The Last Jedin romaaniversio ei ole kovin hyvä (mutta kiinnostava se on toki)

Aiemmista Star Wars -elokuvista poiketen The Last Jedin romaaniversio ilmestyi vasta tämän vuoden maaliskuussa, melkein kolme kuukautta elokuvan ensi-illan jälkeen. (Sarjakuvasovitus puolestaan alkaa ilmestyä vasta tällä viikolla.) Näin tehtiin juonenkäänteiden, todennäköisesti erityisesti episodin kahden helposti spoilattavan hahmokuoleman, varjelemisen vuoksi. Kirjaa ei tietenkään ole nytkään suomennettu, kuten ei muitakaan Disney-kaupan jälkeisiä Star Wars -romaaneja.

Minä sain romaanin luettua vasta huhtikuussa ja nyt tätä kirjoittaessani on jo toukokuu. Mutta sanonpa silti aiheesta sanottavani, sillä kirjassa on kiinnostavia yksityiskohtia.

tlj-novel-cover.jpg

Eräs asia aivan alkuun. Jason Fryn kirjoittamaa The Last Jedi -romaania markkinoidaan alaotsikolla ”Expanded Edition” – siis siitä huolimatta, että romaanista on olemassa vain yksi versio. ”Laajennetulla painoksella” tarkoitetaan romaanin sisältävän lisättyjä kohtauksia verrattuna elokuvaan.

Alaotsikko on höpönkukkua. The Last Jedi -romaani ei ole yhtään sen enempää laajennettu kuin esimerkiksi yksikään aiemmista Star Wars -elokuvien romanisaatioista. Jokaisen niistä lähteenä ovat esimerkiksi olleet kaikki kuvatut kohtaukset, ja jokainen niistä on siis aina sisältänyt kohtauksia, jotka leikattiin lopullisista elokuvista pois (ja jotka nyt voi nähdä myös bluraylla). Jokainen niistä on tietenkin myös ainakin pyrkinyt kertomaan tapahtumista jotain, mitä elokuva ei pysty tai ehdi: miljöökuvausta, henkilöiden kokemuksia, pieniä viittauksia galaksin muihin tarinoihin. The Last Jedi ei edes ole ensimmäinen Star Wars -romaani, jonka kirjoittaja on käynyt keskusteluja kirjoituksestaan myös elokuvan ohjaajan kanssa.

The Last Jedi: Expanded Edition ei siis kauppanimestään huolimatta ole luonteeltaan mitenkään poikkeuksellinen elokuvan kirjaversio. Valitettavasti on sanottava, ettei se ole myöskään mitenkään poikkeuksellinen kirjalliselta laadultaan.

Fry on kirjoittanut vinon pinon Star Wars -kirjoja sekä referenssihyllyyn (mm. Attack of the Clones: Ultimate Visual Guide ja The Clone Wars -sarjan episodioppaita) että nyttemmin fiktion puolelle erityisesti nuoremmille lukijoille (mm. Moving Target: A Princess Leia Adventure). Hän siis tuntee aiheensa läpikotaisin ja on varmasti ollut täysin vilpitön hommassaan, kuten vaikkapa tästä The Independentin haastattelusta käy ilmi (Fry kertoo siinä myös kirjaan harkituista mutta pois jääneistä osista, joiden joukossa on joitakin rajumpiakin irtiottoja elokuvan kerronnasta). Hän ei kirjoittanut kirjaa hutaisten: esimerkiksi The Last Jedi -romaanin aloittava muutaman sivun mittainen johdanto, joka on ehkä kirjan suurin aivan kokonaan elokuvan ulkopuolinen osa, on todella koskettava ja jo aivan yksinään lukemisen arvoinen (hieman lisää siitä myöhemmin).

tlj-luke-finale

Kokonaisuutena Fry kuitenkin jää ”elokuvan romanisaation” perusongelman vangiksi. Hän jäljentää tekstiksi orjallisesti kaiken valkokankaalla näytettävän, pyrkien toistamaan jokaisen ilmeen ja eleen, mainiten esimerkiksi suolaista planeetanpintaa maistavan sotilaankin. Fry kirjoittaa kiltisti sanoiksi kaikki sellaisetkin audiovisuaaliset kohtaukset, jotka eivät kerrassaan toimi kirjallisessa muodossa. Usein hän epäonnistuu naamioimaan elokuvassa mainiosti soljuvan toiminnan sujuvaksi romaanitekstiksi: ääriesimerkkinä vaikkapa Poen alkutaistelun repliikki ”Work your magic BB-8!”, joka toimii miten kuten elokuvassa äksönin keskellä, mutta vain nolostuttaa, kun sen kirjoittaa tekstiksi ja lisää perään johtolauseen ”hän sanoi”.

The Last Jedi: Expanded Edition ei siis ole erityisen hyvä kirja, ja tuntumani on, että esimerkiksi romanisaatioiden vanhan ketun Alan Dean Fosterin kirjoittama The Force Awakens oli lajissa paljon parempi.

Mutta sitä tämä ei tietysti tarkoita, etteikö The Last Jedinkin kirjaversio viihdyttäisi mittaansa, ja tarjoaisi lisää lihaa elokuvan tapahtumiin (ja aineksia spekulaatioihin tulevasta). Kaikkein päällimmäisimpänä Fry esimerkiksi onnistuu lisäämään Finnin ja Rosen suhteeseen sekä dynamiikkaa että molempien ajatuksia toisistaan sekä ystävyyden ja velvollisuuden välisestä ristiriidasta. Näin elokuvan lopun käänteet – jossa siis elokuvassakin Finn pitkälti juuri Rosen ansiosta valitsee puolensa galaktisessa taistelussa ja Rose puolestaan päättää tykkäävänsä tehtäväparistaan sen verran, ettei suostu antamaan tämän olevan taas yksi turha kuolonuhri vastarinnan puolesta – toimivat kirjassa paljon elokuvaa paremmin. Tai voi sen tiivistää niinkin, että Rosen pusu on kirjassa uskottavampi kuin elokuvassa.

Koska yksityiskohtaisempien elokuvan ja romaanin erojen erittely vie jälkimmäisen lukemiselta sen suurimman nautinnon, panen tähän väliin spoilerivaroituksen. Jos luet kirjan mieluummin itse, etkä ole niin vielä tehnyt, ei ehkä kannata lukea tätä blogimerkintää loppuun. Mutta kuvan alla vielä lisää siitä, mitä The Last Jedi -romaani lisää The Last Jedi -elokuvaan.

tlj-canto-bight-rose-finn

The Last Jedi -romaani alkaa lauseella ”Luke Skywalker stood in the cooling sands of Tatooine, his wife by his side.”

Se on temppu. Prologi on Luken uni, eikä romaani kerro Lukella olleen oikeasti vaimoa. Mutta se on taitava temppu – ja Jason Fryn romaanin ehdottomasti paras osa. Fry itse kutsuu kertomusta kuvaukseksi ”hiljaisesta maailmanlopusta”.

Uni näyttää vaihtoehtoisen Luken, joka vanheni Tatooinella sukunsa kosteusfarmilla, lähtemättä koskaan isänsä tavoin ”hiton hullulle idealistiselle ristiretkelle”. Ilman häntä Imperiumi tuhosi ja tukahdutti Kuolemantähtensä avulla koko kapinan, eikä esimerkiksi ikääntynyt tatooinelainen kosteusviljelijä osannut ajatellakaan, millainen toisenlainen galaksi voisi ollakaan. Silloin tällöin Luke tosin muisteli sitä, kuinka kaksi merkillistä droidia kävivät hetken aikaa hänen hallussaan, näyttäen holoviestiä Alderaanin prinsessalta vain hieman ennen Alderaanin loppua. Toinen droideista yritti vieläpä karata erämaahan, mutta onneksi Luke sai sen kiinni ajoissa, ja seuraavana aamuna Imperiumin sotilaat jo hakivatkin kaksikon pois. Luke jätti akatemiankin väliin, nai naapurista Camien (!) ja jäi aloilleen galaksissa, jossa paha voitti. Vain silloin tällöin hän sai oudon tunteen, että hänen olisi jollain tapaa ”kuulunut” tehdä jotain muuta elämällään.

Prologi on katkeruudessaan kaunis, ja tätä kirjoittaessani tajuan, että sen ainoa ongelma on, että ajatusleikki on niin herkullinen, että se käsitellään jopa liiankin lyhyesti. Sillä on tietenkin paikkansa juuri tässä kirjassa, vertauksena vanhan Luken eristäytymiseen Ahch-Ton saarelle lopettamaan jediperinne, mutta omillaan sitä lukisi vaikka pitemmänkin novellin verran. The Independentin haastattelussa Fry kertoikin idean alkaneen sellaisena.

anh-luke-camie-biggs

Luke Skywalker ja hänen ystävänsä Camie, Fixer ja Biggs Darklighter vuoden 1977 episodista poistetussa kohtauksessa.

Mutta alku on siis vain uni. Kaikki seuraavaksi luettelemani sen sijaan on ”totta” – kunnes toisin todistetaan. Lucasfilmin nykyisen linjauksen mukaan elokuvien romaaniversioiden kertoma on yhtä virallista kaanonia kuin elokuva, ”paitsi jos se on ristiriidassa elokuvien kanssa”. Tarkennus, joka tulikin tarpeeseen heti tämän elokuvan kohdalla, kun Rian Johnson päätti sisällyttää elokuvaansa Reyn ja Poen ensitapaamisen, jonka Alan Dean Foster jo näytti The Force Awakensin kirjaversion lopussa…

Mutta siis, tämän opin The Last Jedistä ja uudesta trilogiasta tätä romaania lukiessani, elokuvan tapahtumien mukaisessa järjestyksessä:

