Virallisuudesta, aitoudesta ja Star Wars -asujen hienoudesta Tampereen Star Wars Unofficial Galaxies -näyttelyn innoittamana

Viime viikonloppuna kolmen aikuisen ja yhden lapsen seurueemme matkusti Tampereelle, pukeutui parhaimpiinsa ja vieraili Tampere-talon Star Wars Unofficial Galaxies -kesänäyttelyssä.

Parhaimpiin pukeutumisella tarkoitan sitä, että kaivoimme Lontoon parin vuoden takaiseen Star Wars Celebrationiin rakentamamme asumme kaapista ja marssimme siis näyttelyyn sonnustautuneina Padme Amidalan kedon piknik -mekkoon, kenraali Huxin univormuun ja Reyn Ahch-To-seikkailun asuun. Lapsi (ei kuvassa) oli pukeutunut, öö, Cars 3 -t-paitaan, jonka hän oli pukenut Puuha-Pete-pitkähihaisen päälle.

Ihmisiä, jotka ulkoiluttavat naamiaisasujaan.

Teeman mukainen pukeutuminen sopi asiaan mainiosti myös siksi, että Unofficial Galaxies -näyttelyssä oli hyvin pitkälle kyse juuri puvuista. (Teeman mukaan pukeutuneet saivat näyttelyn ovella myös pienen karkkitervehdyksen, mutta siihen ei olisi tarvittu varsinaista cosplay-asua, asiaan kuuluva t-paita olisi riittänyt.)

Kirjoitan tässä auki ajatuksiani näyttelyn ääreltä. Unofficial Galaxies -näyttely on avoinna Tampere-talossa vain tämän heinäkuun ajan eli 1.-31.7.2022, mutta tämän blogikirjoituksen julkaisun hetkellä sinne siis ehtii vielä.

Epävirallista, salaperäistä, vähän hämmentävääkin!

Tampere-talon näyttely on nimeään myöten epävirallinen. Se ei ole Disney-Lucasfilmin virallisesti lisensoima, siellä ei soi oikea Star Wars -leffamusa, siellä ei näy oikeita Star Wars -logoja eikä suurin osa teoksistakaan ole ”oikeasti aitoja” (palaan tähän kohta). Pitempiaikaiset suomalaiset Star Wars -fanit muistanevat Tennispalatsissa vuonna 2001 esillä olleen The Art of Star Wars -näyttelyn, joka oli lisensoitu ja jossa esillä oli aivan ”oikeaa” tavaraa: Tampereen näyttely ei siis ole sen kanssa samaa sarjaa.

Unofficial Galaxies -näyttelyssä on jollain laskutavalla esillä noin 120 esinettä, mutta sen ydin on noin neljässäkymmenessä elokuvahahmojen pukukokonaisuudessa, joista osa on esillä kevyesti elokuvien kohtauksista vihjailevien taustojen äärellä, osa lähinnä mallinukkejen päälle puettuina. Lisäksi Tampereella on esillä muutamia tuttuja hahmoja patsaina, vähän rekvisiittaa ja pari vitriinillistä leluja eri vuosikymmeniltä.

Näyttelyn saatesanojen mukaan kyseessä on yksityiskokoelma, jonka omistaa ”yksi Iso-Britannian suurimmista Star Wars -keräilijöistä”. Näyttelyssä kerrotun mukaan keräilijä alkoi kerätä Star Wars -leluja lapsena vuonna 1980, jatkoi lelukokoelman täydentämistä aikuisena ja eteni elokuvalavasteisiin ja niiden kopioihin sitten, kun ”lelukokoelma oli valmis”.

Edelleen Tampere-talon viestinnästä kerrotaan, että Tampereella nähtävä näyttely on tätä ennen ollut esillä maailmalla vain kerran Liverpoolissa 2017-19. Siellä se tosiaan onkin ollut esillä, mutta jostain syystä se on nyt heti toisena esillä Suomen Tampereella, josta sen ”on määrä jatkaa maailmankiertueelle”.

Tämä kaikki on kovin salaperäistä, ja ainakin meidän seurueessamme kokonaisuus herättää kysymyksiä, joihin emme taida saada vastauksia. Koska suurinta osaa kokoelmasta ei tosiaan ole oikeasti käytetty Star Wars -leffojen kuvauksissa, päättelemme, että kokoelma ei kuulu miljardöörille. Eikä toisaalta tuotannoissa ihan oikeasti työskennelleelle.

Mutta millaisella ”tavallisella” keräilijällä olisi ollut harrastuneisuutta kerätä tällaista kokoelmaa, esimerkiksi kymmeniä pukuja, saagan kaikkien vuosikymmenten varrelta? Millaisessa kodissa tai varastossa niitä on ennen maailmankiertuetta säilytetty? Kuinka laaja on kokoelman alkuperäinen ydin eli lelukokoelma, josta Tampereella nähdään vain väläys, mikäli se todella on keräilijänsä mittapuulla ”valmis”? Miksi vuosikymmeniä kartutetun kokoelman maailmankiertue starttaa kaikista maailman paikoista juuri Tampereelta?

Sanonpahan vain, että eräät epäilykset jäisivät epäilemättä, jos keräilijä esittäytyisi edes nimellään. Mutta tietysti on viime kädessä niin, että sama se, kenen omistamia ja miten kerättyjä esillä olevat esineet ovat, kun niitä esineitä kuitenkin on tultu katsomaan. Katsotaanpa siis seuraavaksi!

Elokuvapukujen vai cosplay-pukujen näyttely?

Unofficial Galaxies -näyttelyn ”epäaitous” on siis paitsi lisensoimattomuutta, myös sitä, että esillä olevat puvut, valomiekat ja muut esineet eivät – aivan paria poikkeusta lukuun ottamatta – ole ”oikeita” screen used -elokuvaesineitä.

Aitouden käsitteestä kiinnostuneelle Tampereella oli tarjolla paljonkin ajatuksen aihetta, vaikka tällaiseen pohdiskeluun näyttelyn kepeät tekstiplakaatit eivät toki suoraan kannustaneetkaan. Mutta esimerkiksi sitä saattoi asuja katsoessaan pohtia, mikä (jos mikään) erotti näyttelyssä esillä olleet asut harrastajien valmistamista niin sanotuista cosplay-puvuista eli periaatteessa niistäkin vaatteista, jotka meillä itsellämme olivat päällämme – jotka siis olivat syntyneet omin käsin ompelukoneella tai kirpputorilta tarkoitukseen sopivia rytkyjä etsimällä.

Osa Tampere-talossa esillä olevista puvuista ja esineistä on niin sanottuja replikoita: mahdollisimman tarkkoja jäljennöksiä elokuvissa käytetyistä, osa jopa lisenssillä tehtyjä sellaisia. Vitriiinien valomiekoista saattoi bongatakin Master Replicas -firman trademark-merkintöjä, ja oletan, että esimerkiksi osa kypäristä on tällaisia kaupallisia tuotteita myös. Luonnollisen kokoisen ja näköisen Darth Maul -patsaan saa kyllä rahalla hankittua itselleen, jos sellaisen haluaa. Tällaiset esineet ovat siis periaatteessa kenen tahansa ostettavissa olevia, tai ainakin ne ovat olleet niiden tuote-erän valmistumisen aikaan kenen tahansa ostettavissa olleita, vaikkakin korkealaatuisia sellaisia.

Osa Tampere-talon hahmo- ja pukukokonaisuuksista näyttääkin tosiaan siltä, että ne voisivat olla oikeasti suoraan elokuvien puvustamoista. Toiset eivät näytä siltä. Esillä on esimerkiksi Kylo Ren, jonka asusta Unofficial Galaxies -kokoelmaan näyttää itse asiassa kuuluvan pelkkä kypärä, joka on tökätty mustaan kaapuun puetulle mallinukelle, joka vieläpä töröttää hassusti allapäin vinossa. Muutamat muutkin asuista tuntuvat rakennetun siten, että riittävän vakuuttavaa kypärää, kasvomaskia tai muuta tunnistettavaa asustetta on täydennetty asukokonaisuudeksi ”oikeansuuntaisilla” vaatteilla ja asusteilla, jotka tarkemmin katsoen eivät olekaan elokuvissa nähdyn kaltaisia. (Taas jos ajattelen omaa asuvalintaani: aikanaan kirpparilta löytämäni kenraali Hux -paitani oli polyesteriä ja ihan helvetin hirveä pitää tuntikaupalla päällä nahkatakin alla, mutta sopivan vyön kanssa ja First Orderin merkin hihaan ompelemalla se kyllä näytti minusta riittävän oikealta.)

Kun kahdesta esillä olevasta Darth Vaderista tällä vakuuttavammin asetellulla mallilla ovat kädet ja jalat kokonaan viitan peitossa, voi miettiä, mahtavatko paita ja housut itse asiassa ollakaan viitan alla oikeanlaiset.

Sekin on kuitenkin sanottava, että erityisesti originaalitrilogian asujen kohdalla niin sanottu totuus saattaisi olla toiveita karumpaa. En missään nimessä tarkoita käyttää cosplay-termiä vähätellen, vaikka oma asuni kepeä kirpparilähtöinen kokonaisuus olikin. Star Wars -cosplay on suosittu ja monelle vakava harrastus, ja esimerkiksi stormtrooper-pukujen harrastajat ovat jo kauan sitten vähintään saavuttaneet ja myös ohittaneet elokuvissa oikeasti käytettyjen pukujen valmistajien tason.

Eivät Imperiumin eri sotilastyyppien kypärien ja pukujen hengitysputket ja painikkeet olleet 1970-luvun leffakuvauksissa ”oikeita”: siis irrotettavia tai painettavia niin kuin ne oikeissa avaruushaarniskoissa olisivat. Sellaisia niistä ovat tehneet vasta harrastajat tai uusien elokuvien haarniskojen valmistajat. Viime vuosina Lucasfilm on itse asiassa värvännyt 501st Legion -ryhmän pukuharrastajia omissa asuissaan jopa avustajiksi oikeisiin tuotantoihinsa.

Myös edellä jo mainitut kaupallisesti tuotetut replika-kypärät ja -kasvonaamiot, jollaisia on esillä Tampere-talon kokoelmassakin, ovat paikoin elokuvissa oikeasti käytettyjä yksityiskohtaisempia. Olisi mielenkiintoista vertailla vierekkäin vaikkapa Tampere-talon Boba Fettiä, Imperiumin vastaiskussa käytettyä Boba Fett -pukua ja jonkun vakavamielisen Boba Fett -pukuharrastajan viimeisen päälle tuunattua deluxe-pukua. Vain yksi niistä olisi kiistatta ”oikea” Boba Fettin asu, mutta arvaan kyllä, että se ei olisi niistä läheltä katsoen uskottavimman näköinen oikeana avaruuspalkkionmetsästäjän pukuna.

