Vieraskynä: Matka Ihmemaahan – Erään suomalaisen seikkailut SWCO:ssa

Teksti ja kuvat: Henna Pekkarinen

Kun Aki pyysi minua kertomaan matkastani Star Wars Celebration Orlandoon, olin aluksi hukassa: Mitä tästä pitäisi kertoa, mihin pitäisi keskittyä? Päädyimme molemmat tahoillamme samoihin peruskysymyksiin: ”Millaista siellä oli ihan oikeasti?” sekä ”Oliko se sen arvoista?” Näihin kysymyksiin yritän tässä vieraskynä-kirjoituksessa vastata, sekä mahdollisesti rönsyilevän tekstin kautta myös muihin, täysin kysymättömiin kysymyksiin. (Toim. huom.: Aki kommentoi pari välihuutoa!)

Amerikassa kaikki on isompaa

Celebration Orlando oli jotain järjettömän valtavaa: yli 70 000 ihmistä, melkein 6 000 ihmistä vetävä pääsali, 2 300 ihmistä mahduttava keskisali sekä hehtaareja käsittävä näyttelyalue. Keskiviikkoiltana yöpymistä jonotti jo useita kymmeniä metrejä ihmisiä, ja torstaiaamuna jono ulkona oli satoja metrejä. Aamuinen jonotusaula kuhisi kuin mehiläispesä, ja näyttelyalueen kapeilla käytävillä tuli joskus klaustrofobinen olo tuhansien ihmisten vaappuessa enemmän tai vähemmän määrätietoisesti yhdeltä kojulta toiselle. Neljän päivän jälkeen alkoi pidättyväistä suomalaista jo hieman väsyttämään tuo valtava ihmismäärää.

Torstai-aamuna paneelia odottaessa. Muutama muukin oli paikalla.

Celebration Orlando oli järjestäjien mukaan suurin Celebration koskaan, ja ihmismäärän perusteella uskon väitteen täysin. Valitettavasti – ja omasta mielestäni täysin selittämättömästi – tämä asia tuli kuitenkin järjestäjille yllätyksenä. Asiaa seuraavat ovat varmasti jo ehtineet sosiaalisesta mediasta lukea järjestelyjen heikkoudesta, mutta minun on pakko todeta, että asiat todella olivat huonosti tapahtuman alkupäivinä. Torstaina koko tapahtumaan oli täysin mahdoton päästä sisälle enää aamuyhdeksän jälkeen. Perjantaina ihmisiä päästettiin useasta pisteestä sisälle, jolloin osa pääsi lyhyemmällä jonotuksella nopeammin sisään. Rannekejonoissa taktikoitiin niin, että yksi pitää paikkaa ja muut hakevat vuorotellen muihin paneeleihin rannekkeen. Jono viralliseen Celebration Storeen oli jatkuvasti 2–3 tuntia, ja maksamaan sai jonottaa yli tunnin (ei sillä että kaupassa olisi ollut mitään ostettavaa jäljellä). Turvatarkastus oli jatkuvasti hidas ja tehoton. Osa yön yli jonottaneista oli jäänyt live-paneelien ulkopuolelle alkuperäisistä puheista huolimatta, ja yöpymisjärjestelyjen takia he joutuivat siirtymään turhaan paikasta toiseen. Paneelijonoissa ohitettiin ja pisimpään jonottaneet pääsivät viimeiseksi saliin. Henkilökunta ei tiennyt yhtään mitään mistään muusta kuin juuri omasta pienestä tehtävästään. Asiat paranivat onneksi loppuviikkoa kohden ja sunnuntaina homma toimi jo lähes hyvin, mutta näiden asioiden tulisi kyllä toimia heti kättelyssä, varsinkin kun ostettujen lippujen määrä on ollut ainakin suuntaa antavasti tiedossa jo paljon aikaisemmin.

