The Last Jedi on elokuva välinpitämättömyyttä vastaan (ja siksi on sopivaa, että se ei ole kaikkien mieleen)

Kun torstaiyön kirjoitukseni oli yritykseni kirjoittaa spoilaamattomat ensireaktiot, on tämä kirjoitus puolestaan viiden päivän ja kolmen katsomiskerran voimin kypsytelty spoilaava blogimerkintäni The Last Jedistä. Nyt siis suuri spoilerivaroitus: tämä teksti olettaa, että lukija tuntee jo elokuvan yllätykset.

Todettakoon heti alkuun, että elokuvassa on todella paljon sellaista, jota haluan pohtia vielä aivan erikseen, enkä edes yritä tunkea tähän kaikkea, vaikkei teksti lyhyt olekaan. Itse asiassa tämän tekstin ensimmäinen versio oli pakko siirtää melkein kokonaan toiseksi kirjoitukseksi, koska ehdin kirjoittaa pelkästä Lukesta kai noin 6000 merkkiä. Tlk.io-keskusteluhuoneessa on parin päivän purettu jo vaikka mitä juonen yksityiskohtiakin, mutta nyt yritän siis viimein vastata omalta osaltani siihen kysymykseen, jota minulta ovat kysyneet esimerkiksi työkaverit ja äiti: Onko se hyvä? Tai siis – olen kyllä tiennyt sydämellä vastata myöntävästi, mutta perustelujen muotoileminen on ollut tällä kertaa tavallista vaikeampaa.

tlj-cliff-silhuette

Lyhyt vastaus: On se hyvä – minusta. Ymmärrän hyvin, miksi kaikkien mielestä ei ole.

Osaltaan mielipiteiden jakautuminen peräti todistaa, että The Last Jediä ei rakennettu laskelmoiden. Siinä missä The Force Awakens oli elokuva, josta me kaikki (no, eivät kaikki, mutta useimmat) saatoimme olla kutakuinkin samaa mieltä, The Last Jedi on elokuva, jota voi rakastaa tai vihata, ja molemmille näkökannoille on olemassa järkeviä perusteluja. The Last Jedi on sen verran rohkea elokuva, että siitä on ensihämmennyksen haihduttua luultavasti aika helppo sanoa, onko sen puolella vai sitä vastaan. Mutta koska perusteluja tosiaan on molempiin suuntiin, on elokuvan ”hyvyys” siis mielipidekysymys. On kuvaavaa, että The Last Jedi tuntuu jakavan myös ammattikriitikkojen mielipiteet aina epäonnistumisesta viiteen tähteen. Minusta se on valtavan hienoa. There are heroes on both sides!

Ei The Last Jedi minustakaan ongelmaton ole, eikä se todellakaan vastannut kaikkia minunkaan odotuksiani. Olisin esimerkiksi toivonut enemmän vastauksia: hyväksyn kyllä, että Rey ja Snoke eivät paljastuneet erityisesti ”keneksikään”, mutta olisin halunnut, että Reyn vahvuuden alkuperää ja/tai edellisen osan aikana tapahtunutta selittämätöntä Voiman ”heräämistä” sekä Snoken taustaa olisi edes käsitelty jollain tapaa. Pidin kasino-jaksoa tarpeettomana sivupolkuna, ja siinä nähdyt tapahtumat eläinten vapauttamista myöten tuntuivat liian usein muualla nähdyiltä. Noiden kohtausten vaisuuteen liittyen petyin tässä episodissa hahmoista Finnin osaan. Uskottavuuspuolella koetuksella kävi avaruuden armadojen takaa-ajo, johon juonen jännite ja aikaraja niin nojasivat, kun on kuitenkin kiistatonta, että First Orderin risteilijöissä olisi valtavasti hävittäjiä ja muita pienempiä ja risteilijöitä nopeampia aluksia, joilla pudottaa hyvikset alas. Eikä valonnopeushypyn estävää ennennäkemätöntä jäljitystekniikkaa perustella mitenkään, se vain todetaan yhtäkkiä olemassaolevaksi.

Yleiskuva Canto Bightin kasinolta

Ilman Canto Bightia tästä trilogiasta puuttuisi yhä niin sanottu sivistynyt osa galaksia, mutta olikohan tämä kuitenkaan kiinnostavin mahdollinen sivujuonen matkakohde?

Elokuvan kolme kertaa katsottuani olen kuitenkin aivan varma, että seison tykkääjien leirissä. Se, mistä en elokuvassa välittänyt, tuntui suurimmaksi osaksi kolmannella kerralla jo aivan hyväksyttävältä osalta kokonaisuutta. Esimerkiksi juuri The Force Awakensissa on paljon enemmän asioita, jotka ärsyttivät jo parin katsomiskerran jälkeen – enkä silti lakannut tykkäämästä siitäkään. Monet The Last Jedissä kritisoidut puolet – vaikkapa huumorin ”nykyaikainen” tyylilaji, Luken originaaleista muuttunut hahmo ja lopputaistelu – sitä paitsi kelpasivat minulle koko ajan. Ymmärrän kyllä, miksi nekään eivät ole kaikkien mieleen, mutta kyse on jälleen makuasioista. En esimerkiksi ole huomannut kenenkään haukkuneen lopputaistelua emotionaalisesti tai visuaalisesti epäonnistuneeksi – osa katsojista ei vain pidä uudesta Voima-tempusta, jonka kohtaus vaatii hyväksymään. Dissaajat eivät sitä paitsi ole huonossa seurassa: eihän itse Mark Hamillkaan pitänyt vanhasta Lukesta, ja hän sentään tietää Lukesta yhtä sun toista. Mutta en nyt mene yksityiskohtaisesti juuri jedimestarimme Lukeen, sillä tästä leikkasin jemmaan sen, mihin tämä kirjoitus meinasi rönsyillä.

Mainituista tähän mennessä mainitsemistanikin moitteista huolimatta The Last Jedi on nimittäin minusta onnistunut, jopa erinomainen Star Wars -episodi. Se ottaa Imperiumin vastaiskun paikan tässä trilogiassa tyylikkäästi olemalla sekä ajatuksia herättävämpi että jännittävämpi kuin edeltäjänsä. Ihan erikseenkin voisi mainita, että The Last Jedi on oikeasti jännittävä – sitä katsoessa päähenkilöiden puolesta pelkää (syystäkin) enemmän kuin ehkä minkään aiemman Star Wars -episodin kohdalla. Tämä johtuu elokuvan arvaamattomuudesta, ja palaan siihen kohta, mutta ensin eräs keskeinen seikka elokuvan luonteen ymmärtämiseksi, vaikka se saattaa tuntua puolustukselta: The Last Jedi on ensisijaisesti jatko-osa The Force Awakensille – ja se sen pitikin olla.

The Force Awakensin loppukohtaus, jossa Rey löytää Luken.

Tähän me viimeksi jäimme, ja nimenomaan tästä me jatkamme – emme Jedin paluusta, missä näimme Luken viimeksi.

Ajatelkaapa: niin Skywalkerin sukusaagan 8. episodista kyse onkin, ja niin paljon kuin me Luken jälleennäkemistä odotimme, ei Luke Skywalker ole tämän trilogian päähenkilö. Tämän elokuvan täytyikin olla Reyn, Finnin, Poen ja Kylon tarinoiden seuraava vaihe. Eikä pehmeä reboot nimeltä The Force Awakens, tuttuja asetelmia ja tilanteita nautittavasti kierrättänyt avausosa, ollut pelkkä hahmojen esittelykään. Edellinen episodi asetti uudelle trilogialle tietynlaisen luonteen: George Lucasin Star Warseja modernimman ja vauhdikkaamman. Valittuun tyyliin liittyvät esimerkiksi huumori ja tapahtumien etenemisen nopeus, mukaan lukien siis se, että tämä tapahtuu niin nopeasti The Force Awakensin perään, että siitä hetkestä, jona Poe saa kartan Jakkulla, ei kulu viikkoakaan siihen, kun Millennium Falcon pakenee Craitilta. Jatkaakseen tätä trilogiaa luontevasti Rian Johnson ei olisi voinut kertoa tarinaa aivan toisenlaisella tyylillä. Poe Dameronin pilasoitto Huxille (”Okay, I’ll hold.”) leffan alussa ärsyttää osaa katsojista, mutta kohtaus on täysin linjassa Poen hahmon ja edellisosan tekemisten ja sanomisten (”You talk first? I talk first?”) kanssa.

Tuo kohtaus ei ole siitä paras esimerkki, mutta minusta Rian Johnson on hionut JJ Abramsin kerrontaa suorastaan mestarillisesti eteenpäin. The Last Jedissä on tosiaan vauhtia ja terävää huumoria, mutta se on rytmiltään hyvin toisenlainen elokuva kuin edeltäjänsä. Episodi VIII malttaa pysyä paikallaan niin avaruustaisteluissa kuin keskusteluissakin, näyttäen molempien todella tapahtuvan. Abramsin ja toisen käsikirjoittajan Lawrence Kasdanin jäljiltä hahmokaartin välinen kemia oli jo kunnossa, mutta tässä episodissa tuntuu vielä paremmin, että nämä henkilöt elävät kohtaustensa ulkopuolellakin – sikäli siis jos ehtivät, muistaessamme edelleen tapahtumien vauhdin (Poe esittäytyy vasta tämän lopussa Reylle, mikä tosin on tarpeeton ja jopa kumma kohtaus myös siksi, että aivan samanlainen kohtaaminen hahmojen välillä oli jo The Force Awakensin romanisaation lopussa).

Omat kehunsa ansaitsee, että elokuva pysyy kasassa myös silloin, kun siinä tapahtuu. Esimerkiksi alun pommittajataistelu tai valtaistuinsalin kahakka ovat esimerkillisen ymmärrettävästi koreografioituja, kuvattuja ja leikattuja toimintakohtauksia, joista moni tehosteleffa saisi ottaa oppia, vaikka (vai juuri siksi että?) elokuvan ohjaaja ja kuvaaja työskentelevät isommilla työkaluilla kuin koskaan aiemmin urallaan. Ja mitä sitten tulee juuri tehosteisiin ja visuaalisuuteen, niin The Last Jedi ei kai varsinaisesti keksi missään kohdassa aivan uudenlaista avaruuspyörää eikä muutenkaan enää yllätä ketään näyttävyydellään, mutta leikkauksen rauhallisuus onnistuu myös tällä saralla antamaan kuville ja äänille lisää arvokkuutta.

Vastarinnan pommittajien epätoivoinen hyökkäys elokuvan alussa.

Sarjan nimestä huolimatta The Last Jedissä on enemmän sotaa avaruudessa kuin kai missään episodeista sitten aivan ensimmäisen. Sekin on tervetullutta.

Teemojen tasolla Johnsonin episodi käsittelee ensinnäkin toivoa, joka onkin hyvin tuttu Star Wars -teema, mutta tällä kertaa vahva viesti on, että toivo ei lepää vain elokuvan sankareiden harteilla. Elokuvan alussa Rey saapuu Luken luo toiveikkaana, Leia toivoo veljensä palaavan, vastarintaa ja/eli kapinallisia verrataan useissa repliikeissä toivoon. Mitä epätoivoisemmaksi vastarinnan pakomatka käy, sitä enemmän toivolla tunnutaan lopulta viittaavan vain voiton etäiseen mahdollisuuteenkin: ei siis siihen, että Leian johtamat selviytyjät voisivat enää kääntää pakonsa voitoksi, vaan siihen, että heidän pakonsa voisi onnistuessaan ainakin antaa toivoa galaksille. Tämä sanoma huipentuu loppukohtauksessa, joka poikkeaa kaikista episodielokuvista näyttämällä meille sankariemme sijaan kaltoin kohdeltuja orpoja kertaamassa juuri näkemäämme lopputaistelua. Vaikka sitä seuraaviin kuviin on vielä hienovaraisesti piilotettu myös konkreettinen vahvistus jedien jatkuvuudesta (sorrettu poikarukka poimii luudan käteensä Voiman avulla), ennen kaikkea lopussa on kyse Luken uhrauksen onnistumisesta. Poika, jota Obi-Wan Kenobi ja tämä elokuvasarja ovat aina kutsuneet uudeksi toivoksi, on viimeistään nyt muuttunut koko galaksille toivon symboliksi.

