Näin syntyi The Force Awakens: Muutama huomio vielä

Julkaisin tässä blogissa pari päivää sitten kirjoituksen, joka oli eräänlainen summaus kaiken aiemman kantavimmasta langasta. Minun kiinnostukseni esimerkiksi netissä lentelevien Star Wars -huhujen seuraamiseen – sen sijaan, että vain katsoisin valmiin elokuvan ja pitäisin itseäni sen fanina – kiteytyy nimittäin hyvin perustavasti siihen, että minua kiinnostaa, kuinka suurista myyttisistä aineksista ammentava saaga kehittyy ihmisten kirjoittamiksi ja tuottamiksi elokuvateoksiksi. Kuten tulin kirjoittaneeksi The Force Awakensin ensi-illan aattona: minun Star Wars -suhteessani ei ole kovinkaan paljon ollut kyse siitä, kuinka laadukkaita elokuvia franchisen ydinteokset lopulta ovat. Attack of the Clones on epäonnistunut seikkailuelokuva ja heikoin Star Wars -episodi, mutta silti (tai jopa siksi) on edelleen kiinnostavaa, kuinka sekin elokuva sai muotonsa.

Matka The Force Awakensin ensi-iltaan siitä hetkestä, jossa George Lucas päätti sittenkin käynnistää jo aikanaan hautaamiensa episodien 7-9 tuotannon, oli totisesti vaiherikas. Sen matkan aikana moni kyydissä ollutkin lienee uskonut, että lopputuloksella ei ole enää mitään tekemistä alkusysäyksen kanssa. George Lucas on sanonut useampaan kertaan, että Disney ei halunnut tehdä hänen tarinoitaan, ja että nyt toteutettavat elokuvat eivät siis enää perustu hänen ideoihinsa. Michael Arndt, jo Lucasin aikana The Force Awakensille valittu ensimmäinen käsikirjoittaja, taas jätti projektin kesken esituotannon, ja uudet käsikirjoittajat Lawrence Kasdan ja JJ Abrams ovat kertoneet haastatteluissa aloittaneensa ”kokonaan alusta”. Ei ole yleisön vika, että moni on todennäköisesti kuvitellut Episodi VII:ään kehitetyn kolme eri tarinaa, ja että Lucasin ja Arndtin versiot hylättiin kumpikin vuorollaan lopullisen tieltä. Ja että tämä, saagan episodiluonteen mukaisesti, tarkoittaisi sitä, että koko uusi trilogia kertoo nyt aivan eri tarinan kuin minkä ensin Lucas sitten Arndt olivat visioineet.

Hämmentäväksi tilanteen on kuitenkin tehnyt se, että meillä on koko ajan ollut voimakkaita vastakkaisia väitteitä. Erityisen hankalaan paikkaan on ymmärrettävästi joutunut Lucasfilmin johtaja Kathleen Kennedy, Lucasin henkilökohtainen ystävä ja itselleen valitsema seuraaja. Kennedy on selitellyt useaan kertaan elokuvan syntyneen orgaanisesti, Lucasin ideoista lopulliseksi kasvaen. Tuotannon konsulttina toiminut Simon Kinberg on väittänyt Lucasin ideoiden olleen lopullisenkin kässärin pohjalla. Ohjaaja Abramskin on toistellut haastatteluissaan toistamasta päästyään kuinka kaikki perustuu ”Georgen uskomattomaan visioon”. Suorastaan kiusallista seurattavaa oli Vanity Fairin vitsivideo, jossa Lucas oli saatu kysymään Abramsilta kysymys, ja flanellipaitamme valitsi kysymyksen ”Mitä Darth Vaderin lapsenlapsille oikein tapahtui?”. Abrams hymähti tuskaisasti, ja vastasi sitten: ”Sano sinä, sinähän tämän koko sopan keksit”. Varsinainen vitsihän olikin siinä, että Lucas oli sanonut – mutta meille episodeissa VII-IX annettava vastaus ei ole se.

LucasAbramsJI1

Episodi VII:n tuotannon aloittaja George Lucas ja toisenlaisen Episodi VII:n ohjaaja-kirjoittaja JJ Abrams. 

Elokuvan ensi-illan jälkeen kuva on kuitenkin viimein valjennut niin paljon, että uskon ymmärtäväni, mistä oli ja on kyse. Näin syntyi The Force Awakens -kirjoitukseeni kokoamani todistuskappaleet elokuvan syntyvaiheista todistavat nähdäkseni, että molemmat puolet olivat oikeassa.

Lawrence Kasdan ja JJ Abrams eivät aloittaneet tarinankerrontaa alusta. He tosiaan aloittivat Kasdanin vaatimuksesta käsikirjoittamisen kokonaan alusta, mutta koska Arndt ei koskaan saanut valmiiksi ensimmäistäkään täyttä versiota käsikirjoituksesta, eivät Kasdan ja Abrams tarkkaan ottaen mitään hylänneetkään. He myös palasivat nopeasti Arndtin moniin version aikaisiin perusteisiin, ja lopullisen version ensimmäisen näytöksen tapahtumat ovatkin hämmästyttävän lähellä Arndtin luonnosten jo kuukausien takaisia versioita. Eikä tosin ihme: kun Arndt jätti projektin lokakuussa 2013, elokuvalle rakennettiin jo lavasteita ja pukuja, ja Abu Dhabi oli jo valittu Jakku-planeetan kuvauspaikaksi. Jos haluatte, tätä taustaa vasten elokuvan juonellinen yksinkertaisuuskin saa yhden selityksen: vaikka ensi-iltaa siirrettiin puolella vuodella, oli varmasti aivan liian myöhäistä edes harkita ensimmäisen näytöksen muuttamista joksikin muuksi kuin romuplaneetan autiomaassa tapahtuvaksi.

Mutta ei Arndtkaan pyyhkinyt pöytää tyhjäksi sillä hetkellä kun Disney tai Kathleen Kennedy päättivät jättää Lucasin juonet pöytälaatikkoon. Ensi-illan jälkeen (tjeu: Entertainment Weeklyn podcast) Arndt on kertonut Kennedyn ja Lucasin palkanneen hänet jo keväällä 2012 kertomaan ”nuoren jedinaisen alkuperätarinan”. Työnimellä Kira kehitelty Rey oli alusta asti ulkopuolinen ja yksinäinen. Tämä on keskeinen todistuskappale siitä, että Lucasin versio tosiaan on ainakin ”eräästä näkökulmasta” (Obi-Wanin sanoin) lopullisenkin The Force Awakensinkin taustalla: elokuvan päähenkilö ei ilmeisesti missään vaiheessa ollut sukunimeltään Solo tai Skywalker. Paitsi tietysti jos tällainen paljastus on edelleen edessä, ja sen oli koko ajan määrä olla edessä…

kylo-art

Kun tuleva Kylo Ren kesällä 2013 olisi voinut olla tämäntapainen, oliko hahmo vielä Kylo Ren? Tai Ben Solo? 

Koko kuva ei toki ole tässä. Aivan keskeinen kysymys on, oliko elokuvan pahis myös Lucasin versiossa Ben Solo. Oma veikkaukseni on, että ei ollut. Se selittäisi sekä Lucasin toistuvat viittaukset kadonneisiin tarinoihin ”Darth Vaderin lapsenlapsista” että The Force Awakensin tekijöiden tuskaisan iteroinnin erilaisten pahiskonseptien äärellä.

Kylo Renin hahmo, se, mitä Kylo Ren on tehnyt sekä se, mitä Kylo Ren episodissa VII tekee, ovat saagan juonen kannalta koko elokuvan ytimessä. Jos The Force Awakensista poistetaan Skywalkerien jälkeläisen petos ja pahuus, tai sitä vain muokataankin, koko tarinan täytyisi olla aivan toisenlainen, ja sen version kuvittelemiseksi meillä ei ole vielä tarpeeksi tiedonmuruja. Lisäksi tämän palikan muuttaminen vaikuttaa perustavasti koko uuteen trilogiaan, keinuttaen todennäköisesti episodeja VIII ja IX vielä kauemmas Lucasin ideoista kuin VII olikaan. Tästä näkökulmasta The Force Awakens ei tosiaan ole enää Lucasin tarina – eikä Lucasia elokuvassa käsikirjoituksesta enää kreditoitukaan. Kuvaavaa on sekin, että The Force Awakensin tekijät ohjaajasta luonnostaiteilijoihin pitivät yhtenä ohjeenaan kysymystä ”Kuka Luke Skywalker on (30 vuotta Jedin paluun jälkeen)?” – kysymystä, jota George Lucas ei varmaankaan olisi edes älynnyt kysyä.

Mutta elokuvan rakennuspalikoita – teemoja, hahmoja, miljöitä, jopa kohtauksia – ajatellen lopullisessa teoksessa on varmasti paljonkin Lucasin aikaista. Lucasmaista on myös kaikessa siinä, mitä Arndt, Abrams, Kasdan ja monet muut elokuvaan Lucas-välirikon jälkeen kuvittelivat, koska he tietoisesti hakivat inspiraatiota ja myös viittasivat kaiken aikaa Lucasin originaalielokuviin. Paitsi että The Force Awakens on juoneltaan paikoin lähellä A New Hopen remakea, sen lavasteet ja jopa kuvakulmat ovat täynnä muistumia vanhasta. Edesmennyt Ralph McQuarrie olisi melkein voitu kreditoida yhdeksi tuotantosuunnittelijoista.

Eräs yksityiskohta on vielä mainittava. Kun kerran The Art of The Force Awakens -kirjan luonnokset niin kertovasti paljastavat monia käsikirjoitusvaiheen ideoita, en voinut olla panematta merkille, että missään luonnoksissa ei vilahda toista nuorta naishahmoa, jota kesällä 2013 todistettavasti elokuvaan etsittiin. Pitkään oletin, että kyseessä oli hahmo, joka putosi käsikirjoituksen muuttuessa pois, tai kenties siirrettiin seuraavaan episodiin. Vaikka Kelly Marie Tran nyt Episodi VIII:aan julkistettiinkin, en tiedä, uskonko enää tähän kuvioon. Kokonaan pois pudonneesta hahmosta olisi luullut jo paljastuneen viitteitä haastatteluista tai luonnoskuvista, joten olisiko hahmo sittenkin ollut vaikkapa vain tuolloin suurempaan rooliin ajateltu Korr Sella? Mutta sittenkin…

Näin syntyi The Force Awakens

Bluray-ekstroja ja virallista Making of -kirjaa odotellessa: tässä yksi summaus. Lähteinä erityisesti lukemattomat haastattelut ja tässä blogissa osin aiemminkin raportoidut lähteet, mutta eräiltä aivan keskeisiltä osiltaan The Art of The Force Awakens -kirja, joka paljastaa upeissa luonnoskuvissaan ja teksteissäänkin kaikenlaista muualla kertomatonta. Tämän kirjoituksen kuvat ovat tuosta kirjasta (Phil Szostak, Abrams Books 2015).

Kevät 2012. Suuri flanellipaitainen saagan luoja George Lucas värvää Kathleen Kennedyn seuraajakseen Lucasfilmin johdossa. Parivaljakko panee alulle uusien Star Wars -elokuvien tuotannon ja palkkaa niistä ensimmäisen käsikirjoittajaksi Oscar-voittaja Michael Arndtin. Arndt saa lähtökohdakseen Lucasin omat ideat, joiden tarkka sisältö on edelleen arvoitus. Kennedyn ensimmäinen tiivistys Arndtille kuuluu: ”origin story of a female jedi”. Avuksi palkataan myös Imperiumin vastaiskun käsikirjoittaja Lawrence Kasdan, joka tässä vaiheessa toimii tuotannon konsulttina.

Kesä 2012. Kesäkuussa Lucas ottaa yhteyttä Disney-yhtiön johtajaan Bob Igeriin, joka edellisvuonna tiedusteli varovaisesti Lucasin halukkuutta myydä yhtiönsä. Nyt Lucas on valmis, ja sitä paitsi hänellä on myytävää: yhtiö, joka on jo aloittanut uuden aikakauden valmistelut. Elokuussa Lucas ja Kennedy tapaavat originaalitrion eli Mark Hamillin, Carrie Fisherin ja Harrison Fordin. Kaikki ovat valmiita palaamaan rooleihinsa.

Syksy 2012. Kathleen Kennedy julkistaa projektin Lucasfilmin omalle väelle. Michael Arndt apujoukkoineen lähestyy tarinaa hakemalla starwarsmaisen fiiliksen elementtejä. Esimerkiksi lopulliseenkin elokuvaan päätynyt valomiekkataistelu lumisessa metsässä on niin sanottuun tarinaryhmään kuuluvan Kiri Hartin hyvin varhainen visuaalinen idea.

Lokakuu 2012. Disney ostaa Lucasfilmin. Kauppaan kuuluu täydellinen kontrolli seuraaviin Star Wars -elokuviin. Vaikka Lucasin ilmoitetaan aluksi toimivan konsulttina, Disney tekee nopeasti päätöksen keksiä uudet tarinat Lucasin ideoimien tilalle. Arndt jatkaa kuitenkin hommassaan. Tarinankehittelyn suuriin ongelmiin kuuluu tässä vaiheessa, kuinka yksin ja eristäytyneenä elokuvan aloittava uusi sankaritar pysyy elokuvan sankarittarena silloinkin, kun Luke Skywalker on astunut mukaan elokuvaan. Arndtista tuntuu, että Luke ottaa tarinan haltuunsa heti ilmestyessään.

tfa-art-light-dark

Varhaista visiointia ”tulesta ja jäästä”: käsikirjoittaja Michael Arndt ja tuotantosuunnittelija Rick Carter kannustivat myös taiteilijoita kehittelemään ideoita, jotka voisivat kantaa myös osaksi käsikirjoitusta.

