George Lucasin katkera kausi

Posted on 03/01/2016 by Aki Jörgensen

George-setä pääsi sitten uutisiin ympäri maailmaa haukkumalla The Force Awakensin ja kutsumalla Disneyä ”valkoisiksi orjakauppiaiksi”, joille erehtyi myymään ”lapsensa”.

Ei kovin hyvin pelattu. Mutta ei täysin pöyristyttävää.

Kyseinen haastattelu ilmestyi CBS:n Charlie Rosen haastatteluohjelmassa. Osia siitä ilmestyi nettiin jo aiemmin, ja minäkin ehdin kommentoida Lucasin puheita Star Wars -avioerostaan jo silloin. Kokonaisessa tunnin haastattelussa Star Warsin luoja George Lucas puhuu kiinnostavia urastaan ja asemastaan, ja se on kiinnostavaa kuunneltavaa.

Isot otsikot syntyivät ohjelman aivan lopusta löytyvästä kohdasta, jossa Lucas kutsuu Star Wars -elokuviaan ”lapsikseen” ja toteaa myyneensä ne ”valkoisille orjakauppiaille, jotka ottavat nämä asiat, ja…”

A New Hopen ohjaaja-kirjoittaja George Lucas ja The Force Awakensin ohjaaja-kirjoittaja JJ Abrams (kuva: Joi Ito, CC BY-SA 3.0)

Ikävästi sanottu, puhumattakaan poliittisesta ajattelemattomuudesta. Kun ohjelma esitettiin Yhdysvaltain televisiossa, Lucas pyysikin nopeasti anteeksi. Tuossa lausunnossaan Lucas amerikkalaiseen tapaan kehuu kuplille Disneyn Star Wars -franchiselle ottamaa suuntaa, kertoo olevansa ylpeä tuottaja Kathleen Kennedystä ja ohjaaja JJ Abramsista sekä muistuttaa, että hänhän se tosiaan oli, joka Disneyn soihdunkantajaksi valitsi.

Orjakauppiaat-sitaatin voimme sivuuttaa armeliaasti lipsahduksena, etenkin kun Lucas itsekin jättää lauseen kesken haastattelussa ja naurahtaa, selvästi tajuten heti menneensä liian pitkälle. Kiinnostavampaa onkin se, mikä tuota kohtaa edeltää ja miten Lucas kritiikkinsä perustelee. Lucas nimittäin puhuu haastattelussa pitkään Hollywoodin nykyisestä originaaliuden ja uskalluksen puutteesta, ja lopulta episodi VII:stä näin: ”He halusivat tehdä retro-elokuvan. Minä en pidä sellaisesta”, Lucas sanoo. ”Jokaisessa elokuvassani olen työskennellyt hartaasti sen eteen, että ne tuntuisivat täysin erilaisilta, erilaisine planeettoineen ja avaruusaluksineen, jotta ne tuntuisivat uudelta.”

Tässä Lucas ei suinkaan ole väärässä. The Force Awakens, niin nautinnollinen viihde-elokuva ja vauhdikas Star Wars -episodi kuin se onkin, on retro-elokuva, ja se työskentelee hartaasti sen eteen, jotta se ei tuntuisi erilaiselta. Autiomaaplaneetta ei ole Tatooine, Starkiller-tukikohta ei ole Kuolemantähti eikä autiomaan orpo ole Luke, mutta filmi painaa huolellisesti tuttuja nuotteja. Karkeasti ilmaisten The Force Awakens on kuin uusintaversio alkuperäisestä Star Warsista käyttäen uusia (erinomaisia) hahmoja. New Hope -juonimukaelmaa maustetaan lähinnä elementeillä, joiden voi katsoa olevan peräisin kahdesta seuraavasta Star Warsista (yodamainen Maz Kanata, Darth Vaderin Jedin paluun matkaa peilaava Kylo Renin sisäinen kamppailu). Niin paljon kuin The Force Awakensista pidänkin, ei minun ole vaikea pelata Lucasin tiimissä sen verran, että totean, että uutuuselokuva olisi saanut olla hieman rohkeampi, hieman erilaisempi ja hieman vähemmän retro.

Pitemmän päälle Lucasin puolustaminen on kuitenkin vaikeaa, koska on niin ilmiselvää, että George Lucas itse on vähintään yhtä merkittävä syy The Force Awakensin retrohenkisyydelle kuin JJ Abramsin halu mukailla vanhaa. Disneyhän osti Star Warsin tilanteessa, jossa huomattava osa yleisöstä oli pettynyt kaikkeen siihen, mitä brändi oli edellisten 15 vuoden ajan edustanut. Jonkun muun kuin Abramsin ohjaamana ja kirjoittamana lopputulos olisi todennäköisesti ollut hieman vähemmän uusintamainen, mutta iso kuva siitä, että The Force Awakens oli käytännössä väistämätöntä toteuttaa mieluummin varman päälle kuin riskejä ottaen, ei olisi muuttunut mihinkään.

Lucasin prequeleiden puolesta taas on sanottava, että rohkeuden puutteesta niitä ei ainakaan voi syyttää. Ohjaaja on oikeassa sanoessaan, että pyrki tekemään episodeista I-III erilaisia ja uudenlaisia. Eiköhän jopa Jar Jar Binksiä voi pitää rohkeana hahmona: tuskin kukaan ulkopuolinen olisi pitänyt hahmoa onnistuneena, mutta Lucas luotti itsepintaisesti visioonsa koomisesta sankarista. Hirvittävän väärässä, Binks-luuloaankin vääremmässä, Lucas on kuitenkin siinä päätelmässään, että katsojat olisivat inhonneet prequeleita riskien ottamisen vuoksi. Jos George Lucas olisi vuosiin kuunnellut kritiikkiä, hän tietäisi, että ei prequeleita haukuttu siksi, etteivät ne olleet edeltäjiensä kaltaisia, vaan siksi, että ne vain eivät olleet kovin hyviä elokuvia.

Minusta onkin surullista, että Lucasin tämän vuoden haastatteluista henkii katkeroituminen sekä Disneyä että hänen elokuviensa paljon kestäneitä faneja kohtaan. Jo ennen ensi-iltaa kuulimme Lucasin kutsuvan The Force Awakensia ”elokuvaksi, jota fanit tulevat rakastamaan” ja ”jota he ovat odottaneet”. Tämäkin oli vaisu kehu, ja itse asiassa se saattoi jopa olla kehuksi naamioitu tölväisy paitsi tekijöille, myös katsojille. Ilkeästi tulkittuna Lucas aliarvioi yleisöään: käytännössä kutsuu meitä tyhmiksi, koska pidämme JJ Abramsin viihde-elokuvasta emmekä ymmärrä hänen kunnianhimoisia prequeleitaan. Sama asenne vilahtaa heti Charlie Rosen ohjelman alussa, kun Lucas toteaa oscarittomuudestaan, ettei ”oscareita anneta suosituille elokuville”. Aivan kuin siis prequelit olisivat olleet oscarien arvoisia, elleivät olisi olleet suosittuja. Huvittavaa on, että samassa Charlie Rosen haastattelussa Lucas myös väittää oman mielipiteensä elokuvistaan olevan alhainen, ja että elokuviin jäävän aina paljon korjattavaa (joita hän, kuten tiedämme, on totisesti pyrkinytkin jälkikäteen korjailemaan).

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003), eräs suosittu elokuva, joka sai eräitä oscareita.

Ilmeisin asia, mitä lisäksi on pakko ihmetellä Lucasin kommenteissa: kuten hän omassa anteeksipyynnössään tunnustaa, Lucas itse valitsi tämän tien. Kukaan ei pakottanut häntä myymään Star Warsia, eikä ainakaan pakottanut häntä myymään sitä elinaikanaan tällä tavalla. Olen varma, että joku olisi ostanut Lucasfilmin ja Star Warsin oikeudet myös esimerkiksi sillä ehdolla, että episodinumeroitua tarinaa ei saa jatkaa. Mutta Lucas itse nimenomaan pyörsi päätöksensä sarjan päättymisestä kuuteen osaan ja käynnisti episodien VII-IX tuotannon – ja myi sen jälkeen yhtiönsä antaen kaiken vallan ostajalle. Sekä tietenkin sai kipulääkkeeksi neljä miljardia dollaria (runsaat kolme miljardia euroa), puhumattakaan nykyisistä Disney-osakkeidensa tuomista tuloista.

Katkeralle jupinallekin on silti mahdollista löytää ymmärrettävä selityksensä. Kauppoja hieroessaan Lucas nimittäin yritti säilyttää kontrollin luomukseensa, mutta Disney vaati viimeisen sanan oikeuden. Kauppojen julkistuksen hetkellä Lucasin ilmoitettiin toimivan uuden trilogian konsultanttina, ja ilmeisesti näin hetken aikaa olikin, mutta sitten Disney päätti luopua Lucasin käsikirjoitusluonnoksista. Viimeistään tämä ei tietenkään ollut suuren luojan mieleen – etenkin kun Lucas oli kauppavaiheessa pitänyt omia suunnitelmiaan isona osana myytävää tuotetta. Jossain vaiheessa hän oli jopa ehtinyt suunnitella tuottavansa episodi VII:n vielä kokonaan itse ja myyvänsä yhtiönsä vasta sen jälkeen.

Kyökkipsykologisesti George Lucas vaikuttaa tällä hetkellä sekä katkeralta että kateelliselta, kenties katuvaiseltakin. Häntä harmittaa, että fanit ovat tyytyväisempiä ilman häntä tehtyyn Star Warsiin kuin hänen edellisiin omiinsa. Kenties häntä jopa kaduttaa, että ylipäätään tuli myytyä – vaikka hän aina välillä yrittääkin olla urhea, puhuen ilostaan olla kerrankin Star Wars -katsomossa, muistuttaen ettei oikeasti halunnutkaan tehdä tätä trilogiaa enää itse ja maalaillen tulevia kokeellisia pieniä elokuviaan.

Red Tails (2012), Lucasin ideoima ja tuottama sotaelokuva, sai prequeleitakin huonommat arviot. Lucasia ei ole merkitty ohjaajaksi ei-SW-elokuvaan sitten American Graffitin (1973).

Henkilökohtaisesti toivon muuten hartaasti, että Lucas jonain päivänä saa valmiiksi jonkin näistä kokeellisista, ”haastavista ja aikuisista” elokuvistaan. Hän on puhunut halustaan tehdä niitä jo prequelien päivistä lähtien, mutta kukaan tuskin miljardööriä estää. Antaa tulla vain!

Charlie Rosen haastattelussa hän tosin kutsuu kokeelliseksi myös tuottamaansa Red Tailsia (jota sitäkään suuri yleisö ei ”ymmärtänyt”), ja viittaa lopuksi varsin suurin sanoin venäläisiin sadan vuoden takaisiin mestareihin, joiden tunteikkaan visuaalisen kerronnan jäljille hän haluaisi lähteä. Jätän päätettäväksenne, mitä tämä mielestänne sanoo Lucasin arvostelukyvystä – kuten sanottua, kunhan nyt yksikin noista elokuvista valmistuisi, olen hyvin kiinnostunut sen näkemään.

– – –

Charlie Rosen tunnin haastattelussa Lucas puhuu tosiaan muustakin kuin tästä aiheesta, muun muassa isäksi haluamisestaan, hänen ja Spielbergin välisestä ”oh wow” -tunteen tavoitteluun perustuvasta kilpailusta sekä nuoruuden tavoitteistaan, jotka tämänkertaisen kerronnan mukaan olivat olla isona ”kutakuinkin Michael Moore”, siis kantaaottava dokumentaristi. Oli Lucasista mitä mieltä tahansa, on hän mielenkiintoinen mies ja uransa elokuvantekijänä tärkeä. Toivoa sopii, että hänen Star Wars -suhteensakin vielä lientyy.

The Force Awakens: Kohti parempaa maailmaa

Posted on 18/12/2015 by Aki Jörgensen

Ovat ne varmasti olleet makoisat kahvit, jotka JJ Abrams ja Lawrence Kasdan ovat juoneet, kun The Force Awakensin aloituslauseen ovat keksineet: ”This will begin to make things right”.

Ihanan vaatimaton julistus elokuvalta, joka mukailee originaalitrilogiaa ja välttelee kaikkea prequeleissa nähtyä niin pitkälle, että sitä voi melkein kutsua laskelmoinniksi. Toisaalta repliikki sopii melkein tiivistetyksi elokuva-arvioksi: nyt kaksi kertaa seitsemännen Star Wars -episodin nähtyäni toivon, että se ei jää trilogiansa parhaaksi elokuvaksi – mutta että se trilogia kyllä saa oikein hyvän startin.

Kuten arvaatte, minulla on aika paljon sanottavaa, eikä siihen yksi postaus riitäkään. Kirjoitin reilun parintuhannen merkin arvion jo eilen kahden näytökseni välissä, enkä ole pahasti eri mieltä itseni kanssa nyt morning afterinäkään. Tässä kirjoituksessa yritän kuitenkin mennä pitemmälle siihen, kuinka onnistunut The Force Awakens onkaan elokuvana – ja toisaalta Star Wars -elokuvana, mikä on vähän eri asia. Jätän varsinaiset saagan juonipohdinnat seuraavaan postaukseen, mutta toki tämäkin kirjoitus ansaitsee varoituksen: Tämä kirjoitus spoilaa, ellet ole nähnyt elokuvaa. Ja jos et ole nähnyt, miksi luet tällä hetkellä tätä blogia etkä katso elokuvaa?

Autiomaaplaneettojen piti olla niin nähtyjä, mutta kyllä minä vaan mielelläni lähtisin Jakkun hylättyjä sotakoneita tutkiskelemaan! Hyviä paikkoja geokätköille.

Yksi toisen päivän pääajatuksistani oli, että niin voittopuolisen positiivisesti kuin The Force Awakens onkin nyt vastaanotettu, se saattaa vielä osoittautua sarjan ensimmäiseksi elokuvaksi, josta ei-fanit pitävät faneja enemmän.