Loppukuvan lasten viesti, ja elokuvan sanoman pohjimmainen toivo, on se, että meissä kaikissa, siis ”meissä tavallisissakin”, on se tarvittava kipinä vastustaa pahuutta. Elokuva kannustaa valitsemaan puolensa ja hylkäämään välinpitämättömyyden, ja ainakin minuun se viesti kolahtaa. The Last Jedin johdantolauseena voisi hyvin käyttää edellisen episodin Maz Kanatan ”The only fight. Against the dark side.” -puhetta, jossa Maz nimenomaan viittaa vääryyden moniin muotoihin, eikä vain punaisia valosapeleita käyttäviin Voiman pimeän puolen harjoittajiiin. Vaikka näissä elokuvissa ei periaatteessa tehdä päivänpolitiikkaa (ja hah hah, sanovat kaikki, jotka tunnistivat Lucasinkin Star Warseista viittauksia Vietnamin sotaan tai terrorismin vastaiseen taisteluun), tässä on voimakas viesti myös meidän ajallemme, jossa välinpitämättömyys on vaihtoehtoisia totuuksia lausuvien presidenttien paras ystävä ja ilmaston lämpenemisen uhan torjujien pahin vihollinen. Tämä elokuvan läpäisevä teema ei heikkene edes kasino-osan alleviivaavuudesta: myös rikkaiden rikastuminen heikkojen kustannuksella on osa Mazin tarkoittamaa pimeää puolta.

Rey kalliolla

Hän on tietenkin sankari, mutta hän ei olekaan katsojan tapaan kuka tahansa. Vai onko?

Sankareistamme Rey (Daisy Ridley) aloittaa elokuvan uskoen Lukeen ja vihaten Kylo Reniä (Adam Driver), mutta pian hän ymmärtää, että aivan kuin Luke ei täysin vastaa hänen kuvitelmiaan, ei niitä vastaa Kylokaan. Ben Solo on kyllä murhaaja ja omasta mielestäänkin hirviö, mutta The Last Jedi antaa ymmärtää Benin muuttuneen Kyloksi ikään kuin ajautumalla: Snoken houkuttelemana, Luken väärin tulkitun teon eteenpäin sysäämänä, liian monta vähittäistä askelta pimeyteen ottaneena. Rey, joka on itsekin tavallaan ajautunut Luken luo ja joka Kylon tavoin etsii tarkoitustaan, tunnistaa Kylossa tietynlaisen toveruuden. Kyloa päättäväisempänä ihmisenä Rey uskoo, että Ben Solo voisi hirveistä teoistaan huolimatta vielä valita myös toisin – ja tämä usko melkein saa sen muutoksen jopa aikaan. Tulos on joka tapauksessa enemmän kuin ”hyvä yritys”: nähdäkseni elokuva päättyy tilanteessa, jossa pahan ylivoimaista armeijaa komentaa henkilö, joka ei oikeastaan välttämättä olisi halunnut komentaa pahan armeijaa.

Välinpitämättömyyttä ja välittämistä käsitellään itse asiassa melkein kaikkien hahmojen kautta. Finn (John Boyega) valitsee vasta tämän episodin aikana todella puolensa taistelussa, ja hän tekee sen vastoin petollisen koodinpurkajan hänelle tarjoamaa mottoa ”don’t join”. Poe (Oscar Isaac) ymmärtää, että sankaritekojen tavoittelemisen ohessa hyvän johtajan tulee huolehtia, että mahdollisimman moni myös elää näkemään huomisen. Alleviivaavin osa kudosta on uusi hahmo Rose (Kelly Marie Tran), joka muistuttaa meitä tällaisissa elokuvissa usein toisteltavasta rakkauden voimasta: Finnin tavatessaan hän haluaisi tämän olevan valmis vaikka uhraamaan itsensä kuten hänen siskonsa teki, mutta lopussa hän itse estää Finniä tekemästä niin, koska on tykästynyt tähän. Tässä luennassa Snoke muuten saa ansionsa mukaan juuri siksi, että ei oikeasti välitä kummastakaan läheisestä alaisestaan.

DJ, Finn ja Rose naamioituneena First Orderin asuissa.

Vaikka Finnin ja Rosen sivujuonesta puuttuisi ytyä, ei hahmojen väliltä onneksi puutu kemiaa.

Jälleen joudun palaamaan myös edelliseen episodiin. Rian Johnsonilla oli alusta alkaen epäkiitollinen tehtävä jatkaa siitä, mihin lukuisia kysymyksiä herättänyt The Force Awakens jäi. Johnsonin ratkaisuissa on nähtävissä sekä alistumista että uhmaa edeltäjää kohtaan. On esimerkiksi suurimmaksi osaksi sen kirjoittaneiden Abramsin ja Kasdanin eikä Johnsonin syytä, että tässä episodissa on niin paljon samaa Imperiumin vastaiskun kanssa, vaikka siltä odotettiin edeltäjäänsä suurempaa irtiottoa originaalitrilogiasta. Ei VIII:n kirjoittaja-ohjaaja voinut mitään sille, että VII:n kirjoittajat olivat jättäneet nuoren jedin tapaamaan vanhaa, erakoitunutta mestaria samaan aikaan, kun muut sankarit olivat ahtaalla vihollisen sotilasjoukkojen hyökätessä. Sekin oli jo edellisessä osassa tosiasiana saneltu, että tässäkin trilogiassa pahaa armeijaa johtava, Voimaa käyttävä pahis havittelisi nuorta jediä polvistumaan tai kuolemaan eteensä.

Näistä lähtökohdista Johnson ottaa taitavasti Star Wars -langat haltuunsa, pitäen hyvänä saagan perinteitä rimmaavista juonenkäänteistä, mutta sepittäen runonsa omalla tavallaan. Rey ei haluaisi kuulla sitä tosiasiaa (jota emme tosin vieläkään välttämättä tiedä tosiasiaksi), että hänen vanhempansa eivät olleet mitenkään erityisiä, mutta ei sitä haluaisi kuulla katsojakaan. Me emme oikeastaan haluaisi nähdä pahan Snoken kuolevan, koska se riistää meiltä Snoken arvoitusten ratkaisemisen elokuvissa ja koska olemme odottaneet sankariemme kukistavan hänet vasta trilogian lopussa. Sen sijaan haluaisimme nähdä Luke Skywalkerin palaavan kohtaamaan entisen oppilaansa ja tapaamaan viimeisen kerran valkokankaalla siskonsa, ja vaikka elokuva lopulta – omalla tavallaan – tämän meille antaakin, se myös ei anna sitä. Rey ei onnistu suostuttelemaan Lukea opettajakseen, eikä houkuttelemaan tätä palaamaan. (Meinasin kirjoittaa tähän, että vastoin odotuksiamme kukaan ei myöskään sano ”I have a bad feeling about this” eikä keneltäkään katkaista kättä, mutta BB-8 taitaa sanoa tuon perinnerepliikin aivan elokuvan alussa iloisten piippausten sijaan, ja kädetkin kyllä katkeavat Snokelta muun muassa…)

Aivan erityisen vaikea meidän on kuulla, että sankarimme Luke Skywalker, joka uskoi sysimustassa Darth Vaderissakin voivan piillä hyvää vain siksi että sai kuulla tämän olevan isänsä, olisi saattanut edes ajatella nuoren siskonpoikansa Benin tappamista tämän nukkuessa. Ymmärrän hyvin, että tämä nimenomainen juonenkäänne ei kaikille sula ehkä koskaan. Behind the scenes -mielessä sekin on kuitenkin ongelma, joka putosi Rian Johnsonin käsiin Abramsilta ja Kasdanilta, jotka olivat jo kirjoittaneet sankarimme Luke Skywalkerin kääntäneeksi selkänsä ystäviltään ja galaksin hädältä. Tarinan sisällä ohikiitävä murhanhimoisuus potentiaalisen uuden Vaderin edessä on inhimillinen tunne, ja se on häpeän ja epäonnistumisen seurauksineen uskottava selitys Luken halulle panna pillit ja valomiekat pussiin. Elokuvien sisäistä aikaa katsoen me katsojat emme ole nähneet Luke Skywalkeria 30 vuoteen, ja aivan kuin Reyn, meidän kuvitelmamme ja toiveemme hänestä vanhentuneena ja absoluuttisen viisaana mestarina eivät vain vastaa todellisuutta. En muuten ihmettelisi, vaikka tämä vuorostaan olisi voimauttava viesti vaikkapa ikäkriisin oireet itsessään tunnistavalle fanille.

Luke Skywalker Ahch-Ton kallioluolassa.

Jos emme usko Luke Skywalkerin voineen vanhentua tällaiseksi, meidän pitäisi kysyä itseltämme: pysyvätkö tuntemamme ihmiset samanlaisina, jos emme näe heitä 25-30 vuoteen?

Nämä ovat kaikki sellaisia käänteitä, joihin Johnson olisi valinnut helpomminkin sulavan ratkaisun. Voi myös tulkita Johnsonin liki julkeasti ikään kuin heittävän pois ne osat The Force Awakensista, joista ei löytänyt kipinää. Reyn alkuperän arvoitus? Vastaus on, että arvoitusta ei ole. Kuka on Snoke? En tiedä, mutta koska uusinnettu paha keisari oli tylsä pääpahis, niin eipä ole enää kukaan. Niin, ja vai on Phasma fanisuosikki? Olkoon, mutta nyt räjähtää. Yhtä kaikki nämä ovat kaikki rohkeita valintoja, ja näin Johnson vähintään pyyhkii pöydän sellaiseksi, että episodi IX ei tästä kovin helposti enää Jedin paluun versioinniksi käänny. (Johnsonin oman SW-trilogian, joka aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, osalta The Last Jedin kunnianhimoisuuden pitäisi luvata suuria, vaikkei katsoja tästä episodista pitäisikään.)

Minulle The Last Jedi on antanut enemmän ajateltavaa kuin osasin ehkä toivoakaan, ja minusta se on siis vikoineenkin erinomainen Star Wars -episodi. Koska se yllättää olemalla toisenlainen kuin odotimme, se haastaa katsojaa hyväksymään erilaisuutensa. Kannattaa muistaa, että Imperiumin vastaiskua ei siivittänyt kaikkien aikojen jatko-osan asemaansa synkkyys tai yllätyskäänne, vaan se, että se oli aivan toisenlainen elokuva kuin menestynyt edeltäjänsä. En mitenkään väitä, että The Last Jedin asema voisi edes ajan saatossa kohota sentään Imperiumin vastaiskun tasolle, mutta netissä onkin jo ehditty muistuttaa, että osa katsojista ja kriitikoista haukkui myös Imperiumin vastaiskua 37 vuotta sitten.

Vielä kerran toistan ymmärtäväni hyvin, että kaikki katsojat eivät varmasti pidä yllätysten luonteesta tai Johnsonin valinnoista. Ei tarvitsekaan – prequel-aikoja muistaen minulle sopii aivan hyvin, että tämä sarja jakaa mielipiteitä, jos kyse nimenomaan on mielipiteistä, eikä siitä, että elokuva olisi elokuvana huono.

First Orderin armeija koolla.

Rivit suoraksi, kamera tulee!

Tätä kirjoittaessani tajusin, että elokuva sisältää oivan vertauksen itsestään. Viittaan alkupuolen jo lähtökohtaisesti metatasoja sisältävään kohtaukseen, jossa Rose kohtaa ensimmäisen kerran Finnin ja katsoo tätä silmät tuikkien kuin ihailija kohdettaan. Kohtaaminenhan tapahtuu pakokapselin edustalla. Tarkemmin katsoen fani siis kohtaa siinä fanituksensa kohteen karkaamassa omille teilleen.

Pitääkö silloin laukaista tainnutusase? Vai sittenkin kysyä lisää kysymyksiä?

The Last Jedi: Ensimmäinen blogimerkintä toisella puolella

Tässä vaiheessa tapoihin kuuluisi kirjoittaa niin sanottu spoilaamaton arvio. En vain ole tämän sarjan – ja aivan erityisesti juuri tämän elokuvan kohdalla – ollenkaan varma, onko sellaista mahdollista kirjoittaa. The Last Jedi nimittäin ehdottomasti on elokuva, jossa tapahtuu Hyvin Perustavia Asioita, joita ei kannata tietää, ellei halua tietää ennen elokuvaa siitä Hyvin Perustavia Asioita. Sellaisia asioita, jotka määrittävät elokuvan koko luonnetta syvemmin kuin esimerkiksi spoileri siitä, kuka vaikkapa kenenkin isä on.

Tämä on siis kirjoitus, jossa en spoilaa eksplisiittisesti The Last Jedin juonenkäänteitä. Mutta jos et ole elokuvaa vielä katsonut, ja haluat todella nauttia kaikki yllätykset yllätyksinä, ei välttämättä kannata lukea tätäkään. Eikä kenenkään muunkaan niin sanottuja spoilaamattomia arvioita.

Rey

The Last Jedi on elokuva, joka jättää helposti ensimmäisen katsomiskerran jälkeen tietynlaisen hämmentyneisyyden tilaan. Näin uskallan sanoa, koska näin sanoi minun lisäkseni aika moni muukin tänään avoimessa keskusteluhuoneessa, jossa olemme purkaneet fiiliksiä spoilerit viuhuen.

