Tag Archives: göransson

The Mandalorian and Grogu on kuin Aku Ankka -seikkailu, mutta se onkin enemmän Mandalorian-elokuva kuin Star Wars -elokuva

Posted on by
1

Sanon heti kärkeen kiertelemättä, että en erityisemmin innostunut The Mandalorian and Grogusta. En ennen elokuvan näkemistä, en sitä katsoessani enkä sen jälkeen. En ole esimerkiksi tätä kirjoittaessani katsonut sitä vielä toista kertaa, kun taas useimmat edellisistä viidestä Star Warsista katsoin jo ensi-iltavuorokautensa aikana kahdesti.

Mutta ajatuksia olen siitä tietenkin ehtinyt kypsytellä. Kuten tapana on ollut, tässä vaiheessa tähän vielä varoitus, että tämä kirjoitus spoilaa elokuvan sisältöä.

Olennainen päässäni pyörivä lause The Mandalorian and Grogusta ei ole ”this is the way”, vaan ”it is what it is”.

The Mandalorian and Grogu ei ole suuri valkokangaselokuva. Se ei ole Skywalker-saagan episodien veroinen kivijalka, jonka ympärille ja varaan franchise siitä eteenpäin rakentuisi. Se ei ole myöskään Solon tai Rogue Onen kaltainen yhden merkittävän tähän asti kertomattoman tarinan kuvittava standalone-leffa. Eikä se ole ole se ”cinematic event”, joka julkistettiin kolme vuotta sitten olevan Dave Filonilla tekeillä, ja jonka oli määrä yhdistää langat ja kääriä isoilla tapahtumillaan loppuun ns. Mandoverse-tarinat.

Itse asiassa The Mandalorian and Grogu ei ole edes selkeä jatko tai loppu omalle The Mandalorian -sarjalleen, sen tarinalliselle juonelle siis. Se ei siis ole sarjassa nähtyjen tapahtumien jatkoksi tarkoitettu elokuva siihen tapaan kuin vaikkapa Star Warsin ulkopuolella Serenity-elokuva (2005) oli valkokankaan kokoinen kunniakas jatko-osa alkuunsa lopetetulle, mutta rakastetuksi osoittautuneelle Firefly-sarjalle (2002). Se ei vie loppuun Din Djarinin ja ”Baby Yodan” tarinaa, eikä se oikeastaan edes kerro heistä tai heidän keskinäisestä suhteestaan mitään uutta, eikä se kerro, mitä tapahtui mandaloriaaneille kolmoskauden lopun jälkeen. Se ei vaadi katsojaltaan tarkkoja muistikuvia tai välttämättä tosiasiassa minkäänlaisia ennakkotietoja sarjasta, eikä siinä toisaalta tapahdu mitään, mikä olisi oleellista tietää myöhemmin hahmojen seuraavaa seikkailua katsoessa. (Ohjaaja-kirjoittaja Jon Favreaun mukaan leffan tarina ei olekaan elokuvaksi muokattuna se, mitä olisi tapahtunut suunnitellulla neljännellä kaudella, vaan aivan uusi, elokuvaksi ja sarjaa näkemättömillekin katsojille tarkoitettu tarina.)

Näiden vaihtoehtojen sijaan The Mandalorian and Grogu on yllättävänkin pienimuotoinen yksittäisseikkailu, joka vertautuu franchise-viihteessä aiempia Star Wars -elokuvia paremmin Marvel Cinematic Universen hahmojen omiin elokuviin. Se on kuin Aku Ankka -seikkailu, jonka aikana seikkaillaan siten kuin seikkaillaan, mutta jonka lopuksi sankarimme ovat jälleen Ankkalinnassa, entisissä asetelmissaan, minkään entisestä muuttumatta.

Näissä oloissa tuntuu oikeastaan vaikealta verrata The Mandalorian and Grogua aiempiin Star Warseihin. Tiedättehän: sijoittaa tätä nyt oikealle paikalleen 12 elokuvan joukkoon ”my ranking” -listalle, joka jokaisella Star Wars -fanilla jostain syystä pitää näistä elokuvista olla. Tämän hetken oma tuntumani on, että vaikka en sijoittaisi sitä omalla listallani aivan pohjimmaiseksi, on siinä vähemmän uudelleenkatseluun kannustavia elementtejä kuin niissäkin, joita pidän tätäkin epäonnistuneempina.

Tuntuuko The Mandalorian and Grogu minusta edes valkokangaselokuvalta? No, verrattuna The Marvelsiin (2023) tai Captain America: Brave New Worldiin (2025), miksi ei. Mutta kun tosiaan Star Wars -franchisessa elokuvan rima on tähän asti ollut korkeammalla, kipuilen kysymyksen kanssa.

Tehosteiden, lavasteiden ja minuuttipituuden kannalta Mandon ja Grogun leffaseikkailussa on kyllä suuruuden tunnetta verrattuna emosarjaansa, mutta sen käsikirjoitus on tarkalleen kahden The Mandalorian -jakson kokoinen. Panokset eivät ole korkeat, vaaran tuntu ei ole suuri. Koska se on myös kuvattu ja ohjattu samalla tyylillä kuin sarja, se käytännössä kolmen tuotantokauden jälkeen katsottuna tuntuu tv-elokuvalta.

Jos kirjoittaisin tätä elokuvakriitikkona, saattaisin seuraavaksi edetä vielä rajumpaankin tylytykseen. Mutta koska kirjoitan tätä Star Wars -blogiini, oletettavasti samanhenkiselle lukijalle, ymmärrän, että olisi väärin sanoa, että The Mandalorian and Grogu olisi aivan kaikilla tavoin huono.

Sarjasta tykkäävä katsoja, joka ei odota tältä sitä, mitä minä olisin omissa haaveissani seitsemän vuoden jälkeen viimein valmistuneelta uudelta Star Wars -elokuvalta odottanut, voi hyvinkin saada tältä sitä mitä toivoo: Mandon ja Grogun sujuvan seikkailun yhden elokuvaillan popcorn-viihteeksi.

On nimittäin muistettava se, että monille faneille The Mandalorian -sarja ja myös tämä elokuva edustavat peräti parasta Disney-aikaista Star Warsia. Itsekin sain tällä viikolla Threads-merkintääni vastakommentin siitä, kuinka Jon Favreau on kirjoittajan mielestä pelastanut koko franchisen.

Tästä tullaan siihen, mikä on syvin totuuteni, jonka ymmärsin yhä vain paremmin katsoessani The Mandalorian -sarjan uudelleen ennen tätä elokuvaa: minä olen Jon Favreaun kanssa liki perustavasti eri mieltä siitä, mikä on hyvää Star Warsia. Ja ymmärrän nyt vielä paremmin kuin sarjan alkaessa, että tämä ei ole arvottava erimielisyys, vaan nimenomaan mielipide-ero.

Jon Favreau rakastaa Star Warsissa hirviöitä, hämyisiä kapakoita ja taistelukohtauksia. Hän rakastaa galaktisen palkkionmetsästyksen ideaa, western-vaikutteista scifiä ja kaikkia originaalitrilogiasta muistuttavia elementtejä. Ilmiselvästi hän myös rakastaa George Lucasiakin innoittanutta 1930-luvun sarjafilmikerrontaa, jossa toimintakohtaukset ja hirviöhyökkäykset seuraavat toisiaan, eikä ensisijainen tarkoitus edes ole kertoa jatkuvajuonista, kehittyvää ja kasvavaa pitkää tarinaa.

Minusta taas tuntuu, että olen nähnyt noita lueteltuja elementtejä elämäni tarpeiksi Star Wars -tarinoissa (elokuvissa, piirretyissä, sarjakuvissa ja muissa oheistarinoissa) jo vuosia ennen The Mandaloriania. Ja aivan varmasti minä kaipaan Star Warsiltani juuri jatkuvajuonisuutta ja pitkiä tarinakaaria.

Rakastan tässä kuvitellussa universumissa mielikuvituksekkaita miljöitä, avaruusaluksia ja -olentoja, miksen myös teemoja altavastaajista ja hyvän voimista pahaa vastaan, mutta toivon tekijöiden käyttävän näitä ja muita minulle tuttuja elementtejä tavoilla, joita en ole nähnyt aiemmin, sen sijaan, että minulle tarjoiltaisiin tuttuja annoksia uudelleen ja uudelleen. Disney-aikaisista Star Wars -elokuvista ylivoimainen suosikkini on mielipiteet jyrkästi jakanut The Last Jedi (2017), koska sillä oli rohkeutta tehdä näin ja tehdä se vielä hyvin cinemaattisilla kuvilla ja leikkauksilla, vaikka täysin virhettömästi onnistunut episodi se ei minustakaan ollut. Sarjoista olen rakastanut eniten Andoria (2022-25), jännittävää vastarintatrilleriä liki realistiselta tuntuvassa diktatuurissa. Jos valittava on joko kokeellisen ja uutta yrittävän tai lisää tuttua hyvää tarjoilevan välillä, otan aina mieluummin edellisen: siis mieluummin Imperiumin vastaiskun kuin Jedin paluun. Vaikka senkin tiedän, että kokeellinen ja uutta yrittävä ei aina tarkoita mestariteosta: esimerkiksi The Acolytessa (2024) oli minustakin toteutuksen tasolla paljon ongelmia, mutta kyllä se minusta kiinnostava yritys oli.

