Yhdeksän vuotta sitten ensi-iltansa saaneen elokuvan Rogue One: A Star Wars Story keskellä Cassian Andor tiuskaisee Jyn Ersolle: ”Suddenly the rebellion is real to you.”

Lause tulee turhautuneena parahduksena, ja se on hyvin ymmärrettävä. Jyn Erso on tuossa hetkessä juuri äsken, isänsä kuoleman todistettuaan, löytänyt kutsumuksensa taistella Imperiumia vastaan. Vain vähän aiemmin elokuvassa hän on sanonut, ettei Imperiumin lippu galaksin yllä ole hänestä ongelma, ”jos ei katso ylös”. Cassian Andor taas on kapinaliitolle omistautunut supervakooja, joka jatkaa tiuskaisuaan näin: ”Some of us live it. I’ve been in this fight since I was six years old. You’re not the only one who lost everything. Some of us just decided to do something about it.”

Hetki on voimakas, ja se jäi mieleen jo aikanaan. Mutta tuolloin sen lausui yksi uusi hahmo toiselle, sillä sekä Cassian että Jyn esiteltiin katsojalle vasta juuri tuossa elokuvassa. Lisäksi katsojan ajassa reilun tunnin kuluttua – spoileri yhdeksän vuotta vanhaan elokuvaan – molemmat hahmot olivat jo kuolleet ja elokuva oli päättynyt. Aivan syvältä nuo sanat eivät siksi alkuperäisessä ympäristössään koskettaneet, ja siinähän koko tuon tarinan silloin piti olla. ”There will be no Rogue Two”, sanottiin elokuvan pressikiertueella naureskellen.

Mutta voi pojat ja tytöt, kuinka näkökulmat voivatkaan muuttua.

Tämä kirjoitus on niin sanotusti päällimmäinen ottoni ja toisaalta eräänlainen arviokirjoitukseni Andorin toisesta tuotantokaudesta ja samalla koko sarjasta. Kirjoitus ei ole aivan lyhyt ja se spoilaa koko Andor-sarjaa.

Andor ei ole ainoastaan tähänastisen historian paras Star Wars -sarja, vaikka sitä se myös on. Monien mielestä se on myös parasta mitä koko franchisessa on ns. Disney-aikana ylipäätään nähty, ja saattaa se sitäkin tosiaan olla, mutta kovin voimakkaasti en omasta puolestani viitsisi tehdä niin kattavaa kokonaisjärjestystä, koska minusta, kuten viimeksi tästä aiheesta kirjoitin, jo elokuvien ja sarjojen vertailu keskenään on vähän tyhmää, ja vaikkapa sarjakuvien tai pelien kulttuurikokemusten vertailu elokuviin vielä tarpeettomampaa. Joka tapauksessa tärkeintä on ymmärtää, että Andor on poikkeuksellisen hieno sarja ihan millä tahansa mittapuulla ja merkkiteos Star Wars -franchisen koko pian-50-vuotisessa historiassa.

Andor on sarja, joka tekee Cassian Andorin Rogue One -tiuskaisun lihaksi: sarja, joka saa kapinan tuntumaan todelta. Ja kuten olen aiemmin sanonut, en toivo kaiken Star Warsin muuttumista Andorin kaltaiseksi, mutta olen valtavan tyytyväinen, että saimme tällaisen Star Warsin, jollaista en ainakaan minä ennen tätä osannut odottaakaan.

Andorin jälkeen katsottuna Rogue One, joka siis seuraa sitä välittömästi saagan sisäisessä kronologiassa, näyttää uudenlaiselta. Mutta ei ole liioiteltua ajatella, että se onnistuu uudellenvalottamaan aivan koko Star Wars -sarjaa, ja että uudenlaiselta näyttää jopa Rogue Onea välittömästi seuraava teos, Star Wars Episodi IV.

Alkuperäinen Star Wars (jolla alunperin ei edes ollut episodinumeroa ja joka suomeksi tunnettiin aikanaan nimellä Tähtien sota) on tietenkin edelleen se sama tuttu tarina Luke Skywalkerin sankarin matkan ensimmäisestä vaiheesta, ja sellaisena sen voi tietenkin edelleen katsoa. Elokuvan puolivälissä Imperiumin Kuolemantähti räjäyttää kokonaisen planeetan rauhaa rakastavine asukkaineen, ja silti tarinasta on tullut käytännössä moderni lähes koko perheen klassikkosatu, eikä siinä sinänsä mitään väärää ole, koska se on moderni satu (eikä tieteiskertomus), koska se on George Lucasin valitsema tyylilaji ja koska sellaisena elokuvasta on oikeutetusti tullut maailmanlaajuisesti rakastettu klassikko.

