Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

rogue-jyn

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

jedha-battle

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

krennic-vader

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

jyn-cassian

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

rogue-one-03

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.

Kuukausi Rogue Oneen: Kymmenen syytä jännittää

Helppo tapa kirjoittaa (netti)juttu ilman kummempaa rakennetta on tehdä lista. Käytän tätä reseptiä nyt, Rogue Onen ensi-illan ollessa alle kuukauden päässä ja miettiessäni, ettei ainakaan minua jännitä lainkaan sillä tavoin kuin vuosi sitten – tai sillä tavoin kuin prequelienkaan lähestyessä. Tässä kuitenkin kymmenen minua joulukuun 14. päivän ensi-iltaelokuvassa kutkuttavaa asiaa, joihin kytkeytyy äskettäisiä paljastuksia ja kysymyksiä, jotka ratkeavat vasta elokuvan nähdessämme. Kevyitä spoilereita, ei varsinaisia juonipaljastuksia.

Alkuun kuitenkin tuore, kiva behind the scenes -featurette, joka innostaa ainakin minua enemmän kuin lukuisat nettiin tipahtelevat tv-spotit:

Miten se mahtaa alkaa?
Tämä on huhuosastoa, mutta on hyvin todennäköistä, että Rogue One ei käynnisty tutulla alkuskrollilla. Tämän on täytynyt olla vaikea päätös, ja jos alkuskrollittomuuteen on todella päädytty, kunnioitan täysin elokuvantekijöiden rohkeaa ratkaisua olla menemättä ikonisen ja tuttuuden tielle. Itse olisin nimittäin tässä kohtaa äänestänyt juuri sitä: alkuskrollihan tuntuu niin pakolliselta osalta niin Star Wars -pelejä kuin fanifilmejäkin, että tuntuu turkasen kummalliselta, jos franchisen historian kahdeksas kokopitkä elokuva ei sitten sellaista sisälläkään. Mutta kuten sanottua, valinta on rohkea, ja herättää sitä suuremman mielenkiinnon: miten filmi siis alkaa, jos ei odotetusti? Alkuskrollitta mahdollisuudet ovat auki esimerkiksi ns. intro-osuudelle ennen otsikkoa. Nähtäisiinkö ensin trailereissakin vilahtava flashback-osa?

krennic-vader

Kapinaliiton ensimmäisen suuren voiton tarina on ehkä myös katsaus Imperiumin sisällissotiin
Suuren Imperiumin sisäiset riidat ovat aina tarjonneet hedelmällisen maaperän Star Wars -tarinoille, mutta varsinaisissa elokuvissa pahan armeijakunnat ovat näyttäytyneet hyvin yhtenäisinä. Oikeastaan ainoa särö episodielokuvissa nähtävään pelolla hallittuun hierarkiaan on kohtaus, joka kuuluu minusta koko sarjan upeimpiin: alkuperäisen elokuvan Kuolemantähdellä tapahtuva kokoontuminen, jossa Tarkin kertoo keisarin hajottaneen vanhan Tasavallan senaatin ja jossa julkea upseeri rohkenee pilkata itsensä Darth Vaderin uskoa. Ilmassa on merkkejä, että tämä kohtaus on saattanut olla mielessä myös Rogue Onen kirjoittajilla. Ohjaaja Gareth Edwards taustoitti äskettäin USA Todaylle pahis Orson Krennicin (Ben Mendelsohn) olevan ”työväenluokkainen” keisarillinen verrattuna kuvernööri Tarkinin kaltaisiin ”shakespeareaanisiin” yläluokkaisiin upseereihin. Tuore Catalyst-romaani avaa edelleen Krennicin ja Tarkinin välistä kilpailutilannetta. Saa nähdä, suodaanko Tarkinille Rogue Oneen monen toivomaa cameoa, mutta joka tapauksessa Rogue One lupaa sukeltaa Imperiumin skismoihin paremmin kuin episodielokuvat.

Siinä ei pauhaa John Williams
Kauhea kerettiläinen mielipide Star Wars -piireissä, mutta: mitä enemmän vanhenen ja elokuvia katson, sitä vähemmän tykkään John Williamsista ja hänen Erich Korngoldista ja Richard Wagnerista (sinänsä nerokkaasti) yhdistelemästä tyylistä, joka pauhaa niin monien Hollywoodin viihde-elokuvien taustalla. Kyse ei sentään ole siitä, ettenkö pitäisi Williamsin Star Wars -musiikista: pidän kyllä, ja kuten useimmat muutkin, pidän sitä peräti olennaisena osana koko elokuvasarjaa. Mutta yleisesti Williamsin tapa kertoa minulle orkestraatiollaan, mitä minun katsojana tulee kussakin kohtauksessa tuntea, on niin ikävän alleviivaavaa, että se alkaa olla melkein vastakohta sille, mistä elokuvamusiikissa muissa elokuvissa pidän. Siksi on niin mahtavaa, että Rogue One nyt viimein tarjoaa ensimmäisen tilaisuuden kuulla Star Warsia jonkun toisen sävelin – aivan kuten elokuva yleisemminkin toivottavasti tarjoaa uudenlaisen näkökulman kaukaiseen galaksiin. Näin, vaikka en varsinaisesti odota Michael Giacchinon karkaavan valtavan kauas Williamsin laduilta. Giacchinohan on sitä paitsi joutunut työskentelemään kiireessä, ollessaan Alexandre Desplatin viime hetken tuuraaja tämän joutuessa lähtemään projektista isojen lisäkuvausten muutettua sävellystyön aikataulua. Muun muassa Pixarin animaatioiden u-pei-den musiikkien säveltäjänä kunnostautunut (ja niistä Up!:sta ansaitusti Oscarin voittanut) Michael Giacchino on oikeastaan Desplatia kiinnostavampikin valinta.

