Animaatiosarja Star Wars Rebels alkoi sitten viimein Suomenkin telkkarissa. Hyvä niin, koska vuosi sitten startannutta sarjaa sietää suositella – mutta mutta.

Rebels pyörii Suomessa Nelosella lauantaiaamuisin – ja dubattuna suomeksi. Minun ei varmankaan tarvitse erityisesti alleviivata, etten pidä tätä ratkaisua hyvänä. Jaksot tulevat toki Ruutu-palveluun, mutta dubattuina sinnekin (miksiköhän muuten kanavat eivät tarjoa tällaisista ohjelmista netissä useampia ääniraitoja?). Onneksi sarja siis on Suomesta nähtävissä myös meikäläisessä Netflixissä, sillä siellä äänet ovat tietenkin alkuperäiset.

Tottakai Rebels on jossain mielessä ”lasten Star Warsia”, mutta ei se niin lastensarja ole, että se kannattaisi yksinomaan sellaiseksi tuomita. Jos sitä nyt jonkinlaisena testinä pidetään, niin kyllä Rebelsissä esimerkiksi kuolee hahmoja. Mutta mikä tietenkin on paljon oleellisempaa: Rebels on oikein viihdyttävää, ja parhaimmillaan erinomaisen starwarsia, katsottavaa aikuisellekin.

Rebels ei ole osa Journey To the Force Awakens -ohjelmaa, vaan pikemminkin paluuta originaalitrilogiaan. Onhan tämäkin kuva ihan häpeämätön ripoff, mutta entäs sitten!

Yhdysvalloissa meneillään on kakkoskausi, jolla meno mielestäni vain paranee. Ensimmäisellä kaudellaan (josta kirjoitin tähän blogiin keväällä) Rebels pyörii lähinnä Lothal-planeetalla ja iloisen pikku kapinallistiiminsä ympärillä, mutta kakkoskaudella sarjan mittakaava kasvaa lähemmäs originaalitrilogian tunnelmia. Kun Ghost-aluksen kuusikko lyöttäytyy yhteen kasvavan Kapinaliiton kanssa, alkaa esimerkiksi avaruustaisteluissa esiintyä A-Wingien, B-Wingien ja Corelliean Corvettejen kaltaisia klassikkoaluksia. Yhdeltä planeetaltakin on nyt päästy isompiin kuvioihin.

Samalla päähahmojen historia alkaa aueta, ja vaikka tiimi edelleen on lapsille(kin) sopivaksi suunniteltu animaatiopoppoo, alkaa tyypeistä välittää. Pidin jo ykköskaudella pilottipomo Hera Syndullan ja cowboy-jedi Kanan Jarrusin hienovaraisesti kirjoitetusta suhteesta (siis todellakin space married, älkää uskoko muuta väittäviä!), mutta kakkoskaudella jopa nuoren Ezra Bridgerin kasvutarinassa alkaa olla omaa itua. Enemmän puutteita onkin minusta pahiskatraan puolella, mutta Sarah Michelle Gellarin ääninäyttelemässä uudessa inkvisiittorissa tuntuisi olevan tyyliä.

Itse asiassa useimmat ykköskauden kritiikkini näyttäisivät olevan kakkoskaudella paremmin (showrunner Dave Filoni on myöntänyt, että yksi syy ykköskauden Lothal-perusteisuuteen oli tekninen vaatimus samantapaisista lokaatioista nopeasti käynnistetyn tuotannon alussa). Kaikkiaan Rebelsillä on mielestäni mahdollisuus kasvaa draamallisesti suuntaan, jossa sen dubbaaminen suomeksi tuntuisi jossain vaiheessa aivan virhearviolta (vaikka no, dubattiinhan täällä viime vuosina jopa Hayo Miyazakin aikuisellekin pitkäpiimainen vakava draama Tuuli nousee).

Kapinalliset etsivät uusia, tulivoimaisempia hävittäjiä. Tunnistattehan, mikä tuo on?

Kehuni eivät muutenkaan tarkoita, että Rebels olisi minusta läpensä timanttia. Joukossa on ilman muuta heikompiakin jaksoja. Kohderyhmän ikä näkyy sarjan asennetta enemmän siinä, kuinka sankarimme selviytyvät välillä aivan mahdottomistakin pälkähistä vaivattoman oloisesti, Imperiumin jäädessä yleensä nuolemaan näppejään. Ja kakkoskaudella minua kiusaa fanipalvelun puolelle menevä The Clone Wars -hahmojen vyöryttäminen mukaan Rebelsiin – vaikka kieltämättä onkin hauskaa, kuinka Tasavallan originaalikloonit halveksuvat seuraajiaan, Imperiumin stormtroopereita.