Tammikuu 2013. Episodi VII:n suunnittelu hyrähtää kunnolla vauhtiin. Concept art -osaston eli elokuvan visuaalista ilmettä ideoivien taiteilijoiden työtä ohjaavat tehtävään itse ilmoittautuneet lajin mestarit Rick Carter (mm. Jurassic Park) ja prequelien veteraani Doug Chiang sekä käsikirjoittajien puolelta Arndt ja Hart sekä piakkoin julkistettava ohjaaja JJ Abrams. Koska elokuvalla ei ole käsikirjoitusta (mutta sillä on ensi-iltapäivä), concept artisteja kannustetaan ”guided imageryksi” nimitettyyn prosessiin: visuaalisten ja tarinallisten ideoiden kehittelyyn vapaasti, jopa ilman käsikirjoittajien ohjeita, vaikka tietysti heiltä koko ajan tilataan visioita tukemaan käsikirjoittajien ideoita. Monet elokuvan tarinallisetkin ideat syntyvät tulevina kuukausina taiteiljoiden pöydällä – esimerkiksi rathtar-kohtauksen alkujuonne vaikuttaa vilahtaneen eräässä tällaisista piirroksista. Molempien ryhmien pöydillä ovat konkreettisista filosofisiin liukuvat kysymykset ”Kuinka vahva Voima on?” ja ”Kuka on Luke Skywalker?”. Elokuvan kaksi päähenkilöä jatkavat kuitenkin kehittymistään: Voimassa vahva nuori nainen kulkee työnimellä Kira, ja hänen parikseen luonnostellaan Sam-nimistä nuorta miestä – hahmot saisivat paljon myöhemmin nimet Rey ja Finn. Jo tässä vaiheessa mukana oleviin konsepteihin kuuluvat originaalitrilogian aluksien hylkyjä sisältävä romuplaneetta ja ajatus siitä, että Luke Skywalker olisi elokuvan alussa kadonnut.

Helmikuu 2013. Koska Lucasin luonnokset on siirretty syrjään, kaikki on auki. Abramsin johdolla inspiraatiota haetaan alkuperäislähteistä, Ralph McQuarrien originaalitrilogian luonnoksista. Ei siis ihme, että moni tarinaideakin kumpuaa niistä: esillä ovat muun muassa McQuarrien aikanaan turhaan suunnitteleman Darth Vaderin linnan käyttäminen sekä loppukohtaus, jossa Millennium Falcon ja Kira sukeltaisivat Endorilla meren tai järven pohjaan, jonne olisi uponnut toisen Kuolemantähden keisarillinen valtaistuinsali, josta taas löytyisi lopullinen kartta Luken luo. Abramsin ajatus on, että elokuvan tulisi tietoisesti heijastella alkuperäisen Star Warsin juonta. Jopa avauskohtausta mietitään suoraksi kopioksi vuoden 1977 elokuvasta.

tfa-art-underwater

Millennium Falcon ja uponnut toinen Kuolemantähti. En ymmärrä, millä logiikalla sen olisi selitetty säilyneen näin ehjänä räjähdyksestään.

Maaliskuu 2013. Siinä missä esimerkiksi Kira kehittyy lopulliseksi Reyksi orgaanisesti, elokuvan pahiksen kehittäminen osoittautuu todella työlääksi. Ongelma on sama, minkä moni elokuvaa odottava fanikin tunnistaa: ”Jeditappajaksi” kutsuttu uusi paha seisoo Darth Vaderin mustassa varjossa. Ratkaisua haetaan hahmosta, joka tunnustaisi myös itse elokuvassa olevansa Vaderin varjossa. Jonkin aikaa ratkaisu onkin suoraviivaisempi kuin lopullisessa elokuvassa: uusi paha esiintyisi galaksissa Darth Vaderina. Tämän takia monessa luonnoskuvassa esiintyy suoraan Vaderia muistuttava hahmo, mikä hämmentää monia huhuja seuraavia faneja puolitoista vuotta myöhemmin, kun noita luonnoskuvia vuotaa nettiin. Myös Luken ja Vaderin välille visioidaan yhteyksiä, jotka lopullisesta elokuvasta tipahtavat pois: on luonnoskuvia, joissa Vaderin kypärää pitelee Luke eikä Jeditappaja, ja on luonnostaiteilija Ian McCaigin, Darth Maulin hahmon isän, visio Anakinin ja Vaderin välillä liihottavasta Voima-haamusta.

tfa-art-vader

Esimerkkejä huomattavasti vadermäisemmistä Jeditappaja-pahiksista. Hahmosta tuli aikanaan Kylo Ren, mutta oikean designin löytäminen oli yli vuoden tuskan takana.

Huhtikuu 2013. Elokuvan ensimmäinen näytös hahmottuu. Romuplaneetta on kehittynyt hyvinkin tatooinemaiseksi, vaikka toisenlaisiakin vaihtoehtoja oli esillä. Käsikirjoitustyön konsulttina toimiva Lawrence Kasdan keksii idean tehdä Samista rivit hylkäävän stormtrooperin. Kirasta on tullut romunkerääjä, ja kolmanneksi sankariksi mukaan on liittynyt Tasavallan sotilas John Doe, joka lopullisessa elokuvassa tunnetaan nimellä Poe Dameron. Juoni sisältää jo originaali-Warssia heijastellen droidiin piilotetun salaisen tiedon, ja tälläkin kertaa ensimmäisen näytöksen on määrä päättyä Millennium Falconille. Kaikkiaan elokuvan ensimmäinen näytös sisältää jo tässä vaiheessa kaiken mitä elokuvassakin – siinä on vain vielä ylimääräistä, kuten sivujuoni, jossa romuplaneetan alkuasukkaat parantavat planeetalle päätyneen Samin.

tfa-art-finn

Vaihtoehtoinen versio Finnin motivaatioksi hylätä First Order. Näyttelijää ei oltu vielä valittu, joten hahmojen ihonväri luonnoksissa vaihteli.

Kesä 2013. Ensi-iltaan on kaksi vuotta, mutta siihen nähden elokuvan loppupuolen kehittely junnaa paikallaan. Jeditappaja on edelleen hyvin vadermäinen, joskin häntä harkitaan myös kehitettäväksi kyborgiksi. Episodin juonta ajava macguffin on jonkin aikaa Darth Vaderin kypärä ja jonkin aikaa Luken valomiekka, mutta uusi, aurinkoja nielevä superase on jo mukana kuviossa. Samaan aikaan Lontoossa elokuva siirtyy virallisesti esituotantovaiheeseensa, kun muun muassa lavasteita ja maskeja aletaan rakentaa. Ensimmäiseksi kuvauspaikaksi on päätetty Abu Dhabi, jonne rakennetaan romuplaneetta Jakku, ja elokuvan näyttelijöitä aletaan etsiä. Droidi BB-8 saa ulkomuotonsa ohjaaja Abramsin idean pohjalta.

Elokuu 2013. Michael Arndtin tarinaluonnos valmistuu. Valmis käsikirjoitus se ei kuitenkaan ole. Luonnostaiteilijat käyttävät paljon aikaa ”eksoottisen kaupungin” suunnitteluun, jota lopullisessa elokuvassa ei oikeastaan enää olekaan.

tfa-art-jedikiller

Eräs versio Jedi Killer -luonnoksista päätyy elokuvaan Guavian kuolemajengiin.

Lokakuu 2013. Michael Arndt vaatii käsikirjoituksen viimeistelyyn enemmän aikaa kuin Abramsilla ja Kennedyllä on. Arndt jättää projektin sanomatta julkisuuteen sanaakaan, mikä ulospäin näyttää potkuilta.

Marraskuu 2013. Elokuvan ensi-iltaa siirretään: kesän 2015 sijaan lopullinen maali on nyt joulukuussa 2015. Käsikirjoittajiksi ryhtyneet Abrams ja Kasdan aloittavat Kasdanin vaatimuksesta puhtaalta pöydältä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että miehet hylkäisivät tähän mennessä kehitellyn: huomattava osa The Force Awakensiksi myöhemmin nimettävän elokuvan tarinasta on jo hyvinkin lopullisessa muodossaan. Kaikki pohditaan kuitenkin uusiksi pitkien kävelyjen aikana muun muassa Santa Monicassa ja Pariisissa, ja miehet lukitsevat ensimmäisen käsikirjoitusversionsa vain kuudessa viikossa. Lopullinen se ei tietenkään ole: tässä vaiheessa esimerkiksi kapinallistukikohta sijaitsee viidakossa, ja Greenham Commonin entiselle lentokentälle on tarkoitus lavastaa ”eksoottinen kaupunki”, jossa sankarimme kohtaisivat yodamaisen Maz Kanatan, joka perustuu osittain JJ Abramsin vanhaan englanninopettajaan. Episodilla ei ole vieläkään nimeä – eikä elokuvan pahiksella, yhä tuskaisemmin kehitellyllä Jeditappajallakaan.

TFA-art-ties

Ralph McQuarrien lisäksi elokuvan visuaalisen ilmeen esikuviin kuului Leni Riefenstahl.

Helmikuu 2014. Ensimmäiset lavasteet rakennetaan Lontoossa: Tähtituhoojan hangaari, Falconin sisätilat, Jakkun kylä. Tuotanto on alusta asti valinnut mahdollisimman aitojen lavasteiden ja perinteisten efektien tien, ja sitä aiotaan kulkea loppuun asti. Elokuvan loppunäytöksen kuvauspaikaksi lukitaan Skellig Michaelin luostarisaari Irlannissa, ja visiot pahiksen linnasta ja eksoottisesta kaupungista yhdistetään Maz Kanatan pubilinnaksi. Näin Greenham Commonin jo sovittu kuvauspaikka vapautuu toimimaan vastarinnan tukikohtana.

Maaliskuu 2014. Jeditappaja-design lukitaan viimein. Hahmo saa pian nimenkin (Kylo Ren) ja näyttelijän (Adam Driver), joka on Abramsin ehdokas rooliin. Elokuvan päärooliin valitaan näihin aikoihin Daisy Ridley – täysin tuntematon uusi kasvo, kuten oli etsijöiden tavoitekin.

Huhtikuu 2014. Näyttelijät julkistetaan kuun lopussa, eikä heistä kaikkia ole ehditty paljon aiemmin valitakaan: seitsemän kuukauden koe-esiintymisten jälkeen John Boyega saa tietää tulleensa valituksi Finnin rooliin vain viikkoa ennen käsikirjoituksen lukutilaisuutta, josta otetulla valokuvalla uutinen kerrotaan. Mitä tai ketä kukin näyttelee, pysyy yleisölle arvoituksena vielä pitkään. Koko käsikirjoituksen saavat nähdä vain harvat ja valitut.

tfa-art-jakku

Romuplaneetta Jakku näyttäytyy lopullisessa elokuvassa niin tatooinemaisena, että ensimmäisen teaserin perusteella useimmat uskovat sen olevan Tatooine.

Toukokuu 2014. Kuvaukset alkavat Abu Dhabissa. Tässä vaiheessa edes internetin huhusivut eivät tiedä vielä käytännössä mitään elokuvan juonesta: kuvaavaa on, että esimerkiksi stormtrooperien mukanaolo vahvistuu vasta kuukausia myöhemmin. Kameroiden pyöriessä huhumylly kuitenkin käynnistyy. Aivan ensimmäinen tiedonmuru esimerkiksi vuotaa juuri kuvausten alkaessa: Abu Dhabissa bongataan suuri lavaste, jonka tarkkasilmäiset tunnistavat AT-AT:n jalaksi (ja joka siis todellisuudessa on osa Reyn kotia). Monet nettiin nyt päätyvät tiedot tosin tulevat rikkinäisen puhelimen kautta kaukaa edellisen vuoden luonnosvaiheesta, jolloin esimerkiksi leviää huhu ”jedien metsästäjistä” elokuvan pääpahiksina.

Kesä 2014. Elokuvan nimekkäin tähti Harrison Ford loukkaantuu kuvauksissa Lontoossa. Koko jäljellä oleva tuotanto joudutaan kääntämään uuteen järjestykseen, eikä kyse ole vain keskeisen näyttelijän puuttumisesta. Myös Pinewoodin studioilla on raavittava päätä: esimerkiksi Maz Kanatan linnan lavasteita ei nyt voida purkaa aiotussa aikataulussa, koska siellä on kuvattava vielä Fordin paluun jälkeenkin. Lavasteiden logistiikkaa monimutkaistaa, että tuotannon ”perinteinen käsityöläisyys” ulottuu tietoiseen haluun käyttää samoja lavasteita uudelleen mahdollisimman pitkälle, jälleen aivan kuten originaalitrilogiassa tehtiin. First Orderin tähtituhoojan siltaa käytetään myös Starkiller-tukikohdassa. Ford pääsee palaamaan syyskuussa. Elokuvan käsikirjoitustyön alati jatkumisesta kertoo kuitenkin se, että melko isojakin kuvattuja osia elokuvaa jää lopulta leikkauspöydälle: esimerkiksi Simon Peggin näyttelemä Unkar Plutt esiintyy kuvauksissa Maz Kanatan linnassa ja Maz itse vastarinnan tukikohdassa, mutta lopullisessa elokuvassa molemmat jäävät omille planeetoilleen.

tfa-art-std

Tähtituhooja-lavasteita kierrätettiin Starkiller-tukikohdaksi, koska niin kierrätettiin alkuperäisen Star Warsin Kuolemantähti-lavasteitakin.

Syksy 2014. Rathtar-kohtauksia kuvataan tietämättä, miltä olennot lopullisessa elokuvassa näyttäisivät. Jopa motion capture -roolien veteraani Andy Serkis on uuden paikan edessä esiintyessään itsevaltias Snokena tietämättä, miltä hahmo näyttäisi elokuvassa. Snoken ulkonäkö lukitaan vasta lokakuussa, jolloin Abramsin valinta kohdistuu ”nuorekkaampaan” vaihtoehtoon, tietoisena erona muinaiseen Palpatineen – aikaisemmin Snokea on ehditty harkita naiseksikin. Elokuvan kuvaukset päättyvät marraskuun alussa. Virallinen tiedote aiheesta antaa elokuvalle viimein nimenThe Force Awakens.

