The Last Jedin tuotannon alkajaisiksi heinäkuussa 2014 kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnson näytti Lucasfilmin väelle seitsemän elokuvaa. Ne olivat:

• Gunga Din (George Stevens, USA, 1939)
• Sahara (Zoltan Korda, USA, 1943)
• Ilmojen kotkat / Twelve O’Clock High (Henry King, USA, 1949)
• Varkaiden paratiisi / To Catch a Thief (Alfred Hitchcock, USA, 1955)
• Kwai-joen silta / The Bridge on the River Kwai (David Lean, USA, 1957)
• Älä odota kirjettä / Neotpravlennoe pismo (Mihail Kalatozov, Neuvostoliitto, 1960)
• Three Outlaw Samurai / Sanbiki no samurai (Hideo Gosha, Japani, 1964)

Miksi? Ja kannattaako ne katsoa?

Rian Johnsonin todellisten tavoitteiden osalta kiitän Uproxx-sivua, joka kysyi aiheesta ohjaajalta itseltään ensi-illan jälkeen. Loistava Force Material -podcast puolestaan teki jaksot näistä kaikista elokuvista jo ennen The Last Jediä ja vielä summausjakson ensi-illan jälkeen. Käsittelen teokset seuraavassa ikäjärjestyksessä.

Gunga Din (George Stevens, USA, 1939) on 1800-luvun lopun brittiläiseen Intiaan sijoittuva seikkailuelokuva ajalta, jolloin sota sai vielä olla hauskaa. Tuoreemmista elokuvista sen vaikutus näkyy erityisesti Indiana Jones -sarjassa ja erityisesti Tuomion temppelissä, joka on melkein uusintaversio tästä Cary Grantin tähdittämästä aikansa toimintakomediasta: Kali-jumalaan uskova kuoleman kultin temppeli on tosiaan tässäkin. Ja etteipähän elokuvan nimi olisi innoittanut George Lucasia myös erästä Star Wars -rotua luodessa 1990-luvun lopussa… Gunga Din on kuitenkin myös voimakkaasti vanhentunut ja kiusallisen rasistinen hupailu, jossa valkoinen mies hallitsee siirtomaitaan vielä täysin kyseenalaistamatta. Minulle elokuva oli varsin tuskaista katsottavaa sekä näistä oheissyistä että myös elokuvallisen heppoutensa vuoksi.

Johnson näytti tämän listansa vanhimman elokuvan Lucasfilmin katselukierroksellaan osin välipalana: monet muut esityssarjan elokuvat olivat paljon painavampaa katsottavaa. Mukana oli kuitenkin myös vastaava sävytavoite: ”Elokuvan hupi ja toveruus tuovat mieleeni Luken, Leian ja Hanin Kuolemantähdellä”, Johnson sanoi Uproxxille. ”Se on tärkeä osa Star Wars -elokuvia”, hän muistutti. Gunga Dinin kevytmielinen vitsailu tosiaan tapahtuu periaatteessa keskellä sotaa – aivan kuten Star Wars -sarjassa tapana on. Johnson halusi Gunga Dinin avulla muistuttaa, että huumoria, ja nimenomaan tällaista toverillisen kuittailun huumoria, ei saa unohtaa The Last Jedistäkään.

Sahara (Zoltan Korda, USA, 1943) on näistä elokuvista ainoa, jota en ole itse nähnyt. Humphrey Bogart esittää siinä toisen maailmansodan panssarivaunukomentajaa Libyassa – sodassa, joka siis oli elokuvan tekohetkellä täydessä käynnissä. Mikään realistinen sotakuvaus se ei ole.

Uproxxille antamansa haastattelun mukaan Johnson näytti Saharan, koska se on vahva kuvaus eristyksissä ja pakosalla olevista sankareista. Tällainen asetelma oli esityssarjan aikaan päätymässä tärkeäksi osaksi hänen The Last Jedi -käsikirjoitustaan. Force Material -podcastin mukaan tämä on itse asiassa vielä vaatimaton luonnehdinta: sen mukaan Sahara on pohjimmiltaan elokuva, jossa sankarit yrittävät paeta sotakoneilla pahiksia, jotka tulevat perässä toisilla sotakoneilla. Näkemättä en voi vahvistaa kuin että juu-u, jotain tällaista näin kyllä The Last Jedissäkin.