Mutta Andorin jälkeen senkin kaiken voi halutessaan nähdä uudessa valossa.

Miksi takapajuisen Tatooinen Luke Skywalker omien sanojensakin mukaan itsestään selvästi ”vihaa” Imperiumia, vaikkei sen valta juuri hänen kotinurkilleen ulotu? Koska Imperiumi murhasi ghormanilaiset ja voi tehdä sen koska tahansa kenelle tahansa (ja tekeekin, ihan kohta tuon jälkeen, Luken omille kasvattivanhemmillekin).

Millainen käännekohta Imperiumin sortovallassa itse asiassa on hetki, jona Kuolemantähden täysi tulivoima paljastuu galaksille, jonka on keisarin suuunnitelmien mukaan määrä tästä lähtien pysyä kurissa tuota taisteluasemaa peläten? Totaalinen, sillä vaikka tarina tapahtuu scifi-teemaisessa satumaailmassa, sen fiktiivisille asukkaille kuolema on yhtä todellinen kuin meille, ja kokonaisia planeettoja tuhoava ase on todella käsittämättömän hirmuinen ajatus.

Mitä Kapinaliitolla on pelissä, kun Kuolemantähti lähestyy sen tukikohtaa ja sen puolustuksena tuhoa vastaan ovat vain pienet hävittäjälaivueet ja pieni toivo? Kaikki. Kaikki.

Ja miten merkittävä käännekohta galaktisessa sisällissodassa toisaalta onkaan se, että tyhjästä paikalle ilmestynyt tuntematon maalaispoika Luke Skywalker onnistuu pelastamaan Leia Organan kauhealta Kuolemantähdeltä ja räjäyttämään sen kappaleiksi lähes mahdottomana pidetyllä täysosumalla? Sen jälkeen, kun kapina on vain lyhyen ajan sisällä menettänyt Luthen Raelin, Saw Gerreran, Cassian Andorin, Bail Organan ja kirjaimellisesti koko Alderaanin planeetan? Se, se totisesti on uusi toivo.

Andorin päähenkilöt tekevät pohjimmiltaan saman valinnan kuin Luke Skywalker: pahaa vastaan on noustava taisteluun.

Mutta heidän tiensä ei ole satumainen, sillä Andorin tyylilaji on toinen. Andor on enemmän ”oikeaa” scifiä kuin Star Wars juuri koskaan, mutta vielä sitäkin enemmän Andor on poliittinen trilleri, joka näyttää mitä ihmisille tapahtuu totalitaristisessa diktatuurissa.

Cassian Andor (Diego Luna) ei ole taistellut Imperiumia vastaan kuusivuotiaasta asti, mutta olin väärässä, kun ensimmäistä kautta katsoessani luulin sarjan luojan ja pääkäsikirjoittajan Tony Gilroyn päättäneen unohtaa tämän repliikin. Pikkuisen tuota repliikkiä ehkä Rogue Onen käsikirjoituksen merkityksestään retconnattiinkin, mutta kiinnostavampaan suuntaan. Andor näyttää, että sen päähenkilö Cassian todella on käynyt taisteluaan kuusivuotiaasta asti. Sen kohde ei ole kaiken aikaa ollut Imperiumi, mutta se on aina ollut ”se joku”, joka haluaisi meitä alistaa.

Cassian Andor on vereslihaisen aidosti kuka-tahansa-meistä. Hän on tavallinen ihminen olosuhteissa, jotka eivät avaruudellisista miljöistä huolimatta itse asiassa ole kovin epätavallisia. Cassian haluaisi pysyä elossa ja etäällä ikävyyksistä, mutta häntä ajaa niitä kohti hyvin voimakas tunne siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärin.

Hän etsii pakkomielteisesti lapsuudessaan kadottamaansa siskoaan, jota ei koskaan löydä. Hän menettää sarjan aikana kuolemalle kasvattiäitinsä, parhaan ystävänsä ja monia taistelutovereitaan. Rakastamaansa Bix Kaleenia hän ei menetä, mutta Bix menettää hänet, eikä Cassian koskaan tapaa lastaan. Cassian valitsee taistelun ja antaa kapinalle kaikkensa, vaikka ei edes haluaisi, koska millään muulla tavalla hän ei voi elää.