Vuosi 2014 päättyy joulukuussa julkistettuun teaseriin ja sen myötä paljastettuihin ensimmäisiin hahmojen nimiin. Alkaa ensi-illan vuosi 2015, jonka aikana huhut Episodi VII:n juonesta todellakin vain kiihtyvät.

Samaan aikaan Lucasfilmin tuotanto on jo siirtynyt. Tässä vaiheessa samoissa saleissa, osin samoilla pöydillä ja samoissa pääkopissakin, visioidaan kovaa vauhtia Rogue Onea, Episodia VIII ja Han Solon omaa elokuvaa.

Mutta niiden synnystä me muut kuulemme vasta paljon, paljon myöhemmin.

George Lucasin katkera kausi

George-setä pääsi sitten uutisiin ympäri maailmaa haukkumalla The Force Awakensin ja kutsumalla Disneyä ”valkoisiksi orjakauppiaiksi”, joille erehtyi myymään ”lapsensa”.

Ei kovin hyvin pelattu. Mutta ei täysin pöyristyttävää.

Kyseinen haastattelu ilmestyi CBS:n Charlie Rosen haastatteluohjelmassa. Osia siitä ilmestyi nettiin jo aiemmin, ja minäkin ehdin kommentoida Lucasin puheita Star Wars -avioerostaan jo silloin. Kokonaisessa tunnin haastattelussa Star Warsin luoja George Lucas puhuu kiinnostavia urastaan ja asemastaan, ja se on kiinnostavaa kuunneltavaa.

Isot otsikot syntyivät ohjelman aivan lopusta löytyvästä kohdasta, jossa Lucas kutsuu Star Wars -elokuviaan ”lapsikseen” ja toteaa myyneensä ne ”valkoisille orjakauppiaille, jotka ottavat nämä asiat, ja…”

LucasAbramsJI1

A New Hopen ohjaaja-kirjoittaja George Lucas ja The Force Awakensin ohjaaja-kirjoittaja JJ Abrams (kuva: Joi Ito, CC BY-SA 3.0)

Ikävästi sanottu, puhumattakaan poliittisesta ajattelemattomuudesta. Kun ohjelma esitettiin Yhdysvaltain televisiossa, Lucas pyysikin nopeasti anteeksi. Tuossa lausunnossaan Lucas amerikkalaiseen tapaan kehuu kuplille Disneyn Star Wars -franchiselle ottamaa suuntaa, kertoo olevansa ylpeä tuottaja Kathleen Kennedystä ja ohjaaja JJ Abramsista sekä muistuttaa, että hänhän se tosiaan oli, joka Disneyn soihdunkantajaksi valitsi.

Orjakauppiaat-sitaatin voimme sivuuttaa armeliaasti lipsahduksena, etenkin kun Lucas itsekin jättää lauseen kesken haastattelussa ja naurahtaa, selvästi tajuten heti menneensä liian pitkälle. Kiinnostavampaa onkin se, mikä tuota kohtaa edeltää ja miten Lucas kritiikkinsä perustelee. Lucas nimittäin puhuu haastattelussa pitkään Hollywoodin nykyisestä originaaliuden ja uskalluksen puutteesta, ja lopulta episodi VII:stä näin: ”He halusivat tehdä retro-elokuvan. Minä en pidä sellaisesta”, Lucas sanoo. ”Jokaisessa elokuvassani olen työskennellyt hartaasti sen eteen, että ne tuntuisivat täysin erilaisilta, erilaisine planeettoineen ja avaruusaluksineen, jotta ne tuntuisivat uudelta.”

Tässä Lucas ei suinkaan ole väärässä. The Force Awakens, niin nautinnollinen viihde-elokuva ja vauhdikas Star Wars -episodi kuin se onkin, on retro-elokuva, ja se työskentelee hartaasti sen eteen, jotta se ei tuntuisi erilaiselta. Autiomaaplaneetta ei ole Tatooine, Starkiller-tukikohta ei ole Kuolemantähti eikä autiomaan orpo ole Luke, mutta filmi painaa huolellisesti tuttuja nuotteja. Karkeasti ilmaisten The Force Awakens on kuin uusintaversio alkuperäisestä Star Warsista käyttäen uusia (erinomaisia) hahmoja. New Hope -juonimukaelmaa maustetaan lähinnä elementeillä, joiden voi katsoa olevan peräisin kahdesta seuraavasta Star Warsista (yodamainen Maz Kanata, Darth Vaderin Jedin paluun matkaa peilaava Kylo Renin sisäinen kamppailu). Niin paljon kuin The Force Awakensista pidänkin, ei minun ole vaikea pelata Lucasin tiimissä sen verran, että totean, että uutuuselokuva olisi saanut olla hieman rohkeampi, hieman erilaisempi ja hieman vähemmän retro.

Pitemmän päälle Lucasin puolustaminen on kuitenkin vaikeaa, koska on niin ilmiselvää, että George Lucas itse on vähintään yhtä merkittävä syy The Force Awakensin retrohenkisyydelle kuin JJ Abramsin halu mukailla vanhaa. Disneyhän osti Star Warsin tilanteessa, jossa huomattava osa yleisöstä oli pettynyt kaikkeen siihen, mitä brändi oli edellisten 15 vuoden ajan edustanut. Jonkun muun kuin Abramsin ohjaamana ja kirjoittamana lopputulos olisi todennäköisesti ollut hieman vähemmän uusintamainen, mutta iso kuva siitä, että The Force Awakens oli käytännössä väistämätöntä toteuttaa mieluummin varman päälle kuin riskejä ottaen, ei olisi muuttunut mihinkään.

Lucasin prequeleiden puolesta taas on sanottava, että rohkeuden puutteesta niitä ei ainakaan voi syyttää. Ohjaaja on oikeassa sanoessaan, että pyrki tekemään episodeista I-III erilaisia ja uudenlaisia. Eiköhän jopa Jar Jar Binksiä voi pitää rohkeana hahmona: tuskin kukaan ulkopuolinen olisi pitänyt hahmoa onnistuneena, mutta Lucas luotti itsepintaisesti visioonsa koomisesta sankarista. Hirvittävän väärässä, Binks-luuloaankin vääremmässä, Lucas on kuitenkin siinä päätelmässään, että katsojat olisivat inhonneet prequeleita riskien ottamisen vuoksi. Jos George Lucas olisi vuosiin kuunnellut kritiikkiä, hän tietäisi, että ei prequeleita haukuttu siksi, etteivät ne olleet edeltäjiensä kaltaisia, vaan siksi, että ne vain eivät olleet kovin hyviä elokuvia.

Minusta onkin surullista, että Lucasin tämän vuoden haastatteluista henkii katkeroituminen sekä Disneyä että hänen elokuviensa paljon kestäneitä faneja kohtaan. Jo ennen ensi-iltaa kuulimme Lucasin kutsuvan The Force Awakensia ”elokuvaksi, jota fanit tulevat rakastamaan” ja ”jota he ovat odottaneet”. Tämäkin oli vaisu kehu, ja itse asiassa se saattoi jopa olla kehuksi naamioitu tölväisy paitsi tekijöille, myös katsojille. Ilkeästi tulkittuna Lucas aliarvioi yleisöään: käytännössä kutsuu meitä tyhmiksi, koska pidämme JJ Abramsin viihde-elokuvasta emmekä ymmärrä hänen kunnianhimoisia prequeleitaan. Sama asenne vilahtaa heti Charlie Rosen ohjelman alussa, kun Lucas toteaa oscarittomuudestaan, ettei ”oscareita anneta suosituille elokuville”. Aivan kuin siis prequelit olisivat olleet oscarien arvoisia, elleivät olisi olleet suosittuja. Huvittavaa on, että samassa Charlie Rosen haastattelussa Lucas myös väittää oman mielipiteensä elokuvistaan olevan alhainen, ja että elokuviin jäävän aina paljon korjattavaa (joita hän, kuten tiedämme, on totisesti pyrkinytkin jälkikäteen korjailemaan).

lotr-rotk

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003), eräs suosittu elokuva, joka sai eräitä oscareita.

Ilmeisin asia, mitä lisäksi on pakko ihmetellä Lucasin kommenteissa: kuten hän omassa anteeksipyynnössään tunnustaa, Lucas itse valitsi tämän tien. Kukaan ei pakottanut häntä myymään Star Warsia, eikä ainakaan pakottanut häntä myymään sitä elinaikanaan tällä tavalla. Olen varma, että joku olisi ostanut Lucasfilmin ja Star Warsin oikeudet myös esimerkiksi sillä ehdolla, että episodinumeroitua tarinaa ei saa jatkaa. Mutta Lucas itse nimenomaan pyörsi päätöksensä sarjan päättymisestä kuuteen osaan ja käynnisti episodien VII-IX tuotannon – ja myi sen jälkeen yhtiönsä antaen kaiken vallan ostajalle. Sekä tietenkin sai kipulääkkeeksi neljä miljardia dollaria (runsaat kolme miljardia euroa), puhumattakaan nykyisistä Disney-osakkeidensa tuomista tuloista.

Katkeralle jupinallekin on silti mahdollista löytää ymmärrettävä selityksensä. Kauppoja hieroessaan Lucas nimittäin yritti säilyttää kontrollin luomukseensa, mutta Disney vaati viimeisen sanan oikeuden. Kauppojen julkistuksen hetkellä Lucasin ilmoitettiin toimivan uuden trilogian konsultanttina, ja ilmeisesti näin hetken aikaa olikin, mutta sitten Disney päätti luopua Lucasin käsikirjoitusluonnoksista. Viimeistään tämä ei tietenkään ollut suuren luojan mieleen – etenkin kun Lucas oli kauppavaiheessa pitänyt omia suunnitelmiaan isona osana myytävää tuotetta. Jossain vaiheessa hän oli jopa ehtinyt suunnitella tuottavansa episodi VII:n vielä kokonaan itse ja myyvänsä yhtiönsä vasta sen jälkeen.

Kyökkipsykologisesti George Lucas vaikuttaa tällä hetkellä sekä katkeralta että kateelliselta, kenties katuvaiseltakin. Häntä harmittaa, että fanit ovat tyytyväisempiä ilman häntä tehtyyn Star Warsiin kuin hänen edellisiin omiinsa. Kenties häntä jopa kaduttaa, että ylipäätään tuli myytyä – vaikka hän aina välillä yrittääkin olla urhea, puhuen ilostaan olla kerrankin Star Wars -katsomossa, muistuttaen ettei oikeasti halunnutkaan tehdä tätä trilogiaa enää itse ja maalaillen tulevia kokeellisia pieniä elokuviaan.

Red-Tails

Red Tails (2012), Lucasin ideoima ja tuottama sotaelokuva, sai prequeleitakin huonommat arviot. Lucasia ei ole merkitty ohjaajaksi ei-SW-elokuvaan sitten American Graffitin (1973).

Henkilökohtaisesti toivon muuten hartaasti, että Lucas jonain päivänä saa valmiiksi jonkin näistä kokeellisista, ”haastavista ja aikuisista” elokuvistaan. Hän on puhunut halustaan tehdä niitä jo prequelien päivistä lähtien, mutta kukaan tuskin miljardööriä estää. Antaa tulla vain!

Charlie Rosen haastattelussa hän tosin kutsuu kokeelliseksi myös tuottamaansa Red Tailsia (jota sitäkään suuri yleisö ei ”ymmärtänyt”), ja viittaa lopuksi varsin suurin sanoin venäläisiin sadan vuoden takaisiin mestareihin, joiden tunteikkaan visuaalisen kerronnan jäljille hän haluaisi lähteä. Jätän päätettäväksenne, mitä tämä mielestänne sanoo Lucasin arvostelukyvystä – kuten sanottua, kunhan nyt yksikin noista elokuvista valmistuisi, olen hyvin kiinnostunut sen näkemään.

– – –

Charlie Rosen tunnin haastattelussa Lucas puhuu tosiaan muustakin kuin tästä aiheesta, muun muassa isäksi haluamisestaan, hänen ja Spielbergin välisestä ”oh wow” -tunteen tavoitteluun perustuvasta kilpailusta sekä nuoruuden tavoitteistaan, jotka tämänkertaisen kerronnan mukaan olivat olla isona ”kutakuinkin Michael Moore”, siis kantaaottava dokumentaristi. Oli Lucasista mitä mieltä tahansa, on hän mielenkiintoinen mies ja uransa elokuvantekijänä tärkeä. Toivoa sopii, että hänen Star Wars -suhteensakin vielä lientyy.

Näillä saatesanoilla ensi-iltaan

Olen tainnut mainita tämän jo aiemminkin, joten tuskin tätä enää kaapista tuloksi lasketaan: Oikeastaan toivon, että tämä The Force Awakensin ennakkomarkkinoinnin viimeinen kuukausi olisi mennyt toisin.

Kun ajatellaan, että esimerkiksi suurimpien päähahmojen identiteetit paljastettiin edes yhden lauseen tasolla ”romunkerääjä, ex-stormtrooper ja pilotti” vasta kahdeksan kuukautta sitten, ja että esimerkiksi alkuperäisessä casting-listassa puolitoista vuotta sitten olleen Max von Sydown roolia ei ole virallisesti paljastettu vieläkään, tuntuu suorastaan tuhlaukselta, millaiseen määrään videokuvaa, dialogia ja juonivihjeitä meidät on nyt viimeisen kuukauden aikana hukutettu. Kyllä, olisin tahtonut tietää, ketä Andy Serkis näyttelee jo kauan ennen sen paljastamista, mutta ei, ei minulle olisi enää nyt pari viikkoa ennen ensi-iltaa olisi tarvinnut antaa lisää dialogia häneltä.