jynjpg

Jyn Erso, mon amour
Rogue Onessa on todella kova cast, jota mietittäessä voisin kuvitella vilkuillun Disneyn sisällä Marvelin puolelle. Mads Mikkelsenin ja Forest Whitakerin kaltaiset ilmeikkäät luonnenäyttelijät ovat mahtavia valintoja tuomaan marvelmaiseen tapaan uskottavuutta ja tunnetta rooleihin, jotka sinänsä saattavat jäädä melskeessä ohuiksi tai lyhyiksi. (En usko elokuvien menestyksen yleisesti perustuvan pelkkään castingiin, mutta Marvel-elokuvien menestys siihen kyllä perustuu.) Mutta parasta, parasta, joulukuun ensi-iltaleffassa on ainakin trailerien perusteella sen päähenkilö. Felicity Jones on ängetty melkoisen testosteroniseen seuraan, mutta ainakin naisten vähäisyyttä kompensoidaan todellisella tehomimmillä. ”We have hope. Rebellions are built on hope”, Jyn Erso sanoo trailerissa, ja hitto vie, kun hän sen sanoo, minä uskon. Asiaa ei haittaa se, että Felicity Jonesin hymy sulattaisi jäänkin.

deathstar

Nostalgia, mystalgia
Selvähän se, että monet alkuperäisen Kuolemantähden suunnitelmien varastamisesta kertovan elokuvan ilonhetkistä ovat takuulla nostalgisia. Superase itse, stormtrooper-mallisto ja vaikkapa Yavin IV:n kapinallistukikohta ovat osa monen lapsuutta, itsestään Darth Vaderista puhumattakaan. Tuskin olen ainoa vanha Star Wars -fani, jolle nostalgiaa edustaa myös sana (whisper it:) kyber-kristalli. Kiintoisaa onkin nähdä, kuinka noita nostalgianhippuja tarjoillaan: Rogue One kun ei trailereissaan itse asiassa varsinaisesti mässäile tutulla kuvastolla. Alienit ovat suurimmaksi osaksi uusia, Yavin IV:ää lukuunottamatta planeetat ovat uusia. Tuttuja hahmoja nähdään ilmeisesti vain pienissä sivuosissa, vaikka elokuvaan olisi ollut niin helppo livauttaa vaikkapa Wedge Antillesin kaltainen kaikille faneille tuttu hahmo minkään aikajanan särkymättä. Jopa Vaderia tekijät ovat koko ajan korostaneet käyttävänsä säästellen. Toisaalta hyvä näin, toisaalta elokuva saakin tuntua tapahtuvan tutussa ajassa ja galaksissa. The Force Awakensin outoihin yksityiskohtiin kuului se, että vaikka tarina kierrätti originaalitrilogiaa turhankin tarkkaan, tuttuja alienrotuja ei näkynyt missään.

rebels

The Expendables
Uusien hahmojen suunnaton draamallinen etu on tietenkin se, että he ovat nimenomaan uusia. Koska Diego Luna ei näyttele Biggs Darklighteria vaan Cassian Andoria, emme tiedä mitään Cassian Andorin tulevaisuudesta. Periaatteessa kuka tahansa Rogue Onen päähenkilöistä voi kuolla, ja se on jännittävää elokuvassa, jossa itse päätehtävässä – saako joukkueemme Kuolemantähden suunnitelmat siepattua vai ei – ei ole jännitettävää. (Lontoon Celebrationissa paikalla olleet tai sieltä spoilaavat uutiset lukeneet tosin saivat kuulla yhden hahmon vahingossa paljastetun kuoleman, mutta kukaanhan ei sano, että kuolemia olisi pakko olla vain yksi.)