Siinä missä Cassianin haaveissa taistelun takana siintää aina elämä, Luthen Raelilla (Stellan Skarsgård) ei ole minkäänlaisia kuvitelmia siitä, että hän olisi mukana voitonjuhlissa. Hän on tehnyt mielestään auringottoman tilan, ja vannonut polttavansa oman elämänsä tuhkaksi saadakseen auringon nousemaan hänen jälkeensä tuleville.

Luthen on itsevarma ja egoisti, mutta minusta tuntuu mahdolliselta, että hän ei aidosti edes usko lopullisen voiton mahdollisuuteen: voisiko kokonainen Imperiumi todella kukistua edes hänen terävän älynsä pistämänä? Silti hän uskoo vimmatusti siihen, että hänellä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin yrittää.

Vuosien salaliitot ovat tehneet hänestä niin vainoharhaisen, että pyöritettyään puoli Kapinaliittoa liikkeelle hän ei pysty luottamaan toisiin tai ainakaan ottamaan paikkaa heidän liitossaan, joka jo nimensä perusteella edellyttäisi luottamusta ja kompromisseja. Yksin hän sen sijaan kykenee kylmän matemaattisesti laskemaan, kenen siihenastisen liittolaisen on milloinkin annettava kuolla tai kenet on suorastaan murhattava, aina suuremman edun nimissä tai useampien kuolemien välttämiseksi. (Tosin, yksin hän ei todellisuudessa ole, sillä toinen tuotantokausi näyttää, ettei Luthen Raelia tai hänen kapinaansa edes olisi ilman Kleya Markia, joka itse asiassa saattaa olla kaksikosta se varsinainen Axis.)

Cassian oppii sarjan aikana Luthenilta paljon, vaikka ei koveta itseään yhtä ankaraksi. Kaiken kovuutensa alla myös Luthen silti edelleen yrittää ymmärtää muiden suhteellista pehmeyttä ja kokee kovettavansa itsensä heidän puolestaan, sillä kuten Skarsgård eräässä sarjan making of -dokkareista sanoo: Luthenilla täytyy olla kyky empatiaan, sillä syy kapinoida on empatia. Luthen ei ole mukava ihminen, mutta hänkin on sankari. Tai kuten eräässä toisessa Star Wars -yhteydessä aikanaan paljon vähemmin perustein sanottiin: ”there are heroes on both sides, evil is everywhere”.

(Tunnetun sanonnan mukaan yhden vapaustaistelija on toisen terroristi, ja joku varmasti vielä kirjoittaa yliopistotason tutkielman siitä, kuinka Andorin eri hahmot tälle harmaalle viivalle sarjan aikana asettuvat.)

Andorissa on lukemattomia hahmoja, jotka ansaitsisivat omat pitkät ylistyksensä. Cassianin ja Luthenin sekä edellä jo mainittujen Bix Caleenin (Adria Arjona) ja Kleya Markin (Elizabeth Dulau) lisäksi heistä päällimmäisiä ovat senaattori Mon Mothma (Genevieve O’Reilly), kaikessa kapinallinen Vel Sartha (Faye Marsay), hänen vielä asiassaan vannoutuneempi rakkaansa Cinta Kaz (Varada Sethu), korkeimman tason vakooja Lonni Jung (Robert Emms), unohtamatta Imperiumin puolen edustajia vannoutunutta fasistia Dedra Meeroa (Denise Gough) ja järjestyksen miestä Syril Karnia (Kyle Soller).

Kaikki he, ja itse asiassa kaikki sarjan sivuhahmotkin Ferrixin kaupunkilaisista Ghormanin vastarintaliikkeeseen ja moniin vielä ohimenevämmin kohdattuihin kaukaisen galaksin taviksiin tuntuvat eläviltä, ja he kaikki ovat Imperiumin sorron uhreja.