Hämmentyneisyys ei ole välttämättä haukku. Se nimittäin kertoo siitä, että tässä episodissa on todella otettu riskejä, kuten vaikkapa moni näyttelijöistä oli etukäteen kehunutkin. The Last Jedista nähdään, ja siis jo tänäänkin, väistämättä monia vertailuja originaalitrilogian keskimmäiseen osaan, kaikkien sielujen silmissä vertailukelvottoman jumalaiseen Imperiumin vastaiskuun, ja niistä osassa tullaan väittämään, että The Last Jedi toistaa kuitenkin aika monessa asiassa sitä. No, toistaahan se niissä asioissa, jotka eivät enää ole spoilereita olleetkaan, ja jotka periytyvät suoraan edellisen episodin lopputilanteesta: että tässäkin keskimmäisessä osassa päähenkilö hakee oppia vanhalta, eristäytyneeltä jedimestarilta ja samaan aikaan muut päähenkilöt ovat ahtaalla pahisten voimien edessä. Uutuuselokuva on liian lähellä, että kehtaisin sanoa varmuudella, että nämä asiat olisivat vain pintaa, mutta sen sanon ainakin, että elokuvassa tapahtuu ja ennen kaikkea siinä käsitellään aika paljon asioita, jotka eivät ole toisintoa.

Mitä siis tulee elokuvaan, jossa oli paljon toisintoa… The Force Awakensin jälkeen minun oli todella helppo sanoa mielipiteeni, eikä se mielipide itse asiassa ole kahdessa vuodessa hirveästi edes muuttunut (katsoin elokuvan viimeksi eilen). Rakastin ja rakastan TFA:ssa hahmoja, dialogia, toimintakohtausten kekseliäisyyttä, lämmintä Star Wars -fiilistä ja vauhdikkuutta. En pitänyt enkä pidä originaalielokuvan tarinan niin uskollisesta lainaamisesta, etenkään Kuolemantähti-kuvion toistosta, vauhdin ylläpitämisen vuoksi täyttämättä jätetyistä juoniaukoista ja tapahtumapaikkojen mielikuvituksettomuudesta.

The Last Jedissä on hirveästi asioita joista pidän paljon, ja joitakin asioita, joista en pidä lainkaan. Se on selvää nyt, kahden katsomiskerran jälkeen.

Toisaalta näin on liki jokaisessa hyvässä elokuvassa, ja ehdottomasti jokaisessa Star Warsissa. Toisissa enemmän toista, toisissa toista (suosikkiajatuksiin kuuluu, että originaalitrilogiassa on enemmän typeryyksiä kuin moni keskivertokatsoja muistaa, ja prequeleissa vastaavasti enemmän hyvää kuin niitä inhoavat haluavat huomata). Minusta on hienoa, että tämä on itse asiassa – tämän nyt uskallan sanoa niin sanotussa spoilerivapaassa arviossakin, koska varoitin – yksi The Last Jedin teemoistakin: käyttääkseni spoilaamatta trailereissakin käytettyä repliikkiä: Darkness rises…and Light to meet it.

Yleisesti ottaen on kuitenkin niin, että hyvissä elokuvissa niiden hyvät puolet jättävät huonot varjoonsa erityisesti toisilla katsomiskerroilla tai vaikkapa elokuvan taustoihin tutustuessa. Huonoissa elokuvissa taas niiden huonot puolet ärsyttävät toisilla kerroilla kahta kauheammin. Kahden katsomiskerran jälkeen totean, että The Last Jedi on tällä kriteerillä ”hyvä elokuva”. Ja enemmänkin, siis. Seuraa uutistiedote: yksikään uusi Star Wars -elokuva ei tule olemaan kenenkään vanhan fanin silmissä Imperiumin vastaiskun veroinen.

the-last-jedi-luke-falcon

Palaan vielä The Force Awakensiin, vaikka tarkoitus oli puhua The Last Jedistä, ja vaikka tarkoitus nimenomaan ei ollut ylläpitää turhaa vertailua edelliseen elokuvaan (joka siis sekin on minusta ”hyvä elokuva”!).

Mutta.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten, TFA:n ensi-iltaa seuranneena päivänä, että en yllättyisi, vaikka se osoittautuisi sarjan ensimmäiseksi elokuvaksi, josta ei-fanit pitävät faneja enemmän. Ihan niin ei ehkä ole tapahtunut, mutta tietty TFA-kriittisyys on kyllä nimenomaan fanien parissa lisääntynyt. Nyt haluan muotoilla tämän uudelleen.

The Force Awakens oli elokuva suurelle yleisölle. Sille yleisölle, joka ei ollut pitänyt prequeleista, ja sille fanikunnalle, joka oli kyllä katsonut ne moneen kertaan, mutta ei muistellut niitä hyvällä. Sillä oli siksi poikkeuksellinen taakkansa. Sen piti paitsi käynnistää arvokas franchise uudelleen, myös valaa usko takaisin niihin, jotka olivat sen menettäneet. Elokuvana se ei antanut minkään pysäyttää itseään tällä tiellään, ja pohjimmiltaan hyvä niin, sillä sen se myös teki, minkä lupasi.

The Last Jedi on elokuva faneille. Meille, jotka uskomme; meille, jotka tätä odotimme. Ei missään nimessä mitenkään välttämättä vain heille, jotka ovat välittäneet kymmenien vuosien ajan, mutta ilman muuta heille, jotka ovat jo käännytetyt. (The Last Jedi ei taida vaatia toimiakseen edes originaalien saati prequelien näkemistä, mutta edellisen osan kyllä ehdottomasti.)

Kääntäen tämä tarkoittaa, että tällä kertaa en ihmettelisi, jos The Last Jedi jättäisi niin sanotun suuren yleisön kylmemmäksi kuin fanit. Se saattaisi jopa olla suoraa seurausta siitä riskien otosta käsikirjoituksessa verrattuna The Force Awakensin pakkomielteiseen miellyttämisenhaluun. Me fanit, Star Wars -faneja kun olemme, piikittelemme tietysti elokuvan pieniäkin typeryyksiä jo ensimmäisestä näytöksestämme tullessa, mutta se on sellaista rakkaudesta se hevonenkin potkii -puhetta vain, tiedättehän. Ja kyllähän te tiedätte.

 

Spoilaamattomana perusteluna: The Last Jedi on rytmiltään huikeasti erilainen elokuva kuin The Force Awakens, kuten viimeisessä elokuvaa edeltäneistä kirjoituksistani ounastelinkin. Se kestää kaksi ja puoli tuntia, koska se ei leikkaa muutaman repliikin välein paikasta toiseen ja koska se – huh huh – jopa esittää avaruussodankäyntiä oikeisiin sotaelokuviin vertautuen. Ja mitä tulee siihen eristäytyneeltä jedimestarilta oppia hakevaan päähenkilöön: siinä kohtaamisessa molemmat osapuolet todella ehtivät oppia jotain. Ymmärrän nyt, miksi Rian Johnson puhui elokuvansa tietynlaisesta pienimuotoisuudesta: vaikka The Last Jedissä toki on myös isoja toimintakohtauksia, niitäkin on siinä yllättävän vähän. Eikä tämäkään ole välttämättä haukku!

Nyt alan epäillä, etten voi sanoa enää yhtään enempää pysyäkseni tämän niin sanotun spoilerivapauden piirissä. Keskustelu tlk.ion keskusteluhuoneessa jatkunee huomennakin. Avoimeen someen se ei missään nimessä vielä kuulu. Ja viikonlopulle on ostettava seuraava lippu.

Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

rogue-jyn

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

jedha-battle

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

krennic-vader

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

jyn-cassian

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

rogue-one-03

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.

Rogue One: Paras vai paskin Star Wars?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa seuraavaksi niin sanottu ”mut oliks se hyvä” -pohdintani. Mutta ei, päädyinkin kirjoittamaan tämän. Kestäkää!

(Kirjoitus sisältää mietoja juonispoilereita Rogue Onesta.)

Fanikunta tuntuu ottaneen Rogue Onen yltiöpäisen positiivisesti vastaan. Maailman ensi-illasta kuuluneet sanat olivat pelkkää kehua, ja ylivoimaisesti positiivinen oli myös suomalainen ensireaktio esimerkiksi Twitterissä ja Facebookin Star Wars -ryhmissä. Kuuluu sellaisia pika-arvioita kuin ”kaikkien unelmien täyttymys” tai ”vähintään toiseksi paras Star Wars”.

Toisella puolella Episodi-lehden, jota ei todellakaan tunneta maan kriittisimpänä viihde-elokuvien kriitikkona, Tuomiolla-podcast tylytti elokuvaa kutsuen sitä jopa ”paskaksi”. Tämän blogin tiimoilta järjestetty chat-huonekin oli eilen kaikkea muuta kuin haltioissaan: tuon keskustelun yhteispäätelmä esimerkiksi oli, että elokuvan hahmot olivat liian ohuita että heistä välittäisi tarpeeksi, kuten minäkin eilisissä ensivaikutelmissani blogiin kirjoitin.

jedha

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi jännä.

Muistanette, että myös The Force Awakens otettiin erittäin innostuneesti vastaan. Nyt, vuosi myöhemmin, moni tuntuu jo korjanneen mielipidettään noin tähden verran alaspäin. Kriitikko Marko Ahonen sanoo monien mietteet Rogue One –arviossaan näin suoraan: viimevuotinen elokuva tuntuu nyt ”fanifiktiolta, episodien 4-6 huippukohtien kierrätykseltä”.

Minulle ehdotettiin jo, ettei ole hyvä verrata viimevuotista, koko saagan uudelleen startannutta ja mittaamattomien paineiden vallassa hiottua episodielokuvaa tähän yksittäisseikkailuun. Ehkä Star Wars -faniuden sisällä ei olekaan: siis siellä sisällä, jossa Star Warsia edustavat elokuvat, Rebels-sarja, kirjat, sarjakuvat, pelit ja kaikki se tuleva, mitä odotamme ja ajattelemme samanaikaisesti aina uusien julkaisujen kuluttamisen ohella. Mutta yleisessä elokuva- ja pop-kulttuurimielessä näiden kahden vertailu on paitsi todellisuutta, myös mielekästä. Väitän, että lähes jokainen katsoja – tiedostaen tai tiedostamatta – luo jonkinlaisen vertailusuhteen näiden kahden elokuvien välille. Todennäköisesti enemmän juuri näiden kahden välille kuin Rogue Onelle suhteessa kaiken arvostelun tuolle puolen kanonisoituihin originaaleihin tai lähes yhtä kanonisoidusti tylytettyihin prequeleihin.

Vaikka Star Wars on muutakin kuin elokuvansa, suuren yleisön silmissä ja pääruoan eli elokuvien kannalta The Force Awakens ja Rogue One ovat nyt yhtä kuin ”uusi Star Wars”. Siinä kaksikossa katsojalla on valittavanaan – vähän kuin lounaspöydässä lihaa tai kalaa – nostalgisesti tutulta tuntuva ja häpeämättömän viihteellinen episodi VII ja rohkeasti omanlaisensa, rankempi yksittäistarina Rogue One.

Tai: episodi IV:n remakelta tuntuva juoniaukkoinen pikajuoksuleffa The Force Awakens ja tylsien hahmojen sekava yhdentekevyys Rogue One.

Toisin sanoen: kumpikaan tästä kaksikosta ei ole täydellinen sen paremmin elokuvana kuin Star Wars -elokuvanakaan. Kumpikaan ei toisaalta ole kummallakaan kriteerillä täysi katastrofikaan. Elokuvien saavutukset ja virheet ovat vieläpä piristävän erilaiset, vaikka molempien merkittävimmät ongelmat voikin halutessaan jäljittää käsikirjoituksiin. Myös molempien suhde originaalitrilogiaan on kahtalainen: kyllä, The Force Awakensin juoni voi tuntua vanhan kierrätykseltä, mutta Rogue Onen koko olemassaolo voi toisaalta tuntua etenkin satunnaisemmasta katsojasta pelkältä tosifanien palvelemiselta.

Kun näin on, yksi katsoja tuumaa teatterista poistuessaan TFA:n olleen parempi ja toinen pitäneensä enemmän Rogue Onesta. Kyse on siitä, mitä ansioita ja virheitä omissa vaakakupeissaan painottaa. Toivottavasti Star Wars -fanikunnan sisään ei nyt rakennu rintamalinjoja siitä, kumpi näistä oikeasti on ”parempi” – tässä väistämättömässä keskustelussa kannattaisi mieluummin ymmärtää, että molemmissa elokuvissa on hyviä ja huonoja puolia. Oikeasti kuvaavaa on, että sekä reaalimaailman että somen kuulostelujeni perusteella kaksi ehdottomasti yleisintä Rogue Onen jälkeistä kommenttia ainakin Suomessa ovat kannanotto tietokonetehostettujen Tarkinin ja Leian onnistuneisuuteen ja 3D-kuvan pimeyden haukkuminen. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että tämä tarkoittaa, että itse elokuvan jättämä fiilis on useimmille niin sanotusti ”ihan hyvä plus”.

saw

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi kökkö.

