Kohta hukumme Star Warsiin (tai sitten voimme kukin valita omamme)

Perjantain vastaiset uutiset olivat melkein typerryttäviä ja joka tapauksessa uuvuttavia. Disney osoitti massiivisessa Investor Day -tiedotustilaisuudessaan panevansa kovan Netflixiä ja muita kilpailijoitansa vastaan ja osoitti, että hiirifirmasta todellakin kuuluu, pandemiasta viis. Kymmenet ja kymmenet elokuva- ja sarjaprojektit seurasivat tiedotuksessa toistaan kaikille Disneyn omistamille brändeille Pixarista Marveliin, emoyhtiön niin sanottuja omia erityisaloja eli animaatioita ja koko perheen elokuvia unohtamatta.

Ja unohtamatta Star Warsia. Todellakin unohtamatta Star Warsia.

Star Wars -projektien(kin) tulva on niin ylitsevuotavainen, että tämän blogin puitteissa on vain parasta käydä ne kaikki läpi sopivassa mitassaan näin pari päivää myöhässäkin – mihinkään postaus-per-projekti -spekulaatioihin en tässä rytäkässä ennätä.

Lähdetään tästä. Sillä kyllä vain on niin, että minun kirjoissani ”oikeat” elokuvat ovat niitä ykkösuutisia. Ja tämä on tujuimmasta mahdollisesta päästä!

Seuraava Star Wars -elokuva on siis Rogue Squadron. Ensi-ilta joulukuussa 2023. Ohjaus Patty Jenkins (Wonder Woman), joka teaser-videolla julistaa rakkauttaan ja jopa henkilökohtaista sidettään kovaa lentäviin hävittäjiin.

Tämä tuli puskista. Tiettävästi tekeillä piti olla Taika Waititin ohjaama elokuva ja Kevin Feigen tuottama elokuva. Lisäksi tekeillä oli aiemmin David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarja (mutta ei ole enää) ja ainakin jossain vaiheessa Rian Johnsonin elokuvatrilogia (mutta todennäköisesti ei ole ainakaan juuri tällä hetkellä).

Minkään näistä aiheiksi en ole kuullut huhuttavan X-Wing-lentäjien legendaarista laivuetta. Enkä muista nähneeni Patty Jenkinsiä huhuttavan Star Wars -ohjaajaksi – toivottavan kylläkin. (Jostakin syystä Wookieepedia väittää tätä kirjoittaessani Rogue Squadronin olevan se projekti, jota Benioff ja Weiss kehittelivät. Mitään lähdettä tälle en tiedä, eikä näytä tietävän Wookieepediakaan. Tuskinpa, sillä sen piti huhujen mukaan olla Vanha Tasavalta -stoori.)

Ideana Rogue Squadron on todennäköisesti kaikkien aikojen mielipiteitä jakavin Star Wars -elokuvaprojekti. On varmasti valtavasti sellaisia Star Wars -faneja, joiden kiinnostuskäyrällä avaruusalukset ja avaruustaistelut ovat varsin matalalla. Ovathan nämä saagat kuitenkin avaruuspuitteistaan huolimatta pikemminkin satua ja fantasiaa kuin scifiä ja tekniikkaa – ja onhan niiden tarinallinen pääpaino joka tapauksessa henkilöhahmoissaan. On hyvä huomata, että vaikka aivan ensimmäisessä elokuvassa Kuolemantähden taistelu toimittaa lopputappelun virkaa, originaalitrilogian jälkeen Star Wars -elokuvissa on lopulta ollut varsin vähän lentelyä. Tavallaan sen paikan ovat etenkin prequeleissa täyttäneet valomiekkataistelut.

Sitten taas toisille tämä on mitä innostavin standalone-konsepti (ja kyllä, myös minulle). Ah, tätähän minä kuvittelin ja toivoin saavani jo silloin, kun erään tosien elokuvan nimen julkistettiin olevan Rogue One. X-Wing -hävittäjiä, pilotteja, avaruustaisteluja, takaa-ajoja ja etsintäoperaatioita! Näihin ympyröihin on sijoitettu loistavaa draamaa ennenkin: kirjoissa, sarjakuvissa ja peleissä nimittäin. Uusi Rogue Squadron ei tosin ole adaptaatio näistä aiemmista, Jenkins sanoi jo IGN:lle, mutta tuskin kukaan sitä odottikaan.

Moni on tulkinnut Kathleen Kennedyn sanat ”uudesta aikakaudesta” ja ”uudesta lentäjien sukupolvesta” siten, että tämä Rogue Squadron sijoittuisi jatko-osatrilogian jälkeiseen aikaan. Minusta tämä ei ole vielä näiden sanojen perusteella aivan Yavinin neljännen kuun temppelin hangaarissa kuulutettua. Eikö näin voisi yleisesti kuvailla sellaistakin tarinaa, joka ei kerro aiempien Rogue-inkarnaatioiden lentäjistä ja joka sijoittuu tähänastisten elokuvien ulkopuolisiiin aikoihin? Loogisin aika konnalentuetarinalle on nimittäin Jedin paluun jälkeinen aika, ja siellä ajassa The Mandalorianin myötä tuntuu Lucasfilmin painopiste tällä hetkellä olevan. Itse en olisi uskonut The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan edettävän ainakaan elokuvissa vielä vähään aikaan.

Aivan uuden elokuvan julkistuksen ohessa meille vahvistettiin Waititin elokuvan olevan yhä tulossa. Vaikka tämä ei siis ollut uutinen, tavallaan meille kerrottiin nyt kuitenkin jotain: Taika Waititin kirjoittaman ja ohjaaman Star Wars -elokuvan ensi-ilta ei ole jouluna 2023, vaan aikaisintaan (ja siis todennäköisesti?) jouluna 2024. Lisäksi Kennedyn sanat ja taustalle valittu erikoinen versio Star Wars -logosta vahvistivat, että luvassa on omalaatuista komediallista otetta – kuten lähes varmaa olikin, sillä miksi muutenkaan kukaan palkkaisi Jojo Rabbitin ja Thor: Ragnarökin ohjaajan.

Lisäksi Waititin elokuvan mainitseminen, muiden elokuvien mainitsemattomuus ja etenkin Jenkinsin elokuvan aikatauluttaminen tulevien leffojen kärkeen vihjaavat vahvasti, että Rian Johnsonin ehkä ikuisesti hautumaan jääneen trilogian lisäksi Kevin Feigen vain reilu vuosi sitten julkistettu projekti on nyt jo saattanut päätyä projektien odotushuoneen varastohyllylle. Nyt pääsyy näihin kieputuksiin saattaa kuitenkin hyvin olla koronavirus, vaikka Lucasfilmillä on Disney-aikanaan rosterissaan kiusallisen paljon omatekoistakin samanlaista säätämistä.

Mutta eteenpäin, ja kohti sarjoja! Sillä sarjoissa panokset selvästi vain kovenevat.

Obi-Wan Kenobin oma (mini)sarja ei tullut tässä vaiheessa uutisena, mutta aivan syystä siitä kannattaa puhua sarjahankkeiden keulilla. Deborah Chown ohjaama ja Ewan McGregorin tähdittämää sarjaa kuvataan ensi vuoden maaliskussa.

Kyseessä on varmasti kaikista Star Wars -sarjoista odotetuin, eivätkä odotukset ainakaan vähentyneet siksi, että nyt julkistettiin, että tässä näyttelee McGregorin lisäksi myös Hayden Christensen – ja vielä Darth Vaderia, eikä vain flashbackeissa Anakin Skywalkeria. Kennedy lupasi ”vuosisadan uusintamatsia”. Tämän kerrottiin nyt tapahtuvan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, eli niinpä vain Vader ja Kenobi kohtaavat episodien III ja IV puolivälissä jollain verukkeella.

Saagan kokonaiskerronnan kannalta mielenkiintoista, (uhka?)rohkeaa, jännittävää! Mutta McGregor ja myös Christensen ovat toki minun puolestani erittäin tervetulleita palaamaan rooleihinsa, jos tarina vain on hyvä ja perusteltu. Heistä Christenseniin kohdistuu varmasti yhä fanikunnassa ja etenkin sen ytimen ulkopuolella kovastikin vastustusta, ja vielä jatko-osatrilogian aikaan tuntuikin siltä, että Disney väistää Anakinin käyttämisen silloinkin kun se olisi tarinallisesti perusteltua (kuten Kylo Renin tarinakaaren kohdalla olisi ollut). Mutta ehkä aika ja The Clone Wars -sarja ovat nyt vähitellen peittäneet prequel-trilogian haavat? Tai ehkä näin monien elokuva- ja sarjahankkeiden aikana Lucasfilmillä on varaa ottaa se riski, että jotkut prequeleihin edelleen aktiivisesti tyytymättömät jättäisivät leimaisivat tämän samaan pinoon yhden näyttelijän perusteella?

Sillä nythän näitä sarjoja tosiaan tulee:

Kathleen Kennedy esitteli Ahsoka Tanon oman sarjan The Mandalorianin spinoffina. Sitä se tietysti siinä mielessä on, että Mando-sarjan yleisö on oletettavasti vielä animaatioita suurempi, ja että The Mandalorianissa Ahsoka tosiaan nähtiin ensimmäisen kerran ”elävänä”, Rosario Dawsonin kasvoilla. Kennedy myös lupaa sarjan tapahtuvan The Mandalorianin aikoihin, jolloin siis puhutaan Jedin paluun jälkeisistä vuosista.

Kuten Obi-Wanin sarja, myös Ahsoka on limited series eli minisarja, varmaankin yhden ”kauden” mittainen tarinakokonaisuus siis. Toki tavallaan reilumpaa olisi kutsua Ahsokan omaa sarjaa The Clone Warsin ja Rebelsin spinoffiksi. Tai jopa jälkimmäisen jatko-osaksi, jos tässä todella on kyse siitä juonesta, johon Ahsokan The Mandalorian -jaksossa viitattiin. Jos kyse nimittäin on siitä, että Ahsoka etsii suuramiraali Thrawnia, hän etsii siis samalla tai ennen kaikkea Rebelsin keskushenkilöä Ezra Bridgeriä. Ja tuon animaatiosarjan perusteella mukana luulisi olevan Rebelsin hahmoista myös Sabine Wren. Mutta saapa nähdä, tietysti. Semminkin kun…

….tekeillä on toinenkin Mando-spinoff! Ahsokan omaa sarjaa varmasti moni osasi odottaa heti kun Ahsoka näyteltyjen sarjojen maaperälle astui. Tälle toisellekin on näin jälkikäteen ajatellen varmasti aseteltu perustaa The Mandalorianin toisella kaudella, mutta enpä vain itse olisi arvannut.

Rangers of the New Republicin lupaus on kytkeytyä The Mandalorianiin ja Ahsokaan sekä ”kulminoitua jännittävään tapahtumaan”. Tämän veikkaan tarkoittavan ainakin sitä, että Rangersin lopussa mukana ovat sekä Ahsoka että Mando (Pedro Pascal). Nämä molemmat sarjat ovat The Mandalorianin sivutuotteita myös siten, että molempia sarjoja luotsaavat Jon Favreau ja Dave Filoni.

Nimeä tai ideaa ei ole selitetty vielä mitenkään, mutta olettavasti tässä on nyt kyse niistä uutta järjestystä galaksiin hieman epätoivoisestikin rakentavista ja selvästi huonosti varustelluista X-Wing – ja sheriffijoukoista, joita muun muassa Dave Filoni itse on The Mandalorianin pikkuroolissaan tulkinnut ja joihin Cara Dune (Gina Carano) on kakkoskaudella värvätty. Hahmoista Dunen(kin) voisi siis veikata olevan mukana tässä sarjassa. Enkä yllättyisi, jos juonessa esitettäisiin palasia First Orderin kehityksestä jossain galaksin laitamilla.

(Twitterissä jotkut epäilivät Boba Fettinkin voivan löytää elämälleen uuden tarkoituksen näistä rauhanturvajoukoista. Todettakoon nyt ainakin se, että Disneyn Investor Dayssa ei siis julkistettu Boba Fettille omaa sarjaa, vaikka tällaistakin ihan pari viikkoa sitten huhuttiin.)

The Legend of the Rangers oli muuten 18 vuotta sitten Babylon5:n spinoff-sarjaksi tarkoitetun nolostuttavan huonon pilottijaksontekeleen nimi.

Onko tässä yksi Rangers of the New Republic -sarjan hahmoista?

Kolmas uusi sarjajulkistus pääsi sekin yllättämään: Lando. Event series, ja en kyllä kuollaksenikaan tiedä, mikä on event seriesin ja limited seriesin ero. Termi ”miniseries” leimaantui Yhdysvalloissa takavuosina niin kökköisistä telkkariteoksista, että näinä tv:n parempina aikoina siellä on käytetty jos jonkinmoisia korvikesanoja, mutta sitä en ymmärrä, miksi tämä sama tiedote puhuu toisaalla eventistä ja yhtäällä limitedeistä. Enkä ainakaan minä tiedä näille hyviä suomenkielisiä termejä (saa valistaa!).

Mutta siis, Lando! Oletettavasti nuori Lando eli Donald Glover, jota Solossa ehdottomasti alikäytettiin, ja oletettavasti siis ajoitus pikemminkin ennen originaalitrilogiaa kuin jälkeen. Mutta ei sitä kyllä tässä sanottu, joten spekuloin vain.

Kirjoittaja-showrunner(-ohjaaja?) on Justin Simien, jonka tähänastinen pääteos on kehuttu draamakomedia Dear White People. Kuulostaa sopivalta tekijältä Lando-tarinalle.

Roguen Onen vakoojasankarin Cassian Andorin oman sarjan nimeksi paljastui nyt Andor. Tätä sarjaa oli tarkoitus kuvata jo keväällä, mutta koronakriisi iski juuri ennen starttia. Nyt meille kerrottiin, että kuvaukset ovat alkaneet Lontoossa kolme viikkoa sitten, ja nettiin meille kaikille suodussa videossa kaikki näyttääkin mainiolta. Valmista pitäisi nyt sitten tulla vuodeksi 2022.

Kiinnostavaa huomata, että Andoria tunnutaan tehtävän tavallaan elokuvamaisemmin kuin The Mandaloriania – tai siis toisin sanoen perinteisemmin, sillä videolla esillä on runsaasti perinteisiä lavasteita sekä paljon pukuja ja alien-hahmoja. Kaikki puhuvat päät myös kehuvat (asiaankuuluvasti) vuorollaan, kuinka tähän projektiin suhtaudutaan samalla vakavuudella kuin elokuviin. Varmasti Yhdysvalloissa toteutettuun Mandoon myös, mutta sitähän on kuvattu pääasiassa kokeellisesti yhdellä valtavien videoscreenien ympäröimällä lavalla, ja mukana on ollut varsin vähän joukkokohtauksia.

Kathleen Kennedy lupaa Andorista vakoojatrilleriä, ja viittasi sijoittajille showrunner Tony Gilroyn taustaan Bourne-leffojen parissa. Videolla sen sijaan mainitaan, että tässä sarjassa olisi 12 jaksoa, mutta huomatkaa, että tätä ei ole ilmoitettu limitediksi, eventiksi eikä millään muullakaan termillä yhden kauden mittaiseksi sarjaksi. Andor ei siis välttämättä suinkaan pääty Rogue Onen tapahtumiin, ja sarjalle saatetaan ajatella tehtävän jatkoa, kenties suosiosta riippuen.

Aiemmin julkistettuun näyttelijäkaartiin (nimihahmon rooliinsa palaavan Diego Lunan lisäksi muun muassa Stellan Skarsgård ja Genevieve O’Reilly, joka näyttelee Mon Mothmaa) liitettiin nyt Adria Arjonan ja Fiona Shawn nimet. Tämän sarjan castissa on muuten nimihahmosta huolimatta naisylivoima.

Sen sijaan Kennedy ei maininnut Alan Tudykia, jonka piti ilman muuta palata rooliinsa droidi K-2SO:na. Eikö siis palaakaan?

The Acolyte sen sijaan on nyt sitten se sarja, jota kirjoittaa ja luotsaa Leslye Headland (Russian Doll). Headlandin projekti oli julkistettu, aihetta ei. Ja se ehkä onkin näistä kaikista yllättävin: The Acolyte lupaa olla mysteeritrilleri, joka sijoittuu ”galaksin varjoihin High Republicin viimeisinä päivinä”.

High Republic taas on termi, joka ylipäätään esiintyi Star Wars -yhteyksissä ensimmäisen kerran vain reilu vuosi sitten. Sillä tarkoitetaan ajanjaksoa, joka päättyi noin 200 vuotta ennen tähänastisia Star Wars -elokuvia. Käytännössä sillä tarkoitetaan erityisesti tarinaperhettä, jota Lucasfilm on käynnistellyt vasta tänä vuonna hitaasti (näihin aikatauluihin vaikutti pandemia). Piti ihan itsenikin tarkistaa: yhtään The High Republic -kirjaa tai sarjakuvaa ei ole vielä ulkona, ensimmäinen on tulossa tammikuussa.

Headlandin sarjan on tähän asti tiedetty olevan ”female-centric” ja huhuttu sisältävän ”taistelulajeja”, joten melkein jo odotin Teräs Käsi -termiä otsikkoon asti. The Acolyte -nimi taas aiheuttaa pientä kuminaa toisaalla franchisen uusissa haaroissa: Chuck Wendigin Aftermath-romaaneissa, joissa ensiesiintyi myös The Mandalorianiin asti päässyt Tatooinen sheriffi Cobb Vanth, mainittiin ”The Acolytes of the Beyond” -niminen hämärä uskonlahko, joka näytti muun muassa keräävän sitheihin liittyviä historiallisia artefakteja. Voi liittyä tähän, voi olla liittymättä tähän.

Tämä kaikki tarkoittaa, että näyteltyjen sarjojen lukumäärä nousee jo seitsemään (vaikka niistä tällä hetkellä ulkona on vasta yksi, The Mandalorian). Ja sitten ovat vielä animaatiot!

The Clone Wars -spinoff The Bad Batch on julkistettu aiemminkin, nyt saatiin traileri. Tylsästi nimetty Visions vaikuttaa olevan Star Wars -vastine 20 vuoden takaiselle Animatrix-projektille: kymmenen anime-lyhäriä, joissa japanilaiset animaatiostudiot pääsevät sanomaan sanasensa kaukaisesta galaksista. Ja A Droid Story, Lucasfilmin efektitalon Industrial Light & Magicin oma projekti, joka lie jonkinlainen yksittäinen tunnin spesiaali tai tv-leffa.

Mutta ei siis tällä osastolla julkistusta selvälle Rebels-jatko-osaa, joka edelleen lisää todennäköisyyksiä sille, että näytelty Ahsoka se taitaa olla.