Tampereen näyttelyn tasovaihtelua samassa kuvassa: Chewbacca (puku, lytyssä ja kummasti kenollaan), Leian Boussh-valeasu (kypärä ja pukukokonaisuus), C-3PO (patsas, ei metallia), Jabba (pahvia), Salacious Grumb (nukke), Boba Fett (kypärä ja pukukokonaisuus) ja syväjäädytetty Han Solo (muovia).

Aitoa tai ei, vaan mitä se on se ’aitous’?

Jotta en kuulostaisi tympeältä kriitikolta, sanon varmuudeksi, että suuri osa Tampere-talon näyttelyn puvuista näytti siis omaan silmääni oikeinkin hyvältä. Ja silloin kun puvut siltä näyttävät, onkin seuraava hyvä kysymys, mitä väliä sillä sitten on, etteivät ne ”oikeita” ole.

Tampere-talon näyttely ei missään nimessä eikä missään plakaatissa väitä pukuja aidoiksi, mutta voin kuvitella, että moni kävijä niitä sellaisiksi luulee – ja monille taas ei ole edes mitään merkitystä sillä tiedolla, että esillä olevien, pääsääntöisesti kuitenkin hienojen, asujen sisällä ei ole oikeasti ollut elokuvissa hahmoja esittäviä näyttelijöitä. Kysehän ei ole elokuva(puku)suunnittelun taiteen näyttelystä, vaan kevyestä kansainvälisestä viihdenäyttelystä, johon tullaan muistelemaan Star Wars -asujen kautta elokuvien tunnelmaa tai yksinkertaisesti vain bongaamaan lasten kanssa tuttuja hahmoja – jos kohta näyttelyn 25 euron pääsymaksu ei Museokorttiin jo tottuneelle kansakunnalle ihan kevyt hinta olekaan.

Vielä pukuja pitemmälle aitouden käsitteen merkitys hämärtyy näyttelyn kahden suurimman esineen kanssa.

Niistä toisen ilmoitetaan näyttelyssä olevan yli 100 000 euron arvoinen ja kokoelman arvokkain esine. Se on ”oikea”, siis oikeasti elokuvassa käytetty ”Anakin Skywalkerin työpöytä ja -tuoli” episodi I:stä. Kyseessä on täysin valkoinen pöytä-tuoli-yhdistelmä, joka pöyristettyine kulmineen vaikuttaa niin sliipatulta, että on itse asiassa vaikea uskoa sen oikeasti esiintyvän pölyisen Tatooinen orjien kortteliin sijoittuvassa kohtauksessa. Kun katsoin tarkkaan, sen sieltä löysin – mutta se ei näy siinä ehkä monien muistamassa kohtauksessa, jossa C-3PO esittäytyy, ja jossa tosiaan nähdään pikku-Anakinin (Jake LLoyd) työskentelytila, vaan se kirjaimellisesti vilahtaa hetken ruudulla Shmi Skywalkerin (Pernilla August) taustalla eräässä toisessa kuvassa. Katsokaapa tästä kuvavertailua:

Tampereen näyttelyn toinen suuri esine on Luken landspeeder eli X-34-kiituri originaalileffasta eli episodi IV:stä. Se on aidon kokoinen, hyvin aidon näköinen, plakaatin mukaan toimiva ja ajettava, ja Lontoon Elstree-studion alkuperäisten kiiturien kopio, vieläpä studiolle vakituisesti lavasteita rakentaneen Norank Engineering -firman valmistama. Kiinnostavaa on, että näyttelytekstit välttävät väittämästä, että Norank olisi valmistanut itse myös sen oikean elokuvissa käytetyn kiiturin, ja nettiselvittelyjen perusteella päädyn itsekin siihen, että näin ei ole (ks. esim. tämä Internet Archiveen päätynyt haastattelu virallisesta Star Wars -fanilehdestä). Tarkemmin tietämättä veikkaan, että Norankin valmistama kopio on tehty studioilla 1980-luvulla johonkin näyttely-tyyppiseen tarkoitukseen. Vertailua oikeaan episodi IV:ssä käytettyyn yksilöön (joka on yhä George Lucasin hallinnassa) voi tehdä alla olevista kuvista ja tällä nettisivulla.

Joka tapauksessa Tampereella nähtävä yksilö näyttää hyvältä, ”oikealta” ja sillä on oikeiden Star Wars -elokuvien tuotantoon kytkeytyvä tausta. Mutta koska sitä ei siis ole käytetty elokuvan kuvauksissa, se ei ole ”yhtä aito” eikä ”yhtä arvokas” kuin Ikean myymälään sopivalta näyttävä valkoinen pöytä-tuoli-yhdistelmä. Silti tiedän kyllä, kumman äärellä minä olin Tampereella vaikuttuneempi.

Kuitenkin kaukaisen galaksin taikaa

Vaikka Tampereen näyttelyn synnyttämät ajatukset johtivatkin tähän jopa kriittissävyiseen kirjoitukseen, tunnustan auliisti olleeni itse näyttelyssä paikan päällä aivan hymyssä suin. Enkä suinkaan siellä tarkkaillut otsa rypyssä jokaisen puvun aitouden astetta!

Sitä enemmän ajattelin sitä, kuinka paljon juuri nuo puvut edustavatkaan sitä, mitä itse asiassa Star Warsissa rakastan. Yllätyin iloisesti, että esillä ei ollutkaan lähinnä vain originaalitrilogiasta tuttuja hahmoja (kuten taisin odottaa), vaan kaukaisen galaksin taikaa koko 40 vuoden ajalta. Sitä, että jo neljänkymmenen vuoden ajan tähän kaukaiseen galaksiin on osattu kuvitella outoja olentoja ja keksittyjä kulttuureja, jotka ilmenevät (muun muassa) ikonisina vaatteina, kypärinä, naamioina, haarniskoina ja aseina.

Uudempia elokuvia unohtamatta: Solo-leffan Han Solo, ”vihaan hiekkaa” -kohtauksen Padme Amidala ja jatko-osatrilogian Finn.

Jatko-osatrilogiassa ja muissa uusissa elokuvissa (suuresti valitettavasti!) kierrätettiin paljon aiemmissa elokuvissa nähtyä kuvastoa ja esiteltiin vähemmän aivan uudenlaisia maailmoja. Siten niissä nähtiin vähemmän myös aivan uudenlaisia ikonisia pukuja kuin Lucasin elokuvissa, joissa niitä esiteltiin jokaisessa episodissa ylitsepursuavasti. Mutta ei uusiakaan elokuvia tarvitse art ja production designerien puolesta hävetä: kyllä niissäkin vähintään kuvien taustat pursuavat mielikuvituksekasta toiseutta.

Itse asiassa Star Wars -elokuvien puvut, lavasteet ja esineet kestäisivät kernaasti yleiskiinnostavan käsittelyn myös ”vakavassa” elokuva(puku)suunnittelun taiteen kontekstissa. Voisinpa vaikka sanoa rohkeasti niinkin, että Padme Amidalan vaatteet episodeissa I-III ovat paljon syvemmällä ja ajatuksia herättävämmällä tasolla ’taidetta’ kuin Padme Amidalan hahmon draaman kaari samoissa elokuvissa. Se olkoon tämän kirjoituksen hot take, jos jokin!

Valomiekkoja, hiekkaihmisiä, TIE-hävittäjiä, protokolladroideja, galaktisia iskusotilaita tai sithin mustia lordeja ei ollut olemassa ennen George Lucasin elokuvia, mutta ne onnistuttiin suunnittelemaan ja toteuttamaan siten, että niistä tuli myös elokuvistaan irrotettuna sekä rakastettua populaarikulttuuria että heijastumia kokonaisista kuvitteellisista kulttuureista. Rekvisiitassa ja puvuissa voi nähdä viisaita viittauksia Maa-planeetan nykyisiin ja aiempiiin kulttuureihin, mutta monet niistä ovat silti olleet lopputuloksina omillaan niin kiehtovia, että ovat johtaneet osaltaan uusiin tarinoihin kaukaisessa galaksissa. Paras esimerkki tästä on tietenkin se Boba Fett, joka aluksi oli todellakin vain tyylikäs asu vailla kummempaa taustaa. Vain hieman kärjistäen tuo yksi hieno asu on siis sittemmin johtanut The Mandalorianiin, melkeinpä omaan franchiseensa suuren franchisen sisällä ja tämän päivän Star Wars -tarinoista yhteen suosituimmista.

Ja vaikka Tampere-talon näyttely ei ole näiden asioiden esittelyyn maailman paras Star Wars -näyttely, ei näillä leveysasteilla liian usein nähdä Star Wars -näyttelyitä ylipäätään.

First Orderin upseerina löysin tutun logon. Se oli Tampereella vääränaikaisten imperiumilaisten taustakankaana.

Star Wars -elokuvissa pinnan takana on tausta (ja se on enemmän kuin vain tausta)

Luin äskettäin ainoan Disney-ajan Star Wars -elokuvista julkaistun making of -kirjan, Making Solo: A Star Wars Storyn (Bredow, Rob. Abrams Books 2019). Olin lukiessani aivan ihastuksissani – ja se sai minut ajattelemaan erästä asiaa.

Industrial Light & Magicin johtajiin kuuluvan Rob Bredown valokuvista pääasiassa koostuvaa 250-sivuista Making Soloa voi kuvailla niin sanotuksi kahvipöytäkirjaksi. Se sopii kooltaan hyllyyn uusien elokuvien Art of -kirjojen viereen. Se myös täydentää sopivasti Art of Solo -kirjaa, koska taidekirja käsittelee elokuvan suunnittelu- ja visiointivaihetta ja Making-kirja taas lähes pelkästään käytännön toteutusta, erityisesti kuvausvaihetta ja jonkin verran jälkituotantoa. (Kumpikaan kirjoista ei pureudu kovin syvälle Solon käsikirjoitukseen tai elokuvaan tuotannon aikana tehtyihin muutoksiin, saati niistä suurimpaan eli ohjaajien vaihtoon, jota taidekirja ei käytännössä edes mainitse. Making-kirjassa se sentään jotenkuten ääneen myönnetään, ja toki sen toisista kuvista voi bongata ensimmäiset ohjaajat Phil Lordin ja Christopher Millerin ja toisista kuvista lopullisen ohjaajan Ron Howardin, jota kirjassa kuplille kehutaan.)

Ron Howard (kuvassa vas.) vaihtui Solon ohjaajaksi kuvausten ollessa jo loppusuorallaan, mutta hän päätyi kuvaamaan esimerkiksi kaikki Dryden Vos -kohtaukset uudelleen, vaihtaen hahmon näyttelijäksikin Paul Bettanyn (oik.). Kuvat kirjasta Making Solo (Abrams Books 2019).

Lukiessani tätä kirjaa huomasin siis olevani jatkuvasti aivan innoissani. Ai tuollaisella huolella ja vaivalla kuvausryhmä etsi Dolomiittien vuoristosta paikkoja, joiden päälle avaruusjunan ryöstö sijoitettaisiin! Noinko järjettömän paljon kaukaisen galaksin asuihin puettuja ekstroja olikaan paikalla Corellian tummasävyisissä kohtauksissa? Ja miten aidosti olemassa olevalta paikalta näyttääkään valokuvissa Kanarian saarten Fuerteventuralle rakennettu coaxium-jalostamo, joka kuitenkin tosiaan on täysin kuvauksia varten rakennettu vale-yhdyskunta!