(Toim. huom.: Lontoon ja Saksan Celebrationien-kävijä Akista tämä tuntuu aivan uskomattomalta, vaikka sen todeksi tietääkin. Orlandossa oli selvästi enemmän yön yli jonottaneita kuin Euroopassa, ja tämä puuha selvästi kuuluu yleensäkin amerikkalaiseen conikulttuuriin eurooppalaista enemmän, mutta sitä suuremmalla syyllä massatapahtuman olisi luullut sujuvan rutiininomaisessa järjestyksessä! Näistä sotkuista tunnistan Lontoosta vain Celebration Storen älyttömän jonon – mutta sinnekin jaettiin aamuisin vapaakaistalippuja, jolla meidän tiimimme pääsi viimeisenä päivänä tyhjiä hyllyjä ihmettelemään. -Aki)

Kaikkea ei voi saada, mutta melkein

Ehkä tärkein kysymys, jota jokainen Celebrationiin menevä miettii, on paneeleihin pääsy. Minä ja virallinen valokuvaajani/kantojuhtani aloitimme jonottamisen joka päivä aamulla neljän–viiden välillä. Näin pääsimme joka päivä sunnuntaita lukuun ottamatta kaikkiin haluamiimme paneeleihin vähintään streamaus-saliin, ja lauantain Rebels-paneeliin pääsimme live-saliin. Sunnuntainakin olisimme päässeet haluamaamme, mutta nimmarijonotus sotki aikataulumme.

Paneelisaleihin sisäänpääsyyn oikeuttavien rannekkeiden jonottaminen on selkeästi suurin stressiä aiheuttava tekijä Celebrationissa, ja tätä stressiä olisi varmasti helpottanut, jos järjestäjät olisivat antaneet parempia arvioita siitä, kuinka paljon saleihin mahtuu. Mutta rannekejärjestelmä mahdollistaa sen, että lähes jokainen pääsee edes johonkin isompaan paneeliin. Lisäksi Lontooseen verrattuna Orlandossa oli runsaasti hyviä pienempiä paneeleita, joihin pääsi ilman ranneketta.

The Last Jedi -paneelin odottelua. Meininki oli hyvä myös meillä streamaus-salin katsojilla.

Varoituksen sanana kuitenkin kaikille Celebrationiin aikoville: Kaikki vaatii jonottamista. Jos haluat rannekkeen isompaan paneeliin, on sinun pakko tulla paikalle viimeistään kun rannekkeiden jako alkaa. Jos haluat Celebration Storeen, joudut jonottamaan ainakin osan aikaa. Jos haluat nimikirjoituksia, joudut jonottamaan. Jos haluat hyvät paikat salissa tai ehdottomasti sisälle johonkin ei-rannekkeelliseen paneeliin, joudut jonottamaan. Jonoilta ei voi välttyä, ja mekin parhaimmillaan seisoimme tai istuimme 8 tuntia jonossa.

Tämä johtaa siihen, että kaikkea ei voi mitenkään saada, ja onnistunut Celebration-matka vaatii sitä enemmän suunnittelua, mitä isommat toiveet tapahtumalle asettaa. Itselleni suunnittelu tulee luonnostaan, joten 12 tunnin lennot sain hyvin käytettyä siihen, että aikataulutin jokaisen päivän paneelit, ostosajat ja tapahtumat kohtalaisen tarkasti. Emme esimerkiksi ottaneet lauantaille muuta paneelia kuin Rebels-paneelin, koska lauantaina oli virallinen cosplay-päivämme sekä Ahsoka Lives! -tapaaminen. Minulta jäivät saamatta kaikki Star Wars -kirjoittajien nimikirjoitukset sekä Thrawn-kirjan erikoispainos, koska panostin torstaina paneeleihin ja Celebration Storeen. Aikatauluun, eksklusiiveihin ja erikoistapahtumiin kannattaa tutustua huolella ja ajoissa ja todella miettiä, mitä ehdottomasti haluaa kokea tai hankkia. Jos suunnittelun jättää pintapuoliseksi on vaara, että jää paitsi kaikista haluamistaan tapahtumista.

