Rogue One: toisella puolella ollaan. Tämä merkintä on kirjoitettu ensimmäisen ja toisen katsomiskerran välissä, ja se sisältää isoja spoilereita. Otsikkokin piti kirjoittaa löysästi, koska nyt tuntuu siltä, että tästä on mahdotonta puhua juuri mitään pilaamatta yllätyksiä.
Varokaa, kuvan alla kolisevat elokuvan nähneen ajatukset!
Heräsin tänään oudon rauhallisena, enkä edes elokuvateatteriin kävellessäni tuntenut likimainkaan samanlaista jännitystä kuin vuosi sitten (ajatelkaa, siitä on vain vuosi!). Tästä blogistakin on saattanut välittyä, etten ole missään vaiheessa intoillut Rogue Onesta yhtä paljon kuin The Force Awakensista. Ja kun kävelin ulos elokuvateatterista, ajattelin päällimmäisenä: se tuntui tavalliselta elokuvalta.
Selitän. The Force Awakens oli hiottu viimeiseen asti. Sen jokainen kuva, repliikki ja leikkaus tuntuivat olleen viilattu tarkalleen ”oikein” – niin pitkälle, että elokuva soitti paikoin juuri oikeita nuotteja viileän tarkasti kuin rumpukone. En tarkoita pelkästään A New Hopen rakenteen tarkkaa seuraamista ja muuta kritisoituakin fanien odotusten tarkkaa täyttämistä, vaan myös sitä, että elokuvassa ei niin hyvässä kuin pahassakin ollut mitään turhaa. Kunkin hahmoparin välillä (Rey/Finn, Rey/Han…) esimerkiksi vaihdettiin aina vain ne sanat, jotka ovat aivan välttämättömiä juonen kuljetuksen ja juuri näiden hahmojen rakentamisen kannalta.
Rogue One ei ala Star Wars -teemalla eikä alkuskrollilla. Se starttaa flashbackilla aivan kuin mikä tahansa elokuva, ja vieläpä kertoo siinä flashbackissa kutakuinkin sellaisen taustatarinan kuin spoilaantumatonkin katsoja todennäköisesti olettaa. Kun elokuva myöhemmin sisältää vielä yhden suurimmista cinemaattisista inhokeistani – tarpeettoman audiovisuaalisen muistutuksen aiemmin samassa elokuvassa jo nähdystä kohtauksesta – en voi olla ajattelematta, että tällaista on, kun tehdään tavallinen avaruustoimintaseikkailu, mutta sijoitetaan se Star Wars -maailmaan. Rogue Onen jokainen kuva ja hetki eivät tunnu siltä, että leikkaushuoneessa olisi pohdittu tarkkaan, kestääkö tämä juuri tässä sekunnin sadasosamitassaan lukemattomia katselukertoja, ja onko juuri tämä ja tämä kuva varmasti ikonisin vaihtoehto.
Tietenkin tämän kääntöpuoli on, että tavallisuus käy sanana kuvaamaan myös monia Rogue Onen vahvuuksia, ja osa edellä sanotusta on varmasti tarkoituksellista tyylivalintaa. Tämä elokuvahan ei kerro supervoimaisista jedeistä, eikä myöskään ole suuren saagan äärimmäisen tärkeä episodielokuva. Tämä on yksittäinen tarina ihmisistä avaruussodassa, ja vieläpä ihmisistä, jotka eivät ole katsojalle entuudestaan tuttuja. Se on, kuten itse elokuvasta armeliaasti pois jätetty markkinointialaotsikko sanoi: ”A Star Wars Story”.
Rogue Onen sankareihin kuuluvat ohjaaja Gareth Edwards ja pääkuvaaja Greig Fraser, jotka todellakin täyttävät lupauksensa kameran viemisestä käsivaralla eturintamaan, ja myös vastaavasti avaruustaisteluihin. Rogue Onen voi hyvin laskea sotaelokuvaksi siinä mielessä, että siinä todella taistellaan suurta, ylivoimaista vihollisarmeijaa vastaan – siis sen sijaan, että se olisi fantasiasotaan sijoitettu seikkailu, jossa sankarit taistelevat pahiksia vastaan. Rogue Onessa käydään rujoa, rajua sotaa, jonka keskellä ei todellakaan pohdita, koskettaako Voima kaikkia vihollisiakin. Siinä ei juuri edes vitsailla: johnboyegamaista fyysistä komediaa ei juuri ole, ja humoristiset repliikit on varattu vain droidi K-2S0:lle.