Vielä voidaan todeta, että Lucasfilmiltä on tulossa myös viides Indiana Jones jo kesällä 2022, George Lucasin ja Ron Howardin 1980-luvun leffaan perustuva Willow-sarja ja, aivan täysin yllättäen, nigerialais-amerikkalaisen Tomi Adeyamin nuortenromaaniin perustuva elokuva Children of Blood and Bone. Tämä on ensimmäinen kerta Disneyn omistuksen aikana, kun Lucasfilm tarttuu projektiin, joka ei liity sen vanhoihin brändeihin, ja minä ainakin olin kuvitellut, että Disney olisi suorastaan linjannut, että näin ei olisi syytä tehdä. Children of Blood and Bone ei siis liity tämän blogin aihepiiriin mitenkään, mutta olen silti tässä mielelläni väärässä.

Mutta huh huh. Olipahan näitä monta. Selväksi tuli, että pandemia ei ole Disneyn eikä Star Warsin loppu. Leffoja lukuunottamatta kaikki tämä sisältö on siis tulossa Disney+:lle ja tuskin minnekään muualle, joten suoratoistopalvelu vain vahvistaa asemiaan Star Warsin(kin) tämänhetkisenä kotina. Ilmeisesti näitä sopii kuitenkin odotella pikemminkin lähivuosina kuin ensi vuonna.

Loppukaneettina tekee mieleni vielä sanoa, että monen muun Disneyn brändin kohdalla Investor Dayn uutiset aiheuttivat minulle lähinnä kieriskelyä. Loputtomia animaatioelokuvien uusintaversioita, jatko-osia edellisille hiteille, 1980-luvun keskitasonkin leffojen kuten Kolmen miehen ja beibin ja Nunnien ja konnien uusintalämmittelyjä… Yh. Star Warsissa ei ole vieläkään nähty edes yhtään varsinaista aiemman kirjan tai sarjakuvan adaptaatiota, vaikka Rogue Squadron pääsee nyt sikäli lähelle, että se sentään hyödyntää ikään kuin aiempaa nimikettä. Ehkä sellaisenkin aika voi tässä tulvassa vielä tulla, mutta tässä vaiheessa ja tässä ajassa on syytä olla tyytyväinen, että meille tarjoillaan näin ylitsevuotavasti nimenomaan uutta eikä tuttua.

The Mandalorianin kakkoskaudella on jokaiselle jotakin, ja on siellä jossain yhä Mandokin

The Mandalorianin kakkoskaudesta on nähty tätä kirjoittaessani viisi jaksoa kahdeksasta. Tähän mennessä voi liki kaikin mittarein sanoa, että kausi on täyttänyt odotukset.

(Kirjoitus ei spoilaa tulevia jaksoja, mutta Disney+:lla tätä kirjoittaessani esitettyjä toki.)

The Mandalorianin toinen kausi on ollut mittakaavaltaan isompi, jatkuvajuonisempi ja, sanottakoon se nyt heti kärkeen, minusta myös parempi kuin edeltäjänsä.

He, jotka kaipasivat The Mandalorianin liittyvän toisella kaudellaan ykköstä paremmin Star Wars -sarjan suuriin juoniin, ovat saaneet haluamansa. Toisaalta hekin lienevät tyytyväisiä, jotka halusivat The Mandalorianin kietoutuvan vieläkin enemmän päämysteerinsä eli ”Baby Yodan”, jonka nimen nyt tiedämme olevan Grogu, ympärille.

Ehkä suorastaan yllättävää on, että myös huhujen toteutumista odottaneet ovat saaneet nyökytellä koko ajan tyytyväisenä, sillä kaikki huhuissa esiintyneet hahmo- ja casting-uutiset ovat jo toteutuneet. Olemme nähneet Katee Sackhoffin animaatiosarjoista tuttuna Bo-Katan Kryzena, Timothy Olyphantin Aftermath-kirjoissa vilahtaneena sheriffi Cobb Vanthina, Temuera Morrisonin vilahtamassa itsenään Boba Fettinä ja Michael Biehnin omassa sivuroolissaan. Ja, tietenkin ja ennen kaikkea: olemme nähneet ilmi elävän Ahsoka Tanon, jota todellakin näytteli nimenomaan Rosario Dawson, kuten uskottavat huhut jo hyvän aikaa sitten kertoivat.

Tämä suorastaan uuvuttava hahmokatras kuvastaa hyvin sitä, mitä The Mandalorianille on (ilmeisen tarkoituksella) toisella kaudellaan tapahtunut. Siinä missä sarja, kuten animaatiosarja Rebels aikanaan, ensimmäisellä kaudellaan keskittyi kertomaan uutta tarinaa uusista henkilöistä ja paikoista, tarinan lonkerot laajenevat heti toisella kaudellaan kaikkiin Star Wars -saagan aiempiin kolkkiin. Tämä tapahtuu jopa monipuolisemmin kuin Rebelsissä aikanaan, vaikka sekin teki samoin.

Kaksi mandalorealaista eli Din Djarin (Pedro Pascal) ja Bo-Katan Kryze (Katee Sackhoff). ”Ai eikö mun tarttiskaan pitää tätä kypärää koko ajan”, miettii Din Djarin. Tai ainakin kannattaisi miettiä.

Näistä hahmoista Cobb Vanth ei ole aiemmin kummoisen tuttu kenellekään, eikä hänen esiintymisensä tämän kauden avausjaksossa välttämättä johdakaan ns. suuriin juoniin. Mutta sellaisiin epäilemättä johtaa ykköskauden lopussa vilahtanut mandalorealaisten legendaarinen Darksaber-valomiekka, joka nyt on moff Gideonin (Giancarlo Esposito) hallussa ja jonka Bo-Katan haluaa. Tässä on kyse yllättävänkin suorasta jatkosta The Clone Warsin ja Rebelsin Mandalore-juonille, kuten toki ”mandalorealaisesta” kertovaksi nimettyyn sarjaan sopiikin.

Sitten meillä on Ahsoka, The Clone Warsin varsinainen päähenkilö ja tosiasiallisesti tässä vaiheessa Star Wars -franchisen rakastetuin ja merkittävin elokuvien ulkopuolinen hahmo, joka puolestaan haluaa löytää suuramiraali Thrawnin. Animaatiosarjoja katsomattomille todettakoon, että tämä ei ole niinkään viittaus niihin vanhoihin kirjoihin, joissa Thrawn oli Imperiumin ylin komentaja sattumalta hyvinkin samaan aikaan kuin jolloin The Mandalorian tapahtuu, vaan täysin häpeämätön tarttuminen juonilankaan, joka jäi auki Rebelsin lopussa, ja johon sarjojen luojan Dave Filonin oli varmasti koko ajan tarkoitus palata jossain vaiheessa.

Meillä on myös originaalitrilogian alikäytetty apupahis Boba Fett, joka näin ollen on palannut sarlaccin kidasta tässä nykyisessäkin Star Wars -kaanonissa. ”Alkuperäisenä mandalorealaisena palkkionmetsästäjänä” Boba asettunee väistämättä jossain vaiheessa Mandoa vastaan – vaikka hänen ilmiasunsa erakoituneena tatooinelaisena ei kielinytkään varsinaisesti halusta palata entisiin duuneihin.

Ja, ehkä kytköksistä yllättävimpänä, meillä vaikuttaa olevan juonilanka, joka osoittaa kohti jatko-osatrilogiaa ja koukkaa sinne vieläpä kivasti prequelien kautta. Imperiumin hirmuvallalle uskollinen moff Gideon vaikuttaa haluavan pikku Grogun nimenomaan siksi, että tällä on niin korkea ”m-lukema”, ja tarvitsevan tämän verta laboratorioon, jossa näytetään kloonailtavan kaikkea kivaa. Tämä ynnäytynee siten, että ”Baby Yodan” midikloriaanipitoisella verellä yritetään kloonata henkiin keisari Palpatinea.

Star Wars -sarjojen laki: Ennemmin tai myöhemmin Dave Filoni tuo näyttämölle Ahsoka Tanon.

Saattaisinpa kirjata toteutuneeksi myös omia epäilyksiäni siitä, että tällä toisaalta tuttujen hahmojen vyörytyksellä The Mandalorian uhkaa asettua vähän liikaakin Star Wars -animaatiosarjojen jatko-osaksi. Vaikka mikään näissä jaksoissa ei ainakaan vielä tässä vaiheessa ole edellyttänyt katsojalta The Clone Warsin tai Rebelsin katsomista – edes Ahsokaa ei ole välttämättä mikään pakko edes tunnistaa, koska jakso kyllä esittelee hänet riittävästi yhtenä harvoista jäljelle jääneistä jedeistä – on melko varmaa, että moni noita sarjoja katsomaton fani on The Mandalorianin äärellä epäröinyt, pitäisikö hänen tietää enemmän Bo-Katanin tai Ahsokan henkilöhistoriasta ymmärtääkseen, mitä nyt on tapahtumassa.

Samalla sarjan nimihahmon (Pedro Pascal) ongelma, luonteettomuus ja katsojan kannalta tietynlainen yhdentekevyys, joista kirjoitin ykköskauden arviossani, ei ole ainakaan vähentynyt. Mando on onneksi nyt paremmin saanut ympärilleen toisia hahmoja, myös toistuvia tai todennäköisesti toistuvia, joiden kanssa toimiessaan hänen omakin luonteensa voi kehittyä. Mutta edelleen nämä toiset hahmot ovat jaksojen varsinaisia toimijoita, ja Mandomme osa on auttaa toimijoita tehtävissään suorittaen muutama toimintakohtaus.

Minun on hyvin vaikea nähdä, että Din Djarin kasvaisi hahmoksi, joka ottaisi aktiivisen roolin tarinoissa, jotka kuuluvat Mandaloren vallan oikeutetulle perijälle Bo-Katan Kryzelle tai Voiman valitun padawanille Ahsoka Tanolle. The Mandalorian -sarjan pääjuonikin tuntuu enemmän ”Baby Yodan” eli Grogun tarinalta, jossa Mandolle on lankeamassa kasvatti-isän supporting role. Näihin kaikkiin muihinkin heiteltyihin täkyihin palattaneen tässä sarjassa tai muissa sarjoissa myöhemmin – mutta tuleeko niissä koskaan olemaan kyse hahmosta, jonka nimen alla tämä sarja etenee?

Se nostaa käden ylös nyt joka on tämän sarjan päähenkilö!

Toisaalta nämä piirteet alkavat tässä vaiheessa tuntua niin valitulta osalta sarjan luonnetta, että huomaan tulkitsevani tapahtunutta positiivisen kautta. Ehkä The Mandalorianin on tosiaan tarkoituskin kertoa suurten tapahtumien sivustaseuraajasta?

Sarja nimittäin tuntuu löytäneen tyylinsä, eikä ole ainakaan tylsynyt edetessään. Jopa tämän kauden tähän mennessä heikoin jakso The Passenger (Chapter 10 / 2×2), melko epäonnistunut tulkinta alien-hirviökauhusta Star Wars -maailmassa, oli ainakin kertakatsottuna kiinnostava kokeilu.

Vaikka sarjaa ovatkin nyt leimanneet tuttujen hahmojen esiinmarssi ja tiheät viittaukset syvään SW-loreen, sarja ei myöskään tunnu menettäneen mitään ykköskautta niin hyvässä kuin pahassakin leimanneesta kiireettömyydestä. Jos ajatellaan vaikkapa kauden neljättä jaksoa, Bryce Dallas Howardin ohjaamaa The Heiressia (Chapter 11 / 2×3), jossa Mando kohtasi Bo-Katanin ja muita mandalorealaisia ja auttoi heitä taistelussa Imperiumin jäänteitä vastaan, oli siinäkin jaksossa (kuten The Mandalorianissa niin usein) kyse melko yksinkertaisesta yhden jakson mittaisesta vieraiden hahmojen ja pääkaksikon kohtaamisesta ja siihen liittyvästä toimintajaksosta – mutta olipa se vain kerrassaan tehokkaasti toimiva toimintajakso.

Tai jos ajatellaan kauden ensimmäistä jaksoa The Marshalia (Chapter 9 / 2×1), krayt-lohikäärmeen metsästystä Tatooinella, jossa tapahtui sarjan ns. suurta juonta ajatellen vielä vähemmän. Showrunner Jon Favreaun itse ohjaama häpeilemätön western-pastissi oli sarjan tähänastisista jaksoista vahvin viiden tähden episodi. Se oli myös jaksoista elokuvallisin, ja se, jossa jo monesti viittaamani kiireettömyys osui parhaiten maaliinsa. Jos Mandon ja avaruussheriffi-Olyphantin kohtaamiset tuskenien kanssa eivät katsojaa viihdytä, hän katsoo ihan varmasti väärää sarjaa.

Ja mitä muuten tulee toimintajaksoihin, Greef Kargan näyttelijän Carl Weathersin ohjaaman jakson The Siegen (Chapter 12 / 2×4) sisältämä speeder-takaa-ajokohtaus kanjonissa oli aivan The Force Awakensin Millennium Falcon -lentelyn veroinen malliesimerkki siitä, miten tehdään samanaikaisesti sekä aivan kaikkein tutuimpia nuotteja soittavaa Star Warsia että niin erinomaisesti tehtyä Star Warsia, että se tuntuu tuoreelta. Kun stormtrooperit syöksyivät speedereillään kanjoniin, minun teki heti mieleni nostaa kohtaus Disney-ajan onnistuneimpien hetkien listalle.

Pääsisipä tätä kenttää pelaamaan!

Viikko sitten julkaistu Dave Filonin ohjaama Ahsoka-jakso The Jedi (Chapter 13 / 2×5) sai mielenkiintoisen vastaanoton, joka toi heti mieleeni jopa The Last Jedin ”valitse puolesi” -fanisodan. Niin vastakkaisiin suuntiin ensireaktiot ainakin Twitterissä kärjistyivät: toiset olivat mielestään nähneet parasta Star Warsia pitkään aikaan, jotkut jopa parasta sitten 1980-luvun – toiset taas kauhean sotkun, joka pilaa vähintään tämän sarjan ellei kaikki seuraavatkin.

Jotkut kehuivat ja moittivat jakson aasialaisvaikutteista tyyliä (asetelma kylästä, rautarouvasta ja luonnonsoturista muuten toi minun ja monen muun mieleen erityisesti Prinsessa Mononoken, erään maailman aivan hienoimmista animaatioelokuvista). Mutta pääasiassa kyse oli Ahsokasta, kuten oli varmasti arvattavissakin. Ahsokasta on kasvanut ainakin yhdelle sukupolvelle yksi kaikkein tärkeimmistä Star Wars -hahmoista, ja hänen tuomisensa animaatioista näyteltyihin sarjoihin ei olisi varmasti edes voinut sujua aivan kaikkien mielestä hyvin.

Joidenkin mielestä Ahsoka ei tuntunut oikealta ”elävänä”, toiset olisivat ehdottomasti halunneet ääninäyttelijän Ashley Ecksteinin tulkitsevan hahmoa myös live actionissa. Omasta mielestäni ehkä parhaiten perusteltu kritiikki kohdistuu siihen, mitä Rosario Dawsonin Ahsoka-roolitus suuressa kuvassa tarkoittaa: kyllähän se kovasti siihen suuntaan vihjaa, että se tarina, jonka Filoni olisi voinut kertoa kolmantena animaatiosarjana, aiotaankin nyt kertoa näyteltynä sarjana tai elokuvana. Ehkä esimerkiksi Leslye Headland kirjoittaa sittenkin nimenomaan Ahsokan omaa sarjaa parhaillaan, ja tekijän viittaus maantieteeseen sarjan lähtökohtana liittyy Ahsokan matkaan kohti Thrawnia (ja Ezraa)? (Huhujen mukaan hänen sarjansa kuitenkin kertoo kamppailulajeista, joita Star Warsissa edustaa tunnetusti jalo suomalaisniminen laji Teräs Käsi.)

Itse pidättäydyn tässä kiistassa neutraalilla maaperällä. Pitkälti siksi, että myös suhteeni Ahsokaan hahmona on varsin neutraali (vaikka kyllä siitäkin oman blogipostauksensa saisi). Luulenpa kuitenkin laineiden laantuvan helpommin kuin The Last Jedi -kädenväännön. Rosario Dawsonin matkaa Ahsokaksi fanitwiittauksen saattelemana muuten kronikoi erinomaisesti Vanity Fair. Lisäksi virallisen sivun haastikset sekä Rosario Dawsonista että Katee Sackhoffista ovat hyvin kiinnostavia, ja molemmat saavat jutuissa kertoa perusteellisista henkilökohtaisista, mutta hyvin erilaisista suhteistaan hahmoihinsa.

Minusta The Mandalorian esitteli Ahsokan näyteltyjen tarinoiden puolelle tyylikkäästi (siis sekä visuaalisesti että hahmon henkeä ajatellen), kuten jakson ohjanneelta sankarin isältä Dave Filonilta sopi odottaakin. Muutenkin tämä aasialais-/samuraihenkinen jakso oli minusta mainio, vaikka ei nyt sentään mestariteos. Filoni on huomattavasti parempi toiminnan kuin näyttelijöiden tai dialogikohtausten ohjaajana, kuten hänen taustaansa nähden ymmärrettävää onkin.

Tämä ei näytä mieheltä, joka palaisi halusta palata mandalorealaiseen haarniskaan.

Tämä postaus vanhenee niin nopeasti, etten taida lähteä suuriin spekulaatioihin tulevasta. Tietysti se on nyt kiinnostavaa, että kaikki huhuissa mainitut asiat (”Ahsoka on siellä jossain” jne) on nyt rastitettu suoritetuiksi, ja jaksoja on silti jäljellä vielä kolme kappaletta. Trailereissa nähdyt kohtauksetkin on jo nähty. En usko, että Ahsokaan tai edes Bo-Kataniin palataan enää tällä kaudella, mutta moff Gideoniin varmastikin.

Aioin itse myös kirjoittaa, että tuskin Boba Fettiinkään, mutta StarWarsNewsNet tekee viisaan huomion: koska seuraavan jakson ohjaa muun muassa Desperadon ja Sin Cityn ohjaaja Robert Rodriguez. Ehkä juuri Fettin ja Mandon kohtaaminen olisi se koukku, jolla tämä tekijä olisi vedetty haaviin?

Sarjan kaikkein kiinnostavin avoin juonipolku liittyy minusta Bo-Kataniin siten, että hänen kauttaa Mando on ensimmäisen kerran saanut kuulla, että hänet onkin sittenkin tainnut kasvattaa jonkinlainen ekstremistilahko. Eivät kaikki mandalorealaiset syö ja nuku kypärä päässä ja kieltäydy kertomasta oikeaa nimeään kenellekään. Tässä tarinapolussa on myös paikka Din Djarinin kasvaa hahmona, ja sarjan perustella nimensä: kuka tai mitä oikeastaan on olla ”mandalorealainen”, jollainen Mando-rassu on luullut ikänsä jo olleensa?