Ehkä kaikkein rohkeimmillaan ja taitavimmillaan Andor on ymmärtäessään ja näyttäessään – kotioloja myöten – että sellaisia tosiaan ovat myös ”pahikset” Dedra ja Syril, joista toisen Imperiumin koneisto on kasvattanut orpolapsesta fasistiksi ja toista taas ajavat eteenpäin kotikasvatuksesta kumpuava halu menestyä ja silkka naiivi usko järjestysvallan oikeamielisyyteen. Andor on täynnä ihmissuhdekuvauksia, jotka kuuluvat Star Wars -sarjan onnistuneimpiin, kauneimpiin tai kiehtovimpiin, ja Cassianin ja Bixin, Luthenin ja Kleyan sekä Velin ja Cintan lisäksi niihin kuuluu ehdottomasti myös Dedran ja Syrilin monensuuntaisen hyväksikäytön ja riippuvuuden sävyttämä liitto.

Andor näyttää viiltävän tarkasti, kuinka totalitaristisen diktatuurin ikeessä eläminen jättää jälkensä jokaiseen. ”Everyone has their own rebellion”, sanoo Vel ykköskaudella, ja niin sarjassa todella on: jokaisella kapinaan nousevalla on omat syynsä siihen, ja useimmat heistä joutuvat maksamaan valinnastaan korkean hinnan.

Vaikka sarja on nimetty Cassianin mukaan, Andor on itse asiassa ensemble-show, jonka pointti on juuri tämä: vaikka ihmisille on luonnollista painaa päänsä alas ja pyrkiä vain selviytymään, he eivät ole se alamaisten massa, jollaisena diktatuurin johto kansansa näkee. Jokainen heistä selviytyy päivästä toiseen omilla tavoillaan, omien mahdollisuuksiensa rajoissa, ja jossain kohdassa vastaan tulee rajoja, jolloin joidenkin heistä päät nousevat.

Andor ei kerro ensisijaisesti siitä, kuinka juuri Cassian Andorista kasvaa kapinallissankari. Itse asiassa monet sarjan käänteet eivät lainkaan liity Cassianiin, ja kuvassa ollessaankin Cassian usein pikemminkin reagoi eteensä tuleviin tilanteisiin kuin ajaisi tarinaa. Andor kertoo sen joukkovoiman synnystä, jota ylipäätään voidaan kutsua kapinaksi tai vallankumoukseksi. Luthenin agenttien koodilause ”I have friends everywhere” sisältää toivoa antavan viestin: sen lausuja ja kuulija eivät ole yksin, vaan osa kasvavaa joukkoa.

Tämä kaikki on erittäin innostavaa televisiota, ja tärkeä osa sitä, miksi Andor saattaa hyvinkin olla Star Wars -sarjoista se, jota sopii parhaiten suositella niillekin, jotka eivät tästä franchisesta muuten edes välitä. Miksei monille kelpaisikin kauttaaltaan äärimmäisen terävästi kirjoitettu, vivahteikkaasti näytelty, mielikuvituksekkaasti kuviteltu ja viimeistä lavastuksen proppia myöten upeasti toteutettu scifijännäri? Vieläpä sellainen, joka ei vaadi katsojaltaan auetakseen Star Warsin pitkää oppimäärää!

(Mitä muuten tulee tuohon jännäriyteen, Andor oli ainakin itselleni kaiken muun lisäksi kaikkien aikojen jännittävintä Star Warsia: sellaista, jota katsotaan sohvan laidalle huonoon asentoon jähmettyneenä kuten vaikkapa Breaking Badin jännimpiä kohtia aikanaan.)

Mutta aivan riemastuttavan huikeaa on, että tuoreudestaan huolimatta Andorin näkökulma on myös aivan perusjuurillaan Star Warsia.

Myös juuri tästä oli kyse, kun George Lucas kuvitteli 1970-luvulla satunsa päähenkilöksi maalaispojan, salakuljettajan ja pari hupaisaa droidia. Kyse oli siitä, että kenestä tahansa voi tulla sankareita, jotka pelastavat prinsessan ja löytävät sisältään voimia, joita he eivät tienneet siellä olevansakaan. Alkuperäiselokuvan romaaniversion alkusanoissa tämä tiivistettiin rakastamakseni sutkaukseksi: ”They were at the wrong place at the wrong time. Naturally they became heroes.”

Kasvuikäiset leikkikentillä kautta maailman tekivät kepeistä valomiekkoja ja kiipeilytelineistä avaruusaluksia, ja ottivat sanoman omakseen. (Eivätkä piitanneet edes siitä, että Lucas tavallaan vesitti tätä voimauttavaa ydinajatustaan myöhemmissä elokuvissa muuttamalla Voiman harvojen valittujen verenperinnöksi.)