  1. Han Sololle pidettiin hautajaiset D’Qarin tukikohdassa ennen sen evakuointia (vaikka ruumista ei toki ollut haudattavaksi). Toisin sanoen Hanin muka-hautakin tuhoutui First Orderin iskussa vain hieman myöhemmin.
  2. Temmin ”Snap” Wexley, Jessica Pava ja muut The Force Awakensissa nähdyt vastarinnan lentäjät, joita ei nähdä The Last Jedissä, ovat Leian käskystä hakemassa Uuden Tasavallan selviytyneitä johtajia. Tähän ei välttämättä tarvitse suoraan palata mitenkään, mutta selvähän se, että joitakin poliitikkoja uuteen kapinaliittoon on episodi IX:ään mennessä pitänyt löytyäkin.
  3. Luke Skywalker todella opetti sisarelleen Leialle Voiman käyttöä Jedin paluun ja The Force Awakensin välisinä vuosina. Itse olen näin aina ajatellutkin (siis sekä Legends-vuosina että nykykaanonin aikaan), ja olin suorastaan yllättynyt, kun Mark Hamill väitti haastattelussa, että tämä oli uudesta trilogiasta Lucasin jälkeen hylätty juonilanka. Saattoi tietysti ollakin, mutta romaani vahvistaa, että Leia on kyllä saanut välivuosina veljeltään jedioppia (kuten elokuvastakin sitten näimme).
  4. Luke esittelee Reyn Ahch-Ton talonmiesnunnille ”siskontyttärenään”. Hihihihi, sanoi tämä lukija.
  5. Rey viettää Ahch-Tolla viisi päivää. Niistä kolme ensimmäistä kuluvat Luken rutiineja seuratessa ja yrmyä mestaria pehmittäessä. Neljäntenä päivänä käydään keskustelu muinaisten jedien kirjastopuussa. Viidentenä päivänä tapahtuvat kaikki oppitunnit ja kaikki Rey-Kylo -keskustelut, ja se on siis se osuus, joka käytännössä ajoittuu päällekkäin vastarinnan avaruuspaon sekä Finnin ja Rosen tehtävän kanssa. Kirja ei kerro Ahch-Ton päivän pituutta, mutta koska tiedämme vastarinnalla olleen ennen Finnin ja Rosen retkeä elokuvan alkupuolella löpöä korkeintaan 18 tunnin pakenemiseen, voinemme tulkita Ahch-Ton päivät kutakuinkin meikäläisten mittaisiksi. Tämä ajoitusvahvistus oli itselleni yksi romaanin suurimmista anneista.
  6. Luke tosiaan oli päättänyt palata Reyn kanssa auttamaan vastarintaa ja sisartaan tullessaan majaan, josta pahaksi onneksi löysi Reyn yhdessä Kylon kanssa. Näin veikkasin elokuvastakin, mutta aivan varma en ollut.
  7. Snoken kotialuksella Supremacylla asuu yli miljoona First Orderin uskollista sotilasta.
  8. Snoke nousi First Orderin johtoon henkilönä, joka tunsi galaksin tuntemattomina pidetyillä alueilla piilevät Voiman salaisuudet. Tämä on eräänlainen peilikuva sankaristamme (episodissa, joka on täynnä peilikuvia): Lukenhan on nyt monessa uuden kaanonin teoksessa kerrottu tai vihjattu kartoittaneen näitä salaisuuksia galaksin ”tällä puolella”.
  9. Rose opetti Finnille avaruusaluksen lentämistä Canto Bight -tehtävän aikana. Tämä selittää erään elokuvaan jääneen pienen epäloogisuuden: Finnhän tarvitsi The Force Awakensin alussa Poen paetakseen lentämällä, mutta The Last Jedin lopussa eli vain muutamia päiviä myöhemmin hän lentääkin itse kiiturilla (tosin uskottavasti hapuillen).

the-last-jedi-luke-falcon

Kymmenes muistiinpanoni ei ole niinkään oppi kuin tiiseri – tai mahdollinen täky, johon episodi IX saattaa palata tai sitten ei. Muistattehan yhä, että The Force Awakensin otsikkoa ei ole varsinaisesti vieläkään selitetty täysin. Tiedämme, että Snoke havaitsi ”heräämisen”, joka tapahtui jo ennen kuin Reyn nähtiin käyttävän Voimaa. Heräsikö Voima jotenkin konkreettisesti, muuttaen ehkä jopa luonnettaan helpommin myös kouluttamattomalle Reylle aukeavaksi? Vai vavahteliko koko galaksin henkimaailma Voimassa voimakkaan Reyn vain lähestyessäkin kohtaloaan?

Olen taipuvainen tulkitsemaan, että johonkin tämäntapaiseen viitataan tässä The Last Jedi -romaanin kohdassa, jossa Luke avaa pitkästä aikaa aistinsa Voimalle:

Luke’s body felt like it was on fire. He knew it wasn’t. He accepted the feeling, denying it power over him, and then let it ebb. In its place came a familiar sense of warmth, of belonging, of finding himself part of an endless lattice of connections that held him and everything else, each fixed in its proper place.
A Force.
That aspect of the Force – The Jedi had called it the living Force – was ceaseless and ever-renewing. But the Jedi had spoken of another aspect – the Cosmic Force. It had an awareness, and a purpose, and a will. A will that had been silent, dormant after the demise of the Sith, only to wake once again during Luke’s exile. A will that Luke finally allowed himself to acknowledge once again.

The Last Jedin bluraylla on näkökulma (eikä se taida käännyttää ketään)

Kirjoitin tähän blogiin jo pari kirjoitusta saatteiksi sille, että The Last Jedin kotijulkaisu bluraylla, dvd:llä ja digitaalisissa myymälöissä toi ja tuo elokuvalle todennäköisesti tässä kuussa monta uutta katselukertaa. Star Wars -historian fanimielipiteitä jyrkimmin jakanut episodi The Last Jedi on ehdottomasti elokuva, joka niitä ansaitsee.

Kenenkään ei ole toki pakko muuttaa Episodi VIII:sta mieltään useampienkaan katsomiskertojen myötä, mutta se on niin täynnä merkityksiä, viittauksia ja filosofisiakin tasoja, että ainakin on selvää, että parilla katsomiskerralla se ei vielä tyhjene. (Viimeksi tänä aamuna törmäsin Twitterissä pohdintaan, jota antoi itselleni uusia ajatuksia.)

Tämän sanottuanikin tekee mieleni tiivistää The Last Jedi -bluray-julkaisun arvioni lauseeseen: ”Tämä ei rakenna palaneita siltoja uudelleen.” Toisin kuin esimerkiksi The Force Awakensin kaksi bluray-julkaisuversiota, jotka ennen kaikkea tarjosivat elokuvan ja sen ohessa pieniä featurette-tyyppisiä katsauksia sinne tänne sen tuotantoon, The Last Jedin kotipaketti on näkökulmattu kokonaisuus – ja se näkökulma taitaa olla juuri se, joka osaa katsojista hiersi. Youtube ehdottelee juuri nyt minullekin useita videoita, joiden otsikko on tyyliin ”TLJ:n bluray todistaa että Star Wars on kuollut”. En viitsi katsoa niitä, mutta päättelen päätelmäni oikeaksi.

tlj-rey-rian-doc.jpg

The Last Jedin blurayn ekstrojen pääosassa on 1,5-tuntinen dokumentti The Director and the Jedi, joka tuntuu tavanomaisen making of -hehkutuksen sijaan hämmästyttävänkin paljon ”oikealta dokumenttielokuvalta”, esimerkiksi äänisuunnittelua ja rytmiä myöten.

En tarkoita, etteikö se näyttäisi paljon elokuvan tekemisestä ja etteikö se olisi hengeltään hehkuttava, sillä näyttää ja on. Mutta ennen kaikkea se on dokumentti siitä, kuinka juuri verrattain pienten elokuvien parista poimittu Rian Johnson kirjoitti ja ohjasi suuren Star Wars -sarjan kahdeksannen episodin. Aikaisemmista SW-leffojen making of -dokkareista yhtä vahvasti yhdestä näkökulmasta oli rakennettu vain Revenge of the Sithin dokkari Within A Minute, joka pyrki kuvaamaan koko tuotantoa katsoen vain yhden elokuvan valmiin minuutin eteen tehtyä työtä. The Director and the Jedi katsoo koko elokuvan mittaa, mutta päähenkilöönsä rajattuna, ja se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka vähän siinä näyttäytyvät monet elokuvan päänäyttelijöistäkin.

tlj-johnson-hamill.jpg

The Director and the Jedi nostaa siis nimensä mukaisesti pääosaan kirjoittaja-ohjaaja Johnsonin ja tärkeimpään sivuosaan Mark Hamillin, joka joutuu kohtaamaan Luke Skywalkerille toisenlaisen tulevaisuuden kuin toivoi. Näin dokumentti tulee tavallaan vahingossa käsitelleeksi myös elokuvan ensi-illan jälkeen käytyä keskustelua. (Sanon ’vahingossa’, koska dokumentti keskittyy elokuvan käsikirjoitus- ja kuvausvaiheisiin eikä juuri koske jälkituotantoonkaan saati siis elokuvan jälkeen käytyyn keskusteluun – ja Johnson mainitsee leffan kommenttiraidalla äänittävänsä nekin mietteet ennen ensi-iltaa.)

Vaikka Rian Johnson oli tunnustettu ammattilainen, jonka harteille annettiin valtava vastuu, dokumentissa kirjoittaja-ohjaaja näyttäytyy oikeastaan kuin taviksena. Hän on kuin kuka tahansa meistä, suurisydäminen fani, massiivisten tuotantokoneistojen ulkopuolinen; mutta se, joka tässä tuotannossa tekee päätökset esimerkiksi siitä, mitkä otot toteutetaan studiossa ja mitkä oikeilla kuvauspaikoilla, mitkä efektit tietokoneella ja mitkä käsityönä. Voin vain ihmetellä ja ihailla kikattelevan Johnsonin tyyneyttä etenkin loppumattoman pitkän kuvausvaiheen aikana. Vaikka The Force Awakensin jälkeen olikin selvää, että elokuva tulee tekemään rahaa enemmän kuin sen tekeminen maksaa, Johnson oli kuitenkin isossa vastuussa siitä, kuinka miljoonat tuotannossa palavat.

Todennäköisesti The Last Jediä väkevästi inhonnut katsoja pyöritteleekin päätään pitkin dokumenttia. Johnson ei esimerkiksi tunnu käsittävän, miksi Hamill pohjimmiltaan ei pitänyt Luke Skywalkerin motivaatioista eristäytyä saarelleen. Ujosta ja nörttimäisestä Rose Ticosta ohjaaja kertoo kirjoittaneensa tarkoituksella ”hahmon, joka ei kuulu Star Wars -elokuvaan” – syytös, jonka TLJ-vihaajat Rosesta elokuvan jälkeen esittivätkin. Canto Bightin kasino, jota moni piti elokuvan tarpeettomimpana osana, saa dokkarissa paljon huomiota ”Star Wars -historian monimutkaisimpana kohtauksena” – luonnehdinta, jota on paha kiistää esimerkiksi lavastajien ja puvustajien näkökulmasta, mutta joka tuntuu kohtauksen varsinaista sisältöä ajatellen rienaukselta minustakin.

rian-johnson-carrie-fisher

Mutta nuo ovat tietysti myös esimerkkejä, joihin tartun poimiakseni erikseen esiin noita elokuvan kiistellyimpiä aspekteja. Yhtä totuudenmukaisesti voisin sanoa, että dokkari tarjoaa paikoin jopa intiimin näkökulman The Last Jedin tekemiseen. Voin esimerkiksi tunnustaa pyyhkineeni kyyneliä kohdassa, jossa dokkari näyttää vaihtoehtoisen oton Hamillin ja Carrie Fisherin välisestä kohtauksesta, ja edesmennyt Carrie lausuu ”This is the end, isn’t it?”. Blurayn kommenttiraidalla, jonka kuuntelin vasta dokumentin jälkeen, Johnson kuvaileekin kohtauksen kuvaamisen tuntuneen kirkossa olemiselta.

Tai, jos haluatte konkreettisempaa: tottakai tämäkin making of -dokkari, ja laajemmin koko bluray, näyttää sananmukaisesti paljon siitä, kuinka kaikki tehtiin. Daisy Ridley ja Adam Driver todella olivat aina oikeasti paikalla näyttelemässä kaikki Voiman välityksellä käytävät keskustelunsa, vaikka elokuvassa Rey ja Kylo näkyvät aina omissa lavasteissaan. Lucasfilmin toimitusjohtaja Kathleen Kennedy on yhä sen verran myös alkuperäisellä urallaan elokuvatuottajana, että oli paikalla esimerkiksi Ridleyn ja Hamillin välisissä varhaisissa käsislukutilaisuuksissa ilmeisesti Hamillin tai Johnsonin kotona.