Sitä ennen niin sanottu suuri juoni näyttää kuitenkin osoittavan Grogun suuntaan ja kohti jedejä, joka minua vähän arveluttaakin. Mutta kuten sanottua: ehkä tämä nyt sitten on The Mandalorianin tyyli, this is the way. Mando on hiljainen sivustaseuraaja, joka askel askeleelta kiertää koskemassa Star Wars -loressa kutakuinkin kaikkea. Ahsoka-jakson lopussa annettiin ymmärtää jäljellä olevien jedien voivan löytää Grogun luo. Joten ihanko sieltä itse Lukekin vielä kauden päätteeksi jostain ilmestyy?

Boba Fett, Underworld ja The Mandalorian: Ensimmäinen näytelty sarja ammentaa kesken jääneistä edeltäjistään

The Mandalorian, jonka ensimmäisen kauden viimeinen jakso julkaistiin Disney+:ssa Suomessa tänään, on ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja. Se kertoo uusista hahmoista ja uutta tarinaa jopa niin tarkkaan, että ensimmäisellä kaudella mukana ei edes vilahda ketään vanhaa tuttua hahmoa. Tietenkään se ei siis myöskään perustu mihinkään aiempaan kirjaan, sarjakuvaan, peliin tai muuhun tarinaan (itse asiassa Star Wars -elokuvissa ja sarjoissa ei ole vielä nähty yhtään varsinaista adaptaatiota, vaikka suuramiraali Thrawnin kaltaisia suuriakin aiemmin olemassa olleita aineksia toki on kierrätetty esimerkiksi Rebels-animaatiosarjaan).

The Mandalorianin on luonut ja pääkäsikirjoittajan roolissa kynäillyt Jon Favreau, joka itse asiassa ei ole mikään superluokan Star Wars -fani. Favreau ei siis varmasti edes tunne noita aiempia teoksia samalla tarkkuuden tasolla kuin sarjan tuottaja, SW-animaatiosarjojen guru Dave Filoni, joka Favreaun itsensä mukaan usein huomauttaa hänelle, että ”näin ei voi tehdä Star Warsissa”. The Mandalorian myös sijoittuu aikakauteen, jota uusissa Star Wars -tarinoissa ei ole vielä juuri käsitelty eli vuosiin jonkin aikaa Jedin paluun jälkeen, mutta ennen jatko-osatrilogian vuosia. Sarjan pääosin kiittävissä arvioissa toistuu kehu siitä, kuinka ”erilainen” sarja kaikkeen muuhun Star Warsiin verrattuna on – tästä kirjoitin itsekin, kun viimeksi kirjoitin.

Mutta kulkeeko The Mandalorian sittenkään niin uusilla ja ennen kulkemattomilla poluilla? Itse asiassa The Mandalorianilla on ainakin kaksi täysin suoraa edeltäjää – vaikka niistä kumpaakaan emme ole varsinaisesti nähneet. Käsittelen niitä tässä kirjoituksessa, joka ei käsittele kakkoskautta koskevia huhuja eikä siis spoilaa tulevia uusia jaksoja.

The Mandalorianin seitsemäs jakso ”The Reckoning” kokosi nimihahmon aiemmin erillään kohtaamat sivuhahmot yhteen: kuvassa kolmikko Cara Dune (Gina Carano), Mando (Pedro Pascal) ja Greef Garga (Carl Weathers).

The Mandalorianin kaikkein vahvin esikuva tuijottaa meitä silmiin sarjan lähes jokaisessa kuvassa. Pelkästään nimettömänä mandalorialaisena esiintyvä mandalorialainen on ammatiltaan palkkionmetsästäjä, ja hänet esitellään meille sarjan alussa armottoman tehokkaana yksinäisenä sutena. Haarniska, johon hän pukeutuu, tuli kuitenkin alunperin kuuluisaksi toisen armottoman tehokkaan palkkionmetsästäjän kantamana.

The Mandalorian -sarjan mandaloriaani ei ole Boba Fett. Monessa mielessä hän kuitenkin voisi olla – tai, ehkä oikeammin hän on Boba Fettin vanha idea. Boba toki on tavattu laskea Star Wars -maailmassa pahikseksi ja Mando ryhmittyy sarjan päähenkilönä hyvikseksi, ja alkaa muutenkin käyttäytyä koko ajan hyvismäisemmin rikkoessaan palkkionmetsästäjien etiikkaa alkaessaan suojella ”Baby Yodaa”. Sarjan alkutilanteessa kyse on kuitenkin hyvin samankaltaisesta päänahkojen metsästäjästä, joka saa aina kiinni jahdattavansa – ja jos Boba Fett tulkitaan vain duunilleen omistautuneeksi ammattilaiseksi, ei häntäkään ole syytä dumata täysin ”pahaksi”. Boban ja Mandon yhtäläisyydet eivät edes jää haarniskaan ja ammattiin, vaan ne ulottuvat hahmojen luonteisiin asti: molemmat ovat vaitonaisia, eivät mielellään paljasta omia henkilökohtaisia tavoitteitaan eivätkä itse asiassa vaikuta juuri perustavan elämästä työnsä ja kulloisenkin keikan ulkopuolella. Tämä kaikki johtuu ainakin osin siitä, että molempien hahmojen näyttelijät on ohjattu kuvauksissa suoraan hakemaan tulkintansa perusta Clint Eastwoodin nimettömästä miehestä Sergio Leonen länkkäreissä, joka niin ikään ei varsinaisesti ollut mikään hölösuu eikä oikeastaan luonnehahmokaan.

Kun Mandon oikean nimen ja kasvojen salaperäisyyttä vielä sarjassa korostetaan, en ihmettele lainkaan, että moni kasuaalimpi katsoja todennäköisesti ykköskauden ajan olettaakin, että kyseessä on Boba Fett – tai ehkä yllättyy tajutessaan jossain vaiheessa, että näin ei ole. Itseäni puolestaan kiusaa ainakin jonkin verran se, että ainakin ykköskaudella Mando todellakin oikeastaan kaikilla perusteilla voisi olla Boba Fett, eikä sarjassa mikään muuttuisi. Tavallaan jopa minua siis ihmetyttää, ettei Mando paljastu Boba Fettiksi – tai ainakin hieman ärsyttää, että meille kerrotaan ikään kuin toista tarinaa aivan samanlaisesta palkkionmetsästäjä-mandaloriaanista.

Boba Fett, se alkuperäinen mandalorialaiseen haarniskaan pukeutunut palkkionmetsästäjä.

Joku pitkän linjan Star Wars -fani saattaa melkein pöyristyä edellisestä. Bobahan paljastui prequeleissa Jango Fettin ”muokkaamattomaksi” klooniksi, eikä hän siis suinkaan ole Mandon kaltainen löytölapsi. Syvemmälle Boba-loreen uppoutuneet tietävät myös, että Jango ja täten myös Boba eivät haarniskastaan huolimatta oikeasti ole mandaloriaaneja, joiden perinteitä sarjan Mando puolestaan tarkkaan seuraa. Boba Fettille Voimaa käyttävä ”Baby Yoda” ei myöskään olisi samanlainen outo ilmestys kuin sarjan Mandolle, sillä Boban isä peräti kuoli jedien käsissä Kloonien hyökkäyksessä, ja hahmolla itsellään on pitkä historia taisteluista Luke Skywalkerin kanssa. Ja jonkun mielessä saattaa tietysti olla vielä sekin seikka, että Boba heitti henkensä sarlaccin kidassa Jedin paluussa, jonka jälkeen The Mandalorian siis tapahtuu…

Pidän kuitenkin kantani. Se, että Mandolla vaikuttaa olevan trauma vanhempiensa kuolemasta, nimenomaan täsmää siihen, että Bobakin menetti isänsä nuorena. Suurin osa muista Boban henkilöhistoriaan liittyvistä seikoista sen sijaan jäi vanhan expanded universen eli Legendsin puolelle eikä siten ole enää nykyisin kaanonia – vaikka nimenomaan se taustafakta, että Boba ei ole mandaloriaani, on George Lucasin keksintö ja siten totta edelleen. Joka tapauksessa ei olisi mitenkään mahdotonta sovittaa Boba Fettin nykykaanonin harvojen esiintymisten lomaan vahvempaa suhdetta varsinaisten mandaloriaanien kulttuuriin. Mitä taas tulee sarlacciin, vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä, että Tatooinen aavikkokuoppaolento sulattelisi Bobaa tuhannen vuotta tässäkään kaanonissa: Legends-tarinoissa Boba kyllä palasi, ja The Mandalorianin Tatooinelle sijoittunut viitosjakso päättyi salaperäisen hahmon lähestymiseen autiomaassa…

Kuka käveli Tatooinen autiomaassa The Mandalorianin viitosjakson lopussa? Olennaisempi muotoilu: Kenen meidän haluttiin näkevän kävelevän nimenomaan Tatooinen autiomaassa?

The Mandalorianin kenties suurin Boba-kytkös on kuitenkin ulkoelokuvallinen. Se on se, että vuonna 2018 ensi-iltansa piti saada Boba Fettin oma elokuva, jonka olisi ohjannut Josh Trank ja kirjoittanut SImon Kinberg joko Trankin kanssa tai ilman häntä. Trankin ohjauspesti julkistettiin vuonna 2014 ja peruttiin seuraavana vuonna, eikä leffan aihe ehtinyt virallisiin tiedotteisiin. Myöhemmin minä ja muut aihetta seuranneet olemme voineet koota nämä tiedot murusista: Trankin aihe tosiaan oli Boba Fett, ja ensi-iltavuosi oli se, jolle sittemmin sijoitettiin Han Solon soolo.

Siitä en ole kuullut tai nähnyt missään mitään etäisesti kantavaa tiedonmurua, millainen kehitteillä ollut Boba-tarina oli. Uskottavin huhu oli se, jonka mukaan Disneyllä oli projektinsa kanssa ongelmia siinä, kuinka pahishahmo kantaisi oman elokuvansa ainakin eräänlaisena hyviksenä. Vähemmän uskottaviin kuului väite, että Michael Fassbender näyttelisi elokuvan pääosassa hahmoa, joka ei olisi tuntemamme Boba Fett, mutta joka käyttäisi silti samaa haarniskaa ja samaa nimeä.

No, The Mandalorianin idea on yksi vastaus pahishahmon ongelmaan: keikka, joka muistuttaa armotonta palkkionmetsästäjää hänen omasta historiastaan yksin jääneenä lapsena, ja joka siten saa hänet kääntymään palkkionsa maksajaa vastaan.

En toki voi tietää, muistuttaako Jon Favreaun keksimäksi kerrottu The Mandalorian -tarina millään tavalla tekemättä jääneen Boba Fett -leffan tarinaa. Veikkaan, että todennäköisesti ei. Mutta yleisellä tasolla, silmät siristäen: nyt Disney-Lucasfilmilla on kuin onkin ”Boba Fett -tarinansa”, eikä siinä ole enää pahis-päähenkilön ongelmaa – tosin se ei tarkkaan ottaen kerro Boba Fettista, vaan toisesta samannäköisestä ja -oloisesta kaverista (joka ei sentään käytä samaa nimeä).

Tältä olisi voinut näyttää ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja jo noin 12 vuotta sitten: Underworld.

Se toinen The Mandalorianin suorana edeltäjänä ajattelemani projekti on niin ikään Lucasfilmin hyllyllä, kesken jätettyjen hankkeiden varastossa. Tarkoitan sitä hanketta, jonka George Lucas näki Star Warsin tulevaisuutena ennen Disney-kauppoja: Underworld-sarjaa.

Lucas yritti viedä Star Warsin telkkariin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, siis ennen suoratoistopalvelujen aikakautta. Hän palkkasi joukon taitavia käsikirjoittajia kirjoittamaan kymmeniä jaksokäsikirjoituksia. Tähtäimessä oli The Clone Warsin tapainen enemmän tai vähemmän irtonaisista jaksoista koostuva antologiasarja, mutta joka tällä kertaa olisi näytelty ja sijoittuisi Imperiumin ja kapinaliiton vuosiin. Fokus oli projektin nimen mukaan galaksin alamaailmassa, mutta myös saagan päähenkilöt Han Solosta Darth Vaderiin olisivat esiintyneet sarjassa ajoittain. Samaan aikaan Lucas itse yritti kehittää tekniikkaa ja tuotantoprosesseja sellaisiksi, että käsikirjoitukset olisi voitu toteuttaa tv-budjetilla. Lopulta Lucas hylkäsi hankkeen liian kalliina, pani tulille jatko-osatrilogian tuotannon ja myi yhtiönsä Disneylle. (Kirjoitin Underworldista alkuvuodesta, kun netissä kiersi kuvauksia varten tehty tekninen testivideo.)

Noin 15 miljoonan dollarin jaksobudjetilla The Mandalorian tuskin on ainakaan halvempi kuin mitä Underworld olisi ollut, mutta sarjojen budjetit ja markkinat ovatkin mullistuneet reilussa 10 vuodessa. Tässä välissä on – taas, pienistä murusista – selvinnyt syy siihen, miksi Underworldia ei tulla koskaan näkemään ja miksi silti esimerkiksi projektin kesken jääneitä hedelmiä esittelevää kirjaa voi olla turha odottaa. Disney-Lucasfilm nimittäin ammentaa Underworldista koko ajan.

Kertomus Han Solon ja Chewbaccan ensitapaamisesta? Tämä oli yksi Underworld-käsis. Millennium Falconin päätyminen Landolta Hanille? Samoin. Kuolemantähden suunnitelmien sieppaaminen? Jep, Underworld-käsis.

Saapa nähdä, vieläkö Mandon tie vie Coruscantiinkin. Kuva julkaisemattomasta pelistä Star Wars: 1313.

Rogue Onen ja Solon juuret ovat siis Underworldissa, vaikka kumpikin toki kirjoitettiin elokuvaksi aivan puhtaalta pöydältä. Underworld-juuret olivat myös Star Wars: 1313:lla, Coruscantin alamaailmaan sijoittuvalla juonellisella pelillä, jossa pelaaja olisi ohjannut nimenomaan Boba Fettia (ja joka itse sittemmin jäi kesken, eikä peliä julkaistu). Tottakai Underworldissa olisi käsitelty myös palkkionmetsästäjiä, luultavasti myös itseään Boba Fettiä. Ja sitä paitsi Underworldin tuottaja Rick McCallum kuvaili sarjaa ”Deadwoodiksi avaruudessa”, joka viittasi siis suoraan westerneihin.

Jopa The Mandalorianin varsinainen juoni haiskahtaa tarinalta, jonka idea saattaisi hyvin olla peräisin samoista käsistalkoista: siis esimerkiksi tasolla ”palkkionmetsästäjä suojelee Yodan rotuun kuuluvaa vauvaa”. (Yodan rodun historia on niitä kohtia Star Wars -lorea, johon kukaan ei Lucasin aikana olisi saanut koskea ilman Lucasin omaa aloitetta, eikä Disneyn aikanakaan ole tätä sarjaa ennen vihjattu mitään tähän suuntaankaan.) Tai jos se idea olisikin ollut täysin Favreaun oma, The Mandalorianin kahdeksanjaksoisesta ykköskaudesta noin puolet muodostavat yksittäistarinat, jotka voisivat hyvin olla ideoita Underworldiin melkein minkä tahansa hahmon ympärille: ajatellaanpa vaikka jaksoa, jossa Mando osallistuu rikollisjengin järjestämään pakoon droidien miehittämästä vankila-aluksesta.

Tämä spekulointi voi toki mennä metsään, ja yhdelläkään The Mandalorian -käsiksellä ei tarvitse olla mitään suoraa tekemistä Underworldin aarrearkkuun lukittujen tekemättömien käsisten kanssa. Aivan vähimmillään tuo tekemätön sarja häilyy The Mandalorianin taustalla siksi, että tästä nyt tuli Underworldin sijaan se ensimmäinen näytelty SW-sarja – ja siksi, että design-osastolla monet Underworldia visioineet ihmiset olivat lopulta toteuttamassa The Mandaloriania.

Omasta mielestäni on silti myös selvää, että The Mandalorian täyttää tämänkin katsojilta piilotetun epäonnisen edeltäjänsä paikkaa samaan tapaan ”yleisellä tasolla, silmät siristäen” kuin se korvaa Boba Fett -elokuvaakin. Ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja kun näin oli kuin olikin galaksin alamaailman pariin sijoittuva sarja, joka koostuu enemmän tai vähemmän irtonaisista jaksoista, aivan kuten George Lucas tavoitteli – ja vaikka se ei sitten sijoittunutkaan Imperiumin vuosiin, siinä kyllä nähdään stormtroopereita.

Disney+:n Star Wars -tarjonta alitti avaushetkellä odotukset

Suoratoistopalvelu Disney+ aukesi viimein Suomessa, The Mandalorian näkyy näin viimein meilläkin ja minä saatan viimein kirjoittaa tässä blogissakin sarjasta, josta etenkin englanninkielinen SW-yleisö on puhunut jo 10 kuukautta.

Mutta mitä kirjoittaa sarjasta, josta 10 kuukautta myöhemmin ei ole kovin järkevää kirjoittaa enää ensifiiliksinä? Vielä järjettömämpää olisi alkaa nyt pyöritellä juonispekulaatioita – niiden aika on vasta kun pääsemme reilun kuukauden päästä samaan tahtiin jenkkien kanssa, sillä Suomen Disney+:ssa näkyvät nyt vasta kaksi ensimmäistä jaksoa, mutta koko 8-jaksoisen ekan kauden tapahtumat ovat toki jo hyvän aikaa olleet yleisesti internet-tiedossa. Mitä taas tulee kokonaisuuden arviointii, siihenkin tarvitsen näissä oloissa pohjaksi vielä lisää jaksojen Suomi-esityksiä.

Siirränkin siksi sittenkin sanojani The Mandalorianista vielä pikkuisen eteenpäin. Tässä postauksessa kerron, mitä Star Wars -sisältöjä Disney+:ssa on ja, kääntäen, mitkä siis ovat tällä saralla sen puutteet.

The Clone Warsin seitsemäs ja viimeinen kausi: monelle katsojalle The Mandalorianin veroinen tärppi.

Aloitetaan positiivisella luettelolla. Disney+:n Star Wars -tarjonta sisältää nyt Suomen avausviikollaan tämän:

  • Kymmenen Star Wars -elokuvaa eli yhtä vaille kaikki viralliset: episodit I-VII ja IX, Rogue One ja Solo
  • The Clone Wars -animaatiosarjan (2008-14) pilottielokuvan, alkuperäiset kaudet 1-5, kuudennen kauden (The Lost Missions) sekä ensimmäisen jakson 7. eli viimeiseltä kaudelta (2020)
  • Rebels-animaatiosarjan (2014-18) kaksi ensimmäistä kautta
  • Resistance-animaatiosarjan (2018-20) molemmat kaksi kautta
  • The Mandalorian -sarjan (2019-) kaksi ensimmäistä jaksoa
  • Lego-sarjan The Freemaker Adventures ja muita Star Wars Lego -animaatioita

Lisäksi on heti perään sanottava, että tiettävästi:

  • Se puuttuva virallinen elokuva, VIII eli The Last Jedi, julkaistaan palvelussa lokakuun lopussa (tässä ovat varmaankin taustalla jotkin esitysoikeussyyt)
  • The Mandalorianin ensimmäisen kauden jaksoja julkaistaan viikoittain
  • The Clone Warsin viimeisen kauden jaksoja julkaistaan viikoittain
Hänet on viimein nähty meilläkin: The Mandalorianin etukäteen varjelluin salaisuus, Star Wars -franchisen viime vuosien suurin läpimurtohahmo ja galalaksin söpöin viisikymppinen: ”The Child” eli ”Baby Yoda”.

