Ovat ne varmasti olleet makoisat kahvit, jotka JJ Abrams ja Lawrence Kasdan ovat juoneet, kun The Force Awakensin aloituslauseen ovat keksineet: ”This will begin to make things right”.

Ihanan vaatimaton julistus elokuvalta, joka mukailee originaalitrilogiaa ja välttelee kaikkea prequeleissa nähtyä niin pitkälle, että sitä voi melkein kutsua laskelmoinniksi. Toisaalta repliikki sopii melkein tiivistetyksi elokuva-arvioksi: nyt kaksi kertaa seitsemännen Star Wars -episodin nähtyäni toivon, että se ei jää trilogiansa parhaaksi elokuvaksi – mutta että se trilogia kyllä saa oikein hyvän startin.

Kuten arvaatte, minulla on aika paljon sanottavaa, eikä siihen yksi postaus riitäkään. Kirjoitin reilun parintuhannen merkin arvion jo eilen kahden näytökseni välissä, enkä ole pahasti eri mieltä itseni kanssa nyt morning afterinäkään. Tässä kirjoituksessa yritän kuitenkin mennä pitemmälle siihen, kuinka onnistunut The Force Awakens onkaan elokuvana – ja toisaalta Star Wars -elokuvana, mikä on vähän eri asia. Jätän varsinaiset saagan juonipohdinnat seuraavaan postaukseen, mutta toki tämäkin kirjoitus ansaitsee varoituksen: Tämä kirjoitus spoilaa, ellet ole nähnyt elokuvaa. Ja jos et ole nähnyt, miksi luet tällä hetkellä tätä blogia etkä katso elokuvaa?

Autiomaaplaneettojen piti olla niin nähtyjä, mutta kyllä minä vaan mielelläni lähtisin Jakkun hylättyjä sotakoneita tutkiskelemaan! Hyviä paikkoja geokätköille.

Yksi toisen päivän pääajatuksistani oli, että niin voittopuolisen positiivisesti kuin The Force Awakens onkin nyt vastaanotettu, se saattaa vielä osoittautua sarjan ensimmäiseksi elokuvaksi, josta ei-fanit pitävät faneja enemmän.

Tarkoitan tällä sitä, että The Force Awakens on niin onnistunut viihde-elokuva, että on vaikea kuvitella, että kukaan sen kertaalleen katsova inhoaisi näkemäänsä. Oletan, että suurenkin yleisön arviot tulevat ulottumaan ihankivasta aivanmahtavaan, kun kerran prequel-vihansa tarkkaan tuntevien fanien ja kriitikoidenkin ensimielipiteet ovat painottuneet tämän asteikon yläpäähän. Mutta kun aika kuluu ja me fanit katsomme The Force Awakensin viidettä tai viidettäkymmenettä kertaa, elokuvan puutteista ja vioista voi vielä tulla sille isompia rasitteita kuin ensikatsomalla tuntuukaan. Tämä on tietysti ymmärrettävääkin (kuten tohtori Ian Malcolm eräässä aivan toisessa scifiseikkailusarjassa aikanaan opetti: ”Details emerge more clearly as the fractal curve is redrawn. Inevitably, underlying instabilities begin to appear.”), ja oli totta myös prequelien kohdalla: ei Pimeää uhkaakaan ensi-illan jälkeen nykyiseen tapaan vihattu.

The Force Awakensille voi käydä näin, koska se – päinvastoin kuin Pimeä uhka – ei juuri pysähdy haukkomaan henkeä. Episodi VII on niin keskeytymätön vuoristorata, että sen kyydissä ei ehdi tulla tylsää, mutta vuoristoratoja ei välttämättä ole tarkoitettu ajeltavaksi lukuisia kertoja. Jo toisella katsomiskerralla saattaa tulla huomanneeksi, että The Force Awakensissa on monta melkein pimeäuhkamaista (!) heppoista juonenkäännettä, jotka vain peittyvät elokuvan viihteelliseen sujuvuuteen. Aion tosiaan palata juoneen myöhemmässä blogimerkinnässä, mutta todettakoon, että tarkoitan nyt esimerkiksi sitä, onko galaktisen kartan etsinnässä Luken löytämisen avaimena oikeastaan mitään järkeä.