Mutta aivan parhaimmillaan sarja on minusta timanttia, ja olen valmis nostamaan kakkoskauden avausjakson The Siege at Lothal tämän järeän Star Wars -vuoden suurten franchise-hetkien joukkoon. Kirjoituksen loppuun livautan seuraavaksi jaksojuonispoilereita, joten jos ette niitä halua nähdä, lopettakaa lukeminen tähän.

Rebelsissä nähdään tuttujakin, vaikka useimpien jaksojen pää- ja pahisrooleissa ovatkin sarjan omat hahmot.

Niin, Rebelsin 2×01 tuo siis sarjaan ensimmäistä kertaa kunnolla kaksikin edellisellä kaudella vasta vilahtanutta isoa hahmoa: yhtäältä itse Darth Vaderin ja toisaalta Ahsoka Tanon, Anakinin padawanin. Muutenkin erinomainen, tuplapitkä jakso nousee huipputasolle viimeistään siinä, miten se onnistuu käsittelemään näitä kahta vaativaa hahmoa. Minäkin kun pelkäsin etukäteen, miten ylivoimaisen voimakas Vader voidaan tuoda taistelemaan sankareitamme vastaan, mutta niinpä vain kohtaukset toimivat. Vaderia ei ylikäytetä, ei hyppyytetä prequel-jedien tyyliin eikä todellakaan humorisoida helposti voitettavaksi: kuvaava on Ezran suuhun pantu repliikki täpärän paon jälkeen: ”What was that?!”

The Clone Wars -sarjan Ahsokan paluu taas paljasti hauskan ilmiön franchisesta: alunperin monien inhoama ”Snips” osoittautuikin palatessaan fanien suursuosikiksi – tai ainakin siltä reaktioiden perusteella tuntui. Aivan pieni tekijä muutoksessa ei liene Ahsokan ääninäyttelijän Ashley Ecksteinin aseistariisuva persoona ja hänen perustamansa Her Universe -vaatebrändin menestys, mutta ilmeisesti hahmokin on lopulta enemmän kuin hyväksytty. Ja kieltämättä, minäkin olin vielä toisellakin katsomiskerralla haltioitunut The Siege at Lothalin hurjimmasta hetkestä, jossa Kanan ja Ahsoka ottavat Voima-yhteyden tuntemattoman hyökkääjäaluksen pilottiin – Vaderiin, joka pamauttaa Ahsokan etäältä tajuttomaksi ja lausuu itsekseen ”The apprentice lives”. Vau.

Tämä kaikki tietenkin johtaa Rebelsin aikanaan kaikkein kovimpaan tulikokeeseen. Eihän nimittäin, Star Warsin suuressa kuvassa, jossa nämäkin animaatiosarjat ovat nyt samaa kaanonia elokuvien kanssa, ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin asettaa aikanaan opettaja ja oppilas, Vader ja Ahsoka, vastakkain taisteluun, josta vain toinen kävelee pois. Hahmot voivat varmasti kohdata muutaman kerran, mutta ennemmin tai myöhemmin sarjan on eliminoitava hahmo, joka tietäisi kertoa kapinallisille (ja potentiaalisesti jopa Luke Skywalkerille) Vaderin alkuperäisen henkilöllisyyden. Vader taas ei voi sallia Ahsokan elävän, jos hahmon halutaan olevan uskollinen itselleen petturijedien ja Anakinin historian tuhoajana.

Siksi olin itse hieman yllättynyt Ahsokan paluusta: tämä synkkä loppu kun olisi voitu väistää yksinkertaisesti pitämällä hahmo poissa sarjasta. Nyt sopii toivoa, että Dave Filonilla ja kumppaneilla on aikanaan rohkeutta tämä loppu sankarilleen kirjoittaa. Se nimittäin on se lopullinen testi Rebelsille niin lasten- kuin aikuistenkin sarjana katsottuna: tuossa kohtauksessa sarjan on vaarallisen helppo epäonnistua pahoin vähintään toisen yleisönsä silmissä.