Periaatteessa ei liene kummallista, että Star Wars -bloggaaja on innoissaan lukiessaan Star Wars -kirjallisuutta. Tässä tapauksessa kiinnostavaa kuitenkin on, että Solo: A Star Wars Story (2018) ei ole tämän Star Wars -bloggaajan mielestä kovin hyvä elokuva.

Solossa on koko ajan kova hönkä päällä, mutta siltä puuttuu järki ja melkeinpä tunteetkin. Lähes kaikki Han Solon myytin rakennuspalikat on työnnetty väkisin yhteen pikaseikkailuun, jolloin nimihahmo (Alden Ehrenreich) jää kasvattamatta mittoihinsa, Hanin ja Chewbaccan (Joonas Suotamo) välinen erityisside rakentamatta ja Kessel-matkan todellinen legendaarisuus – kun siitä kerran legenda vuosia myöhemmin on tullut – ymmärtämättä. Juuri esitellyt hahmot kuolevat muutamaa kohtausta myöhemmin ilman että edes elokuvan muut hahmot jäävät heitä kaipaamaan, joten katsojastakaan ei tunnu, että näistä olisi ollut tarkoitus välittää. Tietynlaisen maanläheisyyden päällä on kummallinen koominen epävire, jonka pahin ilmentymä on droidihahmo L3-3T (roolissa Phoebe Waller-Bridge, toisaalla oikein taitava koomikko), joka parodioi ontuvasti feminismiä ja vihjailee seksuaalisesta suhteesta Lando Calrissianiin (Donald Glover). Tuntuu omituiselta, että Solon ohjaajat todella vaihdettiin kesken kuvausten, koska lopputuloksen perusteella keskeiset viat olivat pikemminkin Lawrence ja Jon Kasdanin käsikirjoituksessa.

Solon tiimi puoliksi puvuissa: vasemmalta Phoebe Waller-Bridge (L3-3T), Woody Harrelson (Beckett), Emilia Clarke (Qi’ra), Alden Ehrenreich (Han Solo), Joonas Suotamo (Chewbacca) ja Donald Glover (Lando Calrissian).

Kaiken tämän huomioiden Solon sinänsä katsoo viihde-elokuvana aivan irvistelemättä. Sen ilmestyessä kutsuin elokuvaa ensimmäiseksi ”yhdentekeväksi” Star Warsiksi, johon voi suhtautua kevyenä välityönä ja joka ei välttämättä kestä monta katsomiskertaa. Nyt (lähes kaksi vuotta ja sentään joitakin katsomiskertoja myöhemmin) sanoisin, että Solo on Star Warseista se, joka oli koko ajan selvimmin pelkkää viihdettä vailla suurempia tavoitteita. Se ei siis esimerkiksi esitä avaruudellisessa miljöössä myyttisiä tarina-aihioita tai käsittele hyvän ja pahan välistä tasapainoa eikä pyri sanomaan mitään yksilöiden vapaudesta diktatuurin ikeessä. Se vain esittelee kasan hahmoja ja kertoo seikkailutarinan Star Wars -maailmassa tavalla, joka muistuttaa sarjan pilottijaksoa.

Mutta luettuani viime keväänä ilmestyneen Making Solo -kirjan minut valtasi välitön halu katsoa elokuva uudelleen ja ihastella kaikkea tapahtumien takana nähtävää. Solo oli esimerkiksi puvustuksensa puolesta kaikkein suurin Star Wars -elokuva, koska siinä oli niin monta joukkokohtausta, joissa niin monilla taustahahmoilla oli niin eri tyyppisiä asuja: kohtaukset Corellian avaruuslentokentällä, lumiplaneetan vuoristobaarissa ja Dryden Vosin jahdin juhlissa. Ja vaikka en vieläkään ymmärrä, miksi se lopun coaxium-jalostamo muka sijaitsisi autiolla hiekkarannalla nuhruisissa hökkeleissä, mutta voi tavaton, miten loppuun asti mietityn todelliselta se paikka kuvauksissa otetuissa valokuvissa näyttääkään! Kalaverkotkin roikkuvat kuivumassa!

Joonas Suotamo ja Warwick Davis ottojen välillä Savareenin caoxium-jalostamolla eli Fuerteventuran saarella.

Koska Solo on niin monella muulla tavalla minusta vähemmän onnistunut, tämän kirjan upeiden valokuvien äärelle pysähtyminen muistutti minua siitä, kuinka paljon Star Wars -elokuvissa onkaan minulle kyse siitä, mikä toisissa elokuvissa jäisi ydinsisällön kehyksiksi.

Lavasteista, kuvauspaikoista, puvuista, olennoista, aluksista. Visioista ja niiden toteutuksesta. Kokonaistunnelmasta ja aivan pienistäkin yksityiskohdista, joita jotkut ovat miettineet hartaudella, vaikka ne vain vilahtavat ruudulla tai valkokankaalla. (Solon ehkä paras esimerkki tästä on vapaussoturi Enfys Nestin kypärään aurabesh-fontilla kaiverrettu teksti, jossa meikäläisillä kirjaimilla lukee ”until we reach the last edge, the last opening, the last star, and can go no higher” – aivan huikea motto, jossa on enemmän sisältöä kuin Enfys Nestin hahmossa elokuvassa tai käsikirjoituksessa.)

Sanalla sanoen: maailmoista. Star Wars -elokuvien erityisyydessä on, ainakin minulle, aivan valtavan suurelta osin kyse niiden kuvitelluista vieraista maailmoista, jotka tuntuvat ah-niin-todellisilta.

Stormtroopereita ja corellialaisia Solon alun avaruusasema-kohtauksen kuvaustauolla. (Kuvattu studiossa Englannissa).

Eikä kyse missään nimessä ole vain erikoistehoisteiden tasosta. Varmasti tasokkaat ovat tehosteet Disneyn toisenkin aliyhtiön Marvelin elokuvissa, mutta eivät niiden avaruusepisodien miljööt tunnu todellisilta – tuskin on tarkoituskaan. Isojenkin Hollywood-elokuvien scifi- ja fantasiamaailmat näyttävät edelleen usein muovisilta tai tietokoneella tehdyiltä ja tuntuvatkin sellaisilta, koska ne eivät sisällä mitään sellaista, joka saisi uskomaan lavasteen tai cgi-taustan aidoiksi paikoiksi. Usein sitä ei ole tavoiteltukaan, sujuvan tarinankerronnan tai samastuttavien hahmojen ollessa keskiössä. Hyvä ajatusleikki on kuvitella, tuntuuko elokuvan miljöö sellaiselta, että kameran voisi kuvitellusti kääntää ympäri, ja kuvissa nähty maailma jatkuisi sielläkin. Yleensä ei tunnu.

Star Wars -elokuvien tekijöitä sen sijaan ohjaa ja velvoittaa edelleen George Lucasin ajatus ”käytetystä tulevaisuudesta” (used future). Kyse on juuri siitä, että Lucas halusi kaukaisen galaksinsa näyttävän eletyltä ja todelliselta. Jos avaruusmatkailu ja robotiikka olisivat arkea, avaruusalukset eivät todennäköisesti olisi kiiltäviä tai puhtaita eivätkä robotit aina ehjiä. Tulevaisuudessakin vain harva paikka olisi ”futuristinen”, järkeili Lucas jo THX-1138:aa tehdessään, ja Star Warsiin tullessa hän sijoitti kohtauksia esimerkiksi Luken Tatooinen kodin keittiöön ja verstaalle. Molemmat tuntuivat paikoilta, joissa oikeasti siemaillaan aamumaidot ja vaihdetaan droidien öljyt.

Chewbacca katselee Dryden Vosin toimiston ikkunasta Vandor-planeetan vuoristoa. Toimisto on studiossa, mutta näyttelijä Joonas Suotamo näkee kuvauksissa ikkunasta saman minkä mekin: Dolomiiteilla kuvatuista vuorista vieraaksi planeetaksi käsitellyn maiseman, joka heijastetaan valtavalle näytölle lavasteen taakse.

Tämä todentuntuisuus on yksi selitys sille, miksi niin poikkeuksellisen moni Star Wars -fani on kiinnostunut lukemaan elokuviin liittyviä romaaneja ja sarjakuvia tai Visual Dictionaryjen kaltaisia selityskirjoja: kun elokuvassa nähty tuntuu todelliselta ja mietityltä, siitä haluaa mielellään tietää lisää ja siihen uppoutua syvemmälle. Mutta toisaalta minua ja monia muita kiehtoo kyllä myös Making Solon esittelemä toinen todellisuus: se, miten tämä kaikki on itse asiassa tehty.

Ainakin minulle taikaa vain lisää tieto siitä, että todelliselta tuntuva elokuva on toki oikeasti kuvattu lavasteissa, rakennettu pienoismalleina tai koodattu tietokoneella yhdistellen bittejä ja oikeaa kuvaa. Lucas itse horjui prequeliensa aikaan vähän turhankin tylsän syvälle tietokonemaailmaan, kun episodit II ja III kuvattiin melkein pelkästään sinisen tai vihreän kankaan edessä ja todellista olivat kärjistäen enää vain näyttelijät. Nykyisissä leffoissa on toki tietokonetehosteita numeraalisesti vielä enemmän kuin Lucasin aikaan, mutta niissä on myös pidetty huolta, että asioita tehdään mahdollisuuksien mukaan myös ”livenä”.

Tavoite tuntuu näissä elokuvissa nykyisin olevan, että esimerkiksi omituiset otukset rakennetaan fysiikkaa uhmaten esiintymään oikeasti samassa kuvassa näyttelijöiden kanssa, mutta sen sijaan esimerkiksi näyttelijöiden toimintakohtauksista iso osa feikataan mieluusti tietokoneella. Toisaalta nykytekniikka myös mahdollistaa aivan uudenlaisen immersion, josta pääsevät periaatteessa nauttimaan vain näyttelijät mutta joka oletettavasti vaikuttaa siihen, kuinka aidolta heidän suorituksensa tuntuvat. Soloa kuvattaessa kehitettiin tekniikkaa, joka tällä hetkellä loistaa The Mandalorianissa: vihreän tai sinisen kankaan sijaan näyttelijät näkevät lavasteen taustalla tai avaruusaluksen ikkunoista valtavilta kankailta sen saman kaukaisen galaksin todellisuuden, jonka mekin näemme elokuvassa.

Erityisesti juuri Solossa tunnelmat saavat vielä lisäkierroksia siitä, miltä elokuva kuvina tarkkaan ottaen näyttää. Kuvaaja Bradford Young on kuvannut Solon liki realistisesti: tummilla väreillä ja varjoissa, likaa pelkäämättä, luonnonvalon tai lavasteisiin kuuluvien valaisimien tunnelmaa hakien. Young tuntuu itse asiassa tehneen eri elokuvaa kuin ohjaajat ja kirjoittajat, mutta tästä ristiriidasta huolimatta ainakin itse nautin suuresti elokuvan visuaalisesta tyylistä. Esimerkiksi elokuvan alun Corellian tehdas- ja satamamiljöö (kuvattu Englannissa Fawleyn entisessä voimalassa) on paljon kiinnostavampi miljöönä kuin tapahtumiltaan, ja Youngin kameratyöllä on siinä suuri merkitys.