Takaisin The Mandalorian and Groguun. ”It is what it is”, ja sellaisena sitä on arvioitava!

Niin kuin edellä jo totesin, elokuvaa on oikeastaan parempikin arvioida The Mandalorian -elokuvana kuin Star Wars -elokuvana. Ja jos elokuva olisi kaksi pitkää The Mandalorian -sarjan jaksoa – minuuttimitassa se voisi olla kolmekin, mutta tarina jakautuu kutakuinkin kahteen puoliskoon – nuo jaksot kuuluisivat sentään sarjan paremmistoon. Eivät aivan parhaimpiin, mutta positiivisesti mieleen jääviin kyllä.

Mandalorian-seikkailunakin arvioiden en silti voi välttää ongelmaani siitä, että minun makuuni elokuva kaipaisi muutakin kuin hirviöitä ja toimintaa jatkuvalla syötöllä. Tämä vika vaivaa minusta aika usein myös sarjaa katsoessani, etenkin kolmannella tuotantokaudellaan, mutta elokuvaa katsoessa ongelma korostuu, koska sitä on tarkoitus katsoa kerralla peräti 2 tuntia 12 minuuttia (aivan liikaa muuten). Minusta leffan toimintakohtaukset olivat sitä paitsi usein valitettavan mielikuvituksettomia ja aiemmin nähtyjä: esimerkiksi taistelu areenalla hirviöitä vastaan oli kuin Attack of the Clonesista ja taistelu Huttien kellarissa hirviötä vastaan oli kuin Jedin paluusta, eikä kummassakaan kohtauksessa ei ollut minkäänlaista uhkaa siitä, etteikö Mando taistelusta selviäisi, joten nekin piti ikään kuin vain jaksaa tuijottaa läpi jotain kiinnostavampaa odotellessa.

Mutta nyt olen taas harhautumassa. Nipistän itseäni: muista, että jotkut toiset pitävät tästä elokuvasta pitkälti juuri näistä syistä!

Minä pidin elokuvan elementeistä eniten näistä kolmesta.

Avauskohtauksesta lumiplaneetalla. Siinä Mando sai osoittaa tehokkuutensa palkkionmetsästäjänä, kenties paremmin kuin sarjassa koskaan. Sitä vielä seurasi yllättävän ihastuttava alkutekstikohtaus (Star Wars -elokuvien ensimmäinen lajissaan), jossa Ludwig Göranssonin erinomainen musiikki yhdistyi topgunmaisiin kuviin avaruusaluksista. En tiedä paljonko se oikeastaan liittyi Mandoon ja Groguun, mutta kyllä, alkutekstien päättyessä olin sitä mieltä, että elokuva oli alkanut mainiosti.

Rotta the Huttista, niin ikään yllättävää kyllä. Vaikka on koomista, että tämä oli nyt jo toinen Star Wars -sarjaan liittyvä elokuva, jossa sankarit pelastavat Rotta Huttia (The Clone Wars -sarjan aloittanut animaatioleffa oli edellinen), olin iloisesti yllättänyt, että Rotta osoittautui tällä kertaa näinkin harkituksi hahmoksi. Limaiset huttit ovat olleet Star Warsissa yksiselitteisessä pahisroolissa 1980-luvulta näihin aikoihin asti, ja se, että Favreau ja Filoni olivat kirjoittaneet Rottan (Jeremy Allen Whiten ääni) hyvää tarkoittavaksi olennoksi, joka pyrkii pois gangsterisukunsa ja Jabba-isänsä varjosta, oli jo lähtökohtaisen virkistävää. Hahmon draaman kaari oli myös onnistuttu kirjoittamaan aidosti koskettavaksi – kun vain pääsi yli joko siitä, että elokuvan ainoa varsinainen henkilödraaman kaari oli tosiaan varattu jättikokoiselle bodatulle toukalle. Tai siitä, että huttit puhuivat nyt sulavaa englantia.

Ja ”Grogun omasta seikkailusta” elokuvan puolivälissä. Odotin Grogun osoittavan elokuvassa jollain tapaa kasvaneensa, mutta vaikka sitä en kovin paljon saanut, sain kuitenkin hänet ensimmäisen kerran selviytymässä pitemmin ilman Din Djarinia ja suorastaan pelastamassa käärmeen myrkyn lamauttamaa isäpappaansa. Ilmiselvistä syistä vähäsanainen jakso sisälsi komediaa ja draamaa ja auttoi lunastamaan niitä odotuksia, mitä elokuva otsikollaan lupasi. Mandon ja Grogun suhde on The Mandalorianissakin parasta, ja elokuvassa tämä jakso on ainoa, jossa sitä koetellaan tai jossa siitä näytetään jotain uutta.

Mutta kun yritän keksiä elokuvasta muuta mukavasti mieleen jäänyttä – vaikka yksityiskohtiakin – alkaa minulla jo lyödä tyhjää. Voisin tietysti luetella joitain easter eggejä: Mandoa kyytsäävä karvainen kaveri Zeb Orrelios on Rebelsistä, Mandon pyydystävä kilpihattuinen palkkionmetsästäjä Embo on The Clone Warsista ja Nal Huttan viemäreissä hyökkäävät otukset ovat Jedin paluun aikaisista toimintafiguureista. Mutta oikeastaan sykähdyttävimmältä yksityiskohdalta tuntuu se hieno juttu kulissien puolelta, että Mandalorianin roolissa kreditoitiin alkutekstejä myöten näyttelevän Pedro Pascalin (ääni ja kasvot) lisäksi myös Brendan Wayne (puvussa nykyisin muulloin esiintyvä näyttelijä, John Waynen lapsenlapsi muuten) ja Lateef Crowder (stuntit).

Omalla tavallaan siinä on jotain viehättävääkin, että The Mandalorian and Grogussa koko galaksi ei ole vaarassa eivätkä panokset ole edes olevinaan suuret. Jos ja kun Disney-Lucasfilm jossain vaiheessa saa Star Wars -elokuvatuotantonsa tavoittelemilleen raiteille, minulle kelpaisi kyllä ihan hyvin, että jokainen elokuva ei yrittäisikään olla uusi episodi järjestysnumero. Jos Marvel Cinematic Universen kymmeniä elokuvia lusimalla olen jotain oppinut, niin ainakin sen, että jos jokaisessa elokuvassa pahis uhkaa koko maailmaa tai multiversumia, se vie vaaralta tehon kuin poika joka huusi sutta ikään.

Ongelma vain on, että jos panokset eivät ole suuret, elokuvan tarinan ja tapahtumien pitäisi olla itsessään riittävän mielenkiintoiset, jännittävät tai viihdyttävät.

The Mandalorian and Grogussa rima on matalalla. Se toimii toimintaviihteenä, mutta sisältää minun makuuni sellaisenakin kovin paljon tyhjäkäyntiä, toistoa ja ennen nähtyä. Siinä on hyviä pieniä humoristisia hetkiä, mutta niitä on liian vähän. Siihen on palkattu mukaan itse Sigourney Weaver Mandon pomoksi, ikään kuin vara-Leiaksi, mutta rooli on niin ohut, että roolitus jää lähinnä harmittamaan (paljon paremmin käytetään Martin Scorsesea neljäkätisen katugrillinpitäjän äänenä). On selvää, että se ei haluakaan hätkähdyttää ketään siihen tapaan kuin vaikkapa mainitut The Last Jedi tai Imperiumin vastaisku aikanaan, mutta olisi kai se voinut tarjota edes vau-hetkiä?

Ja ennen kaikkea: kun elokuvan otsikko on The Mandalorian and Grogu, ja kun näiden kahden hahmon välinen isän ja pojan suhde on kuitenkin 2020-luvun Star Warsin sympaattisimpia elementtejä, siinä on minun makuuni aivan liian vähän tunnetta näiden kahden välillä.