Puhumattakaan sitten siitä, miltä näytti, kun Luken lypsämä merilehmä kuljetettiin helikopterilla kalliolleen Irlannin rannikolla.

tlj-snoke-rey-bts.png

Dokkarin rajauksen vuoksi paljon jää käsittelemättäkin, ja siitä paljosta osa on onneksi huomioitu levyllä toisaalla. Esimerkiksi efektipainotteisia taistelukohtauksia käsitellään dokkarin rajauksen vuoksi lähinnä erillisessä pikkudokkarissa, joka olisi voinut olla vaikka pitempikin. Erityisen kiitoksen ansaitsevat Andy Serkisin voimakkaat Snoke-alkuperäisotot – siis raa’an näyttelijäsuorituksen näyttäminen motion capture -hahmon alta.

Kommenttiraidalla puhuu Johnson yksin, joten sekin vain jatkaa dokumentin fokusta. Oikein viihdyttävä sekin on, vaikkei ehkä aivan JJ Abramsin The Force Awakens kommenttien tasoinen. Ohjaajien kommenttiraidat tapaavat yleensä tarjota tekijän kehumassa kaikkia alaisiaan ja osoittelemassa pieniä yksityiskohtia, kuten sattumuksia kuvauksista (Huxin stuntti särki nenänsä, kun Snoke löi hänet maahan) tai kohtia, jotka kuvattiin lisäottoina kun niitä huomattiin tarvittavan (Laura Dernin näyttelemä Amilyn Holdo oli ensin kuvatuissa versioissa ”liian hippy-dippy” – ilmeisesti siis lähempänä hahmoa Claudia Grayn Leia-romaanissa). Näin Johnsonkin 2,5 tuntiaan pääasiassa käyttää – ja kyllä, täältä löytyvät myös ansaitut kehut Joonas Suotamolle.

Mitä sitten tulee poistettuihin kohtauksiin, joita itsekin aina innolla odotan: niitä on peräti 23 minuuttia, ja ne ovat todella kiinnostavaa katsottavaa. Mutta mitään sellaista niissä ei ole, minkä puuttumista elokuvasta jäisi harmittelemaan. Kaikki pätkät on poistettu syystä, ja muutamien kuvaamistakin sopii ihmetellä. Erityisesti en voi käsittää, miten pyllyläpsäytykseen päättyvä pitkä Finnin, Rosen ja DJ:n hissikohtaus pääsi kuvauksiin asti (eikä bluray paljasta, oliko stormtrooperien haarniskoissa kyseisessä kohtauksessa lopulta brittiprinssejä vai ei!).

Mukana on tietenkin myös pitkä Ahch-Ton saaren huolintahenkilökunnan juhliin liittyvä kohtaus, jonka poistamisesta ovat puhuneet näyttelijät ensi-illasta lähtien. Aiemmin kerrotun perusteella olen ihmetellyt tämänkin kohtauksen olemassaoloa: siitähän kerrottiin, että Luke huijaa Reyn uskomaan, että talonnaisten kylään hyökätään, ja naureskelee, kun tämä säntää auttamaan, ja näin kuvattuna Luke tuntui vaikuttavan kohtauksessa silkalta mulkerolta. Kokonaisena katsottuna ymmärrän kuitenkin, mistä siinä oli kysymys: Luken opetus liittyy jälleen hänen ajatukseensa jedien ansaitsemisesta loppua, sillä Luke tarkoittaa sanoa, että galaksin tasapainoa säilyttävät jedit eivät välttämättä tällaisessa tailanteessa puuttuisi tilanteeseen millään tavalla, mutta että Rey on nimenomaan oikeassa halutessaan auttaa. Hyvä silti, että kohtaus poistettiin – se on hieman kömpelö, aika pitkä ja ajatuksissaan vähintään epäselvä ellei epäonnistunut – eikä siis olisi ainakaan auttanut The Last Jedin jälkeisessä polemiikissa.

Poistetut kohtaukset ja koko bluray muutenkin vain vahvistavat tosiasiaksi sitä kuvaa, joka The Last Jedistä on koko ajan annettu: että toisin kuin The Force Awakens, Rogue One ja Solo, tämä tuotanto oli suuruudestaan huolimatta hämmästyttävän ongelmaton. Johnsonin käsis on syntynyt luontevasti ja kääntynyt elokuvaksi sujuvasti. Lienee siis tämän meidän universumimme ironiaa, että siten syntynyt elokuva onkin otettu vastaan ristiriitaisemmin kuin ongelmallisesti synnytetyt edeltäjänsä…

tlj-Luke-Rey-Caretaker-Village.jpg

Lopuksi pari sanaa bluraysta julkaisuna (pätkiä voi näistä sisällöistä voi muuten vilkuilla virallisella sivulla). Ellei se jo selväksi tullut, olen tähän hyvin paljon tyytyväisempi kuin The Force Awakensin tai Rogue Onen kotijulkaisuihin.

Selvä voitto tulee jo pelkissä minuuteissa mitattuna: The Last Jedin ekstroja on yli kolme tuntia ja niiden päälle kommenttiraita, kun TFA:n ekstrat kellottuivat alle kahteen tuntiin ja Roguen vain vähän yli tuntiin, eikä kummankaan ensimmäinen julkaisu sisältänyt kommenttiraitaa. Kummankaan noista elokuvista ekstroissa ei myöskään päästy kovin paljon pressikierroksella sanottua pitemmälle, kun taas TLJ:n paketti onnistuu aidosti syventämään itse elokuvaa, kuten kai olisi tarkoitus.

Valitettavasti kaikki merkit viittaavat siihen, että kotijulkaisut ovat nykyään niin huonoa bisnestä, että dvd:n kultavuosien tasoisia ekstralevyjä voi olla turha jatkossakaan odotella. The Last Jedin ekstralevy ei esimerkiksi sisällä enää suomenkielisiä tekstejä – ilmeisesti näin pienen kielialueen myynti on nykyään näinkin ison elokuvan kohdalla niin vaatimatonta, ettei käännökseen vaivauduta. (Englanninkieliset tekstit löytyvät toki.)

Itse elokuva on suomennettu minusta levyllä paremmin kuin elokuvateatterissa. Käännöksessä on nyt oivaltavuutta, jota pikaoloissa tehdyssä teatteriversiossa ei ehkä ymmärrettävästikään ollut. Myös Yodan keskeinen ”we are what they grow beyond” -opetus mestarien taakasta, joka teatterissa oli sotkettu käsittämättömästi väitteeksi ”me olemme sen yläpuolella”, aukenee nyt paljon paremmin. Tosin itse olisin vieläkin muotoillut hieman toisin: ei ”He meidän ohitsemme kasvaneet ovat”, koska Rey on vielä kaukana valmiista valmis, vaan ”He meidän ohitsemme kasvavat”.

Huvittavin käännösvirhe on kuitenkin tämä, jossa Jedi Orderia alkukielellä kaipaava Rey vaikuttaa vaihtaneen puolta:

tlj-rey-tekstitys.jpg

Ei Oscareita The Last Jedille – eikä Star Warsille 37 vuoteen

The Last Jediä ei palkittu Oscareilla viime yönä. Enpä kyllä sitä odottanutkaan.

Ehdollahan elokuva oli neljässä kategoriassa: parhaista erikoistehosteista, parhaasta äänileikkauksesta, parhaista äänitehosteista ja parhaasta musiikista (mutkikkaat Sound Mixing ja Sound Editing -kategoriat näin yksinkertaistaen suomentaen).

Tyypilliset epäillyt, voisi sanoa. Star Wars -elokuvien Oscar-taulukko menee näin:

  • Tähtien sota (1977): kuuden Oscarin voittaja (lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki), kymmenen ehdokas (edellisten lisäksi paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja Alec Guinness miessivuosasta). Sai lisäksi erikois-Oscarin äänitehosteista.
  • Imperiumin vastaisku (1980): yhden Oscarin voittaja (ääni), kolmen ehdokas (edellisen lisäksi lavastus ja musiikki). Sai lisäksi erikois-Oscarin erikoistehosteista.
  • Jedin paluu (1983): neljän Oscarin ehdokas (lavastus, äänileikkaus, äänitehosteet, musiikki). Sai erikois-Oscarin erikoistehosteista.
  • Pimeä uhka (1999): kolmen Oscarin ehdokas (äänileikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet).
  • Kloonien hyökkäys (2002): yhden Oscarin ehdokas (erikoistehosteet).
  • Sithin kosto (2005): yhden Oscarin ehdokas (maskeeraus).
  • The Force Awakens (2015): viiden Oscarin ehdokas (leikkaus, äänileikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki).
  • Rogue One (2016): kahden Oscarin ehdokas (äänileikkaus, erikoistehosteet).
  • The Last Jedi (2017): neljän Oscarin ehdokas (äänileikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki).

Toisin sanoen: Ehkä hieman yllättäenkin jokainen Star Wars -elokuva on todella asetettu ehdolle Yhdysvaltain elokuva-akatemian arvokkaassa vuosijuhlassa. Mielenkiintoista nähdä, pystyykö Solo samaan!

Toisaalta vain kaksi Star Wars -elokuvaa on juhlinut gaalassa voittoa. Edellinen Oscar-voitto herui sarjalle jo 37 vuotta sitten Imperiumin vastaiskun äänistä – ellei sitten lasketa Jedin paluulle kolme vuotta myöhemmin virallisten kategorioiden ulkopuolella jaettua tehostepalkintoa. Eikä George Lucas voittanut Oscaria henkilökohtaisesti koskaan, mutta se on toinen tarina.

Ensimmäistä ja alkuperäistä Star Warsia lukuunottamatta ehdokkuudet jakautuvat myös herttaisen tasaisesti yleensä samoihin kategorioihin: ääniraitaan ja tehosteisiin. Hauskan poikkeuksen linjaan tekee Sithin koston ainoa, luova ehdokkuus parhaasta meikistä (jonka se muuten hävisi Narnian tarinoille).

Tässäkö syy Sithin koston meikkaus-ehdokkuuteen? Vai palaneessa Anakinissa?

Toinen – ja itse asiassa isompi – ylläri ehdokkuuksien rivissä on The Force Awakensin saavuttama ehdokkuus leikkauksesta. Editing-palkinto, vaikkei gaalan parrasvaloisin olekaan, kuuluu nimittäin elokuvaväen joukossa siihen ”tärkeämpään sarjaan”. Parhaan leikkauksen ehdokkuudet tapaavat mennä pääpalkinnon eli parhaan elokuvan ehdokkaille. Jo The Force Awakensin ehdokkuus oli siten suuri hatunnosto populaarin genre-elokuvan suuntaan (sitä paitsi voittaja oli toinen genre-elokuva, Mad Max: Fury Road, eikä sen vauhdille ollut todellakaan häpeä hävitä).

Sen sijaan toivoin kovasti The Force Awakensille efektipalkintoa, koska koin elokuvan palauttaneen koko Hollywoodia merkittävällä tavalla raiteilleen takaisin käsityöläisyyden kunnioitukseen ja toisaalta avanneen muun muassa BB-8:lla aivan uusia uria – muistattehan, kuinka vaikea oli uskoa, että pyörivää pallodroidia ei oltukaan vain lisätty kuviin tietokoneella. Nyt, pari vuotta myöhemmin näin tuntuu vain vahvemmin, mutta tuon ansaitsemansa palkinnon Star Wars -tiimi hävisi Ex Machinalle. Ehkä voisi myös sanoa, että The Last Jedissä tehtiin äänten puolella samantapaista mestarityötä hiljaisuuden käyttämisessä tällaisessa elokuvassa, mutta sen sarjan molemmat palkinnot myönnettiin viime yönä Dunkirkille. Sotaelokuvat ovat yleensä ennakkosuosikkeja sekä äänitehosteiden että äänileikkauksen kategorioissa.