Tätä saa, kun tilaa ohjaajaksi JJ Abramsin, jonka kaikki pitkät elokuvat ovat juuri tällaisia vauhtihirmuja, joiden juonelliset ongelmakohdat ratkaistaan liian usein sattumankaupalla. Yrittäkääpä vain miettiä, millaisen ajan sisällä The Force Awakens tapahtuu. Alussa kuluu puolitoista päivää seesteisesti Reyn mukana, mutta markkinapaikalta Reyn ja Leian halaukseen vaikutetaan menevän samoilla silmillä. Niin, ja kun nyt vauhdista puhutaan, vastatkaapa myös tähän: Koetteko nähneenne sellaisen vuorokauden pikaseikkailun, joka perustelee paikkansa kaanonin seitsemäntenä episodina olemalla tärkein vuorokausi Skywalkerien sukusaagassa sitten Jedin paluun?

Vauhdin kätkemien juoniheppouksien lisäksi asia, jonka epäilen alkavan jossain vaiheessa ärsyttää kovan luokan Star Wars -hupsuja enemmän kuin satunnaista katsojaa, on The Force Awakensin samankaltaisuus A New Hopen kanssa. Kaikki haluavat saada käsiinsä tärkeän droidin, joka päätyy autiomaaplaneetalla orvon käsiin, joka pakenee Millennium Falconilla uuden isähahmon seurassa, jotta voidaan voittaa kokonaisia planeettoja tuhoava superase… Mikään näistä ei olisi ongelma yksinään, eikä moni olisi yhdessäkään (onhan teemojen toistuminen ja tarinoiden syklisyys ilman muuta kaikkia satuja ja myyttejä kierrättävän Star Warsin ytimessä!), mutta yhdessä ne tekevät The Force Awakensista melkein remaken. Tämäkin kelpaa varmasti katsojille, jotka inhosivat prequelien poliittisia ja romanttisia juoniosia ja kaipasivat nimenomaan originaalitrilogian menoa, mutta itse koen, että parhaassa mahdollisessa maailmassa originaalitrilogian kaltaisuuden ei olisi pitänyt tarkoittaa sen tapahtumien kopiointia. (Jos minun pitäisi nimetä elementeistä ikävin, osoittaisin Starkilleriä eli ”kolmatta Kuolemantähteä”: Jos pahisten uhka olisi toisenlainen, olisi muu toisteisuus helpompi sulattaa.)

Nürnbergin puoluekokous ei pettänyt odotuksia elokuvassakaan, mutta Starkiller-tukikohdan superaseesta en sano ihan samaa.

Mutta tällä en tarkoita sanoa, että olisin pitänyt The Force Awakensia huonompana toisella katsomiskerralla. Itse asiassa nautin siitä enemmän: kun en enää jännittänyt seuraavaa enkä katsonut analysoiden näkemääni verrattuna odottamaani, saatoin heittäytyä seikkailun vietäväksi. Ja sehän vie: aivan erinomaisesti, sitä paitsi. Niin hyvin, että elokuvan ongelmilta on kyllä oikein helppoa sulkea silmänsä.

Kiitos tästä kuuluu Abramsin ja Kasdanin lisäksi erityisesti näyttelijöille ja siis elokuvan hahmoille. Jos juoni onkin versiointi vanhasta, ovat Rey, Finn ja Kylo Ren todellakin jotain aivan uutta. Pidin suunnattomasti kaikista kolmesta, eikä minulla mitään Poe Dameroniakaan vastaan ollut – tämä vain jäi pääkolmikkoa vaatimattomammaksi hahmoksi. (Itse asiassa neljäs kantava hahmo oli BB-8, mikä ei toki pitäisi yllätys ollakaan – kantavathan Artoo ja Threepiokin A New Hopea hyvin pitkään jopa kaksin.)