Mutta koska paljastukset eivät näemmä lopu viime hetkilläkään, kokoan tähän muutamia viimeisen kokonaisen The Force Awakensia edeltävän viikon saatesanoja elokuvan tekijöiltä. Spoilereita nämä eivät ole, ja huhujen spoilereihin en tässä kirjoituksessa viittaa lainkaan. Sellaisenkin päätöksen tein, että tuottaja Kathleen Kennedyn äskettäisiä paljastuksia Episodi VIII:n näyttelijöistä en tässä blogissa spoilaa ennen keskiviikkoa – niiden kertominen spoilereita välttelevälle yleisölle olisi minusta suorastaan ilkeää.

REY-AND-HAN

Tv-spottien myöhemmän satsin kohtauksia: ”You might need this”.

Käsikirjoituksen synnystä: JJ Abrams kertoi taas yhden version The Force Awakensin käsikirjoituksen muotoutumisesta – ja, voin tyytyväisenä sanoa: tällä kertaa se on se, jota minä olen uumoillut oikeaksi koko ajan. Abramsin mukaan hän ja Lawrence Kasdan aloittivat käsikirjoituksen alusta Michael Arndtin lähdön jälkeen, koska Kasdan niin pyysi, mutta käsikirjoitukseen palasi nopeasti ”perustavia osia” Arndtin aikaisesta käsikirjoituksesta, kuten Reyn ja Finnin hahmot. Abrams antaa käsikirjoittajan vaihdokselle syyn kertomalla Ardntin pyytäneen 18 kuukautta käsikirjoituksen viimeistelyyn, mutta aikaa oli vain kuuteen. Kathleen Kennedy vahvistaa samaa toisaalla tekemällä selväksi, että George Lucasin poistuessa kuvasta tai Arndtin lähtiessä ei ollut kummassakaan vaiheessa olemassa valmista käsikirjoitusta, joka olisi siirretty syrjään: oli vasta kasa ideoita sellaiseksi.

Poistetuista kohtauksista: JJ Abramsin mukaan ensimmäinen leikkausversio oli noin 2 tuntia 40 minuuttia, mikä ei todellakaan ole kovin paljon elokuvalle, joka päätyi 2 tuntiin 15 minuuttiin. Ohjaaja lupaa poistettuja kohtauksia bluraylle.

Kenraali Organasta: JJ Abrams kertoo, että Leiasta ei tullut jediä, koska hän ”valitsi” johtaa mieluummin Kapinaliittoa ja myöhemmin Resistancea. Samalla ohjaaja-kirjoittaja tulee käytännössä paljastaneeksi, että myös vaihtoehto jedi-Leia oli harkinnassa – ja siitä peräti keskusteltiin Carrie Fisherin kanssa. Pieni sääli, minusta.

newtfaimage1

Veikkaukseni Force Awakensin ikonisimmista tapahtumapaikoista #1: tämä.

Kapteeni Phasmasta: Lawrence Kasdan vahvisti, että Gwendoline Christien rooli oli alunperin kirjoitettu miehelle, ja että se vaihdettiin aivan viime hetkellä, osin naisten puutteesta nousseen kritiikin vuoksi. Tämä oli huhu jo kahden vuoden takaa, ja siihen on koko ajan liittynyt lisäkaneetti, että rooliin olisi ensin harkittu Benedict Cumberbatchia. Huhun ensimmäisen osan uskoin koko ajan – mutta en uskonut, että syy muutokseen olisi tosiaan ollut nettikohina.

Snap Wexleystä: StarWarsNewsNet uskoo Greg Grunbergin hahmon olevan Aftermath-kirjassa (josta kirjoitin juuri) ensiesiintynyt Temmin Wexley. Mielenkiintoista!

Midikloriaaneista: JJ Abrams kertoo, ettei itse halua uskoa Voiman käytön olevan kiinni midikloriaaniluvusta, muttei halua tehdä Star Warsissa mitään, mikä olisi George Lucasin asettaman kaanonin vastaista. En ole suurin midikloriaanien vihaaja, mutta en pidä niitä tarpeellisinakaan. Silti: hyvä kuulla, että Abrams ei pyri retconnaaman Star Warsia (edes sen pöhköyksiä). Se oli yksi minunkin peloistani.

Trailerien repliikeistä: Harrison Ford puhuu harvinaisen vakavia Han Solosta ja kertoo, että trailerien Solo-repliikit tulevat leffassa vastaan toisenlaisessa asiayhteydessä kuin trailereissa. Ei yllättävää, mutta tässäpä viimeisille päiville spekuloitavaa, eikö?

Musiikista: Pätkä John Williamsin uutta Star Wars -musiikkia kuultiin 60 Minutes -ohjelman uutispätkässä. Toisaalla John Williams lupaa elokuvan soundtrackin koostuvan ”pääasiassa uudesta musiikista”.

Virallisista liturgioista: The Force Awakensin virallinen pressi-info ei tarjonnut kummoisia uutisia: tämmöisiä ”ei Jar Jaria” ja ”ei lopputekstien jälkeistä kohtausta” -tyyppisiä vain. Virallisessa mainospätkässä kaikki tekijät kehuvat IMAX-versiota, koska, no, tokihan.

falcon

Tässä kohtaa X-Wing Miniaturesissa jäisi ainakin vuoron toiminto tekemättä. Luulisi pelaajan joutuvan myös nostamaan stressimerkin.

Jo seuraavista elokuvista: Kathleen Kennedy puhuu standalone-elokuvista, muun muassa vahvistaen järjestyksen vaihtumisen (siirtynyt on Boba Fett -leffa, joka Josh Trankin piti ohjata). Väittää, että standaloneilla ei ole välttämättä tarkoitus luoda uusia elokuvasarjoja – vaikka on aivan ilmeistä, että sekä Rogue Onen uudelle hahmokatraalle että nuorelle Han Sololle on mahdollista visioida useampia elokuvallisia seikkailuja. Toisaalla, Abramsin valinta naisohjaajista Star Wars -ohjaajaksi olisi Ava DuVernay (Selma).

Ensi-illasta: Ensi-illan punainen matto -osuus lähetetään livestreamina Starwars.comiin. Sellaisesta kiinnostuneet, siis kello soimaan maanantain ja tiistain välisenä yönä. Mikä tarkoittaa, totta tosiaan: seitsemännen Star Warsin maailman ensi-iltaan on todella tätä kirjoittaessani vain reilu vuorokausi. A long time ago…

”No, tehdään sitten nuo elokuvat”, osa 4: George Lucas ei ole stalkkeri

George Lucas antoi CBS:lle haastattelun, jonka monet ovat tulkinneet lopulliseksi vahvistukseksi siitä, että The Force Awakens ja sitä seuraavat elokuvat eivät perustu millään lailla Lucasin ideoihin. Ja totta, Lucas vertaa suhdettaan uuteen Star Wars -tuotantoon ihmissuhteen katkeamiseen: ”Eron jälkeen ei pidä soitella. Eron jälkeen ei pidä ajella autolla heidän talonsa ohi katselemaan, mitä siellä tapahtuu. Eron jälkeen ei pidä ilmestyä heidän kahvilaansa.”

Minä en kuitenkaan kuule tässä haastattelussa juuri mitään, mitä emme olisi kuulleet jo aiemminkin. Otetaan vaikkapa Tribeca Film Festivalin haastattelu viime toukokuulta: siinä Lucas sanoo aivan samaa – vain ilman tuota erovertausta.

Se, mikä kuitenkin on mielenkiintoista, on Lucasin toistuva viittaaminen lapsenlapsiin. Kun mukaan lasketaan vielä Vanity Fairin vitsivideo, jossa Lucas kysyy JJ Abramsilta ”Mitä tapahtui Darth Vaderin lapsenlapsille”, Lucasin sanat tuntuvat melkein muodostavan kuvion, joka kysyy tuota samaa asiaa. Tulee hyvin selväksi, että Lucasin versio uudesta trilogiasta olisi nostanut keskiöön Luken ja/tai Leian lapset, mutta samalla alkaa tuntua siltä, että Lucas tietää, että tekeillä oleva versio ei niin tee.

Tai sitten Lucas luulee niin.

Lucasfilmin toimitusjohtaja ja uusien elokuvien tuottaja Kathleen Kennedy – jonka Lucas itse valitsi seuraajakseen ja jota Lucas ainakin ennen eroa kutsui ystäväkseen – on kertonut saagaelokuvien olevan Skywalkerien sukusaaga ja antanut ymmärtää, että lopullisen käsikirjoituksen pohjalla olisivat yhä Lucasin ideat. Näitä elokuvia ohjaavan tarinaryhmän Pablo Hidalgon mukaan Journey to the Force Awakens -julkaisuohjelma ja galaksin tila tultaessa Episodiin VII perustuvat ”Lucasin ideoihin, Michael Arndtin käsikirjoitusversioon ja siihen, mitä Rian Johnson haluaa tutkia episodissa VIII”.

Entertainment Weeklyllä oli lisättävää CBS:n haastattelun saamaan julkisuuteen. Lehden mukaan Abrams kertoi (aiemmin tehdyssä haastattelussa), että Disney oli jo tehnyt päätöksen ”lähteä eri suuntaan” Lucasin juoni-ideoista. Abramsin mukaan The Force Awakens perustuu kuitenkin ”in spirit” kaikkeen Lucasin tekemään. Ohjaajalta kysytään suoraan Lucasin nimen puuttumisesta elokuvan julisteesta, johon Abrams vastaa uskovansa sen olevan lopullisen elokuvan lopputeksteissä.

Elokuvan perustuminen ”hengessä” hylättyyn käsikirjoitukseen voi tietysti olla vain kohtelias tapa osoittaa kunnioitusta kaiken tämän aloittajalle. Ja tottahan on, että elokuva, jossa perheensä menettänyt nuori orpo saa autiomaaplaneetalla käsiinsä sivistyneempien aikojen elegantin aseen (ja niin edelleen) on joka tapauksessa hengessä paljon tavallista jatko-osaakin enemmän velkaa Lucasin klassikkoelokuville.

Mutta haluan kai vain huomauttaa, että CBS:n haastattelukaan ei ole tämän The Force Awakensin taustalla kuohuneen saagan viimeinen sana. Edelleen meidän pitäisi esimerkiksi kuulla, millaisissa väleissä Kennedy ja Lucas nykyään ovat. Tai lukea Michael Arndtin hylätty käsikirjoitus. Itse veikkaan edelleen, että The Force Awakensin tarinassa ja hahmoissakin on perimää Lucasilta asti, vaikka kaikki varsinaisesti tapahtuva olisikin Abramsin ja Lawrence Kasdanin kirjoittamaa – ja että jossain siellä ovat ne Darth Vaderin lapsenlapsetkin.

Aiemmat episodit, osa 5: Kloonien hyökkäys ja syvä huokaus

Kloonien hyökkäyksen aivan ensimmäiset hetket ovat lupaavat. Rakoilevasta Tasavallasta ja jedien ahdingosta kertova alkuskrolli lupaa mennä asiaan prologimaisen Pimeän uhan jälkeen. Aivan ensimmäiset kuvat Coruscantiin lipuvasta kuningatar Amidalan aluksesta kuuluvat elokuvan hienoimpiin.

Noin toisella minuutillaan Episodi II päräyttää naamalle täysin tarpeettoman, alleviivaavan kuvan aluksen sisältä, jossa kerrotaan todennäköisesti sokeita katsojia ajatellen aluksen saapuneen perille. Heti laskeuduttuaan alus räjähtää, ja Amidala kysyy, miksi palasikaan takaisin Coruscantille. Liekö tärähdys vienyt sankarittaremme muistin, koska pian tämän jälkeen elokuva opettaa meille Amidalan olevan Coruscantilla toimivan senaatin oppositiojohtaja, joka sitä paitsi seuraavassa käänteessä ei haluaisi millään poistua planeetalta.

Niin, katsottuna tänään Star Wars Episodi II: Kloonien hyökkäys tuntuu hierovan heti alusta alkaen hölmöyttään katsojan naamaan. Ja sitähän totisesti riittää kaikilla tasoilla: on Obi-Wania etsimässä planeettaa lastenhuoneesta ja on käsikirjoitusta, joka jättää mainitsematta, että useammassa kohtauksessa esiintyvä, replikkejä lausuva Jimmy Smitsin hahmo on Bail Organa, joka mainittiin sentään jo Episodi I:ssä ja jonka liki jokainen katsoja tunnistaisi Leian tulevaksi kasvatti-isäksi.

aotc-coruscant

Episodi II:n ensimmäinen kuva on suosikkini prequelien aloituksista. Useimmista muista sen kuvista minulla ei olekaan yhtä hyvää sanottavaa.

Tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa mainitsin, että yleinen inho Episodi I:tä kohtaan kasvoi vasta ensi-iltaa seuranneiden vuosien aikana. Episodi II:een taas suhtauduttiin tuntumani mukaan kahtalaisesti: ykkösen raivokkaat vihaajat inhosivat kakkosta näkemättä siinä mitään hyvää, mutta monet Pimeän uhan jälkeen parempaa toivoneet menivät tämän kohdalla ensin lankaan. Tunnustan kuuluneeni jälkimmäiseen ryhmään, mutta huomautan, etten sentään ole aivan yksin seurassani: tapausesimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Empire-lehden viiden tähden kritiikki ja Ewan McGregor -paran julkilausuma kakkososan olemisesta ”se, jossa on juoni”.