Mitä siis tulee puheisiin Rogue Onesta parhaana Star Warsina… Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta näin ajattelevia haluaisin muistuttaa paitsi vuodentakaisesta, myös Star Warsin vielä pitemmästä perinteestä yltiöpositiivisiin ensiarvioihin. Kuten taannoin kirjoitin Pimeästä uhasta, jopa se sai aivan aluksi yleisöltä kohtalaisen kiittävän vastaanoton (kaivelin tuota juttua kirjoittaessani vanhoja lehtileikkeitäni, ja näin tosiaan niiden perusteella oli). Kriitikoilta se sai pääasiassa kolmen tähden arviot, joka sekin on hyvin kaukana elokuvan nykyisestä maineesta täytenä epäonnistumisena. Kuutta vuotta myöhemmin monet samat kriitikot arvioivat myös Sithin koston kolmen tähden arvoiseksi ja totesivat sen olevan selvästi prequeleista paras. (Ensi-innostumisen haalistuminen on toki Star Warsia yleisempi ilmiö ja liittyy ainakin ammattimaisen kritiikin osalta harmilliseen tekniseen pakkoon arvioiden kirjoitamisesta kiireellä välittömästi katselemisen jälkeen, mutta vuosien seurannan perusteella olen valmis vakuuttamaan, että juuri tämä elokuvasarja on tälle ilmiölle aivan erityisen altis.)

Lisäksi haluan linkata tähän kirjoituksen, jota pidän edelleen kaikkien aikojen parhaana Star Wars -faniuden kuvauksena: Star Wars fans hate Star Wars. Tämähän on nimenomaan se paradoksaalinen maailman suurin franchise, jossa vielä vuosi sitten oli monien kiihkeimpien faniensakin mielestä vain kaksi hyvää elokuvaa kuudesta.

We hate everything about Star Wars.
But the idea of Star Wars…the idea we love.

Minä en inhoa Rogue Onea, mutta en rakastakaan. Mutta kyllä, voin sanoa rakastavani Rogue Onen ideaa. Se kantaa valmiissa elokuvassakin pitkälle, muttei niin pitkälle kuin olisin toivonut.

Suomi-Twitter Rogue Onesta: Juhla keskellä pimeintä talvea

Kun on taas se päivä vuodesta, että on mahdollista tehdä kotimaisten Star Wars -twiittien koonti, niin senpä myös teen! Rogue Onen ensi-ilta twiitteinä, olkaa hyvä:

Ennen:

Teatteri pimenee:

Toisella puolella:

Julkisuudesta tutut henkilöt:

The puheenaihe:

Star Wars, nothing but Star Wars:

Spoilaavaa keskustelua käytiin eilen jonkin verran myös tämän blogin ”järjestämässä” chat-huoneessa. Sitäkin voi yhä jatkaa. Suurimpien spoilerien tykittäminen someen ei ole vielä tänäänkään cool.

Rogue One nähty: Päällimmäiset ensimietteet

Rogue One: toisella puolella ollaan. Tämä merkintä on kirjoitettu ensimmäisen ja toisen katsomiskerran välissä, ja se sisältää isoja spoilereita. Otsikkokin piti kirjoittaa löysästi, koska nyt tuntuu siltä, että tästä on mahdotonta puhua juuri mitään pilaamatta yllätyksiä.

chirrut

Varokaa, kuvan alla kolisevat elokuvan nähneen ajatukset!

Heräsin tänään oudon rauhallisena, enkä edes elokuvateatteriin kävellessäni tuntenut likimainkaan samanlaista jännitystä kuin vuosi sitten (ajatelkaa, siitä on vain vuosi!). Tästä blogistakin on saattanut välittyä, etten ole missään vaiheessa intoillut Rogue Onesta yhtä paljon kuin The Force Awakensista. Ja kun kävelin ulos elokuvateatterista, ajattelin päällimmäisenä: se tuntui tavalliselta elokuvalta.

Selitän. The Force Awakens oli hiottu viimeiseen asti. Sen jokainen kuva, repliikki ja leikkaus tuntuivat olleen viilattu tarkalleen ”oikein” – niin pitkälle, että elokuva soitti paikoin juuri oikeita nuotteja viileän tarkasti kuin rumpukone. En tarkoita pelkästään A New Hopen rakenteen tarkkaa seuraamista ja muuta kritisoituakin fanien odotusten tarkkaa täyttämistä, vaan myös sitä, että elokuvassa ei niin hyvässä kuin pahassakin ollut mitään turhaa. Kunkin hahmoparin välillä (Rey/Finn, Rey/Han…) esimerkiksi vaihdettiin aina vain ne sanat, jotka ovat aivan välttämättömiä juonen kuljetuksen ja juuri näiden hahmojen rakentamisen kannalta.

Rogue One ei ala Star Wars -teemalla eikä alkuskrollilla. Se starttaa flashbackilla aivan kuin mikä tahansa elokuva, ja vieläpä kertoo siinä flashbackissa kutakuinkin sellaisen taustatarinan kuin spoilaantumatonkin katsoja todennäköisesti olettaa. Kun elokuva myöhemmin sisältää vielä yhden suurimmista cinemaattisista inhokeistani – tarpeettoman audiovisuaalisen muistutuksen aiemmin samassa elokuvassa jo nähdystä kohtauksesta – en voi olla ajattelematta, että tällaista on, kun tehdään tavallinen avaruustoimintaseikkailu, mutta sijoitetaan se Star Wars -maailmaan. Rogue Onen jokainen kuva ja hetki eivät tunnu siltä, että leikkaushuoneessa olisi pohdittu tarkkaan, kestääkö tämä juuri tässä sekunnin sadasosamitassaan lukemattomia katselukertoja, ja onko juuri tämä ja tämä kuva varmasti ikonisin vaihtoehto.

Tietenkin tämän kääntöpuoli on, että tavallisuus käy sanana kuvaamaan myös monia Rogue Onen vahvuuksia, ja osa edellä sanotusta on varmasti tarkoituksellista tyylivalintaa. Tämä elokuvahan ei kerro supervoimaisista jedeistä, eikä myöskään ole suuren saagan äärimmäisen tärkeä episodielokuva. Tämä on yksittäinen tarina ihmisistä avaruussodassa, ja vieläpä ihmisistä, jotka eivät ole katsojalle entuudestaan tuttuja. Se on, kuten itse elokuvasta armeliaasti pois jätetty markkinointialaotsikko sanoi: ”A Star Wars Story”.

Rogue Onen sankareihin kuuluvat ohjaaja Gareth Edwards ja pääkuvaaja Greig Fraser, jotka todellakin täyttävät lupauksensa kameran viemisestä käsivaralla eturintamaan, ja myös vastaavasti avaruustaisteluihin. Rogue Onen voi hyvin laskea sotaelokuvaksi siinä mielessä, että siinä todella taistellaan suurta, ylivoimaista vihollisarmeijaa vastaan – siis sen sijaan, että se olisi fantasiasotaan sijoitettu seikkailu, jossa sankarit taistelevat pahiksia vastaan. Rogue Onessa käydään rujoa, rajua sotaa, jonka keskellä ei todellakaan pohdita, koskettaako Voima kaikkia vihollisiakin. Siinä ei juuri edes vitsailla: johnboyegamaista fyysistä komediaa ei juuri ole, ja humoristiset repliikit on varattu vain droidi K-2S0:lle.

rogueonebattle

Rogue Onesta huhuttiin riisutun sotaelokuvaisuutta, mutta itse asiassa siinä käytetään minuuttikaupalla aikaa toimintakohtauksiin, joissa eivät edes taistele elokuvan varsinaiset päähenkilöt.

Tästä päästään toiseen isoon pointtiini, ja senkin esitän vertaillen The Force Awakensiin. Nimittäin: viime vuoden Episodi VII oli elokuva, joka oli hiottu olemaan mahdollisimman pitkälle juuri sellainen jatko-osa, jonka useimmat fanit halusivat. Mutta Rogue One saattaa hyvin olla elokuva, joka paremmin kuin mikään muu episodi (kyllä, myös Imperiumin vastaisku) jatkaa sitä, minkä Uusi toivo aloitti vuonna 1977 ennen kuin sen nimi edes oli Uusi toivo.

En tarkoita elokuvien laatua, siihen voin tulla myöhemmin. Mutta tarkoitan, että tämä on elokuva, joka kertoo kapinallisten epätoivoisesta taistelusta Imperiumin diktatuuria vastaan. Kapinalliset ovat altavastaajia, Imperiumi on galaksin hallitseva voima. Kun tällaiset voimat kohtaavat, ei siinä ole aikaa silitellä teddykarhuja; siinä tulee siinä ruumihia. Imperiumin vastaiskun maine synkkänä Star Warsina on saattanut peittää alleen sen seikan, että nimenomaan Uusi toivo alkaa kohtauksella, jossa Imperiumin sotilaat teloittavat laivallisen kapinallisia, ja juuri siinä elokuvassa paitsi präjäytetään pasifistiplaneetta Alderaan, myös poltetaan surutta Luken vanhemmat. Tällaista vihollista vastaan vapauden puolesta taistelevilla altavastaajilla on ainoastaan toivo epätodennäköisestä oikeuden voitosta, ja originaalileffan myöhempää alaotsikkosanaa toivo toistellaankin myös Rogue Onessa tiheään.

Imperiumin vastaiskun ja kaiken sen jälkeen tulleen myötä on saattanut myös unohtua, että alkuperäinen Star Wars on elokuva tavallisista ihmisistä joutumassa tarttumaan aseisiin hyvyyden puolesta. Okei, yksi näistä ihmisistä on prinsessa ja toinenkin myyttisen soturin orpopoika, mutta tarkoitan, että tässä vaiheessa Luke ja Leia eivät vielä olleet Vaderin jälkeläisiä; sukuyhteytensä myötä suureen rooliin ennalta valittuja. Luke oli talonpoika, Han Solo seikkailija, Leia pippurinen neito pulassa. Etenkin kaksi ensimmäistä sotkeutuvat itseään suurempaan sotkuun ensimmäisen elokuvan kerronnan perusteella lähes sattumalta. Tämä viesti – että kuka tahansa voi löytää sisältään Voiman, joka auttaa saavuttamaan suuria ja voittamaan pahuuden – oli todella merkityksellinen Star Warsin ihan ensimmäisessä menestysaallossa suuren yleisön sydämiin ja länsimaiden lasten leikkeihin. Viestiä vielä alleviivattiin romanisaation alussa, jossa Leia Organan sitaattina sanotaan: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Luonnollisesti heistä tuli sankareita.”

Selvää on jo ensimmäisen katselukerran perusteella, että alkuperäinen Star Wars onnistuu tässä kauniistikin sanoen paremmin kuin Rogue One. Toimiakseen tällaisen elokuvan tulisi saada meidät välittämään syvällisesti sankareistaan. Tämän iltapäivän puintikeskustelussa yleinen mielipide tuntui olevan, että erityisesti Rogue Onen loppu vaatisi toimiakseen, että hahmoista välittäisi enemmän kuin nyt käy. Aivan Rogue Onen viimeisillä minuuteilla olin kyllä hyvin tunteellisessa tilassa, mutta en minä siinä Jyn Ersoa, Cassian Andoria, Chirrut Imweä, Baze Malbusia tai edes K-2SO:ta surrut. Kapinaliiton ainoan toivon täpärä pelastuminen se oli, joka minuun vetosi.

Jos äitiyisin yhden katsomiskerran jälkeen oikein ilkeäksi, saattaisinkin todeta vielä yhden vertailun viime vuoteen: siinä missä The Force Awakens saa juonellista ja rakenteellista tuttuuttaan paljon anteeksi erinomaisten ja uudenlaisten hahmojensa ansiosta, Rogue One ottaa kyllä muodossaan kiitettävän pesäeron episodielokuviin, mutta epäonnistuu hahmojen tärkeällä saralla. Mutta jos nyt en kuitenkaan yhden katsomiskerran perusteella vielä näin ilkeile (see what I did there?), sanon neutraalimmin, että hahmot ovat pettymys, trailereiden perusteella suuria odottamaani Jyn Ersoa myöten.

rogue-one-14

Kunhan ehdin, täytyy katsoa trailerit ja tv-spotit uusiksi: niissä oli paljon kuvia ja ottoja, jotka eivät ole lopullisessa elokuvassa, ja sellainen on aina kiinnostavaa.

Ja tästä pääsen tässä ensifiilistykityksessäni stubbilaisittain kolmanteen isoon pointtiin. Rogue Onen piti olla elokuva, joka ei olisi suunnattu vain saagan ulkoa osaaville. Olihan se yksittäinen tarina uusista hahmoista, eikä sen tapahtumien ymmärtämiseen pitänyt tarvita olla nähnyt yhtään aiempaa Star Warsia. Ei varmasti ollut sattumaa, että keskeisiin rooleihin oli palkattu kaksi kiinalaista näyttelijää: Kiina on kovaa vauhtia kasvamassa yhdeksi maailman merkittävimmäksi elokuvamarkkinaksi, eikä Star Wars ole niillä markkinoilla vuosikymmeniä tunnettu nimike.