Toiminnan takana, tarinassaan ja temaattisesti, elokuva käsittelee Rotta Huttin kautta pyrkimystä löytää oma tiensä elämässä toisten odotuksista huolimatta. Se kuitenkin unohtaa kokonaan, että sen olisi kiinnostavaa kysyä tämä kysymys myös molemmista päähenkilöistään. Heistä Din Djarin on uskonnollisen kultin kasvattama palkkatappaja, joka isyyden valittuaan ja toisenlaisestakin mandalorealaisuudesta sarjan edetessä opittuaan luulisi tässä elämänvaiheessaan etsivän uutta tietä itsekin. Grogu taas on vasta lapsi, mutta Voimassa niin väkivahva, että hänellä voisi olla tärkeä rooli jedien palauttamisessa uuteen kukoistukseen, jos hän niin haluaisi, mutta Luke Skywalkerin luona aiemmin vieraillessaan ei halunnut. Mutta ei, Jon Favreau ei halua kysyä kysymyksiä siitä, mitä näistä kummastakin ”tulee isona”. Tässä elokuvassa Mando tulee ja ampuu ja Grogu seuraa hänen mukanaan, tulevaa pohtimatta kuten ennenkin.

Mutta se on minun makuni, se. Se, että minä täältä tähtiensotaveteraanien veljesliitosta en tule katsomaan The Mandalorian and Grogua kovin monta kertaa, ei tarkoita sitä, että muut ihmiset – yhtä hyvin fanit kuin kasuaalimmat katsojat – eivät saisi siitä pitää, vaikka sitten jopa enemmänkin kuin Disney-ajan tähänastisista aiemmista Star Wars -elokuvista. Oma suurin harmistukseni toukokuussa 2026 ei ole se, että The Mandalorian and Grogu oli tällainen, vaan se, ettei kahdestoista Star Wars -elokuva ollut jokin kunnianhimoisempi, elokuvallisempi elokuva.

Ensi-iltaan saapuu The Mandalorian and Grogu, koska mikään muu Star Wars -elokuvahanke ei ole sinne asti päässyt

Posted on by
1

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Enkä tarkoita vain tämän blogin ajautumista hiljaiseloon.

Ei, vaan tarkoitan sitä, että käsillä on nyt, toukokuussa 2026, kahdennentoista Star Wars -elokuvan ensi-ilta, ensimmäisen sitten The Rise of Skywalkerin (2019), ja sen elokuvan nimi on The Mandalorian and Grogu.

Vaihtoehtoisessa todellisuudessa kahdennentoista Star Wars -elokuvan ensi-ilta olisi ollut esimerkiksi jo vuonna 2020, kuten oli tarkoitus jatko-osatrilogian tuotannon aikaan – siis ennen kuin The Last Jedin kahtia yleisön jakanut vastaanotto ja Solon kaupallinen floppaus pakottivat tuotantoyhtiön tuumaustauolle. Tuohon aikaan – ja tämä on tietenkin silkkaa jossittelua ja spekulaatiota – kahdestoista Star Wars -elokuva olisi voinut olla Josh Trankin ohjaama Boba Fett -elokuva, Stephen Daldryn ohjaama Obi-Wan Kenobi -elokuva tai miksei vaikka Guillermo del Toron ohjaama Jabba the Hutt -elokuva – kaikki nämä projektit olivat aikanaan enemmän tai vähemmän kehitteillä, mutta kariutuivat joko projektien sisältä tai edellä mainituista olosuhdesyistä. (Obi-Wan-projektin tosin voidaan tulkita lopulta myös toteutuneen, tosin minisarjaformaattiin muovautuneena. Sen sijaan myöhemmällä The Book of Boba Fett -sarjalla ei ole mitään tarinallista tai tekijällistä yhteyttä tuohon aiempaan Boba-projektiin.)

Toisessa vaihtoehtoisessa todellisuudessa kahdennentoista Star Wars -elokuvan ensi-ilta olisi voinut olla vuonna 2022, kuten Lucasfilm vuonna 2020 tiedotti – ja sitä seuraavakin ensi-ilta oli tuolloin kalenterissa vuodelle 2024. Nämä olisivat voineet olla esimerkiksi Taika Waititin tai J.D. Dillardin elokuvat, joiden aiheista ei julkisuuteen kerrottu, mutta jotka tuohon aikaan olivat kehitteillä – tai toinen niistä olisi voinut olla Patty Jenkinsin ohjaama Rogue Squadron -elokuva, jonka Lucasfilm julkisti loppuvuodesta 2020 oikein X-Wingin sisältäneellä teaser-videolla. Mutta ei, emme saaneet näitäkään elokuvia. Todennäköisesti nekin kaatuivat yhdistelmään sisältösyitä ja olosuhteita: koronavirus pysäytti maailman elokuvatuotannot, Waititi täystyöllisti itsensä muilla hankkeilla, Jenkinsin osakkeet laskivat Wonder Womanin flopanneen kakkososan myötä ja varmasti erilaisia taiteellisia erimielisyyksiäkin jälleen ilmeni.

Uuden Star Wars -elokuvan rima kohosi kohoamistaan kuin loukkaantuneella urheilijalla, jonka on pitkittyvän tauon jälkeen vaikea palata kilpailuihin.

Keväällä 2023, kun Lucasfilm julkisti Star Wars Celebrationissa mahtipontisesti peräti kolme Star Wars -elokuvaa, niistä ensimmäisen ensi-illan piti olla jouluna 2025. Siitä ajankohdasta emme nyt toukokuussa 2026 ole enää kovin paljon jäljessä – mutta yksikään tuolloin julkistetuista elokuvistakaan ei ollut The Mandalorian and Grogu. Silloin tekeillä piti olla Sharmeen Obaid-Chinoyn ”New Jedi Order” -elokuva, jossa Rey rakentaa uutta jedijärjestöä episodi IX:n jälkeen, James Mangoldin ”jedien aamunkoitto” -elokuva ajasta 25 000 vuotta ennen tähänastisia elokuvia sekä Dave Filonin ”Mandoversen event-elokuva”, jonka saattoi arvella tarkoittavan suuramiraali Thrawniin liittyvää tarinaa.

Koska Filonin elokuvan oli määrä yhdistellä hahmo- ja juonilankoja Disney+-sarjoista The Mandalorian, Ahsoka ja The Book of Boba Fett (ja mahdollisesti myös tekemättä jääneestä Rangers of The New Republic -sarjasta), voi tietysti ajatella, että The Mandalorian and Grogu on jossain määrin tämän projektin perillinen tai paikkaaja.

Mutta ei se oikeastaan ole sitäkään, ja itse asiassa tuo Filonin elokuvakin saattaa olla yhä kehitteillä, vaikka Filoni ehti jo nousta Kathleen Kennedyn seuraajaksi Lucasfilmin pomona ja tulosvastuullisena tuottajana. Obaid-Chinoyn ja Mangoldinkaan elokuvia ei tietääkseni ole varsinaisesti vielä peruttu, mutta valmiiksi tai edes kuvausvaiheeseen ei tosiaan ole päässyt niistäkään yksikään. Eivätkä tähän uuvuttavaan luetteloon peruuntuneista Star Wars -projekteista edes mahtuneet kaikki mahdolliset ja tekeillä olleet projektit – sivuutinhan esimerkiksi Steven Soderberghin The Hunt for Ben Solo -elokuvan, joka on kyllä jo tekijä+otsikko -tasolla sellainen tapaus, etten todeksi uskoisi ellen tietäisi.

Toivon hartaasti, että jonain päivänä tästä kaikesta kuluu aikaa tarpeeksi niin, että joku Hollywoodin sisäpiiriläisjournalisti tai tulevaisuuden Lucasfilmin historioitsija kirjoittaa 2010-20-lukujen Star Wars -projekteista yhtä syväluotaavat kirjat kuin J.W. Rinzler teki originaalitrilogiasta George Lucasin itsensä toimeksiannosta ennen Disneyn Star Wars -aikaa. On nimittäin melkoinen saaga!

Mutta tämä kaikki kronikointi on itse asiassa jo sinänsä vastaus kysymykseen siitä, miksi uusi elokuva nyt kertoo Mandalorianista ja Baby Yodasta, anteeksi, siis Grogusta.

The Mandalorian and Grogu -elokuva on uusi Star Wars -elokuva siksi, että sen oli mahdollista sellainen olla. Tätä seuraava Star Wars -elokuva on – ellei sillekin ehdi vielä käydä kalpaten! – Shawn Levyn ohjaama Starfighter, aivan uusi tarina uusista hahmoista, joka on kuvattu viime talvena ja jonka pitäisi valmistua ensi-iltaan ensi vuodeksi toukokuulle 2027 eli Star Wars -franchisen 50-vuotisjuhliin.