Ahsoka lives! -tapaaminen. Meitä oli ”muutama”!

Mutta kuten sanottu, suunnittelemalla voi saada lähes kaiken haluamansa, joskus jopa enemmän. Meillä oli erittäin onnistunut cosplay-päivä, koska vietimme torstain testaamalla pukujen ongelmakohtia. Sain kaikki haluamani nimikirjoitukset, näimme kaikki tärkeimmäksi painottamamme paneelit ja sain kaikki haluamani Ahsoka-figuurit. Ostosten suhteen Celebration on erityisesti suomalaisille oikea paratiisi, sillä kaikki isommat ja pienemmät pohjoisamerikkalaiset erikoisliikkeet ovat paikalla myymässä tuotteitaan. Tämäkin vain vaatii painottamista ja suunnittelua, ja ostosten tekeminen vie vääjäämättä aikaa joltakin muulta jonottamiselta.

”Ihan vaan pari juttua…”

”Ihan vaan vielä pari juttua…”

”Star Wars is about family”

Jonottaminen ja kaameat järjestelyt olisivat saattaneet tuhota koko elämyksen, elleivät fanit olisi täysin uskomattomia. Suuri amerikkalaisten määrä lisäsi Lontooseen verrattuna tunnelmaa entisestään, sillä jenkeiltä puuttuu eurooppalainen pidättyväisyys. Kuka tahansa saattoi liittyä keskusteluun milloin tahansa täysin luontevasti, jonossa naapureiden kanssa keskustelu oli lähes välttämättömyys, ja kaikki olivat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. Sunnuntaina yksi fani ryhtyi itse järjestämään Dave Filonin hyväntekeväisyys-nimikirjoituksen jonotusta, koska kukaan henkilökunnasta ei asiasta tiennyt mitään. Torstaina jonotimme kolme tuntia Celebration Storeen, puhuen matkalla säännöllisin välein vastaan tulevan pienen Ahsoka-fanin isän kanssa, ja tyttö piirteli jonotuksen aikana pieniä kuvia ja jakoi niitä ympärilleen.

Paneelien kokeminen on paikan päällä aivan omaa luokkaansa. Joku voi miettiä mitä järkeä on siinä, että jonottaa 7 tuntia päästäkseen katsomaan streamausta, kun sen voi katsoa kotonaan tai hotellilla livenä samaan aikaan. Mutta kun olet 2 000 muun fanin kanssa jotka kaikki hurraavat täyttä kurkkua George Lucasin astuessa ruutuun, ja kun aikuinen mies itkee avoimesti takanasi John Williamsin paljastuessa verhon takaa, muuttuu streamin katsominen yksin täysin absurdiksi vaihtoehdoksi. Mykistävä yllätys, kun Luke sanoo The Last Jedin teaserin sanat; musertava kaipuu, kun Carrie Fisherin muistovideo näytetään sekä kaihoisa suru, kun Filoni ilmoittaa Rebelsin päättyvän – ne kaikki tunteet moninkertaistuvat ja syttyvät eloon, kun ne kokee tuhansien muiden yhtä innokkaiden fanien kanssa. Toinen itselleni tärkeä kokemus oli cosplayn tuoma yleinen ilo ja hyväksyntä. Itsekriittisenä perfektionistina oli eheyttävää huomata, että lopputulosta tärkeämpää on näkemäsi vaiva ja yrittäminen, ja jopa torstain pukukokeilussa saimme säännöllisesti pysähtyä kuvattavaksi.

(Toim. huom.: Niin kuin melkein kaiken muunkin, aivan erityisesti tämän voi Aki vahvistaa. Kainostellen pukeuduin minäkin Lontoon Celebrationiin Hux-asuuni, elämäni ensimmäiseen cosplayhin, omassa mielessäni vain vaatimattomasti tuunattuihin kirpputoriostoksiin, mutta hupsis, kuinka Celebrationissa moni nyökyttelikin minullekin asua kehuvia tervehdyksiä, ja kuinka uudenlaisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen asuvalinta yhtäkkiä avasikaan! -Aki)

Virallinen valokuvaaja kameran toisella puolella.