Tämän iltapäivän keskustelujen ja pikapikaisen nettireaktioiden silmäilyn perusteella minusta vaikuttaa, että menemättä edes elokuvan laatuun, tässä Lucasfilm on epäonnistunut. Rogue One tuskin miellyttää satunnaista katsojaa yhtä paljon kuin The Force Awakens. Pikemminkin siitä nauttii parhaiten se fani, joka osaa bongata elokuvasta Obi-Wanin Tatooinen kapakassa murjomat korstot, Rebels-hahmo Hera Syndullan nimen ja ihastuttavan viittauksen George Lucasin varhaiseen käsikirjoitusversioon, jossa galaksia sitovaan energiakenttään viitattiin termillä ”The Force Of Others”.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiselta Rogue One alkaa omassa päässä parin katsomiskerran, päivän ja kuukauden jälkeen tuntua. Samoin kuin se, miten elokuva noin yleisesti otetaan vastaan: ensireaktiot esimerkiksi maailman ensi-illastahan olivat suorastaan ylistäviä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että suuremman yleisön ja kriitikkojen kanta eivät sitä voi olla.

Se selviää kuitenkin vain ajan kanssa. Siispä seuraavaan esitykseen kahden tunnin päästä. Aamulla olin ihan in cognito, mutta nyt pitää kuulemma vetäistä Celebrationin kostyymit niskaan.

Prequelien uusi toivo

”Kukaan ei vihaa Star Warsia kuten Star Wars -fani”, kuuluu repliikki tuoreen The Prequels Strike Back -dokumentin alussa, ja näinhän se on. George Lucasin toinen Star Wars -trilogia, Pimeä uhka, Kloonien hyökkäys ja Sithin kosto (1999-2005) on elokuvahistorian puhutuimpia ja haukutuimpia teoksia, mutta aitoa vihaa sitä kohtaan kannetaan edelleen nimenomaan niissä piireissä, joissa elokuvasarjaa sinänsä palvotaan – tai ollaan palvovinaan. Sillä kuten dokumentin loppupuolella sanotaan, The Force Awakensin jälkeiseen aikaan luvut päivittäen, tästä seuraa, että toiset rakastavat vain neljää Star Wars -elokuvaa, kun toiset saavat rakastaa seitsemää.

prequels-strike-posterThe Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on 80-minuuttinen tuore dokumenttielokuva, jonka takana on indie-ryhmä nimeltä Ministry of Cinema. Sitä voi pitää ”fanifilminä”, mutta mikään ylipitkä vlogaus se ei todellakaan ole: elokuva on tehty tyylikkään cinemaattisesti, ja alaotsikostaan ja kertojaäänestään huolimatta siinä on peräti 35 haastateltavaa. Osa heistä tosin on talletettu todella nopeasti, sillä eräänä kuvauspäivänä Austinissa tekijät kertovat tehneensä käsittämättömät kahdeksan haastattelua. Nimekkäimmän jututettavansa, ohjaaja Kevin Smithin, dvd:n oheismateriaalit paljastavat kohdatun kameran eteen vain viiden minuutin ajan ilman ennakkoon sovittua haastattelua. Elokuvan kengännauhabudjetti koottiin joukkorahoituksella: 174 lahjoittajaa antoivat tekijöille vajaat 13 000 dollaria, jotka he saivat riittämään komeasti. Ja, tässä kohtaa todettakoon, minä olin (pienellä summalla) yksi noista lahjoittajista.

Elokuvan saa nähtäväkseen muutamalla dollarilla, ja ainakin tässä blogissa harrastamani Star Wars -pohdiskelun ystäville se on ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa. Oma fiilikseni muistutti usein sanonnan kuorolaista saarnan kuulossa, sillä niin samantapaisia olen itsekin usein puntaroinut: kuinka prequeleissa on paljon, paljon enemmän hyvää kuin aina muistetaankaan, ja kuinka se huono ei lopulta ole niin tähtitieteellisen kaukana originaalitrilogiasta kuin usein muistetaan. Silti dokumentilla oli paljon uutta annettavaa minullekin: en esimerkiksi ollut koskaan ajatellut, että Star Warsin ”lapsellisuuden” tunnustuksena Lucas sijoittaa kameran toistuvasti noin seitsemänvuotiaan lapsen korkeudelle, katsomaan sankareita hieman ylöspäin.

bradley-weatherholt

Bradley Weatherholt, tuoreen prequel-dokumentin alaotsikon fani matkalla.

The Prequels Strike Back ei toki yritä käännyttää ketään pitämään prequeleja mestariteoksena. Dokkarin otsikko on jopa hieman harhaanjohtava: kyse on pikemminkin näkökulmista, joista prequelit on mahdollista katsoa arvostaen sitä, mitä George Lucas niissä tavoitteli, vaikka pitäisi yhä lopputulosta draamallisesti ja elokuvallisesti epäonnistuneena. (Omia näkökulmiani prequeleista kirjoitin blogiin viimeksi vuosi sitten: episodi I, episodi II ja episodi III.)

Mitä Ministry of Cineman argumentteihin siis kuuluu? Yksi tärkeimmistä on se, että Lucas teki monia prequelien haukutuimpia asioita täysin tarkoituksella. Kloonien hyökkäyksen kankealla romanssilla tavoiteltiin tarkoituksella 1930-luvun sarjafilmien paperisten romanssien tyyliä. Kaikkein rakastetuimmin inhottu yksityiskohta, Jar Jar Binksin hahmo, oli Lucasin päässä tarkoitettu naurattamaan nuorimpia katsojia, joiden nauru tarttuisi aikuisiinkin. Näinhän ei käynyt, mutta yleensä lapsina tai nuorina Pimeän uhan katsoneet eivät ainakaan inhonneet Jartsaa varttuneen yleisön tapaan. Dokumentti myös huomauttaa aiheellisesti originaalitrilogiasta löytyvän monia samantapaisia lapsellisuuksia, ja väittää – tämä oli minulle uusi tieto – että 1970-luvun lopussa monet aikuiset pitivät C-3PO:ta yhtä ärsyttävänä kuin seuraava sukupolvi 20 vuoden päästä Jar Jar Binksiä.

jartsagif

Jar Jar Binks – ei ehkä aivan Buster Keaton, mutta esikuvat näkyvät.

Lapsellisuuden lisäksi prequeleita syytetään usein kaupallisuudesta, mutta moni Prequels Strike Backin haastateltavista löytää nuoren George Lucasin kokeellisuuden vanhankin Lucasin tuotannosta. Samat mytologiset, jo 1970-luvulla aivan yhtä ikivanhat, lähteetkin vaikuttavat molempien trilogioiden juoniin. Kokeellisuudesta puhuttaessa on erityisesti tietysti muistettava tekniikka: Lucasin itsensä päässä Kloonien hyökkäyksen kuvaaminen ensimmäisenä isona elokuvana maailmassa kokonaan digitaalisesti ja nimikloonien monistaminen tietokoneella (jotka jo nyt näyttävät niin kovin muovisilta ja epäaidoilta) tuntuivat todennäköisesti aivan yhtä tärkeiltä edistysaskelilta kuin avaruusalusten pienoismallien vanhentaminen kaukaisen galaksin realistisuuden nimissä vuosikymmeniä aiemmin. Senkin dokkari huomauttaa, että samoissa lapsellisiksi syytetyissä elokuvissa on poliittista kommentointia 9/11:n jälkeisistä Yhdysvalloista ja George W. Bushin ristiretkestä Irakiin.

Luonnollisesti dokumentti koskee myös Mike Klimon ”kehäteoriaan” (Star Wars Ring Theory), jota on perusteltua pitää vähintään viime vuosien tärkeimpänä Star Wars -tekstinä ja jonka Ministry of Cinemakin paljastaa dokkarinsa lisämateriaaleissa olleen koko projektin innoittaja. Kehäteoria on suorastaan pakkoluettavaa kaikille Star Warsiin vakavammin suhtautuville ja ansaitsisi siksi aivan oman kirjoituksensa, mutta lyhyesti Klimon teoria esittää, että sen lisäksi, että alkuperäisen trilogian Luken ja prequel-trilogian Anakinin matkat peilautuvat toisiinsa yksinkertaisesti muodossa 1-4, 2-5 ja 3-6, saaga muodostaa ”rimmaavan runon” myös kehämäisessä muodossa 1-6, 2-5 ja 3-4, ja että näiden osien väliset yhteydet ulottuvat juonellisia yhtäläisyyksiä (Pimeän uhan puolivälissä ajetaan podrace-kisa, Jedin paluun puolivälissä ajetaan puiden välissä kilpaa) paljon syvemmälle sekä elokuvien tematiikkaan että irrallisten kohtausten tapahtumiin, jopa yksittäisten kuvien kompositioihin. Esimerkiksi: minuutilleen samoissa kohdissa Pimeän uhan ja Jedin paluun alkua käydään keskustelu hologrammihahmon kanssa (Palpatine ja Amidala, Luke ja Jabba) sekä käytetään jedi mind trickiä neuvottelutaktiikkana (Qui-Gon Boss Nassille, Luke Jabballe).

Kehäteoria on hämmästyttävää luettavaa, ja olen ehdottomasti siinä leirissä, jonka mielestä se kaikki ei voi, ei vain voi, olla sattumaa – vaikka Lucas ei varsinaisesti ole missään tätä myöntänytkään. Kehäteorian läpi katsottuna prequelit alkavat vaikuttaa herkältä kellopeliltä, jossa Lucas on saattanut tehdä vaikka millaisia elokuvallisia uhrauksia sen eteen, että runo rimmaa jokaisessa säkeessään. Vähimmilläänkin se ehdottomasti on teoria, joka saa näkemään prequelit uudessa valossa, mistä Ministry of Cineman porukkakin nimenomaan kiinnostui. Dokumentissa on haastateltu sekä Klimoa että häneen vaikuttanutta kanadalaista tutkijaa Anne Lancashirea, jonka pistin omalle listalleni mieleen tutustumisen arvoisena nimenä. Lisäksi The Prequels Strike Back etsii kehäteorian mukaisia yhteyksiä Star Warsissa niin keskeisestä musiikista: nekin tuntuvat ulottuvan paljon, paljon syvemmälle kuin pelkkään Imperial Marchin nuottien kierrättämiseen Anakinin teemaan.

naboo-royal-cruiser

Kloonien hyökkäys alkaa saapumisella pilviseen kaupunkiin, koska peilikuva Imperiumin vastaisku päättyy paolla pilvisestä kaupungista. Ainakin jos Mike Klimolta kysytään.

Koska George Lucas itse ei tästä ja muista pinnanalaisista tavoitteistaan puhu, ja koska kriitikot ovat prequeleista jo vaienneet ja ne sitä paitsi alunperinkin kovin tylysti ohittaneet, on hyvä, että näitä vaihtoehtoisia näkökulmia viimeistään nyt nousee esiin. Aikakin taitaa olla kypsä: koska prequelit eivät enää ole ”ne viimeiset” Star Wars -elokuvat, on vihaisten fanienkin helpompi antaa niille uusia mahdollisuuksia. Monet prequelien kiehtovimmat juonilangatkin kun ovat sellaisia, joita itse elokuva ei lainkaan korosta, kuten Ministry of Cineman dokkarissakin mainittu ristiriita hyvien jedien tavasta viedä lapset vanhemmiltaan aivan nuorina koulutettavaksi uskonlahkoon mukaiseen oppiin verrattuna siihen, että Yoda ja Obi-Wan nimenomaan päättävät piilottaa Luken ja Leian sen sijaan, että alkaisivat kouluttaa heitä jo vauvoina tulevaan tehtäväänsä.

The Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on hyvä puheenvuoro tähän keskusteluun, ja sopii mainiosti esimerkiksi katsottavaksi ennen prequel-vihaajan seuraavaa prequel-maratonia.

The Force Awakensin tärkein repliikki

En usko teoriaan avainkohtauksista. En usko, että jokainen elokuva tiivistyy yhteen hetkeen, saati yhteen repliikkiin, joka avaisi tekijälleen tai katsojalleen koko elokuvan teeman tai juonen. Tällaisia elokuvia toki on: Goodfellas tiivistyy täydellisesti pitkään steadycam-ottoon läpi ravintolan, päähenkilön vietellessä tytön näyttämällä mafiaelämän viettelevyyden, ja On the Waterfrontin kuuluisa ”I coulda been a contender” -repliikki on ilman muuta koko hahmon ja elokuvan avain. Mutta en usko katsojana enkä kriitikkona, että tällaisten etsimisessä elokuvasta kuin elokuvasta olisi mieltä.

The Force Awakensissa kuitenkin on avainkohtaus, ja peräti avainrepliikki.