Ilmojen kotkat / Twelve O’Clock High (Henry King, USA, 1949) on sekin toisen maailmansodan sotaelokuva ja ansaitusti klassikko. Se kertoo pommikonelaivueen miehistä tukikohdassaan Britanniassa ja tehtävillään miehitetyn Ranskan ja Saksan yllä. Kuten valmistumisajankohdasta arvata saattaa, elokuva on hyvin miehinen eikä missään nimessä pasifistinen. Toisaalta elokuvassa on huomattava psykologinen ote, ja se keskittyi erityisesti sotilaiden välisiin suhteisiin kireässä tilanteessa. Lentokohtauksissa käytettiin osin aitoja sotakuvia. Elokuva on myös silmiinpistävän musiikiton, mikä korostaa hahmojen välisiä jännitteitä. Twelve O’Clock High kestää suorastaan erinomaisesti katsomisen tänäkin päivänä.

Twelve O’Clock High on näistä elokuvista se, jonka Johnson ilmoitti olleen esityssarjan tärkein innoituksen lähde, kun heitti näiden elokuvien nimet täkyinä Star Wars Celebrationissa Lontoossa pari vuotta sitten. Itse arvelin elokuvaa sen jälkeen katsoessani, että teoksen merkitys liittyisi nimenomaan sotilasjohtamisen ja sotatoveruuden käsittelyyn, koska minun silmiini teos tapahtui lähes kokonaan lentotukikohdassa. Olinkin hieman pettynyt, kun Johnson myöhemmin paljasti tarkoittaneensa vain pommituskohtauksia. ”Star Warsissa on paljon dogfight-ilmataisteluja, muttei pommitustehtäviä”, ohjaaja perusteli myös The Art of The Last Jedi -kirjassa. Mutta Uproxxin haastattelussa Johnson kyllä viittaa Twelve O’Clock Highn kohdalla nimenomaan upseerien ja alaisten välisiin henkilökohtaisiin suhteisiin, joiden vuoksi esityslistalla oli myös toinen klassikko Kwai-joen silta, joten eiköhän kyse ollut molemmista puolista. The Last Jedin vastarinnan aluksissa tapahtuvissa osissa ja erityisesti Poe Dameronin hahmon kaaressa on paljon juuri tätä sotataidon psykologiaa.

Varkaiden paratiisi / To Catch a Thief (Alfred Hitchcock, USA, 1955) on Johnsonin esittämistä elokuvista tutuimpia. Mestari Hitchin romanttisimpiin (ja vähiten trillerimäisiin) töihin kuuluva klassikko tekee Cary Grantista (hänestä taas!) eläkkeelle jääneen herrasmiesvarkaan, joka jäljittää Rivieran glamourin keskellä hänenä esiintyvää uutta varasta. Naispääosassa loistaa aivan upea Grace Kelly, josta vuosi elokuvan jälkeen tuli Monacon ruhtinatar. (Elokuvassa on muuten myös kaahauskohtaus Monacon rantateillä, joilla kyseisessä kohtauksessa autoa ajava Kelly kohtasi todellisuudessa kuolemansa 27 vuotta myöhemmin.)

Varkaiden paratiisi on näistä elokuvista myös se, jonka yhteys The Last Jediin on kaikkein ilmeisin. Canto Bightin kasino on nimenomaan ”To Catch a Thief kohtaa Star Warsin” – siis aivan kirjoittaja-ohjaajan ääneen lausumaa tehtäväkäskyä myöten. Siksi on ehkä hieman yllättävää, että Varkaiden paratiisissa on vain yksi varsinainen kasinokohtaus. Siinä on kuitenkin myös ökyrikkaiden naamiaiskohtaus, ja muutenkin koko elokuva kyllä huokuu juuri sellaista glamouria, mitä Johnson selvästi Canto Bight -osuuteen haki. Lisäksi klassikossa on kuuluisia kohtauksia rakennusten katoilla, ja Lucasfilmin elokuvaesitysten hetkellä sellainen oli vielä matkalla Johnsonin käsikirjoitukseenkin. Sitä paitsi Grace Kellyn asuissakin on esimerkiksi uimarannalla varsinaista kaukaisen galaksin tunnelmaa.