pilgrims

Me uskomme Voimaan
Rogue Onessa ei pitäisi olla jedejä, mutta Voima siinä kyllä on läsnä. On Jedha-planeetta, jedien henkinen koti. On ilmeisesti lukuisia tuolle planeetalle matkustavia pyhiinvaeltajia. On sokea Chirrut Imwe (Donnie Yen), joka on Voima-uskovainen olematta jedi. On Kapinaliiton Voima-usko, jossa jedien vanhasta toivotuksesta on tullut jonkinlainen taisteluhuuto. Tuoreen Galactic Atlas -kirjan mukaan Jedhan temppeli on nimeltään Temple of the Whills, mikä tuo minulle suorastaan kylmät väreet (George Lucasin ihan alkuperäisten luonnosten ja originaalileffan romanisaation mukaan tämä kaikkihan on peräisin ”from the Journal of the Whills” eli Whillien aikakirjoista). Ja sitten on vielä se, että jedien vanhoja temppeleitä on äskettäin käsitelty Rebelsissä ja käsitellään reilun vuoden kuluttua Episodi VIII:ssä… Kaikki tämä on minusta hyvin kiehtovaa, ja ”jotain uutta” koko sarjan mittakaavassa. Star Wars -tarinoissa ei minun muistini mukaan ole tässä mittakaavassa aiemmin tutkittu galaksin teologiaa: miten tosiaan uskovat he, jotka Voimaan uskovat, vaikka eivät jedeihin kuulu?

chirrut-imwe

This shit just got real
Star Wars ei, tietenkään, ole voimakkaan poliittinen elokuvasarja. Olen tavannut sanoa, että se ei edes ole scifiä, jossa pitäisi lähtökohtaisesti kysyä ”entä jos” -kysymyksiä ihmisen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, vaan silkkaa avaruusmaisemiin sijoitettua fantasiaa. Hyvällä syyllä voi uskoa, että viihdejätti Disneyn tavoitteena lienee pitää reaalipolitiikka mahdollisimman kaukana elokuvistaan. Toisinaan reaalipolitiikka saattaa vain iskeä takaisin, ja niin voi tottavie käydä myös silloin, kun elokuvasarjan keskiössä on valkoista fasistihallintoa vastaan taistelevien monikulttuuristen kapinallisten joukko, joiden suvaitseva viesti on, että hyvä Voima yhdistää ihan koko galaksia. Niinpä Yhdysvaltain tulevan presidentin ollessa Donald Trump tuo edellämainittu Jyn Erson sanoma ylivoimaisen pahan voittavasta toivosta voi tuntua odottamattoman monista odottamattoman ajankohtaiselta (tässä erityisen voimakas kirjoitus aiheesta). Kuten sanottua, Trump-vastaista sanomaa Rogue Oneen ei tietenkään varmasti ole tarkoituksella kirjoitettu (ei, vaikka elokuvan kirjoittajiin kuuluvat Gary Whitta ja Chris Weitz ovatkin siviilissä siinä hyvin äänekkäitä), mutta on vaikea ohittaa, kuinka kylmäävän ajankohtaiselta tuntuu vaikkapa tämä sitaatti Bodhi Rookin näyttelijältä Riz Ahmedilta: “Rogue One is about waking up to the real political situation of your time and accepting you can’t sleepwalk into the future because there won’t be one”.

This shit just got real #2
Ilman edellistäkin synkkää huomiota Rogue Onen ns. jutun piti koko ajan olla realismi. Tämän piti olla se elokuva, joka näyttää sodan Tähtien sodassa. Saa nähdä, miten pitkälle se lopulta toteutuu (ks. viimeinen kohta), mutta ainakin trailerien perusteella elokuva todella on lopullisessa asussaankin kaikkien aikojen realistisimmin toteutettu Star Wars -tarina. Siihen liittyy yliluonnollisten jedien puuttuminen, mutta siihen liittyy aivan erityisesti elokuvaan valittu tyyli, jossa Greig Fraserin käsivarakamera näyttäisi kulkevan sotilaidemme mukana aivan kuin maallisissakin sotatarinoissa. Vaikka en ole vieläkään ihan antanut anteeksi sitä, että Rogueksi nimetty elokuva ei kerrokaan X-Wing-piloteista, niin ainakin olen kovasti innoissani siitä, että se kertoo oikeista sotilaista.

at-act

Elefantti olohuoneessa
Lopuksi on todettava, että kyllähän sekin kovasti kuumottelee, mistä Rogue Oneen liittyen on etukäteen ehkä eniten puhuttu. Elokuvan reshoot-vaihe venyi kesällä niin pitkäksi, että se aiheutti edellämainitun säveltäjävaihdoksen ja sai aikaan ikävän huhun, jonka mukaan Disney olisi halunnut pehmentää elokuvaa tutummanmuotoiseksi avaruusseikkailuksi. On todella kiinnostavaa nähdä, onko lopullisesta elokuvasta erotettavissa, mitä ehkä on muutettu – ja tietysti myös se, kerrotaanko muutoksista enemmän elokuvan ensi-illan jälkeen. Koko kesän ja syksyn ajan Kathleen Kennedy ja muut elokuvan tekijät ovat yrittäneet korjata tapahtunutta muistuttamalla haastatteluissa, että reshooteja tehdään kaikkiin isoihin elokuviin ja ne kuuluvat asiaan. Mutta kuten MakingStarWarsin Jason Ward hyvin kirjoitti: reshootit eivät pelota meitä siksi, että niitä tehtiin, vaan siksi, että kuulemamme perusteella on selvää, että näissä reshooteissa tehtiin muutakin kuin suunnitelmaan kuuluvia pieniä korjauksia.