Jos Pimeä uhka tavallaan jopa paranee ikääntyessään, Kloonien hyökkäys tuntuu jokaisella katsomiskerralla edellistä tuskallisemmalta. Siitä puuttuu Episodi I:n ihmeen tuntu, joka saa antamaan anteeksi palasen juonen ja käsikirjoituksen ongelmia. Eikä sillä ole trilogian päätösosan synkkyyden luontaista painoa, jonka vuoksi Episodi III:n ei ehkä olisi ollut edes mahdollista tuottaa yhtä monta pettymystä kuin edeltäjänsä. Kloonien hyökkäys ei ole dramaattinen eikä ihmeellinen, paitsi aivan paikoin, mutta yleensä unohtaen niiden kohtien tehon heti seuraavassa käänteessä, jossa saatetaan esimerkiksi nähdä C-3PO:n ja taisteludroidin hassunhauska risteytys. Ja siinä missä Pimeä uhka huipentui upeaan, aidosti stunt-näyteltyyn miekkailukohtaukseen, tämä päättyy animoidun Yodan väkkärävoltteihin.

aotc-3po

Muistatteko tämän? Minä olin jo melkein onnistunut unohtamaan.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi näyttää meille Anakin Skywalker sankarillisimmillaan, puhtaana pahuudesta, jotta hänen syöksynsä kadotukseen seuraavassa osassa olisi todella traaginen. Sen sijaan Anakin vaikuttaa ensikohtauksestaan alkaen menetetyltä tapaukselta, ja alkupuolen kohtauksen perusteella opinto-ohjaus Palpatinen kanssa onkin jo pitkällä. Voiman valittu kiukuttelee kuin teini ja purskahtelee töykeyksiä ystävilleen ja opettajilleen. Vahvan käden oikeuteen hän vaikuttaa uskovan niin, että jediakatemian koulumiekkailijakellojen luulisi jo kilisevän kovaa.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi myös kertoa Anakinin kahdesta suuresta ihmissuhteesta, ystävyydestä Obi-Waniin ja rakkaudesta Padméen. Elokuva epäonnistuu niin surkeasti jälkimmäisessä, että on helppo unohtaa, kuinka kehnosti se suoriutuu edellisestäkin: Obi-Wanin ja Anakinin suhde vaikuttaa koostuvan edellisen tuskastuneista yrityksistä opettaa asioita padawanille, joka uskoo koko ajan tietävänsä jo kaiken paremmin. Romanssin kankeus sen sijaan on liki legendaarisella tasolla: sellaisella, jolla vaikkapa ”hiekka on karkeaa ja se menee kaikkialle” -kohtaukselle pitäisi oikeastaan vain nauraa ääneen. (Prequel-puolustajat vetoavat usein siihen, että kohtausten on tarkoitus kuvata kömpelöä nuorta miestä yrittämässä ensimmäistä kertaa elämässään flirttailevaa keskustelua ihastuksensa kanssa, mutta he ummistavat silmänsä siltä, että niiden olisi myös tarkoitus kuvata hetkiä, joina Padmé rakastuu Anakiniin. Niitä en elokuvassa ainakaan näe.)

Silti, Hayden Christensen on väärä syntipukki Episodi II:n ongelmiin. Aivan kuten roolin edellinen näyttelijä Jake Lloyd ei itse päättänyt huutaa ”Jippii!” päästessään orjatyöstään kotiin, Christensen ei ole syyllinen siihen, millaisena inisijänä Anakin Skywalker Episodi II:ssa esiintyy, ja parhaassa kohtauksessaan Tatooinen autotallissa hän on melkein koskettava. Jos Christenseniä syytetään, voisi aivan yhtä hyvin syyttää Ewan McGregoria siitä, että Obi-Wan käy kylässä kammottavan Dexter-baarimikko-otuksen luona. Mutta ei, kyllä McGregor roolissa parhaansa tekee.

Näistä, ja aivan kaikista elokuvan ongelmista on todellisuudessa syytettävä ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja George Lucasia – vaikka Episodi II onkin prequel-trilogiasta ainoa, jonka käsikirjoittajaksi on merkitty joku muukin kuin Lucas (työpari oli Jonathan Hales, Indiana Jones -liitännäisten parissa työskennellyt palkkakirjoittaja). Kaikki se, mitä Episodi II:ssa nähdään, nähdään siellä Lucasin tahdosta, ja miten Christensen Anakinin roolin tulkitsee, on tarkalleen kuten Lucas halusi sankariaan tulkittavan.

aotc-hayden

”Hiekka on karkeaa, ja se menee kaikkialle”. Epäilemättä prequelien hauskin kohtaus!

1970-luvulla Lucas itse sanoi, ettei osaa kirjoittaa käsikirjoituksia. Tuolloin hän ei myöskään koskaan tehnyt sitä yksin, ja esimerkiksi Imperiumin vastaiskussa ja Kadonneen aarteen metsästäjissä Lucas on kreditoitu vain tarinan, ei varsinaisen käsiksen tekijäksi. Ja kuten hyvin tiedetään, ensimmäisen Star Warsin jälkeen Lucas jätti virallisesti ohjaajankin hommat, keskittyen tarinankertojan, visionäärin ja takapirun rooleihin koko 1980-luvun ajan ja pitkälle 1990-luvullekin.

Prequelit olivat hänen paluunsa. Niihin tullessa Lucas oli jostakin syystä päättänyt osaavansa nyt myös käsikirjoittaa, ja uskoi osaavansa yhä ohjatakin, vaikka oli pitänyt siitä lähes 20 vuotta taukoa. Vuosien menestys franchise-imperiumin johtajana oli lisäksi tehnyt hänestä itsevaltiaan johtajan, joka selvästi päätti prequeleissa kaiken keneltäkään kyselemättä. Erityisesti tätä keskimmäistä osaa katsoessa tuntuu siltä kuin kenen tahansa avustajankin olisi pitänyt kyetä kyseenalaistamaan monta niistä päätöksistä. Erityisesti elokuvan toisen näytöksen mahdollisuudet on vielä tuhottu käsiksen ja kuvausten jälkeen yhden kerran lisää leikkausvaiheessa: sotkemalla Obi-Wanin tunnelmalliset, selvästi yhdessä illassa tapahtuvat Kamino-kohtaukset lomittain Anakinin ja Padmén vähintään päiviä kestävään lokoisaan lomailuun Naboolla.

Surkeuden huippu on se, että Kloonien hyökkäys on prequeleista visuaalisestikin vanhentunein. Edellisessä osassa kun luotettiin vielä niin paljon maskeihin ja pienoismalleihin, että se tuntuu Jar Jar Binksistä huolimatta suorastaan käsityöläiseltä elokuvalta. Tässä kaikki on tietokone-efektiä, ylikasvaneilta punkeilta näyttävistä lehmistä Padmén syömään päärynään, eivätkä tehosteet tunnu kestäneen aikaa kuin avaruus- ja maisemakuvissa.

aotc-kamino

”Ai te olette kasvattaneet meille pyytämättä ja yllättäen aivopestyn armeijan? Ja se on vielä mallinnettu kaverista, joka yrittää tappaa minut ja ystäväni? AV!”

Ehkä kaikkein eniten minua ärsyttääkin se, kuinka nimenomaan Episodi II:n, kenties koko prequel-trilogiasta selkeimmin, olisi pitänyt voida olla parempi. Sillä on sisällään siemenet peräti jännittävään mysteeriin. jossa Obi-Wan löytää odottamatta Kaminolta jedejä odottaneen armeijan, jota kukaan ei tiedä tilanneen. Palkkionmetsästäjä Jango Fett osoittautuu muutamassa kohtauksessaan koko trilogian uhkaavimmaksi pahikseksi, ja keskimmäinen näistä kohtauksista, asteroidivyöhykkeen takaa-ajo, onnistuu vielä olemaan trilogian paras avaruuskohtaus (tosin kilpailijoita on saagan nimen huomioiden häkellyttävän vähän). Toinen uusi pahis, itse Christopher Leen näyttelemä kreivi Dooku on hänkin lähtökohtaisesti hyvin kiinnostava: entinen jedi, joka valehtelee yhtä Kauppaliitolle ja toista Obi-Wanille, mutta silti kertoo jälkimmäiselle totuuden Darth Sidiouksesta.

Valitettavasti kaikki nämä siemenet jäävät kasvattamatta. Osaan niistä uskoin aikanaan palattavan Episodi III:ssa, ja suosikkiteoriani oli, että Dooku puhuisi itse asiassa totta antaessaan ymmärtää taistelevansa sithejä vastaan omilla keinoillaan. Tämäkin toivo oli turha: kaikki nämä juonikuviot, kuten käytännössä myös koko kloonisota, jätettiin episodien väliin – katettavaksi kirjoin, sarjakuvin ja animaatiosarjoin (jos kunnolla niissäkään), mutta ei varsinaisissa elokuvissa.

Mitä Kloonien hyökkäyksestä silloin jää käteen? Slave 1:n bassopommit. ”I don’t want to sell you death sticks”. Jälleennäkeminen Watton kanssa. Soundtrackin Across the stars. Jedihävittäjäkoneen valonnopeusapuympyrä. Hyönteisotusten narkissosmainen yhdennäköisyys edellisosasta tuttujen robottien kanssa. Padmén napapaita. ”Good job!”

Aiemmat episodit, osa 4: Pimeä uhka ja kaunis tyhjyys

Niin rakastaen vihattu on ”Episodi ykkösestä” reilussa 15 vuodessa tullut, että on helppo unohtaa, ettei sitä suinkaan suin päin inhottu. Enemmänkin oltiin hämillään: että tällainenkös se vain olikin. Suomessa Pimeä uhka arvosteltiin mediassa tasaisella ”ihan kiva” -tasolla kolmen tähden arvoiseksi. Kuusi vuotta myöhemmin samat lehdet (ja arvostelijat?) lätkivät Sithin kostolle niitä samoja kolmea tähteä, aiempia arvioita anteeksipyytävillä saatesanoilla ”ylivoimaisesti uusien leffojen paras”.

Tai mitä sanotte Keskisuomalaisen kriitikon Marko Ahosen sanoista neljän tähden arvostelussaan: ”En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat haukkuneet Episodi 1:n lyttyyn. Elokuva tarjoaa lähes kaiken, mitä Tähtien sota -fani pystyi odottamaan. Siis lähes kaiken, ei aivan kaikkea. Mutta jossakin vaiheessa hype nousi niin korkealle, että elokuva olisi ollut joka tapauksessa pettymys, ellei se hyppäisi ulos valkokankaalta, ottaisi suihin ja tunkisi miljoonaa taalaa katsojan taskuihin.”

Sieltä tähän, jossa Star Wars Episode I: The Phantom Menace tosiaan on kenties kaikkien aikojen haukutuin elokuva. Ei kai haukkujiensakaan mielestä huonoin, mutta nimenomaan vihatuin. Ja, vaikka Ahonen ei minusta edes ollut valtavan väärässä aikalaisarviossaan: ehdottomasti ainakin pettymys.

tpm-bongo

Tätä elokuvaa monet odottivat kuusitoista vuotta. Kuvassa vasemmalla face palm.

Minun on aivan turha tässä luetella Pimeän uhkan kaikkia ongelmia. Niiden keulakuva (ja sinänsä kyllä ärsyttävä) Jar Jar Binks kun on niiden pienimmästä päästä. Merkittävämpää on esimerkiksi se, että Pimeä uhka tuntuu pönöttävän toiminnankin keskellä (katsokaa vaikka, kuinka Qui-Gon ja Obi-Wan pakenevat kuningatar Amidalan seurueen kanssa Naboolta kuin käyden kävelykokousta). Tai se, kuinka pönötys pysähtyy kolmeksi vartiksi Tatooinelle, jossa juoni tuntuu lainaavan Lucasfilmin tytäryhtiön LucasArtsin klassisia seikkailupelejä: on hankittava moottorin osa, jonka saa vain yhdestä paikasta, jossa ei tosin kelpaa raha, ja jota ei jostain syystä voi vaihtaa missään muuallakaan, joten on tehtävä vaihdannan välineeksi palveluksia. Tai se, kuinka melkein kaikki elokuvassa tuntuu onnistuvan pikemminkin sattumalta kuin sankarien sankarillisuuden ansiosta, kulminoituen tietenkin siihen, kuinka yhdeksänvuotias Anakin Skywalker posauttaa vahingossa Kauppaliiton komentoaluksen tuhannen päreiksi.

Star Wars -sarjan ulkopuolella olen kehitellyt teoriaa miljööelokuvista (terminologisia ehdotuksia otetaan vastaan). Tarkoitan sellaisia scifi-, fantasia- tai vaikkapa supersankarielokuvia, joiden juoni, käsikirjoitus, teema tai hahmot jättävät kyllä paljon toivomisen varaa, mutta joiden sisäinen maailma on mietitty niin huolella, että elokuvassa riittää ihmettelemistä vähintään yhdeksi katsomiskerraksi. Elokuvia, joiden ohjaajan tai käsikirjoittajan voi todeta epäonnistuneen, mutta joiden tuotantosuunnittelijat, lavastajat, puvustajat, äänisuunnittelijat ja mielellään näiden taltioinnissa merkittävässä osassa olevat kuvaajat tekevät niin laatutyötä, että elokuvia ei voi pitää kokonaan kehnoina. Tällaisia elokuvia ovat vaikkapa James Cameronin Avatar, Sam Raimin Oz The Great and Powerful, Disney-yhtiön Tron Legacy ja, tietenkin, Peter Jacksonin Hobitti-möhkäleet.

Jos tällainen jälkikäteisesti eroteltava minilajityyppi on olemassa, on Pimeän uhkan oltava sen suurimpia merkkiteoksia. George Lucasin haukkumiseen on jokaisella Star Wars -fanilla synnynnäinen oikeus, mutta tulkaapa haukkumaan minulle Episodi I:n efektisuunnittelijaa Doug Chiangia, Amidalan pukuloiston luonutta Trisha Biggaria, Darth Maulin ja monen muun hahmon ensimmäisen kerran piirtänyttä Ian McCaigia tai koko kaukaisen galaksin äänimaailman loihtinutta mestari Ben Burttia. He ja monet muut ovat ne sankarit, joiden ansiosta Pimeä uhka kestää kökköyksistään huolimatta monta, monta katsomiskertaa.