Tarkoitan tällä sitä, että The Force Awakens on niin onnistunut viihde-elokuva, että on vaikea kuvitella, että kukaan sen kertaalleen katsova inhoaisi näkemäänsä. Oletan, että suurenkin yleisön arviot tulevat ulottumaan ihankivasta aivanmahtavaan, kun kerran prequel-vihansa tarkkaan tuntevien fanien ja kriitikoidenkin ensimielipiteet ovat painottuneet tämän asteikon yläpäähän. Mutta kun aika kuluu ja me fanit katsomme The Force Awakensin viidettä tai viidettäkymmenettä kertaa, elokuvan puutteista ja vioista voi vielä tulla sille isompia rasitteita kuin ensikatsomalla tuntuukaan. Tämä on tietysti ymmärrettävääkin (kuten tohtori Ian Malcolm eräässä aivan toisessa scifiseikkailusarjassa aikanaan opetti: ”Details emerge more clearly as the fractal curve is redrawn. Inevitably, underlying instabilities begin to appear.”), ja oli totta myös prequelien kohdalla: ei Pimeää uhkaakaan ensi-illan jälkeen nykyiseen tapaan vihattu.

The Force Awakensille voi käydä näin, koska se – päinvastoin kuin Pimeä uhka – ei juuri pysähdy haukkomaan henkeä. Episodi VII on niin keskeytymätön vuoristorata, että sen kyydissä ei ehdi tulla tylsää, mutta vuoristoratoja ei välttämättä ole tarkoitettu ajeltavaksi lukuisia kertoja. Jo toisella katsomiskerralla saattaa tulla huomanneeksi, että The Force Awakensissa on monta melkein pimeäuhkamaista (!) heppoista juonenkäännettä, jotka vain peittyvät elokuvan viihteelliseen sujuvuuteen. Aion tosiaan palata juoneen myöhemmässä blogimerkinnässä, mutta todettakoon, että tarkoitan nyt esimerkiksi sitä, onko galaktisen kartan etsinnässä Luken löytämisen avaimena oikeastaan mitään järkeä.

Tätä saa, kun tilaa ohjaajaksi JJ Abramsin, jonka kaikki pitkät elokuvat ovat juuri tällaisia vauhtihirmuja, joiden juonelliset ongelmakohdat ratkaistaan liian usein sattumankaupalla. Yrittäkääpä vain miettiä, millaisen ajan sisällä The Force Awakens tapahtuu. Alussa kuluu puolitoista päivää seesteisesti Reyn mukana, mutta markkinapaikalta Reyn ja Leian halaukseen vaikutetaan menevän samoilla silmillä. Niin, ja kun nyt vauhdista puhutaan, vastatkaapa myös tähän: Koetteko nähneenne sellaisen vuorokauden pikaseikkailun, joka perustelee paikkansa kaanonin seitsemäntenä episodina olemalla tärkein vuorokausi Skywalkerien sukusaagassa sitten Jedin paluun?

Vauhdin kätkemien juoniheppouksien lisäksi asia, jonka epäilen alkavan jossain vaiheessa ärsyttää kovan luokan Star Wars -hupsuja enemmän kuin satunnaista katsojaa, on The Force Awakensin samankaltaisuus A New Hopen kanssa. Kaikki haluavat saada käsiinsä tärkeän droidin, joka päätyy autiomaaplaneetalla orvon käsiin, joka pakenee Millennium Falconilla uuden isähahmon seurassa, jotta voidaan voittaa kokonaisia planeettoja tuhoava superase… Mikään näistä ei olisi ongelma yksinään, eikä moni olisi yhdessäkään (onhan teemojen toistuminen ja tarinoiden syklisyys ilman muuta kaikkia satuja ja myyttejä kierrättävän Star Warsin ytimessä!), mutta yhdessä ne tekevät The Force Awakensista melkein remaken. Tämäkin kelpaa varmasti katsojille, jotka inhosivat prequelien poliittisia ja romanttisia juoniosia ja kaipasivat nimenomaan originaalitrilogian menoa, mutta itse koen, että parhaassa mahdollisessa maailmassa originaalitrilogian kaltaisuuden ei olisi pitänyt tarkoittaa sen tapahtumien kopiointia. (Jos minun pitäisi nimetä elementeistä ikävin, osoittaisin Starkilleriä eli ”kolmatta Kuolemantähteä”: Jos pahisten uhka olisi toisenlainen, olisi muu toisteisuus helpompi sulattaa.)

Nürnbergin puoluekokous ei pettänyt odotuksia elokuvassakaan, mutta Starkiller-tukikohdan superaseesta en sano ihan samaa.

Mutta tällä en tarkoita sanoa, että olisin pitänyt The Force Awakensia huonompana toisella katsomiskerralla. Itse asiassa nautin siitä enemmän: kun en enää jännittänyt seuraavaa enkä katsonut analysoiden näkemääni verrattuna odottamaani, saatoin heittäytyä seikkailun vietäväksi. Ja sehän vie: aivan erinomaisesti, sitä paitsi. Niin hyvin, että elokuvan ongelmilta on kyllä oikein helppoa sulkea silmänsä.

Kiitos tästä kuuluu Abramsin ja Kasdanin lisäksi erityisesti näyttelijöille ja siis elokuvan hahmoille. Jos juoni onkin versiointi vanhasta, ovat Rey, Finn ja Kylo Ren todellakin jotain aivan uutta. Pidin suunnattomasti kaikista kolmesta, eikä minulla mitään Poe Dameroniakaan vastaan ollut – tämä vain jäi pääkolmikkoa vaatimattomammaksi hahmoksi. (Itse asiassa neljäs kantava hahmo oli BB-8, mikä ei toki pitäisi yllätys ollakaan – kantavathan Artoo ja Threepiokin A New Hopea hyvin pitkään jopa kaksin.)

Daisy Ridley oli aivan ilmiömäinen, ja on ilmiselvää, että hän sekä kantaa tämän trilogian erinomaisesti että nousee tähdeksi muutenkin. Rey on hahmonakin elokuvan kiinnostavin sankari: suuri surullinen yksinäinen, joka kuitenkin taistelee viimeiseen asti vastaan mahdollisuutta löytää uusi perhe elokuvan muiden hahmojen parista. John Boyegan hahmo on paljon trailerien välittämää kuvaa sujuvampi yhdistelmä komediaa ja tragediaa. Näyttelijöiden välinen, kaikissa haastatteluissa näkyvä aito ystävyys ja kemia on tallentunut valkokankaalle täydellisesti, ja niin paljon kuin monet muut Harrison Fordia kehuvatkin (ja miksipä eivät), minä nautin nuorten sankarien välisistä kohtauksista niin, että Han Solon tuominen mukaan kuvaan niinkin pian oli melkein harmi.

Silti Finn ja Reykin kalpenevat elokuvan ytimen, suunnattoman kiehtovan Kylo Renin rinnalla. Miten taitavaa elokuvallista hahmonrakentamista onkaan, että samassa elokuvassa sama tyyppi on vuorohetkin äärimmäisen paha, huvittavan koominen (raivonpurkaukset) ja katsojan sympatian kohde! Adam Driver on roolissa oikein hyvä, mutta tässä suurempi kiitos kuuluu ilman muuta käsikirjoitukselle. Minulle uusi trilogia näyttäytyy tällä hetkellä Reyn ja Kylo Renin kaksoistarinana (mutta ei kai nyt sentään kaksostarinana?).

Tämä taisi olla ainoa kuva, jossa uuden trilogian ydinvastaparit kohtasivat trailereissa? Elokuvassahan niitä oli useampiakin, mikä todistaa, että ihan kaikki ei ollut tv-spoteissa.

Olin jo kirjoittamassa jotain pienempien roolien hahmoistakin, mutta se pohdinta taitaa olla parempi jättää juonen käsittelyn puolelle. Tämä sen sijaan on vielä sopivaa sanoa tässä: ajattelematta sitä, kuinka The Force Awakens seuraa originaalitrilogiassa nähtyä (ja tietysti osittain juuri siksi), se on aivan ensiluokkaisen onnistunut ”Star Wars -elokuva”.

Se kuljettaa katsojansa mielikuvituksellisiin maailmoihin: tällä kertaa ilmastollisesti ja geologisesti tuttuihin, mutta toiseuden kulttuureiltaan kiehtoviin. Tälläkin kertaa mukana on monta lokaatiota, joita katsojana haluaisin tutkia tarkemminkin.
Se on täynnä kiehtovia hahmoja, joiden kaukaiseen galaksiin sijoitetut elämäntilanteet ovat kuitenkin kovin samastuttavia ongelmineen ja toivon mahdollisuuksineen. Tällä kertaa niitä on heti trilogian avausosasta alkaen tarjolla myös tarinan pahikselle.
Se on sujuva yhdistelmä seikkailua, toimintaa, draamaa ja komediaa. Niin paljon kuin prequelien hahmoja parjataankin, ne epäonnistuivat vielä pahemmin katsojan naurattamisessa, kun taas The Force Awakensia katsoessaan saa nauraa sekä hahmoille että hahmojen kanssa (molemmissa eilisissä näytöksissäni suurimmat naurut saivat BB-8:n sytkäri ja C-3PO:n ensiesiintyminen).
Se tuntuu luontevalta jatkolta sille, mikä on nähty edeltävissä episodeissa, ja perustelee siten järjestysnumeronsa.
Ja se koskettaa.

Ei epäilystä: Voima on herännyt. Mutta kunhan pääsen siihen juonipuoleen, voinkin aloittaa kysymällä, mitä se tarkoittaa…

Näillä saatesanoilla ensi-iltaan

Posted on 13/12/2015 by Aki Jörgensen

Vastaus

Olen tainnut mainita tämän jo aiemminkin, joten tuskin tätä enää kaapista tuloksi lasketaan: Oikeastaan toivon, että tämä The Force Awakensin ennakkomarkkinoinnin viimeinen kuukausi olisi mennyt toisin.

Kun ajatellaan, että esimerkiksi suurimpien päähahmojen identiteetit paljastettiin edes yhden lauseen tasolla ”romunkerääjä, ex-stormtrooper ja pilotti” vasta kahdeksan kuukautta sitten, ja että esimerkiksi alkuperäisessä casting-listassa puolitoista vuotta sitten olleen Max von Sydown roolia ei ole virallisesti paljastettu vieläkään, tuntuu suorastaan tuhlaukselta, millaiseen määrään videokuvaa, dialogia ja juonivihjeitä meidät on nyt viimeisen kuukauden aikana hukutettu. Kyllä, olisin tahtonut tietää, ketä Andy Serkis näyttelee jo kauan ennen sen paljastamista, mutta ei, ei minulle olisi enää nyt pari viikkoa ennen ensi-iltaa olisi tarvinnut antaa lisää dialogia häneltä.

Mutta koska paljastukset eivät näemmä lopu viime hetkilläkään, kokoan tähän muutamia viimeisen kokonaisen The Force Awakensia edeltävän viikon saatesanoja elokuvan tekijöiltä. Spoilereita nämä eivät ole, ja huhujen spoilereihin en tässä kirjoituksessa viittaa lainkaan. Sellaisenkin päätöksen tein, että tuottaja Kathleen Kennedyn äskettäisiä paljastuksia Episodi VIII:n näyttelijöistä en tässä blogissa spoilaa ennen keskiviikkoa – niiden kertominen spoilereita välttelevälle yleisölle olisi minusta suorastaan ilkeää.

Tv-spottien myöhemmän satsin kohtauksia: ”You might need this”.

Käsikirjoituksen synnystä: JJ Abrams kertoi taas yhden version The Force Awakensin käsikirjoituksen muotoutumisesta – ja, voin tyytyväisenä sanoa: tällä kertaa se on se, jota minä olen uumoillut oikeaksi koko ajan. Abramsin mukaan hän ja Lawrence Kasdan aloittivat käsikirjoituksen alusta Michael Arndtin lähdön jälkeen, koska Kasdan niin pyysi, mutta käsikirjoitukseen palasi nopeasti ”perustavia osia” Arndtin aikaisesta käsikirjoituksesta, kuten Reyn ja Finnin hahmot. Abrams antaa käsikirjoittajan vaihdokselle syyn kertomalla Ardntin pyytäneen 18 kuukautta käsikirjoituksen viimeistelyyn, mutta aikaa oli vain kuuteen. Kathleen Kennedy vahvistaa samaa toisaalla tekemällä selväksi, että George Lucasin poistuessa kuvasta tai Arndtin lähtiessä ei ollut kummassakaan vaiheessa olemassa valmista käsikirjoitusta, joka olisi siirretty syrjään: oli vasta kasa ideoita sellaiseksi.

Poistetuista kohtauksista: JJ Abramsin mukaan ensimmäinen leikkausversio oli noin 2 tuntia 40 minuuttia, mikä ei todellakaan ole kovin paljon elokuvalle, joka päätyi 2 tuntiin 15 minuuttiin. Ohjaaja lupaa poistettuja kohtauksia bluraylle.

Kenraali Organasta: JJ Abrams kertoo, että Leiasta ei tullut jediä, koska hän ”valitsi” johtaa mieluummin Kapinaliittoa ja myöhemmin Resistancea. Samalla ohjaaja-kirjoittaja tulee käytännössä paljastaneeksi, että myös vaihtoehto jedi-Leia oli harkinnassa – ja siitä peräti keskusteltiin Carrie Fisherin kanssa. Pieni sääli, minusta.

Veikkaukseni Force Awakensin ikonisimmista tapahtumapaikoista #1: tämä.

Kapteeni Phasmasta: Lawrence Kasdan vahvisti, että Gwendoline Christien rooli oli alunperin kirjoitettu miehelle, ja että se vaihdettiin aivan viime hetkellä, osin naisten puutteesta nousseen kritiikin vuoksi. Tämä oli huhu jo kahden vuoden takaa, ja siihen on koko ajan liittynyt lisäkaneetti, että rooliin olisi ensin harkittu Benedict Cumberbatchia. Huhun ensimmäisen osan uskoin koko ajan – mutta en uskonut, että syy muutokseen olisi tosiaan ollut nettikohina.