(Hauskaa muuten, kuinka nämä vaikutteet kulkevat ympyrää: Gunga Din oli esikuva Tuomion temppelille, ja Tuomion temppelin yökerhossa tapahtuva alkukohtaus taas oli aivan varmasti yksi Canto Bight -osion esikuvista sekin!)

Kwai-joen silta / The Bridge on the River Kwai (David Lean, USA, 1957), toinen Johnsonin esittämistä elokuvista vanha tuttu, ja Alec Guinnessin toinen ikimuistoinen roolityö. Seitsemän oscarin voittaja kertoo jälleen toisesta maailmansodasta, tällä kertaa Aasiassa. Kwai-joen silta ei kuitenkaan ole elokuva taisteluista, sillä sen päähenkilöt ovat japanilaisten sotavankeja. Vankeuden kuvauksesta elokuva kasvaa periaatteellisuuden ja inhimillisyyden ylistykseksi: kun Guinnessin näyttelemä brittiupseeri kieltäytyy tulemasta kohdelluksi rivisotavangin tavoin, hän ei elokuvan mukaan tee sitä toivoakseen itselleen erityiskohtelua, vaan ylläpitääkseen rahtusta sivistyksestä ja säännöistä, joilla pitäisi olla väliä sodassakin. Kun hänelle ja muille upseereille lopulta suodaan heidän arvonsa mukaiset olosuhteet, he tarttuvat pakkotyöhön tosissaan, ja rakentavat japanilaisille paremman sillan kuin pelkällä pakolla oli syntymässä. Twelve O’Clock High’n tavoin kyse on siis sotilaiden (miesten) välisistä suhteista vaikeissa oloissa – mutta tällä kertaa mukana on upseerin ja hänen alaisensa lisäksi vangin ja hänen vartijansa välinen kireä suhde.

Rian Johnson esitti tämän klassikon Lucasfilmin väelle kuitenkin kiinnittääkseen huomiota sen harvemmin muistettuun osaan, jonka itsekin olin unohtanut: Kwai-joen sillassa on vankitarinan ohessa keikkaleffan sivujuoni. Vankileiriltä pakeneva William Holdenin näyttelemä jenkkisotilas palaa kommandoryhmineen räjäyttämään muiden vankien vaivalla rakentaman sillan. Johnsonin mukaan tehtävää suorittavien sotilaiden sekä Guinnessin näyttelemän vangiksi jääneen upseerin henkilökohtaiset suhteet heijastuivat The Last Jedissä erityisesti Poe Dameronin ja vara-amiraali Holdon väliseen suhteeseen. Minun on hieman vaikea nähdä juuri tätä yhteyttä – helpommin tosiaan näen vaikka Ilmojen kotkien vaikutuksen samaan Star Wars -parivaljakkoon. Samoin en ole lainkaan varma, onko Kwai-joen silta paras esimerkki sotatehtävästä, jollaista Finn ja Rosekin toki The Last Jedissä suorittavat. Mutta se tulee toki selväksi, että Johnsonin Lucasfilmin väelle esittämissä siis toistuvat sotilaiden väliset suhteet vaikeissa tilanteissa.