Toismaailmaista tekniikkaa corellialaisessa tehtaassa? Itse asiassa täysin lavastamatonta tekniikkaa Fawleyn entisessä voimalassa, johon corellialaiset tehtaat ja slummit sitten lavastettiin.

Olenko nyt siis tullut siihen pisteeseen, jossa nautin Art- ja Making-kirjoista tai yleisesti näiden taustojen tutkimisesta enemmän kuin itse elokuvista? Sellainen kysymys kieltämättä tulee mieleen, koska olen aina ollut erityisen kiinnostunut juuri tästä näkökulmasta Star Warsiin ja koska parin viime vuoden aikana Solon lisäksi myös The Rise of Skywalker jätti minut elokuvana kylmäksi.

Toivottavasti en sentään. Pikemminkin kyse on siitä, että juuri tämä Star Wars -elokuvien erityispiirre on itselleni paitsi tärkeä erottava tekijä tämän franchisen ja kaikkien muiden välillä, myös tärkeä perustelu sille, miksi tälle sarjalle on valmis antamaan aina uusia ja uusia mahdollisuuksia.

Näin komeasti toteutetut kuvitellut maailmat eivät ole vain kehyksiä tai vain taustaa. Skywalkerien mukaansa tempaavan tarinan lisäksi nimenomaan nämä kokonaiset toiset maailmat ovat inspiroineet yleisöjä ja yhä uusia kuvitelmia jo yli 40 vuoden ajan, vaikka sarjan faneiksi itseään kutsuvista kriittisimmät tykkäävät tosissaan vain 2-3 sarjan elokuvasta. Monien Star Wars -elokuvien käsikirjoituksissa on valitettavasti parantamisen varaa, mutta mikään korvaava tuote ei tarjoa samaa matkaa toiseen todellisuuteen.

Star Wars -elokuvien Oscar-saldo: 11 elokuvaa, 37 (+3) ehdokkuutta, 10 palkintoa

Oscar-gaala oli ja meni, ja vaikka gaalan suurin voittaja Parasite yllätti, ei The Rise of Skywalker sentään yllättänyt. Se ei siis voittanut yhtään kolmesta ehdokkuudestaan.

Eilisen Twitter-ketjuni jatkeena ja laajentumana (sekä kahden vuoden takaisen blogimerkinnän päivityksenä) summaan tässä kirjoituksessa Star Wars -elokuvien Oscar-menestystä, jota varmaankin voi aivan yhtä hyvin perustein pitää yllättävän vahvana ja yllättävän vaisuna.

Vahvana siksi, että kaikkiaan 37 ehdokkuutta ja 10 palkintoa (joista 3 ehdokkuuksien ulkopuolelta) on kuitenkin oikein hyvin yhdelle elokuvasarjalle, vaikka kyse onkin 11 elokuvasta. Vaisuna taas siksi, että Star Warsit ovat tähän vuoteen asti jatkuneista ehdokkuuksistaan huolimatta saaneet Yhdysvaltain elokuva-akatemialta varsinaisen palkinnon viimeksi 36 vuotta sitten – ja sekin oli yksi noista erikois-Oscareista varsinaisten ehdokkuuksien ulkopuolelta.

rotj-endor-battle

Jedin paluun erikoistehosteet: edellinen kerta, kun Star Wars -elokuva palkittiin Oscarilla.

Kaikkein yllättävintä saattaa ainakin joistakin katsojista olla, että jokainen Star Wars -elokuva on tosiaan ollut ehdolla vähintään yhdessä Oscar-gaalan kategorioista. Tässä koko lista ehdokkuuksista:

  • Tähtien sota (1977), 10 ehdokkuutta: paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, Alec Guinness miessivuosasta, lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki.
  • Imperiumin vastaisku (1980): 3 ehdokkuutta: lavastus, ääni, musiikki.
  • Jedin paluu (1983): 4 ehdokkuutta: lavastus, äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, musiikki.
  • Pimeä uhka (1999): 3 ehdokkuutta: äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet.
  • Kloonien hyökkäys (2002): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
  • Sithin kosto (2005): 1 ehdokkuus: maskeeraus.
  • The Force Awakens (2015): 5 ehdokkuutta: leikkaus, äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
  • Rogue One (2016): 2 ehdokkuutta: äänimiksaus, erikoistehosteet.
  • The Last Jedi (2017): 4 ehdokkuutta: äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
  • Solo (2018): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
  • The Rise of Skywalker (2019): 3 ehdokkuutta: äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.

Yhteensä siis 37 varsinaista ehdokkuutta. Ja tässä ne voitot:

  • Tähtien sota (1977): 6 Oscar-palkintoa: lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki. Lisäksi erikois-Oscar äänitehosteista.
  • Imperiumin vastaisku (1980): 1 Oscar-palkinto: ääni. Lisäksi erikoistehosteiden erikois-Oscar.
  • Jedin paluu (1983): ei Oscar-palkintoja varsinaissa kilpakategorioissa, mutta jälleen erikoistehosteiden erikois-Oscar.

Eli 10 palkintoa, joista 3 ehdokasasettelun ulkopuolelta.

Listasta huomaa vuosien vierimisen. Samoin sen, että Oscar-gaalat eivät toki muutenkaan ole veljiä keskenään. Katsastetaanpa!

anh-alec-guinness-obi-wan-kenobi

Alec Guinness Ben Kenobina alkuperäisessä Star Warsissa: ainoa näyttelijäsuoritus, jolla kaukaisesta galaksista on noustu ehdolle Oscareihin.

Oscareiden ”pääkategorioina” pidetään parasta elokuvaa, ohjausta, näyttelijöiden pääosia sekä käsikirjoituspystejä. Elokuvapiireissä toki arvostetaan muitakin, ja toisia enemmän kuin toisia: esimerkiksi leikkauspalkinto muodosti pitkään parhaan elokuvan ja ohjauksen kanssa eräänlaisen kolmijalan, kunnes kategoriat viime vuosikymmenellä alkoivat erkaantua toisistaan muun muassa parhaan elokuvan äänestyssäännöissä tapahtuneiden muutosten vuoksi.

Jos näitä pidetään pääkategorioina, ihka ensimmäisen Star Wars -elokuvan cinemaattiset ansiot todella tunnustettiin Hollywoodissa välittömästi, sillä vuoden jättihitti oli vuoden 1978 gaalassa ehdolla melkein kaikissa noissa – vain näyttelijäehdokkuus lohkesi sivuosien puolelta. On hyvä muistaa, että tämä ei ollut välttämättä mitenkään sanottua: eivät suurimmat hitit tuolloin, kuten eivät nytkään, mitenkään automaattisesti olleet Elokuva-akatemian juhlinnan kohteena. Yhtään niin sanotusta ”suuresta viidestä” palkinnosta George Lucasin ohjaama ensimmäinen Star Wars (1977) ei kuitenkaan voittanut. (Se hävisi ne etenkin Woody Allenin Annie Hallille.)

Mutta sen leikkauksen episodi IV:nä myöhemmin tunnettu elokuva kyllä voitti. Palkinnon pokkasi kolmikko Paul Hirsch, Marcia Lucas ja Richard Chew, joka siis tarkoitti, että Lucasin talouteen kannettiin kuin kannettiinkin yksi Oscar. Kyökkipsykologit voivat arvailla, ja ovat arvailleetkin, mitä seurauksia tällä sattumuksella mahtoi olla Lucasien myöhemmin katkerasti kariutuneelle avioliitolle. (Lucas oli henkilökohtaisesti ehdolla Star Warsin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, samoin kuin American Graffitista samoissa kategorioissa muutamaa vuotta aiemmin, mutta hän ei siis itse koskaan voittanut Oscaria.)

marcia-george-lucas-oscars

Oscar-voittaja Marcia Lucas ja hänen aviomiehensä.

Lucasin tärkeimmistä yhteistyökumppaneista John Williams, Oscarien historian useimmin ehdolla ollut mestarisäveltäjä, voitti Star Warsista ansaitusti yhden viidestä kultaisesta ukostaan. Sitä lukuunottamatta kaikki muut Star Wars -elokuvien varsinaiset palkinnot ovat tulleet niin sanotuista teknisistä kategorioista: erikoistehosteista, äänestä ja äänitehosteista, lavastuksesta ja pukusuunnittelusta.

Kaikki nämäkin olivat epäilemättä ansaittuja palkintoja, ja sanoja ’niin sanottu’ sopii painottaa. Totta ihmeessä kaukaisen galaksin käytetyn maailman suunnittelu ja toteutus ovat taidetta nekin, ja kiertelemättä myös suuri osa näiden elokuvien sekä viehätystä että kulttuurista merkitystä. Se, että kaikki kolme vuosien 1977-83 elokuvaa palkittiin ”erikois-Oscareilla” liittyy gaalan silloisiin tapoihin. Niin sanotut Special Achievement Awardit jaettiin ilman ehdokasasettelua: esimerkiksi Imperiumin vastaiskulla ei siis ollut lainkaan vastaehdokasta visuaalisten erikoistehosteiden palkinnolle.

star-wars-miniature-effects

Parhaat erikoistehosteet: palkinto elokuvista vuosilta 1977, 1980 ja 1983; ehdokkuudet elokuvista vuosilta 1999, 2002, 2015, 2016, 2017, 2018 ja 2019. Yksi jäi välistä!

Muutama muukin Oscareiden muutos näin pitkäikäisen sarjan ehdokkuusgalleriassa näkyy. Esimerkiksi lavastukseksi yllä suomentamani palkinto jaettiin aikanaan nimellä ”Art Direction – Set Decoration”, kun se nykyään tunnetaan nimellä ”Production Design”. En tunne palkinnon historiaa erityisen tarkasti, mutta ainakin sanojen perusmerkitysten tasolla nimimuutos vihjaa, että palkintoa saatettiin ehkä aiemmin jakaa suoremmin juuri lavastuksen ansioista ja nykyään hieman enemmän teosten mietityn kokonaisilmeen perusteella. Joka tapauksessa on hyvä huomata, että vaikka ”tuotantosuunnittelu” viittaa myös siihen esituotannon vaiheeseen, jossa tällaisia elokuvia varten palkattavat kuvataiteilijat mielikuvittelevat valkoiselle paperille uusia maailmoja, palkinnolla huomioidaan painotetummin tuotannon seuraavaa eli konkreettisemman toteutuksen vaihetta.