Tai no, itse asiassa niitä on kaksi. Bisneksen ja Star Warsin uudelleenkäynnistämisen kannalta avainkohtaus nähtiin jo toisessa teaserissa: siinä näimme ensimmäistä kertaa Harrison Fordin vanhentuneena salakuljettajana. Tuskin on Star Warsin ystävää, joka ei olisi Han Solon astuessa Millennium Falconiin ja lausuessa ”Chewie, we’re home” tuntenut samaa, mitä hahmot ruudulla: kotiin palaamiseen vertautuvaa onnea, vanhan ystävän kohtaamisen iloa.

Screenshot_51

”Chewie, we’re home”. Pinnallinen vaihtoehto avainkohtaukseksi.

Kohtausta ja repliikkiä ei edes viitsi syyttää laskelmoiduksi, koska juuri tästä koko The Force Awakensissa tosiaan oli kyse: Star Warsin paluusta, ja katsojien johdattamisesta kaukaisen galaksin kotiin. Pohjimmiltaan juuri tästä johtuu myös elokuvan vahva rimmaaminen A New Hopen kanssa: ei niinkään ideoiden puutteesta, vaan tekijöiden ja katsojien halusta herättää samat tunteet ja kokemukset. Kuin klassikkobändi soittaisi vanhaa hittiään uudelleen sovitettuna, koska sen yleisö kuitenkin haluaa kuulla.

Mutta nyt, kun elokuva vähitellen asettuu rooliinsa seitsemäntenä episodina sarjassaan ja toisaalta elokuvana muiden joukossa, sitä on jo lupa katsoa ja tulkita sisältönsäkin kautta. Väitän, että sellaisena The Force Awakensista on löydettävissä toinen repliikki, joka tiivistää koko elokuvan sanoman. Eikä se sanoma onneksi ole (aivan) sama kuin A New Hopessa.

hanleialuke

Originaalielokuvan originaalitrio Luke-Leia-Han: kaksi tekemässä sattumankin sanelemaa matkaansa sankariksi kolmannen rinnalle.

Ensimmäisen Star Wars -elokuvan (1977) viehätyksen ydin oli monille, erityisesti ensimmäiselle katsojasukupolvelle, sen lupaus sankarillisuudesta. Aivan kuten saduissa ja mytologioissa, joihin elokuva vahvasti vertautui ja jopa perustui, sen päähenkilö oli tavallinen maalaispoika – mutta kuten kukaan ei todella ole tavallinen, oli maalaispojan sisällä voima saavuttaa suuria. Nuoren Mark Hamillin tulkitsema Luke ei malttanut odottaa tilaisuutta päästä kasvamaan pois kotoaan, mutta on tärkeää huomata, että Luken unelma ei suinkaan ollut tulla jediritariksi saati taistella Imperiumia vastaan. Näistähän Luke ”puhuu kuin setänsä”, kuten Obi-Wan sanoo: kapina on kaukana. Luke päinvastoin haaveili tavallisesta, kuuliaisesta reitistä suuriin maailmoihin: Imperiumin akatemiasta, ja varmasti kesäloppulomista rakkaiden kasvattivanhempiensa luona Biggs-kamun tapaan.

Nerokkaasti elokuva ei kuitenkaan tarjonnut samastumisen kohteeksi pelkästään jokamies Lukea, vaan se esitteli myös renttumaisemman mutta samalla isovelimäisen Han Solon. Han Solo on sankari, joka kaikki haluaisivat olla, mutta joka useimmat meistä ovat vielä vähemmän kuin Luke. Ja tietysti Han on sankari, joka ainakin yrittää esittää muuta kuin sankaria: kultainen sydän pitää kaivaa esiin palkkioista ja omasta nahastaan välittävän salakuljettajan pinnan alta. Vaikka alkuperäisessä elokuvassa on toki muitakin keskushenkilöitä, sen ytimessä ovat nämä kaksi, joille käy kuten Alan Dean Fosterin romanisaation alkulehdillä Leian sanoina riemastuttavasti todetaan: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan, joten luonnollisesti heistä tuli sankareita” (tosin sama repliikki pätee droideihinkin).

Leia, tarinan kolmas päähahmo, muuten eroaa kahdesta ’pojasta’ siinä, että hänellä ei ole A New Hopessa merkittävää kehityskaarta: Leia on esimerkiksi jo alussa sekä itsevarma että luonnollinen johtaja. Tämä teki Leiasta nuorille katsojille vähintään yhtä hyvän esikuvan, mutta se kuvastaa originaalileffan pohjimmaista poikamaisuutta. Kasvutarina on varattu pojille.

rey-finn-falcon-10-biggest-force-awakens-mysteries

Finn ja Rey, kaksi vastahakoista yksinäistä valitsemassa tietä sankaruuteen.

The Force Awakensin mahtavat uudet hahmot ovat toista maata, eivätkä vain siksi, että tällä kertaa ’tytöllä’ on tosiaankin kasvutarinansa. Rey on yksinäinen ja onneton aivan toisella tavalla kuin perheoloissa kasvanut Luke, mutta siitä huolimatta yhtä vastahakoinen liittymään seikkailuun sen kolkuttaessa ovelle. Reyn kaipuu perheeseen, jota hän ei edes muista, on vaikuttava motiivi hahmon pysyttelyyn paikallaan. Keskustelut Han Solon kanssa ovat erityisen koskettavia: paljastuu, että Rey ei ole edes nähnyt elämässään juuri muuta kuin aavikkoa, mutta silti hän pelkää lyhyenkin poissaolon Jakkulta olleen jo liikaa. Toivo ja epätoivo siitä, että perhe olisi saattanut juuri sillä hetkellä palata, on Reyn koko elämänlanka. Koko elokuvan ajan Rey kamppaileekin muutosta vastaan, ja siksi loppukohtauksessa Luke Skywalkerin löytymistäkin vaikuttavampaa on Daisy Ridleyn toiveikas katse, joka on päättänyt kysyä: Auta minua, olet ainoa toivoni.

Finnin tarina käynnistyy päinvastoin päätöksestä tarttua muutokseen, mutta senkään muutoksen päässä ei automaattisesti siinnä sankaruus. Alun kohtauksessa se käy vitsin varjolla ilmi: Finn ei vapauta Poeta koska se on ”oikein”, vaan koska tarvitsee apua paetakseen. Mutta siinä missä Rey ei tahtoisi luopua odotuksestaan, Finn nimenomaan päättää jättää taakseen sen ainoan asian, johon hänet on kasvatettu. Finn on kasvanut nimettömänä First Orderin joukkoihin, jotka hän sitten hylkää niin päättäväisesti, että ampuu surutta entisiä tovereitaan mieluummin kuin osallistuu edustamansa armeijan surmatöihin. Tästä Finnin tarina siis alkaa, mutta siihen se ei pääty: tämän jälkeen on edessä matka päättää, mihin entisestä stormtrooperista on. John Boeygan silmistä näkyy halu paeta, kuten Maz Kanata sanoo, mutta The Force Awakensin aikana hän löytääkin syyn jäädä.

Ja sitten meillä on Kylo Ren – ei sankari, mutta muotoutumaton hahmo kuten sankaritkin. JJ Abramsin ja Lawrence Kasdanin ääneenlausuma tavoite oli kertoa samalla myös pahan hahmon kasvutarina harmaasta entistä pahemmaksi. Siinä missä Reyn ja Finnin hahmot tuntuvat ”käynnistyvän” The Force Awakensissa elettyään siihen asti varsin lyhyesti tiivistettävää elämää, Kylo Renillä on takanaan menneisyyttä, josta olisi varmasti paljonkin kerrottavaa. Hänellä oli nimi, ja hänellä oli perhe. Ne molemmat, ja Adam Driverin kasvotkin, hän jätti taakseen, valitsi toisen tien omista syistään, ja etenee elokuvan aikana sillä tiellä äärimmäisen pitkälle. Kylo Ren on äärettömän kiinnostava hahmo, kenties mainstream-elokuvan kiinnostavin vuosiin, koska pahuudestaan huolimatta hän ei elokuvan päättyessäkään hän ole ”valmis”, eikä karmeista teoistaan huolimatta välttämättä täysin anteeksiantamattomasti pahakaan. Hän vain on päättänyt uskoa toisin.

The Force Awakensin avainrepliikki lausutaan näistä hahmoista yhdelle, mutta se voitaisiin osoittaa heille kaikille. Se on viesti, joka ei itse asiassa ole valtavirtaiselle elokuvalle aivan kevyt. Ja se on ajatuksia herättävämpi viesti meidän ajallemme kuin vuoden 1977 esikuvaelokuvan viesti siitä, että kuka tahansa kykenee sankaruuteen. Tarjoukseni The Force Awakensin tärkeimmäksi repliikiksi on:

The belonging you seek is not behind you. It is ahead.

En toistaiseksi ole erityisesti innostunut Maz Kanatan hahmosta, mutta tämä kohtaus ja repliikki ovat pyörineet päässäni erityisesti kolmannen katsomiskerran jälkeen. Lupita Nyong’on sanat henkivät isovanhempaista viisautta. Se, että Reyn pitää hyväksyä, etteivät hänen vanhempansa koskaan palaa, ja löydettävä itselleen läheiset ihmiset muualta, on sellaista rakastavaa tylyyttä, jota useimmat eivät saisi sanotuksi. Ei ihme, että Reyn poskella vierähtää kyynel (minulla katsomossakin). Sama ajatus – yhteenkuuluvuus on etsittävä edestäpäin, ei menetetystä menneestä – ajaa myös Finniä ja, niin, Kylo Reniä.

mazkanata

Avaruuden mummeli Maz Kanata, The Force Awakensin Ben Kenobi ja Yoda.

Enkä malta olla lisäämättä toiveikasta tulkintaa. Viesti siitä, että mennyt on hyväksyttävä menneeksi ja aika entinen palaamattomaksi on nimittäin lähes vastakkainen aikamme nostalgiaa ihannoivalle juonteelle, jota The Force Awakenskin toisaalta edustaa. Tässä meillä on elokuva, joka pinnaltaan haluaa vakuuttaa katsojilleen kaiken olevan kuin ennenkin ja entisen olevan tuttu, turvallinen koti – mutta joka samalla syvemmältä juonteeltaan haluaa kääntää katseen tulevaan. Se haluaa sanoa, että vaikka olimmekin kotona jo Han Solon astuessa ovesta sisään, on meidät tässä trilogiassa kutsuttu päästämään irti originaalitriosta ja löytämään sama yhteenkuuluvuus uusien hahmojen ja elokuvien kanssa. Voisiko sen jopa tulkita lupaavan, että edessäpäin on jotain aivan uutta?

20 asiaa, jotka putosivat pois The Force Awakensista

Tuntuiko The Force Awakens kahden tunnin ja vartin mittaisena nykyspektaakkeliksi jopa lyhyeltä? Jäikö moni asia yllättävän vähälle käsittelylle toiminnan seassa? Niin minustakin – ja osin tämä voi johtua siitä, että mutkikkaan tuotantoprosessinsa (käsikirjoittajan vaihdoista näyttelijän loukkaantumisiin) tosiaan tehtiin isoja muutoksia. Paljon kuvattua putosi elokuvasta leikkausvaiheessakin.

Tämä topkymppinä alkanut blogipostaus ei näilläkään luvuilla ole taatusti likimainkaan täydellinen, mutta tässä siis kaksikymmentä asiaa, jotka putosivat pois The Force Awakensista ennen ensi-iltaa:

Poe-Dameron

Tämäkin kohtaus meinasi jäädä meiltä näkemättä – tai ainakaan siinä ei olisi lentänyt Poe Dameron.

1.Poe Dameronin piti kuolla.
Näyttelijä Oscar Isaacin paljastus GQ-lehdelle ei ole yllätys: draamallisista syistä on oleellista, että oikea vastarintasankari ei löydä droidiaan, koska muuten Poe varastaisi seikkailun johtoroolin taisteluun ulkopuolelta ajautuvilta sankareiltamme Finniltä ja Reyltä. Kuoleman vaihtuminen valekuolemaksi käsikirjoitusvaiheessa ei silti haittaa: Poe Dameron on mukava hahmo, ja hänelle on varmasti käyttöä seuraavissa episodeissa.

2. Luke Skywalkeria yritettiin kyllä kirjoittaa tarinaan mukaan ennen loppua.
Ensimmäisen käsikirjoittajan Michael Arndtin mukaan Luke otti koko tarinan itselleen aina ilmestyessään tarinaan, ja katsoja lakkasi kiinnostumasta uusista hahmoista. Tuntuu tekniseltä, että tällaisen syyn takia Luke Skywalker päätyi piiloon koko episodi VII:n ajaksi, mutta teknistäkin suurten saagojen tarinankerronta voi joskus olla. Ja onpa Arndt epäilemättä oikeassakin. (Tämä on kiinnostavaa siksikin, että aiemmin luulimme nimenomaan Arndtin halunneen painottaa tarinassa enemmän uusia hahmoja ja Abramsin vanhoja. Taisimme luulla väärin – kuten siinäkin, kun luulimme Arndtin saaneen yksiselitteisesti potkut.)