Andorissa kukaan ei käytä valomiekkaa, eivätkä Andorin sankarit pelasta prinsessaa, eivät edes Cassianin kadonnutta siskoa. (Voimme tosin jäädä jossittelemaan, olisiko siskojuoneen kenties palattu, jos sarjaa olisi tehty aluksi suunnitellut viisi tuotantokautta ja jaksoja ollut siis käytössä enemmän, sillä Star Wars -tarinoissa maininta kadonneesta perheenjäsenestä on yleensä aivan varmuudella laukaistava Tsehovin ase, mutta voi myös olla, että Tony Gilroy olisi joka tapauksessa väistänyt tämänkin troopin – hän itse sanoo, että siskon puuttuminen oli Cassianin tarinassa tärkeämpää kuin olisi ollut siskon löytyminen.)

Mutta joka tapauksessa myös Andorin sankarit, tai ehkä erityisesti juuri Andorin sankarit, ovat siis kuin keitä tahansa meistä: todentuntuisia, inhimillisiä ja samastuttavia. Ja vaikka he joutuvat tekemään kapinan puolesta kauheita tekoja, he kyllä tekevät myös niitä hyviä. Kun Cassian pelastaa Mon Mothman ja myöhemmin Kleyan Coruscantista (tai kun hän vielä myöhemmin auttaa Jyn Ersoa Rogue Onessa), hän kyllä tavallaan vertauskuvallisesti pelastaa siskonsa tai ystävänsä Brasson, joita ei voinut pelastaa.

Sitäkään en malta olla sanomatta, että vaikka Andor näyttää Imperiumin otteet julmempina ja galaksissa elämisen synkempänä kuin Star Warsissa koskaan ennen, myös tämä näkökulma diktatuureihin ja niiden vallanpitäjien kansalaisiaan kohtaan toteuttamaan sortoon on itse asiassa varsin lucasmainen, vaikka se ei välttämättä muistutakaan juuri sitä tapaa, joka näkyy pinnalla George Lucasin tunnetuimmissa elokuvissa.

Narkina 5:n vankila muistuttaa visuaalisestikin Lucasin esikoiselokuvaa THX-1138 vuodelta 1971, mutta myös sen elokuvan teemat kontrollista ja vapaudesta, kontrolloijista ja yksilöistä ovat erittäin lähellä Andoria. Nuori Lucas aloitti uransa poliittisen ja toisaalta suorastaan abstraktin taide-elokuvan tekijänä, ja vaikka hänestä tuli Star Warsinsa menestyksen myötä ammattiviihdyttäjä, hän ei koskaan omassa päässään luopunut rooleistaan independent-auteurina ja ikuisena kapinallisena. Silloin tällöin hänen poliittiset ajatuksensa pulpahtelivat elokuviinkin, kuten silloin, kun hän kansoitti Jedin paluussa Endorin kuun lapsiystävällisen nallekarhuisilla ewokeilla, jotka kuitenkin toivat tarkoituksella mieleen Vietkongin sissit.

Erityisesti se on hyvä muistaa, että Lucasin Star Warsin taaimmainen pääpahis, keisari Palpatine, ei ole pelkästään versio Flash Gordon -tarinoiden pahasta keisari Mingistä, vaan Lucas sekoitti mukaan jo 1970-luvulla, ja etenkin myöhemmin prequeleissa, Richard Nixonin presidenttikauden tuottamat ajatuksensa siitä, kuinka demokratia voi itse luopua olemasta demokratia ja ryhtyä diktatuuriksi.

Nämä ajatukset taas tuntuvat valitettavasti tänä päivänä yhä vain ajankohtaisemmilta muun muassa Vladimir Putinin Venäjällä ja Donald Trumpin Yhdysvalloissa. ”The death of truth is the ultimate victory of evil”, sanoo Mon Mothma Andorin toisella tuotantokaudellaan puhuessaan ”heidän itsensä luomastaan hirviöstä” Palpatinesta senaatille Ghormanin verilöylyn jälkeen, ja tuskin olen ainoa, joka katselee ympärilleen.

Andor ei ole ensisijaisesti poliittinen allegoria nykyajasta, pikemminkin se puhuu kaikille historiallisille ja kuvitteellisille diktatuureille ja niitä vastaan nouseville kapinaliikkeille yhteisistä asioista, mutta tämäkin viesti siellä on, koska meidänkin ajallemme sillä viestillä on paljon sanottavaa.