Oscareiden äänipalkinnoissa tapahtunut muutos liittyy osin tekniseen kehitykseen, ja on hankalimmin tiivistettävissä. Alkuperäisen Star Warsin aikaan varsinainen kategoria oli siis yksinkertaisesti nimeltään ”Sound”, jonka seuraaja nykyisissä geimeissä on ”Sound Mixing”, siis äänileikkaus ja -miksaus. Hämäävästi ”Sound Editingin” nimellä nykyään jaettava palkinto taas annetaan pikemminkin äänitehosteiden ansioista. Vuonna 1978 Star Wars siis voitti niistä palkinnon erikois-Oscarina, ilman ehdokasasettelua, sillä palkinto on jaettu keskeytyksettä vasta vuodesta 1981.

ralphmcquarrie-art-of-anh

Ehdokasasettelun ironiaa on, että tuotantosuunnittelija Ralph McQuarrieta – varmasti George Lucasin jälkeen merkityksellisin Star Wars -visionääri – ei palkittu työstään Oscarilla.

 

Ei taida olla mitenkään suurennellen tulkittu, että samalla kun Star Wars saatteli elokuvamaailmaa blockbusterien aikaan, se tuli myös menestyksellään kasvattaneeksi sekä visuaalisten tehosteiden että äänitehosteiden osuutta elokuvataiteessa. Siten on aivan sopivaa, että SW-elokuvien tehosteet keräävät ehdokkuuksia edelleen: aateluus ikään kuin velvoittaa. Sithin kosto (2005) on ainoa Star Wars -elokuva, jonka visuaalisia tehosteita Akatemia ei nähnyt ehdokkuuden arvoisiksi.

Oscareissa oltiin muutenkin varsin nuivia prequeleja kohtaan. Sithin koston ainoa ehdokkuus tuli maskeerauksesta, joka tuntuu jo ihan sattuman sanelemalta (ajatelkaa kärventynyttä Anakinia ja kurttunaamaista Palpatinea). Tämä epäilemättä liittyy elokuvien niin sanottuun kokonaislaatuun. Elokuva-akatemian kollegat voivat kyllä toisinaan tunnustaa teknisten kategorioiden ansioita kehnommissakin elokuvissa, mutta aivan varmasti kynnys kannattaa onnistunutta työtä yleisesti epäonnistuneena pidetyssä elokuvassa on korkea.

jar-jar-binks-obi-wan-qui-gon-tpm

”Obi-Wan Kenobi, tässä on elokuvatehosteiden tulevaisuus.” ”Mesa speak!”

Sinänsä vuosia ei kannata toisiinsa verratakaan: jo pelkkiin ehdokkuuksiin kun vaikuttaa sekä zeitgeist että vuotensa kilpailijoiden taso. Kun yhden leffasaagan ehdokkuudet listaa tällä tavalla rinnakkain, voi siksi tuntua aivan turhaan kohtuuttomalta, että esimerkiksi Pimeän uhan puvut jäivät ilman ehdokkuutta. Tai että John Williams oli 2010-luvulla ehdolla jokaisesta jatko-osatrilogian elokuvasta, vaikka etenkin viimeisimmässä episodissa kiertävät lähinnä aiempien osien teemat, mutta ei Pimeästä uhasta, jossa hän aidosti loi kokonaisen toisen kerroksen sarjan musiikkiin.

Erikoistehosteiden saralla erityisesti Jar Jar Binksin hahmo oli aikaansa edellä ollut motion capture -tekniikan pioneerityö, ja olisi siksi ansainnut vaikka voittaa. Mutta ei se toki voinut, koska Oscar-gaalaan mennessä juuri Binksiin episodi I:n ongelmat olivat tiivistyneet. (Erikoistehoste-Oscarin voitti sitä paitsi tuolloin The Matrix, joka sekin oli alansa pioneeri ja sitä paitsi aikanaan yllättäjä.)

Vastaavasti viime vuosikymmenen Star Wars -elokuvat voivat rinnakkain listattuna tuntua saaneen ehdokkuuksia jopa hövelisti. Williamsin ehdokkuuksien lisäksi ainakin Solon tehoste-ehdokkuus tuntuu rutiininomaisesti annetulta. Sen sijaan koko sarjan yllättävimpänä, mutta ansaittuna, Oscar-kunnianosoituksena pidän The Force Awakensin leikkaus-ehdokkuutta, jonka tosiaan lasken kategorioihin, joissa ei yleensä palkita tällaisia lähes koko perheen viihde-elokuvia. JJ Abramsin rytmitaju sitä varmasti selittää, vaikka ehdolla olleet Maryann Brandonin ja Mary Jo Markeyn nimet ansaitusti varsinaisesti ehdolla olivatkin.

John_Williams

Säveltäjä John Williams: käsittämättömät 52 Oscar-ehdokkuutta, joista kuusi Star Warseista. Voittoja viisi, joista yksi tästä sarjasta. (kuva: TishTash / Wikimedia Commons, CC BY 3.0)

Olisiko jonkin Star Wars -elokuvan sitten pitänyt voittaa Oscar vuoden 1983 jälkeenkin? Tai voisiko niin missään oloissa enää käydä?

Menneiden palkintogaalojen pohdinta tässä mielessä on tietysti melko tyhjänpäiväistä jossittelua, mutta aika vaikeaakin se on. Sen varmaankin voi nyt sanoa, että vaikka Annie Hall taitava komedia onkin, originaalileffa olisi objektiivisestikin ajatellen ansainnut voittaa joko parhaan elokuvan tai ohjauksen palkinnon. Myöhempinä vuosina, istuessani itse reaaliaikaisesti katsomoissa, olen harmitellut lähinnä eräiden ehdokkuuksien puutetta: toivoin esimerkiksi The Force Awakensin pääsevän ehdolle production designin kategoriassa. Varsinaisten palkintojen jakautuminen on sen sijaan aina oma lukunsa, ja aika harvoin Star Wars -elokuvat ovat hävinneet selvästi huonommilleen.

Näin pitkän sarjan nousussa varsinaiseen Oscar-voittoon tarvittaisiin tässä vaiheessa ehkä niin merkityksellinen uusi alku, ettei sellaista saata tulla, vaikka seuraavat elokuvat sijoittuisivat satojen vuosien päähän Skywalkereista. Elokuva-akatemian kollega-äänestäjät varmasti arvostavat uusienkin Star Warsien tehosteita, ääniä ja musiikkia, mutta antavat aivan ymmärrettävästi silti mieluummin äänensä tuoreemmille vaihtoehdoille. Se kohta, jossa jokin palkinto olisi voinut tullakin, oli varmasti The Force Awakens, jolloin koko maailma tuntui löytävän tämän franchisen uudelleen, mutta silloin sen päihitti useimmissa kategorioissaan toinen genre-ehdokas, Mad Max: Fury Road.

Tehosteiden tai äänten voittoa suurempana jättipottina pitäisin kuitenkin sitä, jos Star Wars -elokuva jonain päivänä nappaisi vielä jonkin ”viidestä suuresta” ehdokkuudesta: parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen tai jomman kumman pääosanäyttelijän. Tähän erityisesti tarvittaisiin ehkä sellainen mannerlaattojen muutos näiden elokuvien koko luonteessa, jollaista ei välttämättä koskaan tapahdu.

Suomi 100 Special Edition: Kymmenen kotimaan ja Star Warsin kytköstä

En narrannut kun sanoin aikovani kirjoittaa The Last Jediin johtavia kirjoituksia. Mutta, äh, öh, nyt on Suomen 100-vuotispäivä.

Joten tässä kymmenen kytköstä Suomen ja Star Warsin välillä. Ai onko niitä kymmenen? Tottakai niitä on kymmenen. Varmaan enemmänkin.

Leia Uuden toivon lopussa, Planetaariset laaksot -kaulakoru kaulallaan

1 Planetaariset laaksot

Tämä on varmasti Suomi-yhteyksistä kuuluisin – tai ainakin oli Chewbaccan näyttelijän vaihtumiseen asti. Prinsessa Leian Uuden toivon lopussa kantama kaunis kaulakoru, jonka in-universe nimi on ”Chalcedony waves”, on Björn Weckströmin suunnittelema Lapponia-kaulakoru nimeltä Planetaariset laaksot. Harvempi muistaa (minunkin piti lukea se nyt Lapponian erinomaiselta historiasivulta), että myös Leian rannekoru on Weckströmin ja Lapponian, se taas tuotenimeltään Darinan koru. Lapponian historiasivu kertaa myös tarinan: George Lucas halusi nimenomaan Weckströmin suunnittelemaan korut Leialle, mutta muotoilijaan otettiin yhteyttä niin myöhään, ettei uuden korun piirtäminen ja tuottaminen tuntemattomaan amerikkalaiselokuvaan ollut enää mahdollista. Weckströmin mallistosta kuuluivat kuitenkin löytyneen sopivat hopeakorut, jotka muotoilija sitten myöhemmin näki valkokankaalla yllättävän isoksi osoittautuneessa elokuvassa. Molemmat korut ovat edelleen Lapponian mallistossa, Planetaaristen laaksojen noustua elokuvan myötä ehkä Weckströmin kansainvälisesti kuuluisimmaksi. Minusta on erityisen kaunista, että Leian koruvalinnan muotokielen ansiosta suomalaiset jäätyneet järvet tavallaan ovat Star Warsissa, vaikka saagan talviplaneetat on (ainakin toistaiseksi!) kuvattu muissa Pohjoismaissa.

Masters of Teras Kasi

2 Teräs Käsi

Seuraavaksi se kummallisin. Tämän ei todellakaan olisi pitänyt päätyä noin kenenkään tietoon, mutta toisin kävi. Jostakin syystä kirjailija Steve Perry vain sattui käyttämään kahta eksoottista suomen sanaa – ä-kirjaimineen kaikkineen – taistelulajin nimenä lyhyessä maininnassa vanhan expanded universen keskeisessä romaanissa Shadows of the Empire. Se olisi voinut olla siinä, eikä juuri kukaan kirjan lukenut suomalainenkaan enää muistaisi koko asiaa, mutta taistelulaji Teräs Käsi napattiin muualle expanded universeen. Ennen kaikkea se päätyi otsikkoon Pleikkarin mätkintäpelissä Masters of Teräs Käsi (1997), joka esiintyy säännöllisesti nostalgisimpien ja/tai omituisimpien Star Wars -pelien listoilla. Pelissä Luke voi potkia Bobaa, Darth Vader pieksää valomiekalla Chewbaccaa tai mitä nyt ikinä. Suomessa siihen on aina suhtauduttu…hieman nolostellen.

duchess_satine_kryze_the_clone_wars

3 Planeetta Kalevala 

Teräs Käsi ei toki ole ainoa suomesta Star Warsiin lainattu sana tai nimi. Näistä kiinnostavin tapaus on Kalevala, joka esiintyy Wookieepedian mukaan vain kahdessa The Clone Warsin jaksossa, mutta joissa sen ilmoitetaan olevan sarjassa varsin merkittävän hahmon, herttuatar Satine Kryzen (kuvassa yllä) kotiplaneetta. Joka tapauksessa kaikki The Clone Warsissa kerrottu on kaanonia, joten niin on Kalevala-planeettakin, ja kun se vieläpä sijaitsee Star Warsissa tiheään esiintyvässä Mandaloren aurinkokunnassa, ei ole mitenkään poissuljettua, että Kalevalaan törmättäisiin vielä. Ilahduttava yksityiskohta on, että Kalevala lausutaan sarjassa suomalaisittain.