Mutta tätä ennen Lucasfilmillä oli ilmeisesti näytön paikka lunastaa edes jollain tapaa ne toteutumattomat lupaukset, joita franchise on erilaisista elokuvahankkeista eri tasoisesti julkisuuteen, faneille ja Disneyn osakkeenomistajille tehnyt. Kun The Mandalorian -sarjan neljännen kauden tuotanto viivästyi Hollywoodin vuoden 2023 lakkojen vuoksi, jo vakiintunut koneisto oli todennäköisesti suhteellisen helppo suunnata siten, että neljännen tuotantokauden sijaan ryhdyttiinkin tekemään elokuvaa. Sarjan luoja Jon Favreau on kokenut Hollywood-kehäkettu, jonka kykyihin viihdetuotannon vakaana kipparina Lucasfilmin väistyvä pomo Kathleen Kennedy ja hänen seuraajansa Dave Filoni saattoivat luottaa.

Eikä vähimpänä: kypäräpäinen mandalorialainen ja hänen pieni vihreä suojattinsa ovat olleet 2020-luvun Star Warsin tuotannollisesti hapuilevan ja taiteelliselta tasoltaan värikkäästi vaihtelevan filmografian ylivoimaisesti onnistunein tuote. The Mandalorian -sarja (2019-23) ei välttämättä ole parasta episodi IX:n jälkeistä Star Warsia – omasta mielestäni sitä on Andor – mutta suosituinta se on ehdottomasti.

Mikä vielä merkityksellisempää, näkyy elokuvan nimessä. Mando ja Grogu ovat eittämättä viimeisimmät Star Wars -tarinoissa esitellyt suuren yleisön tunnistamat ja rakastamat hahmot. Etenkin he ovat sitä nimenomaan yhdessä, vaikka Baby Yoda -oheistuotteita myytiin hahmon silkalla söpöydellä yhdessä vaiheessa kuin hahmo olisi suorastaan synonyymi Star Warsin kanssa.

Sarjan emotionaalinen sydän, sen koskettavin ja koukuttavin juonilanka on nimenomaan siinä, miten uskonnollisista syistä kasvonsa piilottava palkkatappaja Din Djarin ikään kuin vastentahtoisesti, mutta vääjäämättä kasvaa rooliinsa Grogun tosiasiallisena huoltajana.

Tärkeä osa tätä onnistumista on mandalorealaisen eli Din Djarinin näyttelijän Pedro Pascalin kyky annostella tunnetta pieniin äänenpainoihin, eleisiin ja niihin harvoihin ilmeisiin, jotka häneltä sarjan aikana näemme. Useissa kohtauksissa ja kokonaisissa jaksoissa Mando jurottaa minusta aika jähmeästi, mutta kun hän toisen kauden viimeisen jakson lopussa julistaa sarjan pahikselle moff Gideonille (tämän omia sanoja ykköskauden lopusta lainaten!) tulevansa hakemaan lapsen, koska tämä merkitsee hänelle ”enemmän kuin voit koskaan tietää”, uskon hahmoa täysin. Ei ihme, että rooli on tehnyt Pascalista kansansuosikin, joka on päätynyt tekemään kokonaista uraa isähahmona muissakin rooleissa. Hieman huvittava sivujuonne tässä tosin on, että Mandon puvun sisällä taitavat tosiasiassa suuressa osassa sarjan ja varmaankin myös elokuvan kohtauksista olla Pascalin sijaan stuntit ja sijaisnäyttelijät.

Teemat perheestä, erityisesti isistä ja pojista sekä oman tien löytämisestä uudelle sukupolvelle ovat tietenkin laajemminkin syvällä Star Warsin ytimessä. Ne ovat tosin teemoja, joista suuri osa amerikkalaisesta viihdeteollisuudesta muutenkin ammentaa, mutta Star Warsille ne ovat ominaisia ja varmasti myös suuren yleisön silmissä luontevia, jos kohta osalle syvemmän pään faneille ehkä myös kuluneita ja vähän turhankin tuttuja tarinoiden rakennuspalikoita. The Mandalorianin versiossa teemasta on – tai siis sarjan alussa oli – tavallaan myös raikas oma ideansa: Mandon ja Grogun yhteydessä on kyse yksinhuoltajaisän ja orpolapsen kasvamisesta perheeksi, ei niinkään rikkoontuneen perheen eheyttämisestä, ja kaksikon dynamiikasta puuttuu kokonaan perheen tai hahmojen sisäinen valon ja pimeyden välinen taistelu.

Tuotteistuksen näkökulmasta ei ole mikään ihme, että Favreau peruutti heti tiivistunnelmaisen toisen kauden lopputekstien haihduttua pois sen dramaattisesta loppuhuipennuksesta, jossa Mando toimitti Grogun Luke Skywalkerin jedioppiin, päätyi mustan valomiekan vahinkovoittajana omalle polulleen ja vaikutti eroavan suojatistaan toistaiseksi. Sarjan kolmas kausi olisi varmasti ollut mielenkiintoisempi, jos se olisi uskallettu tehdä edes joltain osin ilman Grogua, mutta kun kansa haluaa avaruusiskää ja baby Yodaa, niin avaruusiskää ja baby Yodaa kansa saa. Niinpä hahmot palautettiin yhteen jo kausien välillä, eikä sarja sittenkään kasvanut alkuasetelmastaan eteenpäin.

Jos sen kiertelemättä sanoo: koko The Mandalorian and Grogu on niin ikään veto varman päälle. Kun se aikanaan julkistettiin, se oli ensimmäinen projekti vuosikausiin, jonka vaikkapa minä asiaa seuranneena saatoin hyvällä varmuudella uskoa myös valmistuvan. Tällainen se on varmasti ollut myös Lucasfilmin tai laajemmin Disneyn sisällä, ja tällainen projekti todennäköisesti kaiken sekoilun lopettamiseksi tarvittiin.

Se, mikä sitten onkin kyseenalaisempaa ja jää lähiviikkoina nähtäväksi, on se, tarvitsiko sitä yleisö.

Vaikka Disneyn tai Lucasfilmin päättävissä kokoussaleissa saatettiin muutama vuosi sitten ajatella, että Mandon ja Grogun elokuva on konseptina varma veto myös hittipotentiaaliltaan, minusta ei ole mikään yllätys, että niin sanottu pöhinä elokuvan ympärillä on erittäin vaisua eikä ensi-iltanäytöksiin näytä olevan minkäänlaista kansanryntäystä. Somekommentteja selaamalla käy nopeasti selväksi, että monen mielestä Mandalorian-elokuvaa ei olisi kaivattu. On lopulta hyvin eri asia diggailla kotisohvalla sarjaa, jonka tietää eräänlaiseksi oheistuotteeksi, kuin innostua siitä, että oheistuotetta tarjoillaan pääruokana.

Osalle yleisöä leffa varmasti tulee myös liian myöhään, momentuminsa ellei suorastaan parasta ennen -päiväyksensä ohittaneena: sarjan kolmannesta kaudesta on jo kolme vuotta ja pahimmasta Baby Yoda -huumasta vielä enemmän. Tuo kolmas kausi oli sitä paitsi selvästi edellisiä heikompi, ja se oikeastaan ehti jo kertaalleen kääriä sarjan juonilangat ihan kelvolliseen lopetukseenkin.

Esimerkiksi minun on vaikea innostua ottamaan The Mandalorian and Grogua vastaan sellaisella painoarvolla, jonka uusi Star Wars -teatterielokuva periaatteessa lähtökohtaisesti ansaitsisi. Leffan trailerit välittävät minulle pikemminkin sellaisen ”ihan kiva” -viban kuin vaikkapa Marvel-supersankarien yksittäisseikkailuelokuvat – ei suuren franchise-hetken tuntua, mitä tunsin vielä vaikkapa edellistä ensi-iltaan valmistunutta Skywalker-saagan ulkopuolista Star Wars -elokuvaa Soloa odottaessani. Neljännen kauden The Mandaloriania olisin tietysti katsonut – no okei, minä nyt katson kaiken Star Warsin – mutta että tästä oikein elokuva piti?

Jos The Mandalorian and Grogu floppaa ja jättää salit tyhjiksi, on mielenkiintoista nähdä, mitä Disney-Lucasfilmillä siitä päätellään. Tekeekö kypsän tulkinnan, että tämä ei ollut erityisesti yleisön haluama elokuvaidea? Ymmärtääkö, että uuden Star Wars -elokuvan odotusarvo on väistämättä inflatoitunut näinä ylitsevuotavina aikoina niin, ettei The Force Awakensin ja The Last Jedin katsojamääriin ja tuottoihin ole välttämättä enää mahdollista parhaallakaan elokuvalla päästä? Vai meneekö paniikkiin ja lähtee reivaamaan Starfighteria tai sen jälkeen tulevia, mahdollisesti kunnianhimoisempia, projekteja jollain tapaa vielä The Mandalorian and Groguakin turvallisemmiksi elokuvatuotteiksi?

