut Dark Horsen SW-katalogin suuruuksiin. Readmen painos oli tosin kiiltävine sivuineen Egmontin versiota parempi, mutta ei tällaiseen olisi tarvinnut suomalaisia SW-panoksia tuhlata.

Petos, Empire-alkuperäislehden avaustarina, käännettiin suomeksi vuosina 2003 ja 2009. Kerta olisi kyllä riittänyt hyvin.

Lisää uusintoja seurasi perässä. Readme.fi julkaisi neljä Dark Horsen ja Marvelin vanhoja tarinoita kokoavaa kovakantista kirjaa, jotka sinänsä kyllä paketteina toimivat kelpo sisäänheittopisteinä SW-sarjisten maailmaan, mutta jotka sisälsivät huomattavan monta Semicin tai Yhtyneiden Kuvalehtien jo suomeksi julkaisemaa tarinaa. Kovakantisista viimeinen, Varhaiset voitot, on käännös Dark Horsen Omnibus-kirjaston kokoelmasta Early Victories, ja se sisältää kiusallisesti jopa yhden pitkän tarinan verran uusintaa Readme.fin omasta edellisestä kokoelmasarjasta Luke Skywalker – galaksin viimeinen toivo. Kustantamo aikoi alunperin jatkaakin Omnibusien parissa, sillä kustannusohjelmassa oli Shadows of the Empire -kirja – joka sekin olisi siis tarkoittanut nimiosaltaan uusintaa 1990-luvun lehdet ostaneille. Edellisten kysyntä taisi kuitenkin taas jäädä liian pieneksi: sitä ei enää julkaistu.

(Se neljäs Yhtyneiden Kuvalehtien jälkeinen suomalainen SW-kustantaja oli manga-julkaisija Pauna Media Group, joka julkaisi vuonna 2007 kummallisen kaksiosaisen kuriositeetin nimeltä Star Wars Manga: Musta/Hopea, jota ei ole julkaistu koskaan edes Yhdysvalloissa.)

Readme.fin jälkeen yrittäjiä ei ole enää ilmaantunut, vaikka Star Wars kyllä sopisi hyvin esimerkiksi supersankarisarjakuvaa nykyisin julkaisevan RW-kustannuksen plakkariin. Ainakin tällä erää suomeksi julkaistu Star Wars -sarjakuvien tarjonta päättyy kutakuinkin alkuperäisjulkaisujen vuoteen 2005. Prequelien jälkeiseltä ajalta on siis suomeksi julkaistu vain muutama tarina. Eikä Marvelin nykyisestä, vuonna 2015 alkaneesta ja elokuvien kaanoniin tällä hetkellä laskettavasta jatkumosta ole siis suomennettu tarinan tarinaa.

Sodan väärällä puolella, yksi tuoreimmista suomennetuista SW-sarjakuvista, on sekin alunperin jo vuodelta 2005. Suomeksi Readme.fi:n kokoelmassa Luke Skywalker – galaksin viimeinen toivo II (2009).

Kustantamoja on silti turha syyttää. Suomen markkinat ovat vain 2000-luvulla osoittautuneet kerta toisensa jälkeen liian pieniksi Star Warsin kaltaiselle sarjakuvalle. Ylipäätään Suomen sarjakuvamarkkinat ovat pienet, vaikka yrittäjiä onneksi jatkuvasti riittääkin. Kirjaston hyllystä voitte huviksenne laskea, kuinka monet ovat ne sarjat, joiden julkaiseminen Suomessa on jäänyt kesken (monet!). Kustantamot eivät tee hyväntekeväisyyttä, vaikka kulttuuritekoja ajoittain tekevätkin.

Yhtyneiden Kuvalehtien SW-lehden lopun jälkeen ongelmaan ovat varmasti liittyneet jatkuvasti parantuneet mahdollisuudet lukea tämänkaltaista sarjakuvaa alkukielellä, joko tilaamalla kokoelmia nettikaupoista tai lukemalla lehtiä digitaalisesti. Esimerkiksi minä luen nykyisin Marvelin sarjiksia tabletilla jenkkien tahtiin – tosin maksan kyllä numeroistani kohtalaisen suolaisia hintoja niin tehdäkseni.

Mutta ehkä joku vielä jonain päivänä taas yrittää! Marvelin uusissa SW-sarjiksissa olisi kyllä hyviä tarinoita julkaistavaksi. Ja olisihan siellä takakatalogissakin vielä monia aukkoja…

Kohtalon (pieniä) voimia animaatiopätkissä

Upouutta aivan virallista Star Wars -katsottavaa! Pääosissa muun muassa Daisy Ridley ja Felicity Jones! Ilmaiseksi Youtubessa!

…animaationa, alle kolmen minuutin pätkissä.

Forces of Destiny, kesän Star Wars -piristys, on täällä. Kahdeksan pientä jaksoa julkaistaan päivittäin, ja niistä puolet on jo ulkona. Niiden pääosissa esiintyvät Rey, Leia ja Ahsoka:

Rehellisesti sanottuna mikään näistä pätkissä ei ole suurta Star Warsia eikä suurta animaatiota, mutta mikäpäs siinä. Onhan sentään sykähdyttävää kuulla Daisy Ridleyn uutta replikointia oikeasti Reynä jo nyt, Episodi VIII:aa odotellessa, vaikka hän lähinnä huutaisikin BB-8:n nimeä.

Formaatiltaan sarja on läheistä sukua Genndy Tartakovskyn Clone Warsille, jota julkaistiin aikanaan episodien II ja III välissä. Sen viehätys oli paitsi tätä villimmässä animaatiossa, myös siinä, että tuolloin katsoja saattoi ajatella sitä puolivirallisena episodi II.5:nä Sithin kostoa odotellessa. Paljon myöhemminhän George Lucas tosin pudotti Tartakovskyn sarjan ykköskaanonistaan, ja nosti sen tilalle viralliseksi Kloonisotien kuvitukseksi Dave Filonin pitemmän The Clone Wars -animaatiosarjan, joka olikin aiempaa sarjaa (ja tätä uutta) selvästi ”enemmän tv-sarja”.

rey-bb8

Hauska on tavata tuttuja!

Reyn ja Leian nyt julkaistut miniepisodit tapahtuvat elokuvien keskellä, ja koska Lucasfilm suhtautuu näihinkin pätkiin kaanonina, voimme tietysti nyt ajatella nämä tapahtumat The Force Awakensin ja Jedin paluun sisälle. Ahsokan jakso taas kuuluu jonnekin The Clone Warsin keskelle. Mitään mullistavaa ne eivät kylläkään katsomiskokemukseen lisää. Päällimmäisenä jään vain miettimään, mitä ILM:n otuspajan suunnittelijat mahtavat ajatella animaattorien tulkinnasta heidän hiekkapistiäisensä todellisesta olemuksesta…

Forces of Destinyn kirjoittajan Jennifer Muron mukaan tässä naissankareihin keskittyvässä sarjassa nähdään arkipäivän sankaruutta. Niin varmasti, mutta eikö näistä olisi voinut mielikuvituksekkaampiakin visioida? Miniatyyripituuden puitteet tunnustaen, tosin.

Nyt nähtyjen pätkien jälkeen luvassa ovat vielä ainakin Rogue Onen Jyn Erson ja Rebelsin Sabine Wrenin tarinat. En tarkoita ilkeillä, mutta Muro taitaa osua naulan kantaan omissa sanoissaan koskien Jynin jaksoa: ”Nämä eivät ehkä ole eeppisiä hetkiä, mutta on kiva saada kurkistaa pieniä hetkiä.”