Sillä kyllä se niitä tosiaan kestää. Rohkenen väittää, että Pimeä uhka ikääntyy itse asiassa paremmin kuin olisin kymmenen vuotta sitten luullutkaan (ja ehdottomasti paremmin kuin seuraajansa Kloonien hyökkäys). Tässä vaiheessa Episodi I on kuin onkin jo jonkinlaisessa klassikon asemassa: se oli kokonaiselle sukupolvelle ensikosketus Star Warsiin, ja jos ei sen juoneen, niin ainakin juuri sen miljööseen liittyy monilla rakkaita muistoja.

tpm-naboo

Tämäkin kohtaus on tönkkö, mutta matkalle Naboon pääkaupunkiin voisin lähteä.

Tämä johtuu siitä, että vaikka Pimeä uhka epäonnistui elokuvana, se kuitenkin onnistui siinä roolissa, mitä George Lucas valitettavasti ei myöhemmin halunnut elokuvalle suoda. Luojansa toiveista huolimatta Pimeä uhka ei toimi kerronnallisesti sarjan aloituksena (puhumattakaan sitten siitä, että originaalitrilogiaa katsomaton ei voine tätä ”ykköstä” katsoessaan käsittää, miksi tällainen elokuva on saanut niin paljon seuraajia). Mutta se toimii näyttäessään katsojalle laajemman ja ajallisesti aikaisemman kuvakulman hänelle tuttuun Star Warsin galaksiin. Se näyttää originaalitrilogian katsoneelle vain kaksi uutta planeettaa, Naboon ja Coruscantin, mutta ne ovatkin loistavasti erilaiset Episodien IV-VI kaukaisiin perähikiäplaneettoihin verrattuna, käyttäen uuden teknologian mahdollisuudet hienosti hyödyksi miljöiden tuomisessa lihaksi. Planeetat tuntuvat aidoilta, asutuilta maailmoilta, eikä esimerkiksi gunganien kaupungin vaikuttavuutta pitäisi kokonaan sivuuttaa siksi, että rotua päällimmäisenä edustava hahmo joutaisi mennä. Samalla galaksi tuntuu yhä Star Warsilta, ainoastaan monipuolisemmalta ja laajemmalta – vaikka tarinasta ei voi samaa sanoakaan.

Pimeä uhka esittelee niin ikään usein sivuutetun onnistuneesti sen, kuinka Tasavallan ja jedien suuruuden vuodet ovat jo lähellä loppuaan. Tasavaltahan esitetään rauhan liittona, joka kuitenkin sallii kaupallisen yrityksen tehdä invaasion jäsenplaneetalleen (ja vihjaa vieläpä kansanmurhasta siinä sivussa). Jedit taas nähdään viisaina ja voimakkaina, mutta kuitenkin niin dorkina, että mittaavat jediyttä veriarvoista eivätkä sydämellä, josta myöhempi Yoda aina puhuu. Nämä ristiriidat eivät lukeudu käsikirjoituksen ongelmiin, vaan ovat täysin tarkoituksellisia. Ylipäätään Lucasin prequel-trilogian onnistunein juoni kulkee koko ajan taustalla, selittäen Tasavallan siirtymän Imperiumiksi ja Palpatinen valtaannousun – sen päällä vain ovat ne vähemmän onnistuneet juonet.

Päällimmäiseen juoneen (tai sen olemattomuuteen) liittyykin Pimeän uhkan kaikkein ylittämättömin ja perustavanlaatuisin ongelma – virhe, joka paljon Jar Jar Binksiä pahemmin asettaa sen koko olemassaolon kyseenalaiseksi. Se on se, että Pimeä uhka ei itse asiassa ole episodi ykkönen, vaan episodi nolla. Se ainoastaan esittelee maailman ja johdattaa trilogian kolme keskeisintä hahmoa (Amidalan, Anakinin ja Obi-Wanin) toistensa luokse, mutta ei vaivaudu juuri aloittamaankaan heistä kahden viimeksi mainitun tarinaa. Itse asiassa he eivät kunnolla kohtaa vielä toisiaankaan: Amidala ja Obi-Wan eivät taida käydä elokuvassa yhtäkään keskustelua, eivätkä Anakin ja Obi-Wankaan pääse juuri tervehdystä pitemmälle. Lucasin ratkaisu sijoittaa ensimmäinen tarina Anakinin lapsuuteen – ja nostaa sen päähenkilöksi episodin lopussa kuoleva Qui-Gon Jinn – oli mielestäni valtava virhe, joka heijastuu prequel-trilogian kahteen seuraavaankin elokuvaan. Kuinka toisenlainen olisikaan Anakinin lankeemus, jos sitä ja hänen ystävyyttään Obi-Waniin olisi seurattu kahden elokuvan sijaan kolmen ajan?

tpm-obiwan

Sori poika, en minäkään tajunnut, että tämä olisi tämmöinen pilottijakso.

Kun Pimeää uhkaa katsoessa ummistaa silmänsä varsinaiselta juonelta ja valkokankaan tapahtumiltakin, sen uusintakatsomisten nautittavuuden isoimmaksi esteeksi muodostuvatkin hahmot – enkä vieläkään tarkoita päällimmäisenä sitä, että Jar Jar astuu kakkaan Tatooinella. Qui-Gon Jinniä näyttelevä Liam Neeson tekee sinänsä vankkaa työtä, epäilemättä yhden Pimeän uhkan parhaista rooleista, ja kantaa kyllä elokuvan ihan kelvollisesti, mutta hänen vuokseen Ewan McGregorilla ei ole koko elokuvassa juuri mitään tekemistä. Skotti näytteleekin roolin omituisesti yhtenään virnuillen. Jake Lloyd, toinen katsojaraivon yleiskohde, tekee puolestaan lapsinäyttelijäksi hyvää ja Episodi I:n mittarilla jopa elämänmakuista työtä, mutta hahmo on kirjoitettu täyteen Jippii!-huudahdusten tyyppisiä, katsojan korvaan vihlovia hölmöyksiä. Paha virhe on myös vaakakupin toisen pään eli roiston unohtaminen: Darth Maulille suunniteltiin ilmeisesti vain se mainittu ulkomuoto, koska minkäänlaisena hahmona tätä kaksoisvalomiekan heiluttajaa ei voi pitää.

Neesonin lisäksi parasta työtä tekee Natalie Portman, jonka kuningatar Padmé Amidala Naberrie on ylivoimainen prequel-hahmosuosikkini. Vaaleilla valitun teinikuningatar Amidalan tunteita paljastamattomasti lausutut hätähuudot (”I will not condone a course of action that will lead us to war”) vaikuttavat minuun edelleen, monen monta katsomiskertaa myöhemmin. Pukuineen ja vähine eleineen Amidala on paras esimerkki siitä, mitä prequel-trilogian olisi pitänyt tarjota vieläkin enemmän: aivan toisenlaista toiseutta ja alieniutta kuin mikä Episodi IV:n kapakasta muistetaan.

tpm-amidala

”Minä en ole valmis katsomaan, kuinka perustatte komitean selvittämään asiaa”, toteaa Amidala, ja katsoja saattaa olla sattuvan samaa mieltä.

Pimeä uhkan pettymys kannattaa pitää mielessä joulukuussa. Moni asia (ehkä ennen muuta ohjaaja-käsikirjoittaja) on toisin, mutta moni myös samoin: myös The Force Awakensiin kohdistuu tällä hetkellä kohtuuttomia odotuksia ja hypeä, jonka vastaavaa saattoi hyvinkin olla ilmassa vain Pimeän uhan kohdalla.

Ja niin ohi Pimeä uhka monesta maalistaan todella ampui, että nämäkin puolusteluni tuntuvat varmasti monista ansaitsemattomilta. Mutta jos en ole aistinut aivan väärin Pimeän uhkan vähittäistä armoa katsojien keskuudessa, on mainittava vielä yksi siihen todennäköisesti vaikuttanut tekijä: elokuva päättyy paljon paremmin kuin alkaa. Lopputaistelu on rytmiltäänkin kuin eri leffasta. Mahtaakohan kiitos siitä kuulua John Williamsin Duel of the Fates -hitille (soundtrack kuuluu muutenkin elokuvan vahvuuksien listalle), mutta kun Episodi I viimein todella purskahtaa toimintaan kaiken pönötyksen ja hitaasti etenevän seikkailupelin jälkeen, se todella toimii. Tällä seikalla on merkitystä tässä vaiheessa, kun näitä elokuvia katsotaan kymmenensiä kertoja tai kolmen-kuuden leffan maratoneina: loppufiilis katsomossa Episodi I:n jälkeen on enemmän ”jes, tästä eteenpäin” kuin ”huh, onneksi ohi”.

Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava, että aivan pieni seikka Pimeän uhkan maineessa ei varmaankaan ole se, mitä sitä seurasi. Sillä jos tässä olenkin halunnut sanoa, että Episodi I:ssä on kaikista vioistaan huolimatta myös viihdyttävä puolensa, ja että se ylipäätään ei ole aivan niin umpisurkea kuin millaisena sitä pidetään, olen melko lähellä kääntämään nämä sanat päinvastaisiksi, kun käsittelyyn otetaan Episodi II, tämän elokuvasarjan todellinen aallonpohja.

 

The Force Awakens -julisteen alalaita puhuu

Kirjoitin jo tuoreeltaan eilen julkistetusta julisteesta, mutta vielä siihen on syytä palata. Viis nyt kuvituksesta: katsotaanpa tarkemmin julisteen alalaitaa.

wpid-star-wars-force-awakens-official-poster.jpgTekijälista nimittäin antaa muutamia kiintoisia lisätietoja ja kauan kaivattuja vastauksia. Herättääpä tosin muutaman lisäkysymyksenkin.

Näyttelijöistä ensimmäisinä tulevat vanha trio Harrison Ford, Mark Hamill ja Carrie Fisher. Se, että juuri he ovat kärjessä, ei varmaankaan kerro suuria Han Solon, Luke Skywalkerin ja Leia Organan minuuteista elokuvassa (eivätköhän uudet kasvot varsinaisessa pääosassa ole), mutta sen, että Hamillia ei suinkaan esitellä lopussa ”and Mark Hamill as Luke Skywalker” -tyyppisellä krediitillä, jota usein käytetään painavan pikkuroolin korostamiseen. Luken puuttuminen julisteesta on jo ehtinyt hämmentää monia The Force Awakensin huhumyllyä seuraamattomia, ja olen sitä mieltä, että tiistain vastaisen yön trailerin olisi viisasta ainakin jotenkin viitata asiaan. Edellisen teaserin, jossa Luken ääntä kuultiin pääosassa (saati sitten edellisten elokuvien!), perusteella katsoja odottanee kyllä jedin paluuta.

Sitten tulevat uudet nimet. Näyttelijäjärjestykseen krediiteissä vaikuttavat sekä tähtiasema että roolin koko, eikä ole kummaltakaan kannalta kummallista, että Adam Driver, leffan kansikuvapahis (tosin Kylo Renin maskin takana), saa uusien nimien ykköspaikan. Mutta näyttelijänä tätä ennen tuntemattoman Daisy Ridleyn sijoittuminen heistä toiseksi ja julisteessa keskushahmon paikalle ratkaissee lopullisesti pohdinnan siitä, liekö Rey vai Finn (John Boyega) uuden trilogian Luke Skywalker. Jos sellainen yksi hahmo nyt siis on erotettavissa, Rey se näyttäisi olevan. Samasta syystä tuntuu julisteen jälkeen yhä mahdottomammalta, että Rey ei olisi Skywalker, mutta se meille paljastunee vasta joulukuussa. (Huomasittehan myös, kuinka symmetrisessä asennossa Rey ja Kylo Ren julisteessa ovat…)

Muista näyttelijöistä voimme huomata, että julisteeseen ovat nimensä saaneet kaikki alkuperäisen näyttelijäjulkistuksen nimet – paitsi Kenny Baker, joka kuvauksista tihkuneiden tietojen mukaan ei edes ollut Artoon puvussa. En osaa selittää, miksi Baker, joka on syvissä riidoissa aisaparinsa C-3PO:n näyttelijän Anthony Danielsin kanssa ja jonka terveys on nykyään huono, ylipäätään alunperin ilmoitettiin Artoon ”näyttelijäksi”, mutta on kiinnostavaa nähdä, annetaanko hänelle lopputeksteissä kuitenkin jonkinlainen kunnianosoitus-krediitti. (Daniels on julkisesti esittänyt, että Bakerin nimi on krediiteissä ”jonkinlaisena talismaanina”.)

Ensin julkistetun pää-castin lisäksi nimensä julisteeseen on saanut Lupita Nyong’o, joka onkin ymmärrettävää, onhan hänen hahmonsa Maz Kanata peräti julisteessa. Mutta siksipä juuri olen hyvin, hyvin kummissani, missä julisteesta on Gwendoline Christien nimi. Onhan Game of Thronesista tuttu tähti kiertänyt jo paljon SW-julkistuksissa, joissa hänet on asemoitu leffan kolmanneksi pahikseksi Kylo Renin ja kenraali Huxin rinnalle. Ja onhan hänen hahmonsa, stormtrooperien komentaja kapteeni Phasma peräti julisteen etualalla, tähtäilemässä kohti katsojaa! Merkillistä. Agentti vaihtoon, Gwendoline?

Näyttelijöiden lisäksi odotin itse erityisesti lopullisen käsikirjoituskrediitin paljastumista. Olenhan seurannut tätä saagaa tässä blogissa, krhm ja Palpatinea lainaten, suurella mielenkiinnolla. Nyt se on nähty: written by Lawrence Kasdan & J.J. Abrams and Michael Arndt. Ei siis George Lucasin nimeä, vaikka tämänkin ideoita Episodi VII:n pohjalla on – aloittihan Arndt työnsä nimenomaan yhdessä Lucasin kanssa.