Se jää tosiaan nähtäväksi. Mutta sitä odotellessa näemme siis uuden Star Wars -elokuvan, ja uusi Star Wars -elokuva seitsemän vuoden odotuksen ja pettymysten jälkeen on joka tapauksessa omalla tavallaan iloinen asia!

Itse asiassa en ollenkaan odota The Mandalorian and Grogusta mitenkään erityisen huonoa, jos kohta en mitään erityistä muutenkaan. Tämä taitaa kuvata suhdettani myös The Mandalorian -sarjaan: en ole siitäkään ollut missään vaiheessa valtavan innoissani, mutta parhaimmillaan (erityisesti kakkoskaudella) olen kyllä katsoessani nauttinut siitä viihteestä, mitä olen siitä kertaerinä annostellen saanut.

Leffan juoni-idea ei ole sama, jota sarjan neljännelle kaudelle oli suunniteltu. Favreaun mukaan sarjassa oli tarkoitus jatkaa siitä, mitä sarjassa olikin tapahtunut: pohjustaa yhteenottoa suuramiraali Thrawnin kanssa, johon liittyy myös tuleva Ahsoka-sarjan toinen kausi, mutta elokuvaan oli kuulemma kehitettävä tarina, joka toimii yksittäisenä myös sarjaa katsomattomalle yleisölle. Luvassa siis tuskin on Thrawn-juonen sijaan myöskään esimerkiksi suuria paljastuksia Grogun alkuperästä tai kamppailua mandalorealaisten henkisestä johtajuudesta.

Tosiasiassa emosarjankin 24:stä jaksosta useimmat ovat yhden jakson mittaisia yksittäisseikkailuja, jotka viittaavat toisiinsa tai edistävät niin sanotusti suurempaa juonta vain kevyesti. Vaikuttaa myös siltä, että vaikka elokuvassa on väitetysti jopa 3500 extranäyttelijää ja vaikka elokuvaa on kuvattu enemmän ”oikeissa” lokaatioissa kuin sarjaa, sille ominainen tietynlainen pienimuotoisuus – joka osittain liittyy sarjan budjettiin, osittain sen pääsääntöiseen kuvaustapaan The Volume -videoscreenkuplan sisällä ja osittain varmasti ihan käsikirjoituksiin – on valittu myös elokuvan tieksi. Leffankin budjetti on ”vain” 165 miljoonaa dollaria: muiden Disney-aikaisten Star Warsien hintalaput olivat kaksin- tai kolminkertaisia lukuun ottamatta Rogue Onea, mutta sekin oli tuntuvasti tätä kalliimpi jo ilman inflaatiokorjauksia.

The Mandalorian and Grogun tarinassa Uusi Tasavalta värvää Mandon ja Grogun (jostain syystä) pelastamaan Rotta Huttia eli Jabban poikaa – jota muuten pelastettiin myös yhdessä kaikkien aikojen Star Wars -inhokeistani, The Clone Wars -sarjan aloittaneessa pitkässä piirroselokuvassa. Tämän kehikon ympärillä luvassa on toimintakohtauksia Imperiumin sotajoukkoja sekä lukuisia hirviöitä vastaan taistellen kuten sarjassakin. Tutuista Star Wars -kasvoista mukana on ainakin Rebels-sarjan Zeb Orrelios, uusista taas muualta hyvin tuttu Sigourney Weaver ensimmäisessä Star Wars -roolissaan (ja trailereissa hyvin pitkälle ainoana ihmiskasvoisena näyttelijänä, muuten). Favreau ohjaa ja kirjoittaa yhdessä Filonin ja Noah Kloorin (The Book of Boba Fett) kanssa. Ludwig Göransson vastaa musiikista kuten sarjassakin, onneksi.

Myönnän, että yllättyisin iloisesti, jos trailerit paljastuisivat tarkoituksellisen hämääviksi, ja elokuvassa olisi ensimmäisen puolen tunnin jälkeen kyse jostain jännemmästä, josta ne eivät ole mitään paljastaneet. Mutta realistisesti ottaen: Jon Favreaun ja Dave Filonin Mandoversessä on yleensä ollut kyse juuri siitä miltä näyttää.

Jos siis elokuva näyttää ja tuntuu elokuvateatteriin siirretyltä tv-sarjalta, sekin voi johtua siitä, että sellainen se pohjimmiltaan on.

The Mandalorianin ykköskausi oli tuore ja tyylikäs, vaan harmi kyllä vähän tylsäkin (mutta oliko se vasta aloittelua?)

Posted on by
4

The Mandalorianin ensimmäinen kausi on viimein nähty Suomessakin. Noin kymmenen kuukauden viiveellä – mutta sentään sillä hopeareunuksella, että nyt pääsemme jatkamaan suoraan kakkoskauteen, kun perjantaista alkaen Disney+:ssa julkaistaan meilläkin jaksoja, jotka ovat uusia kaikille.

Kirjoitin aiemmin The Mandalorianin tuoreista aineksista ja toisaalta tuttuuden tunnetta tuovista suorista edeltäjistä. Tämä kirjoitus on niin sanottu virallinen kritiikkini The Mandalorianin ykköskaudesta. Samalla se sisältää ajatuksia kakkoskaudesta ja viittaa lopussa myös kakkoskauden näyttelijöitä koskeviin huhuihin.

Kuten tosiaan kirjoitin jo aiemmin, The Mandalorian on sarja, jota on todella mukava katsoa. Ainakin pari ensimmäistä jaksoa menee Star Wars -fanilta jo sitä ihmettä ällistellessä, että niinpä vain tosiaankin silmien edessä pyörii näyteltyä Star Warsia, joka näyttää ja tuntuu aidolta asialta, vaikka tähän asti tällaista on ollut olemassa vain niiden 11 elokuvan verran. Virnistelin varmasti leveästi pitkälle ekan jakson keston ajan.

Alkuihastelun jälkeenkin Jon Favreaun vetämä sarja tuntuu tuoreelta, koska se monella tavalla on sitä: eivät Star Wars -elokuvat tai animaatiosarjat ole olleet tällaisia yhden hahmon ympärillä pyöriviä, rytmiltään jopa rauhallisia westernejä. Sarjan lähimmät verrokit löytyvät pikemminkin SW-sarjakuvista, mutta koska kyse ei ole minkään aiemman tarinan filmatisoinnista tai suorasta kopiostakaan, läpeensä marinoitu fanikin on uuden äärellä. Ainakin itseni yllätti The Mandalorianissa positiivisesti se, että nyt on todellakin tehty jotain, joka on melkein kuin eri genreä kuin mihin on totuttu – samoin kuin se, että ollakseen perheystävällisen Disney+:n lippulaivasarja, The Mandalorian on yllättävän väkivaltainen, huumoriton ja muutenkin aikuisille suunnattu.

Suuret skriinit, pienet studiot. Nyt kun eka kausi on nähty, myös Suomen Disney+:sta löytyy The Mandalorianin ”making of” nimellä Disney Gallery: The Mandalorian.

Tätä taas ei välttämättä tarvitsisi edes mainita, tai sitten se olisi aivan oman postauksensa asia, mutta: The Mandalorian on teknisesti kaikin puolin ensiluokkainen ja se erityisesti näyttää todella hyvältä. Siis todella hyvältä. Suurelta osin valtavien screenien edessä studiossa kuvattu sarja kestää visuaaliselta ilmeeltään täysin vertailun Star Wars -elokuviin. Mittakaava toki näkyy: sarjassa ei juuri ole joukkokohtauksia, ja lähes koko ykköskausi sijoittuu melko mielikuvituksettomille syrjäseutuplaneetoille. Mutta tällaiset valinnat ovatkin varmasti olleet aivan järkeviä. Uudesta tekniikasta huolimatta paljon on tehty tutusti ja totutustikin: esimerkiksi sarjan läpimurtotähti ”Baby Yoda” on toteutettu pääasiassa nukkena (cgi-mausteilla), ja se eli hän todellakin tuntuu oikealta olennolta, jonka kanssa muut näyttelijät näyttelevät.

Jos siis George Lucasin Underworld-sarjahanke kaatui aikanaan siihen, että Star Wars -brändin arvoista kerrontaa ei vain ollut vielä alle 10 vuotta sitten taloudellisesti mahdollista tehdä telkkariin, tämän ongelman on todellakin aika korjannut. The Mandalorian napsikin jo ekalla kaudellaan yllättävänkin monta Emmy-palkintoa, eivätkä ne edes kaikki olleet tehosteteknisiä: gaalassa palkittiin mm. kuvausta, tuotantosuunnittelua ja musiikkia. Tosin on hyvä muistaa, että mikään halpis The Mandalorian ei todellakaan ole: noin 15 miljoonan dollarin jaksobudjetilla sarjan hinta on samaa tasoa kuin vaikkapa Game of Thronesin ökykalliina vain pari vuotta sitten pidetyn viimeisen kauden, ja Aku Louhimiehen Tuntemattomia sotilaita kunkin jakson hinnalla tekisi melkein kaksi.