Niin sanottujen vanhojen, siis jo joillakin alueilla kokonaan julkaistujen, tuotantokausien ”esittämisessä” jakso-per-viikko -syklillä voi totisesti ihmetellä ja kritisoidakin. Mutta se on eittämättä valinta, jonka palveluntarjoaja on puolestamme tehnyt. Ei vahinko. Mennään nyt sitten tällä. Saapahan katsoja sulatella näkemäänsä…

Mutta tämä siis tarkoittaa, että muun muassa tätä Disney+:ssa ei kerrassaan ole, eikä ole mitään tietoa, milloin tulee tai tuleeko koskaan:

  • Rebels-animaatiosarjan kaksi jälkimmäistä kautta (vaikka niitä ei koskaan ollut myöskään Suomen Netflixissä)
  • Se ensimmäinen Clone Wars -animaatiosarja (2003-2005)
  • Wanhat animaatiosarjat Droids (1985-86) ja Ewoks (1985-87)
  • 1980-luvun standalone-leffat Caravan of Courage: The Ewok Adventure (1984) ja Ewoks: The Battle for Endor (1985)
  • Forces of Destiny -lyhytanimaatiot (2017-18) ja muut Lucasfilmin Youtube-kanavilla julkaistut jutut – josta ne toki kyllä ilmaiseksi löytyvät

Ja mitä tulee Lucasfilmin muuhun tuotantoon: Indiana Joneseja ei ole, Willow ja Red Tails on.

Epäilemättä Rebelsin jälkimmäisten kausien puuttumiseen on jonkinlainen sopimustekninen syy kuten TLJ:n puutteellekin, ja ehkä tämäkin jossain vaiheessa raukeaa, mutta vaikea sitä on näin ulkopuolelta ymmärtää. Noita muita odotellessa en pidättäisi lainkaan henkeäni, vaikka ne ovat aivan yhtä tosiasiallista Star Wars -historiaa kuin vaikkapa 1980-ja 1990-luvun Disneyn tv-piirretyt, joita samasta palvelusta kyllä löytyy. Tosiasiassa en tietysti ole perillä näiden vanhojen tuotantojen tekijänoikeudellisesta tilasta, mutta ainakin niiden jaksoja ja nuo ewok-leffat sentään julkaistiin vielä kertaalleen dvd:lläkin 2000-luvun alkupuolella (tosin julkaisu oli aika merkillinen kaksipuolinen levy, jonka toisella puolella oli yksi ewok-leffa ja kääntämällä toisella puolella se toinen).

Ja tähän mennessä pysyttelin vain pohjimmiltaan aivan ”virallisessa” aineistossa, joka on aikanaan julkaistu täysin avoimesti suurelle yleisölle. Lucasfilmin holveissa olisi toki kaikenlaista epävirallisempaakin, jos ne haluttaisiin avata. Vuoden 1978 pahamaineista Holiday Specialia tuskin koskaan julkaistaan, mutta kyllä Detours-animaatiosarjan sentään voisi. Kyseessä on Lucasfilmin ja Robot Chicken -porukan toteuttama parodia- ja komediasarja, jota tehtiin vuoden 2012 aikoihin täysin valmiiksi 39 (!) jaksoa juuri ennen kuin George Lucas myi firmansa Disneylle – joka taas päätti jättää Detoursin ainakin toistaiseksi kokonaan julkaisematta.

Toisena tarjokkaana voisin huomauttaa, että on olemassa useita sellaisia Star Wars -aiheisia elokuvateoksia, joihin ei liity mitään noloa, salattua tai salattavaa, mutta jotka on aikanaan julkaistu muodossa, jossa niitä eivät ole monet koskaan nähneet tai jossa ne eivät ole enää saatavilla. Esimerkkeinä voisin mainita prequelien kuvausten ohessa toteutetun, riemastuttavan 20-minuuttisen mockumentaryn R2-D2: Beneath the Dome, joka käsittelee droidisankariamme kuin oikeaa Hollywood-näyttelijää, ja Revenge of the Sithin soundtrackin kakkoslevyllä julkaistun noin tunnin mittaisen videomuotoisen John Williamsin soundtrackien best ofin, johon oli siis leikattu musiikin oheen kuvaa kaikista kuudesta silloisesta Star Warsista. Miksei tällaisia voisi nyt latailla yhtiön omista arkistoista suoratoistopalveluun uusien yleisöjen ihastukseksi?

Star Wars Detours, kokonainen julkaisematon animaatiokomediasarja noin kahdeksan vuoden takaa.

Oma lukunsa on kysymys niin sanotusta ekstramateriaalista. Disney+:ssa on eräitä muita suoratoistopalveluja paremmin tarjolla itse elokuvien ja sarjojen lisäksi myös niiden oheismateriaalia: poistettuja kohtauksia, making of -dokumentteja ja sen sellaista. Eräitä muita paremmin, kyllä – mutta ei kovin paljon silti. Esimerkiksi Disneyn omien klassikkopiirrettyjen yhteydessä kyllä on esimerkiksi noita poistettuja kohtauksia ja siellä täällä dokumenttejakin, mutta missään nimessä tarjolla oleva matsku ei vastaa kattavuudessaan esimerkiksi samojen leffojen bluray-julkaisujen lisämateriaaleja.

Sama pätee Star Warsiin. Useimpien leffojen yhteydestä löytyy lähinnä poistettuja kohtauksia ja korkeintaan pieniä klippejä. Ei niitä pitempiä dokumentteja tai edes useimpia lyhyempiä featuretteja, joita samojen elokuvien fyysisillä levyillä on julkaistu. Ainoa pitkä Star Wars -dokkari, jonka palvelusta ainakin tällä hetkellä löydän, on uusimman elokuvan eli The Rise of Skywalkerin kaksituntinen making of -dokkari – siis se sama, joka oli bluraylla. Ja missään nimessä Disney+:ssa ei siis ainakaan vielä ole tällä saralla mitään, mitä näitä aineistoja aiemmin toisaalla kolunneet eivät olisi nähneet aiemmin.

Eikä tarjolla ole edes The Mandalorianin making of -dokumenttisarjaa, jollainen siis on olemassa, mutta on hyvin mahdollista, että se räpsähtää tarjolle ekan kauden esitysten päästyä kahdeksanteen ja viimeiseen osaan. Toivottavasti. Joka tapauksessa kokonaistilanne tuntuu synkältä dvd- ja bluray-vuosien ylenpalttisiin oheismateriaaleihin verrattuna: suoratoistopalvelut eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa ole kovin kiinnostuneita antamaan katsojalle muuta kuin itse elokuvat ja sarjat edes silloin, kun niistä ei fyysisiä levyjulkaisuja ole tulossa.

Disney Gallery: The Mandalorian -dokumenttisarja julkaistiin Disney+:ssa Yhdysvalloissa tänä kesänä. Suomessa se ei vielä ole katsottavissa.

Vaan jos nyt kuitenkin kehujen kautta ulos.

Eilen kun Disney+:aa ensisilmäystä pitemmälle selailin, oli etenkin siellä klassikkoanimaatioiden puolella pyöriessä helppo haltioitua. Disneyn klassikkojen saatavuus on tähän asti ollut niin perin juurin säännösteltyä, että vaikka suoratoistopalvelujen aikaa on tässä eletty jo jonkin aikaa, tuntui aivan ihmeelliseltä, että siitä sitä vain voi kliksutella kännykällään telkkarin näyttämään Chromecastin kautta Pientä merenneitoa tai, jos se ei hetken kuluttua huvitakaan, niin vaikka Bambia sitten. Toinen mahtava osa Plussaa on emoyhtiön omien vanhojen näyteltyjen elokuvien katalogi: Riemukuplan ja Mustan aukon kaltaiset elokuvat eivät ole viime vuosina juuri kuluneet telkkarissa, eikä vanhempaa tuotantoa ole liiemmin tarjolla esimerkiksi Disney+:n isoimmalla kilpailjalla Netflixilläkään. Originaalituotantojensa kanssa uutuuspalvelu on vasta pääsemässä vauhtiin. Kuukausihintaan, jolla ei olisi vielä muutama vuosi sitten olisi saanut ostettua edes yhtä noista elokuvista bluraylla. Eikö näin kevytkenkäinen meno sentään jo pitäisi jollain lailla estää!

Mutta tähän kaukaisen galaksin kolkkaan Disney+:ssa rohkenen olla jopa avoimen pettynyt.

Jatko-osatrilogian loppukoe: Nyt kun se on ohi, oliko siitä mihinkään?

Pöly on laskeutunut jatko-osatrilogian osalta sen verran, että niin sanotut todelliset mielipiteet alkavat tulla esiin.

Tai ainakin siltä tuntuu, kun jopa ennen niin onnellisen Star Wars -perheen jäseniltä tuntuneet näyttelijätkin ovat alkaneet päästää irti vaitiolovelvollisuuksistaan ja keskinäisistä kehuistaan. Suorimmat sanat tähän mennessä on sanonut John Boyega, joka GQ:n äskettäisessä haastattelussa lausui syvän pettymyksensä siihen, kuinka hänen hahmoaan Finniä käytettiin trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa The Last Jedissä ja The Rise of Skywalkerissa. Boyega puhuu haastattelussa myös ei-valkoisten näyttelijöiden kohtelusta Hollywood-elokuvissa yleisemmin, ja tavallaan käyttää Star Wars -kokemuksiaan vain esimerkkinä isoista rakenteellisista ongelmista, mutta epäselväksi ei jää, mitä hän näistä kaukaisen galaksin elokuvistakin oman hahmonsa osalta ajattelee. ”They gave all the nuance to Adam Driver, all the nuance to Daisy Ridley”, Boyega sanoo ja toteaa, ettei (esimerkiksi) hänen hahmollaan ollut kaarta The Force Awakensin jälkeen. JJ Abramsin paluuta myöhemmin episodi IX:n ohjaajaksi Boyega kutsuu ”heidän paskansa pelastamiseksi”.

Tämä blogi on elellyt pandemiakuukaisina hiljaiseloa. Sinä aikana olen huomannut tekeväni itsekin jonkinlaista tilintekoa suhteestani uusiin elokuviin (joiden tuotannon käynnistyessä tämän oman pohdintakanavani päätin perustaa). Olen kysynyt itseltäni kahta isoa kysymystä, joista ensimmäisessä on kaksi osaa: Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä – tai ainakaan tehdä ne tällaisina kuin ne tehtiin? Ja: Millaiset episodi VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Kuten arvaatte, minun ei ole helppo vastata näihin kysymyksiin. Yritän tässä merkinnässä mahdollisimman tiiviisti parhaani.

The Rise of Skywalkerin loppuhalaus. ”There, for good or bad, it is done”, kuten eräässä aivan toisessa tarinassa sanottiin.

Kysymys 1a. Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä?

Tähän voin periaatteessa vastata hyvin lyhyesti: kyllä.

Yhtenä vastauksena totean, että pidän JJ Abramsin The Force Awakensista ja Rian Johnsonin The Last Jedistä sekä Star Wars -sarjan episodeina että ison rahan viihde-elokuvina arvioituna. Molemmissa on sekä sujuvuutta että nyansseja enemmän kuin monissa jälkimmäisen sarjan kilpailijoissaan, painotuseroilla näiden välillä toki. Etenkin TLJ on kovasti makuuni myös niin sanotuilla elokuvataiteellisilla mittareilla – siis tasolla kuvat, leikkaus, ääni, tunne jne, erotettuna ns. saagan sisäisestä juonesta tai tarinasta. Molemmat ovat jo todistettavasti kestäneet ja kestävät varmasti jatkossakin itselleni hyvin monia katsomiskertoja. Voisi ehkä tiivistää, että The Force Awakens edustaa minulle täydellisen nautittavaa Star Warsia, kun taas The Last Jedi on Disney-aikaisista SW-elokuvista se, jolta olen erityisesti saanut jotain uutta. Täten se, että trilogian kolmas osa, Abramsin The Rise of Skywalker, ei valitettavasti täytä minulle juuri mitään näistä kriteereistä, tarkoittaa sittenkin 2/3 onnistumisia eli matemaattisesti laskettuna peukkua ylös.

Toisena päällimmäisistä vastauksistani totean, että Star Wars -sarjan sisällä uusi trilogia tarjosi aivan vähimmillään ensiluokkaisen päähahmojen joukon. Jälkikäteen arvioiden nimenomaan hahmot kuuluivat trilogian suurimpiin onnistumisiin: pippurinen-mutta-surumielinen romunkerääjä, traagisesti pahan puolelle päätynyt entinen sankari, koulutuksensa hylkäävä stormtrooper ja röyhkeän itsevarma lentäjä-ässä tarjosivat henkilöhahmoina enemmän uutta näkökulmaa kaukaiseen galaksiin kuin uuden trilogian varsinaiset tapahtumat. Erityisesti uudelleenkatselemisen kannalta on hyvin merkityksellistä, että uuden trilogian päähenkilöiden parissa haluaa viettää aikaa – kun taas esimerkiksi prequel-trilogiassa hahmojen etäisyys oli aina yksi keskeisistä ongelmista. Tai toisena vertailuna: myös Marvel-elokuvien suurmenestys perustuu suorastaan häpeämättömästi nimenomaan toimiviin hahmoihin eikä leffojen juoniin.

Tässä olenkin jo ehtinyt viitata eräisiin isoihin ongelmiin. Ennen kuin jatkan niiden parissa, totean ulkoelokuvallisesti stubbilaisena kolmantena pointtinani jatko-osatrilogian olemassaolon oikeutukseksi, että minä olen katsojana nauttinut tästä matkasta.

Vuoden 2012 lopulla kuvittelimme, että Star Wars -sarja olisi valmis ja uusia pitkiä elokuvia ei enää tulisi. Osittain siihen liittyen myös minun henkilökohtainen suhteeni tähän sarjaan oli noihin aikoihin etääntynyt, kuten olen tunnustanut tässä blogissakin jopa aivan alkusanoissanikin. Lupaus uusista elokuvista herätti minut kysymään, ovatko uudet elokuvat sarjalle pimeä uhka vai uusi toivo. Pian huomasin paitsi saavani enemmän Star Warsia kuin koskaan enää odotin, myös sukeltavani itse sen pariin syvemmälle kuin ehkä koskaan aiemmin. Nythän olemme saaneet niitä uusia elokuviakin jopa viisi (kahden Bond-elokuvan väliin mahtuvana ajankohtana!), eikä franchisella ole kerrassaan koskaan ollut yhtä monta rautaa tulessa kuin tällä hetkellä. Näissä hengästyttävissä vuosissa on todellakin ollut seurattavaa, spekuloitavaa ja taivasteltavaa. Ja kuten tästä blogista on varmasti niin ikään ilmi käynyt, minun Star Wars -kiinnostukseni kohdistuu tavallaan paljon enemmän näiden elokuvien tekemisen vaiheisiin kuin valmiiden teosten katsomiseen uudelleen ja uudelleen. Niinpä kaikki tämän blogin sisällössä ja sen olemassaolo itsessäänkin on tavallaan yksi vastauksistani siihen, onko tämä kaikki ollut sen arvoista: kyllä.

Mutta sitten taas, jos asia kysytään hieman toisin…

Tämähän se taitaa olla minulle jatko-osatrilogian kaikkein ylittämättömin yksittäinen kohtaus. The Last Jedin valtaistuinsalin kohtauksessa on kaikki kohdallaan audiovisuaalisesti ja dramaattisesti, mutta myös ulkoelokuvallisesti, koska en varmasti ikinä unohda, miten pöllämystynyt olin ensi-illassa teatterissa tällä hetkellä, josta en ollut spoilaantunut.

Kysymys 1b. Kannattiko episodit VII-IX tehdä tällaisina kuin ne tehtiin?

Vaikka olen koko ajan asettunut pikemminkin uusia elokuvia puolustavaan kuin niitä vastustavaan leiriin, minunkin on ollut alusta asti vaikea löytää uuden trilogian perimmäistä olemassaolon oikeutusta. The Force Awakens, The Last Jedi ja The Rise of Skywalker ovat satuseikkailun rakenteen, galaktisen konfliktin asetelman, visuaalisen kuvaston ja vaikkapa avaruusalusten ja planeettojen kaltaisten yksityiskohtien kannalta kiusallisen lähellä originaalitrilogian uusintaversiota. (Näitä samankaltaisuuksia voi tarkastella koottuna esimerkiksi tässä erinomaisessa videossa.) Jatko-osatrilogialla on niin ikään valitettavan vähän uutta temaattista annettavaa saagalle: loppujen lopuksi nytkin hyvä vain lopulta kukistaa pahan, ja pahan puolelle kääntynyt entinen hyvä ymmärtää virheensä, jolloin originaalitrilogian kertomus toistuu.

Trilogian vauhdikkaalle avausosalle – jossa nämä ongelmat ovat pahimmillaan – olin vielä valmis antamaan tämän anteeksi aloituksen nimissä. Riitaisesti vastaanotettu toinen osa antoi minulle, siitä tykänneelle, toivoa kulkemalla pisimmälle omaan suuntaansa, vaikka yhä muistutti monessa paljon Imperiumin vastaiskua. Mutta kun uuden trilogian päätösosa ei jatkanut edeltäjänsä tiellä lainkaan, vaan pikemminkin sivuutti lähes kaiken trilogian keskellä rakennetun ja lopetti tarinan toisintaen Jedin paluuta, matto tavallaan luiskahti koko sarjan alta. Siinä missä toisenlainen episodi IX olisi perustellut paremmin myös kahdessa edellisessä osassa tehdyt ratkaisut, nimenomaan tällainen episodi IX puolestaan heikensi edeltäjiensäkin arvoa.

Muotoilen kysymyksen vielä kerran uudelleen. Jos kysymys kuuluu: ”Perustelevatko episodit VII-IX tällaisina sen, että ne ovat nimenomaan Star Wars -sarjan episodit VII-IX?”, joudun vastaamaan kieltävästi. Ei, tämä trilogia ei valitettavasti tunnu Skywalkerien sukusaagan yhtä keskeiseltä kolmannekselta kuin kaksi aiempaa trilogiaa. Ei, vaikka lopulta jopa kaikki alkuperäiset Skywalkerit kuolevat sen edetessä.