Se, että potkut saanut Arndt mainitaan käsiksen kirjoittajana (mutta lopullisista kirjoittajista erotettuna) oli täysin odotettavissa. Hollywoodin käsikirjoittajakilta säätelee kreditointia hyvin tarkkaan, eikä projektiin yli vuoden antanutta Arndtia olisi voinut jättää mainitsematta. Lucaskin saa todennäköisesti jonkinlaisen krediitin käsisosastolle: ainakin ”based on characters created by” tuntuisi oikeutetulta. Mutta jos ”story by” -muotoilu puuttuu lopputeksteistäkin, se tuntuisi tukevan pikemminkin Abramsin ja Kasdanin kertomaa ”puhtaalta pöydältä aloittamisesta” Arndtin potkujen jälkeen kuin tuottaja Kathleen Kennedyn ja tuotantoa lähellä olevan Simon Kinbergin väitteitä siitä, että elokuvan käsikirjoitus syntyi muka ”normaalina kehitystyönä”.

Sinänsä tämä arvoitus ei ratkea julisteissa eikä lopputeksteissä, mutta onpahan sentään kreditoinnin päällimmäinen arvoitus nyt nähty. Suomen ensi-illan, tai siis -päivän, lippujen pitäisi tulla myyntiin tätä kirjoittaessani reilun tunnin kuluttua. Niin lähellä tämän näkemistä tosiaan jo ollaan.

Aiemmat episodit, osa 3: Jedin paluu ja lapsuuden loppu

Suhteeni alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosaan on riitaisempi kuin on ehkä edes sopivaa.

12-vuotiaana Jedin paluu oli minunkin suosikkini. Siinähän oli mahtava avaruustaistelu, hyytävä keisari Palpatine ja loppuratkaisun käänteet. Tai niin veikkaan ajatelleeni – itse asiassa minun on vaikea ymmärtää, mitä pikku-Aki on mahtanut ajatella. Attack of the Clonesin vuosina, prequel-vihan raivotessa kuumimmillaan, kantani oli kääntynyt siten, että väitin toistuvasti Jedin paluun olevan peräti huonoin Star Wars -elokuva, ja että uusien elokuvien vastustajat olivat sokeutuneet lapsuuden suosikilleen, kun eivät nähneet Jedin paluun sisältävän kaikkea sitä, mitä he Phantom Menacessa vastustivat.

Star Wars Episode VI: Return of the Jedi ei ole huonoin Star Wars -elokuva. Mutta erityisesti katsottuna heti kahden edeltäjänsä se on edelleen minulle karu kokemus. Siinä missä tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa kehuin Imperiumin vastaiskun poikkeuksellista ja rohkeaa rakennetta, jossa suurin toimintakohtaus on sijoitettu alkuun ja jonka jälkeen tarina haarautuu peräti pääpainoltaan pohdiskelevaksi, Jedin paluu on kuin avaruusseikkailu 1-2-3. Ensimmäinen näytös on irrallinen visiitti Jabban palatsiin, toisessa hengähdetään hetki Dagobahissa ja tutkitaan Endoria, ja kolmas on vain se iso tappelu. Ja siinä missä alkuperäisestä Tähtien sodasta äskettäin kirjoittaessani mainitsin jokaisen tarinaan saapuvan hahmon lisäävän kerroksia kaukaiseen galaksiimme, Jedin paluu tuntuu hukkaavan kaikki nuo kerrokset kepeään velmuiluun. Vika on todennäköisesti sekä ohjaaja Richard Marquandissa että käsikirjoituksessa, mutta elokuvasta on turha etsiä edes nasevaa dialogia. Erityisesti Han Solon hahmosta ei ole karboniitin jälkeen jäljellä mitään muuta kuin virne.

rotj-jabba

Kotimaiseen Rölli-elokuvaankin versioiduksi päätynyt Jabba Hutt on niin nautittavan inha luomus, että melkein peittää taakseen kohtaustensa kömpelyyden. Melkein.

Jedin paluun on heti avauksessaan jotenkin metsässä – tai siis jossain ensimmäisestä elokuvasta tutun Tatooinen autiomaassa. Siinä missä episodit IV ja V lähestyvät tarinaa otsikon tähtien sodan suunnasta, tehden heti alussa selväksi Kapinaliiton ja Imperiumin kulloisetkin asemat ja ikään kuin tuoden sankarien seikkailun sisään tähän suureen kuvaan, Jedin paluu käyttää yli puolet ensimmäistä tuntiaan historian hämmentävimpään pelastusoperaatioon. Haluaisin totisesti nähdä, miltä näytti tukikohdassa paperilla se suunnitelma, joka näyttää sisältävän muun muassa jokaisen Jabban palatsiin vuorollaan astelevan sankarin jäämisen vangiksi, ja jonka pieleen menemiseen olisi vaadittu vain, että roistolordin pomodroidi olisi määrännyt valomiekkaa kantavan Artoon jonnekin muualle kuin juuri sille alukselle, jolle sattumoisin suunnataan lopullisiin rankaisutehtäviin. Jakson huipennukseksi sopii sattuvan osuvasti, että sen lopussa galaksin pahapyllyisimpänä esitetty palkkionmetsästäjä Boba Fett kohtaa loppunsa Han Solon käännähtäessä vahingossa vähän sinnepäin: samoin tuntuu koko elokuva siiinä vaiheessa etenevän.

(Sinänsä Jabban hovissa on monta hienoa yksityiskohtaa, joista päällimmäiset ovat ihastuttavan ällöttävä hutt itse sekä hänen alakertainen lemmikkinsä – jonka kuolemasta tirautettava tippa on muuten Jedin paluun koskettavimpia hetkiä. Harmi vain, että niistäkin nauttimista haittaavat George Lucasin special editionien kaikkein tökeröimmät lisäykset: ei edes tarvitse mennä siihen, kuinka hölmö Jedi rocks -laulukohtaus jo sinällään on, mutta kun sen esittävät cgi-hahmot hyppäävät taustastaan silmille kuin smurffi lumesta, ja näyttävät sitä paitsi nolon epäuskottavilta vaikkapa juuri jättinukke-Jabban itsensä rinnalla, ja… Stop. Tarkoitukseni oli pysytellä näissä teksteissä erossa special edition -kysymyksestä, ja yritän jatkaa sillä tiellä.)

Jabba-jakson jälkeen Luke säntää takaisin edellisosasta tutulle Dagobahille, jossa hänen on määrä jatkaa kesken jäänyttä jedioppiaan. Mutta kas: Yoda onkin nyt sitä mieltä, että treenit ovatkin ohi ja Luke on valmis. Selitykseksi käy vain vanhuudenhöperöys tai väsähtäminen koko opettajuuteen (Yodahan ei, tietenkään, kuole ”vanhuuteen”, vaan päästää irti Voimaan samaan tapaan kuin Ben Kenobi episodissa IV), sillä sanoohan mestari itse samassa kohtauksessa Luken kohdanneen Vaderin liian aikaisin, kesken koulutuksensa. Ja kun jedikoulutus on näin kätevästi hoidettu pois to do -listalta, perään kääräistään kolmas irtonainen lanka solmulle, kun voimahaamu-Ben (jonka pitää puhuessaan istua alas) kertoo Leian olevan Luken sisko, edellisosassa vihjattu ”toinen viimeinen toivo”.

Skywalkerin kaksoset on niin syvälle Star Wars -mytologiaan ujutettu totuus, että sitä on vaikea enää edes kyseenalaistaa – eikä minullakaan mitään sitä vastaan ole. Mutta tosiasia on, että Imperiumin vastaiskua kuvattaessa Leia ei vielä ollut Luken sisko, ja viimeistään tässä kohtaa Jedin paluuta on karun selvää, että kolmannella episodilla on kovin vähän uutta annettavaa trilogiaansa. Tarkoitus on kääriä kaikki kasaan kahdessa tunnissa, eikä siihen mahdu sen koommin suvantokohtia kuin uusia käänteitäkään. Star Warsin vaihtoehtoisista todellisuuksista kiinnostunut katsoja ei voi kuin huokailla, millaista olisikaan ollut, jos tätä episodia olisivat seuranneet vielä kolme muuta, joissa Luke Skywalker olisi vasta niissä kohdannut siskonsa ja keisari Palpatinen. Tarkoitus tällaisia ei ole miettiä: Jedin paluun on määrä edetä kohti trilogian huipentumia, jossa galaksin rauhaa uhkaa toinen Kuolemantähti – niin, siinäpä vasta ennen näkemätön juoniaihio.

rotj-speeder

Vai oli Anakin olevinaan huippupilotti prequeleissa? Hui hai. Tarkkailkaapa, mitä vauhtia Leia pujottelee puiden lomassa tässä kohtauksessa.

Minun olisi helppo jatkaa tätä ilkeilyä pitemmällekin – huomatkaa, etten ole vielä edes maininnut ewokeja – mutta yritän rauhoittua. Sillä mitä vikoja Jedin paluusta löydänkin, se on alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosa – ja päättelyjensä ytimessä se, kokoajan kiitos kuten Threepio sanoisi, onneksi onnistuu.

Tärkeä vapahtava tekijä on olennaisin näyttämölle asteleva uusi pelaaja: sysimustan hahmon keisari Palpatine, joka toki mainittiin jo ensimmäisessä osassa ja joka vilahti hologrammina toisessa, mutta joka saa kasvot vasta nyt. Ja millaiset kasvot! Ian McDiarmid tekee niin hyytävän roolisuorituksen, että elokuva onnistuu liki mahdottomassa tehtävässä: tuomaan tarinaan mukaan hahmon, jota elokuvahistorian pahiskaartin kärkeen piirtynyt Darth Vader itse (ja perässä katsoja) pelkää. Hyvin lyhyessä valkokangasajassa keisari Palpatine onnistuu asemoitumaan loppusuoralla koko originaalitrilogian pahuuden ilmentymäksi (jo siis ennen prequeleja, joissa hahmo toki tähän asemaan kirjoitettiinkin). Kun Palpatine lakonisesti toteaa karmeimman repliikkinsä ”Now, young Skywalker, you will die”, minun on todellakin helppo muistaa, mitä 12-vuotias pikku-Aki tunsikaan tätä elokuvaa katsoessaan.

Palpatine-Vader-Luke -kohtaukset kuuluvat koko originaalitrilogian komeimpiin hetkiin. Eikä kyse ole vain pelottavan Palpatinen olemuksesta tai Darth Vaderin tarinan koskettavasta lopusta: tämän tarinallisen Aalto-jakkaran kolmas jalka on Luke Skywalker ja peruskallion lailla homman hoitava Mark Hamill, rikollisen aliarvostetussa suorituksessaan. Luken draaman kaaren kertakaikkisen komea kulku on mielestäni peräti parasta koko Jedin paluussa. Jos Leian, Hanin ja Landon hahmot eivät valitettavasti enää kehitykään mihinkään koko elokuvan aikana, Luke kasvaa nyt mytologian keskushenkilöltä odotettaviin mittoihin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Luke keskustelee tyynesti Vaderin kanssa Endorissa, uskoen vakaasti hyvyyteen tähän asti vihaamansa miehen sisällä, on täydellinen osoitus siitä, että sankarimme tosiaan on nyt jedi – sivistynyt rauhan vartija, joka ei enää janoa seikkailua tai jännitystä niiden itsensä takia.

Draamallisesti upeaa on myös, kuinka Luke Skywalker ollessaan tappamatta isäänsä tekee nimenomaan henkisen isänmurhan Obi-Wanin ja Yodan opetuksista. Molemmat mestarithan vannottivat Lukelle, että Vaderin pelastaminen pimeältä puolelta on mahdotonta, ja että galaksin ainoa toivo on valomiekkataistelu, jossa Luke voittaa isänsä ja keisarin. Voi olla, että Darth Vaderin tarinaa korostava Lucas olisi tästä eri mieltä, mutta minä väitän, että Star Wars -sarjan se kohtaus, jossa hyvyys voittaa pahan, ei ole se, jossa Vader kääntyy auttamaan poikaansa, vaan se, jossa Luke heittää valomiekan pois ja toteaa olevansa jedi kuten isänsä ennen häntä. Bravo ja aplodit seisoen!

rotj-luke

Luke, älä välitä. Jos eräät mahdollisuudet suuruuteen valuivatkin tässä elokuvassa sormien välistä, se ei ollut koskaan sinun vikasi.

Itse asiassa Jedin paluun viimeinen puoli tuntia, niin pelkkää lopputaistelua kuin se onkin, ei ole sellaisena hassumpi. Keisarin kammion kohtaukset ovat sen ydin, mutta ne rytmittyvät taidokkaasti sarjan isoimpaan avaruustaisteluun (edelleen minun on vaikea ymmärtää, miten prequelit saattoivatkin jättää käyttämättä tässä kehittyneen teknologian mahdollisuudet hyväkseen). Avaruuskohtaukset toimivat hämmästyttävän hyvin siitä huolimatta, että Landoa lukuunottamatta kaikki taistelijat ovat korkeintaan hahmokaartin sivuosatasoa. Metsäkuun teddykarhutaistelu on tietysti elementeistä se, joka saisi monen mielestä olla toisin, mutta sekin on minun makuuni paljon mukiin menevämpää katsottavaa kuin vaikkapa tuskallinen Jabban palatsi -osuus. Erityisesti filosofisella tasolla ymmärrän Lucasin tolkienmaisen ajatuksen ”maan hiljaisista tekemässä sankar’töitä” – ehkä trilogiasta tosiaan jäisi kylmä maku, jos hyvisten sotilaalliseen voittoon riittäisivät vain parhaat sotilaat ja terävimmät taistelulentäjät. Tai sitten minäkin olen vanhemmiten taas pehmenemässä Jedin paluulle.

Tänä syksynä loppukohtauksia voisi tietysti olla herkullista yrittää katsoa etsien sieltä merkkejä tulevasta, mutta siltä osin on todettava tylysti: ei niitä ole. Jedin paluu ei ole kuudes osa yhdeksänosaisesta sarjasta – kyllä se on tarinansa loppu. Luke Skywalkerista on tullut jedi, Anakin Skywalker on palannut viime hetkellä ja loppusuudelmakin saadaan, kun Leia ja Han tietävät viimein molemmat rakastavansa toisiaan. Vielä viimeisimmissäkin special editioneissa (äh!) Lucas antaa lopun juhlintamontaasissa ymmärtää koko galaktisen Imperiumin todellakin kaatuvan keisarinsa mukana. Vaikka huhuja mahdollisesta jatko-osatrilogiasta tietysti oli jollain tasolla olemassa heti vuodesta 1983 lähtien, se jatko, jonka toteutumisen puolesta katsojat pitivät peukkuja, oli ”se toinen trilogia”, joka tapahtuisi ennen tätä alkuperäistä ja jonka piti huhujen mukaan olevan nimeltään Clone Wars.