Rogue Onesta huhuttiin riisutun sotaelokuvaisuutta, mutta itse asiassa siinä käytetään minuuttikaupalla aikaa toimintakohtauksiin, joissa eivät edes taistele elokuvan varsinaiset päähenkilöt.
Tästä päästään toiseen isoon pointtiini, ja senkin esitän vertaillen The Force Awakensiin. Nimittäin: viime vuoden Episodi VII oli elokuva, joka oli hiottu olemaan mahdollisimman pitkälle juuri sellainen jatko-osa, jonka useimmat fanit halusivat. Mutta Rogue One saattaa hyvin olla elokuva, joka paremmin kuin mikään muu episodi (kyllä, myös Imperiumin vastaisku) jatkaa sitä, minkä Uusi toivo aloitti vuonna 1977 ennen kuin sen nimi edes oli Uusi toivo.
En tarkoita elokuvien laatua, siihen voin tulla myöhemmin. Mutta tarkoitan, että tämä on elokuva, joka kertoo kapinallisten epätoivoisesta taistelusta Imperiumin diktatuuria vastaan. Kapinalliset ovat altavastaajia, Imperiumi on galaksin hallitseva voima. Kun tällaiset voimat kohtaavat, ei siinä ole aikaa silitellä teddykarhuja; siinä tulee siinä ruumihia. Imperiumin vastaiskun maine synkkänä Star Warsina on saattanut peittää alleen sen seikan, että nimenomaan Uusi toivo alkaa kohtauksella, jossa Imperiumin sotilaat teloittavat laivallisen kapinallisia, ja juuri siinä elokuvassa paitsi präjäytetään pasifistiplaneetta Alderaan, myös poltetaan surutta Luken vanhemmat. Tällaista vihollista vastaan vapauden puolesta taistelevilla altavastaajilla on ainoastaan toivo epätodennäköisestä oikeuden voitosta, ja originaalileffan myöhempää alaotsikkosanaa toivo toistellaankin myös Rogue Onessa tiheään.
Imperiumin vastaiskun ja kaiken sen jälkeen tulleen myötä on saattanut myös unohtua, että alkuperäinen Star Wars on elokuva tavallisista ihmisistä joutumassa tarttumaan aseisiin hyvyyden puolesta. Okei, yksi näistä ihmisistä on prinsessa ja toinenkin myyttisen soturin orpopoika, mutta tarkoitan, että tässä vaiheessa Luke ja Leia eivät vielä olleet Vaderin jälkeläisiä; sukuyhteytensä myötä suureen rooliin ennalta valittuja. Luke oli talonpoika, Han Solo seikkailija, Leia pippurinen neito pulassa. Etenkin kaksi ensimmäistä sotkeutuvat itseään suurempaan sotkuun ensimmäisen elokuvan kerronnan perusteella lähes sattumalta. Tämä viesti – että kuka tahansa voi löytää sisältään Voiman, joka auttaa saavuttamaan suuria ja voittamaan pahuuden – oli todella merkityksellinen Star Warsin ihan ensimmäisessä menestysaallossa suuren yleisön sydämiin ja länsimaiden lasten leikkeihin. Viestiä vielä alleviivattiin romanisaation alussa, jossa Leia Organan sitaattina sanotaan: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Luonnollisesti heistä tuli sankareita.”
Selvää on jo ensimmäisen katselukerran perusteella, että alkuperäinen Star Wars onnistuu tässä kauniistikin sanoen paremmin kuin Rogue One. Toimiakseen tällaisen elokuvan tulisi saada meidät välittämään syvällisesti sankareistaan. Tämän iltapäivän puintikeskustelussa yleinen mielipide tuntui olevan, että erityisesti Rogue Onen loppu vaatisi toimiakseen, että hahmoista välittäisi enemmän kuin nyt käy. Aivan Rogue Onen viimeisillä minuuteilla olin kyllä hyvin tunteellisessa tilassa, mutta en minä siinä Jyn Ersoa, Cassian Andoria, Chirrut Imweä, Baze Malbusia tai edes K-2SO:ta surrut. Kapinaliiton ainoan toivon täpärä pelastuminen se oli, joka minuun vetosi.