Tässä tietenkin tullaan kaikkien jatko-osatrilogian ongelmien keskeiseen juurisyyhyn eli siihen, millaisella viestikapulamaisella tekniikalla tätä trilogiaa toteutettiin ja kuinka vähän mitään siitä suunniteltiin etukäteen (josta tuoreimman todisteen antoi äskettäin Daisy Ridley, joka vahvisti Reyn sukuyhteydeksi harkitun alunperin Obi-Wan Kenobia ja että Palpatine-yhteys tosiaan nostettiin edes vaihtoehdoksi vasta viimeistä episodia kirjoitettaessa). Toisenlaisia elokuvasarjoja voi toki oikein hyvin toteuttaa siten, että kutakin elokuvaa kirjoittaa uusi tekijä jatkoksi edellisille ilman valmista suunnitelmaa, mutta niin ei pitäisi tehdä sellaista sarjaa, joka antaa ymmärtää yhdeksännen osansa olevan päätös yli 40 vuotta sitten alkaneelle kertomukselle.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna vika on ehdottomasti enemmän Lucasfilmin, Disneyn ja yksilöistä viime kädessä toimitusjohtaja-tuottaja Kathleen Kennedyn kuin kummankaan elokuvien kirjoittaja-ohjaajista. Yksi kiehtova ajatusleikki onkin, millainen jatko-osatrilogia meillä olisi, jos sitä ei koskaan olisikaan markkinoitu meille episodeina VII-IX. Jos Disneyn ostama Lucasfilm sen sijaan, että antoi ymmärtää toteuttavansa George Lucasin jo 1970-luvulla julkisesti lupaamia episodeja VII-IX, olisi aloittanut ”Star Wars: The Force Awakens” -trilogian, kuinka toisenlaisin silmin katsoisimmekaan lopputulosta? Tai kuinka toisenlaiseen lopputulokseen sellainen pyrkimys olisi johtanutkin, kun esimerkiksi The Rise of Skywalkeria tehdessä ei olisi ollut samaa painetta vastata odotukseen koko saagan lopettamisesta?

Vinkkinä Hollywoodiin: Tällaista kohtausta ei kannata laittaa trilogian avausosaan, ellei siihen sisältyvään arvoitukseen ole olemassa myös vastausta!

Kysymys 2. Millaiset episodit VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Lähtökohtahan on, että kunnon Star Wars -fani on aina tyytymätön Star Warsiin. Useimpien kunnon Star Wars -fanien tavoin minullakin on enemmän mielipiteitä siitä, mistä en pidä, kuin vastauksia siihen, mitä oikeastaan olisin tilalle halunnut. Nyt yritän silti sanoa jotain. Annan kaksi vastausta.

Ensimmäinen vastaus: aivan toisenlaisen episodi IX:n. Kuten edellä viittasin, voin toki osoittaa myös The Force Awakensista ja The Last Jedistä isoja ja pieniä yksityiskohtia, joiden olisin suonut olevan toisin, mutta niistä elokuvista kuitenkin pääpiirteissään kovasti pidin (pidän). The Rise of Skywalker sen sijaan on minusta epäonnistunut sekä yksittäisenä elokuvana että edeltäjiensä aloittaman tarinan lopettajana.

Niinpä minun on helpoin kuvitella ”parempi jatko-osatrilogia” yksinkertaisesti kuvittelemalla toisenlainen episodi IX. Sellainen, joka jatkaa The Last Jedin aloittamalla linjalla käsitellen Voiman tasapainoa ja myös sen mahdollista tasa-arvoistumista, etsien Reyn ja Kylon kautta mahdollista uutta tietä Palpatinen/Vaderin ja Yodan/Luken edustamien vanhojen polkujen välissä. Sellainen, jossa Finn kasvaa luontevaan rooliinsa First Orderin hylkäävien sotilaiden johtajaksi (joka kehityskaari todennäköisesti olisi kelvannut John Boyegallekin paremmin). Sellainen, jossa Palpatinea ei kaivata haudastaan käkättämään vanhoja virsiään, vaan jossa pahiksen roolissa joko pidetään pystyvä joukko Kylo, Renin ritarit ja First Orderin päällystö tai jossa edesmenneen Snoken taustalta paljastuu vielä jokin uusi pahishahmo, joka samalla selittää sujuvasti First Orderin ja Imperiumin yhteyden – vaikka se aikanaan spekuloitu Darth Plagueiskin mieluummin kuin Palpatine. Sellainen päätösosa, jossa galaksin koko kuvaa avataan kurkistamalla piilopaikkaplaneetoilta takaisin prequel-trilogiassa esiteltyyn ytimeen. Kun prequel-trilogia tuli mainittua, unelmieni episodi IX saisi myös rohjeta käsitellä Anakin Skywalkerin haamua, joko kirjaimellisesti tuomalla hahmon vaikkapa keskustelemaan tyttärenpoikansa kanssa tai edes muiden hahmojen puheen tasolla. Ja – kun nyt kerran kuvitellaan – sellainen, jota kuvatessa Carrie Fisher vielä elää, jolloin Leia saa kantaa sen roolin, joka hänelle olisi tässä episodissa oikeasti kuulunut.

Toinen vastaukseni parempaan jatko-osatrilogiaan on (vielä?) avoimempi. Jos otetaan puhdas pöytä Lucasfilmin toimistossa talvella 2013 – vaikkapa se pöytä, jolta on juuri kannettu arkistoon George Lucasin luonnokset jatko-osatrilogiaksi ja todettu, että tehdään jotain muuta – haluaisin nähdä todellakin jotain aivan muuta.

Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman uutta Imperiumia ja uutta kapinaliittoa. Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman autiomaassa asuvan orpoa, jonka on kuljetettava droidi prinsessalle, ja ilman vetäytymistä trilogian keskellä vanhan vastahakoisen jedimestarin oppiin syrjäiselle planeetalle. Ylipäätään olisin siis halunnut jotain, mikä muistuttaa rakenteeltaan, asetelmiltaan ja kuvastoltaan originaalitrilogiaa yhtä vähän kuin prequel-trilogia.

Se, mitä tämä sitten olisi voinut olla, ei oikeastaan ole minun asiani sanoa. Joitain heittoja voisin tehdä: esimerkiksi olisin voinut valita Luken onnistuneen jo kouluttamaan edes muutamia uusia jedejä Jedin paluun jälkeisinä vuosina yksinkertaisesti jo siksi, että aloitteleva uudenlainen jedijärjestö olisi tarjonnut omanlaisensa lähtöasetelman jatko-osatrilogialle (prequelien jedien entistä suuruutta ja originaalitrilogian jedien puuttumista olisi seurannut uuden alun trilogia). Yhdeksi keskeisistä lähtökohdista olisin ottanut sen ennustuksen Voiman tasapainosta ja vaatinut elokuvien kysyvän, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin, koska jatko-osatrilogian olemassaolo jo sinällään haastoi Voiman valitun Anakinin roolin kokonaisuudessa.

En kuitenkaan kirjoita fanifiktiota enkä satojen miljoonien dollarien elokuvia, eikä minulla ole taskussani tekemätöntä Star Wars -tarinaideaa, joka olisi kantanut Skywalker-saagan episodeiksi VII-IX. Mutta kun sellaiset tehtiin, jollakulla olisi pitänyt olla.

Nettiin käsikirjoituksena ja luonnoskuvien valikoimana vuotanut Colin Trevorrown hylätty, täysin toisenlainen versio episodi IX:stä ei sisällä kovin monta asiaa, jotka vastaisivat kaipuuseeni paremmasta episodi IX:stä, mutta paluu Coruscantille kuuluu niihin. Olisipa jatko-osatrilogiassa nähty tämä kuva!

Tämä blogimerkintä saattaa tuntua luettuna katkerammalta kuin onkaan. Totean siis vielä lopuksi varmuuden vuoksi, että en ole varsinaisesti vaihtanut mielipidettäni The Force Awakensista ja The Last Jedistä näiden pohdintojen seurauksenakaan, ja että koronahiljaisuuskaan ei siis ole tarkoittanut, että olisin siirtynyt jatko-osatrilogian puolustajien leiristä sen vastustajien joukkoon.

Niin ikään on hyvä todeta näiden pohdintojen päätteeksi, että nämä ovat edelleen verrattain uusia elokuvia, ja niiden todellinen kestävyysarvo punnitaan vasta tulevina vuosina. Vertailuksi on hyvä huomata, että prequel-trilogiaa arvostetaan nykyään Star Wars -fanien keskuudessa enemmän kuin 10 vuotta sitten. Ainakin yksi syy tähän tosin on The Clone Wars -sarja, joka on tavallaan tuonut Kloonien hyökkäykseen ja Sithin kostoon sitä syvyyttä, jota ne ilmestyessään tuntuivat kaipaavan. Mutta täysin mahdollistahan on, että Lucasfilm tekee jotain vastaavaa jatko-osatrilogiallekin. Elokuvia syventävien oheiskertomusten paikkoja on vielä ainakin nuoren Ben Solon kääntymisessä pimeälle puolelle, Imperiumin raunioiden kehityksessä First Orderiksi ja vastarinnan vuodessa The Last Jedin ja The Rise of Skywalkerin välissä. (Toki on myös mahdollista, että kymmenen vuoden päästä uudet Star Wars -tarinat ovat painaneet jatko-osatrilogiaa episodinumeroinnistaan huolimatta myös unohduksiin.)

Star Warsin tämänhetkinen lippulaiva ei kuitenkaan ole mikään näistä kertomuksista eikä edes seuraava elokuvahanke, vaan sarja The Mandalorian, joka saapuu viimein laillisesti nähtäville myös Suomessa ensi viikolla, kun Disney+ aukeaa meille tiistaina 15. syyskuuta. Tämä ei silti, tietenkään, ole viimeinen sanani jatko-osatrilogiasta, joka tähän asti on ollut tämän blogin keskeisimmän huomion kohteena. Olen muun muassa kirjoittanut pitkään (ja pitkää) summaavaa kirjoitusta siitä, kuinka George Lucasin luonnoksista todella kulissien takana päädyttiinkään valmiisiin episodeihin VII-IX. Ehkä se vielä jossain vaiheessa valmistuukin…

Seuraavat Star Wars -elokuvat siirtyvät vuodella, mutta tänä vuonna se on business as usual

Seuraavat Star Wars -elokuvat viivästyvät vuodella aiemmin ilmoitetusta, raportoivat Hollywood-mediat perjantaina. Seuraava Star Wars nähdään siis valkokankailla vasta jouluna 2023 ja sitä seuraavat siitä kahden vuoden välein. Väliaika The Rise of Skywalkerista venyy näin jo neljään vuoteen, kun Disney-aikana vuosittaiset Star Warsit ehtivät hetken aikaa olla uusi normaali.

Toisissa oloissa tämä olisi tietenkin ollut valtava uutinen, josta minäkin olisin sännännyt bloggaamaan heti ehtiessäni. Mutta näissä oloissa uutiseen oikeastaan ei liity juuri dramatiikkaa. Tai liittyy toki, mitä suurimmassa määrin, mutta ei erityisesti Star Wars -aiheista dramatiikkaa.

”Patience you must have, my young Padawan”, väitetään monessa nettilähteessä ja meemikuvassa Yodan sanovan. Oikeasti tällaista repliikkiä ei elokuvissa tosin ole, mutta tähän se sopii.

Disneyn tämänhetkiset ongelmat liittyvät tietenkin koronaviruspandemiaan, jonka vuoksi esimerkiksi kotimarkkinoilla Yhdysvalloissa elokuvateatterit pysyvät toistaiseksi kiinni. Juuri tätä kirjoittaessani Christopher Nolanin Tenetin tosin kerrottiin jälleen saaneen ensi-iltapäivän maailmalle elokuun loppuun ja Yhdysvalloille syyskuulle, mutta saas nähdä nyt, sillä koronakesän pelastajan asemaan alalla nousseen leffan enskaripäivää on siirretty jo pariin otteeseen aiemminkin.

Vaikka Suomessa koronavirustilanne on koko kesän ollut (ehkä petollisenkin) rauhallinen, Yhdysvalloissa tautitilanne on pikemminkin pahentunut. Kaikkien muiden inhimillisten ja taloudellisten kriisien ohessa elokuva-ala on ihan oikeasti pahassa pinteessä, jonka vaikutukset tulevat näkymään vielä vuosia. Käytännössä yhtään uutta Hollywood-elokuvaa ei ole julkaistu kuukausiin ja kaikki tuotannot ovat pysyneet pakkolomalla. Kuinka kauan tilannetta kestävät studiot, elokuvateatterit ja muut alan yritykset, on paljon isompi kuin tuhannen taalan kysymys, mutta se ei varsinaisesti tämän blogin aihe.

Niinpä se, että Disney siirtää Star Warsien, Avatarien, Marvelien ja kaikkien muidenkin kaukanakin odottavien leffojensa ensi-iltoja eteenpäin ei tässä vaiheessa pitäisi yllättää ketään. Päätöstä ei niin ikään pitäisi lukea suoraksi jatkumoksi Star Wars -elokuvien omille ongelmille (joiden vuoksi Disney-Lucasfilm päätyi aikalisävuosiin episodi IX:n ja seuraavien elokuvien välillä). Surkuhupaisa rikka rokassa kaikkien näiden elokuvien omien vastoinkäymisten, kuten ohjaajavaihdosten ja leffojen sisältöön liittyvien fanisotien, joukossa se toki on.

Tämän kohtauksen ja seuraavan Star Warsin alkuhetken välissä vierähtääkin siis kolmen sijaan neljä vuotta.

Koska Disney-aikaiseen Star Warsiin on viime vuosina (ja erityisesti The Rise of Skywalkerin alla ja jälkeen) liitetty niin paljon huhuja ja tosiasioita kulissien takaisista ongelmista ja riidoista, saattaa olla houkuttelevaa ajatella, että vuoden viivästys antaa vain tarpeellista lisäaikaa.

Meillehän ei ole julkistettu vielä mitään virallista seuraavan Star Wars -elokuvan tekijöistä tai aiheesta. Tiedämme vain, että Star Wars -leffahankkeita on tai on ollut tekeillä Rian Johnsonilla, Kevin Feigellä ja Taika Waititilla, mutta mitään näistä ei ole tiedotteissa lukittu vuodelle 2022 (tai nyt siis 2023). Kun uusista Star Warseista vähintään parin ongelmat ovat enemmän tai vähemmän johtuneet siitä, että niiden tekijät ovat joutuneet työskentelemään joko käsikirjoitus- tai tuotantovaiheessa ihannetilannetta nopeammin, voisi siis ajatella, että yksi vuosi lisää kehittelyaikaa takaa heti paremman tuloksen.

Näin voisi, ja voi siinä niin käydäkin. Toivottavasti! Mutta silloin tehdään monta isoa oletusta, jotka haluan tässä huomauttaa:

  1. Me emme tiedä, kuinka pitkällä seuraavan Star Wars -elokuvan tuotanto oikeasti jo on. Ensi-iltapaikalle on hyvin voitu valita projekti jo aikoja sitten, ehkä jo ennen The Rise of Skywalkerin ensi-iltaa. Parhaassa tapauksessa sillä on voinut olla vaikka ensimmäinen versio käsikirjoitukseksestakin jo hyvän aikaa. Disney-aikaisella Lucasfilmillä on ollut tapana julkistaa asioita verrattain myöhään – jopa niin myöhään, että eräskin Josh Trank ehti työskennellä Boba Fett -elokuvan parissa vähintään vuoden välillä 2014-2015 ennen kuin hänen ja yhtiön tiet erkanivat, vaikka elokuvan aihetta tai ensi-iltapäivää ei koskaan ehditty julkistaa.
  2. Me emme etenkään tiedä – eikä ehkä kukaan maailmassa tiedä – kuinka pitkällä seuraavan Star Wars -elokuvan tuotanto olisi ollut, ellei koronaviruspandemia olisi sotkenut pakkaa. Tässä palataan taas siihen, kuinka tämä viivästysuutinen liittyy maailman varsinaiseen isoon ongelmaan eikä Lucasfilmin omiin sotkuihin. Todennäköisesti paljon sellaista, mitä joulukuun 2022 (ja nyt siis 2023) ensi-iltaelokuvan eteen olisi ollut tarkoitus tehdä kevät-kesällä 2020 on todellakin ihan oikeasti jäänyt tekemättä.
  3. Me emme tiedä, miten Rian Johnson, Kevin Feige, Taika Waititi, Waititin leffan käsikirjoittaja Krysty Wilson-Cairns ja kaikki muut tuleviin Star Wars -elokuviin liittyvät henkilöt ovat koronaviruspandemian kuukaudet käyttäneet. Koska he eivät ainakaan ole olleet kuvaamassa elokuvia, on todellakin täysin mahdollista, että he ovat saaneet ikään kuin lisäaikaa tekeillä olevien projektiensa käsikirjoitusten hiomiseen ja muuhun tuiki tärkeään esituotannon ajatustyöhön. Kaikki nämä ovat kuitenkin ihmisiä, joilla on monia rautoja tulessa. Ja kun kaikki Hollywoodin hankkeet ovat samaan aikaan aikataulujaan myöten myllerryksessä, on täysin mahdotonta veikkaillakaan, mihin projekteihinsa he oikeastaan ovat koronaviruseristyksessään lisäaikaa saaneet.
No mutta minä ainakin tulen täältä!

Seuraava Star Wars -elokuva on nyt niin kaukana, että fanikunnan ei tarvitse ihan hetkeen pidättää hengitystä sen kanssa. Paljon lähempiä Star Wars -vaikutuksia koronavirusseisokeilla onkin suoratoistopalvelu Disney+:n puolella.

The Mandalorianin toinen kausi on kuvattu ja sen pitäisi alkaa ”plussalla” lokakuussa. Silloin uusi palvelu on viimein tarjolla Suomessakin. Showrunner Jon Favreau on sanonut, että kakkoskausi ei viivästy koronaviruksen takia lainkaan. Jälkituotanto meni tietysti etätöiksi niin kuin vaikkapa minunkin palkkatyöni, mutta ilmeisesti hommat olivat siinä vaiheessa, että se ei ollut mikään ongelma (ja että esimerkiksi lisäkuvauksia ei ole kriittisesti tarvittu).

Yhtä onnekas ei ollut Cassian Andor -sarja, jonka esituotanto keskeytettiin maaliskuussa tuntemattomaksi ajaksi koronaviruksen takia. Cassian-sarjaa piti alunperin kuvata tänä kesänä. Seuraavat Star Wars -sarjat eli Obi-Wan ja Leslye Headlandin kipparoima julkistamattoman aiheen tarina ovat epäilemättä niin ikään viivästyneet. (Muitakin projekteja voi sitä paitsi olla kehitteillä. Viime aikoina netistä on voinut löytää huhun melkein minkä tahansa Star Wars -hahmon ja varmaan niiden Bob-sedänkin omaksi suoratoistosarjaksi. Niistä esimerkiksi Landon oma sarja kuulostaa mainiolta, mutta huhujen uskottavuudesta on paha mennä sanomaan mitään, sillä jokainenhan voi keskenäänkin päätellä, että melkein-jo-supertähti Donald Gloverin tähdittämä Lando-sarja olisi lähtökohtaisesti hyvä idea.)