Ennen kuin yritän kääriä nämä ylistykseni kasaan, palaan vielä yhteen määritelmään, joka Andorin ympärillä pyörii: realismiin.

Andor tuntuu Star Warsiksi realistiselta, mutta sen realismi – suomeksi käännössana aitous on parempi sanavalinta – ei tietenkään tarkoita kaurismäkeläistä kyökkidraamaa (vaikka siinä varmasti vietetään enemmän aikaa keittiöissä kuin Star Warsissa koskaan ennen!). Mutta ei se myöskään tarkoita sitä, että Tony Gilroy olisi tehnyt Andorista realistisen vakoojajännärin, jonka hän olisi ikään kuin vain vastentahtoisesti sijoittanut maapallon sijaan kaukaiseen galaksiin.

Andorissa lennetään TIE-hävittäjällä, juonitaan Coruscantin saleissa, räjäytetään pari pommia Naboolla (tosin alleviivaamatta planeettaa tekstiplanssilla), perustetaan Star Wars -lokaatioista kaikkein ikonisimpiin kuuluva kapinallistukikohta Yavinin neljännelle kuulle ja kerrotaan kertomattomat tarinat itsensä Mon Mothman elämästä tähänastisten franchisen palikoiden ulkopuolelta. Andor on aivan kauttaaltaan täyttä Star Warsia ja se ehdottomasti tuntuu koko ajan tapahtuvan juuri siinä tutussa ja rakastetussa kaukaisessa galaksissa – mutta tällä kertaa se galaksi vain tuntuu aidommalta kuin koskaan.

Kaikki Andorissa tuntuu todelliselta, koska sen kuvaamat ihmiset tuntuvat todellisilta, mutta myös koska sen tapahtumapaikat tuntuvat paikoilta, joissa oikeasti eletään.

Tämäkin on lucasmainen ajatus: Star Warsin erityispiirteisiin vuonna 1977 kuului, että sen kuvaama galaksi oli ”käytetty”, eivätkä sen avaruusalukset kiillelleet puhtaina kuten tuon ajan scifissä oli tapana. Mutta Andor vie tämänkin pidemmälle kuin Lucas tai hänen seuraajansa tätä ennen: näyttämällä ihmisten elintiloja keittiöistä kylpy- ja makuuhuoneisiin ja oikeiden ihmisyhteisöjen ruohonjuuritason elementtejä ruokakaupoista kahviloihin. Tämä oli minusta aivan keskeisiä ongelmia jatko-osatrilogiassa: sen lokaatiot eivät tuntuneet oikeilta eivätkä myöskään näyttäneet mitään uutta verrattuna sarjassa aiemmin nähtyyn, vain samoja tuttuja aavikoita, tukikohtia ja alienien baareja.

Andorissa jokainen taustalla kulkevakin hahmo näyttää siltä kuin he olisivat oikeasti menossa jonnekin tai tekemässä jotakin – ja juuri näiden tavallisten ihmisten (tai alienien) elämään Imperiumin sorto kohdistuu. Andor on erinomainen todistekappale siitä, että elokuva (tai sarja) on kokonaisuuksien taidetta, jossa ei ole kyse vain juonesta tai päähenkilöistä, vaan tarinaa kertovat myös vaikkapa Ghormanin kansan kankaat, hämähäkit, leivokset, arkkitehtuuri, kansallislaulu ja kieli. Star Warsissa kaikki kuvassa nähtävä tapaa yleensäkin olla jonkun huolella suunnittelemaa, mutta aina nämä yksityiskohdat eivät yhtä hienosti muodosta osiaan suurempaa summaa.

Lopuksi Andor päättyy toivoon.

Viimeisen jakson lopun montaasi näyttää meille Cassianin lähtemässä tehtävälle, jolla hänet Rogue Onen alussa tapaamme tai aikanaan tapasimme. Näemme myös muut eloonjääneet hahmot siellä missä he lopussa ovat, useimmat yhdessä Yavinilla, ja lopuksi näemme Bixin toisaalla turvassa, kantamassa Cassianin lasta.