Snap Wexleystä: StarWarsNewsNet uskoo Greg Grunbergin hahmon olevan Aftermath-kirjassa (josta kirjoitin juuri) ensiesiintynyt Temmin Wexley. Mielenkiintoista!

Midikloriaaneista: JJ Abrams kertoo, ettei itse halua uskoa Voiman käytön olevan kiinni midikloriaaniluvusta, muttei halua tehdä Star Warsissa mitään, mikä olisi George Lucasin asettaman kaanonin vastaista. En ole suurin midikloriaanien vihaaja, mutta en pidä niitä tarpeellisinakaan. Silti: hyvä kuulla, että Abrams ei pyri retconnaaman Star Warsia (edes sen pöhköyksiä). Se oli yksi minunkin peloistani.

Trailerien repliikeistä: Harrison Ford puhuu harvinaisen vakavia Han Solosta ja kertoo, että trailerien Solo-repliikit tulevat leffassa vastaan toisenlaisessa asiayhteydessä kuin trailereissa. Ei yllättävää, mutta tässäpä viimeisille päiville spekuloitavaa, eikö?

Musiikista: Pätkä John Williamsin uutta Star Wars -musiikkia kuultiin 60 Minutes -ohjelman uutispätkässä. Toisaalla John Williams lupaa elokuvan soundtrackin koostuvan ”pääasiassa uudesta musiikista”.

Virallisista liturgioista: The Force Awakensin virallinen pressi-info ei tarjonnut kummoisia uutisia: tämmöisiä ”ei Jar Jaria” ja ”ei lopputekstien jälkeistä kohtausta” -tyyppisiä vain. Virallisessa mainospätkässä kaikki tekijät kehuvat IMAX-versiota, koska, no, tokihan.

Tässä kohtaa X-Wing Miniaturesissa jäisi ainakin vuoron toiminto tekemättä. Luulisi pelaajan joutuvan myös nostamaan stressimerkin.

Jo seuraavista elokuvista: Kathleen Kennedy puhuu standalone-elokuvista, muun muassa vahvistaen järjestyksen vaihtumisen (siirtynyt on Boba Fett -leffa, joka Josh Trankin piti ohjata). Väittää, että standaloneilla ei ole välttämättä tarkoitus luoda uusia elokuvasarjoja – vaikka on aivan ilmeistä, että sekä Rogue Onen uudelle hahmokatraalle että nuorelle Han Sololle on mahdollista visioida useampia elokuvallisia seikkailuja. Toisaalla, Abramsin valinta naisohjaajista Star Wars -ohjaajaksi olisi Ava DuVernay (Selma).

Ensi-illasta: Ensi-illan punainen matto -osuus lähetetään livestreamina Starwars.comiin. Sellaisesta kiinnostuneet, siis kello soimaan maanantain ja tiistain välisenä yönä. Mikä tarkoittaa, totta tosiaan: seitsemännen Star Warsin maailman ensi-iltaan on todella tätä kirjoittaessani vain reilu vuorokausi. A long time ago…

Sitten kun niitä trailereita alkaa tulemaan

Posted on 13/11/2015 by Aki Jörgensen

The Force Awakensin ensi-iltaan on vain reilu kuukausi, ja tällä viikolla elokuvan markkinointi tuntui lähtevän käsistä. Kolmen uutisia faniyleisöltä piilottelevien vuoden jälkeen Star Wars tuntuu purskahtelevan esiin kaikkialta, odottamatta. Ja vain pari viikkoa sen jälkeen, kun ohjaaja JJ Abrams vakuutti, ettei uusia trailereita enää tule, tupsahtelee uutta kuva- ja äänisisältöäkin esiin koko ajan.

Vain viikon sisällä olemme siis saaneet muun muassa kaiken tämän:

japanilaisen version trailerista (josta kirjoitin aiemmin erikseen)
tv-spotin, jossa Maz Kanata puhuu ”samoista silmistä eri ihmisillä”
tv-spotin, jossa Han Solo uskoo Reyn voivan tarvita blasteria

Samaan aikaan kaikkialta tuntuu samanaikaisesti purskahtelevan esiin haastatteluja. Muutama kiinnostava: Carrie Fisher haastattelee Daisy Ridleyä hyvin viihdyttävästi (Interview Magazine), Peter Mayhew arvioi kollegoitaan kutsuen mm. Ridleyä jäykäksi (Bmag), Ridley vastaa the kysymykseen Reyn vanhemmista (The Hollywood Reporter), Abrams puhuu muun muassa siirtymästä seuraavan episodin kipparille Rian Johnsonille (Wired), todella söpö Ridleyn ja John Boyegan yhteishaastatteluvideo (Asos) ja muotilehti Alluren jutut Reyn ja Chewbaccan (!) meikeistä. Unohtamatta Entertainment Weeklyn massiivista tieto- ja kuvapakkausta lukuisine juoniuutisineen!

Falcon lähestyy Maz Kanatan linnaa. Trailereista voimme yhdistää, että pian järven yllä lentävät taistelualuksetkin…

Itse asiassa, kaiken tämän edessä tunnistan päästäni kieroutuneen ajatuksen: kun olemme kestäneet näin lähelle ensi-iltaa näin vähällä, alan pelätä, että meille näytetään ja kerrotaan nyt viime hetkillä liikaa. Yritän kuitenkin karistaa ajatuksen muistuttamalla itseäni siitä, että trailerit ja tv-spotit keskittyvät edelleen pääasiassa elokuvan alkupuolelle, ja useimmat uudet kuvat tuntuvat olevan naapuriottoja aiemmin nähdyille (kuten tuoreimman tv-spotin hieno toimintakohtaus Jakkun torilta).

Tässä muutama huomio näistä, ja aika monet näistä liittyvät EW:n haastatteluihin. En spoilaa niitä ja trailereita enempää, eli en mene tässä huhuihin:

Eräs huhu vahvistuu väkevästi trailereista ja haastatteluista: Rey on tosiaan jäänyt yksin Jakkulle, mutta hän ei välttämättä ole orpo. Ilmeisesti Rey on odottanut perhettään palaavaksi pitkään, ja saattaa odottaa yhä elokuvan alkaessa. Se, onko tuo perhe meille tuttu vai ei, paljastuu varmasti vasta joulukuussa. Oli miten oli, odotan mielenkiinnolla, mikä ylipäätään on selitys, miksi mikään perhe hylkäisi lapsen yksin autiomaaplaneetalle.

Rey ei tunne Luke Skywalkerin tarinaa, mutta Finn tuntee – First Orderin näkökulmasta, jossa Luke on pahis, joka tuhosi jalon Imperiumin. Tämä on minusta vähintään yhtä kiinnostava näkökulma kuin trailerista paljastunut suhtautuminen Voimaan legendana. Kenties Luke Skywalker on Finnille kuin Osama bin Laden: paha kaiken takana, joka ehkä yhä piileskelee jossakin, ja joka pitäisi ehdottomasti saada tapettua, jotta kaikilla kunnon kansalaisilla olisi rauha sydämessään? Ja tähän tietenkin yhdistyy Kylo Renin näkökulma, jossa Darth Vader on aikanaan aloittanut jotain, jonka tämän innokas oppipoika uskoo saattavansa loppuun. Millaisenakohan Kylo Ren on kuullut Vaderin tarinan? Siihen ei taida kuulua pelastuminen Voiman pimeältä puolelta…

Niin paljon kuin haluankin tietää, mitä Lukelle kuuluu, olen koko ajan kiinnostuneempi tapaamaan Reyn. ”I’m no-one”? Yeah, right.

First Orderin suurjohtaja Snoke on paitsi valtavan voimakas, myös ”oudon haavoittuva” – sanoo ainakin hahmoa tulkitseva Andy Serkis. Ja, niin, Serkisin mukaan Snoke on uusi hahmo, joten sinne viimein menevät minunkin usein toistamani Darth Plagueis -spekulaatiot (oh well). Snoke on kutkuttava arvoitus ja hyvin mahdollisesti uuden trilogian todellinen pääpahis, joten en usko arvoituksen kaiken SW-perinteen mukaisesti ratkeavan kovinkaan pitkälle vielä tässä trilogian ensimmäisessä osassa. Siinä me näemme hänet, mutta emme välttämättä saa juurikaan tietää, kuka tai mikä hän on.

On pitkään ollut selvää, että Lupita Nyong’on motion capture -näyttelemä hahmo Maz Kanata olisi ”tämän elokuvan Yoda”, mutta en osannut odottaa näin kirjaimellista versiointia. Entertainment Weeklyn haastattelun mukaan Maz Kanata on yli tuhatvuotias, ja hänen julisteessa suojalaseihin verhotuissa silmissään on salaisuus. Minulla on huhujen puolelta aavistukseni, mikä tuo salaisuus voisi olla, mutta saatan olla väärässäkin – voihan se olla jotain Ryhmä-X:n Kykloopin kyvyn tapaistakin. Spoilaamatta mietin, että tv-spotin repliikki ”samoista silmistä eri ihmisillä” saattaisi liittyä yksinkertaisesti Maz Kanatan ”silmäkeskeiseen” ajatteluun, eikä välttämättä suinkaan reinkarnaatioon (kuten jotkut ovat epäilleet, ja ei sekään neitseellisen syntymän ja midikloriaanit sisältävässä saagassa mahdotonta olisi!). Silmäidea on muuten kehittynyt elokuvanteon aikana: vuosi sitten vuotaneissa luonnoskuvissa varhaisella Maz Kanatalla ei ole kakkuloita.

Päätellen metsäkuvasta, Daisy Ridley menee ilmeisesti läpi elokuvan samoissa vaatteissa. John Boyega saa sentään vaihtaa stormtrooperin univormunsa Poe Dameronin takkiin, mutta sekin tapahtunee aivan elokuvan alussa. Tämä viimeistään saa minut epäilemään, että The Force Awakens tapahtunee hyvin lyhyen ajan sisällä: korkeintaan parin vuorokauden aikana, veikkaisin. Tämä tekisi siitä ”nopeimman” Star Wars -elokuvan.

Billie Lourd vasemmalla, kenraali Organa keskellä, amiraali Ackbar oikealla (ellei ylentynyt ole hän).

Toisen tv-spotin Vastarinnan tukikohta-kuvassa (jossa Leia seisoo selin) näkyy amiraali Ackbarin (jee!) lisäksi vasemmalla Carrie Fisherin tytär Billie Lourd. Lourdin roolia ei ole paljastettu tätä ennen, mutta nyt kai viimeistään voivat spekulaattoritkin uskoa, että se ei ole ”nuori Leia flashbackissa”.

Toisessa tv-spotissa vilahtaa myös jotain, joka näyttäisi blokkaavan valomiekan. Expanded universe -laina? Vai Ralph McQuarrien vanhan valomiekkaa-kantavat-stormtrooperit -konseptin sovellus?

Aiemmat episodit, osa 6: Sithin kosto ja aluton loppu

Posted on 05/11/2015 by Aki Jörgensen

Ja niin saavumme tämän kirjoitussarjan loppuun. Prequel-trilogian päätösosaan, jonka toiset niputtavat laadullisesti samaan pinoon edeltäjiensä kanssa, mutta joka esimerkiksi nettiäänestyksissä usein sijoittuu kolmanneksi tai jopa toiseksi parhaaksi Star Wars -elokuvaksi. Star Wars Episode III: Revenge of the Sithiin, jonka George Lucas itse uskoi olevan se elokuva, jonka yleisö odotti Episodi I:n olevan.

Kahteen edeltäjäänsä verrattuna Sithin kosto onkin sen verran toista maata, että episodit perätysten katsottuna (ja, voin kertoa lähiajoilta omakohtaisesti todistaen, perätysten niistä kirjoittaessa) se voi tuntua ansaitsemaansakin paremmalta elokuvalta. Voin kuvitella, että Star Warsiin ohimenevällä mielenkiinnolla suhtautuva satunnainen katsoja ihmettelee kahta ensimmäistä prequelia katsoessaan, mistä koko saagan valtava arvostus olikaan peräisin, ja tätä katsoessa taas tuumaa vähintään jotain kelvollisesta viihteestä.

Kloonisodat jäivät episodien väliin ja animaatiosarjaan, mutta kyllä näissä loppukahinoissakin sentään annetaan vastinetta alkuskrollin aloitussanalle ”War!”

Saagan luonteesta johtuen Sithin kosto on itse asiassa hyvin erikoinen blockbuster-elokuva – tai ainakin oli sitä ennen kuin Christopher Nolanin Batman-trilogia teki synkistä tarinoista muotia ison rahan leffoissa. Kyseessähän on suuren tragedian traagisin kohta, jossa edellisten osien sankari kääntyy pahaksi, eikä pelastu pimeydestä lopputeksteihin mennessä. Pelkkää prequel-trilogiaa katsoen Anakin Skywalkeriin on tähän mennessä liitetty lukemattomien mytologioiden valitun sankarin piirteitä ja neitseellistä sikiämistä myöten jopa Kristus-myytin hahmoa, mutta tässä eräänlaiseksi lopuksi tarkoitetussa episodissa nämä ihanteet uppoavat laavaan. Shakespearen tragedioiden sankarit menettävät kaiken, tämän sarjan sankari pettää ystävänsä ja tappaa viattomia lapsia.

Koska kyse on esiosasta, tämä ei tietenkään ole tarinan loppu, ja jokaisen katsojan kai pitäisi se katsoessaan tietää. Mutta tämä oli yhden sukupolven Star Wars -trilogian loppu – ja sitä paitsi Suomessa ikärajalla K11 markkinoitu päätösosa, jonka edellisiä osia oli aiheellisesti syytetty lapsellisiksi. Vuosia myöhemmin lapsiyleisölle tehtiin The Clone Wars -animaatiosarjaa, jossa lastentappaja-Anakin jälleen/viimein esiintyi sankarillisena, nuoren katsojan samastumiskohteena. Sanotaan mitä Sithin kostosta tahansa, se on ainakin lähtökohtaisesti rohkea elokuva – ja olen tyytyväinen, että George Lucas kaikesta huolimatta uskalsi toteuttaa sen valmiiksi elokuvaksi näinkin aikuisessa muodossa.