Viimeisetkin keltataudin rippeet hävisivät kolmannessa pesussa. Perkeleen hihat!

Fanien lisäksi myös tähdet ovat pääosin erittäin mukavia ja fanejaan arvostavia henkilöitä. Meillä tapaamiset rajoittuivat vain muutamiin ihmisiin, mutta kaikkia heitä yhdisti arvostus faneja kohtaan ja puhdas ilo tekemisestään. Ashley Eckstein oli aidosti otettu hahmonsa Ahsokan merkityksestä ihmisille, Dave Filoni jututti jokaista tapaamansa ihmistä ja Ray Park jaksoi puhua jokaisen nimikirjoitusta hakevan henkilön kanssa samalla innolla ja ystävyydellä. On hienoa huomata, että jotkin asiat maailmassa voivat vielä yhdistää ihmisiä erilaisista lähtökohdista huolimatta.

Loppusanat

No oliko se kaikki lopulta sen arvoista? Riippuu henkilöstä, jolta asiaa kysyy. Omat prioriteetit, tarpeet ja suunnitteluhalu vaikuttavat suuresti siihen, miten paljon Celebrationista saa irti ja miten paljon sen puutteet häiritsevät. Alla on kaksi tapaa kuvata neljän päivän rupeamani, joista molemmat ovat aivan yhtä paikkaansa pitäviä kuvailuja:

”Matkustin Atlantin yli Floridan aurinkoon herätäkseni kolmelta aamulla viettääkseni neljä päivää sisätiloissa, jotta voisin seisoa 8 tuntia jonossa ja istua katsomassa kun ihmiset puhuvat, joskus jopa vain streamattuna lähetyksenä.”

”Celebration on kuin monipäiväinen, eriasteisilla VIP-lipuilla varustettu lempiartistisi rock-konsertti. Mukana ovat bändin vanhat ja uudet jäsenet, kaikki klassikkokappaleet ja joka kerta ihka uutta materiaalia. VIP-lipulla tai aikaasi myymällä pääset tapaamaan lähes kenet tahansa bändin jäsenistä, ja joskus tapaat heitä ihan sattumalta. Ja koko ajan olet sellaisten ihmisten ympäröimä, jotka rakastavat bändiä joka solullaan – ihan niin kuin sinäkin.”

Minulle Celebration oli kaiken ajan ja vaivan väärti, jokaisen valvotun yön ja liimatun sormen arvoinen. Parhaaksi osaksi eivät lopulta osoittautuneet paneelit, ostokset tai cosplay, vaan jonotus. Sillä koskaan ei tiedä, keneen voit törmätä jonotettuasi koko päivän:

Tässä kohtaa sisäinen fanityttö kiljuu.

Mainokset

Suomeksi dubattu Rebels uhkaa aikuistua

Animaatiosarja Star Wars Rebels alkoi sitten viimein Suomenkin telkkarissa. Hyvä niin, koska vuosi sitten startannutta sarjaa sietää suositella – mutta mutta.

Rebels pyörii Suomessa Nelosella lauantaiaamuisin – ja dubattuna suomeksi. Minun ei varmankaan tarvitse erityisesti alleviivata, etten pidä tätä ratkaisua hyvänä. Jaksot tulevat toki Ruutu-palveluun, mutta dubattuina sinnekin (miksiköhän muuten kanavat eivät tarjoa tällaisista ohjelmista netissä useampia ääniraitoja?). Onneksi sarja siis on Suomesta nähtävissä myös meikäläisessä Netflixissä, sillä siellä äänet ovat tietenkin alkuperäiset.