Näiden The Last Jedin kohtausten äänimaailma on ainakin kehujen, ellei palkintojen arvoinen.

On oikeastaan epätodennäköistä, että Star Wars -elokuva Oscareita enää voittaakaan. Ellei aivan koko amerikkalainen elokuva-ala sitten unohdu tekemään jatko-osia ja uusintaversioita (kuten välillä tosin on tuntunut), Elokuva-akatemian jäsenet tuskin äänestävät minkään kategorian voittajaksi sarjansa yhdeksättä tai kymmenettä osaa. Kun The Force Awakens ei sitä tehnyt, minun on vaikea kuvitella, millainen olisi esimerkiksi se tehostekimara, jolla Star Wars -elokuva palkittaisiin, koska oletus joka tapauksessa on, että Star Wars -elokuvat näyttävät ja kuulostavat lajissaan hyvältä. Sama pätee musiikkiin: John Williams versioi itseään, ja vaikka The Force Awakensin soundtrack oli häneltä kuinka tyylikäs paluu, Williamsilla on jo Oscarinsa tästä samasta sarjastakin.

Olisiko Star Warsilla sitten mitään mahdollisuuksia muihin kuin näihin tavallisimpiin kategorioihinsa? Pukusuunnitteluun, jos Elokuva-akatemia oppisi ymmärtämään siinä lajissa muutakin kuin mekkoja? Kuvaukseen, kun näihin elokuviin kerran valitaan siihen pestiin Bradford Youngin (Solo) kaltaisia auteureja? Vielä rohkeammin unelmoiden käsikirjoitukseen? Tai, huh, näyttelijäpalkintoihin? Mikäänhän ei estä pokalla tarjoamasta, kuten viime vuonnakin nähtiin, mutta tuskin Disney-Lucasfilmkään ihan kaikkien näiden nimien puolesta oikeaa kampanjaa teki:

Luulen, että episodi IX:llä ei ole kummempia mahdollisuuksia kuin tällä VIII:llakaan – vaikka elokuva on vielä tekemättäkin. Sen taakka on palkintogaaloissa joka tapauksessa sama kuin The Last Jedin: tutun toisto. On turha toivoa Kuninkaan paluun tapausta, jossa viimeinen elokuva veisi kerralla edellistenkin osien jo ansaitsemat palkinnot, koska kaikki tietävät, ettei episodi IX ole mikään summaus kahdeksasta edellisestä elokuvasta. Se on itsenäinen teoksensa, jollaista jatko-osaksikin kutsutaan. Vaikka olisi kuinka hyvä sellainen, mitä tietysti kaikki toivomme!

Mitä tulee suuren yleisön seuraamiin näyttelijäehdokkuuksiin, ehkä juuri tänä vuonna Mark Hamillilla olisi periaatteessa voinut olla jotain saumaa näyttelijäehdokkuuteen – jossain sellaisessa galaksissa, jossa miespääosan Oscar-ehdokkuus ei olisi niin kilpailtu kategoria. Olisikohan sitä pitänyt tarjota sivuosasarjaan?

´The Last Jedin tuotannon aikana studion suunnalta nostateltiin varovaisesti ”Oscarin arvoinen suoritus” -hypeä. Se taisi sitten kaatua omaan mahdottomuuteensa.

Mutta entäpä episodisarjan jälkeen? Jos vaikkapa Rian Johnson muutaman vuoden päästä saisi luvan ja onnistuisi rakentamaan sellaisen Star Wars -elokuvan, joka paitsi kertoisi uutta tarinaa, myös oikeasti sekä näyttäisi että tuntuisi joltain muulta kuin siihenastiset Star Wars-elokuvat, tilanne voisi olla toinen. Sellainen elokuva voisi näyttäytyä uuden aikakauden Batman-leffan The Dark Knightin tavoin omana teoksenaan. Jos sellainen avaus vielä olisi onnistunut elokuva, sellaista uutta tuulta Elokuva-akatemia voisi tervehtiä toisenlaisella ehdokkuuksien kattauksella. Vai mitä sanotte?

Joka tapauksessa sopii muistaa, että Oscarit ovat vain Oscareita, ja useimmiten niissä useampi ehdokas olisi palkintonsa ansainnut. Jo ohimennen kehumiani The Last Jedin äänimaiseman taustoja esimerkiksi avaa hienosti tämä erinomainen vajaa puolituntinen dokumentti, jota katsoessa tekee mieli huutaa hurraata tätä harvoin huomattua taitoa ja taidetta kohtaan.

Mitä taas tulee näkyvämpään lajiin eli visuaalisiin tehosteisiin, nämä palkintogaaloja varten rakennettavat efektien ”purkuklipit” ovat minusta aina mahtavia:

Niin, ja nähtiinhän viime yönä itse Oscareissa sentään ihan lavalla asti Mark Hamill, Oscar Isaac, Kelly Marie Tran ja BB-8 – jakamassa animaatiopalkinnot.

Upporikas altavastaaja: Kymmenen haja-ajatusta George Lucasista

Kirjoitin George Lucasin tänä syksynä julkaistusta elämäkerrasta The Last Jedin viime vuoden lopulla tämän muutamassa sanomalehdessä ja alkuviikosta tässä blogissa julkaistun jutun. Tässä muutama sana lisää erityisesti teille, hyvä blogiyleisö.

george-lucas_0

Ensin itse kirja. Brian Jay Jonesin ytimekkäästi nimetty George Lucas (Like 2017) on 650-sivuinen järkäle, jossa on lopussa 50 sivua lähdeviitteitä. Se on siis huolelliseen taustatyöhön perustuva koonti, ja nimenomaan Lucasin elämäkerta eikä Star Wars -elokuvien making of. Hyvä niin – jälkimmäisiä on olemassa enemmän, ja sellaiseen näkökulmaan luonnollisesti keskittyvät myös vaikkapa dvd- ja bluray-julkaisujen ekstrat. Jonesin kirja ei ole auktorisoitu elämäkerta, mikä tarkoittaa, että tekijä ei ole itse haastatellut Lucasia eikä kovin monia muitakaan primäärilähteitä. Lähdeluettelosta voi toki päätelläkin, että Lucasin ja monien muiden sanomisia kirjaan on kyllä ansiokkaasti selattu.

Annan kirjalle suosituspeukkuni, vaikka loppupuolelta löysin siitä hämmästyttävän isoja virheitäkin. Kirjassa esimerkiksi väitetään, että Lucasin pitkään visioima näytelty Star Wars -sarja Underworld olisi nyt tulossa jouluksi 2018 (ei ole), ja jopa että Lucas omistaisi yhä itse Lucasfilmin tytäryhtiön Skywalker Soundin (ei omista).

Tässä muutamia poimintoja kirjasta ja/eli Lucasista, jotka jäivät lehtijuttua varten tekemiini muistiinpanoihin, mutta joiden ajattelin kiinnostavan tämän blogin lukijakuntaa. Näitä sattui ihan vahingossa tulemaan kymmenen, joten nostin sen otsikkoon.

american graffiti.jpg

American Graffiti (1973) eli suomeksi Svengijengi ’62, Lucasin ohjauksista ainoa ”maallinen”.

Lucasin lapsuus ei ollut idyllinen. Hänen välinsä erityisesti isäänsä eivät olleet erityisen läheiset. Tämä saattaa selittää, että Lucas ei koskaan ihannoi elokuvissaan kotia tai lapsuutta kuten ystävänsä Steven Spielberg usein tekee. Nuoruutta Lucas tosin jo vähän ihannoi, etenkin American Graffitissa, mutta se onkin jo eri asia, sillä nuoruudessa ihminen on jo lapsuutensa ohittanut. Kirjassa huomautetaan, että sen sijaan Lucas käsittelee elokuvissaan usein ihannelapsuuden mahdollisuutta: ajatellaanpa vaikkapa Anakinia, Lukea tai Indiana Jonesia kolmannen elokuvan takauma-alussa.

Lucas tahtoi kilpa-ajajaksi. Podrace-kohtaukseen nykyään kohdistuvan inhon vuoksi monilta on voinut unohtua, kuinka monissa Lucasin elokuvissa onkaan autoilla (tai avaruusaluksilla) tapahtuva kilpa- tai takaa-ajokohtaus. Nimittäin melkein kaikissa: THX-1138:ssaAmerican Graffitissa, useimmissa Star Warseissa, parissa Indiana Jonesissa… Lucasin noin kymmenestä nuoruuden lyhytelokuvasta kaksi kuvaa pelkkää autoilua. Alla toinen niistä, tosin suttuisena Youtubeen päätyneenä kopiona:

Lucas rakasti nuorena eniten kuvaa ja leikkausta. Hän ei pitänyt käsikirjoittamisesta eikä näyttelijöiden ohjaamisesta. Useimmissa hänen opiskelijatöissään ei käytännössä ole näyttelijöitä lainkaan, tai ainakaan he eivät lausu käsikirjoitettuja repliikkejä. Opiskellessaan Lucas ajattelikin ryhtyvänsä ammatiltaan dokumenttikuvaajaksi tai leikkaajaksi, ja tekevänsä opiskelijaelokuviensa kaltaisia abstrakteja kuvan ja äänen montaaseja silloin kuin palkkatöiltään pystyisi. Niin kaukana kuin tällainen taiteilu Star Warseista onkin, näen tässä Lucasissa sittenkin myös suoran jatkumon Star Warsien Lucasiin. Lucashan leikkasi originaalitrilogiaa tulevina vuosina uudelleen ja uudelleen sekä rakensi prequelinsa kutakuinkin näyttelijäsuorituksia lukuunottamatta vasta leikkausvaiheessa. Jonesin kirjasta saa kuvan, että Lucasista taisi itse asiassa tulla ohjaaja vain siksi, että saisi kuvata ja leikata haluamiaan elokuvia ilman että kukaan antaisi käskyjä.

Lucasille oli jo nuorena luontevampaa keksiä ideoita ja parantaa toisten käsikirjoituksia elokuvallisemmiksi kuin kirjoittaa itse. Opiskelukaverit ja varhaisten vuosien yhteistyökumppanit muistavat usein, kuinka parhaat ideat tulivat Lucasilta, mutta varsinainen kirjoittaminen ei ollut Lucasin leipälaji. Aikanaan hän myös myönsi tämän itse, tuskaillen ystävilleen suorastaan inhoavansa käsikirjoittamista. Olisipa Lucas vain pitänyt saman linjan prequeleissakin, ja meillä saattaisi olla aivan toisenlainen saaga. Lucas on merkitty käsikirjoittajaksi myös kolmeen 1970-luvun elokuvaansa (THX-1138:aan, American Graffitiin ja ensimmäiseen Star Warsiin), mutta kaikkia niitä tehdessä hänellä oli myös apua. Star Warsin, jonka käsis on kreditoitu yksin Lucasille, tekstiä auttoivat parantamaan Willard Huyck ja Gloria Katz, jotka olivat kirjoittaneet Lucasin kanssa American Graffitiakin. Myöhemmin Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluunhan tunnetusti kirjoittikin Lawrence Kasdan. Indiana Jonesienkin varsinaiset käsikset Lucas jätti aina muille, vaikka ideoi niihin tarinat.