Jos katsoja ei tietäisi, miten sarjan nimihenkilön tarina tästä jatkuu ja päättyy, hän voisi ajatella, että tästä kuuluisi seurata kolmannen tuotantokauden, ja lopulta vielä onnellisen lopun. Olisi itse asiassa hauska tietää, miten sarjan lopun tulkitsisi katsoja, joka ei olisi nähnyt Rogue Onea, mutta toisaalta, hänkin kai todennäköisesti katsoisi sen heti perään (aion vielä kirjoittaa tästä erikseen).

Andorin loppu on siis traaginen, jopa onneton, mutta se ei tunnu katkeralta eikä lohduttomalta, vaan sen sijaan kauniilta. Se, että sarja onnistuu päättymään toiveikkaaseen nuottiin on Tony Gilroyn viimeinen mestarin silaus ja samalla yhdistelmä Star Warsille perityypillistä aikatasojen leikkiä.

Me tiedämme, että Cassian ja Bix eivät enää tapaa, ja että Cassianin tehtävä Kafrenen renkaalla johtaa Rogue Oneen, Kuolemantähden suunnitelmien sieppaamiseen ja hänen kuolemaansa Jyn Erson kanssa Scafirilla. Mutta toisaalta me tiedämme myös, että se ei myöskään ole loppu, vaan että tämä puolestaan johtaa Luke Skywalkerin seikkailun alkuun ja Kuolemantähden tuhoon.

Vaikka Imperiumin hirmuvallan kukistumiseen on tuostakin hetkestä vielä aikaa, kuvainnollisesti jo Yavinin taistelun loppuräjähdys – Star Wars -tarinoiden aikajanan vuosi nolla – on se auringonnousu, jota Cassian ja Luthen eivät näe, mutta jonka Cassianin ja Bixin lapsi näkee.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että yhtenä Andorin avainlauseista voi pitää keskellä Ghormanin verilöylyä kuultavaa Cassianin ainoaa repliikkiä Syril Karnille, jotka ovat myös viimeiset sanat, jonka Syril kuulee: ”Who are you?”

Tuolla viimeisellä hetkellään Syril ymmärtää, että vaikka Cassian oli hänelle monien vuosien ajan pakkomielle kuin Jean Valjean tarkastaja Javertille ikään, Cassian ei koskaan edes tiennyt hänen olemassaolostaan. Samalla Syril ehtii lyhyen hetken ajan alkaa ymmärtää, ettei itse ehkä tiedä, kuka hän on ollut ja minkä puolesta elämänsä elänyt, kun hän on tehnyt sen Imperiumin kuriin ja järjestykseen uskoen.

Cassian sen sijaan on koko tarinan ajan pyrkinyt pysymään piilossa ja olemaan Imperiumille ei-kukaan, mutta hän itse on oikein hyvin tiennyt, kuka hän on ollut, minkä puolesta toiminut ja mitä sen eteen uhrannut. Hän tietää, sillä hän on tehnyt valinnan. Sama pätee useimpiin sarjan päähenkilöihin.

Andor on kahdessa tuotantokaudessa kasvattanut hahmonsa tuntemattomuudesta katsojalle rakkaiksi, mutta he eivät ole nousseet in universe galaksin kuuluisuuksiin. On aivan uskottavaa ajatella, että Luke Skywalker ja Han Solo olisivat kuulleet heistä useimmista vasta paljon myöhemmin jos koskaan, ehkä vain ohuina käytäväpuheina. Eiväthän Cassian ja muut eläessäänkään olleet henkilöitä, joiden olemassaolo olisi ollut laajasti tiedossa, ja kun Kapinaliiton historia joskus kirjoitettaisiin, siitä jäisi pois paljon. Siellä olisi varmasti tilaa heille, jotka räjäyttivät Kuolemantähden, mutta olisiko siellä tilaa heille, jotka joutuivat sen tiedon varjelemisen vuoksi eliminoimaan omat tietolähteensä?

Sellaisia Andorin kuvaamat kapinalliset ovat. Heitä, jotka joutuvat tekemään aatteensa eteen myös hirveitä tekoja. Pieniä ja hiljaisia, jotka tekevät sankaritöitä odottamatta niistä kunniaa itselleen. Heitä, jotka tukevat toisiaan ja innoittavat toisiaan eteenpäin, sillä joka ikinen heistä on arvokas osa kokonaisuutta, mutta joille kokonaisuus on lopulta tärkeämpi kuin heistä kukaan. Heillä on epätoivon keskelläkin toivoa, sillä kaikki kapinat perustuvat toivoon.