Huppuhahmossaan Sidious on ehkä vähän liikaa käkättävä superpahis, mutta tämä Palpatinen pirulainen se kyllä pistelee trilogiassa parastaan.

Sithin kosto esimerkiksi uskaltaa rauhoittua, vaikka käynnistyykin trilogian isoimmalla avaruustaistelulla. Niin sanottu viettelyjakso on yllättävänkin pienimuotoista draamaa, eikä Palpatinea upeasti tulkitsevan Ian McDiarmidin sivistyneen paholaisen loppupeli peity efekteihin tai taisteluihin. (Jakson huipentuma, Darth Plagueis -valheen sisältävä oopperakohtaus, tietenkin pitää sisällään melkoisen efektin, mutta sen savukäärmeiden hämmentävä piirileikki taustoittaa dialogia täydellisen pehmeästi.)

Elokuvasarjaksi, jonka alle (ja paikoin ylle) useimmiten on episodien alusta loppuun asetettu John Williamsin sinfoninen äänimatto, Sithin kostossa on hämmästyttävän monta musiikitonta hetkeä. Dialogittomat kohtauksetkin, joita niitäkin on Star Wars -elokuvaksi monta, on maltettu olla kuorruttamatta tunteita alleviivaavilla nuoteilla. Kohtaus, jossa Anakin ja Padme vain tuijottavat (tietämättään) toisiaan ikkunoista ratkaisun hetkellä, on suosikkini koko elokuvassa.

Muutenkin on vaikea välttyä tunteelta, että itsepäinen George Lucas olisi tätä episodia tehdessä sittenkin kuunnellut faniensa ja kriitikoidensa ääniä. Erityisesti Kloonien hyökkäykseen verrattuna Sithin koston efektit palvelevat tarinaa, olematta itsetarkoitus tai juonen ripustusnaru. Dexter-baarimikon ja Kaminon kloonaajien kaltaisista CGI-hahmoista on jälleen palattu toteuttamaan toiseutta maskeilla, kuten wookieeiden paluu ja Utapaun pitkänaamat todistavat. Planeettojen luonteva vilahtelu tuo samalla episodiin koko sarjassa kaivattua suuren galaksin tuntua: tässä sotaa todella käydään samanaikaisesti joka puolella, eikä kaiken merkittävän tarvitse tapahtua Tatooinella. Kameran kömpelöstä hyppelystä planeetalta toiselle ei ole kokonaan päästy, mutta parhaimpina hetkinä se on korvattu komeilla montaaseilla samanaikaisista tapahtumista, kuten Imperiumin syntysanoja lausuttaessa Coruscantilla ja Darth Vaderin ”huolehtiessa” samaan aikaan separatistijohtajista Mustafarilla.

Yksikään hahmoista ei myöskään tällä kertaa tunnu vain kulkeutuvan kohtauksesta toiseen, mikä tosin voi johtua siitä, että erityisesti Padmen rooli on kutistunut aktiivisesta toimijasta katalyytiksi. Monet takiaishahmot Threepiosta lähtien ovat suorastaan sivurooleissa, eikä Jar Jar Binks sano Sithin kostossa sanaakaan. Episodi III:n komediattomuus on muutenkin pysäyttävää, jälleen erityisesti verrattuna enemmän tai vähemmän onnistuneilla gageilla vuorattuihin edellis-prequeleihin. Paikoitellen nämä tunteet vievätkin pidemmälle: Sithin kosto ei parhaina hetkinään tunnu lainkaan Pimeän uhan ohjaajan ohjaamalta.

Edelleen sykähdyttävä Order 66 -montaasi. Jos joulukuussa näemme First Orderin, missä ovat ne loput 64?

Mutta jotta Sithin kostoon voisi suhtautua näin, on paitsi katsottava sormien läpi Pimeästä uhasta ja Kloonien hyökkäyksestä tuttuja hölmöyksiä (”Only a Sith deals in absolutes!”, linjaa absoluuttisesti Obi-Wan), myös ja ennen kaikkea veistettävä joukko asetuksia kiveen.

On esimerkiksi hyväksyttävä, että myyttiset Kloonisodat, joista prequel-trilogian piti vuosien 1983-1999 odotusten mukaan kertoa, jäivät episodien väliin. On kuviteltava tapahtuneeksi Anakin Skywalkerin ja Obi-Wan Kenobin ystävyyden kehittyminen, koska valkokankaalla siitä on nähty vain viitteitä. Niin ikään on kuviteltava Anakinin sankarillisuuden vähittäinen lipuminen kohti pimeyttä, koska Pimeän uhan kiltin lapsen jälkeen Kloonien hyökkäys tuntui esittelevän jo kovaa vauhtia pimenevän jedioppilaan. On myönnyttävä siihen tosiseikkaan, että monet Kloonien hyökkäyksen kiinnostavimmat juonilangat jäävät vaille ratkaisua, ja että tuossa kakkososassa esitelty särmikäs pahis kreivi Dooku siivotaan heti tämän episodin alkajaisiksi pois kuvioista, korvattavaksi tämän episodin CGI-hirvityksellä kenraali Karmivalla.

Ehkäpä on hyväksyttävä vielä sekin, että Anakin Skywalkerin rooliin on kirottu juuri Hayden Christensen, sillä monista hän ei tässä paremmassakaan episodissaan vastaa katsojan mielikuvaa hahmosta – eli katsojan mielikuva ei vastaa Lucasin mielikuvaa. (Minusta hän on tässä erityisesti yhteiskohtauksissaan McDiarmidin kanssa oikein hyvä, mutta kohtaukset Natalie Portmanin kanssa ovat yhtä raivostuttavan kankeita kuin aiemminkin.)

Onko tämä prequel-trilogian tunteellinen huippukohta? Sen pitäisi olla.

Niin, menisinpä jopa niin pitkälle, että Sithin kosto on varsin onnistunut päätös elokuvatrilogialle, jonka kahta ensimmäistä osaa emme ole nähneet. Siinä mielessä Lucasin arvio siitä, että katsojat olisivat halunneet nähdä tämän episodin Pimeän uhan paikalla, osuu sattuvan oikeaan: Lucas ei onnistunut kertomaan tarinaa, joka johti Sithin kostoon, mutta onnistuu sentään kertomaan meille Sithin koston.

Valitettavasti se ei riitä, koska loppu jää silloin vaille alkua – ja tämän piti olla prequel-trilogia, jonka piti nimenomaan näyttää meille se alku. Ei yleisö oikeasti odottanut Episodi III:n, Anakinin lankeemuksen, olevan Episodi I, ja Lucas oli kauhistuttavan väärässä edes luullessaan niin. Ei yleisö pettynyt Pimeään uhkaan siksi, ettei Anakin vielä siinä kääntynyt pimeälle puolelle, vaan siksi, ettei se päässyt Anakinin tarinassa kunnolla edes alkuun. Ei Anakin Darth Vaderina olisi edes ollut suuren elokuvatrilogian arvoinen tarina, mutta uskottava kertomus sankarin tuhosta olisi ollut. Sitä emme prequel-trilogiassa saaneet, eikä sitä epäonnistumista vapahda mikään prequeleista nostettavissa oleva yksityiskohta.

Mitä tahansa joulukuussa sarjan seitsemänneltä episodilta saammekin, vaikuttaa onneksi siltä, että lähtökohta on paremmassa kunnossa: ei tunnu todennäköiseltä, että The Force Awakens jäisi irralliseksi uudesta trilogiasta Pimeän uhan tapaan. Toivottavasti se tarkoittaa, että uusi trilogia rakentuu niin vahvalle perustalle, että kun se aikanaan päättyy – koko episodinumeroidun sarjan? – viimeiseen osaan, sen huipennus ei tunnu tyhjältä. Että kun Rey, Finn, Poe tai Kylo episodi IX:n kliimaksissa lausuu jotain yhtä painavaa kuin ”You were my brother, Anakin. I loved you”, me tunnemme sen, ja itkemme mukana.

Aiemmat episodit, osa 5: Kloonien hyökkäys ja syvä huokaus

Posted on 30/10/2015 by Aki Jörgensen

Kloonien hyökkäyksen aivan ensimmäiset hetket ovat lupaavat. Rakoilevasta Tasavallasta ja jedien ahdingosta kertova alkuskrolli lupaa mennä asiaan prologimaisen Pimeän uhan jälkeen. Aivan ensimmäiset kuvat Coruscantiin lipuvasta kuningatar Amidalan aluksesta kuuluvat elokuvan hienoimpiin.

Noin toisella minuutillaan Episodi II päräyttää naamalle täysin tarpeettoman, alleviivaavan kuvan aluksen sisältä, jossa kerrotaan todennäköisesti sokeita katsojia ajatellen aluksen saapuneen perille. Heti laskeuduttuaan alus räjähtää, ja Amidala kysyy, miksi palasikaan takaisin Coruscantille. Liekö tärähdys vienyt sankarittaremme muistin, koska pian tämän jälkeen elokuva opettaa meille Amidalan olevan Coruscantilla toimivan senaatin oppositiojohtaja, joka sitä paitsi seuraavassa käänteessä ei haluaisi millään poistua planeetalta.

Niin, katsottuna tänään Star Wars Episodi II: Kloonien hyökkäys tuntuu hierovan heti alusta alkaen hölmöyttään katsojan naamaan. Ja sitähän totisesti riittää kaikilla tasoilla: on Obi-Wania etsimässä planeettaa lastenhuoneesta ja on käsikirjoitusta, joka jättää mainitsematta, että useammassa kohtauksessa esiintyvä, replikkejä lausuva Jimmy Smitsin hahmo on Bail Organa, joka mainittiin sentään jo Episodi I:ssä ja jonka liki jokainen katsoja tunnistaisi Leian tulevaksi kasvatti-isäksi.

Episodi II:n ensimmäinen kuva on suosikkini prequelien aloituksista. Useimmista muista sen kuvista minulla ei olekaan yhtä hyvää sanottavaa.

Tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa mainitsin, että yleinen inho Episodi I:tä kohtaan kasvoi vasta ensi-iltaa seuranneiden vuosien aikana. Episodi II:een taas suhtauduttiin tuntumani mukaan kahtalaisesti: ykkösen raivokkaat vihaajat inhosivat kakkosta näkemättä siinä mitään hyvää, mutta monet Pimeän uhan jälkeen parempaa toivoneet menivät tämän kohdalla ensin lankaan. Tunnustan kuuluneeni jälkimmäiseen ryhmään, mutta huomautan, etten sentään ole aivan yksin seurassani: tapausesimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Empire-lehden viiden tähden kritiikki ja Ewan McGregor -paran julkilausuma kakkososan olemisesta ”se, jossa on juoni”.

Jos Pimeä uhka tavallaan jopa paranee ikääntyessään, Kloonien hyökkäys tuntuu jokaisella katsomiskerralla edellistä tuskallisemmalta. Siitä puuttuu Episodi I:n ihmeen tuntu, joka saa antamaan anteeksi palasen juonen ja käsikirjoituksen ongelmia. Eikä sillä ole trilogian päätösosan synkkyyden luontaista painoa, jonka vuoksi Episodi III:n ei ehkä olisi ollut edes mahdollista tuottaa yhtä monta pettymystä kuin edeltäjänsä. Kloonien hyökkäys ei ole dramaattinen eikä ihmeellinen, paitsi aivan paikoin, mutta yleensä unohtaen niiden kohtien tehon heti seuraavassa käänteessä, jossa saatetaan esimerkiksi nähdä C-3PO:n ja taisteludroidin hassunhauska risteytys. Ja siinä missä Pimeä uhka huipentui upeaan, aidosti stunt-näyteltyyn miekkailukohtaukseen, tämä päättyy animoidun Yodan väkkärävoltteihin.

Muistatteko tämän? Minä olin jo melkein onnistunut unohtamaan.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi näyttää meille Anakin Skywalker sankarillisimmillaan, puhtaana pahuudesta, jotta hänen syöksynsä kadotukseen seuraavassa osassa olisi todella traaginen. Sen sijaan Anakin vaikuttaa ensikohtauksestaan alkaen menetetyltä tapaukselta, ja alkupuolen kohtauksen perusteella opinto-ohjaus Palpatinen kanssa onkin jo pitkällä. Voiman valittu kiukuttelee kuin teini ja purskahtelee töykeyksiä ystävilleen ja opettajilleen. Vahvan käden oikeuteen hän vaikuttaa uskovan niin, että jediakatemian koulumiekkailijakellojen luulisi jo kilisevän kovaa.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi myös kertoa Anakinin kahdesta suuresta ihmissuhteesta, ystävyydestä Obi-Waniin ja rakkaudesta Padméen. Elokuva epäonnistuu niin surkeasti jälkimmäisessä, että on helppo unohtaa, kuinka kehnosti se suoriutuu edellisestäkin: Obi-Wanin ja Anakinin suhde vaikuttaa koostuvan edellisen tuskastuneista yrityksistä opettaa asioita padawanille, joka uskoo koko ajan tietävänsä jo kaiken paremmin. Romanssin kankeus sen sijaan on liki legendaarisella tasolla: sellaisella, jolla vaikkapa ”hiekka on karkeaa ja se menee kaikkialle” -kohtaukselle pitäisi oikeastaan vain nauraa ääneen. (Prequel-puolustajat vetoavat usein siihen, että kohtausten on tarkoitus kuvata kömpelöä nuorta miestä yrittämässä ensimmäistä kertaa elämässään flirttailevaa keskustelua ihastuksensa kanssa, mutta he ummistavat silmänsä siltä, että niiden olisi myös tarkoitus kuvata hetkiä, joina Padmé rakastuu Anakiniin. Niitä en elokuvassa ainakaan näe.)

Silti, Hayden Christensen on väärä syntipukki Episodi II:n ongelmiin. Aivan kuten roolin edellinen näyttelijä Jake Lloyd ei itse päättänyt huutaa ”Jippii!” päästessään orjatyöstään kotiin, Christensen ei ole syyllinen siihen, millaisena inisijänä Anakin Skywalker Episodi II:ssa esiintyy, ja parhaassa kohtauksessaan Tatooinen autotallissa hän on melkein koskettava. Jos Christenseniä syytetään, voisi aivan yhtä hyvin syyttää Ewan McGregoria siitä, että Obi-Wan käy kylässä kammottavan Dexter-baarimikko-otuksen luona. Mutta ei, kyllä McGregor roolissa parhaansa tekee.