The Mandalorianin kakkoskautta lukuunottamatta sarjoilla ei ollut ilmoitettuja ensi-ilta-aikoja, joten mikään ei virallisesti ottaen viivästykään. Turvallinen veikkaus kuitenkin on, että ainakin Cassian-sarjan oli tarkoitus saapua Disney+:aan joskus ensi vuonna, ja nyt se ei välttämättä enää sinne ehdi.

Lisäksi pitemmän päälle – viimeistään sitten kun koronavirukseen saadaan rokote ja elokuvien ja sarjojen tuotannot voivat jälleen käynnistyä – kaikilla näillä viivästymisillä voi olla omia suuria vaikutuksiaan. Voin vain kuvitella Hollywood-tuotantojen palapeliä, kun jokaisella ohjaajalla, näyttelijällä, kuvaajalla, tehostefirmalla ja kuvausstudiolla oli tietenkin sitoumuksia paitsi tälle vuodelle, myös useammalle tulevalle. Kun selville vesille koronaviruksesta päästään, nämä lähtevät purkautumaan, mutta moni sopimus tulee myös väistämättä raukeamaan tai ainakin viivästymään entisestään. Pelkästään Star Warsien kohdalla yhdessä jonossa on siinä vaiheessa neljä näyteltyä sarjaa – sillä The Mandalorianille pitäisi tehdä kolmaskin kausi – sen sijaan, että sarjojen tuotanto olisi ollut kauniisti porrastettu muutaman vuoden ajalle.

Ja sitten on vielä suuri kysymys siitä, mitä koronaviruspandemia ylipäätään tekee esimerkiksi elokuvissa käymiselle. Ei ole mitenkään mahdoton skenaario, että moni elokuvateatteriketju tekee vielä konkurssin – ja että kokoontumisrajoitusten hellittäessä huomattava osa yleisöstä ei enää kaipaakaan valkokankaan äärelle. Suuri Disney ei itse ole konkurssintekijöiden joukossa, mutta millainen osa senkin tuotannosta tulee tämän kaiken myötä lopulta päätymään suoraan ensi-iltaan suoratoistoon?

…mutta nyt tullaan taas siihen isoon kuvioon, joka ei ole varsinaisesti tämän blogin aihe.

JW Rinzlerin näkökulma: Kuinka Disneyn yrityskulttuuri söi Lucasfilmistä avoimuuden

Kuuntelin äskettäin kaksi JW Rinzlerin vierailua Star Wars -fanipodcasteissa. Niiden kuuntelemisesta tulin surulliseksi. Silti voin suositella niitä kaikille, joita näiden elokuvien taustat kiinnostavat.

Ensin on syytä todeta, kuka on JW Rinzler. Vaikka hän hyvin todennäköisesti tietää (George Lucasin aikaisista) Star Wars -elokuvista enemmän kuin kukaan muu, hänen nimensä ei ymmärrettävästi ole samalla tavalla tunnettu kuin elokuvien varsinaisten tekijöiden.

The Making of Star Wars, The Making of The Empire Strikes Back ja The Making of Return of the Jedi. Kolme kirjaa, joista JW Rinzler viimeistään Star Wars -piireissä muistetaan.

Rinzler (s. 1962) työskenteli Lucasfilmissä vuosina 2001-2016. Varsinaisessa palkkatyyössään hän oli Lucasfilmin kirjaosaston kustannustoimittaja, joka vastasi erityisesti sellaisista nonfiktio-kirjoista kuin The Cinema of George Lucas tai Sculpting a Galaxy: Inside the Star Wars Model Shop.

Niin sanotun päätyönsä ohessa Rinzler onnistui kuitenkin melko nopeasti juonimaan itsensä kirjoittajaksi itsekin. Hänen ensimmäinen työnsä oli heti kirjakaksikko The Art of Revenge of the Sith ja The Making of Revenge of the Sith, joita tehdessään Rinzlerillä oli kadehdittavan vapaa läsnäolo-oikeus viimeisen prequelin kaikkeen tuotantoon. Näitä seurasi useita Star Wars -teoksia kirjoittajana tai toimittajana, mutta Rinzlerin varsinainen magnum opus on kirjatrilogia Making of Star Wars, Making of The Empire Strikes Back ja Making of The Return of the Jedi (2007-2013): kolme 300-sivuista järkälettä, jotka kertaavat käytännössä kaiken aiemmin kerrotun ja kertovat kaiken ennen kertomattoman.

Lucasfilmin virallisen arkeologin cv:stä löytyy myös fiktiota: romaani Indiana Jones and the Mystery of Mount Sinai, sarjakuvasovitus Lucasin varhaisesta käsisluonnoksesta The Star Wars ja jopa pari jaksoa The Clone Warsia. Tänä kesänä häneltä on ilmestymässä avaruuden valloituksesta kertova romaani All Up. Lucasfilmin aikojensa jälkeen Rinzler on kirjoittanut samanhenkisiä making of -opuksia Planet of the Apesista, Alien-elokuvista ja The Shiningista. Star Warsin Rinzler jätti taakseen vuoden 2015 lopussa kirjoitettuaan omalta osaltaan täysin valmiiksi kirjan The Making of The Force Awakens, jonka Disneyn tytäryhtiöksi päätynyt Lucasfilm jätti julkaisematta.

Rinzlerin kirjoittamat ja kokoamat Making of -kirjat ovat tekstin lisäksi täynnä tämäntapaista upeaa kuvatodistusaineistoa, isolta osin muualla aiemmin julkaisematonta.

Tämän kävelevän tietopankin tarinoita ja näkemyksiä on nyt siis alkukesästä voinut kuulla suosikkini Force Materialin podcast-jaksossa ja Star Wars News Netin The Resistance Broadcast -sarjan jaksossa (jossa on kuvakin, mutta vain puhuvat päät). Edellinen painottaa Rinzlerin suhdetta uusiin elokuviin, jälkimmäinen keskittyy pyöreitä täyttäneeseen The Empire Strikes Backiin, mutta molemmissa puhutaan muutakin.

Ja voi, kyllä niitä tarinoita onkin. Monet kiinnostavimmista liittyvät George Lucasiin. Nostan niitä tähän pari ennen kuin menen siihen, mikä minua näitä kuunnellessani suretti.

Rinzler sanoo rakastaneensa työskentelyä Lucasille. Kyse ei ole vain amerikkalaisesta tavasta ylikäyttää rakastaa-verbiä, vaan hänen ihailunsa ja arvostuksensa nimenomaan taiteilija George Lucasia (siis vielä enemmän kuin yritysjohtaja tai esimies Lucasia) on ilmeisen aitoa. Silti hän puhuu varsin avoimesti monista Lucasin ja hänen elokuviensa ongelmista, ja likimain ainutlaatuisensa näkökulmansa vuoksi hänen tulkintansa on syytä ottaa vakavasti.

Rinzler esimerkiksi myöntää auliisti, että eri aikakausien George Lucasit riitelisivät keskenään. Eri aikojen haastatteluja verratessa esimerkiksi minusta tuntuu usein siltä, että prequelien aikainen George Lucas teki ja sanoi koko ajan asioita, joita originaalitrilogian aikainen George Lucas olisi ehdottomasti vastustanut. Ylätasoisimmat esimerkit tästä lienevät Lucasin väitteet siitä, että hän oli suunnitellut saagansa ennalta Anakin Skywalkerin eli Darth Vaderin tarinaksi jo 1970-luvulla (joka ei missään nimessä pidä paikkansa) ja Lucasin uho siitä, että hän oikeastaan haluaisi Star Warsiensa sijaan palata tekemään sellaisia pienimuotoisia outoja taide-elokuvia, joilla aloitti uransa (jollaisia hän ei kuitenkaan ole 1970-luvun alun jälkeen tehnyt, vaikka kukaan ei häntä olisi estänyt).

Luoja George Lucas ja luomus Threepio ensimmäisen Star Warsin kuvauksissa.

Rinzler kuitenkin huomauttaa, että Lucasilla on tiettyjä perusteluja monille revisionistisilta tuntuville väitteilleen. Kysyttäessä Vaderiin liittyvistä suurista suunnitelmista hän esimerkiksi voi aina vedota siihen, että eräässä varhaisessa originaalileffan käsikirjoituksen luonnoksessa ”Annikin Starkillerin” isä Kane todella oli puoliksi mies ja puoliksi kone, ja tällä perusteella Lucas voi tavallaan väittää idean Vaderista Luken isänä olleen ”aina” mukana kuvioissa. Rinzlerin oma tulkinta tästä nimenomaisesta väännöstä on, että ensimmäisen SW-elokuvan varsinaisen tuotannon aikaan Lucas oli niin syvällä taisteluhaudoissa saadakseen elokuvansa edes tehtyä, että hän ei sillä hetkellä edes välittänyt siitä, mikä Vaderin ja Luken isän tarkka taustatarina oli.

(Yksi Rinzlerin parhaista Star Wars -teorioista, joka toistuu molemmissa podcasteissakin, muuten on, että vuoden 1977 Star Wars oli itse asiassa trilogian lopetus eikä aloitus. Nimittäin George Lucasin ”leaving home” -trilogian, jonka edelliset osat olivat THX-1138 ja American Graffiti, jotka tosiaan kaikki kertovat lapsuuden ja kodin taakse jättämisestä. Rinzler katsoo Star Wars -sarjan jakautuvan tuohon ”lopetukseen” ja kahteen muuhun osan, Imperiumin ja Jedin ”isistä ja pojista” kertovaan elokuvaparin ja prequel-trilogiaan, joka kertoo kuinka hyvästä lapsesta tulee paha ja demokratiasta diktatuuri. Rinzlerin mielestä näissä kolmessa Star Wars -segmentissä esiintyy hahmoja, joilla on kyllä samoja nimiä, mutta jotka eivät oikeastaan todella edes sovi yhteen keskenään – mutta että se ristiriita tekee niistä vain mielenkiintoisempia.)

Vaikka Rinzler siis ainakin kautta rantain myöntää, että Lucasin puheisiin omista elokuvistaan ei voi täysin luottaa, hän ei selvästikään syytä entistä pomoaan valehtelijaksi. Molemmissa podcasteissa Rinzler kertoo tarinan, jolla hän kuvaa Lucasin tapaa muuttaa taiteilijana mieltään omista töistään ja sanoa asioita, jotka kumoaisi myöhemmin (tai jopa vain toisena päivänä). Hän kertoo kuulleensa Lucasin kertoneen episodi III:n tuotannon aikaan, että kun saaga nyt valmistuisi, elokuvat voisi katsoa useissa eri järjestyksissä ja ne kertoisivat eri järjestyksissä katsottuna eri tarinan. Tämä lainaus on myös Rinzlerin Making of Revenge of the Sith -kirjassa, jonka tekstin Lucas itse hyväksyi, joten Lucasin voidaan katsoa hyväksyneen tämän lausunnon totuudellisuuden. Mutta kun Rinzler vuosia myöhemmin pyysi Lucasia selittämään bluray-julkaisua varten videolle näitä eri katsomistapoja, Lucas paitsi kieltäytyi, myös kiisti sanomansa: ehei, nämä voi katsoa vain yhdessä oikeassa järjestyksessä, ja se on episodinumeroinnin mukaan ykkösestä kuutoseen.

Resistance Broadcastissa Rinzler toteaa lisäksi Lucasin persoonallisuuteen yksinkertaisesti kuuluvan halun keksiä asioita tehdessä. Hän kuvaa, että samaan tapaan kuin Lucas ei halunnut toteuttaa kuvauksissa pilkuntarkasti valmiiksi suunniteltuja storyboardeja, hän ei myöskään halunnut suunnitella esimerkiksi kolmen elokuvan prequel-trilogiaa etukäteen niin paljon kuin joku toinen samassa tilanteessa ehkä olisi suunnitellut. Itse mietin, että tätä persoonallisuuden – tai taiteilijuuden – piirrettä voisi ehkä halutessaan laajentaa selitykseksi myös erääseen toiseen Lucasin uran keskeiseen lankaan: siihen, että hän ei ole päästänyt irti elokuvistaan, etenkään Star Warseista, niiden valmistuttua, vaan on palannut tekemään niihin muutoksia aina tilaisuuksien tullen.

Luomus Anakin Skywalker ja luoja George Lucas kuudennen Star Warsin kuvauksissa.

Samaan aikaan Rinzler pitää George Lucasia neron. Sellainen hän epäilemättä minustakin on, vaikka ristiriitainen nero ehdottomasti myös. Rinzler kuvailee Lucasin olleen paitsi vaativa johtaja, joka halusi ja sai myöhempinä vuosinaan elokuviinsa kaiken juuri niin kuin halusi, mutta samaan aikaan äärettömän inspiroiva johtaja, joka innosti alaisiaan aidosti ylittämään itsensä. Prequeleja inhoaville muistutukseksi, että tässä tarkoitetaan ennen kaikkea Lucasin varsinaisia alaisia eli esimerkiksi erikoistehosteiden suunnittelijoita ja toteuttajia, ei niinkään näyttelijöiden kaltaisia käypäläisiä.

Varmasti monia, ja selvästi Rinzleriä itseään, viehätti myös Lucasin aito kulmikkuus. Vaikka hän oli upporikas ja itsepäinen moguli, joka teki myöhempinä vuosinaan laskelmoiduiksi parjattuja elokuvia, hän oli silti tavallaan aina Hollywoodin kapinallinen – ja on oman kirjoituksensa asia argumentoida, ovatko prequelit oikeastaan laskelmoituja, vaikka eivät välttämättä täysin onnistuneitakaan. Rinzler sanoo harmittelevansa esimerkiksi Attack of the Clonesia katsoessaan, että pinnan alla on ”hyvä elokuva”, mutta käsikirjoitus olisi vaatinut jonkun toisen näkökulmaa ja hiontaa samaan tapaan kuin originaalitrilogiassa Lucasilla vastaavia työtovereita ja avustajia oli.

Seuraaja Kathleen Kennedy ja luoja George Lucas kauppojen hetkellä loppuvuodesta 2012.

Kun tämä Lucas sitten myi yhtiönsä Disneylle vuonna 2012, yksi aikakausi tosiaan päättyi. Rinzlerin mukaan Lucasfilmillä tunnettiin suruakin. Rinzler itse sanoo odottaneensa, että Lucas tosiaan jossain vaiheessa myisi yhtiönsä ja pitäneensä vieläpä nimenomaan Disneyä todennäköisimpänä ostajana, mutta kuvitelleensa niin tapahtuvan 10 vuotta myöhemmin kuin todellisuudessa kävi. Kiinnostavaa kyllä, Rinzler arvelee Force Material -podcastissa, että yksi merkittävä syy koko kauppaan oli Lucasin kokema vastuu yhtiönsä työntekijöistä ja siten yrityksensä jatkuvuudesta. Toisaalla on kerrottu Lucasin käynnistäneen episodi VII:n tuotannon, jotta hänellä ”olisi jotain myytävää”, niin että yrittäjän vastuuko tähän nykyiseen Star Wars -tarjonnan määrään nyt sitten johti?

Ja nyt alamme päästä siihen, miksi minua myös suretti. Jos Rinzlerin ote originaalitrilogiaan onkin parempi kuin kenelläkään, hänen näkökulmansa jatko-osatrilogiaan on sekin aivan uniikki. Harmi vain, että salassapitosopimukset estävät häntä sanomasta kaikkea, minkä hän ilmiselvästi haluaisi.

Etenkin Force Materialin haastattelussa voi suorastaan kuulla, että Rinzler toivoo ja ehkä uskookin, että joku jossain vaiheessa pääsisi tekemään The Force Awakensista vastaavan totuudenmukaisen making of -kirjan kuin hän teki originaalitrilogiasta. Rinzlerin oma, viralliseksi tarkoitettu kirja jäi tosiaan hyllylle. Sen jälkeen ja Lucasfilmiltä lähdettyään hän yritti vielä itse kertoa oman näkökulmansa loppuvaiheista muutama vuosi sitten provokatiivisesti ja kutkuttavasti otsikoidussa blogissaan The Rise and Fall of Star Wars, mutta Disney-Lucasfilmin lakiosasto puuttui nopeasti asiaan.

Nyt Rinzler kertoo olleensa itse alunperin innostunut Disneyn ostaessa yhtiön. Aivan omalta osaltaan hän oli ajatellut making of -kirjojen kirjoittamista esimerkiksi Disneyn vanhoista näytelmäelokuvista. Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että ääni kellossa muuttui. Ainakin Rinzlerin näkökulmasta Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on kerrassaan toisenlainen kuin Lucasin Lucasfilmin, ja lopulta Rinzler katsoi parhaaksi jättää sellaisen kulttuurin taakseen.

Rinzlerin mukaan Lucas henkilökohtaisesti halusi kertoa elokuvien tekemisestä avoimemmin ulos kuin useimmat muut. Lucasin näkemys on, että elokuvien tekeminen on vaikeaa, ja se kuuluu asiaan. Niinpä hän – vaikka tosiaan selittelikin omia tekojaan ja päätöksiään totuutta venyttäen – hyväksyi ja kannusti making of -teoksiin, joissa kerrottiin ikävistäkin asioista. Ja vaikka Rinzlerin oma kirjatrilogia tosiaan kertookin jo tuolloin kaukaisesta menneisyydestä, joiden ongelmista on siis ymmärrettävästi helpompi puhua kuin aivan tuoreista töistä, on aivan totta, että myös prequelien tekemisen aikaan Lucasfilmillä oltiin ehdottomasti paljon avoimempia sekä haastatteluissa että yhtiön omassa viestinnässä. Jatko-osatrilogioiden pressikierrosten korulauseisiin ja kuvausten aikaiseen salailuun verrattuna tuntuvat hyvin kaukaiselta ajat, jolloin Ewan McGregor kritisoi julkisuudessa prequeleita niiden ollessa yhä kesken ja jolloin Lucasfilm itse julkaisi netissä behind the scenes -kuvia ja -videoita jopa spoilaavista kohtauksista.

Disney-aikainen Lucasfilm ei missään nimessä suvaitse tällaista. Rinzlerin mukaan Disney näkee making ofin osana markkinointia ja pr:ää. Tämä oli tullut nopeasti ilmi myös The Force Awakensin making of -kirjaa kirjoitettaessa. Rinzler toistaa näissä haastatteluissa aiemminkin sanomansa, että kirja kirjoitettiin valmiiksi, vaikka Lucasfilm jätti sen hyllylle. Nyt hän kuitenkin kertoo ainakin minun kuulleni ensimmäistä kertaa, että se ei ollut sellainen kirja, jollaista olisin Rinzleriltä odottanut: se ei olisi esimerkiksi kertonut mitään siitä, mitkä olivat Lucasin omat suunnitelmat jatko-osatrilogiaksi. Rinzlerille oli tässä vaiheessa jo tullut selväksi, että sitä tietoa Disney-Lucasfilm ei olisi mitenkään sallinut julkaistavan – ja vaikka sitä kirjassa ei siis ollut, ei Disney-Lucasfilm silti julkaissut koko kirjaa.