Vielä kerran erikseen myös nämä kehut: merkittävä osa sarjan tunnelmaa on Ludwig Göranssonin erittäin, erittäin onnistunut musiikki. Western-elokuvat ja maailmanmusiikin mieleen tuova soundtrack paitsi sopii sarjaan, myös poikkeaa hyvin paljon John Williamsista ja hänen mukailijoistaan. Göransson itse on sanonut hakeneensa musiikilla Mandon ”kasvonilmeitä”, joita kypärän alta emme näe. Katsokaa ja kuunnelkaa nyt vaikka tätä musiikkivideota, joka heti saa ainakin minussa aikaan halun katsoa jokin jakso uusiksi:

Näiden kehujen jälkeen on kuitenkin myös todettava, että niin omanlaisensa ja eräissä piirteissään siis myös rohkea The Mandalorian onkin, paradoksaalisesti sen ykköskauden ongelma on se, että se on myös yllätyksetön ja tavallaan jopa tylsä.

Useimmissa sarjan jaksoissa nimihahmo-Mando menee jonnekin, tapaa siellä jonkun, menee seuraavaan paikkaan, seuraa toimintakohtauksia, jakso päättyy. Jaksot seuraavat kutakuinkin juuri niitä kliseitä ja trooppeja, joita jokainen avaruussarjoja aiemmin katsonut tunnistaa. Sarjasta saa oikein miettimällä hakea hetkiä, joissa yksikään pieni tai iso käänne varsinaisesti yllättäisi katsojan – lukuun ottamatta tietenkin ensimmäisen jakson loppua ja 50-vuotiaaksi kuvaillun kohteen paljastumista lapseksi, joka välittömästi alkoi kulkea nimellä ”Baby Yoda”. Sehän todellakin oli jakson USA:n ensiesityksen aikaan yllätys, joka hämmästyttävästi onnistuttiin pitämään siihen asti salaisuutena jopa huhuilijoilta. (Käytän lainausmerkkejä, sillä sarjan sisällähän hahmon nimi on pelkkä The Child eli lapsi.)

Pohjanoteerauksena The Mandalorianin kliseisyydelle voi pitää näyttelijänä paremmin tunnetun Bryce Dallas Howardin ohjaamaa nelosjaksoa The Sanctuary, jossa Mando tapaa Cara Dunen ja jossa hänelle tarjoutuu mahdollisuus asettua aloilleen puolustajaa tarvitsevaan rauhalliseen kyläyhteisöön. En edes osaa arvailla, montako kertaa olen nähnyt tämän saman tarinan Star Trekeissä, Farscapessa tai muissa sarjoissa jo vuosia sitten. Mutta monta.

Sarjan ”tylsyydessä” ei ole kyse pelkästä ennalta-arvattavuudesta, vaan myös siitä, kuinka vähän ykköskaudella oikeastaan tapahtuu. Esimerkiksi sarjan toinen jakso The Child kuluu kokonaan vain siihen, että Mando pääsee pois planeetalta, josta ”Baby Yoda” löytyi. Yksittäisten kohtausten tasolla sarjassa on yllättävän paljon täysin tapahtumattomia hetkiä, joissa Mando vain kävelee kadulla jonnekin.

Valituksessani ei ole kyse siitä, että välttämättä tahtoisin sarjassa tapahtuvan koko ajan paljon ja äkkiä. Päinvastoin, sillä tosiaan suorastaan pidän The Mandalorianin totuttua hitaammasta, westernmäisestä rytmistä. Uuden sarjan ykköskauden – saati sitten odotetun ensimmäisen näytellyn Star Wars -sarjan – ei kuitenkaan pitäisi tuntua näin…yhdentekevältä.

Vanha Star Wars -faniviisaus: Ennemmin tai myöhemmin kaikki tulevat Tatooinelle.

Syytän tällaisista ongelmista lähtökohtaisesti käsikirjoituksia, mutta jos haluatte toisenlaisen vastauksen, vika on nähdäkseni sarjan nimihenkilössä.

Mando ei kasva ainakaan vielä ensimmäisen kauden aikana hahmoksi, joka aidosti kantaisi oman sarjansa. Hän on vara-Boba ja vara-clinteastwood, vaitonainen ratsastaja – mutta hänen vaitonaisuuteensa ja nimettömyyteensä ei tunnu kätkeytyvän mysteeriä tai taustaa, joka tekisi hänestä mielenkiintoisen. Hänen ainoa luonteenpiirteensä on täydellinen omistautuminen kulloisellekin tehtävälleen ja toisaalta mandalorialaisten perinteille. ”Baby Yoda” on katalyytti, joka murtaa palan Mandon periaatteita, mutta ei oikeastaan muuta miehessä mitään: hän vain ottaa lapsen suojelemisesta itselleen pysyvän tehtävän.

Näyttelijä Pedro Pascalia on turha syyttää liikaa. Hän ei edes ollut itse puvun sisällä kaikkina kuvauspäivinä eikä ollenkaan mainitussa nelosjaksossa The Sanctuary, ja pelkällä tai pääasiassa äänellä on vaikea rakentaa nyansseja sinne, missä niitä ei käsikirjoituksessa ole. Tosin vertailuksi tekee mieli muistella, kuinka kokonaista hahmoa Adam Driver jatko-osatrilogiassa koko ajan tulkitsi myös maskin takaa, hahmon luonteen näkyen jokaisessa eleessäkin. Driver sanoikin haastatteluissa olevansa ”hyvin suojelevainen” siitä, kuinka Kylo Ren maskissaan ja toiminnallisissakin kohtauksissa liikkuu.

Mandon kaltainen ilmeetön naamiomies tarvitsisi ympärilleen toisia hahmoja, joiden avulla hänen sarjansa hengittäisi vapautuneemmin. Ykköskauden lopussa tällainen tiimi alkaa viimein muodostua, mutta valitettavasti myös Greef Karga (Carl Weathers) on hahmona melkoinen kädet vyötäröllä -patsastelija. Cara Dunessa (Gina Carano) on enemmän ainesta, mutta tähän mennessä sarjan sielulta tuntuu sen suosituin hahmo ”Baby Yoda”. Se oli ehkä aina väistämätöntä, mutta sarja tarvitsisi jatkossa kipeästi myös puhuvia, kasvoillaan näytteleviä hahmoja, joista katsoja välittäisi. Pelkän Mandon varassa sarja jää tarpeettoman kylmäksi ja etäiseksi.

(Nyt kun hahmoihin näin vahvasti menin, todettakoon, että ykköskauden muut keskeiset vierailijat vastasivat minusta monista kauden parhaista hetkistä. Eksentrisen elokuvaohjaajan Werner Herzogin etukäteen hämmästyttänyt roolitus pahikseksi oli jännittävää katsottunakin ja toisen ohjaajan Taika Waititin ääninäyttelemä droidi IG-11 toi kaivattua huumoria lähes kaikkiin kohtauksiinsa. Suosikkini oli silti vanha yrmy Nick Nolte rauhaa kaipaavana Kuiil-ugnaughtina, joka päätti toistuvasti mielipiteensä tyhjentävään repliikkiin ”I have spoken”. Kas siinäpä hahmo, jolla selvästi oli traaginen tausta, ja josta huomasin nopeasti kiinnostuvani enemmän kuin varsinaisista päähenkilöistä!

Tappajadroidi IG-11. Star Wars -tarinoissa alkaa olla jo pieni perinne, että niin sanotusti vakavammissa tarinoissa hauskimpia hahmoja ovat droidit.

Lohtua tuo kuitenkin se, että ainakin osa ykköskauden ongelmista vaikuttaa olevan pikemminkin tietoisia ratkaisuja kuin varsinaisia virheitä. Vähän samaan tapaan kuin The Force Awakensilla oli vaikea tehtävä käynnistää Star Wars -franchise uudelleen suuren yleisön silmissä, The Mandalorianin ykköskauden tehtävä oli johdattaa suuret yleisöt Star Wars -sarjojen pariin. Ja siinä missä TFA:n tilanteessa Disney-Lucasfilmin ratkaisu oli nojaaminen tuttuihin elementteihin äärimmäisen viihdyttävässä asussa, The Mandalorianin kohdalla linjaksi on valittu konservatiivisen rauhallinen uuden uran uurtaminen. Ei oikeasti olekaan mikään ihme, että The Mandalorian on kehujen keskiarvoltaan tykätyin Disney-aikainen iso Star Wars -nimike: siinä on riittävästi aivan uusia aineksia innostamaan monia, mutta ei kerrassaan mitään niin rohkeaa, että se suututtaisi ketään.