Watto katsoo podracea Pimeässä uhassa.

4 ”Kiitos” – ”Ole hyvä”

Oman numerointinsa suomi-lainauksista ansaitsee myös tämä ainoa, joka esiintyy itse elokuvissa – nimittäin jos se on totta. Kuunnelkaa itse: sanooko Watto ”Kiitos”, vastaako Sebulba ”Ole hyvä”? En tiedä, mutta joidenkin mielestä näin on, ja onhan hauskaa ajatella, että niin olisi! Tässä muuten juuri löytämäni hyvä artikkeli oikeiden kielien käytöstä Star Warsissa. Jutussa on pari suomalaista asiantuntijaakin, jotka muistuttavat suomen avaruudellisen sopivasta rikkaasta vokaalien määrästä ja Tolkienin suomi-kiinnostuksista. (Vaikka tanskalainen Viggo Mortensen sitten mokoma menikin sanomaan Sormusten herrassa ”älskling” eikä ”rakas”!)

5 Pelko, Lintu, Juhani ja Taivas

Star Wars -galaksissa on havaittu myös myrkyllisiä pelko-ötököitä, hentorakenteinen droidi nimeltä Lintu, naispuolinen muinaisjedi nimeltä Juhani sekä planeetta Taivas. Esimerkiksi pelko-ötökän on kai mahdollista olla sattumaakin, mutta näistä ainakaan Lintu-droidin ei, sillä se esiintyy jo aiemmin mainitun Steve Perryn kirjoittamassa sarjakuvassa. Steve, lähteesi näkyvät!

6 Pieniä hetkiä galaksista

Yksikään suomalainen ei tietääkseni ole vielä osallistunut Star Wars -kaanonin tai edes expanded universen tarinoiden kirjoittamiseen, mutta ihan oikea ja virallinen Star Wars -kirjailija meillä silti on. Tosin Vesa Lehtimäkeä pitäisi kai tässä yhteydessä oikeastaan nimittää valokuvaajaksi tai taiteilijaksi, mutta kylläpä vain hänen Lego Star Wars -kuvissaan on aimo annos oikeaa tarinankerrontaakin. Lehtimäen kuvia Imperiumin sotilaiden lumisodista ja muista herttaisista hetkistä julkaistiin Dorling Kindersleyn kustantamana kirjana Small Scenes from a Big Galaxy vuonna 2015. Suomenkielinen painos saatiin kauppoihin seuraavana vuonna. (Minä haastattelin Lehtimäkeä kaksi vuotta sitten.)

Angry Birds Star Wars -pelilogo

7 Angry Birds Star Wars

Toinen ei-ehkä-kaanonia-mutta -saavutus Suomesta. Angry Birds Star Wars ei tietenkään ole ”Star Wars -totta” edes siinä määrin kuin esimerkiksi LucasArtsin pelit (joissa Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin useammalla tavalla ja aivan toisin kuin Rogue Onessa). Mutta onhan se komea isku kaukaiseen galaksiin silti, jo ihan siksi, että Suomi-lähtöiset leluversiot pelin hahmoista päätyivät aikanaan niin laajalle kännyköiden ulkopuolellekin. Jatko-osankin saanut peli (2012) on sitä paitsi kai kaikkien mielestä Angry Birds -franchisen parhaita siivuja, joten mikäpä meidän on pullistuessa ylpeydestä palloksi, possukeisarillisien kauhuksi.

8 Kamera-assistentti Veera Ovaska

Listan lopuksi saavumme uusiin elokuviin ja oikeisiin suomalaisiin työskentelemässä oikeissa Star Wars -elokuvissa – Lucasin kaudelta en ainakaan minä tiedä sarjasta suomalaisnimiä. Veera Ovaska työskenteli The Force Awakensin Dubain osuudessa eli Jakkulla kamera-assistenttina. Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa Ovaska kuvaili ohjaaja JJ Abramsia tosi nöyräksi, mutta muotoili Daisy Ridleyn ”vähän diivailleen”.

9 Kielisuunnittelija Sara Maria Forsberg

Jos Watto saattoikin ehkä puhua vähän suomea, halusi JJ Abrams Star Warsiinsa suomalaisen suunnittelemaa epäkieltä. Parikymppinen Sara Maria Forsberg tuli tunnetuksi Youtube-hitistään What Languages Sound Like To Foreigners ja sai sen ansiosta yhteydenoton Lucasfilmiltä. Käsittääkseni Forsbergin luoma kieli, tai siis muutama uskottavasti kieleltä kuulostava repliikki, on Teedon puhe Jakkulla. Helsingin Sanomille Forsberg sanoi, ettei ollut katsonut yhtään Star Warsia ennen The Force Awakensia. (Sittemmin Forsberg palasi samantapaisiin hommiin isommin Abramsin tuottamassa Star Trek: Beyondissa, jossa hänen ääntäänkin käytettiin.)

10 Joonas Suotamo

Viimeisenä mutta merkittävimpänä: keisarilliset saattavat olla brittejä ja kapinalliset jenkkejä, mutta Chewbacca on The Force Awakensista lähtien suomalainen. Odotan suurella mielenkiinnolla, kuinka suuri Joonas Suotamon rooli The Last Jedissa on, mutta saagan kokonaisuutta katsoen hahmohan on aivan päähenkilökastia. Suuri suomalainen (211 cm) näyttelee Peter Mayhewlta perittyä rooliaan myös ensi kevään Solo-elokuvassa ja varmasti vielä monissa, monissa elokuvissa myöhemminkin. Suotamo suhtautuu Chewbaccan tulkitsemiseen metodinäyttelijän vakavuudella ja on siitä huolimatta  kaikin puolin mukava mies. (Siitä, miten suomalainen ex-koripalloilija päätyi ensimmäiseen elokuvarooliinsa Harrison Fordin rinnalle on kirjoitettu paljon, mutta minun puolentoista vuoden takainen Suotamo-haastatteluni on tässä blogissa kahdessa osassa täällä ja täällä.)

Pelkään, että unohdin jotain oleellista. Kommentoikaa, mitä unohdin! Mutta nyt sitä hyvää itsenäisyyspäivää! Pääsin postauksen loppuun asti ilman Tuntematon sotilas -vitsejä, joten nyt mää kävele vaan käret taskus ja syljeskele helvetin pitki sylkki.

Episodi VIII:n Behind the Scenes -video: ”Odottamatonta ja oikeaa”

Viime viikonlopun Disney D23-messuilla oli niin paljon Star Wars -uutisia kerrottavaksi, että niistä olisi voinut blogata melkein kuin Star Wars Celebrationista. Koska en ollut online näiden tapahtuessa, tunnen nyt olevani auttamatta myöhässä. Mutta näin vähän jälkikäteisenkin katsauksen ansaitsee kyllä ehdottomasti ainakin The Last Jedin behind the scenes -video, joka jo yksinään on täpösen täynnä kaikenlaista:

Crait-planeetan punaisen hiekan juoksuhaudat! Chewbaccan leirinuotio Ahch-Tolla! Sukelluskohtauksia! Daisy Ridley treenaamassa miekkailua kolmen vastustajan kanssa! Monta huhukuvauksissa esiintynyttä uutta otusta ihka elävinä! Vaikka sun mitä!

Näistä ´”behind the scenes -trailereista” on käytännössä jo muodostunut perinne, ja jälleen on todettava, että tämä nostattaa ainakin minun odotuksiani melkeinpä tavanomaisia trailereitakin enemmän. Pakko siis katsoa vielä tarkemmin. Tämä on niin täpösen täynnä kiinnostavia yksityiskohtia, että annan palaa kunnolla. Spoileriaste: yhdistelen alla behind the scenes -videon sisältöä aiempiin huhuihin, joista monista en ole kirjoittanut tässä blogissa aiemmin, joten herkimmät voivat tulkita osan kommenteistani miedoiksi spoilereiksi. Juonitapahtumien osalta kyse on kuitenkin puhtaasta spekulaatiosta!

Meillä on luola, jonka katosta roikkuu melkeinpä Matrixin ihmiskasvattamon mieleen tuovia palkoja, mutta kyllä ne ehkä sitten kuitenkin taitavat valaisimia olla. Myöhemmin videossa Mark Hamill ja ohjaaja Rian Johnson istuskelevat luolassa – todennäköisesti tässä samassa, ellei kyse ole sitten siitä videon luolasta, jonka pohjalla on vettä.

Millennium Falcon on jälleen myös studiossa – siis sen lisäksi, että aluksen jalusta rakennettiin Irlantiin ja koko alus törötti ulkokuvauspaikalla Englannissa.

Maanpinnan kiitureita – tai SW-universumin ”autoja”. Nämä voisivat liittyä Dubrovnikissa kuvattuun takaa-ajo-kohtaukseen, joka siis tapahtuisi Canto Bightin kasinoplaneetalla, kuten Vanity Fairin artikkelissa alkukesästä esiteltiin.

Tällä kameramiehellä on vakaa ote hommaansa. Kaivosplaneetta Crait kiehtoo minua väläys väläykseltä enemmän. Ohjaaja Johnson kertoi aiemmin, että kyse on kapinaliiton vanhasta, mutta aikaa sitten hylätystä tukikohdasta, ja punainen aine on mineraalia, jota planeetalta louhitaan. Teaseristahan tiedämme, että planeetalla käydään maataistelua, ja Johnsonin mukaan planeetta näyttelee tärkeää roolia The Last Jedissa. Mikähän siis mahtaa olla mineraalin käyttötarkoitus? Nouseeko planeetta yhtäkkiä arvoon arvaamattomaan molempien osapuolien taistellessa jostakin resurssista? Vai… (esitän toisen teorian aivan kohta).

Tässä Millennium Falconia ja Chewbaccaa kuvataan Englannissa juuri siellä, missä lavasteisiin kiipesi vuosi sitten monta kutsumatonta kulkijaakin. In universe tapahtumapaikka on tietenkin Luken eristyksen planeetta Ahch-To ja Falconin sija selvästi sama, mihin aluksen ja Chewien The Force Awakensin lopussa jätimme.

Leia ei ehdottomasti ole tässä D’Qarilla eli The Force Awakensin vastarinnan tukikohtaplaneetalla, jossa näimme hänet viimeksi. Sen sijaan planeetta on todennäköisesti Crait. Ja jos näin on, onko niin, että Craitilla sijaitseekin kapinal…siis vastarinnan nykyinen tukikohta?

Dubrovnik. Canto Bightia kuvattiin kuin kuvattiinkin siis aivan samoilla vanhan kaupungin rantamuureilla missä aiemmin Game of Thrones -sarjaa.