(Tässä kohtaa koen kuitenkin tarpeelliseksi huomauttaa, että jotkut Lucasfilmin työntekijät ovat todistaneet toisaalla toisin. Esimerkiksi tarinaryhmän nykyinen some-pääaktiivi Matt Martin on kertonut Lucasfilmillä vallitsevan yhä omanlaisensa yrityskulttuurin, jota Disney kontrolloisi vain vähän. Monet uusien elokuvien tekemiseen liittyvät ongelmatkin saattavat kertoa osaltaan siitä, että elokuvien tekijöillä on ollut jopa yllättävänkin vapaat kädet.)

Luoja George Lucas ja jatko-osan luoja JJ Abrams. Tiedotteissa aikanaan levitetty kuva on todennäköisesti hetkestä, jolloin Lucasin jatko-osaideoita ei ole vielä ainakaan virallisesti hylätty.

Mutta mitä Lucasin jatko-osaideoissa sitten oli, ja millainen oli prosessi, joka johti niiden hylkäämiseen? Tällaiset käsikirjoituksen historiakerrokset ovat Rinzlerin erityisalaa, ja hän tietää kyllä vastauksen. On ehkä ollut itse kokouksissa paikallakin. Mutta ei saa sanoa.

Sen verran hän tulee sanoneeksi, että Lucasilla oli ”selkeä suunnitelma” episodi VII:sta ja vähemmän selkeitä, mutta olemassaolevia suunnitelmia seuraavista episodeista. Näin voi helposti uskoa asian olleen, koska Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt painiskeli Lucasin aikanakin ennen kaikkea episodi VII:n rakenteellisten ongelmien kanssa (koontini TFA:n tekemisestä on blogissa täällä). Rinzler sanoo myös uskovansa, että Lucasfilmillä ja erityisesti niin sanotussa tarinaryhmässä oli kyllä jonkinlaista yritystä kehitellä kokonaisjuonta trilogialle TFA:n käsikirjoitusvaiheen aikana, mutta että taisi käydä niin kuin Lucasille itselleen 1970-luvulla: avausosan tekeminen vei kaiken energian ja ajan, eikä jatkoa sittenkään ehditty juuri miettiä (uuden trilogian jatkuvuusongelmasta, joka kärjistyy etenkin paljon Lucasin ideoiden hylkäämisen jälkeen sepitetyssä episodi IX:ssä, olen kirjoittanut esimerkiksi täällä ja täällä). Tosin Rinzler vihjaa myös ”joidenkin henkilöiden” olevan toisia voimakkaampia ideoiltaan, mikä ainakin minun tekee mieleni tulkita ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsin voimakkuudeksi, mutta saatan toki veikata väärinkin.

Force Materialissa Rinzler paljastaa hätkähdyttävän asian: hän ei ole edes nähnyt The Last Jediä ja The Rise of Skywalkeria. Tämä saa haastattelijatkin hetkeksi tolaltaan, enkä ihmettele: siis että maailman ehkä paras Star Wars -asiantuntija ei ole edes katsonut sarjan kahta viimeisintä osaa! Rinzler kertoo katsoneensa The Force Awakensin ja vielä Rogue Onen, mutta pitävänsä näiden katsomista liian tuskallisena.

Miksi? Koska Rinzlerille Star Wars oli yhden ihmisen visio (vaikka toki monien, monien taiteilijoiden yhdessä toteuttama sellainen). Rinzleriä kiehtoi nimenomaan George Lucas elokuvantekijänä, joka ei koskaan jäänyt toistamaan itseään.

Rinzler ei varsinaisesti suorin sanoin syytä jatko-osatrilogiaa sen paremmin ideattomaksi kuin epäonnistuneeksikaan. Hän vain toteaa, ettei ole kiinnostunut muiden ihmisten visioista Star Warsista, ja että se, mitä hän on kuullut uusista elokuvista, ei kiinnosta häntä. Mutta vaikka hän ei tätäkään ihan näillä sanoin sano, siltä minusta tuntuu, että Rinzlerin mielestä nyky-Lucasfilm ei jatka sitä perintöä, jota hän Lucasin elämäntyössä nimenomaan arvosti.

Rinzlerin näkökulmassa on tietysti mukana jonkin verran (ymmärrettävää) henkilökohtaistakin katkeruutta siitä, ettei yhtiö enää uuden johdon aikana antanut hänen tehdä kirjoitustyötään entiseen tapaan. Uskon myös, että hänen suhteessaan uusiin elokuviin painaa niiden varsinaista toteutettua sisältöä enemmän se, että hän yksinkertaisesti suree Lucasin ja/tai hänen visioidensa sivuuttamisen puolesta.

Silti tämä on sellainen näkökulma, jonka arvaan jäävän pääkoppaani kaivertamaan. Minähän olen suurimmaksi osaksi nauttinut Disney-Lucasfilmin ajasta (ja osasta valmistuneista elokuvistakin), mutta samaan aikaan olen kyllä myös harmitellut uusien elokuvien liikaakin tuttuutta entiseen verrattuna. Lisäksi olen tässä blogissa erittäin usein harmitellut virallisen making of -aineiston ja -tiedon vähäisyyttä tai pintapuolisuutta.

Näkökulmani Star Warsiin on itse asiassa aina ollut hyvinkin rinzleriaaninen: kiinnostavaa ei ole minusta ollut vain se, millaisia elokuvat ovat eikä varsinkaan vain mitä niissä ”tapahtuu”. Itse asiassa etenkin niistä heikommista episodeista taustat ja tuotantoprosessit ovat minusta kaikkein kiehtovimpia tarinoita: miten kaikki tämä toteutettiin, mutta myös vaikkapa miten tapahtumat eri vaihtoehtojen jälkeen päätettiin sijoittaa tietynlaiseen lavastettuun lokaatioon tai millaisia olivat hahmojen vaihtoehtoiset versiot aiemmissa käsikirjoitusvaiheissa.

En voi välttyä ajatukselta, että Rinzler on oikeassa siinä, että Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on taustatiedon rakastajien kannalta kielteinen. Siitä taas seuraa ainakin pienen pienesti kytevä kysymys siitä, ansaitseeko näin toimiva yritys kaikkea minun intoiluani. Disney+:lla on pyörinyt dokkarisarja The Mandalorianin tekemisestä, ja voin arvata, että kun aikanaan pääsen sen näkemään, katson sitäkin tällä silmällä.

Kuinka opin olemaan huolehtimatta ja hyväksymään The Rise of Skywalkerin

Kävi niin, että The Rise of Skywalker julkaistiin pohjoismaissa bluraylla ja dvd:llä liki päivälleen sopivasti ”Star Wars -päiväksi”. Tätä kirjoittaessani levy kolahti omastakin postiluukustani ja samalla toivotan mitä mainiointa päivää, siis: May the Fourth Be With You!

Vaikka fyysisten tallenteiden kulta-aika on takana, ovat Star Wars -elokuvat ehkä sentään vielä sellaisia, jotka suhteellisen moni hyllyynsä hankkii – keräilijät vähintään. Juuri nyt br/dvd on sitä paitsi ainoa keino nähdä Skywalker-sarjan viimeisin elokuva täällä meillä Suomessa: suoratoistopalvelu Disney+, jossa episodi IX niin ikään julkaistiin tänään, aukeaa meillä aikaisintaan kesällä. (EDIT pari tuntia kirjoituksen julkaisun jälkeen: Minulle huomautettiin Twitterissä, että elokuva on kyllä ostettavissa katsottavaksi myös Suomesta digitaalisesti. Ainakin iTunes ja Elisa Viihde, näemmä.)

Ajankohta on otollinen kirjoittaa (taas kerran? vielä kerran?) episodi IX:stä saagan päätösosana. Tämä teksti on tietenkin kirjoitettu yleisölle, joka on elokuvan ainakin kertaalleen nähnyt – vaikka tuskinpa tätä blogia kukaan kotijulkaisua odotellut ja spoilereita tähän asti vältellyt lukee.

d23-tros-heroes

Olen tässä blogissa jo useaan kertaan aiemmin kirjoittanut pitäväni The Rise of Skywalkeria valitettavan epäonnistuneena elokuvana (mm. varsinaisessa arviossani ja äskettäin käsitellessäni sitä, kuinka vahingossa pääsi käymään niin, että jatko-osatrilogiasta tuli ”JJ Abramsin trilogia, jonka välissä Rian Johnson sekoitti pakkaa”). Tässä olisi siten ollut hyvä paikka poimia episodi IX:stä hyviä puolia. Itse asiassa yritinkin sitä. Oikeastaan on nimittäin joka tapauksessa haukkumista hauskempaa intoilla heikompienkin Star Wars -asioiden hyvistä puolista.

Mutta niin vain kävi, että suurimmaksi osaksi tämäkin kirjoitus taipui The Rise of Skywalkerin ongelmien ruotimiseksi. Ilmeisesti minun tosiaan oli vielä tämäkin sanottava saadakseni TROS:n ulos järjestelmästäni. Käytän kuitenkin välikuvat nostaakseni esiin joitakin tykkäämistäni yksityiskohdista.

tros-rey-pasaana-tie-approaching

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #1: Suurin suosikkikohtaukseni, kohtaaminen Pasaanan autiomaassa. Jännittävä ja vertauskuvallinenkin hetki, sillä Reyn ja Kylon väistämättömästä yhteenotostahan tässä on kyse.

Jos ajattelen episodi IX:n tapahtumia osana Skywalkerien suvun saagaa ja kaukaisen galaksin historiankirjoitusta, en itse asiassa ole niin pettynyt The Rise of Skywalkeriin kuin kirjoitusteni perusteella ehkä luulisi. Päinvastoin, sillä tarina päättyy lintuperspektiivistä katsottuna kutakuinkin sinne, mihin sen (minusta) kuuluikin.

Kylo Ren löytää tien kotiin pimeältä puolelta ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan ennen loppuaan. Rey, viimeinen jedi ja hylätty orpo, on löytänyt itselleen perheen ja henkisen perinnön, jonka jatkajana valitsee kutsua itseään Skywalkeriksi. Kylon ja Reyn yhteenkietoutunut, paikoin jopa peilikuvamainen tarina päättyy yhteisymmärrykseen, muttei silti epätodelliseen siirappiinkaan. Originaalitrilogian kolmikon viimeinen, Leia, auttaa pelastamaan poikansa ja siten vielä kerran koko galaksin, ja yhtyy kuollessaan Voimaan jedien tapaan. Galaksi taas yhtyy viimein kukistamaan fasistisen First Orderin ja muut Imperiumin jäänteet.

Kaikkia näitäkin ratkaisuja on kritisoitu The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeen. Ei ihme, sillä jos The Last Jedi oli elokuva, jota toiset rakastivat ja toiset inhosivat, TROS on elokuva, jonka kanssa kaikilla tuntuu olevan omat ongelmansa, vaikka ne ongelmat vaihtelevatkin. Monet olisivat esimerkiksi halunneet Kylon jäävän eloon, toiset taas eivät kokeneet Leian ryhtymisen Voima-haamuksi sopivan hahmon henkilöhistoriaan. Reyn sukunimen jotkut katsoivat tulleen ilman ansioita tai tarinan sisällä perustelematta.

Minä veikkailin Reyn valitsevan lopulta Skywalkerin nimen jo vuosia sitten – vaikka en silloin kyllä aavistanut, että hahmo olisi silloin ainoa jäljellä oleva Skywalker. Muutenkin minusta siis ideoiden tasolla The Rise of Skywalkerissa on paljon hyvää, ja vähintään paljon sellaista, mikä sopii viimeisen episodin rakennuspalikoiksi. Jopa keisari Palpatinen paluu, josta en pidä ja johon tulen kohta uudelleen, on lähtökohtaisesti aivan perusteltu juonenkäänne, sillä se selittää onnistuneesti Imperiumin ja First Orderin perinnehistorian sekä itsevaltias Snoken roolin saagassa, ja kytkee sitä paitsi jatko-osatrilogiaa kahteen edelliseen trilogiaan. Todettakoon muuten tässä, että pidän TROS:n aivan alkua – Kylon raivoa Mustafarilla, saapumista Exegoliin ja ensikohtaamista Palpatinen kanssa – elokuvan onnistuneimpiin kuuluvina minuutteina. Vielä sillä hetkellä ensi-illassa tunsin oloni hyväksi.

tros-exegol

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #2: Synkkä ja mystinen Exegol. Koko jatko-osatrilogian planeetoista se, joka kaikkein vähiten muistuttaa mitään galaksissa aiemmin nähtyä.

Ongelmani The Rise of Skywalkerin kanssa ei siis niinkään ole se, mihin elokuva sarjan lopettaa. Ongelmani liittyvät siihen, miten sarja lopetetaan – siis kuinka tarina kerrotaan, ja kuinka nuo loput saavutetaan.

Pintatasolla katson TROS:n olevan ongelmallinen ja jopa epäonnistunut myös aivan käytännön toteutukseltaan. Sen käsikirjoitus on esimerkiksi kaikilla tavoin kehno, takaa-ajojen ja hämäys-kuolemien seuratessa toisiaan. Erityisesti dialogiltaan käsis on aivan onneton (”I’ve never seen so few wayfinders”, ”You’re a Palpatine”, yh), mikä pistää silmään, koska sitä edeltäneet episodit olivat tässä lajissa niin oivallisia. Visuaalisesti, siis kuviltaan ja kuvastoltaan (en tarkoita vain tehosteita, vaan myös tapahtumien miljöitä ja toisaalta kuvakompositioita) TROS on Disney-ajan tylsin Star Wars, mikä tarkoittaa samaa vähemmän mairittelevaa superlatiivia koko saagan osalta. Edes elokuvan täyttävät toimintakohtaukset eivät onnistu olemaan kovin kiinnostavia, vaikka Abramsin pitäisi olla niiden parissa parhaiten kotonaan.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Ja toki TROS:ssa on omat pienet helmensä niin dialogin, kuvien kuin toiminnankin saralla. Anteeksiantamattomat ongelmat ovat syvemmällä.

tros-han-solo-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #3: Han Solon kuoleman kääntäminen Ben Solon paluuksi. TROS:n lukemattomista aiempia elokuvia toistavista hetkistä se, joka todella toimii.

Tämän trilogian ytimessä ovat olleet Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (Adam Driver) sekä heidän edustamansa konflikti siitä, onko valinta valon ja pimeän puolen välillä sittenkään niin mustavalkoinen kuin Star Wars -elokuvissa on tavattu ajatella. Sitäkin tämä trilogia on tuntunut kysyvän, kenelle Voima ja valta lopulta kuuluvat. Näin siis ennen The Rise of Skywalkeria. Viimeisessä episodissa näiden henkilöhahmojen tarinat ja tarinoiden teemat eivät jatku luontevasti siitä, mihin ne tätä ennen jäivät.

The Rise of Skywalkerissa kaikki on jälleen mustavalkoista. Kyse on entistäkin räikeämmin vain siitä, kukistaako absoluuttinen hyvä pahan vai äärimmäinen paha hyvän. Pohdinnat siitä, kenelle Voima kuuluu, unohtuvat, sillä Voima tuntuu jälleen kuuluvan vain ja ainoastaan vanhoille kunnon oikeamielisille jedeille. En olisi itse osannut karrikoida tätä paremmin kuin Abramsin ja Chris Terrion käsikirjoitus sen itse tekee, kun Palpatine käkättää olevansa ”kaikki sithit” ja Rey vastaa olevansa ”kaikki jedit”. The Last Jedin perusteella tarinan olisi voinut olettaa johtavan pikemminkin siihen, että me kaikki olemme näitä jedejä, skywalkereita tai miksi heitä sitten olisikaan tällä vaihtoehtoisella tiellä kutsuttu.

Niin, se Palpatine. Vaikka The Rise of Skywalkerin tapahtumat varmasti vähitellen sementoituvat Star Wars -kaanoniin, ainakin toistaiseksi elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että Palpatinen paluu ja Reyn sukuyhteys häneen ovat edellisten elokuvien valmistumisen jälkeen valittuja ratkaisuja. Kun niiden ympärille kiedotaan koko viimeinen episodi, yrittäen siten jälkikäteen punoa kaikki jatkotrilogian tapahtumat keisarin juoneksi, tipahtaa elokuva ja samalla koko trilogia raiteiltaan. The Force Awakens ja The Last Jedi eivät kerrassaan kerro tarinaa, jonka loppu olisi The Rise of Skywalker.

Ei se sen enempää tunnu onnistuneelta lopulta yhdeksän elokuvan kokonaisuudelle, vaikka Abrams on epäilemättä pyrkinyt Palpatine-valinnallaan rakentamaan yhteyttä juuri Lucasin saagaan. Suorastaan surkuhupaisaa on, että keisarin läsnäolon voidaan jopa tulkita mitätöivän Lucasin kertomusta, koska se vie pohjaa Anakin Skywalkerin asemalta sithit iäksi kukistavana Voiman valittuna.

tros-threepio

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #4: Snif-nyyh-kohtaus, jossa C-3PO valitsee uhrata muistinsa eli minuutensa pahan kukistamiseksi. (Harmi vain, että uhraus mitätöidään lopussa.)

Reyn ja Kylon juonten ratkaisun epäsuhtaisuus on se suuri ongelma, mutta yhtä solmimattomiksi jäävät oikeastaan kaikki trilogian langat. Poen ja Finnin tarinat eivät saa sen onnistuneempaa kolmatta näytöstä. Vaikka vikoja voi osoitella TFA:sta ja TLJ:stäkin, pääasiassa ongelmat johtuvat juuri viimeisen episodin irrallisuudesta edeltäjiensä teemoista (vaikka pohjimmiltaan ne tietysti johtuvat siitä, että kukaan ei koskaan suunnitellut tai kirjoittanut trilogiaa kokonaisuutena). 

Kuvaavaa on, että yritin tätä kirjoittaessani erikseen miettiä, mistä jatko-osatrilogia tällaisenaan ns. kertoo, ja sekin tuntuu vaikealta sanallistaa. Koska TLJ on trilogian episodeista temaattisesti rikkain, summaisin kai sitä painottaen näiden kolmen elokuvan kertovan eniten ”menneisyyden virheistä oppimisesta”. Senkin teeman TROS kuitenkin lopettaa vain hipaisten: kun Rey harkitsee eristäytymistä Luken tapaan Ahch-Ton saarelle ja sen jälkeen kuitenkin hyväksyy sukuhistoriansa ja valitsee tilalle uuden perheen. Miksei myös kun Luke samassa yhteydessä toteaa omista virheistään oppineena: ”A weapon of a Jedi deserves more respect”. Mutta yleisesti TROS onnistuu merkillisen epäsuhtaisella tavalla olemaan samaan aikaan täynnä aiempien episodien toistoa ja piittaamaton niiden sisällöstä.

tros-general-pryde

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #5: First Orderin kenraali Pryde. Richard E. Grant jos kuka oli kuin syntynyt tulemaan ikuistetuksi Star Wars -pahisten joukkoon – ja mies vieläpä oli siitä kuvauksissa lapsenomaisen innoissaan.