Toivoa sopii, että nyt kun ensimmäinen kausi on käytetty pitkälti asetelman esittelyyn, toisella kaudellaan The Mandalorian pääsisi vauhtiin. Ehkä hieman yllättäenkin Mando jatkoi ykköskauden lopussa matkaansa yksinään, mutta sarjaan esiteltyjen sivuhahmojen on lupa odottaa palaavan. Lisäksi – vaikka edellä kritisoin ekan kauden tapahtumattomuutta – sarjassa on kyllä vaivihkaa kylvetty siemeniä teemoille ja konflikteille, joissa on isojen tarinoiden aineksia.

Suurin niistä on tietenkin ”Baby Yoda”. Mistä lapsi on tullut, kuka hän on ja mitä Imperiumin perilliset lapsesta haluavat? Mitä merkitsee se, että näin vahvasti ”hyvään Voimaan” identifioituvaan rotuun kuuluva lapsi käytti seitsemännessä jaksossa pimeään puoleen yhdistyvää kuristustemppua? Lapsen 50 vuoden ikään mahtuu koko aiempi keskeinen Star Wars -saaga, mikä avaa jännittäviä mahdollisuuksia sekä lapsen alkuperästä että hänen aiemmsta vaiheistaan. Ja onko muka täysin merkityksetön sattuma, että lapsi on syntynyt samoihin aikoihin kuin Anakin Skywalker? (Kannatan itse tässä vaiheessa teoriaa, että ”Baby Yoda” paljastuu itse asiassa sen oikean Yodan klooniksi.)

Vaikuttaa myös siltä, että The Mandalorianin tulevien kausien suureen juoneen liittyy myös Mandaloren valtakunta ja mandaloriaanien kulttuuri, niin kuin näin nimetylle sarjalle sopivaa onkin. Ykköskauden lopun varsinaisen cliffhangerin koko avautumiseen tarvitaan melko pitkä oppimäärä Dave Filonin animaatiosarjoja, mutta lyhyesti sanottuna Moff Gideonin (Giancarlo Esposito) TIE-hävittäjän hylystä vapautumiseensa käyttämä ase Darksaber on erityinen valomiekka, jonka kantaja on usein sukupolvien aikana yhdistänyt Mandaloren klaanit. Jotenkin sapeli on nyt päätynyt Imperiumin ilkiölle (joka vaikuttaa kovasti sarjan pääpahikselta). Mikä siis on Gideonin tavoite? Entä päätyykö ase jossain vaiheessa Mandolle itselleen, ja johtaako symbolinen muinaisase Din Djarin -nimiseksi paljastuneen päähenkilön ottamaan vastuuta koko kansansa yhdistämisestä?

Olikohan Giancarlo Espositolla Darksaber hallussaan jo hänen pyörittäessään kanaravintolaketjua ja
huumekauppaa Breaking Badissa?

Saavumme kohtaan kirjoitusta, jossa viittaan suoraan huhuihin tulevasta.

Kolmas selvä täky tulevaan oli (sinänsä aika joutavan) viidennen jakson The Gunslingerin lopussa. Siinähän meille näytettiin hahmo Tatooinen autiomaassa, joka lähestyi jaksossa jälkeen jäänyttä Ming-Na Wenin näyttelemän hahmon ruumista. Kohtaus ei oikeastaan liittynyt yhtään mitenkään jakson tapahtumiin eikä näennäisesti edes Mandoon, mutta niin vain meille katsojille haluttiin näyttää, että joku siellä nyt sitten oli. Moni on spekuloinut, että kyse oli Boba Fettistä, joka teorian mukaan näin saapuisi haastamaan ”meidän Mandomme” kovimman ja pysäyttämättömimmän mandaloriaani-palkkionmetsästäjän tittelistä.

Toista kautta koskevat huhut ovatkin keskittyneet sarjaan huhuttuihin näyttelijöihin ja heidän rooleihinsa. Prequeleista tutun Temuera Morrisonin on kerrottu näyttelevän joko Bobaa tai jotain muuta kloonia. Timothy Olyphantin on väitetty esittävän Cobb Vanthia, joka onkin se toinen vaihtoehto The Gunslinger -jakson lopun hahmolle: Aftermath-kirjojen mukaan tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth on hahmo, jolla on hallussaan sarlaccin kitaan joutuneen Boba Fettin haarniska. Vanhan kunnon terminaattorinkukistajan Michael Biehnin on kerrottu roolia, jota huhuissa ei ole nimetty. Erään toisen avaruussarjan Starbuck eli Katee Sackhoff puolestaan palaisi mandaloriaani Bo-Katan Kryzen rooliin, jota hän tulkitsi myös animaatiosarjoissa.

Ja tietenkin: Rosario Dawsonin on väitetty antavan elävät kasvot animaatiosarjojen sankareista suurimmalle eli Ahsoka Tanolle.

Monet näistä, tämä viimeisin mukaan lukien, on uutisoitu tosiasioina uskottavissa viihdemedioissa. Jos jokin näistä osoittautuukin ankaksi, todennäköisesti useampi ei.

Olen itse kahden vaiheilla, miten suhtautua tähän nimirimpsuun. Yhtäältä on selvää, että erillisenä tarinana alkaneen The Mandalorianin täytyy kasvaa kakkoskaudellaan kiinteämmin kohti saagan aiemmissa tarinoissa kerrottuja tapahtumia. Sen juoneen kun on jo ykköskaudella kylvetty elementtejä, jotka liittyvät niin selvästi aiempiin tarinoihin: Imperiumin rippeet, Darksaber ja Mandalore, jopa jedit. Ja kuten edellä totesin, ennen kaikkea sarja minusta nimenomaan kaipaa hyviä ja toistuvia hahmoja Mandon rinnalle ja hänen vastustajikseen.

Toisaalta on vähintään pieni vaara, että The Mandalorian muuttuu kolmanneksi osaksi The Clone Warsin ja Rebelsin muodostamaa sarjajatkumoa. (Myös Rebels oli ensimmäisellä kaudellaan uusi tarina uusista hahmoista, mutta sen jälkeen se oikeastaan muuttui TCW:n jatkosarjaksi.)

Käytän sanaa ”vaara” siksi, että uuden sarjan vahvuuksia ovat kuitenkin olleet omaleimainen tyyli ja se, että ykköskausi ei edellyttänyt katsojaltaan syvällistä Star Wars -tarinoiden ennakkotuntemusta. Jos Bo-Katan Kryze on todella mukana ja jos hänen lisäkseen sarjaan tuodaan vielä 1-2 muutakin uutta mandaloriaanihaarniskaista hahmoa, aletaan puhua suorasta jatkosta The Clone Warsin ja Rebelsin Mandalore-jaksoille. Ahsoka taas on nykyisin jo sen tason Star Wars -hahmo, ettei hän noin vain enää edes asetu sivurooliin, vaan näyttämälle astuessaan kaappaa huomion itseensä samaan tapaan kuin itse Luke Skywalker (vaikka todennäköisesti Ahsoka kylläkin näyttäytyy The Mandalorianissa nimenomaan valmistautuen näin omaan sarjaansa tai elokuvaansa).

Pian tuo kuitenkin onneksi selviääkin. Kakkoskautta esitetään Disney+:lla samassa tahdissa meille kuin maailman mahtavillekin, eli ensimmäinen jakso huomenna perjantaina 30.11.

The Mandaloriania on kiva katsoa, koska se ei tunnukaan tutulta

Posted on by
2

Joidenkin mielestä The Mandalorian on parasta Star Warsia sitten Jedin paluun. Toisten mielestä taas… no, toisten mielestä se ei ole ihan niin hyvä. Juuri kukaan ei kuitenkaan tunnu varsinaisesti inhoavan sarjaa, mikä taitaa tehdä siitä keskiarvoltaan tykätyimmän Disney-aikaisen Star Wars -nimikkeen. Se on hyvä saavutus jo sinänsä.

The Mandalorianin ensimmäisestä kaudesta on tätä kirjoittaessani ”näytetty” Suomen Disney+:ssa viisi jaksoa kahdeksasta. Koska joka tapauksessa katsomme näin sarjaa täysin jälkijunassa verrattuna sen maailman ensi-iltaan, aion kirjata jonkinlaisen oman tuomioni ykköskaudesta vasta sen jälkeen, kun se on kokonaisuudessaan annettu suomalaistenkin katsottavaksi. Tässä kirjoituksessa muutama astetta neutraalimpi sana sarjan reseptistä.