Näistä, ja aivan kaikista elokuvan ongelmista on todellisuudessa syytettävä ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja George Lucasia – vaikka Episodi II onkin prequel-trilogiasta ainoa, jonka käsikirjoittajaksi on merkitty joku muukin kuin Lucas (työpari oli Jonathan Hales, Indiana Jones -liitännäisten parissa työskennellyt palkkakirjoittaja). Kaikki se, mitä Episodi II:ssa nähdään, nähdään siellä Lucasin tahdosta, ja miten Christensen Anakinin roolin tulkitsee, on tarkalleen kuten Lucas halusi sankariaan tulkittavan.

”Hiekka on karkeaa, ja se menee kaikkialle”. Epäilemättä prequelien hauskin kohtaus!

1970-luvulla Lucas itse sanoi, ettei osaa kirjoittaa käsikirjoituksia. Tuolloin hän ei myöskään koskaan tehnyt sitä yksin, ja esimerkiksi Imperiumin vastaiskussa ja Kadonneen aarteen metsästäjissä Lucas on kreditoitu vain tarinan, ei varsinaisen käsiksen tekijäksi. Ja kuten hyvin tiedetään, ensimmäisen Star Warsin jälkeen Lucas jätti virallisesti ohjaajankin hommat, keskittyen tarinankertojan, visionäärin ja takapirun rooleihin koko 1980-luvun ajan ja pitkälle 1990-luvullekin.

Prequelit olivat hänen paluunsa. Niihin tullessa Lucas oli jostakin syystä päättänyt osaavansa nyt myös käsikirjoittaa, ja uskoi osaavansa yhä ohjatakin, vaikka oli pitänyt siitä lähes 20 vuotta taukoa. Vuosien menestys franchise-imperiumin johtajana oli lisäksi tehnyt hänestä itsevaltiaan johtajan, joka selvästi päätti prequeleissa kaiken keneltäkään kyselemättä. Erityisesti tätä keskimmäistä osaa katsoessa tuntuu siltä kuin kenen tahansa avustajankin olisi pitänyt kyetä kyseenalaistamaan monta niistä päätöksistä. Erityisesti elokuvan toisen näytöksen mahdollisuudet on vielä tuhottu käsiksen ja kuvausten jälkeen yhden kerran lisää leikkausvaiheessa: sotkemalla Obi-Wanin tunnelmalliset, selvästi yhdessä illassa tapahtuvat Kamino-kohtaukset lomittain Anakinin ja Padmén vähintään päiviä kestävään lokoisaan lomailuun Naboolla.

Surkeuden huippu on se, että Kloonien hyökkäys on prequeleista visuaalisestikin vanhentunein. Edellisessä osassa kun luotettiin vielä niin paljon maskeihin ja pienoismalleihin, että se tuntuu Jar Jar Binksistä huolimatta suorastaan käsityöläiseltä elokuvalta. Tässä kaikki on tietokone-efektiä, ylikasvaneilta punkeilta näyttävistä lehmistä Padmén syömään päärynään, eivätkä tehosteet tunnu kestäneen aikaa kuin avaruus- ja maisemakuvissa.

”Ai te olette kasvattaneet meille pyytämättä ja yllättäen aivopestyn armeijan? Ja se on vielä mallinnettu kaverista, joka yrittää tappaa minut ja ystäväni? AV!”

Ehkä kaikkein eniten minua ärsyttääkin se, kuinka nimenomaan Episodi II:n, kenties koko prequel-trilogiasta selkeimmin, olisi pitänyt voida olla parempi. Sillä on sisällään siemenet peräti jännittävään mysteeriin. jossa Obi-Wan löytää odottamatta Kaminolta jedejä odottaneen armeijan, jota kukaan ei tiedä tilanneen. Palkkionmetsästäjä Jango Fett osoittautuu muutamassa kohtauksessaan koko trilogian uhkaavimmaksi pahikseksi, ja keskimmäinen näistä kohtauksista, asteroidivyöhykkeen takaa-ajo, onnistuu vielä olemaan trilogian paras avaruuskohtaus (tosin kilpailijoita on saagan nimen huomioiden häkellyttävän vähän). Toinen uusi pahis, itse Christopher Leen näyttelemä kreivi Dooku on hänkin lähtökohtaisesti hyvin kiinnostava: entinen jedi, joka valehtelee yhtä Kauppaliitolle ja toista Obi-Wanille, mutta silti kertoo jälkimmäiselle totuuden Darth Sidiouksesta.

Valitettavasti kaikki nämä siemenet jäävät kasvattamatta. Osaan niistä uskoin aikanaan palattavan Episodi III:ssa, ja suosikkiteoriani oli, että Dooku puhuisi itse asiassa totta antaessaan ymmärtää taistelevansa sithejä vastaan omilla keinoillaan. Tämäkin toivo oli turha: kaikki nämä juonikuviot, kuten käytännössä myös koko kloonisota, jätettiin episodien väliin – katettavaksi kirjoin, sarjakuvin ja animaatiosarjoin (jos kunnolla niissäkään), mutta ei varsinaisissa elokuvissa.

Mitä Kloonien hyökkäyksestä silloin jää käteen? Slave 1:n bassopommit. ”I don’t want to sell you death sticks”. Jälleennäkeminen Watton kanssa. Soundtrackin Across the stars. Jedihävittäjäkoneen valonnopeusapuympyrä. Hyönteisotusten narkissosmainen yhdennäköisyys edellisosasta tuttujen robottien kanssa. Padmén napapaita. ”Good job!”

Aiemmat episodit, osa 4: Pimeä uhka ja kaunis tyhjyys

Posted on 27/10/2015 by Aki Jörgensen

Niin rakastaen vihattu on ”Episodi ykkösestä” reilussa 15 vuodessa tullut, että on helppo unohtaa, ettei sitä suinkaan suin päin inhottu. Enemmänkin oltiin hämillään: että tällainenkös se vain olikin. Suomessa Pimeä uhka arvosteltiin mediassa tasaisella ”ihan kiva” -tasolla kolmen tähden arvoiseksi. Kuusi vuotta myöhemmin samat lehdet (ja arvostelijat?) lätkivät Sithin kostolle niitä samoja kolmea tähteä, aiempia arvioita anteeksipyytävillä saatesanoilla ”ylivoimaisesti uusien leffojen paras”.

Tai mitä sanotte Keskisuomalaisen kriitikon Marko Ahosen sanoista neljän tähden arvostelussaan: ”En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat haukkuneet Episodi 1:n lyttyyn. Elokuva tarjoaa lähes kaiken, mitä Tähtien sota -fani pystyi odottamaan. Siis lähes kaiken, ei aivan kaikkea. Mutta jossakin vaiheessa hype nousi niin korkealle, että elokuva olisi ollut joka tapauksessa pettymys, ellei se hyppäisi ulos valkokankaalta, ottaisi suihin ja tunkisi miljoonaa taalaa katsojan taskuihin.”

Sieltä tähän, jossa Star Wars Episode I: The Phantom Menace tosiaan on kenties kaikkien aikojen haukutuin elokuva. Ei kai haukkujiensakaan mielestä huonoin, mutta nimenomaan vihatuin. Ja, vaikka Ahonen ei minusta edes ollut valtavan väärässä aikalaisarviossaan: ehdottomasti ainakin pettymys.

Tätä elokuvaa monet odottivat kuusitoista vuotta. Kuvassa vasemmalla face palm.

Minun on aivan turha tässä luetella Pimeän uhkan kaikkia ongelmia. Niiden keulakuva (ja sinänsä kyllä ärsyttävä) Jar Jar Binks kun on niiden pienimmästä päästä. Merkittävämpää on esimerkiksi se, että Pimeä uhka tuntuu pönöttävän toiminnankin keskellä (katsokaa vaikka, kuinka Qui-Gon ja Obi-Wan pakenevat kuningatar Amidalan seurueen kanssa Naboolta kuin käyden kävelykokousta). Tai se, kuinka pönötys pysähtyy kolmeksi vartiksi Tatooinelle, jossa juoni tuntuu lainaavan Lucasfilmin tytäryhtiön LucasArtsin klassisia seikkailupelejä: on hankittava moottorin osa, jonka saa vain yhdestä paikasta, jossa ei tosin kelpaa raha, ja jota ei jostain syystä voi vaihtaa missään muuallakaan, joten on tehtävä vaihdannan välineeksi palveluksia. Tai se, kuinka melkein kaikki elokuvassa tuntuu onnistuvan pikemminkin sattumalta kuin sankarien sankarillisuuden ansiosta, kulminoituen tietenkin siihen, kuinka yhdeksänvuotias Anakin Skywalker posauttaa vahingossa Kauppaliiton komentoaluksen tuhannen päreiksi.

Star Wars -sarjan ulkopuolella olen kehitellyt teoriaa miljööelokuvista (terminologisia ehdotuksia otetaan vastaan). Tarkoitan sellaisia scifi-, fantasia- tai vaikkapa supersankarielokuvia, joiden juoni, käsikirjoitus, teema tai hahmot jättävät kyllä paljon toivomisen varaa, mutta joiden sisäinen maailma on mietitty niin huolella, että elokuvassa riittää ihmettelemistä vähintään yhdeksi katsomiskerraksi. Elokuvia, joiden ohjaajan tai käsikirjoittajan voi todeta epäonnistuneen, mutta joiden tuotantosuunnittelijat, lavastajat, puvustajat, äänisuunnittelijat ja mielellään näiden taltioinnissa merkittävässä osassa olevat kuvaajat tekevät niin laatutyötä, että elokuvia ei voi pitää kokonaan kehnoina. Tällaisia elokuvia ovat vaikkapa James Cameronin Avatar, Sam Raimin Oz The Great and Powerful, Disney-yhtiön Tron Legacy ja, tietenkin, Peter Jacksonin Hobitti-möhkäleet.

Jos tällainen jälkikäteisesti eroteltava minilajityyppi on olemassa, on Pimeän uhkan oltava sen suurimpia merkkiteoksia. George Lucasin haukkumiseen on jokaisella Star Wars -fanilla synnynnäinen oikeus, mutta tulkaapa haukkumaan minulle Episodi I:n efektisuunnittelijaa Doug Chiangia, Amidalan pukuloiston luonutta Trisha Biggaria, Darth Maulin ja monen muun hahmon ensimmäisen kerran piirtänyttä Ian McCaigia tai koko kaukaisen galaksin äänimaailman loihtinutta mestari Ben Burttia. He ja monet muut ovat ne sankarit, joiden ansiosta Pimeä uhka kestää kökköyksistään huolimatta monta, monta katsomiskertaa.

Sillä kyllä se niitä tosiaan kestää. Rohkenen väittää, että Pimeä uhka ikääntyy itse asiassa paremmin kuin olisin kymmenen vuotta sitten luullutkaan (ja ehdottomasti paremmin kuin seuraajansa Kloonien hyökkäys). Tässä vaiheessa Episodi I on kuin onkin jo jonkinlaisessa klassikon asemassa: se oli kokonaiselle sukupolvelle ensikosketus Star Warsiin, ja jos ei sen juoneen, niin ainakin juuri sen miljööseen liittyy monilla rakkaita muistoja.

Tämäkin kohtaus on tönkkö, mutta matkalle Naboon pääkaupunkiin voisin lähteä.

Tämä johtuu siitä, että vaikka Pimeä uhka epäonnistui elokuvana, se kuitenkin onnistui siinä roolissa, mitä George Lucas valitettavasti ei myöhemmin halunnut elokuvalle suoda. Luojansa toiveista huolimatta Pimeä uhka ei toimi kerronnallisesti sarjan aloituksena (puhumattakaan sitten siitä, että originaalitrilogiaa katsomaton ei voine tätä ”ykköstä” katsoessaan käsittää, miksi tällainen elokuva on saanut niin paljon seuraajia). Mutta se toimii näyttäessään katsojalle laajemman ja ajallisesti aikaisemman kuvakulman hänelle tuttuun Star Warsin galaksiin. Se näyttää originaalitrilogian katsoneelle vain kaksi uutta planeettaa, Naboon ja Coruscantin, mutta ne ovatkin loistavasti erilaiset Episodien IV-VI kaukaisiin perähikiäplaneettoihin verrattuna, käyttäen uuden teknologian mahdollisuudet hienosti hyödyksi miljöiden tuomisessa lihaksi. Planeetat tuntuvat aidoilta, asutuilta maailmoilta, eikä esimerkiksi gunganien kaupungin vaikuttavuutta pitäisi kokonaan sivuuttaa siksi, että rotua päällimmäisenä edustava hahmo joutaisi mennä. Samalla galaksi tuntuu yhä Star Warsilta, ainoastaan monipuolisemmalta ja laajemmalta – vaikka tarinasta ei voi samaa sanoakaan.

Pimeä uhka esittelee niin ikään usein sivuutetun onnistuneesti sen, kuinka Tasavallan ja jedien suuruuden vuodet ovat jo lähellä loppuaan. Tasavaltahan esitetään rauhan liittona, joka kuitenkin sallii kaupallisen yrityksen tehdä invaasion jäsenplaneetalleen (ja vihjaa vieläpä kansanmurhasta siinä sivussa). Jedit taas nähdään viisaina ja voimakkaina, mutta kuitenkin niin dorkina, että mittaavat jediyttä veriarvoista eivätkä sydämellä, josta myöhempi Yoda aina puhuu. Nämä ristiriidat eivät lukeudu käsikirjoituksen ongelmiin, vaan ovat täysin tarkoituksellisia. Ylipäätään Lucasin prequel-trilogian onnistunein juoni kulkee koko ajan taustalla, selittäen Tasavallan siirtymän Imperiumiksi ja Palpatinen valtaannousun – sen päällä vain ovat ne vähemmän onnistuneet juonet.