THX-1138.jpg

THX-1138 (1971), Lucasin ohjauksista ”vaikein” ja se, joka on lähinnä hänen opiskelijatöitään.

Nuori Lucas olisi halunnut nähdä taiteellisen elokuvakerronnan nousun. Lucas oli tosiaan itse opiskellessaan innostunut tekemään täysin ei-kertovaa elokuvaa. American Zoetropen perustamisen aikaan 1960-luvun lopussa Lucas toivoi hänen, Francis Ford CoppolanJohn Miliusin ja muiden olevan käynnistämässä uutta aaltoa, jossa Hollywoodin studiot loppujen lopuksi suorastaan kaatuvat tarpeettomina ja heidän porukkansa kaltaiset pienet tekijäryhmät jäävät. Lucas rakasti aikaa, jossa elokuvakerronnan mahdollisuudet tuntuivat demokratisoituvan (olisipa hauska tietää, mitä mieltä hän on nykyisistä tubettajista!). Taustalla vanhempikin Lucas tosin menestyksensä vuosinakin tuki rahalla ja välillä myös nimellään ”vaikeampia taide-elokuvia”, useimmiten hänen ystäviensä epäonnisempia hankkeita, mutta hänen omat puheensa paluusta esoteeristen sävyrunojen pariin jäivät aina puheiksi. Viimeksi hän lausui näitä vielä kaupatessaan Lucasfilmiä Disneylle, mutta jos Lucas todella on viime vuosina tehnyt yksinään ”elokuvia joita kukaan ei katso”, kuten hän itse niitä muotoili, hän on tainnut jättää ne kotivideoiksi.

Sekä THX-1138 että American Graffiti vietiin Lucasilta ja editoitiin hänen jälkeensä toisin. Molempiin elokuviin tehdyt muutokset ovat huomattavasti pienempiä kuin vaikkapa Orson Wellesin kärsimät tai monet muut elokuvahistorian kuuluisat tuottajien puuttumiset taiteelliseen vapauteen. American Graffitista poistetut 4 minuuttia Lucas sai menestyksen jälkeen palautettua elokuvaan jo sen vhs-julkaisuun, ja THX:stä poistetut minuutit eivät ilmeisesti lopulta olleet edes tekijälleen niin olennaisia, koska vuosia myöhemmin Lucasin uusilla tehosteilla hämmentämässä ”Director’s Cutissa” niistä on palautettu vain osa. Olennaista kuitenkin oli, että Lucas otti molemmat tapaukset hyvin henkilökohtaisesti. Näissä riidoissa kylvettiin siemen Lucasin myöhemmälle ehdottomuudelle päättää itse omista elokuvistaan. Kärjistäen: prequel-aikojen Lucas ei kuunnellut kenenkään muun mielipiteitä, koska 1970-luvun Lucas oli oppinut, että muut eivät ymmärrä hänen elokuvistaan mitään.

hair.jpg

Hair (1979), Lucas-ohjaus vaihtoehtoisessa maailmassa. Tässä meidän sen ohjasi Milos Forman.

George Lucas olisi voinut ohjata paitsi Apocalypse. Now!:n, myös Hairin. Lucas oli paljon lähempänä tehdä Ilmestyskirja. Nytin kuin on ehkä yleisesti tiedossa. Kyseessähän oli John Miliusin käsikirjoitus, jota Lucas oli hionut ystävänsä kanssa jo American Zoetrope -yhtiössä 1970-luvun alussa, ennen THX:ää. Tarkoitus oli, että Ilmestyskirja olisi ollut Lucasin seuraava työ American Graffitin jälkeen, ja niin ei käynyt vain siksi, että Zoetropen pomona toimineen Coppolan kanssa syntyi vääntöä projektin oikeuksista, jolloin Lucas päätyi toteuttamaan ideansa avaruusseikkailusta. Toisaalta sama Coppola yritti houkutella Lucasia Ilmestyskirjan ohjaajaksi vielä kesken Star Warsin kirjoittamisenkin. Muistan myös lukeneeni tuottaja Gary Kurtzin sanoneen jossain toisaalla, että Lucasin oli erässä vaiheessa tarkoitus paneutua Ilmestyskirjaaan vielä Star Warsin jälkeenkin. Momentum meni kuitenkin ohi. Tähtien sodan menestys vei Lucasin mennessään, ja Coppola sukelsi pimeyden sydämeen itse. Ennen Graffitia ohi ehti mennä myös hetki, jolloin Lucas olisi voinut päätyä toisten käsikirjoitusten visuaalisesti idearikkaaksi toteuttajaksi tavalla, joka olisi voinut olla hyvinkin luontevaa jatkumoa nuoren Lucasin kokeiluille. Lucasille tarjottiin tuolloin ohjattavaksi ”elokuvia, joissa ei ole tarinaa”: hippimusikaali Hairia, rock-ooppera Tommya. Olisipa ollut mielenkiintoista nähdä, miten niiden kansa olisi käynyt!

big wednesday

The Big Wednesday (1978) eli Villit vuodet, joka muuten sattumoisin tulee juuri tänään televisiosta, ja jonka menestymättömyydellä on jännittävä kytkös Star Warsiin.

Star Warsin menestys teki yllättävistä ihmisistä miljonäärejä. Tiesittekö, että Steven Spielberg on tienannut kymmeniä miljoonia dollareita Star Warsilla? Lucas nimittäin antoi hänelle 2,5 prosenttia tuotoista. Miten, miksi? No. Tällaista ei todellakaan tapahdu nyky-Hollywoodissa, mutta 1970-luvulla oli vielä kohtalaisen normaalia, että ohjaajalle luvattiin palkkioksi niin sanottuja tuottoprosentteja. Siis prosentteja elokuvan tuotosta siinä tilanteessa, että filmi pääsisi omilleen. Lucas oli sopimuksensa mukaan saamassa ensimmäisestä Star Warsista 40 prosenttia bruttotuotosta – sekä ne kuuluisat oikeudet oheistuotteisiin ja jatko-osiin, joilla hän pohjimmiltaan rakensi imperiuminsa. Lucas ei kuitenkaan todellakaan pitänyt itsellään noita 40 prosenttia (eihän hän edes uskonut prosenttien tuovan hänelle kummoisiakaan rahoja). Esimerkiksi Ben Kenobia näytellyt vanhan polven tähti Alec Guinness sai palkkionsa päälle 2 tuottoprosenttia. Star Warsin käsiksen hienosäädössä auttanut aviopari Willard Huyck ja Gloria Katz saivat hekin (yhteensä) 2 prosenttia. Jonesin elämäkerta jättää kuitenkin mainitsematta sen kaikkein huikeimman tarinan: ystävykset Lucas, Steven Spielberg ja John Milius vaihtoivat keskenään 2,5 prosenttia elokuviensa tuottoprosentteja samaan aikaan tekemistään elokuvista. Kyseessä oli tavallaan kaverusten veto siitä, mikä elokuvista Kolmannen asteen yhteysThe Big Wednesday ja Star Wars osoittautuisi menestykseksi. Kolmannen asteen yhteys oli menestys sekin, joten Milius ja Lucas saivat kelpo rahat Spielbergiltä. Surffileffa The Big Wednesday floppasi täysin, joten se siitä Lucasin ja Spielbergin kannalta. Mutta Star Wars, niin… noiden 2,5 prosentin on täytynyt tuoda Spielbergille ja Miliukselle melkoiset tilit.

Lucasfilm kasvoi elokuvatekniikan kehittäjäksi puolivahingossa. Lucas perusti oman tehosteyksikkönsä Industrial Light & Magicin roopeankkamaisesta syystä: jotta hän saisi omiin elokuviinsa haluamiaan erikoistehosteita halvemmalla. Imperiumin vastaiskun aikaan hän alkoi haaveilla digitaalisesta kuvaamisesta ja etenkin leikkauksesta, ja perusti tätä kehittämään tytäryhtiön, joka kutakuinkin ominpäin ja omistajaltaan salaa kehittyi animaatiostudio Pixariksi. THX-äänistandardi puolestaan syntyi, koska Lucas halusi omien elokuviensa kuulostavan hyvältä kaikkialla. Usein muistetaan vain Lucasin elokuvien rooli digitaalisten efektien historiassa, mutta hänen ja hänen yhtiöidensä merkitys myös digitaalisen leikkauksen, kuvaamisen ja lopulta elokuvateattereissa esittämisen saralla on melkoinen. Steven Spielberg onkin sanonut, että Lucas muutti omien elokuviensa lisäksi sen, miltä muidenkin elokuvat näyttävät ja kuulostavat.

lucas kennedy

George Lucas luopumisen hetkellä 2012 valitsemansa seuraajan Kathleen Kennedyn kanssa.

Lucas piti loppuun asti itseään altavastaajana. Tätä on oikeasti vaikea käsittää, mutta nimenomaan tällaista elämäkertakirjaa kahlatessa se tuntuu sittenkin loogiselta. Nuori George Lucas inhosi 1970-luvulla elokuvastudioiden rahanahneuteen perustuvaa mielivaltaista määräysvaltaa taideteoksiin (kuten hän tilanteen koki), eikä ilmeisesti aidosti koskaan tajunnut, ettei upporikkaana elokuvamogulina enää 2000-luvulla ollut se altavastaaja, jona itseään piti. Lucasin omassa päässä hänellä oli tietenkin valta ja oikeus sanella omien elokuviensa sisältö piittaamatta muiden – alaistensa, kriitikoidensa, yleisönsä – mielipiteistä, koska hän oli itse taiteilija eikä asioista ymmärtämätön studiopomo. Tämä sama ristiriita selittää sen minunkin usein päivittelemäni paradoksin, että nuori Lucas tunnetusti vastusti vanhojen mustavalkoelokuvien värittämistä kammottavana kulttuuriperinnön tuhoamisena, mutta vanhempi Lucas itse muutti omia vanhoja elokuviaan 1990-luvun puolivälistä alkaen pakkomielteisesti aina yhä uusien tehosteiden asuun ja vielä tänäkin päivänä käytännössä estää elokuviensa alkuperäisten versioiden julkaisemisen bluraylla. Lucasista hänellä nimittäin oli oikeus tehdä niin juuri siksi, että ne olivat hänen elokuviaan. Kukaan muu ei siinä pilannut kulttuuriperintöä: taiteilija vain itse viilaili pääteostaan.

Muualla julkaistua: Kuinka kapinallinen perusti imperiumin

Nuoren George Lucasin edessä piti olla aivan toinen ura kuin se, mistä Star Warsin luoja tunnetaan. Lucas vastusti viihdeteollisuutta ja halusi tehdä kokeellista taidetta.

Tämä Lucasin uran ensimmäistä vuosikymmentä käsittelevä kirjoitus kytkeytyy viime syksynä suomeksi julkaistuun Brian Jay Jonesin kirjaan George Lucas (Like, 2017). Kirjoitin sen päätyöni puolella, fanin sieluani hilliten, ja se on alunperin julkaistu Savon Sanomissa 12. joulukuuta 2017. Minulla on kirjasta hieman enemmänkin sanottavaa vain tätä blogia varten, mutta tässä nyt ensin tämä lehtijuttu.

lucas-juttu ss.jpg

Kun George Lucas opiskeli elokuva-alaa, kukaan ei olisi arvannut, että hänen elokuvistaan tulisi kaikkien aikojen katsotuimpia.