Kirjoitus spoilaa The Mandalorianin tätä kirjoitettaessa Suomen Disney+:ssa julkaistuja ensimmäisen kauden jaksoja 1-5, mutta ei jaksoja 6-8 eikä tulevaa toista kautta.

”Baby Yoda” ja ”Mando”. Harvassa ovat tv-sarjat, joiden kummallakaan päähenkilöllä ei ole varsinaista nimeä!

Silläkin uhalla, että tämä lause menee sinne kritikoinnin puolelle: parasta The Mandalorianissa on se, että se on aivan oma eläimensä.

The Mandalorian ei muistuta tyyliltään tai tunnelmaltaan läheisesti yhtään Star Wars -elokuvaa. Eniten Rogue Onea, niin sanotun realisminsa vuoksi, mutta siihen, kaikkiin muihin elokuviin ja tietenkin myös Star Wars -animaatiosarjoihin verrattuna se on hidas ja rauhallinen. Oli toki etukäteen tiedossa, että pääkäsikirjoittaja-tuottaja Jon Favreau, tuottaja-ohjaaja Dave Filoni ja muut tekijät olivat ottaneet mallia Clint Eastwoodin westerneistä, mutta silti oli ehkä odottamatontakin, kuinka verkkainen ja vakava avaruuslänkkäri tämä ensimmäinen näytelmäsarja olisikaan.

Merkittävän osan tunnelmasta tuo se, että sarja ainakin tällä ensimmäisellä kaudellaan keskittyy niin voimakkaasti vaitonaisen ja nimettömän nimihenkilönsä (Pedro Pascal) ympärille. Koska Mandolla ei ole ”lasta” (joka sarjan ulkopuolella tunnetaan Baby Yodana) lukuunottamatta vakituisia juttukavereita mukanaan, hän ei turhia lörpöttele. Kohdattujen hahmojen kanssa vaihdetaan pakolliset sanat, kunnes yksinäinen cowboy jatkaa matkaansa.

Ja koska sarjan kerronnassa ei siis ole mukana myöskään toisaalla seikkailevia hahmoja, joiden kuulumisia katseltaisiin välillä, kerronta ei myöskään leikkaa Mandosta vähän väliä noihin toisiin hahmoihin. Tällainenhan on tavallista tv-sarjoissa, joiden jaksojen rakenteissa usein jopa suoraan erottuvat niin sanottu pääjuoni ja toisten hahmojen omat b-juonet, ja samoin Star Wars -tarinoissa, joissa planeetalta toiselle hypellään yleensä turhankin tihein aikavälein. Mutta ei siis The Mandalorianissa – edelleen ainakaan tällä ensimmäisellä kaudella.

Jossain toisessa sarjassa Nick Nolten ääninäyttelemä ugnaught (”I have spoken”) olisi ilman muuta kirjoitettu toisen jakson lopussa lyöttäytymään pysyvästi päähenkilön seuraan.

Sen verran Star Wars -kliseitä on sopassa mukana, että Mando on toki orpo. Kaukaisessa galaksissa se yleensä enteilee sitä, että päähenkilön kadonneeseen tai kuolleeseen vanhempaan vielä jossain vaiheessa törmätään. Toistaiseksi tämäkään tuttu piirre ei ole tehnyt Mandosta mitenkään tavanomaista kaukaisen galaksin protagonistia, mikä johtuu ainakin kahdesta seikasta: ensinnäkin The Mandalorianin päähenkilö ei ole leimallisesti ”nuori” siinä missä likimain tai kirjaimellisesti alaikäiset Anakin, Luke, Rey, Jyn, Ahsoka tai Ezra – ja toisaalta hän ei ole myöskään noiden kaikkien tavoin ”viaton”.

Päinvastoin, itse asiassa. Ehkä häkellyttävintä The Mandalorianissa on, kuinka huonosti koko perheen Disney+:n lippulaivasarjan päähenkilö käyttäytyy. Vaikka Mando toki pelastaa Baby Yodan hengen ja lunastaa sillä teolla itsensä sarjan hyvis-sankariksi, tätä hairahdustaan lukuunottamatta hän on ollut ja on sarjan alussa yhä palkkionmetsästäjä, joka todellakin harjoittaa ammattiaan, ja jolle ihmis- tai alienhenki on halpa. Esimerkiksi toisessa jaksossa Mando täräyttelee pyssyllään hengiltä suhteellisen viattomia jawa-parkoja, joiden kanssa sitä paitsi hetken kuluttua käy kauppaa, eikä sarjan kerronta häntä tällaisista surmatöistä edes mitenkään soimaa. Toisaalla sarjassa käytetään tappovälineenä muun muassa liekinheitintä. Sen jälkeen sarjan ikärajaa on ainakin minun kirjoissani melko vaikea perustella niin sanotulla fantasiaväkivallalla, jonka nimissä esimerkiksi Luke Skywalker voi huoletta sankaruutensa säilyttäen ammuskella laserpyssyllä haarniskaan verhoutuneita iskusotilaita.

Star Wars -tarinoista löydän tällaiselle päähenkilölle lähimmät vastineet oheistarinoiden eli niin sanotun expanded universen puolelta. Nimetöntä mandalorialaista sattumoisin kovasti muistuttavasta (palaan tähän myöhemmin) palkkionmetsästäjä Boba Fettistä on kerrottu etenkin sarjakuvissa tarinoita, joiden päähenkilö ei siis todellakaan ei ole mikään moraalis-eettisesti suoraselkäinen sankari. Viime vuosien parhaan Star Wars -sarjakuvan Doctor Aphran päähenkilö pettää jatkuvasti liittolaisiaan ja polttaa siltoja takanaan, vaikka toki oman draamansa edetessä on kehittänyt vähitellen omatuntoakin. Ja luonnollisesti Star Wars -kirjallisuudessa on pitkät perinteet kaikkien varsinaistenkin ilkiöiden nostamisesta omien seikkailujensa keskushenkilöiksi: Darth Vaderin, Maulin, Thrawnin ja niin edelleen.

Vaikka näissä kypärissä tuskin on tarkoitus kuvitella olevan sisällä päitä, niin kyllähän näiden esillepano melko brutaaliin väkivaltaan viittaa. Viesti kuuluu kutakuinkin: ”Imperiumin sotilaat, näin teille käy!”

Jos verkkainen tunnelma ja järkähtämätön päähenkilö ovat The Mandalorianin omaleimaisuuden keskeiset rakennuspalikat, on niiden päälle pinottu vielä monia pienempiä. The Mandalorianissa on esimerkiksi tuntuvasti vähemmän huumoria kuin Star Wars -elokuvissa tai sarjoissa yleensä: hymähdysten paikoista vastaa lähinnä sammakoita syövä Yoda-lapsi. Tai se, että Ludwig Göranssonin säveltämä tunnelmallinen musiikki pysyttelee suurimman osan aikaa ihailtavan kaukana John Williamsin tutusta sinfoniatyylistä (jota esimerkiksi standalone-leffojen Rogue Onen ja Solon säveltäjät vielä mukailivat).

Tuopa sarjaan oman tunnelmansa jopa jaksojen pituus. Kun lyhimmät The Mandalorian -jaksot ovat vain noin 30-minuuttisia, niihin rakentuu toisenlainen draaman kaari kuin tv-sarjojen jaksoihin tavallisesti. Perinteinen mainoskanavasarjan jaksopituus oli 22 tai 42 minuuttia, ja HBO vakiinnutti kaapelikanavien draamasarjojen jaksot pitkäksi aikaa noin tunnin mittaisiksi. Suoratoistoaikana, jolloin jaksojen pituudet tosiaankin voivat vapaammin vaihdella kunkin käsikirjoituksen tarpeiden mukaan, näistä on alettu lipsua, mutta syvälle sarjakerronnan luihin ja ytimiin ne ovat menneet. Kun The Mandalorianin eräistä jaksoista puuttuu se noin 10 ylimääräistä minuuttia, joilla ne olisi ennen vanhaan venytetty mainosslottien tarpeisiin, lopputulos tuntuu raikkaalta.

Minulle tämä kaikki yleisestikin tekee The Mandalorianista virkistävää katseltavaa – ja luulenpa, että muillekin. Itse asiassa uskon tämän omaleimaisuuden olevan aivan oleellinen syy sarjan hyvälle vastaanotolle. Vaikka olen muistaakseni joskus kirjoittanut, että Lego Star Wars: The Freemaker Adventuresiin ”tuhlattiin” täydelliseltä vaikuttanut SW-näytelmäsarjan lähtöidea (se sijoittuu Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun väliin ja kertoo romunkerääjäperheestä, joka sotkeentuu Imperiumin ja Kapinaliiton väliseen sotaan), olen nyt vain tyytyväinen siitä, että The Mandalorian erottuu liki kaikesta muusta franchisen tarjonnasta juuri tällaisenaan.