Päällimmäiseen juoneen (tai sen olemattomuuteen) liittyykin Pimeän uhkan kaikkein ylittämättömin ja perustavanlaatuisin ongelma – virhe, joka paljon Jar Jar Binksiä pahemmin asettaa sen koko olemassaolon kyseenalaiseksi. Se on se, että Pimeä uhka ei itse asiassa ole episodi ykkönen, vaan episodi nolla. Se ainoastaan esittelee maailman ja johdattaa trilogian kolme keskeisintä hahmoa (Amidalan, Anakinin ja Obi-Wanin) toistensa luokse, mutta ei vaivaudu juuri aloittamaankaan heistä kahden viimeksi mainitun tarinaa. Itse asiassa he eivät kunnolla kohtaa vielä toisiaankaan: Amidala ja Obi-Wan eivät taida käydä elokuvassa yhtäkään keskustelua, eivätkä Anakin ja Obi-Wankaan pääse juuri tervehdystä pitemmälle. Lucasin ratkaisu sijoittaa ensimmäinen tarina Anakinin lapsuuteen – ja nostaa sen päähenkilöksi episodin lopussa kuoleva Qui-Gon Jinn – oli mielestäni valtava virhe, joka heijastuu prequel-trilogian kahteen seuraavaankin elokuvaan. Kuinka toisenlainen olisikaan Anakinin lankeemus, jos sitä ja hänen ystävyyttään Obi-Waniin olisi seurattu kahden elokuvan sijaan kolmen ajan?

Sori poika, en minäkään tajunnut, että tämä olisi tämmöinen pilottijakso.

Kun Pimeää uhkaa katsoessa ummistaa silmänsä varsinaiselta juonelta ja valkokankaan tapahtumiltakin, sen uusintakatsomisten nautittavuuden isoimmaksi esteeksi muodostuvatkin hahmot – enkä vieläkään tarkoita päällimmäisenä sitä, että Jar Jar astuu kakkaan Tatooinella. Qui-Gon Jinniä näyttelevä Liam Neeson tekee sinänsä vankkaa työtä, epäilemättä yhden Pimeän uhkan parhaista rooleista, ja kantaa kyllä elokuvan ihan kelvollisesti, mutta hänen vuokseen Ewan McGregorilla ei ole koko elokuvassa juuri mitään tekemistä. Skotti näytteleekin roolin omituisesti yhtenään virnuillen. Jake Lloyd, toinen katsojaraivon yleiskohde, tekee puolestaan lapsinäyttelijäksi hyvää ja Episodi I:n mittarilla jopa elämänmakuista työtä, mutta hahmo on kirjoitettu täyteen Jippii!-huudahdusten tyyppisiä, katsojan korvaan vihlovia hölmöyksiä. Paha virhe on myös vaakakupin toisen pään eli roiston unohtaminen: Darth Maulille suunniteltiin ilmeisesti vain se mainittu ulkomuoto, koska minkäänlaisena hahmona tätä kaksoisvalomiekan heiluttajaa ei voi pitää.

Neesonin lisäksi parasta työtä tekee Natalie Portman, jonka kuningatar Padmé Amidala Naberrie on ylivoimainen prequel-hahmosuosikkini. Vaaleilla valitun teinikuningatar Amidalan tunteita paljastamattomasti lausutut hätähuudot (”I will not condone a course of action that will lead us to war”) vaikuttavat minuun edelleen, monen monta katsomiskertaa myöhemmin. Pukuineen ja vähine eleineen Amidala on paras esimerkki siitä, mitä prequel-trilogian olisi pitänyt tarjota vieläkin enemmän: aivan toisenlaista toiseutta ja alieniutta kuin mikä Episodi IV:n kapakasta muistetaan.

”Minä en ole valmis katsomaan, kuinka perustatte komitean selvittämään asiaa”, toteaa Amidala, ja katsoja saattaa olla sattuvan samaa mieltä.

Pimeä uhkan pettymys kannattaa pitää mielessä joulukuussa. Moni asia (ehkä ennen muuta ohjaaja-käsikirjoittaja) on toisin, mutta moni myös samoin: myös The Force Awakensiin kohdistuu tällä hetkellä kohtuuttomia odotuksia ja hypeä, jonka vastaavaa saattoi hyvinkin olla ilmassa vain Pimeän uhan kohdalla.

Ja niin ohi Pimeä uhka monesta maalistaan todella ampui, että nämäkin puolusteluni tuntuvat varmasti monista ansaitsemattomilta. Mutta jos en ole aistinut aivan väärin Pimeän uhkan vähittäistä armoa katsojien keskuudessa, on mainittava vielä yksi siihen todennäköisesti vaikuttanut tekijä: elokuva päättyy paljon paremmin kuin alkaa. Lopputaistelu on rytmiltäänkin kuin eri leffasta. Mahtaakohan kiitos siitä kuulua John Williamsin Duel of the Fates -hitille (soundtrack kuuluu muutenkin elokuvan vahvuuksien listalle), mutta kun Episodi I viimein todella purskahtaa toimintaan kaiken pönötyksen ja hitaasti etenevän seikkailupelin jälkeen, se todella toimii. Tällä seikalla on merkitystä tässä vaiheessa, kun näitä elokuvia katsotaan kymmenensiä kertoja tai kolmen-kuuden leffan maratoneina: loppufiilis katsomossa Episodi I:n jälkeen on enemmän ”jes, tästä eteenpäin” kuin ”huh, onneksi ohi”.

Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava, että aivan pieni seikka Pimeän uhkan maineessa ei varmaankaan ole se, mitä sitä seurasi. Sillä jos tässä olenkin halunnut sanoa, että Episodi I:ssä on kaikista vioistaan huolimatta myös viihdyttävä puolensa, ja että se ylipäätään ei ole aivan niin umpisurkea kuin millaisena sitä pidetään, olen melko lähellä kääntämään nämä sanat päinvastaisiksi, kun käsittelyyn otetaan Episodi II, tämän elokuvasarjan todellinen aallonpohja.

Aiemmat episodit, osa 2: Imperiumin vastaisku ja jatko-osien esikuva

Posted on 04/10/2015 by Aki Jörgensen

Imperiumin vastaisku on jatko-osa, jollainen jokainen jatko-osa haluaisi olla ja jonka jokainen elokuvantekijä haluaisi tehdä. Mukaan lukien ne, jotka eivät koskaan tee jatko-osia.

Tottakai ensimmäinen Star Wars (1977) (josta kirjoitin tämän tekstisarjan ensimmäisen osan viikko sitten) oli jo jättimenestys. Se aloitti blockbusterien aikakauden ja käynnisti sen koneiston, jonka yhä konstikkaammiksi paisuvat myöhemmät ulokkeet tuottavat meille joulukuussa The Force Awakensin ja jo ensi vuonna seuraavan Star Wars -elokuvan, Rogue Onen. Mutta niitä tai mitään nykyisen mittakaavan mukaista sarjaan liitettävää ei olisi, jos alkuperäistä menestyselokuvaa olisi seurannut jatko-osa, joka olisi ollut samaa laatuluokkaa kuin vaikkapa toisena blockbusterien airueena pidettävän Tappajahain (1975) jatko-osat olivat.

(Vaihtoehtomaailma on tässä kohtaa jopa helppo kuvitella: Alan Dean Fosterin kirjoittama romaani Splinter of the Mind’s Eye (julk. 1978) eli suomeksi Mustan lordin paluu kun oli alunperin kirjoitettu halvalla kuvattavaksi jatko-osaksi siinä tilanteessa, jossa sarjaa ei voisi jatkaa edes ykkösosan budjetilla. Se ei olisi rakastettu klassikkoelokuva.)

Luken, Leian, Hanin ja kumppanien seuraavaa seikkailua odotettiin aikanaan kolme vuotta. Tämä on Imperiumin vastaiskun ainoa kohtaus, jossa originaalitrio on yhdessä kuvassa.

Kun puhutaan edeltäjiensä veroisista tai, rohkeasti, niitä peräti paremmista jatko-osista, mainitaan yleensä muutamat samat nimikkeet. Useimmiten Kummisetä II, Terminator 2, ehkä Aliens. Viime vuosina joukkoon ovat tunkeneet Toy Storyn kakkos- ja kolmososat sekä The Dark Knight. Nämä ovat kaikki kelpo ehdokkaita. Mutta rohkenen väittää niiden kaikkien vapisevan, jos niitä verrataan Imperiumin vastaiskuun, sillä se onnistuu noita mahdottomammassa tehtävässä.

Kaikki edellä mainitut elokuvat nimittäin ovat jatko-osia elokuville, jotka ovat itsessään täydellisiä kokonaisuuksia – elokuvia, joiden tarinat eivät välttämättä olisi kaivanneet jatko-osaa. Tällöin jatko-osan täytyy onnistuakseen yksinkertaisesti kertoa toinen ensiluokkainen tarina ensimmäisen jatkoksi. (Mikä ei tietenkään oikeasti ole lainkaan yksinkertaista.)

Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980) sen sijaan jatkaa tarinaa, joka jäi edellisellä kerralla täysin kesken – ja jota lukemattomat sen katsojat saattoivat jatkaa mielikuvituksessaan tai pihaleikeissään. Ei riittänyt, että jatko olisi ollut omillaan hyvä: sen täytyi tuntua siltä, kuin sen käsikirjoitus olisi ollut pöytälaatikossa valmiina edellistä tehdessä (mitä se ei todellakaan ollut). Tämä sarjoittaisen elokuvakerronnan tyyli on yleistynyt 2000-luvulla, mutta edelleen sen lopputulokset ovat sittenkin useammin olleet Matrixin kuin Star Warsin tasoa. Imperiumin vastaisku onnistui paitsi lunastamaan odotukset, myös ylittämään ne. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kertovan oman, paremman jatko-osaideansa alkuperäiselle Star Warsille? En minäkään.

Hothin taistelu on sarjan suorin sotakohtaus – jos sodalla tarkoitetaan sellaista sotaa, jota oikeissa sotaelokuvissa käydään. Ruumiita toki tuli enemmän Kuolontähtien räjähtäessä.

Alkuperäisen Tähtien sodan menestyksen salaisuus oli satumaisen seikkailun siirtäminen mielikuvituksekkaaseen avaruusmiljööseen. Imperiumin vastaisku kasvattaa sadun mytologiaksi – ja kutistaa samalla edeltäjänsä osaksi sitä. Satumaiset elementit muuttuvat osaksi suurta myyttistä tarinaa samaan tapaan kuin käy, jos vaikkapa kerrotaan yksittäinen kertomus ukkosenjumala Thorin (ei sen Marvel-version) vierailusta ihmisten kylässä verrattuna siihen, että puhutaan koko norjalaisesta Valhalla-mytologiasta. Käy niin, että sarjan kokonaisuutta katsoen A New Hope onkin enää pelkkä satu.

Kyse ei ole vain siitä, että Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä synkempi ja syvällisempi, kuten elokuvaa yleensä luonnehditaan. Niitä se kyllä on, ja juuri näitä piirteitä Imperiumin vastaiskun jälkeen tehdyissä jatko-osissa usein tavoitellaan – yleensä jopa molemmat, ellei Imperiumi nimeltä, ääneen haastatteluissa lausuen. Kyse on myös siitä, että se on itse asiassa myös pienimuotoinen hahmotutkielma ja se osa tarinaa, jossa suuri draama ei tapahdu taistelun lomassa.

Synkkyyden elokuvaan värittää merkittäviltä osin sen täysin poikkeuksellinen rakenne, joka jo sinällään varmistaa elokuvan paikan satunnaisemmankin katsojan mielessä. Imperiumin vastaiskuhan alkaa sankarien häviöllä, ja jatkuu sitten lähes koko kestonsa alakyntisenä takaa-ajona. Kun pakomatka viimein pysähtyy kaasuplaneetta Bespinin Pilvikaupunkiin, edessä on jälleen nöyryyttävä epäonnistuminen. Harvassa ylipäätään ovat koko perheen Hollywood-seikkailut, joissa sankarit ovat näin huonossa jamassa koko elokuvan ajan, mutta vielä harvinaisempia ovat tarinat, joiden loppukaan ei ole voiton tapainenkaan. Sankarit ovat menettäneet yhden joukostaan (plus yhden käden) ja pakenevat henkisesti ja fyysisesti nujerrettuina, hädin tuskin yhtenä kappaleena. Loppufanfaarin soidessa edellisosan lopun iloinen juhla on muisto vain. Tämän puolen Imperiumin nerokkuudesta kiteytti hienosti suuri Star Wars -fani Kevin Smith esikoiselokuvassaan Clerks (1994, kauan ennen prequeleja):

”Which did you like better? Jedi or The Empire Strikes Back?”

”Empire.”

”Blasphemy.”

”Empire had the better ending. I mean, Luke gets his hand cut off, finds out Vader’s his father, Han gets frozen and taken away by Boba Fett. It ends on such a down note. I mean, that’s what life is, a series of down endings. All Jedi had was a bunch of Muppets.”

Siihen, mitä Jedin paluussa on, palaan tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa, mutta lainauksen myötä on tartuttava synkkyyskorin syvimpään mustaan. Se, että Darth Vader on Luke Skywalkerin isä, on nykykatsojalle täysin ilmeistä, mutta vuonna 1980 sen on täytynyt yllättää kaikki. Käänteen shokkiarvo tietysti tajuttiin jo tuolloin: kohtaushan kuvattiin siten, että David Prowsen repliikki kuului ”No, Obi-Wan killed your father”, ja vain Mark Hamill oli hetkeä aiemmin kuullut, mitä päälle dubataan. Hamillin tuska ja epätietoisuus hänen uransa tärkeimmässä kohtauksessaan on siis aitoa, ja sen sai jakaa katsoja: mitä, miten, täh? Kyseessä on liioittelematta kaiken elokuvan kaikkien aikojen twist-loppu: kohtaus, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon ja suorastaan huutaa lisäselitystä, mutta ei sittenkään (kuten Vader Lukelle sanoo) tunnu absurdilta, päälleliimatulta tai teennäiseltä. Tutkiessamme tunteitamme tiedämme sen todeksi, vaikka emme tahtoisi uskoa, tai ymmärtäisi miten. En tiedä, onko yhdenkään uuden ihmisen enää mahdollista nähdä Star Wars -elokuvia ensimmäistä kertaa tietämättä Vaderin henkilöllisyyttä, mutta on suuri sääli, että kronologista järjestystä vaatiessaan George Lucas halusi viedä katsojilta tämän kokemuksen mahdollisuudenkin.