Kylo Renistä ehdittiin jo tähän asti julkaistun perusteella epäilemään, ettei ikoninen kypärä olisi tällä kertaa käytössä, mutta onpa toki sentään. Kylo eli Adam Driver nähdään tässä videossa vain studio/sisätiloissa, joten veikkailujen varaan vielä jää, mille planeetoille Vader-wannabemme tässä episodissa matkaa.

Mikähän tämä huone on? Osa Canto Bightin kasinoa vai ehkä jotain First Orderin suurjohtaja Snokeen liittyvää? Terävä punainen vaikuttaisi kuitenkin olevan osa lavastetta eikä jälkituotannossa tehosteilla korvattava väri.

 

The Force Awakensin sankaritrio plus tulokas Rose Tico (Kelly Marie Tran) samassa kuvassa. Daisy Ridleyn päällimmäinen takki ei kai ole elokuvavaate, mutta tällaisten kuvien olemassaolo antaa kyllä ymmärtää, että sankarimme kohtaisivat jossain kohtaa tätäkin episodia, vaikka aloittavatkin sen erillään.

Tämän hevosmaisen otuksen takapuoli tallentui Dubrovnikin paparazzien valokuviin. Niiden huhuraporttien perusteella konsensusveikkaus kuuluu, että Finn ja Rose ratsastavat (pakoon?) otuksen kyydissä. Hienoja otuksia sekä tämä että sitä videossa seuraava ”jääkettu”.

Tämä ja muutamat muut kuvat videossa antavat ymmärtää Reyn sukeltavan luolassa. Tapahtumapaikka on siis mitä todennäköisimmin Ahch-To. Rian Johnson lienee poiminut idean varhaisista The Force Awakens -tarinaluonnoksista, joissa Rey sukelsi toisen Kuolemantähden raunioihin Endorilla. Nyt veden alta saatetaan etsiä vastauksia jedien historiaan – tai ehkä jotain tuoreempaa… Aiemmin viikonloppuna eräät nimittäin bongasivat tuoreesta tuotejulkistuksesta, The Last Jedi -flipperistä, jotain, mikä näyttää epäilyttävästi vedenalaiselta X-Wingiltä.

Lupita Nyong’o eli Maz Kanata. En tällä hetkellä näe, mikä Mazin rooli tarinassa voisi olla. Veikkaan, että se ei ole kovin suuri. Ehkä ikivanha Maz tarjoilee loppupuolella, Ahch-Tolta lähdön jälkeen, jonkin palasen jedien historian arvoitukseen? Huomautettakoon kuitenkin, että The Force Awakensin kuvauksissa Maz oli mukana D’Qarilla, eikä elokuvassa näytetty, mitä hänelle tapahtui ikivanhan juottolansa tuhon jälkeen. Kenties Maz löytyykin seuraavassa episodissa vastarinnan parista, taistelemassa ”sitä ainoaa taistelua”?

Uusi hahmo, vara-amiraali Hondo (Laura Dern) kohtaa Leian. Tapaaminen näyttää sydämelliseltä, mutta ulkonäkö saattaa pettää – huhujen mukaan naisten välit eivät olisi aivan lämpimät.

Käsittääkseni missään ei ole vieläkään kerrottu, näytteleekö Chewbaccaa tällä kertaa Joonas Suotamo yksin vai yhä yhdessä Peter Mayhewn kanssa.

Muistattehan, kuinka Finn loukkaantui The Force Awakensin lopussa? Tai kuinka hän oli yhä koomassa (tai ainakin unessa) The Last Jedin teaserissa? Entä kuinka näyttelijä John Boyega kiusasi yleisöä uudella Star Wars -termillä ”bio-hexacrypt”? Ynnää nämä kaikki yhteen ja saat tämän kuvan: Finn heräämässä häntä korjanneesta laitteesta. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että tämäkin kuva näyttäisi olevan samasta lokaatiosta kuin teaserin ja tämän videon muutkin vastarinnan tukikohta -kuvat – eikä se lokaatio siis ole D’Qar, jonne Finnin viimeksi jätimme.

Ensisilmäys Benicio del Toroon ”DJ”:n salaperäisessä roolissa. Hahmon henkilöllisyyteen vaikuttaisi liittyvän jotain merkityksellistä, mutta minulla ei ole tällä hetkellä hyvää teoriaa, mistä olisi kyse. Mukana kuvassa: BB-8. Mutta mistä se sitten kertookaan? Tämäkin miljöö voisi olla vastarinnan tukikohta, mutta voi se olla vaikkapa jokin avaruusaluskin.

Tässä on todennäköisesti Paige Tico, mekaanikko-Rosen sisko, jonka Vanity Fair mainitsi. Läheisten kuoleman motivoivalla asteikolla 1-10, kuinka todennäköistä mielestänne on, että Paigen käy huonosti?

Adam Driver treeenaa kahden pitkäsauvaisen taistelijan kanssa. StarWarsNewsNet, jonka kuvakaappauksia tässä muuten sujuvasti ja kiitollisena kierrätän, kysyy aiheellisesti: ketä vastaan Kylo tässä siis taistelee? Muita Renin ritareita? Snoken vartijoita? Jotain, joka ei tarkoittaisi kääntymistä omiaan vastaan? Kyse ei kuitenkaan näyttäisi olevan jedeistä (flashback-kohtauksessakaan) eikä ainakaan Lukesta ja Reystä, koska vastustajien aseet eivät ole valomiekkoja.

Tässä sen sijaan voisi erittäin todennäköisesti olla kyse Reyn taistelusta Renin ritarien kanssa. Miten moniin The Force Awakensin arvoituksiin The Last Jedi onkaan palaamassa!

Canto Bightin kasino eli Dubrovnikin kuvauskohteen (studiossa toteutetut) sisätilat. Johnson halusi viedä palasen elokuvaansa glamour-kohteeseen ainaisten perähikiä-planeettojen vastapainoksi (taas Vanity Fair). Tykkään!

Finn ja Rose (vasemmalla) näyttäisivät joutuneen vangeiksi. Tai sitten kuva hämää. Sehän meille kerrottiin jo aiemmin (mm. yhä vain jälleen Vanity Fair), että kaksikko lähtee suorittamaan yhdessä tärkeää tehtävää vihollislinjojen takana, ja siihen liittyen:

…tässä sitä tehtävää varmaankin suoritetaan. Kuten Rogue Onessa viimeksi ja aika monessa Star Wars -tarinassa aiemminkin, sankarimme naamioituvat vihollisiksi. Mutta tapahtuuko tämä siis sen jälkeen, kun Rose ja Finn ovat ensin jääneet vangeiksi (omissa vaatteissaan)?

Tässäpä jännittävä kuva, jota en osaa selittää. Mitä nuo edes ovat? Kuka putoaa?

Monissa huhuissa kuvaillut porgit, Ahch-Ton alkuperäisasukkaat, näyttäytyvät. No, ovatko nämä nyt sitten liian söpöjä? Pehmolelumatskuu!

Olkaa hyvät, todistuskappale A. Siis tanssista SW-univers…eikun siis siitä, että Rey ja Finn kohtaavat uudessa episodissa. Planeettahan näyttäisi jälleen olevan Crait.

Ja videon loppu on tietenkin Carrie Fisherin kauniit kuvat -osastoa. Voih, snif, nyyh.

Pelkkä kuvakavalkadi riittää saamaan minut hihkumaan. Sen lomassa tämän behind the scenes -videon viesti on se sama, mitä olemme jo tottuneet kuulemaan: kaikki kehuvat Rian Johnsonin kuljettavan saagaa yllättäviin suuntiin. ”Rian on kirjoittanut tarinan, joka on odottamaton mutta oikea”, sanoo esimerkiksi Daisy Ridley.

Tämä on varmasti tärkeä osa episodi VIII:n markkinointistrategiaa: olihan merkittävin menestyksekkään edellisen episodin kritiikeistä se, että se oli turhankin lähellä alkuperäistä vuoden 1977 elokuvaa. Pelkän markkinoinnin lisäksi kaikki kehut yllättävistä suunnista vaikuttavat vilpittömiltä, joten on todella mielenkiintoista nähdä, kuinka perusteltuja ne lopulta ovat. Kuten minäkin kirjoitin kuukausi sitten, todella moni seikka The Last Jedissa on joka tapauksessa voimakkaan lähellä Imperiumin vastaiskua johtuen suoraan edellisen episodin lopputilanteesta ja toisaalta selvästi myös Johnsonin käsikirjoituksesta. Tämäkin teaser tuntuu nimittäin esimerkiksi kertovan meille, että vastarinta on vaihtanut yavinmaisen D’Qarin hothmaiseen Craitiin, jälleen aivan originaalitrilogiaa myötäillen.

Tuon aiemman kirjoitukseni alussa muuten mainitsin japanilaisen mainoslehtisen, jossa vihjailtiin The Last Jedin sisältävän suuren yllätyskäänteen. Spekuloin tuolloin yhtenä vahvana vaihtoehtona yllätyskäänteen liittyvän jedien ja Voiman historiaan, jota elokuvassa joka tapauksessa puidaan. Mene ja tiedä, mutta D23:ssa The Last Jedin kerrottiin kertovan tästä:

“In Lucasfilm’s Star Wars: The Last Jedi, the Skywalker saga continues as the heroes of The Force Awakens join the galactic legends in an epic adventure that unlocks age-old mysteries of the Force and shocking revelations of the past. Star Wars: The Last Jedi opens in U.S. theaters on December 15, 2017.”

D23:n The Last Jedi -paneelia ei julkaistu nettiin, mutta siitä kerrotun perusteella behind the scenes -videota kummempia uutisia lavalla ei kuultu. Uudet näyttelijät Dern, Tran ja del Toro pääsivät lavalle (kuvia virallisen sivun raportissa), ja yleisölle kerrottiin muun muassa Tranin vaellelleen kuvauspaikoilla ”haluten kokea mahdollisimman paljon häiritsemättä ketään” (en voi häntä syyttää). Finnin ja kapteeni Phasman välisestä taistelusta vihjailtiin, mutta tämäkin yhteenotto oli joka tapauksessa vain ajan kysymys. Kaikkiaan vaikuttaa siltä, että me muualla olleet jäimme paitsi vain ohjaaja-kirjoittaja-kuvausvalokuvaaja Johnsonin mustavalkokuvien uusimmasta näytesatsista.

Niin, ja hienoja olivat myös tuoreet julisteet. Vuoden muotivärihän näyttää olevan punainen. Niistä tähän vielä yksi:

Celebrationin Rogue One -anti: Sotakuume nousee

​Celebration-livetwiittaus sujui heppoisesti (syytän Lontoon Excel-messukeskuksen wifiä ja omaa innostustani), mutta yritän purkaa koettua näin. Tämä kirjoitus käsittelee Rogue Onea ja siitä tapahtumassa opittua, myöhemmin yleisempiä conifiiliksiä. Spoilereista: kertaan tapahtumassa kuultua, mutta en pamauta livestriimissä vahingossa kuultua Isoa Spoileria niille, jotka sen missasivat.