Kalifornialaisessa pikkukaupungissa vuonna 1944 syntyneen Lucasin opiskeluvuosien elokuvat olivat nimittäin abstrakteja ”sävyrunoja”, kuten hän itse niitä kutsui. Lucas ei välittänyt tarinankerronnasta tai näyttelijätyöstä, vaan rakasti kuvaa ja leikkausta.

Lucasista ei kuitenkaan tullut kuvaajaa eikä leikkaajaa. Tänä syksynä suomennettu elämäkerta vahvistaa, että kenenkään muun visioiden toteuttajaksi hänestä ei olisi ollut. Lucasista tuli ohjaaja ja myöhemmin tuottaja juuri siksi, että niin hän sai tehdä elokuvistaan omanlaisiaan.

Brian Jay Jonesin kirjoittama elämäkerta perustuu lähteiden vuoreen, eikä se ole kohteensa hyväksymä. Pääosin se on huolellista työtä, mutta loppupuolelle tekstiin on jäänyt asiavirheitäkin.

Opiskelijatyöt toivat Lucasille ihmelapsen mainetta. Niistä yksi toimi lähtökohtana Lucasin ensimmäiselle täyspitkälle THX-1138 (1971). Se oli vakava ja vähäeleinen tieteiselokuva tulevaisuudesta, jossa yksilönvapaus on tukahdutettu.

THX-1138 oli Francis Ford Coppolan johtaman American Zoetrope -yhtiön esikoinen. Kaveriporukalla perustetussa yhtiössä oli hippisävyjä, olihan sen tukikohtakin San Franciscossa. Tarkoitus oli kaapata elokuvanteko taiteilijoiden käsiin ja jättää viulut maksaville studioille vain se, mikä oli aivan välttämätöntä niille jättää.

1970-luvulla hetken aikaa ehkä näytti siltä, että näin kävisikin. Hollywoodin suurimmat tuotantoyhtiöt olivat siirtyneet perustajiltaan yrittäjä-omistajille, ja he olivat valmiit antamaan nuorille tekijöille mahdollisuuksia – kunhan elokuvat myös menestyisivät. Vuosikymmenen katsotuimpiin kuuluivat muun muassa Coppolan ohjaamat Kummisedät.

Niihin ei kuitenkaan kuulunut THX-1138, jota kriitikot tai yleisö eivät ymmärtäneet. Vaikka se oli George Lucasin varhaistuotantoon verrattuna suorastaan juonielokuva, ei pelkistetysti lavastettua ja vihjaillen kirjoitettua dystopiaa ole tänä päivänä helppo tunnistaa Lucasin elokuvaksi.

Sen verran yhteistä THX:llä Lucasin myöhemmän tuotannon kanssa kuitenkin on, että jo sitä syytettiin huonoista näyttelijäsuorituksista. Lucas itse sanoi haluavansa ilmaista tunteita kuvien välityksellä: kääntäen tämän voi lukea, että häntä ei kiinnostanut ilmaista niitä näyttelijöiden avulla.

Toisena elokuvanaan Lucas halusi kuitenkin näyttää pystyvänsä tekemään optimistisen ja yleisöystävällisen elokuvan. Aiheen hän haki omasta nuoruudestaan, mikä oli myös ratkaisu toiseen ongelmaan: Lucas inhosi käsikirjoittamista.

Svengijengi ’62 (American Graffiti, 1973) oli suurmenestys. Rokkileffa nuorista kartsankiertäjistä viimeisenä yönä ennen opiskelemaan lähtöä näyttää nyt THX:ääkin isommalta poikkeukselta Lucasin filmografiassa, koska se on tekijänsä ainoa todelliseen maailmaan sijoittuva elokuva. Lucas ajattelikin sitä nuoruutensa dokumentaationa.

Seuraavaksi Lucasille oli tarjolla käsikirjoitus nimeltä Ilmestyskirja. Nyt!, jonka kehittelyyn hän oli Zoetropen aikoina osallistunut.

Tämä on hetki, jossa George Lucas olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan. Ei ole aivan kaukaa haettua, että koko amerikkalainen elokuva näyttäisi nyt toisenlaiselta, jos hän olisi suunnannut Vietnamin pimeyden sydämeen.

Lucas valitsi sen sijaan idean nimeltä Star Wars: sekoituksen lapsuutensa sarjafilmiä Flash Gordonia ja Akira Kurosawan Kätkettyä linnoitusta. Se vaikutti päällisin puolin lastenleffalta, eikä juuri kukaan uskonut siitä tulevan suurta menestystä.

Eroistaan huolimatta Lucasin kolmella 1970-luvun elokuvalla on yhteinen ydin. Ne kertovat ”turvallisen ympäristön hylkäämisestä ja tuntemattomaan uskaltautumisesta”, kuten ohjaaja itse on sanonut.

Kolmannesta, Tähtien sodasta (1977), tuli jättihitti, jonka menestys johti näihin päiviin jatkuviin jatko-osiin ja George Lucasin monimiljonääriyteen. Sen myötä myös Hollywood tuntui unohtavan 1970-luvun haihattelunsa vakavista draamoista vuoden katsotuimpina elokuvina.

Lucasista tuli tuottajamoguli ja kolmen lapsen yksinhuoltaja. Hän uhosi usein aikovansa palata takaisin kokeellisen taiteen pariin, mutta 1970-luvun jälkeen hän ohjasi itse enää kolme elokuvaa: vuosien 1999-2005 Star Warsit.

Niitä kritisoitiin erityisesti näyttelijöiden ohjauksen ja käsikirjoitusten ongelmista.Lucas

George Lucas: Ohjaaja, tuottaja ja yritysjohtaja

  • Ohjaajana tunnettu George Lucas on virallisesti ohjannut vain kuusi elokuvaa, joista neljä Star Warsia.
  • Star Warsin lisäksi Lucas loi seikkailevan arkeologin Indiana Jonesin, jonka neljä elokuvaa ohjasi Steven Spielberg. Viides on tulossa.
  • Tuottanut myös muita elokuvia, useimmiten ystäviensä ohjauksia tai käsikirjoituksia.
  • Lucasin 1970-luvulla tekemä sopimus jätti hänelle kaikki oikeudet Star Warsin jatko-osiin ja oheistuotteisiin. Kun sarjasta tuli suurmenestys, Lucas pystyi tuottamaan jatko-osat omilla rahoillaan ja omalla tavallaan, antamatta kenellekään sanavaltaa niiden sisältöön.
  • Lucasin yhtiön Lucasfilmin sisällä saivat alkunsa muun muassa erikoistehosteiden pioneeriyritys ILM, elokuvateattereiden tekniikkastandardi THX ja animaatiostudio Pixar. Lucas yhtiöineen johti vuosien ajan myös digitaalisen elokuvauksen kehitystä.
  • Myi Lucasfilmin ja Star Warsin jatko-oikeudet Disneylle 2012.
  • Halusi nuorena kilpa-ajajaksi ja sijoitti autojen tai avaruusalusten välisiä kaahauskohtauksia useisiin elokuviinsa.
  • Naimisissa toista kertaa. Kolme yksin adoptoitua, nyt jo aikuista lasta sekä 4-vuotias tytär nykyisen vaimonsa kanssa.

Leia, Princess of Alderaan: Star Warsin kuningattaret ovat Leia Organa ja Claudia Gray

Claudia Grayn kolmas Star Wars -romaani Leia, Princess of Alderaan julkaistiin jo syksyllä, mutta ehdin lukea sen vasta juuri The Last Jedin edellä. Juuri sen alla ei taas tuntunut mielekkäältä puskea aiheesta mitään blogiin, jossa oli kiireellisempää pohtia elokuvaa, joka ei ole vieläkään pohtimisista tyhjentynyt. Mutta nyt muutama (spoilaamaton!) sana kirjasta.

leia-princess-of-alderaan-cover

Lyhyesti: Kirja on erinomainen. Ei aivan niin mestarillinen kuin Grayn SW-esikoinen Lost Stars, mutta harvapa on. Lost Starsin tavoin myös Leia antoi ainakin minulle aivan uusia näkökulmia originaalitrilogian läpensä tuttuihin kohtauksiin. Niin ikään se jatkaa Grayn aiemman romaanin tiellä avatessaan galaksia niin sanotun tavallisen ihmisen näkökulmasta – siis siitä huolimatta, että näkökulma periaatteessa on selvästi rakkaan Leiamme.

Tämä Leia on kuitenkin vielä sisällissotaan osallistumaton teini-ikäinen, ja vaikka prinsessana tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen kansalainen, katsotaan galaksia joka tapauksessa tässä kirjassa ihanasti arkisemmin kuin Star Warsissa useimmiten. Kirjassa seurattavat senaatin nuoret harjoittelijat eivät ole maailman mahtavia, vaikka saattaisivat sellaisiksi haluta. He eivät katso Imperiumia sotilaan silmin, eivätkä toisaalta naiivin maalaispoika Lukenkaan tapaan (”vihaan Imperiumia siinä missä muutkin”, sanoo Luke kuin kunnon politiikkaan tympääntynyt teini ikään). Heidän järkytyksensä galaksin vallanpitäjien syvästä mädännäisyydestä on aitoa.

Äh, kortit pöytään. Pidin Grayn Leia-kirjasta paljon. Suorastaan näin paljon: kuten Lost Starsinkin kohdalla, jokaisen Star Wars -oheiskirjallisuudesta kiiinnostuneen kannattaa unohtaa mahdolliset ennakkoluulonsa young adult -kirjallisuudesta ja lukea tämä romaani. Nähdäkseni young adult tarkoittaa Leian tapauksessa lähinnä kirjaan valittua tekstikokoa, Leian ikää (16) ja tekstin kielellistä helppolukuisuutta. Niin, ja juonen tasolla varmaankin sitä, että Leialla on romanssi, mutta hei, ikään kuin sellaiset olisivat aikuisten kirjoissa kiellettyjä.

Leia kertoo siitä, kuinka Leia Organa aikuistuu virallisesti kruununperilliseksi. Toisaalta se kertoo myös siitä, kuinka hän samanaikaisesti käsittää, ettei edes hänen kuninkaallisen korkeutensa tulevaisuus olekaan ennalta kirjoitettu, vaan siihen vaikuttavat sekä hänen omat valintansa että hänestä riippumattomat tapahtumat. Kuten nyt esimerkiksi juuri se, että galaksia hallitseva hirmuhallitsija olisi hyvyyden ja oikeuden nimissä pakko kaataa – sillä tietenkin Leia on myös romaani, jossa Leia Organa liittyy kapinaliittoon.

leia-anh

Kirjassa, jossa Leia vasta opettelee ampumaan, tämä hetki on vielä muutamien vuosien päässä.

Leia on romaani, jonka päähenkilö todella tuntuu Leia Organalta. Siis juuri siltä, joka näyttää nuorelta Carrie Fisheriltä ja joka kohtelee pari vuotta myöhemmin pelastajiaan Kuolemantähdellä tuittupäisesti. Minusta Leian Leia tuntui enemmän Leialta kuin Grayn edellisen SW-romaanin, niin sanotusti aikuisten puolelle kirjoitetun ja uuteen trilogiaan kytkeytyvän Bloodlinen, mutta tämä on varmasti täysin makuasia.