Kakkossijalle on monta ehdokasta, mutta tämä on Star Wars -elokuvien ylivoimainen ykköskohtaus.

Jos Imperiumin vastaisku kääntää mielikuvamme pahiksesta ympäri, on poikkeuksellista myös se, miten elokuva kohtelee edellisen osan keskushenkilöä Luke Skywalkeria. Kun elokuva on noin puolen tunnin kohdalla, Hothin tasangoilla, hoitanut suurimman toimintakohtauksensa alta pois (tehkääpä perässä tuokin, supersankarileffat!), se hajauttaa päähenkilönsä koko loppuajaksi kahteen leiriin. Ja siinä missä Leia ja Han pakenevat ylivoimaista Imperiumia ikään kuin realistisempana tulkintana siitä, mikä vielä edellisosassa kävi rempseästi Kuolemantähden käytävillä juoksennellen, Luken polku vie retriittiin pohtimaan sisäistä Voimaansa ja sen käyttämisen tuomaa vastuuta. Muistattehan, että vielä edellisosassa Voima lähinnä vain mainittiin ”galaksia sitovana energiakenttänä”, ja sitä käytettiin vielä kepeänä taikuutena, Obi-Wanin hämätessä heikkomielisiä stormtroopereita.

Jos Imperiumin vastaisku muutenkin on liki käsittämättömän rohkea seikkailuelokuva, tässä se on suorastaan uhkarohkea. Päähenkilö tosiaankin jää suureksi osaksi elokuvaa suolle vastanäyttelijänään vain nukkehahmo. Muutenkin filmi väistelee huolellisesti helppoa tietä edellisosan kohtausten toistamisesta astetta suurempana (jälleen yksi oppi, jota seuraajat eivät ole huomanneet), mutta Luke-Yoda -asetelma on kutakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä olisi voinut ykkösosan perusteella odottaa katsojien haluavan kakkoselta. Silti nuo kohtaukset kuuluvat koko sarjan rakastetuimpiin. ”Tee, tai älä tee, yrittämistä ei ole”, on tunnetuimpia Star Wars -repliikkejä, ja koko elokuva on rakennettu samaa oppia noudattaen.

Jedimestari Yoda, Imperiumin vastaiskun tärkein uusi hahmo, lie aika hyvä opettaja, koska sikäli ajallisesti lyhyeen Luken jedikoulutus elokuvan sisällä tuntuu jäävän.

Juuri Imperiumin vastaiskun kohdalla ei myöskään sovi unohtaa rakentajien merkitystä. Elokuvan onnistuneisuus ei tietenkään ole suoraa seurausta siitä, että se on kuudesta ensimmäisestä Star Wars -elokuvasta vähiten Lucas-johtoisesti syntynyt. Mutta Irvin Kershnerin ohjaustyön sekä Lawrence Kasdanin käsikirjoituksen merkitystä ei voi korostaa liikaakaan. Kasdania sopii kiittää etenkin sankarien kirjoittamista ihmisiksi. Siinä missä ensimmäisen Tähtien sodan repliikit ovat legendaarisia yksittäisinä lauseina (”I find your lack of faith disturbing”), Imperiumin vastaiskun repliikit ovat aitoa dialogia, josta kuuluisin esimerkki on tosin kuvauksissa improvisoitu ”I love you” – ”I know” -hyvästely. Kershnerin vaikutus taas näkyy tunnelman lisäksi elokuvassa yllättävänkin paljon myös visuaalisesti: kiinnittäkääpä huomiota vaikkapa nopeisiin leikkauksiin Luken saapuessa Pilvikaupunkiin tai majesteettisen teräviin linjoihin kaikissa Vaderin hallitsemissa tiloissa. Lucasin tyyli oli toisenlainen: ei vielä vuonna 1980 välttämättä huonompi, mutta juuri tunnelmalliseen keskimmäiseen episodiin Kershner oli loistava valinta.

Imperiumin vastaisku on useimpien Star Wars -fanien suosikkiepisodi, ja sellaisena sen asema tuskin on uhattuna joulukuussakaan. Tiukkalinjaisimpien mielestä se ei ole vain sarjan huippukohta, vaan että peräti kaikki sitä seurannut on ollut emotionaalisesti ja sisällöllis-laadullisesti pelkkää alasajoa. Myös satunnaiselle katsojalle, samoin kuin lapsellisten avaruussotien vihaajalle, se on se todennäköisin suosikki: elokuva, jossa on ”muita enemmän”. Se on elokuva, joka teki Star Warsista yhden menestyselokuvan sijaan rakastetun sarjan, ja siten minun on itse asiassa lopetettava tämä kirjoitus lähes samoin kuin edellinen: ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään blogia ei olisi.

Viisi pelkoa The Force Awakensista

Posted on 27/08/2015 by Aki Jörgensen

Jouduttuani hiljattain yrittämään vastata kysymykseen siitä, odotanko The Force Awakensin olevan ”hyvä elokuva”, yritän antaa tällä kirjoituksella jonkinlaisen vastauksen. Lähestyn asiaa käänteisesti: listaamalla viisi aitoa pelkoa, jotka minulla Star Wars Episodi VII:stä on.

Tosin yksikään näistä peloista ei ole ”Elokuva ei ole hyvä”.

Voima varjele, mitä sieltä tulee! Artoota melkein hirvittää katsoa. (kuva: Aki Jörgensen)

Pelko 1: The Force Awakens ei ole Episodi VII.

Tämä on ylivoimaisesti suurin pelkoni. Muistattehan, kuinka koulussa opettajat yrittivät nuijia päähämme, että täysin oikeita tietoja sisältävästä vastauksesta saa nolla pistettä, jos se ei vastaa kysyttyyn kysymykseen. Tämä vaara vaanii uuden Star Wars -elokuvan yllä Damokleen valomiekkana. Episodinumerottomasta markkinointinimestään huolimatta alkuskrollissa lukenee järjestysnumero. Jos Episodi VII ei lunasta otsikkoaan, se ei oikeuta olemassaoloaan.

Tämä hirvittää minua, kun The Force Awakensista puhutaan siihen tapaan kuin ”on epävarmaa, kuinka suuri rooli Skywalkerin kaksosilla on” (Entertainment Weekly). Tähänastinen Star Wars -sarja kertoi konfliktista (organisatorisesti) jedien ja sithien, (aatteellisesti) demokratian ja diktatuurin sekä (filosofisesti) vihan ja rakkauden välillä. Henkilökohtaisella tasolla kaikki nämä konfliktit kulminoituivat Anakin Skywalkeriin ja hänen poikaansa Lukeen. Seitsemännen episodin tulisi tuntua niin oleelliselta jatkolta tälle kaikelle, että sen olisi aina pitänyt olla osa kokonaisuutta – muuten se ei ole seitsemäs episodi, vaan ainoastaan uusi seikkailu samassa universumissa.

Pelko 2: The Force Awakens on Episodi VI.7.

Tämä pelko saa voimaa edellisestä Star Wars -trilogiasta, sillä juuri tämä on mielestäni parjatun The Phantom Menacen kaikkein perustavin ongelma. Star Wars -sarjan Episodi I ei niinkään ole ykkönen kuin nolla: se tapahtuu ajallisestikin irrallaan seuraavista osista, lähinnä esittelee maailman ja kertoo simppelin tarinan, jolla on vain vähän aitoa vaikutusta seuraaviin osiin. Se on kuin pilottijakso televisiosarjalle, jonka oikea tarina nähdään niissä seuraavissa kymmenissä jaksoissa. Valitettavasti Episodi I:tä ei kuitenkaan sarjojen tapaan seurannut tuntikaupalla tarinankehittelyä (paitsi paljon myöhemmin animaatiosarjoissa, mutta niitä en nyt laske). Episodit II ja III eivät kahdestaan riittäneet muodostamaan sitä kaarta, joka Anakin Skywalkerin lankeemukseen ja kloonisotien galaktiseen kurimukseen olisi tarvittu. Välistä ikään kuin puuttui yksi kokonainen elokuva, koska trilogian ensimmäinen osa oli tuhlattu johdannoksi.

Tämä vaara on jälleen olemassa, kun ohjaaja-kirjoittaja JJ Abrams johdattelee meidät takaisin kaukaiseen galaksiin 30-35 vuotta Jedin paluun jälkeen. Jos suurin osa The Force Awakensista käytetään galaksin tilan vähittäiseen paljastamiseen ja siihen, kuinka uudet hahmot tapaavat toisensa, kohtaavat vanhoja hahmoja, törmäävät uusiin pahiksiin ja päätyvät lopulta siihen, missä heidän kaikkien tätä uutta tarinaa varten tulee olla, seitsemäs episodi voi jälleen tuntua uuden trilogian episodilta nolla. Tähän pelkooni vaikuttavat ennakkotapaukset: Hollywoodin viime vuosien remake- ja reboot-muodissa ovat korostuneet nimenomaan origin storyt, joissa kokonainen elokuva kirjoitetaan tiimin kasaamisen ympärille (Avengers, Star Trek).

Pelko 3: The Force Awakens on köyhän tarinaryhmän expanded universe.

Tämä pelko on suunnattu vihkiytyneille. Suurelle yleisölle uusi Star Wars -elokuva on aito jatko-osa: ei uusintaversio, ei reboot, vaan paluu vanhaan tarinaan vuosikymmeniä myöhemmin. Tähän perustuu merkittävä osa elokuvan odotusarvoa, ja tähänastisen markkinointikampanjan painavin hetki oli vanhentuneen Han Solon näyttäminen saapumassa kotiin. Mutta samaan aikaan on kylmä fakta, että meille faneille The Force Awakens itse asiassa on reboot, elokuvan pyyhkiessä pöytää kymmenien vuosien aikana kerrotuilla expanded universe -tarinoilla. Oli Legends-otsikon saaneiden tarinoiden laadusta mitä mieltä tahansa, ne kuitenkin muodostivat suhteellisen yhteensopivan kertomuksen galaksin tapahtumista Jedin paluun jälkeen. Tuon kertomuksen olivat kehittäneet 30 vuoden aikana kymmenet kirjoittajat, joukossaan Timothy Zahnin, Michael A. Stackpolen ja James Lucenon kaltaisia arvostettuja nimiä.

Jossain syvällä uuden trilogian juonen pohjalla ovat George Lucasin omat ajatukset galaksin myöhemmistä vaiheista, mutta osallisista esimerkiksi Abramsin mukaan lopulliseen tarinaan päädyttiin vasta hänen mukaantulonsa jälkeen. Se tarkoittaisi, että Abrams, Lawrence Kasdan ja Lucasfilmin tarinaryhmä keittivät uuden trilogian tapahtumat kokoon vain joidenkin kuukausien aikana, elokuvan lukitun tuotantoaikataulun jo vauhdilla lähestyessä. Hyvässä maailmassa tuoreet aivot ja keskittynyt maali – uusi Star Wars -elokuvatrilogia – ovat tuottaneet koherentimman ja älykkäämmän vision kuin irtonaisten kirjoittajien parviäly aiemmin. Mutta kolmas pelkoni on, että The Force Awakensin näkemys siitä, mitä galaksille, jedeille tai Luke Skywalkerille on tapahtunut, on vaisumpi ja harkitsemattomampi kuin se galaksin tulevaisuus, joka kirjoissa ja sarjakuvissa oli jo olemassa. Jopa sellainenkin seikka kuin prinsessa Leian ja Han Solon suhteen laatu on riskijuttu: me kaikkihan olimme tietävinämme, kuinka onnellisesti siinä romanssissa ”aiemmin” kävi. Petymmekö nyt?

Pelko 4: The Force Awakens on originaalitrilogian kommenttiraita.

Tämä pelko, enemmän kuin mikään kolmesta aiemmasta, juontaa nimenomaan ohjaaja-kirjoittajavalintaan. Abramsilla on ikävä taipumus täyttää teoksiaan siisteillä jutuilla, joiden järjellinen selitys jää toissijaiseksi tai jotka iskevät silmää aiemmin nähdylle. Erityisesti hänen Star Trekinsä ovat täynnä viittauksia vanhoihin tarinoihin. Osa niistä toimii erinomaisesti – osan katsojista ymmärtäessä viitteen ja toisten huomaamatta mitään – mutta etenkin Into Darknessin loppupuolella aiemmin kerrotun tarinan toisintaminen menee lähelle uusintaversiota ja tasolle, jolla aletaan lähestyä parodiaa. Trekeissä Abramsin avaruusselitys oli, että elokuvan sisällä syntynyt vaihtoehtouniversumi on kosmisesti seurailevinaan aiemman universumin tapahtumia. Mutta Star Warsissa, jonka seitsemännen elokuvan tulisi olla aito jatko-osa (ks. Pelko 1) pelkkä nostalgiaan nojaaminen olisi suuri virhe.

Aivan Into Darknessin kaltaista A New Hopen tarkan juonen kopiointia en pelkää, mutta viitteitä tämänkin pelon aiheellisuudesta on silti liikaa. The Force Awakenshan alkaa, kuten meille on jo tähän mennessä vahvistettu, aavikkoplaneetalla etäällä galaktisista konflikteista asuvasta nuoresta sankarista, joka päätyy seikkailuun törmättyään pulassa oleviin toisplaneetallisiin vierailijoihin. Pahis Kylo Renin arvataan tavoittelevan Darth Vaderin asemaa, ja luvassa on jälleen kapakkakohtauskin (Vanity Fair). Jos Episodi VII keskittyy koko kestonsa ajan toistamaan tai mukailemaan originaalitrilogian juonta, kohtauksia, hahmoja ja repliikkejä (”I have a bad feeling about this” sieltä tietysti tulee, mutta toivottavasti ei monta muuta), sen katsominen itsenäisenä elokuvana kärsii.