Tottakai Rebels on jossain mielessä ”lasten Star Warsia”, mutta ei se niin lastensarja ole, että se kannattaisi yksinomaan sellaiseksi tuomita. Jos sitä nyt jonkinlaisena testinä pidetään, niin kyllä Rebelsissä esimerkiksi kuolee hahmoja. Mutta mikä tietenkin on paljon oleellisempaa: Rebels on oikein viihdyttävää, ja parhaimmillaan erinomaisen starwarsia, katsottavaa aikuisellekin.

rebels-hera

Rebels ei ole osa Journey To the Force Awakens -ohjelmaa, vaan pikemminkin paluuta originaalitrilogiaan. Onhan tämäkin kuva ihan häpeämätön ripoff, mutta entäs sitten!

Yhdysvalloissa meneillään on kakkoskausi, jolla meno mielestäni vain paranee. Ensimmäisellä kaudellaan (josta kirjoitin tähän blogiin keväällä) Rebels pyörii lähinnä Lothal-planeetalla ja iloisen pikku kapinallistiiminsä ympärillä, mutta kakkoskaudella sarjan mittakaava kasvaa lähemmäs originaalitrilogian tunnelmia. Kun Ghost-aluksen kuusikko lyöttäytyy yhteen kasvavan Kapinaliiton kanssa, alkaa esimerkiksi avaruustaisteluissa esiintyä A-Wingien, B-Wingien ja Corelliean Corvettejen kaltaisia klassikkoaluksia. Yhdeltä planeetaltakin on nyt päästy isompiin kuvioihin.

Samalla päähahmojen historia alkaa aueta, ja vaikka tiimi edelleen on lapsille(kin) sopivaksi suunniteltu animaatiopoppoo, alkaa tyypeistä välittää. Pidin jo ykköskaudella pilottipomo Hera Syndullan ja cowboy-jedi Kanan Jarrusin hienovaraisesti kirjoitetusta suhteesta (siis todellakin space married, älkää uskoko muuta väittäviä!), mutta kakkoskaudella jopa nuoren Ezra Bridgerin kasvutarinassa alkaa olla omaa itua. Enemmän puutteita onkin minusta pahiskatraan puolella, mutta Sarah Michelle Gellarin ääninäyttelemässä uudessa inkvisiittorissa tuntuisi olevan tyyliä.

Itse asiassa useimmat ykköskauden kritiikkini näyttäisivät olevan kakkoskaudella paremmin (showrunner Dave Filoni on myöntänyt, että yksi syy ykköskauden Lothal-perusteisuuteen oli tekninen vaatimus samantapaisista lokaatioista nopeasti käynnistetyn tuotannon alussa). Kaikkiaan Rebelsillä on mielestäni mahdollisuus kasvaa draamallisesti suuntaan, jossa sen dubbaaminen suomeksi tuntuisi jossain vaiheessa aivan virhearviolta (vaikka no, dubattiinhan täällä viime vuosina jopa Hayo Miyazakin aikuisellekin pitkäpiimainen vakava draama Tuuli nousee).

rebels-bwing

Kapinalliset etsivät uusia, tulivoimaisempia hävittäjiä. Tunnistattehan, mikä tuo on?

 

Kehuni eivät muutenkaan tarkoita, että Rebels olisi minusta läpensä timanttia. Joukossa on ilman muuta heikompiakin jaksoja. Kohderyhmän ikä näkyy sarjan asennetta enemmän siinä, kuinka sankarimme selviytyvät välillä aivan mahdottomistakin pälkähistä vaivattoman oloisesti, Imperiumin jäädessä yleensä nuolemaan näppejään. Ja kakkoskaudella minua kiusaa fanipalvelun puolelle menevä The Clone Wars -hahmojen vyöryttäminen mukaan Rebelsiin – vaikka kieltämättä onkin hauskaa, kuinka Tasavallan originaalikloonit halveksuvat seuraajiaan, Imperiumin stormtroopereita.