Leia on romaani, jota lukiessani jännitin kylmät väreet selässäni päähenkilön puolesta ainakin kahdessa kohtauksessa, vaikka periaatteessa kaiken järkeni voimin tiedostin, että Leia Organa selviää kohtausten huoneista ulos elävänä. Erityisesti näistä kohtauksista ensimmäinen, noin kirjan puoliväliin ajoittuva yllättävä kohtaaminen erään lukijalle aiemmin tutun hahmon kanssa, väreilee koko Star Wars -kaanoniin peräti järisyttäviä ”entä jos…” -vaihtoehtotodellisuuksia – vaikka siis, spoilaamatta, tuntuu silti täysin uskottavalta osalta kaanonia. (Sitähän tämäkin kirja toki onkin.)

Senkin haluan vielä sanoa, että vaikka Leia on ehdottomasti Leian romaani, onnistuu se samalla kertomaan koskettavasti myös hänen vanhemmistaan kuningatar Brehasta ja senaattori Bailista, joista etenkin edellisen Gray on saanut luonnostella käytännössä tyhjästä. Merkittävässä sivuroolissa on myös The Last Jedin Amilyn Holdo, joka tässä näyttäytyy niin samanlaisena kuin Harry Potter -kirjojen Luna Lovekiva, että mieleni tekisi vähän kirjailija Graytä siitä moittiakin – mutten viitsi, koska Holdo on Lunan tavoin niin mainio eksentrikko. Ainakin minulle kirjan lukeminen toi runsaasti lisää painoa Laura Dernin tulkitseman ikääntyneemmän Holdon kohtaamiseen The Last Jedissä, vaikka Grayn valitsema kuvaus nuoresta Holdosta ei totisesti ole se elokuvasta ensimmäisenä mieleen tuleva. (Holdon lisäksi Leia-romaani kytkeytyy The Last Jediin sen verran, että siinä vieraillaan Crait-planeetan kapinallistukikohdassa sen ollessa vielä toimintakunnossa.)

Kaikkien kehujen päätteeksi vielä yksi totuus. Leia, Princess of Alderaan, sisältää Star Wars -kirjallisuuden historian musertavimman loppulauseen. Älkää, älkää kurkistako sitä ennen loppuun pääsemistänne. Lukekaa sinne itse, ja haastan teidät yrittämään pidätellä kyyneliänne. Minun on vaikea pystyä siihen nytkään, vaikka kirjan lukemisesta on nyt jo tovi aikaa.

The Last Jedin esikuvaelokuvat: sotaa, smokkeja ja samuraimiekkoja

The Last Jedin tuotannon alkajaisiksi heinäkuussa 2014 kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnson näytti Lucasfilmin väelle seitsemän elokuvaa. Ne olivat:

  • Gunga Din (George Stevens, USA, 1939)
  • Sahara (Zoltan Korda, USA, 1943)
  • Ilmojen kotkat / Twelve O’Clock High (Henry King, USA, 1949)
  • Varkaiden paratiisi / To Catch a Thief (Alfred Hitchcock, USA, 1955)
  • Kwai-joen silta / The Bridge on the River Kwai (David Lean, USA, 1957)
  • Älä odota kirjettä / Neotpravlennoe pismo (Mihail Kalatozov, Neuvostoliitto, 1960)
  • Three Outlaw Samurai / Sanbiki no samurai (Hideo Gosha, Japani, 1964)

Miksi? Ja kannattaako ne katsoa?

Rian Johnsonin todellisten tavoitteiden osalta kiitän Uproxx-sivua, joka kysyi aiheesta ohjaajalta itseltään ensi-illan jälkeen. Loistava Force Material -podcast puolestaan teki jaksot näistä kaikista elokuvista jo ennen The Last Jediä ja vielä summausjakson ensi-illan jälkeen. Käsittelen teokset seuraavassa ikäjärjestyksessä.

gungadin

Gunga Din (George Stevens, USA, 1939) on 1800-luvun lopun brittiläiseen Intiaan sijoittuva seikkailuelokuva ajalta, jolloin sota sai vielä olla hauskaa. Tuoreemmista elokuvista sen vaikutus näkyy erityisesti Indiana Jones -sarjassa ja erityisesti Tuomion temppelissä, joka on melkein uusintaversio tästä Cary Grantin tähdittämästä aikansa toimintakomediasta: Kali-jumalaan uskova kuoleman kultin temppeli on tosiaan tässäkin. Ja etteipähän elokuvan nimi olisi innoittanut George Lucasia myös erästä Star Wars -rotua luodessa 1990-luvun lopussa… Gunga Din on kuitenkin myös voimakkaasti vanhentunut ja kiusallisen rasistinen hupailu, jossa valkoinen mies hallitsee siirtomaitaan vielä täysin kyseenalaistamatta. Minulle elokuva oli varsin tuskaista katsottavaa sekä näistä oheissyistä että myös elokuvallisen heppoutensa vuoksi.

Johnson näytti tämän listansa vanhimman elokuvan Lucasfilmin katselukierroksellaan osin välipalana: monet muut esityssarjan elokuvat olivat paljon painavampaa katsottavaa. Mukana oli kuitenkin myös vastaava sävytavoite: ”Elokuvan hupi ja toveruus tuovat mieleeni Luken, Leian ja Hanin Kuolemantähdellä”, Johnson sanoi Uproxxille. ”Se on tärkeä osa Star Wars -elokuvia”, hän muistutti. Gunga Dinin kevytmielinen vitsailu tosiaan tapahtuu periaatteessa keskellä sotaa – aivan kuten Star Wars -sarjassa tapana on. Johnson halusi Gunga Dinin avulla muistuttaa, että huumoria, ja nimenomaan tällaista toverillisen kuittailun huumoria, ei saa unohtaa The Last Jedistäkään.

sahara.jpg

Sahara (Zoltan Korda, USA, 1943) on näistä elokuvista ainoa, jota en ole itse nähnyt. Humphrey Bogart esittää siinä toisen maailmansodan panssarivaunukomentajaa Libyassa – sodassa, joka siis oli elokuvan tekohetkellä täydessä käynnissä. Mikään realistinen sotakuvaus se ei ole.

Uproxxille antamansa haastattelun mukaan Johnson näytti Saharan, koska se on vahva kuvaus eristyksissä ja pakosalla olevista sankareista. Tällainen asetelma oli esityssarjan aikaan päätymässä tärkeäksi osaksi hänen The Last Jedi -käsikirjoitustaan. Force Material -podcastin mukaan tämä on itse asiassa vielä vaatimaton luonnehdinta: sen mukaan Sahara on pohjimmiltaan elokuva, jossa sankarit yrittävät paeta sotakoneilla pahiksia, jotka tulevat perässä toisilla sotakoneilla. Näkemättä en voi vahvistaa kuin että juu-u, jotain tällaista näin kyllä The Last Jedissäkin.

Twelve-OClock-High

Ilmojen kotkat / Twelve O’Clock High (Henry King, USA, 1949) on sekin toisen maailmansodan sotaelokuva ja ansaitusti klassikko. Se kertoo pommikonelaivueen miehistä tukikohdassaan Britanniassa ja tehtävillään miehitetyn Ranskan ja Saksan yllä. Kuten valmistumisajankohdasta arvata saattaa, elokuva on hyvin miehinen eikä missään nimessä pasifistinen. Toisaalta elokuvassa on huomattava psykologinen ote, ja se keskittyi erityisesti sotilaiden välisiin suhteisiin kireässä tilanteessa. Lentokohtauksissa käytettiin osin aitoja sotakuvia. Elokuva on myös silmiinpistävän musiikiton, mikä korostaa hahmojen välisiä jännitteitä. Twelve O’Clock High kestää suorastaan erinomaisesti katsomisen tänäkin päivänä.

Twelve O’Clock High on näistä elokuvista se, jonka Johnson ilmoitti olleen esityssarjan tärkein innoituksen lähde, kun heitti näiden elokuvien nimet täkyinä Star Wars Celebrationissa Lontoossa pari vuotta sitten. Itse arvelin elokuvaa sen jälkeen katsoessani, että teoksen merkitys liittyisi nimenomaan sotilasjohtamisen ja sotatoveruuden käsittelyyn, koska minun silmiini teos tapahtui lähes kokonaan lentotukikohdassa. Olinkin hieman pettynyt, kun Johnson myöhemmin paljasti tarkoittaneensa vain pommituskohtauksia. ”Star Warsissa on paljon dogfight-ilmataisteluja, muttei pommitustehtäviä, ohjaaja perusteli myös The Art of The Last Jedi -kirjassa. Mutta Uproxxin haastattelussa Johnson kyllä viittaa Twelve O’Clock Highn kohdalla nimenomaan upseerien ja alaisten välisiin henkilökohtaisiin suhteisiin, joiden vuoksi esityslistalla oli myös toinen klassikko Kwai-joen silta, joten eiköhän kyse ollut molemmista puolista. The Last Jedin vastarinnan aluksissa tapahtuvissa osissa ja erityisesti Poe Dameronin hahmon kaaressa on paljon juuri tätä sotataidon psykologiaa.

tocatchathief.png

Varkaiden paratiisi / To Catch a Thief (Alfred Hitchcock, USA, 1955) on Johnsonin esittämistä elokuvista tutuimpia. Mestari Hitchin romanttisimpiin (ja vähiten trillerimäisiin) töihin kuuluva klassikko tekee Cary Grantista (hänestä taas!) eläkkeelle jääneen herrasmiesvarkaan, joka jäljittää Rivieran glamourin keskellä hänenä esiintyvää uutta varasta. Naispääosassa loistaa aivan upea Grace Kelly, josta vuosi elokuvan jälkeen tuli Monacon ruhtinatar. (Elokuvassa on muuten myös kaahauskohtaus Monacon rantateillä, joilla kyseisessä kohtauksessa autoa ajava Kelly kohtasi todellisuudessa kuolemansa 27 vuotta myöhemmin.)

Varkaiden paratiisi on näistä elokuvista myös se, jonka yhteys The Last Jediin on kaikkein ilmeisin. Canto Bightin kasino on nimenomaan ”To Catch a Thief kohtaa Star Warsin” – siis aivan kirjoittaja-ohjaajan ääneen lausumaa tehtäväkäskyä myöten. Siksi on ehkä hieman yllättävää, että Varkaiden paratiisissa on vain yksi varsinainen kasinokohtaus. Siinä on kuitenkin myös ökyrikkaiden naamiaiskohtaus, ja muutenkin koko elokuva kyllä huokuu juuri sellaista glamouria, mitä Johnson selvästi Canto Bight -osuuteen haki. Lisäksi klassikossa on kuuluisia kohtauksia rakennusten katoilla, ja Lucasfilmin elokuvaesitysten hetkellä sellainen oli vielä matkalla Johnsonin käsikirjoitukseenkin. Sitä paitsi Grace Kellyn asuissakin on esimerkiksi uimarannalla varsinaista kaukaisen galaksin tunnelmaa.