Pelko 5: The Force Awakens on komedia.

Viimeinen pelkoni liittyy oleellisesti edelliseen, mutta pelkojen maailmassa on silti mahdollista, että edelliseltä pelolta vältyttäisiin, ja tälle karille silti ajettaisiin. The Force Awakens on elokuva, jonka yläotsikko sisältää sanan ”sodat”. Se sijoittuu galaksiin, joka kaikesta päätellen on huonommassa jamassa kuin suurin osa vanhoista faneista (tai vanhoista jatkokirjailijoista, ks. Pelko 3) oletti. Huhujen perusteella siinä saattaa tapahtua hyvinkin kauheita, mikä tietysti ei olisi ihme sarjassa, jonka ihka ensimmäisessä osassa jo nähtiin planeetan räjäyttävä superase.

Samaan aikaan sen on kuitenkin määrä aloittaa uudelleen maailman suurin franchise, ja vedota esimerkiksi merkittävään leluilla leikkivään katsojasegmenttiin. Sen ohjaaja tunnetaan leikkivänä visionäärinä, joka mielellään täyttää dialogin kepeällä vitsailulla. Se valmistuu tallista, jossa on katsottu viisaaksi valita Han Solo -elokuvan ohjaajiksi Lego-leffan tekijät. Viides pelkoni siis on, että The Force Awakens kurtistaa kulmakarvojaan, mutta pitää kielen syvällä poskessa. Star Wars -elokuvan tulee olla hauska katsoa, mutta originaalitrilogian onnistuneisuudessa oli silti olennaista, että elokuvat ottivat itsensä vakavasti.

—

Jokainen näistä peloista voisi toteutua, ja elokuva silti olla vielä ”hyvä”. Erityisesti ensimmäinen pelkoni voisi realisoitua totaalisesti, ja lopputulos olla silti toiminnallisena viihde-elokuvana arvioituna erinomainen: se ei vain olisi ”hyvä episodi seiska”. Neljäs pelkoni taas vaikuttaisi toteutuessaan merkittävästi elokuvan uudelleenkatsottavuuteen, ainakin omalla kohdallani, mutta senkään realisoituminen ei välttämättä häiritsisi monia suuren yleisön kertakatsojia. Ehtimiseen originaalitrilogialle vinkkaileva filmi saattaisi jopa varmistaa primitiivireaktion ”olihan se paljon parempi kuin prequelit”.

Entä sitten se kysymys? Odotanko Episodi VII:n olevan ”hyvä elokuva”? Niin… Minulla ei ole tällä hetkellä kovinkaan bad feeling (äskettäinkin kirjoitin näin innostuneita). Mutta oikeastaan en aidosti osaa vastata. Vastaukseni siitä, olivatko Episodit I-III ”hyviä elokuvia”, ei sekään tiivisty yhteen sanaan.

Ensin pitäisi esimerkiksi osata katsoa niitä muiden elokuvien tapaan.

Taas kävi ovi: Josh Trank ei ohjaakaan spinoffia

Posted on 06/05/2015 by Aki Jörgensen

Viikonloppuna paukahti. Josh Trank liittyi Michael Arndtin ja Gary Whittan seuraan miehinä, jotka ovat lähteneet tai saaneet lähteä Star Wars -elokuvastaan ennen sen valmistumista.

Siinä missä kaksi edellistä kaveria, Trank lähti pikemminkin pamauksella kuin pihauksella. Arndtin lähtö Episodi VII:n käsikirjoittajan pallilta kerrottiin aikanaan parhaiden viestinnän spin-doctoroinnin sääntöjen mukaan kiertäen: virallisen sivun uutinen oli julkistavinaan ”mestarielokuvantekijätiimin”, vaikka se oikeastaan julkisti Arndtin vaihtuneen JJ Abramsiin ja Lawrence Kasdaniin. Whittan lähdöstä ensimmäisen standalone/Anthology-elokuvan Rogue Onen käsikirjoittajan pestistä taas ei pukahtanut virallinen sivu mitään, ja Hollywoodin uutismediat saivat ihan itse kertoa ensin sen ja pian sen jälkeen seuraavan käsikirjoittajavalinnan Chris Weitzin.

Mutta Trankin lähtö toisen, aiheeltaan tuntemattoman standalone/Anthology-elokuvan ohjaajan hommista siis kerrottiin nimenomaan virallisella sivulla. Pari päivää ennen Star Wars Daytä, ja uutisessa, jossa ei kerrota korvaavaa valintaa.

Viestinnällä on merkitystä. Lucasfilmillä, joka suunnittelee ja koordinoi ainakin The Force Awakensin paljastuksia todella tarkkaan, pitäisi olla varaa miettiä tarkkaan tällaisten ikävämpienkin julkistusten viestintää. Aivan eri asia kuitenkin on, onko meidän ulkopuolisten mahdollista päätellä viestinnästä mitään.

Esitän kuitenkin tämänhetkiset teoriani. Minusta vaikuttaa siltä, että Whitta – jonka lähdöstä SW.com siis vaikeni – lähti sittenkin näistä kolmesta parhaissa oloissa. Hän on esimerkiksi jatkanut sosiaalisessa mediassa uskottavasti mukavien puhumista SW-kokemuksistaan. Kenties Whittan käsisversio Rogue Onesta oli sinänsä oikein hyvä, mutta Lucasfilmin vallanpitäjät (ehkä jopa yhdessä Whittan kanssa?) vain päättivät, että käsikirjoitus hyötyy siitä, että sitä seuraavaksi tuunaa joku toinen. On jopa spekuloitu, että Whitta oli koko ajan palkattu vain kirjoittamaan ensimmäinen versio. Sekin, että virallinen sivu ei kertonut hänen lähdöstään, voisi viitata siihen, ettei lähtö ollut kahden muun tapauksen veroinen järeydessään. Uskon, että Rogue Onen kirjoittajakrediitti tulee aikanaan kuulumaan ”Written by Gary Whitta and Chris Weitz, based on an idea by John Knoll”, ja sillä hyvä.

Michael Arndtin ja The Force Awakensin tapaus on paljon monimutkaisempi. Tiedetään, että Arndt oli George Lucasin valinta uuden trilogian avausosan kirjoittajaksi, ja tapahtumien kulusta tiedetään, että ohjaajaksi valittu JJ Abrams ja (Lucasin valitsema!) pääpomo Kathleen Kennedy eivät lopulta olleet samaa mieltä. Tarkkoja syitä peittävät varmasti todella tiukat salassapitosopimukset, enkä valitettavasti usko, että saamme ihan lähivuosina kuulla totuudenmukaista versiota tapahtumista. Tämä kun liittyy siihen suureen arvoitukseen, josta olen kirjoittanut usein aiemminkin: kuinka paljon Lucasin ja Arndtin tarina erosi siitä tarinasta, jonka valkokankaalla näemme?

Joka tapauksessa Arndtin lähtö näyttää johtuneen niin sanotuista taiteellisista erimielisyyksistä. Sellaiseksi on tarjottu esimerkiksi erimielisyyttä siitä, ovatko Episodi VII:n pääosassa uudet vai vanhat hahmot. Se, saiko Arndt tarkkaan ottaen potkut, ei taida loppujen lopuksi olla kovin olennaista, sillä täysin vapaaehtoisesti hän tuskin lähti.

Mistä pääsen viimein Josh Trankiin, jonka uskon saaneen tästä kolmikosta sanojen konkreettisimmassa mielessä kenkää.

Virallisen sivun tiedote toki sisältää Trankin sanat ”henkilökohtaisesta päätöksestä lähteä eri tielle” ja tarinaryhmään kuuluvan Kiri Hartin kiitokset Trankin panoksesta projektille. Kiertoilmauksilta nämä kuitenkin tuntuvat. Likaisen työn makua on siinäkin, että Trankia kehumaan pantiin nimenomaan suurelle yleisölle tuntematon Kiri Hart eikä Kathleen Kennedy, joka lausui vastaavat sanat Michael Arndtista aikanaan – ja joka kehui Trankia hänen valintansa uutisoimisen yhteydessä. Saatan tietysti lukea näihin tiedotteisiin liikaa, mutta minusta tuntuu kuin Trankilta olisi näin viety mahdollisuus käyttää Kennedyn nimeä suosituksena.

Trankin ohjaama Anthology-elokuva on ensi-ilta-aikataulussa vuorossa vasta 2018. Sitä ennen pitäisi julkaista paitsi Episodi VII, myös Rogue One ja myös Episodi VIII (!). Kun edes Rogue Onen casting ei ole valmis, Trankin projekti tuskin on vielä niin pitkällä, että sen sortin taiteellisiin ristiriitoihin oltaisiin päästy, jotka olisivat saaneet ohjaajan tekemään ”henkilökohtaisen päätöksen” jättää elokuvasarja, jonka fani hän tiettävästi on. Trank on nuori ohjaaja, jonka ensimmäinen iso projekti on vasta saamassa ensi-iltansa: Fantastic Fourin remake, nimittäin. Sen lisäksi Trank on ohjannut vain yhden elokuvan, käyntikorttiprojektinsa Chroniclen.

Mitä sitten tapahtui? On pakko todeta, että mahdollisesta selityksestä liikkui ikäviä huhuja jo jokin aika sitten. Viikonlopun uutisen jälkeen näitä samoja huhuja toisti uskottava viihdealan lähde The Hollywood Reporter. Tiivästäen tarina siis kertoo, että Fantastic Four -leffa olisi lähtenyt pahasti ohjaajansa näpeistä, ja elokuvan valmistuminenkin olisi vaatinut tuottajien väliintuloa. Trank olisi näin päätynyt riitoihin kalliit viulut ja muut jousisoittimet maksavan studion kanssa, ja lisäksi vielä FF:n käsikirjoittajan Simon Kinberginkin kanssa. Kinberg taas oli sama mies, joka nimenomaan toi Trankin Star Wars -maailmaan – ja jonka on uskottu, vaikkei vahvistettu, olevan myös Trankin ohjaaman SW-elokuvan käsikirjoittaja.

Nämä ovat tietysti vain huhuja. Mutta nyt, kun Trank todella sai lähteä, ne alkavat vaikuttaa ikävän todennäköisiltä. Huhuissa ei tarvitse olla kuin puolet totta, ja tuntuu todennäköiseltä, että Kinberg olisi suositellut Kennedylle vetäjänvaihtoa jo näin hyvissä ajoin.

(Sivuhuomautuksena: Viikonlopun uutinen tietenkin selittää myös sen kummallisen näytelmän, joka nähtiin kaksi viikkoa sitten Star Wars Celebrationin yhteydessä. Tuolloinhan Trank oli merkitty esiintymään yhdessä Rogue Onen ohjaajan Gareth Edwardsin kanssa standalone-elokuvia käsittelevässä paneelissa, jossa nuo filmit kastettiin ”Anthology-elokuviksi”. Trankin mukana olo Celebrationin ohjelmassa nähtiin muun muassa tämän pöydän ääressä merkkinä siitä, että ikävät huhut eivät olleetkaan totta. Mutta sitten Trank puuttuikin paikalta, vedoten ”elämänsä pahimpaan flunssaan”. Joka nyt vielä uskoo tuon selityksen, nostakoon kätensä ylös. Ylimääräinen merkillinen yksityiskohta oli se, että Fantastic Fourin teaser julkistettiin netissä tarkalleen tuon paneelin aikana.)

Mitä Trankin lähdöstä seuraa? No, tietysti tilalle pitää valita uusi ohjaaja. Itse toivoisin, että Lucasfilm miettisi tässä tilanteessa uudelleen strategiaansa palkata uusien Star Warsien tekijöiksi näin kokemattomia kavereita. Kolmas henkilövaihdos parin vuoden sisällä – ilman että yksikään kyseessä olevista elokuvista on vielä saanut ensi-iltaansa! – luulisi alkavan tuntua pahalta. Jos siis olisin nyt rva Lucasfilm-Kennedy, kääntäisin katseeni debytanttiastetta kokenempaan ohjaajakaartiin: sellaiseen joukkoon, johon kuuluvat vaikkapa (hieman provosoiden) Edgar Wright ja Ben Affleck. Episodi VIII:n ohjaaja Rian Johnson on tästä rivistä myös, ja edelleen minusta erinomainen ja luotettava valinta. Sen sijaan en siis liittyisi siihen joukkoon, joka alkoi eilen twiitata hashtagilla #JoeJohnstonForStarWars – kaikki kunnia Joe Johnstonin (s. 1950) uralle Star Warsin alkuvuosien parissa ja miksei myös ohjaajana myöhemmin, mutta minusta hän olisi nimenomaan ohjaajana tylsä valinta, ja väärää sukupolveakin.

Sen jälkeen pitää miettiä, pitääkö aikataulu. Emme tietysti tiedä juuri mitään siitä, millä mallilla Trankin filmi on (emmehän tiedä aihettakaan), mutta mahtaako tavoite sen ensi-illasta vuodelle 2018 olla enää realistinen? Esimerkiksi Celebration Anaheimin paneelissa, jossa paljastettiin Rogue Onesta vaikka mitä, ei kerrottu Trankin elokuvasta mitään. Johtuiko tämä todella vain ohjaajan poissaolosta, vai oliko yleisemmistä epävarmuussyistä sittenkin parempi vaieta? Varietyn lähteiden mukaan ensi-iltaa oltaisiinkin jo siirtämässä vuodelle 2019.

Näitä uutisia odotellessa voidaan tietysti taas kerran pohdiskella sitäkin, mikä mahtaa olla tämän projektin aihe. Luonnollisesti pintaan on taas nostettu Boba Fett (nostajana tällä kertaa The Wrap). Mutta niin nostettiin ensimmäiseenkin Anthology-elokuvaan, eikä kukaan tainnut veikata, että se kertoisi Rogue Squadronista.

Uusien SW-elokuvien kuvausvaiheeseen pääsemisen toivossa parempi valinta voisi sittenkin olla toinen todennäköinen vaihtoehto, Han Solon nuoruusvuodet. Han shoots first.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: ohjaus