Sen avausosan valmistumiseen meni 16 vuotta, sen nimi ei ollut Clone Wars, eikä se ollut ihan kaikkien mieleen.

Aiemmat episodit, osa 2: Imperiumin vastaisku ja jatko-osien esikuva

Imperiumin vastaisku on jatko-osa, jollainen jokainen jatko-osa haluaisi olla ja jonka jokainen elokuvantekijä haluaisi tehdä. Mukaan lukien ne, jotka eivät koskaan tee jatko-osia.

Tottakai ensimmäinen Star Wars (1977) (josta kirjoitin tämän tekstisarjan ensimmäisen osan viikko sitten) oli jo jättimenestys. Se aloitti blockbusterien aikakauden ja käynnisti sen koneiston, jonka yhä konstikkaammiksi paisuvat myöhemmät ulokkeet tuottavat meille joulukuussa The Force Awakensin ja jo ensi vuonna seuraavan Star Wars -elokuvan, Rogue Onen. Mutta niitä tai mitään nykyisen mittakaavan mukaista sarjaan liitettävää ei olisi, jos alkuperäistä menestyselokuvaa olisi seurannut jatko-osa, joka olisi ollut samaa laatuluokkaa kuin vaikkapa toisena blockbusterien airueena pidettävän Tappajahain (1975) jatko-osat olivat.

(Vaihtoehtomaailma on tässä kohtaa jopa helppo kuvitella: Alan Dean Fosterin kirjoittama romaani Splinter of the Mind’s Eye (julk. 1978) eli suomeksi Mustan lordin paluu kun oli alunperin kirjoitettu halvalla kuvattavaksi jatko-osaksi siinä tilanteessa, jossa sarjaa ei voisi jatkaa edes ykkösosan budjetilla. Se ei olisi rakastettu klassikkoelokuva.)

esb_kiss

Luken, Leian, Hanin ja kumppanien seuraavaa seikkailua odotettiin aikanaan kolme vuotta. Tämä on Imperiumin vastaiskun ainoa kohtaus, jossa originaalitrio on yhdessä kuvassa.

Kun puhutaan edeltäjiensä veroisista tai, rohkeasti, niitä peräti paremmista jatko-osista, mainitaan yleensä muutamat samat nimikkeet. Useimmiten Kummisetä II, Terminator 2, ehkä Aliens. Viime vuosina joukkoon ovat tunkeneet Toy Storyn kakkos- ja kolmososat sekä The Dark Knight. Nämä ovat kaikki kelpo ehdokkaita. Mutta rohkenen väittää niiden kaikkien vapisevan, jos niitä verrataan Imperiumin vastaiskuun, sillä se onnistuu noita mahdottomammassa tehtävässä.

Kaikki edellä mainitut elokuvat nimittäin ovat jatko-osia elokuville, jotka ovat itsessään täydellisiä kokonaisuuksia – elokuvia, joiden tarinat eivät välttämättä olisi kaivanneet jatko-osaa. Tällöin jatko-osan täytyy onnistuakseen yksinkertaisesti kertoa toinen ensiluokkainen tarina ensimmäisen jatkoksi. (Mikä ei tietenkään oikeasti ole lainkaan yksinkertaista.)

Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980) sen sijaan jatkaa tarinaa, joka jäi edellisellä kerralla täysin kesken – ja jota lukemattomat sen katsojat saattoivat jatkaa mielikuvituksessaan tai pihaleikeissään. Ei riittänyt, että jatko olisi ollut omillaan hyvä: sen täytyi tuntua siltä, kuin sen käsikirjoitus olisi ollut pöytälaatikossa valmiina edellistä tehdessä (mitä se ei todellakaan ollut). Tämä sarjoittaisen elokuvakerronnan tyyli on yleistynyt 2000-luvulla, mutta edelleen sen lopputulokset ovat sittenkin useammin olleet Matrixin kuin Star Warsin tasoa. Imperiumin vastaisku onnistui paitsi lunastamaan odotukset, myös ylittämään ne. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kertovan oman, paremman jatko-osaideansa alkuperäiselle Star Warsille? En minäkään.

esb_Hoth

Hothin taistelu on sarjan suorin sotakohtaus – jos sodalla tarkoitetaan sellaista sotaa, jota oikeissa sotaelokuvissa käydään. Ruumiita toki tuli enemmän Kuolontähtien räjähtäessä.

Alkuperäisen Tähtien sodan menestyksen salaisuus oli satumaisen seikkailun siirtäminen mielikuvituksekkaaseen avaruusmiljööseen. Imperiumin vastaisku kasvattaa sadun mytologiaksi – ja kutistaa samalla edeltäjänsä osaksi sitä. Satumaiset elementit muuttuvat osaksi suurta myyttistä tarinaa samaan tapaan kuin käy, jos vaikkapa kerrotaan yksittäinen kertomus ukkosenjumala Thorin (ei sen Marvel-version) vierailusta ihmisten kylässä verrattuna siihen, että puhutaan koko norjalaisesta Valhalla-mytologiasta. Käy niin, että sarjan kokonaisuutta katsoen A New Hope onkin enää pelkkä satu.

Kyse ei ole vain siitä, että Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä synkempi ja syvällisempi, kuten elokuvaa yleensä luonnehditaan. Niitä se kyllä on, ja juuri näitä piirteitä Imperiumin vastaiskun jälkeen tehdyissä jatko-osissa usein tavoitellaan – yleensä jopa molemmat, ellei Imperiumi nimeltä, ääneen haastatteluissa lausuen. Kyse on myös siitä, että se on itse asiassa myös pienimuotoinen hahmotutkielma ja se osa tarinaa, jossa suuri draama ei tapahdu taistelun lomassa.

Synkkyyden elokuvaan värittää merkittäviltä osin sen täysin poikkeuksellinen rakenne, joka jo sinällään varmistaa elokuvan paikan satunnaisemmankin katsojan mielessä. Imperiumin vastaiskuhan alkaa sankarien häviöllä, ja jatkuu sitten lähes koko kestonsa alakyntisenä takaa-ajona. Kun pakomatka viimein pysähtyy kaasuplaneetta Bespinin Pilvikaupunkiin, edessä on jälleen nöyryyttävä epäonnistuminen. Harvassa ylipäätään ovat koko perheen Hollywood-seikkailut, joissa sankarit ovat näin huonossa jamassa koko elokuvan ajan, mutta vielä harvinaisempia ovat tarinat, joiden loppukaan ei ole voiton tapainenkaan. Sankarit ovat menettäneet yhden joukostaan (plus yhden käden) ja pakenevat henkisesti ja fyysisesti nujerrettuina, hädin tuskin yhtenä kappaleena. Loppufanfaarin soidessa edellisosan lopun iloinen juhla on muisto vain. Tämän puolen Imperiumin nerokkuudesta kiteytti hienosti suuri Star Wars -fani Kevin Smith esikoiselokuvassaan Clerks (1994, kauan ennen prequeleja):

”Which did you like better? Jedi or The Empire Strikes Back?”

Empire.”

”Blasphemy.”

”Empire had the better ending. I mean, Luke gets his hand cut off, finds out Vader’s his father, Han gets frozen and taken away by Boba Fett. It ends on such a down note. I mean, that’s what life is, a series of down endings. All Jedi had was a bunch of Muppets.”

Siihen, mitä Jedin paluussa on, palaan tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa, mutta lainauksen myötä on tartuttava synkkyyskorin syvimpään mustaan. Se, että Darth Vader on Luke Skywalkerin isä, on nykykatsojalle täysin ilmeistä, mutta vuonna 1980 sen on täytynyt yllättää kaikki. Käänteen shokkiarvo tietysti tajuttiin jo tuolloin: kohtaushan kuvattiin siten, että David Prowsen repliikki kuului ”No, Obi-Wan killed your father”, ja vain Mark Hamill oli hetkeä aiemmin kuullut, mitä päälle dubataan. Hamillin tuska ja epätietoisuus hänen uransa tärkeimmässä kohtauksessaan on siis aitoa, ja sen sai jakaa katsoja: mitä, miten, täh? Kyseessä on liioittelematta kaiken elokuvan kaikkien aikojen twist-loppu: kohtaus, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon ja suorastaan huutaa lisäselitystä, mutta ei sittenkään (kuten Vader Lukelle sanoo) tunnu absurdilta, päälleliimatulta tai teennäiseltä. Tutkiessamme tunteitamme tiedämme sen todeksi, vaikka emme tahtoisi uskoa, tai ymmärtäisi miten. En tiedä, onko yhdenkään uuden ihmisen enää mahdollista nähdä Star Wars -elokuvia ensimmäistä kertaa tietämättä Vaderin henkilöllisyyttä, mutta on suuri sääli, että kronologista järjestystä vaatiessaan George Lucas halusi viedä katsojilta tämän kokemuksen mahdollisuudenkin.

esb_vader

Kakkossijalle on monta ehdokasta, mutta tämä on Star Wars -elokuvien ylivoimainen ykköskohtaus.

Jos Imperiumin vastaisku kääntää mielikuvamme pahiksesta ympäri, on poikkeuksellista myös se, miten elokuva kohtelee edellisen osan keskushenkilöä Luke Skywalkeria. Kun elokuva on noin puolen tunnin kohdalla, Hothin tasangoilla, hoitanut suurimman toimintakohtauksensa alta pois (tehkääpä perässä tuokin, supersankarileffat!), se hajauttaa päähenkilönsä koko loppuajaksi kahteen leiriin. Ja siinä missä Leia ja Han pakenevat ylivoimaista Imperiumia ikään kuin realistisempana tulkintana siitä, mikä vielä edellisosassa kävi rempseästi Kuolemantähden käytävillä juoksennellen, Luken polku vie retriittiin pohtimaan sisäistä Voimaansa ja sen käyttämisen tuomaa vastuuta. Muistattehan, että vielä edellisosassa Voima lähinnä vain mainittiin ”galaksia sitovana energiakenttänä”, ja sitä käytettiin vielä kepeänä taikuutena, Obi-Wanin hämätessä heikkomielisiä stormtroopereita.

Jos Imperiumin vastaisku muutenkin on liki käsittämättömän rohkea seikkailuelokuva, tässä se on suorastaan uhkarohkea. Päähenkilö tosiaankin jää suureksi osaksi elokuvaa suolle vastanäyttelijänään vain nukkehahmo. Muutenkin filmi väistelee huolellisesti helppoa tietä edellisosan kohtausten toistamisesta astetta suurempana (jälleen yksi oppi, jota seuraajat eivät ole huomanneet), mutta Luke-Yoda -asetelma on kutakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä olisi voinut ykkösosan perusteella odottaa katsojien haluavan kakkoselta. Silti nuo kohtaukset kuuluvat koko sarjan rakastetuimpiin. ”Tee, tai älä tee, yrittämistä ei ole”, on tunnetuimpia Star Wars -repliikkejä, ja koko elokuva on rakennettu samaa oppia noudattaen.

esb_yoda

Jedimestari Yoda, Imperiumin vastaiskun tärkein uusi hahmo, lie aika hyvä opettaja, koska sikäli ajallisesti lyhyeen Luken jedikoulutus elokuvan sisällä tuntuu jäävän.

Juuri Imperiumin vastaiskun kohdalla ei myöskään sovi unohtaa rakentajien merkitystä. Elokuvan onnistuneisuus ei tietenkään ole suoraa seurausta siitä, että se on kuudesta ensimmäisestä Star Wars -elokuvasta vähiten Lucas-johtoisesti syntynyt. Mutta Irvin Kershnerin ohjaustyön sekä Lawrence Kasdanin käsikirjoituksen merkitystä ei voi korostaa liikaakaan. Kasdania sopii kiittää etenkin sankarien kirjoittamista ihmisiksi. Siinä missä ensimmäisen Tähtien sodan repliikit ovat legendaarisia yksittäisinä lauseina (”I find your lack of faith disturbing”), Imperiumin vastaiskun repliikit ovat aitoa dialogia, josta kuuluisin esimerkki on tosin kuvauksissa improvisoitu ”I love you” – ”I know” -hyvästely. Kershnerin vaikutus taas näkyy tunnelman lisäksi elokuvassa yllättävänkin paljon myös visuaalisesti: kiinnittäkääpä huomiota vaikkapa nopeisiin leikkauksiin Luken saapuessa Pilvikaupunkiin tai majesteettisen teräviin linjoihin kaikissa Vaderin hallitsemissa tiloissa. Lucasin tyyli oli toisenlainen: ei vielä vuonna 1980 välttämättä huonompi, mutta juuri tunnelmalliseen keskimmäiseen episodiin Kershner oli loistava valinta.

Imperiumin vastaisku on useimpien Star Wars -fanien suosikkiepisodi, ja sellaisena sen asema tuskin on uhattuna joulukuussakaan. Tiukkalinjaisimpien mielestä se ei ole vain sarjan huippukohta, vaan että peräti kaikki sitä seurannut on ollut emotionaalisesti ja sisällöllis-laadullisesti pelkkää alasajoa. Myös satunnaiselle katsojalle, samoin kuin lapsellisten avaruussotien vihaajalle, se on se todennäköisin suosikki: elokuva, jossa on ”muita enemmän”. Se on elokuva, joka teki Star Warsista yhden menestyselokuvan sijaan rakastetun sarjan, ja siten minun on itse asiassa lopetettava tämä kirjoitus lähes samoin kuin edellinen: ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään blogia ei olisi.