3. Sukellus Endoriin oli pöydällä.
Michael Arndtin aikaan harkittuja juonta ajavia macguffineita olivat saman haastattelun mukaan myös ”Darth Vaderin jäännösten etsintä, matka vedenalaisiin toisen Kuolemantähden jäännöksiin ja pyhien, historiallisten jedipaikkojen etsintä”. Itse asiassa ensimmäiseksi ja viimeksi mainittu noista tuntuvat minusta kiertäneen mukaan elokuvaan. Vaderin palaneen kypäränhän omistaa Kylo Ren, ja Anakinin vanha miekka on toki keskeinen lopullisessakin elokuvassa. Kartta Luken luo taas on elokuvan mukaan itse asiassa kartta muinaisen jeditemppelin luo. Mutta sen sijaan toisen Kuolemantähden jäännökset -juoni olikin parempi hylätä paperikoriin.

4. Kartan sijaan miekka tai käsi?
Varhaisten huhujen mukaan elokuvan tavoiteltu macguffin ei ollutkaan kartan sisältävä muistitikku, vaan Jakkulle päätyvä Luke Skywalkerin vanha valomiekka – tai suorastaan myös Luken Pilvikaupungissa miekan mukana menettämä käsi. Ymmärrän, että kätevästä ideasta luovuttiin, mutta miekan kuljettaminen halki elokuvan kohti omistajaansa olisi ollut symbolisesti kaunista. Sitä en kuitenkaan osaa selittää, miten kauan sitten kadotettu miekka olisi ollut se esine, joka johtaa kohti Lukea, sillä sitähän lopullinen juoni edellytti.

reykylo

Tässä kohtauksessako Kylon oli määrä lausua merkitseviä? Leikattiinko ne sanat pois liiankin merkitsevinä?

5. Kylo Renin oli määrä tunnistaa Rey.
Kylo eli Adam Driver ei lausu elokuvassa repliikkiä ”Is it true? You are just a scavenger?”, mutta näin lausuu häntä kuvaavaa actionfiguuri. Veikkaan – mutten tiedä – että repliikki on leikattu pois Kylon ja Reyn ensikohtaamisesta Takodanan metsässä. Se viittaa melko vahvasti jonkinlaiseen tunnistamiseen. Vielä vahvemmin siihen viittaa saman ajatuksen vaihtoehtoiselta versiolta tuntuva repliikki The Force Awakensin romanisaatiosta: ”It is you”, jonka Kylo lausuu, kun Rey eli Daisy Ridley sieppaa Luken valomiekan lopputaistelussa. Vaikuttaa siltä, että vaikka Rey ei tunne Kyloa, elokuvassa oli alunperin tarkoitus vihjata, että Kylo vähintään tietää, kenen lapsi Jakkulta saattaisi löytyä.

6. Puhetta puuttuu.
Maz Kanata ja Snoke tuntuvat puhuvan trailereissa ja tv-spoteissa aivan muuta kuin itse elokuvassa. Näin, koska trailereiden repliikkejä miksattiin tarkoituksella hämäävästi, koska elokuvaan päätyi eri ottoja samoista kohtauksista – ja koska molempien hahmojen käymiä keskusteluja leikattiin tuntuvasti. Todennäköisesti aivan loppuvaiheessa elokuvasta tipahti Kyloa kuvaileva repliikki ”Immune to the light”, jonka Covergirl-meikkisarja uskoi vielä syksyllä olevan elokuvan avainrepliikkejä.

Screenshot_34

Tätä toisen teaserin kuvaa ei ole elokuvassa. Vasemmalla Leia, oikealla Maz Kanata.

7. Maz Kanatan piti seurata jengiä vastarinnan tukikohtaan.
Toisessa teaserissa Maz Kanata antaa Luken miekan Leialle, mutta elokuvassa samantapaisessa kuvassa Finnille. Lupita Nyong’o oli itse asiassa mukana myös vastarinnan tukikohdan kuvauksissa, mutta lopulta hahmo pudotettiin leikkausvaiheessa sieltä pois – ohjaaja Abramsin mukaan, koska hänellä ei ollut siellä tekemistä.

8. Artoon herääminen kävi käsikirjoituksessa enemmän järkeen.
Elokuvan ehkä kritisoiduin juonihölmöys, R2-D2:n yhtäkkinen herääminen elokuvan lopussa näyttämään tarvittava kartta, saa selityksensä romanisaatiosta ja haastatteluista. Artoo ei herää Reyn saapumisen vuoksi, vaan siksi, että se kuulee mainittavan sanat Imperiumin arkistossa olevista kartoista, ja käynnistää itsensä näyttämään Kuolemantähdeltä aikanaan lataamansa kartat. Kelpuutan selityksen – mutta en sitä, että katsojan pitää etsiä se muualta kuin elokuvasta. Tässä kohtaa Disney ei tunnu oppineen pelkäämistään prequeleista. Aivan samaan tapaan esimerkiksi originaalitrilogian jedien katoamisen mysteeri, jonka selitykseen liittyy Qui-Gon Jinnin henki, ei niinkään ole juonenkäänteenä aivan idioottimainen, mutta George Lucas ei onnistunut selittämään sitä Revenge of the Sithin elokuvaversiossaan.

9. Korr Sellan hahmo olisi voinut paljastaa meille paljon.
Korr Sella on se tummaihoinen nainen, joka nähdään elokuvassa yhdessä ainoassa kuvassa, parvekkeella Tasavallan pääplaneetan räjähtäessä. Maisie Richardson-Sellersin näyttelemällä hahmolla piti olla isompi rooli: hahmo on Leian sanansaattaja ja henkilökohtainen ystävä, joka Leian piti alunperin saatella matkaan. Todennäköisesti tämä kohtaus myös kuvattiin, sillä twiittasihan Carrie Fisherin avustajakin hänestä jo kuvausten aikaan, ennen Richardson-Sellersin roolin julkistusta siis. Siinä olisi voinut olla se kohtaus, jossa olisin saanut elokuvaan kaipaamani sirpaleen lisätietoa galaksin tilasta.

sw-ren

Tämä kohtaus olisi voinut sisältää Maz Kanatan selventävän kommenttiraidan.

10. Reyn näky olisi voinut olla selväsanaisempikin.
Vuotaneiden luonnoskuvien ja käsishuhujen perusteella Maz Kanata näytti aiemmassa käsikirjoitusvaiheessa Luken jediakatemian tuhon näyn yhtä aikaa sekä Reylle että Finnille (kenties Han Solollekin?). Eräässä luonnoskuvassa Finn sytyttää Luken valomiekan Mazin majassa, ja näkykohtaus kuvailtiin käsi kädessä -ringiksi. Tällöin kohtaus olisi ollut pikemminkin Mazin näyttämä muistokuva kuin elokuvan versio, jonka voi tulkita Voima-näyksi tai spekuloiden vaikka Reyn omaksi tukahdutetuksi muistoksikin.

11. Kylo Ren saattoi käydä Millennium Falconissa.
Elokuvan ensiesityksessä olin ällistynyt, että huhuista suorastaan eniten odottamani kohtaus ei ollutkaan mukana. Sille oli vielä selvä paikkakin: Kylo Ren saa Voima-sävärit Han Solon saapumisesta Starkiller-planeetalle, ja katoaa sen jälkeen tukikohdasta joksikin aikaa. Huhut tarjosivat jo varhain selityksen: niiden mukaan Kylo menee sinne, mistä Solo-sävärit tulivat, ja löytää Millennium Falconin tyhjänä. Entinen Solo nousee alukseen, kävelee ohjaamoon, ja istuu isänsä tuolille ”kuin pohtimaan vielä kerran”, kuten huhu kuului. Tällä hetkellä en tosiasiassa tiedä, onko tätä kuvattu, mutta jos on, on siinä hitonmoinen poistettu kohtaus.

12. Luke olisi voinut keskustella Anakinin kanssa.
Luonnostaiteilija Ian McCaig kertoo The Art of The Force Awakens -kirjassa esittäneensä ”Anakinin ja Vaderin välillä häilyvän Voima-haamun” esiintymistä elokuvassa. Vähintään mielenkiintoinen ajatus! Epäselväksi jää, oliko tämä idea McCaigin oma vai kävikö se myös käsikirjoittajien pöydällä, mutta enpä ihmettelisi, vaikka vielä kohtaisimme sen tulevassa episodissa. Tällä kertaa Hayden Christensenin cameota varmasti vielä välteltiin kaiken muun prequel-sidonnaisen tapaan, mutta seuraavassa se ehkä jo uskallettaisiin tehdä.

13. Maz Kanatan planeetalla olisi voinut olla rathtareita.
Eräässä Making Star Warsin uskottavassa huhuraportissa rathtareita esiintyy Takodanalla herkuttelemassa stormtroopereilla. Tämä on vain prosessikirjoittamista, mutta detaljina mielenkiintoinen: mitähän mahtoi tässä käsikirjoituksen vaiheessa tapahtua Han Solon aluksella?

ST_Lightsaber

Ralph McQuarrie piirsi stormtrooperille valomiekan jo Kuolemantähdelle 1970-luvulla.

14. Phasmalla piti olla valomiekka.
Valomiekkaa kantavat stormtrooperit on vanha Ralph McQuarrie -konsepti 1970-luvulta, joten tottakai sekin kaikkien muiden vanhojen McQuarrie-ideoiden kanssa kaivettiin naftaliinista The Force Awakensia suunniteltaessa. Ilmeisesti Phasmalle harkittiin valomiekkaa, jolla vuotaneen luonnoskuvan mukaan olisi ollut ”wampan kynnestä tehty kahva”. En ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä nyt.

15. Leialla piti olla superase.
Huhu puhui Star Destroyereita tuhoavasta aseesta ja kertoi vastarinnan epätoivosta. Ei näkynyt elokuvassa tätäkään.

16. Chewbaccalla olisi voinut olla mekaaninen käsi.
Niin ikään vuotaneiden luonnoskuvien kertomaa: Chewielle harkittiin ”sotavamman” peruina mekaanista käsivartta.

sw-kylo

Lopullinen Kylo-kypärä on minusta ehdottomasti paras näkemistäni, mutta epäilemättä osa katsojista olisi tykännyt kyborgi-Kylosta enemmän kuin föönikypärä-Kylosta.

17. Kylo Ren olisi voinut olla paljon, paljon mekaanisempi.
Lukemattomia iteraatioita läpikäynyt Kylo Renin hahmo näytti monissa syksyllä 2014 nettiin vuotaneissa luonnoskuvissa kyborgilta. Oikea käsi näytti olevan kokonaan mekaaninen, ja Vaderin kypärää pitelevän hahmon kasvoja peitti joko vadermainen kyborgikypärä tai naamio, jonka on tarkoitus näyttää kyborgilta. Näistä luonnoskuvista lähti ensimmäisen kerran liikkeelle sitkeä huhu Luke Skywalkerista pahan puolelle kääntyneenä: hahmo kun tosiaan näytti Lukelta, ja mekaaninen käsi tuntui suoraan Lukelle kuuluvalta. Olisipa totisesti hauska tietää, oliko kaikissa käsikirjoitustyön vaiheissa kuitenkin kyse siitä, että kyborgimainen hahmo oli todellisuudessa Kylo ”Ben” Ren, vai harkittiinko pahikseksi jossain vaiheessa jotain aivan muutakin kyborgiolentoa. Tuskin kuitenkaan koskaan Lukea…

18. Pahan linnake katosi.
Samoissa nettiin vuotaneissa luonnoskuvissa esiintyi synkkä linna, jossa Rey näytti kohtaavan valtaistuimella istuvan kyborgimaisen olennon, jonka vangiksi sitten jäi. Tällaista kohtausta ei ole elokuvassa. Puhtaana spekulaationa mietin, että nämä suunnitelmat saattavat olla tarkoitetut Reyn ja Kylon kohtaamiseksi Maz Kanatan linnan sisäpuolella, vaikka ne luonnoksia katsoessa olikin helppo tulkita pahan omaksi linnaksi. Joka tapauksessa näillä kuvilla oli oma hämäävä vaikutuksensa spoiler gameen: ne oli kovin helppo yhdistää tietoon siitä, että elokuvaa on kuvattu Skellig Michaelin luostarisaarella, jonka moni siksi oletti olevan jonkinlainen pahan valtakunta. Toiset taas saivat näistä tiedoista lisää vettä myllyyn, jonka mukaan elokuvan paha kyborgiolento paljastuisi linnakohtauksessa Luke Skywalkeriksi.