(Hauskaa muuten, kuinka nämä vaikutteet kulkevat ympyrää: Gunga Din oli esikuva Tuomion temppelille, ja Tuomion temppelin yökerhossa tapahtuva alkukohtaus taas oli aivan varmasti yksi Canto Bight -osion esikuvista sekin!)

the-bridge-on-the-river-kwai.jpg

Kwai-joen silta / The Bridge on the River Kwai (David Lean, USA, 1957), toinen Johnsonin esittämistä elokuvista vanha tuttu, ja Alec Guinnessin toinen ikimuistoinen roolityö. Seitsemän oscarin voittaja kertoo jälleen toisesta maailmansodasta, tällä kertaa Aasiassa. Kwai-joen silta ei kuitenkaan ole elokuva taisteluista, sillä sen päähenkilöt ovat japanilaisten sotavankeja. Vankeuden kuvauksesta elokuva kasvaa periaatteellisuuden ja inhimillisyyden ylistykseksi: kun Guinnessin näyttelemä brittiupseeri kieltäytyy tulemasta kohdelluksi rivisotavangin tavoin, hän ei elokuvan mukaan tee sitä toivoakseen itselleen erityiskohtelua, vaan ylläpitääkseen rahtusta sivistyksestä ja säännöistä, joilla pitäisi olla väliä sodassakin. Kun hänelle ja muille upseereille lopulta suodaan heidän arvonsa mukaiset olosuhteet, he tarttuvat pakkotyöhön tosissaan, ja rakentavat japanilaisille paremman sillan kuin pelkällä pakolla oli syntymässä. Twelve O’Clock High’n tavoin kyse on siis sotilaiden (miesten) välisistä suhteista vaikeissa oloissa – mutta tällä kertaa mukana on upseerin ja hänen alaisensa lisäksi vangin ja hänen vartijansa välinen kireä suhde.

Rian Johnson esitti tämän klassikon Lucasfilmin väelle kuitenkin kiinnittääkseen huomiota sen harvemmin muistettuun osaan, jonka itsekin olin unohtanut: Kwai-joen sillassa on vankitarinan ohessa keikkaleffan sivujuoni. Vankileiriltä pakeneva William Holdenin näyttelemä jenkkisotilas palaa kommandoryhmineen räjäyttämään muiden vankien vaivalla rakentaman sillan. Johnsonin mukaan tehtävää suorittavien sotilaiden sekä Guinnessin näyttelemän vangiksi jääneen upseerin henkilökohtaiset suhteet heijastuivat The Last Jedissä erityisesti Poe Dameronin ja vara-amiraali Holdon väliseen suhteeseen. Minun on hieman vaikea nähdä juuri tätä yhteyttä – helpommin tosiaan näen vaikka Ilmojen kotkien vaikutuksen samaan Star Wars -parivaljakkoon. Samoin en ole lainkaan varma, onko Kwai-joen silta paras esimerkki sotatehtävästä, jollaista Finn ja Rosekin toki The Last Jedissä suorittavat. Mutta se tulee toki selväksi, että Johnsonin Lucasfilmin väelle esittämissä siis toistuvat sotilaiden väliset suhteet vaikeissa tilanteissa.

Itse kuvittelin Kwai-joen siltaa viime vuonna uusintakatsoessani, että sitä olisi katsottu Lucasfilmillä elokuvan kuuluisamman osan eli Guinnessin hahmon ja hänen vastustajansa, vankileirin japanilaiskomentaja Saiton välisen suhteen vuoksi. Julma Saito paljastuu nimittäin elokuvan edetessä myös ihmiseksi pahuutensa alla, ja arvasin vastaavaa käsiteltävän myös uudessa Star Wars -trilogiassa Kylo Renin kautta. Onpa Kwai-joen sillassa mukana kysymyksenasettelua siitäkin, mikä lopulta on vanhentuvan sotilaan perintö – mitä varmasti on kysynyt itseltään myös Rianin kirjoittama Luke Skywalker. Mutta tällaisista vaikutteista Johnson ei siis ainakaan Uproxxin jutussa puhu.

letterneversent.jpg

Älä odota kirjettä (Mihail Kalatozov, Neuvostoliitto, 1960) oli näistä elokuvista itselleni ehdottomasti vaikuttavin kokemus. Neuvostoliittolainen elokuva (jonka nimi englanniksi on Letter Never Sent) kuvaa neljää geologia luonnon armoilla Siperian erämaassa. Mukana on myös klassinen kolmiodraama – onhan yksi geologeista nainen – mutta elokuva ei sorru esittämään ketään henkilöistään pahana. Pahuuden ja hyvyyden tuolla puolen oleva vastustaja on sen sijaan armoton luonto, jonka vietävänä itse elokuvakin tuntuu välillä olevan. Teoksessa on esimerkiksi pitkiä käsivarakameralla kuvattuja kamera-ajoja tuulen tuiverruksen, tulen tai savun keskellä. Jo ennen metsäpalojen syttymistä kuvien rajamailla vaanivat impressionistiset liekit, jotka luovat geologiparoista varjokuvia. Tuoreemmista elokuvista tälle mestariteokselle voisi olla sukua vaikkapa The Revenant – ilman sen väkivaltaisuutta, kuitenkin.

Älä odota kirjettä on Johnsonin seitsikosta epäilemättä kauimpana The Last Jedistä. Erityisesti juonen tasolla siitä on todella vaikea löytää yhteyksiä joulukuun Star Wars -elokuvaan: voin kyllä kuvitella SW-elokuvan, jossa oltaisiin ansassa jollakin planeetalla, mutta ei The Last Jedi sellainen ollut. Katsoessani tämän viime vuonna ajattelin The Last Jedin asettavan sankarinsa jossain vaiheessa juuri näin epätoivoiseen tilanteeseen tai vaihtoehtoisesti Johnsonin hakeneen elokuvasta visuaalista tyyliä johonkin yksittäiseen kohtaukseen. Vastaus on kuitenkin toisenlainen, ja ovelampi kuin odotinkaan. ”Katsoessa tätä elokuvaa tuntuu ihmeelliseltä, että näyttelijät selviytyivät kuvauksista elävänä”, Johnson sanoi Uproxxille. Älä odota kirjettä oli siis Johnsonille ääriesimerkki elokuvasta, joka tuntuu todelta. ”Erityisesti elokuvassa, jossa on vaara, että greenscreen -osat erottuvat näyttelijöistä, oli tärkeää palata siihen ideaan, että Star Warsin on tunnuttava todelta”, Johnson sanoo, kun hieman suoristan lainausta suomentaessani. Aivan oikein – Älä odota kirjettä on ehkä niin kaukana prequeleista kuin mikään saman taiteenlajin sisällä voi olla.

three-outlaw-samurai.jpg

Sarjan tuorein elokuva Three Outlaw Samurai (Hideo Gosha, Japani, 1964) on mustavalkoinen samuraielokuva, jota ei ilmeisesti ole koskaan levitetty Suomessa tai esitetty meikäläisessä televisiossa. Se ei ole tyyliltään kovinkaan kaukana lajin tunnetuimman mestarin Akira Kurosawan klassisista samuraielokuvista. Toisin sanoen tämänkin elokuvan samurait ovat kyynikkoja, mutta aina kunniallisia, ja aina valmiita asettumaan pienten ihmisten puolelle kunniattomia pahoja vastaan. Luonnollisesti elokuva sisältää sekä perinteistä samuraimiekkailua että epätoivoisia pelastusyrityksiä – kaikki tuttuja jedimytologian ja Star Wars -elokuvien aineksia, siis. Kolmen maattoman samurain tarina on tosin synkempi ja pessimistisempi kuin monet Kurosawat, ja ansaitsee varmasti siksikin huomiota ainakin Kurosawaan tykästyneiltä.

Johnsonin esityssarjaan elokuva valikoitui ohjaajan mukaan juuri siksi, että Kurosawan samuraielokuvat olisivat olleet katsojille liian tuttuja. Se ei siis edustanut välttämättä kovin erityistä omaa elokuvallista esikuvallisuutta. Yhdellä samuraielokuvalla oli kuitenkin paikkansa viimeisestä jedistä kertovan elokuvan valmisteluvaiheessa, sillä samuraifilosofia ja -taistelutavat ovat aina olleet tärkeä osa jedien ja Star Wars -elokuvien perustaa (onhan sarjan originaalileffa myös juoneltaan enemmän kuin vähän velkaa Kurosawan Kätketylle linnakkeelle). The Last Jedin miekkakohtaukset (joissa yksikään valomiekka ei särähdä vasten toista valomiekkaa!) toteutuivat lopulta ehkä koko SW-historian samuraihenkisimpinä.

Uproxxille Johnson kuitenkin tunnusti Three Outlaw Samuraista vielä suoremmankin vaikutteen: elokuvassa on vastahakoinen ja laiskanpuoleinen samurainkutale, joka värvätään apuun vankilasta hyvin samaan tapaan kuin ”DJ” hänen elokuvassaan. Sikäli kuin olen ymmärtänyt The Last Jedin käsikirjoitushistoriaa, DJ:n hahmoa ei ollut vielä olemassa näiden elokuvaesitysten hetkellä, joten ehkäpä tunnetumpien samuraifilmien sijaan näytettäväksi valittu Three Outlaw Samurai antoi vasta esityksen myötä Johnsonille enemmän ideoita kuin oli tarkoituskaan?

tlj-crait-luke

Kaikkiaan Rian Johnsonin seitsemän elokuvan esityssarja oli minusta kiehtova juttu. Monet ohjaajat tapaavat esittää työryhmiensä ydinporukalle esikuvaelokuvia tuotannon aikana, mutta harvemmin näistä esityksistä kuullaan ulospäin. Johnsonin perusteet valinnoilleen olivat sitä paitsi kiehtovan monipuoliset: mukana oli teoksia, joista on katsottu mallia joidenkin kohtausten visuaalisuuteen (esim. To Catch a Thief) tai jopa juonenkäänteisiin (Three Outlaw Samurai), mutta myös elokuvia, jotka eivät missään vaiheessa olleet johtamassa suoraan mihinkään The Last Jedissä, mutta joiden esittämisellä ohjaaja halusi saada tiiminsä ajattelemaan jotain tiettyä elokuvaansa haluamaa sävyä (Gunga Din ja Älä odota kirjettä).

Oli myös hauska kuulla tämä elokuvien nimikelista jo Lontoon Celebrationissa kesällä 2016, niin paljon ennen kuin The Last Jedistä muuten kerrottiin mitään, ja arvuutella näitä elokuvia viime vuonna katsoessa, mihin ne voisivat The Last Jedissä liittyä. Vastaavaa olisi hauska kuulla vaikka kaikista odottamistaan elokuvista, mutta se on toki liikaa pyydetty.

Ja niin, kannattaako ne siis katsoa? Luulen antaneeni jo olennaiset vastaukset, mutta jos nyt vielä haluatte tiivistyksen… Joukossa on toki klassikoita, joiden katsomista ei tarvinne erikseen suositellakaan, mutta unohdetummista sekä Älä odota kirjettä että Three Outlaw Samurai ovat todella kovatasoisia elokuvia. The Last Jedi -vaikutteista kiinnostuneen katsojan kannattaa kuitenkin ensimmäisenä etsiä käsiinsä Twelve O’Clock High, koska ohjaaja itsekin korosti sen merkityksellisyyttä esikuvana, ja koska sen esikuvallisuus on samuraitaisteluja tai smokkijuhlia hienovaraisempaa.