Jos äitiyisin yhden katsomiskerran jälkeen oikein ilkeäksi, saattaisinkin todeta vielä yhden vertailun viime vuoteen: siinä missä The Force Awakens saa juonellista ja rakenteellista tuttuuttaan paljon anteeksi erinomaisten ja uudenlaisten hahmojensa ansiosta, Rogue One ottaa kyllä muodossaan kiitettävän pesäeron episodielokuviin, mutta epäonnistuu hahmojen tärkeällä saralla. Mutta jos nyt en kuitenkaan yhden katsomiskerran perusteella vielä näin ilkeile (see what I did there?), sanon neutraalimmin, että hahmot ovat pettymys, trailereiden perusteella suuria odottamaani Jyn Ersoa myöten.
Kunhan ehdin, täytyy katsoa trailerit ja tv-spotit uusiksi: niissä oli paljon kuvia ja ottoja, jotka eivät ole lopullisessa elokuvassa, ja sellainen on aina kiinnostavaa.
Ja tästä pääsen tässä ensifiilistykityksessäni stubbilaisittain kolmanteen isoon pointtiin. Rogue Onen piti olla elokuva, joka ei olisi suunnattu vain saagan ulkoa osaaville. Olihan se yksittäinen tarina uusista hahmoista, eikä sen tapahtumien ymmärtämiseen pitänyt tarvita olla nähnyt yhtään aiempaa Star Warsia. Ei varmasti ollut sattumaa, että keskeisiin rooleihin oli palkattu kaksi kiinalaista näyttelijää: Kiina on kovaa vauhtia kasvamassa yhdeksi maailman merkittävimmäksi elokuvamarkkinaksi, eikä Star Wars ole niillä markkinoilla vuosikymmeniä tunnettu nimike.
Tämän iltapäivän keskustelujen ja pikapikaisen nettireaktioiden silmäilyn perusteella minusta vaikuttaa, että menemättä edes elokuvan laatuun, tässä Lucasfilm on epäonnistunut. Rogue One tuskin miellyttää satunnaista katsojaa yhtä paljon kuin The Force Awakens. Pikemminkin siitä nauttii parhaiten se fani, joka osaa bongata elokuvasta Obi-Wanin Tatooinen kapakassa murjomat korstot, Rebels-hahmo Hera Syndullan nimen ja ihastuttavan viittauksen George Lucasin varhaiseen käsikirjoitusversioon, jossa galaksia sitovaan energiakenttään viitattiin termillä ”The Force Of Others”.
Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiselta Rogue One alkaa omassa päässä parin katsomiskerran, päivän ja kuukauden jälkeen tuntua. Samoin kuin se, miten elokuva noin yleisesti otetaan vastaan: ensireaktiot esimerkiksi maailman ensi-illastahan olivat suorastaan ylistäviä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että suuremman yleisön ja kriitikkojen kanta eivät sitä voi olla.
Se selviää kuitenkin vain ajan kanssa. Siispä seuraavaan esitykseen kahden tunnin päästä. Aamulla olin ihan in cognito, mutta nyt pitää kuulemma vetäistä Celebrationin kostyymit niskaan.
Juliste noudattelee Star Wars -elokuvien aiemmista teatterijulisteista tuttua, taiteilija Drew Struzanin 1980-luvulla hiomaa ”koko ryhmä kasaan” -tyyliä. Minusta Struzanin seuraajat ovat yleisesti ottaen kadottaneet asetelmista tasapainon ja tässä(kin?) julisteessa on minun makuuni kaikkea aivan liikaa. Etenkin alalaidan asetelmallinen imperiumin iskusotilaiden uimaretki näyttää vain hölmöltä. Omituista on sekin, että tarinan roisto Orson Krennic (Ben Mendelsohn) on piilotettu hyvisjengin sekaan – ihan kuin vain siksi, että jokainen näyttelijä piti vain tunkea jonnekin. Mutta onhan siinä Jyn Erso (Felicity Jones) kauniisti esillä, ja Kuolemantähden valoisasta muodosta vasemmalla pidän.
Tähtien jatkosota 