Itse kuvittelin Kwai-joen siltaa viime vuonna uusintakatsoessani, että sitä olisi katsottu Lucasfilmillä elokuvan kuuluisamman osan eli Guinnessin hahmon ja hänen vastustajansa, vankileirin japanilaiskomentaja Saiton välisen suhteen vuoksi. Julma Saito paljastuu nimittäin elokuvan edetessä myös ihmiseksi pahuutensa alla, ja arvasin vastaavaa käsiteltävän myös uudessa Star Wars -trilogiassa Kylo Renin kautta. Onpa Kwai-joen sillassa mukana kysymyksenasettelua siitäkin, mikä lopulta on vanhentuvan sotilaan perintö – mitä varmasti on kysynyt itseltään myös Rianin kirjoittama Luke Skywalker. Mutta tällaisista vaikutteista Johnson ei siis ainakaan Uproxxin jutussa puhu.

Älä odota kirjettä (Mihail Kalatozov, Neuvostoliitto, 1960) oli näistä elokuvista itselleni ehdottomasti vaikuttavin kokemus. Neuvostoliittolainen elokuva (jonka nimi englanniksi on Letter Never Sent) kuvaa neljää geologia luonnon armoilla Siperian erämaassa. Mukana on myös klassinen kolmiodraama – onhan yksi geologeista nainen – mutta elokuva ei sorru esittämään ketään henkilöistään pahana. Pahuuden ja hyvyyden tuolla puolen oleva vastustaja on sen sijaan armoton luonto, jonka vietävänä itse elokuvakin tuntuu välillä olevan. Teoksessa on esimerkiksi pitkiä käsivarakameralla kuvattuja kamera-ajoja tuulen tuiverruksen, tulen tai savun keskellä. Jo ennen metsäpalojen syttymistä kuvien rajamailla vaanivat impressionistiset liekit, jotka luovat geologiparoista varjokuvia. Tuoreemmista elokuvista tälle mestariteokselle voisi olla sukua vaikkapa The Revenant – ilman sen väkivaltaisuutta, kuitenkin.

Älä odota kirjettä on Johnsonin seitsikosta epäilemättä kauimpana The Last Jedistä. Erityisesti juonen tasolla siitä on todella vaikea löytää yhteyksiä joulukuun Star Wars -elokuvaan: voin kyllä kuvitella SW-elokuvan, jossa oltaisiin ansassa jollakin planeetalla, mutta ei The Last Jedi sellainen ollut. Katsoessani tämän viime vuonna ajattelin The Last Jedin asettavan sankarinsa jossain vaiheessa juuri näin epätoivoiseen tilanteeseen tai vaihtoehtoisesti Johnsonin hakeneen elokuvasta visuaalista tyyliä johonkin yksittäiseen kohtaukseen. Vastaus on kuitenkin toisenlainen, ja ovelampi kuin odotinkaan. ”Katsoessa tätä elokuvaa tuntuu ihmeelliseltä, että näyttelijät selviytyivät kuvauksista elävänä”, Johnson sanoi Uproxxille. Älä odota kirjettä oli siis Johnsonille ääriesimerkki elokuvasta, joka tuntuu todelta. ”Erityisesti elokuvassa, jossa on vaara, että greenscreen -osat erottuvat näyttelijöistä, oli tärkeää palata siihen ideaan, että Star Warsin on tunnuttava todelta”, Johnson sanoo, kun hieman suoristan lainausta suomentaessani. Aivan oikein – Älä odota kirjettä on ehkä niin kaukana prequeleista kuin mikään saman taiteenlajin sisällä voi olla.

Sarjan tuorein elokuva Three Outlaw Samurai (Hideo Gosha, Japani, 1964) on mustavalkoinen samuraielokuva, jota ei ilmeisesti ole koskaan levitetty Suomessa tai esitetty meikäläisessä televisiossa. Se ei ole tyyliltään kovinkaan kaukana lajin tunnetuimman mestarin Akira Kurosawan klassisista samuraielokuvista. Toisin sanoen tämänkin elokuvan samurait ovat kyynikkoja, mutta aina kunniallisia, ja aina valmiita asettumaan pienten ihmisten puolelle kunniattomia pahoja vastaan. Luonnollisesti elokuva sisältää sekä perinteistä samuraimiekkailua että epätoivoisia pelastusyrityksiä – kaikki tuttuja jedimytologian ja Star Wars -elokuvien aineksia, siis. Kolmen maattoman samurain tarina on tosin synkempi ja pessimistisempi kuin monet Kurosawat, ja ansaitsee varmasti siksikin huomiota ainakin Kurosawaan tykästyneiltä.