Daisy Ridley oli aivan ilmiömäinen, ja on ilmiselvää, että hän sekä kantaa tämän trilogian erinomaisesti että nousee tähdeksi muutenkin. Rey on hahmonakin elokuvan kiinnostavin sankari: suuri surullinen yksinäinen, joka kuitenkin taistelee viimeiseen asti vastaan mahdollisuutta löytää uusi perhe elokuvan muiden hahmojen parista. John Boyegan hahmo on paljon trailerien välittämää kuvaa sujuvampi yhdistelmä komediaa ja tragediaa. Näyttelijöiden välinen, kaikissa haastatteluissa näkyvä aito ystävyys ja kemia on tallentunut valkokankaalle täydellisesti, ja niin paljon kuin monet muut Harrison Fordia kehuvatkin (ja miksipä eivät), minä nautin nuorten sankarien välisistä kohtauksista niin, että Han Solon tuominen mukaan kuvaan niinkin pian oli melkein harmi.

Silti Finn ja Reykin kalpenevat elokuvan ytimen, suunnattoman kiehtovan Kylo Renin rinnalla. Miten taitavaa elokuvallista hahmonrakentamista onkaan, että samassa elokuvassa sama tyyppi on vuorohetkin äärimmäisen paha, huvittavan koominen (raivonpurkaukset) ja katsojan sympatian kohde! Adam Driver on roolissa oikein hyvä, mutta tässä suurempi kiitos kuuluu ilman muuta käsikirjoitukselle. Minulle uusi trilogia näyttäytyy tällä hetkellä Reyn ja Kylo Renin kaksoistarinana (mutta ei kai nyt sentään kaksostarinana?).

Tämä taisi olla ainoa kuva, jossa uuden trilogian ydinvastaparit kohtasivat trailereissa? Elokuvassahan niitä oli useampiakin, mikä todistaa, että ihan kaikki ei ollut tv-spoteissa.

Olin jo kirjoittamassa jotain pienempien roolien hahmoistakin, mutta se pohdinta taitaa olla parempi jättää juonen käsittelyn puolelle. Tämä sen sijaan on vielä sopivaa sanoa tässä: ajattelematta sitä, kuinka The Force Awakens seuraa originaalitrilogiassa nähtyä (ja tietysti osittain juuri siksi), se on aivan ensiluokkaisen onnistunut ”Star Wars -elokuva”.

Se kuljettaa katsojansa mielikuvituksellisiin maailmoihin: tällä kertaa ilmastollisesti ja geologisesti tuttuihin, mutta toiseuden kulttuureiltaan kiehtoviin. Tälläkin kertaa mukana on monta lokaatiota, joita katsojana haluaisin tutkia tarkemminkin.
Se on täynnä kiehtovia hahmoja, joiden kaukaiseen galaksiin sijoitetut elämäntilanteet ovat kuitenkin kovin samastuttavia ongelmineen ja toivon mahdollisuuksineen. Tällä kertaa niitä on heti trilogian avausosasta alkaen tarjolla myös tarinan pahikselle.
Se on sujuva yhdistelmä seikkailua, toimintaa, draamaa ja komediaa. Niin paljon kuin prequelien hahmoja parjataankin, ne epäonnistuivat vielä pahemmin katsojan naurattamisessa, kun taas The Force Awakensia katsoessaan saa nauraa sekä hahmoille että hahmojen kanssa (molemmissa eilisissä näytöksissäni suurimmat naurut saivat BB-8:n sytkäri ja C-3PO:n ensiesiintyminen).
Se tuntuu luontevalta jatkolta sille, mikä on nähty edeltävissä episodeissa, ja perustelee siten järjestysnumeronsa.
Ja se koskettaa.

Ei epäilystä: Voima on herännyt. Mutta kunhan pääsen siihen juonipuoleen, voinkin aloittaa kysymällä, mitä se tarkoittaa…