Rogue Onen uusia troopereita. (Kuva: Aki Jörgensen)

1. Immersiivinen ohjaaja.Gareth Edwards valittiin Rogue Onen ohjaajaksi hänen ”ainutlaatuisen tyylinsä” ansiosta, perusteli Kathleen Kennedy. Hänen mukaansa Edwards laittaa kameran omaperäisiin paikkoihin toiminnan keskelle – ja niin kyllä laittaakin, erityisesti Star Warsien perinteiseen tyyliin verrattuna. Käsivarakameraa on luvassa Rogue Onessakin paljon, kuten Edwardsin edellisissä Monstersissa ja Godzillassakin. Kennedy kuvailee tulevaa elokuvakokemusta immersiiviseksi.

2. Star Wars: Mission Impossible

John Knoll, ILM:n luova päällikkö, ajatteli Kuolemantähden suunnitelmat -ideaa kehitellessään ”Mission Impossible -tyyppistä vakoojatehtävää”. Mainitsi referenssinä myös Navaronen tykit ja Ocean’s Elevenin kaltaiset repaleinen joukko suorittaa tehtävää -tarinat. Tämä nyt ei enää ollut mikään ylläri, mutta tämä kyllä selittää, miksi elokuvassa nimestään huolimatta avaruuslennetään ilmeisesti vain vähän: ilmataisteluista ei ollut alun alkaenkaan kyse.

3. Taas uusi pallo.

Niin sanottu paratiisisaaren lokaatio on planeetta nimeltä Scarif. Siis uusi planeetta. Elokuvissa esiintyneitä planeettoja kukaan ei kai odottanutkaan, mutta The Clone Warsissa olisi kai ollut jokin ehdokas. Käsittääkseni elokuvassa on ainakin kolme planeettaa: syrjäinen Scarif, jossa Kuolemantähteä kai sitten on rakennettu tai suunniteltu, Yavin IV:n kapinallistukikohta ja se asuttu markkinapaikkaplaneetta, josta tarinan oletan alkavan. Scariffin rantakuvat kuvattiin Malediiveilla, jossa stormtroopereita tulkitsivat Star Warssista välittämättömät paikallissoltut.

4. Täällä metrossa maailman.

Edellisessä trailerissa nähty ”metroasemakohtaus” kuvattiin todella Canary Wharfissa, vain muutaman pysäkin päässä Celebrationin tapahtumapaikalta Lontoon satama-alueella. Edwards selitti ajatelleen jo kauan sitten, että jos joskus tekisi scifielokuvaa, haluaisi kuvata sitä tällä Lontoon ”futuristisella” metrolinjalla. Nyt se toteutui: yhden yön kuvausajalla, ilman harjoituksia. Kyseessä on varmaankin kaikkien aikojen helpoimmin tavoitettava Star Wars -kuvauspaikka.

5. VR, yhteisellä matkalla.

Kaikki edelliset maininnat olivat striimatustakin Rogue One -paneelista, mutta tähän väliin pari ILM-arkeologiaa -paneelista, sillä tällä uskon olevan yhteys edelliseen. John Knoll kertoi tuossa tilaisuudessa, että Rogue Onessa käytettiin ensimmäistä kertaa lavasteiden rakentamisessa virtuaalista todellisuutta siten, että ohjaaja ja kuvaaja saattoivat ”kulkea” lavasteen läpi ennen sen rakentamista. (Tässä yhteydessä Knoll vakuutti, että vanhat kunnon pahviminiatyyritkin ovat yhä käytössä, sillä mikään ei kätevyydessä ja taloudellisuudessa voita pahvista minilavastetta, jota voi katsoa kameran linssin läpi mistä kulmasta tahansa.)

6. Hei näissä kypärissä vois olla järkeä.

Samassa paneelissa Doug Chiang kertoi Rogue Onen avaruusalusten ja varusteiden suunnittelusta kiintoisia tiedonmuruja. R1:ssä on pyritty palaamaan originaali-warssin designiin mutta tekemään se yksityiskohtaisemmin ja paremmin. Esimerkiksi stormtrooperin kypärän ns. nenäosa lähtee nyt erikseen irti kypärästä, koska suunnittelijat päättivät, että niin sen itse asiassa pitäisi loogisesti ottaen pitäisi lähteä, jos sitä käyttäisivät tällaiset iskusotilaat. (Yritin kuulostella salista stormtrooper-asuharrastajia haukkomassa henkeään.) Chiang ja Knoll kertoivat myös, että kun alkuperäisten warssien avaruusalukset ja Kuolemantähti-pinnat rakennettiin yhdistelemällä pienoismallien osia, on tälläkin vastineensa nykytekniikassa: Knollilla on digitoitujen 3d-osien kirjasto, josta voi nopeasti yhdistellä esimerkiksi Kuolemantähdeltä näyttävän pinnan, kuten hän salissa näytti.

Uusi TIE-hävittäjä on aina mieltä sykähdyttävä näky. Tämä on ilmakehäpartiointiin tarkoitettu TIE Striker. (Kuva: Aki Jörgensen)

7. Sankareita kaikki.Takaisin Rogue One -paneelin antiin ja sivuten samalla Celebrationin Rogue One -pukunäyttelyn infoa. Lavalle marssivat kaikki päänäyttelijät, ja jokainen sai kertoa omasta hahmostaan samaan tapaan kuin The Force Awakensin tähdet vuosi sitten omistaan. Kaoteeni Cassian Andor (Diego Luna) on kapinaliiton luotettu upseeri, jonka ”paras ja ehkö ainoa ystävä koko kapinassa” on uudelleenohjelmoimansa imperiaalidroidi K-2SO (Alan Tudyk). Mahtava Tudyk kuvaili droidin olevan uudelleenohjelmoinnin jäljiltä ”not quite there, like old people”. Chirrut Imwe (Donnie Yen) on sokea ”Voima-uskoivainen”, siis ikään kuin teologinen jedi, joka ei itse käytä jedivoimia (hieno konsepti, ja luokkaa ”miksei tätä ole ajateltu expanded universessa?”). Isoon aseeseen luottava Baze Malbus (Jiang Wen) on hänen paras ystävänsä: ”ajattelijan ja tekijän” parivaljakko tuo nyt mieleeni myös Dragonlance-kirjojen Raistlinin ja Caramonin. Bodhi Rook taas, ehkäpä gallerian isoimpana yllätyksenä, on itse asiassa Imperiumille työskentelevä pilotti, joka Rogue Onen tapahtumien yhteydessä ”miettii uudelleen uravalintojaan”, kuten näyttelijä Riz Ahmed sanoi. Paneelissa oli paikalla myös Mads Mikkelsen, jonka vahvistettiin toistamiseen esittävän Jyn Erson isää, ja joka nyt paljastetun still-kuvan perusteella näyttää roolissa pikemminkin erakoituneelta jediltä kuin Imperiumin tiedemieheltä.

8. You think we need one more? You think we need one more. We’ll get one more.

Näyttelijät tulivat samalla paljastaneeksi, että Rogue Onen tiimi ei suinkaan ole kasassa elokuvan alkaessa: tämä ei ole joukko, jonka Kapinaliitto lähettää suorittamaan tehtävää, mitä minäkin aiemmin tiedetyn perusteella ihmettelin. Ei, pikemminkin tehtävään taitavat lähteä vain Jyn Erso (paneelissakin ihastuttava Felicity Jones, joka sai lavalla ensimmäisen actionfiguurin itsestään), Cassian ja K-2SO, ja muut löytyvät matkan varrelta. Tämäkin on, tietenkin, hyvin starwarsmainen tarinarakenne.

9. Se kauhistus.

Niin, se Iso Spoileri. Jiang Wen -parka. Ilmeisesti kielitaidottomuuttaan ja conitottumattomuuttaan näyttelijä meni aivan liian pitkälle omassa vastauksessaan kysymyksestä hahmostaan ja lipsautti ison spoilerin Rogue Onen juonesta. Lause oli epäselvä ja sen olisi vielä voinut peittää spekulatiiviseksi, mutta paneelin juontaneen Gwendoline Christien paniikkireaktio samoin kuin viereisten näyttelijöiden ilmeet paljastivat, että kyllä siinä nyt lipsahti aitoa asia ilmoille. Jätän itse spoilerin tämän linkin taakse  mutta totean nyt kumminkin, ettei käänne ehkä sittenkään elokuvia katsoneita aivan penkiltä pudota. Ikävä moka, mutta samalla hauska muistutus spoiler gamenkin inhimillisyydestä: kaikkea ei voi laskelmoida ja ottaa huomioon, koska tällaisten tapahtumien käsikirjoitus ei (onneksi!) ole repliikintarkka.

10. Still going strong.

Kaikesta tänään nähdystä ja kuullusta minun odotukseni Rogue Onesta vain paranivat. Leffakuumeen nostatus, jista tässä tietysti oli kyse, totisesti onnistui. Esimerkiksi ja erityisesti hienon behind the scenes -videon perusteella ei mitenkään tuntunut siltä, että elokuvaa oltaisiin erityisesti pehmentämässä jälkikuvauksissa, kuten ikävät huhut ovat tänä kesänä kertoneet  Pitäkää nyt vain päänne ja kertokaa sotaelokuva Tähtien sodan maailmassa – sehän tämä koko idea oli!

Celebrationin paneeleihin osallistuneille jaettu uusi juliste.

Paneeli itsessään sisälsi eräitä kummallisuuksia. Me, jotka katsoimme Galaxy-lavalla striimiä Celebrat9ion-päälavalta näimme hienon ja odotuksia nostattavan behind the scenes -videon kolme kertaa. Ensimmäisen kerran ennen Celebration-lavaa, toisen kerran sen kanssa samaan aikaan ja kolmannen kerran silloin, kun päälava katsoi uutta minitraileria. Sitten Galaxy-lavalle näytettiin video Celebration-lavan katsomon piippuhyllyltä, jossa traileri näkyi pienenä kuvan ylänurkassa. Outo homma. Uuden Rogue One -julisteen saimme sentään mekin sivulavaan tyytyneet.
Luulisi trailerinkin pian nettiin päätyvän – tai sitten pian on tulossa uusi, virallinen ja pitempi, johon kiertävät samat otokset. Joka tapauksessa: tämä traileri ei ollut täysimittainen ja se näytti sisältävän isolta osin edellisistä trailereista tuttua matskua. Tärkein uusi kuva oli Jyn Ersosta lapsena: olisikohan niin, että nyt Star Wars saisi ensimmäisen ”oikean” flashback-kohtauksensa, jos The Force Awakensin näkysikermää ei lasketa? Niin, ja Darth Vader odotetusti vilahti trailerin lopussa, mutta parempia paloja olivat kyllä bts-kela ja ne lyhyet videot, mitä paneelin aikana esimerkiksi K-2SO:sta näytettiin.

Entä sitten Episodi VII, IX ja Han Solon soolo? Niihin Celebration pääsee sunnuntaina. Niitä odotellessa: Mark Hamill lupasi omassa esityksessään melkoisia väittäessään, että Rian Johnsonin dialogi saa meidät unohtamaan May the Force be with youn.