Johnsonin esityssarjaan elokuva valikoitui ohjaajan mukaan juuri siksi, että Kurosawan samuraielokuvat olisivat olleet katsojille liian tuttuja. Se ei siis edustanut välttämättä kovin erityistä omaa elokuvallista esikuvallisuutta. Yhdellä samuraielokuvalla oli kuitenkin paikkansa viimeisestä jedistä kertovan elokuvan valmisteluvaiheessa, sillä samuraifilosofia ja -taistelutavat ovat aina olleet tärkeä osa jedien ja Star Wars -elokuvien perustaa (onhan sarjan originaalileffa myös juoneltaan enemmän kuin vähän velkaa Kurosawan Kätketylle linnakkeelle). The Last Jedin miekkakohtaukset (joissa yksikään valomiekka ei särähdä vasten toista valomiekkaa!) toteutuivat lopulta ehkä koko SW-historian samuraihenkisimpinä.

Uproxxille Johnson kuitenkin tunnusti Three Outlaw Samuraista vielä suoremmankin vaikutteen: elokuvassa on vastahakoinen ja laiskanpuoleinen samurainkutale, joka värvätään apuun vankilasta hyvin samaan tapaan kuin ”DJ” hänen elokuvassaan. Sikäli kuin olen ymmärtänyt The Last Jedin käsikirjoitushistoriaa, DJ:n hahmoa ei ollut vielä olemassa näiden elokuvaesitysten hetkellä, joten ehkäpä tunnetumpien samuraifilmien sijaan näytettäväksi valittu Three Outlaw Samurai antoi vasta esityksen myötä Johnsonille enemmän ideoita kuin oli tarkoituskaan?

Kaikkiaan Rian Johnsonin seitsemän elokuvan esityssarja oli minusta kiehtova juttu. Monet ohjaajat tapaavat esittää työryhmiensä ydinporukalle esikuvaelokuvia tuotannon aikana, mutta harvemmin näistä esityksistä kuullaan ulospäin. Johnsonin perusteet valinnoilleen olivat sitä paitsi kiehtovan monipuoliset: mukana oli teoksia, joista on katsottu mallia joidenkin kohtausten visuaalisuuteen (esim. To Catch a Thief) tai jopa juonenkäänteisiin (Three Outlaw Samurai), mutta myös elokuvia, jotka eivät missään vaiheessa olleet johtamassa suoraan mihinkään The Last Jedissä, mutta joiden esittämisellä ohjaaja halusi saada tiiminsä ajattelemaan jotain tiettyä elokuvaansa haluamaa sävyä (Gunga Din ja Älä odota kirjettä).

Oli myös hauska kuulla tämä elokuvien nimikelista jo Lontoon Celebrationissa kesällä 2016, niin paljon ennen kuin The Last Jedistä muuten kerrottiin mitään, ja arvuutella näitä elokuvia viime vuonna katsoessa, mihin ne voisivat The Last Jedissä liittyä. Vastaavaa olisi hauska kuulla vaikka kaikista odottamistaan elokuvista, mutta se on toki liikaa pyydetty.

Ja niin, kannattaako ne siis katsoa? Luulen antaneeni jo olennaiset vastaukset, mutta jos nyt vielä haluatte tiivistyksen… Joukossa on toki klassikoita, joiden katsomista ei tarvinne erikseen suositellakaan, mutta unohdetummista sekä Älä odota kirjettä että Three Outlaw Samurai ovat todella kovatasoisia elokuvia. The Last Jedi -vaikutteista kiinnostuneen katsojan kannattaa kuitenkin ensimmäisenä etsiä käsiinsä Twelve O’Clock High, koska ohjaaja itsekin korosti sen merkityksellisyyttä esikuvana, ja koska sen esikuvallisuus on samuraitaisteluja tai smokkijuhlia hienovaraisempaa.