Mutta aivan parhaimmillaan sarja on minusta timanttia, ja olen valmis nostamaan kakkoskauden avausjakson The Siege at Lothal tämän järeän Star Wars -vuoden suurten franchise-hetkien joukkoon. Kirjoituksen loppuun livautan seuraavaksi jaksojuonispoilereita, joten jos ette niitä halua nähdä, lopettakaa lukeminen tähän.

rebels-vader

Rebelsissä nähdään tuttujakin, vaikka useimpien jaksojen pää- ja pahisrooleissa ovatkin sarjan omat hahmot.

Niin, Rebelsin 2×01 tuo siis sarjaan ensimmäistä kertaa kunnolla kaksikin edellisellä kaudella vasta vilahtanutta isoa hahmoa: yhtäältä itse Darth Vaderin ja toisaalta Ahsoka Tanon, Anakinin padawanin. Muutenkin erinomainen, tuplapitkä jakso nousee huipputasolle viimeistään siinä, miten se onnistuu käsittelemään näitä kahta vaativaa hahmoa. Minäkin kun pelkäsin etukäteen, miten ylivoimaisen voimakas Vader voidaan tuoda taistelemaan sankareitamme vastaan, mutta niinpä vain kohtaukset toimivat. Vaderia ei ylikäytetä, ei hyppyytetä prequel-jedien tyyliin eikä todellakaan humorisoida helposti voitettavaksi: kuvaava on Ezran suuhun pantu repliikki täpärän paon jälkeen: ”What was that?!”

The Clone Wars -sarjan Ahsokan paluu taas paljasti hauskan ilmiön franchisesta: alunperin monien inhoama ”Snips” osoittautuikin palatessaan fanien suursuosikiksi – tai ainakin siltä reaktioiden perusteella tuntui. Aivan pieni tekijä muutoksessa ei liene Ahsokan ääninäyttelijän Ashley Ecksteinin aseistariisuva persoona ja hänen perustamansa Her Universe -vaatebrändin menestys, mutta ilmeisesti hahmokin on lopulta enemmän kuin hyväksytty. Ja kieltämättä, minäkin olin vielä toisellakin katsomiskerralla haltioitunut The Siege at Lothalin hurjimmasta hetkestä, jossa Kanan ja Ahsoka ottavat Voima-yhteyden tuntemattoman hyökkääjäaluksen pilottiin – Vaderiin, joka pamauttaa Ahsokan etäältä tajuttomaksi ja lausuu itsekseen ”The apprentice lives”. Vau.

Tämä kaikki tietenkin johtaa Rebelsin aikanaan kaikkein kovimpaan tulikokeeseen. Eihän nimittäin, Star Warsin suuressa kuvassa, jossa nämäkin animaatiosarjat ovat nyt samaa kaanonia elokuvien kanssa, ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin asettaa aikanaan opettaja ja oppilas, Vader ja Ahsoka, vastakkain taisteluun, josta vain toinen kävelee pois. Hahmot voivat varmasti kohdata muutaman kerran, mutta ennemmin tai myöhemmin sarjan on eliminoitava hahmo, joka tietäisi kertoa kapinallisille (ja potentiaalisesti jopa Luke Skywalkerille) Vaderin alkuperäisen henkilöllisyyden. Vader taas ei voi sallia Ahsokan elävän, jos hahmon halutaan olevan uskollinen itselleen petturijedien ja Anakinin historian tuhoajana.

Siksi olin itse hieman yllättynyt Ahsokan paluusta: tämä synkkä loppu kun olisi voitu väistää yksinkertaisesti pitämällä hahmo poissa sarjasta. Nyt sopii toivoa, että Dave Filonilla ja kumppaneilla on aikanaan rohkeutta tämä loppu sankarilleen kirjoittaa. Se nimittäin on se lopullinen testi Rebelsille niin lasten- kuin aikuistenkin sarjana katsottuna: tuossa kohtauksessa sarjan on vaarallisen helppo epäonnistua pahoin vähintään toisen yleisönsä silmissä.