19. Luken piilopaikkasaarella olisi voitu nähdä toimintakohtaus.
Tosiasia, joka piti minua epäuskoisena siitä, että Luke Skywalker todella löytyisi piilostaan vasta elokuvan lopussa: Skellig Michaelin saaren kuvauksissa oli mukana stuntteja. Jälkikäteen ajatellen tälle on kuitenkin selitys, joka jää edelleen spekulaatioksi: kenties Skelligillä oli tarkoitus kuvata samalla stuntteja vaativia kohtauksia, jotka nähdään vasta episodi VIII:ssa. Tiedämme nimittäin myös, että Skelligillä oli tarkoitus kuvata pitempään kuin oli sään vuoksi mahdollista – ja että saarelle tosiaan palattiin episodi VIII:n kuvauksia varten jo viime syksynä.

shadows-of-the-empire

Shadows of the Empire (1996), episodi V.5.

20. The Force Awakensin nimi oli pitkään Shadow of the Empire.
Pablo Hidalgon
äskettäin paljastama työnimi olisi liipannut läheltä vanhaa expanded universe -kulmakiveä Shadows of the Empirea. Valittu nimi The Force Awakens on ilman muuta parempi, vaikka minua ärsyttääkin, ettei elokuva anna kunnollista selitystä sen merkitykselle. Muita huhuttuja työnimiä elokuvalle olivat The Ancient Fear ja A New Dawn, joista jälkimmäinen huhun mukaan olisi sittemmin kierrätetty Rebels-kirjalle. Muinaista uhkaa en elokuvan nähtyäni nimivaihtoehdoksi usko, mutta Uusi aamunkoitto on kyllä ollut mahdollinen – aika nössö se vain olisi ollut.

Seuraavaksi vielä: hupsuimmat huhut.

The Force Awakens: Spekulaatio saa jatkua

The Force Awakensin nähtyäni ymmärrän paremmin JJ Abramsin ja Disneyn halua pitää elokuvan elementtejä salaisuutena mahdollisimman pitkään. Kun edellisessä merkinnässä pohdin sitä, kuinka ”hyvä elokuva” episodi VII oli, nyt siirryn saagan tarinankerrontaan – joten jos lukijoissa sattuisi olemaan joku elokuvaa vielä näkemätön, varoitan: nyt spoilaa.

kylo

Kylo Ren (Adam Driver): hahmo, josta saimme eräitä ensimmäisiä vastauksia.

Niin, on ymmärrettävää, että JJ halusi pitää Luke Skywalkerin piilossa elokuvan trailereista, koska ainoa hänen kasvonsa näyttävä kuva olisi ollut elokuvan loppukohtaus. Ja on selvää, ettei Reyn sukunimeä paljastettu ennen elokuvaa, koska ei sitä paljastettu itse elokuvassakaan. Itse asiassa luettelo kysymyksistä, joita fani jää miettimään The Force Awakensin lopputekstien pyöriessä, on hämmästyttävän yhteneväinen niiden kysymysten kanssa, joita moni mietti jo ennen elokuvaa, vaikkei olisi pahasti huhuista spoilaantunutkaan. Esimerkiksi:

  • Miksi Luke on pysynyt piilossa vuosia, eikä ole yrittänyt pysäyttää Ensimmäistä ritarikuntaa ja Kylo Reniä? Mitä hän on tehnyt poissaolonsa vuosina?
  • Mikä oikeastaan on galaksin tila: kuinka voimakas on Tasavalta, kuinka voimakas Ensimmäinen ritarikunta? Jos jälkimmäinen käyttää lapsina kaapattuja sotilaita ja tappaa vääräuskoisia siviilejä, onko se pikemminkin tosielämän Isisin kaltainen, uskonnollisten fanaatikkojen kauhulla alueitaan hallitseva terrorijärjestö, eikä lainkaan Imperiumin kaltainen ”oikea valtio”? Ja jos näin, mikä itse asiassa on se usko, jota Ensimmäinen ritarikunta tunnustaa?
  • Kuka tai mikä on tuon Ensimmäisen ritarikunnan Itsevaltias Snoke? Nähdäkseni kaikki vaihtoehdot ovat yhä avoinna Darth Plagueisista ihmemaaoz-maiseen jättimäisellä kuvajaisella alaisiaan pelottelevaan nukkemestariin.
  • Ketkä ovat Reyn vanhemmat, ja miksi hänet on jätetty Jakkulle?
  • Mikä on lopulta ”Herääminen”, joka on elokuvan nimessä asti? Reykö, joka ei kuitenkaan ole Snoken repliikin vaiheessa vielä koskenutkaan Voimaan? Heräsikö jokin muukin kuin Lucasfilmin tuotantokoneisto?

Emme tiedä. Ja mikä vielä yllättävämpää: näiden jo ennen elokuvaa pohdittujen kysymysten oheen The Force Awakens liittää oikeastaan vain yhden uuden kysymyksen (lukuunottamatta ilmeisiä ”Mitä tapahtuu seuraavaksi?” ja ”Kuinka sen-ja-sen-hahmon kävi?”): Mitä tapahtui Luken jedikoulussa, ja kuinka Ben (Solo? Organa? Skywalker?) tuli Snoken viettelemäksi?

Tuon yhden suuren salaisuutensa The Force Awakens muuten paljasti mielestäni tyylikkäästi, alleviivaamatta sen paljastuksenomaisuutta. Näin, vaikka mahdollisuudet ”I am your father” -tyyppiseen paljastushetkeen olivat olemassa: vaikka monet meistä olettivat Kylo Renin olevan Solo, ”varmana tietona” tämä ei käsittääkseni vuotanut minnekään, enkä ainakaan minä muista missään törmänneeni Ben-nimeen. Itse asiassa paljastus oli siksi yllättävänkin smooth: olihan jo kauan sitten huhuraportteja siitä, että elokuva ”kiusaisi” mahdollisuudella Luke Skywalkerista pimeällä puolella, ja etukäteen ”Onko Luke Kylo?” -spekulaatio netin vähemmän spoilaantuneissa jengeissä kiersikin. Siksi en olisi yllättynyt, jos elokuva olisi ensin antanut joidenkin katsojien uskoa mahdollisuuteen, että naamion sisällä tosiaan olisi Luke – kunnes kypärä lähtisi päästä Reyn kuulustelukohtauksessa. En silti ole pahoillani, ettei näin: myöhemmillä katsomiskerroilla tällaiset hämäykset tuntuvat aina vaivaannuttavilta.

rey-gun

Rey (Daisy Ridley): hahmo, jonka koin jo oppivani tuntemaan, mutta jonka historia kiinnostaa siksi yhä enemmän.

Se spekulaatio on nyt joka tapauksessa ulkona, mutta monet muut saavat jatkua, koska The Force Awakens käytti (ilkeästi kärjistäen) niin suuren osan ajastaan ikään kuin toteamaan sen saman, minkä trailerit ja etukäteishaastattelutkin. Tällä en tarkoita, että markkinointi olisi pilannut elokuvan, kuten en tarkoita sitäkään, ettäkö pitäisin lopputulosta huonona, vaan nimenomaan tätä minun ja monien muiden harrastusta spekuloida suuren saagan suurta tarinaa. Tämän blogin oheen perustamassani, yllättäen pirteästi tähän päivään asti jatkuneessa chat-keskustelussakin on pääosin pohdittu näitä ihan samoja juttuja, joita tosiaan useimpia pohdittiin jo ennen elokuvaa: Reytä, Snokea ja Lukea. Oletan, että monet näistä pohdinnoista elävät tästä episodiin VIII asti.

The Force Awakensissa on siten jonkin verran samaa vikaa kuin Pimeässä uhassa (kauhistus!): se on ennen kaikkea johdatus uuteen aikakauteen. Uutuus tuskin jää Pimeän uhan tavoin irralliseksi seuraajistaan – päinvastoin, episodi VIII voi jopa alkaa VII:n loppukohtauksesta, vaikka todennäköisemmin ei – mutta uuden trilogian kokonaisuuden näkökulmasta The Force Awakens tuo vasta päähenkilöt yhteen ja törmäyttää heidät ensimmäisen kerran pahan Kylo Renin kanssa. Loppukuva Luken ja Reyn kohtaamisesta toimii cliffhangerina, mutta samalla se ärsyttää juuri siksi, että se tuntuu kohdalta, josta uusi tarina kunnolla vasta alkaa.

Elokuvaa katsoessa tämä ei ole ongelma, koska The Force Awakens etenee niin kertakaikkisen sujuvasti, ja koska sekä katsojalla on niin mukavaa sekä uusien että vanhojen hahmojen parissa. Narratologian termein: The Force Awakensin tarina (se, mitä siinä tapahtuu) on aika köykäinen ja sitä paitsi lähes toisinto New Hopesta, mutta elokuvaa katsoessa se ei haittaa, koska sen juoni (se, miten tapahtumat seuraavat toisiaan ja miten tarina kerrotaan) toimii hyvin.

Mutta katsoessa The Force Awakensia seitsemäntenä osana pitkää sarjaa, tarinan heppoisuus onkin toisenlainen ongelma. Kirjoitinkin jo edellisessä merkinnässä siitä, että The Force Awakensista saattaa vielä tulla elokuva, josta fanit pitävät vähemmän kuin ei-fanit. Voin melkein jo kuvitella, kuinka kotisohvan tulevissa maratoneissa harmitellaan eräitä The Force Awakensin yksityiskohtia samaan tapaan kuin prequelien tyhmyyksiä. Se, että vastarintaliike ei muka kykene tulkitsemaan galaktisen kartan palaa ilman koko galaktista karttaa, tai se, että R2-D2 herää sopivasti elokuvan lopussa tuon loppupalan antamaan, ei ole kovin paljon fiksumpaa kirjoittamista kuin George Lucasin kömpelö ratkaisu saada nuori Anakin auttamaan jedejä antamalla ymmärtää, että huumekartellien ja salakuljettajien suosimalla Tatooinella yhdellekään rahanvaihtajalle eivät kelpaisi tasavallan rahayksiköt.

Osa näistä ongelmista johtuu JJ Abramsin yleispiirteestä elokuvantekijänä: mieluummin siistejä juttuja tapahtuu kuin järjen annettaisiin estää siistien juttujen tapahtuminen. Mutta osa voi johtua ikävämmin nimenomaan Lucasin vahvasta varjosta, prequelmaisuuden sairaalloisesta välttelystä. Siihen piikkiin panen esimerkiksi sen, että The Force Awakens tosiaan hämmentävästi jättää kertomatta, miten galaksissa oikeastaan isommin menee:  onko esimerkiksi superasettaan lataava Ensimmäinen ritarikunta niskan päällä kuten Imperiumi originaalitrilogiassa oli, vai onko se pikemminkin armeijaksi järjestäytynyt terroristiryhmä.

On hienovarainen linja, selitetäänkö kuviteltua maailmaa liikaa, liian vähän vai juuri sopivasti. Paljon yleisempi synti on selittää liikaa. The Force Awakens selittää sitä minusta hieman liian vähän. Ei siihen paljon olisi tarvittu: muutamat repliikit lisää ekspositiota esimerkiksi Han Solon, Leian tai Maz Kanatan suuhun, ja elokuva olisi asettunut paremmin suureen kuvaan siitä, mitä tapahtui kapinaliitolle ja Imperiumille sen jälkeen kun Endorissa juhlittiin. Mutta prequeleja syytettiin liiasta politiikasta, ja episodi VII:ää tehdessä oli selvästi päätetty väistää kaikkea, mistä prequeleja syytettiin.

Samalla mieleni tekee sanoa, että yksi prequelien perusteella vältelty asia saattoi olla suvantokohdatkin: episodit I-III kun jämähtelevät usein paikalleen, ja The Force Awakens todellakaan ei. Huomaan toivovani, että luvassa olisi vielä bluraylle myös leikkaus, johon todennäköisesti kuvattuja hengityshetkiä olisi palautettu – elokuvasta oli pudotettu pois jopa huhuraporttien perusteella eniten odottamani kohtaus, jossa Kylo Ren käy tyhjässä Millennium Falconissa ja istahtaa vielä kerran isänsä tuoliin. Mitään massiivista special editionia en kaipaa: viisikin minuuttia lisää ilmaa sinne tänne ripoteltuna voisi tehdä ihmeitä.

leia

Leia Organa (Carrie Fisher): hahmo, jonka olisin suonut puhuvan elokuvassa enemmänkin.

Jälleen mieleni tekee tarkentaa, että tämä ei tarkoita, ettenkö olisi pitänyt näkemästäni. Kyllä pidin (molemmilla tähänastisilla kerroilla). Pikemminkin tämä tarkoittaa sitä, että The Force Awakens asettuu Star Wars -jatkumoon siinäkin, että se ei suinkaan ole elokuva, josta fanit eivät löytäisi kritisoitavaa – ja että se, kaikkien edeltäjiensä tavoin, jättää avoimia kysymyksiä sekä juonestaan että siitä, millainen elokuva olisi vaihtoehtoisesti voinut olla.

Pohjimmiltaan esimerkiksi minä haluankin Star Warsini juuri sellaisina.