Star Warsilla on vuosikymmenten perinteet elokuvien juoniaukkojen ja epäloogisuuksien jälkikäteisessä paikkailussa romaaniversioiden, tekijöiden lausuntojen ja oheistarinoiden puolella. The Rise of Skywalker ei todellakaan ole poikkeus. Elokuvien kannalta tämä ei ole mairittelevaa, mutta saagan kokonaisuuden kannalta sillä on varmasti osuutensa siihen, kuinka elokuvat ikääntyvät: yleensä paremmin kuin ensin arvataankaan. Esimerkiksi Prequelien arvoa on varmasti nostanut monen diggailema The Clone Wars -animaatiosarja, jonka vihoviimeinen jakso muuten julkaistiin Disney+:ssa juuri tänään, koska se uudelleenkontekstoi episodit II ja III ikään kuin pitkän tarinan alku- ja loppupisteiksi.

Osa IX-selittelyistä tuntuu liittyvän yhteen TROS:n ongelmien keskeiseen taustasyyhyn: tavattomaan kiireeseen elokuvaa tehdessä. Abrams ja Terrio ryhtyivät kirjoittamaan täysin erilaista käsikirjoitusta Colin Trevorrown version tilalle niin myöhään, että on itse asiassa ymmärrettävää, että he itsekin saattavat kokea tehneensä pikemminkin parhaansa vaikeissa olosuhteissa kuin todellisen unelmiensa elokuvan. Erikseen on huomattava, että Carrie Fisherin kuoleman aiheuttamaan juonelliseen ongelmaan ei varmasti ollut täydellistä ratkaisua, ja TROS:ssa valittu ei varmasti ole huonoin mahdollinen – mutta se kyllä tarkoittaa, että elokuvassa on kiusallisen monta kohtausta, jotka on kirjoitettu täsmäämään Fisherin ylijäämä-otoksiin, ja lopputulos on parhaista tavoitteista huolimatta kankea.

Abrams kertoi heti ensi-illan jälkeen haastatteluissa, että Finn yrittää koko elokuvan ajan kertoa Reylle olevansa Voima-herkkä. Elokuvan tai edellisten elokuvien kannalta siinä ei ole sulattelun jälkeenkään oikein mitään järkeä. Sen sijaan Finnin oman tarinan keskeinen osa – hänen valintansa hylätä First Order ja valita puolensa taistelussa pahaa vastaan – jää tässä viimeisessä episodissa vaille huipennustaan. Se on kummallista, koska Finn oli oli kuitenkin osittain Abramsin itsensä luoma hahmo, ja kaikki elementit tarinakaaren komeaan loppuun ovat TROS:ssa olemassa: lopussa Finn jopa johtaa toisia entisiä First Order -sotilaita taistelussa, mutta siitä ei tehdä minkäänlaista numeroa. Tämä on vain yksi monista kohdista, joissa tuntuu siltä, että jotain on napsaistu pois väärästä kohtaa joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Toinen samantapainen esimerkki on se, että elokuvan ulkopuolella on paljastunut, että Jannahin (Naomi Ackie) oli tarkoitus elokuvassa paljastua Lando Calrissianin vuosia sitten kadonneeksi tyttäreksi. Tästä juonikuviosta jäi jäljelle vain kummallinen kohtaaminen aivan elokuvan lopussa. Eikö sekin kohtaus olisi vain suosiolla kannattanut poistaa?

Toisaalta jälkikäteiset lisäykset elokuvan informaatioon ovat tosiaan myös omiaan saamaan kaltaiseni uusintakatsojat lopulta leppymään joillekin yksityiskohdille. Palpatinen henkiin heräämiseenkin on hieman helpompi suhtautua, kun tietää – vaikka elokuva ei meille tätä vaivaudu kertomaan – että kyseessä ei ole fyysisesti keisarin Jedin paluussa kuollut ruumis, vaan viimeisiään vetelevä klooniruumis, josta Palpatinen henki tahtoo paeta joko Kylon tai Reyn vetreään kehoon. Rae Carson, joka kirjoitti TROS:n romaaniversion, tulkitsee Skywalker-saagan tällaisenaan kertovan Palpatinen kolmen sukupolven mittaisesta yrityksestä käännyttää voimakkaat Skywalkerit puolelleen. Hänen mukaansa episodi IX on näiden yritysten lopullinen loppu, koska tässä hänen oma jälkeläisensä valitsee olla Palpatinen sijaan Skywalker. Myönnän pitäväni myös tästä luennasta.

tros-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #6: Ben Solo. Adam Driverin taitavuudesta näyttelijänä kertoo paljon se, kuinka hän tekee Benistä ilman yhtään repliikkiäkin eri hahmon kuin Kylo.

The Rise of Skywalker päättää Skywalkerin sukusaagan Tatooinelle. Se on äärimmäinen esimerkki TROS:ia vaivaavasta pyrkimyksestä tarjota katsojille yllätysten sijaan tekijöiden olettamia odotuksia.

Loppukohtaus olettaa, että sarjan lopettavaksi lauseeksi sopii pelkkä tuttuus: klassinen lavaste ja entinen tunnelma kaksoisaurinkoja myöten. Elokuva unohtaa – tai, mikä pahempaa, ei välitä – että kohtauksen ainoalla oleellisella henkilöllä Reyllä ei ole mitään suhdetta Larsien hiekoittuneeseen kosteusfarmiin. Surkeinta supernostalgikko Abramsin valinnassa on, että se jättää Reyn viimeisessä kuvassa yksin, vaikka hänen koko tarinansa ytimessä on ollut yksinäisyyden taakse jättäminen. On melkoinen paradoksi, että IX:n loppu tuntuu tästä syystä vähemmän toiveikkaalta kuin synkempään paikkaan loppuneen VIII:n loppu – jonka viimeisen kuvan tallipoika tietenkin oli sekin viittaus koko saagan alkuun ja Luken lähtökohtaan Tatooinella. (Sitä en tosin koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut kuvittelivat, että IX:n loppukohtaus tarkoittaisi sitä, että Rey olisi tullut Tatooinelle erakoitumaan. Tottakai, kuten esimerkiksi romaaniversio sittemmin vahvistikin, ystävät odottivat Reytä Millennium Falconissa ihan parin hiekkanyppylän takana.)

Loppu on joka tapauksessa kuvaava esimerkki siitä, että The Rise of Skywalkerin tekijät tuntuvat minun mielestäni ymmärtäneen koko sitä edeltäneen tarinan väärin – mukaan lukien saman ohjaajan The Force Awakensin. Tämä kaikki saa minut kysymään, olisiko The Force Awakens sittenkin kannattanut brändätä Skywalker-saagan episodi VII:n sijaan itsenäiseksi jatko-osaksi varsinaiselle episodinumeroidulle saagalle, ja olisiko se voinut johtaa toisenlaisiin ratkaisuihin trilogian päätösosassa. Tai – mikä rajumpaa – jopa tällainen TFA:sta ja TLJ:stä tykännytkin huomaa kysyvänsä äärimmäistä kysymystä: oliko sarjan jatkaminen sittenkään tämän arvoista, kun uutta sanottavaa ei lopulta tämän enempää ollut? 

tros-endhug

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #7: Loppuhali, jonka minussa herättämät tunteet ovat viimeinen todistuskappale jatko-osatrilogian hahmojen onnistuneisuudesta. Oh, nämä kolme!

No.

Kyllä se kuitenkin oli.

The Force Awakens on vauhdikkaana viihde-elokuvana kutakuinkin täysosuma, ja säteilee silkkaa rakkautta kaikkea Star Warsin ideaa kohtaan. The Last Jedi on George Lucasin jälkeisistä SW-elokuvista se, joka kysyy kaikkein kiehtovimpia uusia kysymyksiä (ja sitäpaitsi cinemaattisesti lähimpänä SW-saagan ulkopuolisia elokuvataiteen kiinnostuksenkohteitani). Kokonaisuutena jatko-osatrilogia toi Star Warsin takaisin, ja lisäsi siihen uuden sukupolven moniulotteisia, tätä aikaa puhuttelevia hahmoja.

Eikä vähätellä sovi sitäkään, että minulla on ollut tällä matkalla, näiden elokuvien valmistumista seuratessani ja internetissäkin spekuloidessani ja jaaritellessani, todella mukavaa.

Yleisestikin Star Wars -elokuvissa on minulle aina ollut kyse myös elokuvien kulissien takaisesta jossittelusta. Jokaiseen SW-elokuvaan (kyllä, myös originaalitrilogiaan) liittyy lukemattomia yksityiskohtia, jotka olisivat voineet olla toisin ja joiden olisi ehkä vaikkapa minusta pitänytkin olla toisin – tai jotka, toisin ollessaan, olisivat johtaneet aivan toisenlaisiin käänteisiin koko saagan kannalta. Aivan kuten Jedin paluu olisi kerran voinut olla vasta Luken tarinan kolmas episodi kuudesta, jossa pahaa keisaria ei olisi vielä lainkaan kohdattu ja jonka jälkeen sankarin matka olisi jatkunut syvemmälle Imperiumin ja Voiman ytimeen, jossa lopulta vastaan olisi tullut myös Luken keisarilliselle puolelle päätynyt kadonnut sisko, myös The Rise of Skywalker olisi voinut olla hyvin pitkälti kokonaisuudessaan aivan toisenlainen, ja on ikuisesti kiinnostavaa arvuutella, millainen. Eipä vain ollut.

Oikeastaan siis kokonaiskuvaan sopii oikein hyvin se, että sarjan päättävä episodi on aivan erityinen tällainen jossittelun elokuva. Saatamme melkein sielumme silmin nähdä, kuinka Abrams ja Terrio itsekin ovat muuttaneet mieltään moneen kertaan ja vielä kesken leikkausvaiheenkin. Konkreettisemmin kuin koskaan ennen meillä on tästä episodista kuviteltavanamme kokonainen toinen versio: siis Duel of the Fates, Colin Trevorrown versio episodi IX:stä, jonka ensimmäinen luonnosversio yllättäen vuoti nettiin ensin tarkkana kuvauksena ja sittemmin ihan kokonaisena käsikirjoituksena.  Puhumattakaan sitten siitä, millainen trippi olisi ollut George Lucasin luonnosten mukainen IX, jos se todella olisi sukeltanut midikloriaaniseen sisäavaruuteen flanellipaitaisen mestarin itsensä vihjesanojen mukaan, mutta niihin en mene nyt. Ja jos haluatte jossittelua laatikon ulkopuolelta, lukekaa vaikka nämä ennen elokuvaa tallennetut Star Wars -kirjailijoiden ehdotukset episodi IX:n tapahtumiksi (sarjakuvakäsikirjoittaja Tom Veitch: ”Entä jos oikea keisari ei ollutkaan Kuolemantähdellä, vaan on paha olento, joka on piilottanut todellisen itsensä sukupolvesta toiseen?”).

Tätä kirjoittaessani törmäsin järjestämääni Star Wars -elokuvien paremmuusäänestykseen kahden vuoden takaa ja omaan silloiseen listaani. Jätän nyt sanomatta, monennelleko sijalle omalla listallani arvottaisin IX:n tällä hetkellä, mutta lainaan sen sijaan itseäni tuosta kirjoituksesta: Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Ja vielä erästä toista tämän blogin itselleni läheistä kirjoitusta: vaikka toivon tietysti aina näiden elokuvien olevan mahtavia, se ei oikeastaan ole koskaan ollut niissä tärkeintä.

May The Fourth Be With You.

”Romaani, jonka keskiosan kirjoitti joku muu” – väärä väite jatko-osatrilogiasta, vaikka niinhän siinä tavallaan silti kävi

JJ Abramsin leikkaajat puhuivat typeriä The Last Jedistä, mutta tarkoittamattaan tarjosivat samalla osuvan todistuskappaleen jatko-osatrilogian pahimmasta epäonnistumisesta. Nimittäin siitä, että The Force AwakensThe Last Jedi ja The Rise of Skywalker eivät muodosta onnistunutta kokonaisuutta.

Tämän uutisen lähde on Mission: Impossible -podcast Light the Fuse, jonka jaksossa Maryann Brandon ja Mary Jo Markey vierailivat. Molemmat naiset ovat JJ Abramsin pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita, ja heidän kytköksensä podcastin varsinaiseen aiheeseen on siis Mission: Impossible III (2006), joka oli Abramsin debyytti pitkän elokuvan ohjaajana. Naiset leikkasivat yhdessä myös Abramsin kirjoittaman ja ohjaaman The Force Awakensin (2015), ja heistä Brandon palasi kaukaiseen galaksiin Abramsin mukana The Rise of Skywalkerin (2019) parissa. Erityisesti jälkimmäisessä, kovalla kiireellä tehdyssä tuotannossa Brandonin rooli käsiksen elokuvallistamisessa vaikuttaa olleen merkittävä, leikkauksen tapahtuessa poikkeuksellisesti jo kuvausvaiheen aikana ja vieläpä fyysisesti kuvauspaikoilla. Brandon on kertonut aiemmin haastatteluissa muun muassa toistelleensa tuotannon aikana Abramsille, että ”elokuva kyllä kertoisi” heille, kuuluisiko Reyn ja Benin suudella lopussa vai ei.

Molemmat naiset ovat sujuvan Hollywood-kerronnan ja erityisesti elokuvatoiminnan kiistattomia ammattilaisia, eikä minulla ole heistä tekijöinä pahaa sanottavaa. Mutta mitä he siis nyt ovat menneet sanomaan Rian Johnsonin kirjoittamasta ja ohjaamasta The Last Jedistä (2017), jonka parissa kumpikaan heistä ei työskennellyt? Näin:

Brandon: “It was just a different take on the Star Wars saga. And to Rian’s credit, he stuck to what he wanted to do, and he wanted to deconstruct the film and open it up to go a different direction. That is the film he made. I know it is controversial, but isn’t that kind of good in a way?” — “That’s why I feel very much like in hindsight that the trilogy, the last part of the trilogy, needed one vision.”

Markey: “I couldn’t agree more. It’s very strange to have the second film so consciously undo the storytelling of the first one. I’m sorry that’s what it felt like.” (Brandon täydentää lausetta, eli ilmeisesti on samaa mieltä)

Haastattelija: ”A lot of people said about The Rise of Skywalker that it undid all the stuff that Rian Johnson did, but Rian Johnson kinda did that first.”

Markey: ”I don’t really feel that’s true about the third film. It took where the second film ended and just tried to tell a story. I didn’t feel it was consciously trying to…it didn’t feel that way to me.”

Brandon: “[The Last Jedi] was polarizing, and it was hard for J.J. and the writer to know what to do with it… It’s like someone wrote the middle of your novel. Okay, now how do I get to the end of the novel?” (Brandon)

Brandon ja etenkin Markey siis katsovat The Last Jedin pyrkineen ”purkamaan” The Force Awakensin aloittaman tarinankerronnan. Heidän mielestään TLJ:n vuoksi viimeisen osan toteuttajaksi tarvittiin juuri Abrams, jonka puolestaan oli vaikea suhtautua keskimmäiseen osaan, joka oli kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa hänen romaanissaan.

Nämä väitteet ovat tylyjä, epäkollegiaalisia ja, mikä surullisinta, epätosia. Mutta kuten alussa sanoin: ne ovat myös paljastavia.

Ensin kuitenkin vastaväitteet.

rey-luke-tlj

Totta toki on, että yleisesti tykätyn The Force Awakensin jälkeen valmistunut The Last Jedi ei ollut kaikkien mieleen. TLJ:stä alkoi prequel-vuodet mieleen tuonut kovaääninen kiistely siitä, onko Disney pilannut Star Warsin, ja sitä seuranneet elokuvat Solo ja TROS ovat pikemminkin kasvattaneet näin ajattelevien joukkoa kuin pienentäneet sitä. Kiinnostavaa kyllä, TROS:iin pettyi vuorostaan moni TLJ:stä tykännyt – minä esimerkiksi.

Mutta mitä tahansa mieltä The Last Jedistä tai koko jatkotrilogiasta elokuvina tai Star Wars -saagan episodeina katsoja onkaan, tosiasia on, että Rian Johnsonin elokuva ei pyri ”purkamaan” TFA:ta tai tekemään sen tapahtumia tekemättömiksi.

Brandon ja Markey eivät podcastissa perustele väitettään tarkemmin, mutta yleensä näin väittävät viittaavat The Last Jedin tapahtumista kolmeen seikkaan: Luke Skywalkerin eristäytyneisyyden syihin ja pettymykseen tämän luonteesta, Reyn vanhempien arvoituksen (ensimmäiseksi jääneeseen) selitykseen ja siihen, että trilogian pääroistoksi oletettu hahmo kuolee kesken oletetun tarinansa.

Luke Skywalker oli kuitenkin jättänyt galaksin ja ystävänsä taakseen itseensä pettyneenä jo niissä lauseissa, jotka hänestä lausuttiin Abramsin ohjaamassa ja Brandonin & Markeyn leikkaamassa The Force Awakensissa, ja ilmeisesti jopa George Lucasin omissa luonnoksissa jatko-osatrilogian lähtökohdiksi. Se, mitä Kylo TLJ:ssä lausuu ”saastaisista huumediilereistä”, ei todennäköisesti koskaan ollut tarkoitettu kokonaiseksi ja lopulliseksi vastaukseksi Reyn henkilöhistoriaan, koska se ei selittänyt Reyn näkyä loittonevasta avaruusaluksesta The Force Awakensissa eikä oikeastaan myöskään peilisalinäkyä The Last Jedissä – ja seuraava episodi tarjosikin taustalle aivan toisen selityksen.

Mitä taas Snokeen tulee; kyllä, hahmon kuolema oli yllättävä ja kyllä, näistä kolmesta käänteestä erityisesti se aivan varmasti yllätti myös hahmon luomiseen pari vuotta aiemmin osallistuneen Abramsin. Mutta voi! millaista kädenlämpöisyyttä elokuviltamme edellyttäisimme, jos juonenkäänteiden yllätyksellisyyttä pidettäisiin lähtökohtaisesti tuomittavana. Ei The Force Awakens elokuvana tai edes elokuvan tekijät haastatteluissa koskaan antanut meille taetta, että pääpahikselta vaikuttava hahmo todella sellainen olisi: katsojan kokemukset tämänkaltaisten tarinoiden kerronnasta siihen meitä tuudittivat.

Supreme-Leader-Snoke-the-last-jedi

Koska makuasioista toki voi kiistellä loputtomiin, katsojalla on oikeus pitää Rian Johnsonin (ja Lucasfilm-Disneyn) ratkaisuja huonoina. Moni katsoja olisi esimerkiksi halunnut nähdä The Last Jedissä sankarillisemman Luke Skywalkerin, joka olisi vähintään mököttämisensä päätteeksi palannut Reyn mukana galaksin olentojen ilmoille seikkailemaan vielä elokuvan lopun tai jopa seuraavankin ajan. Sen halun voin hyvin ymmärtää, ja samoin sen, että jo yksin siitä todennäköisesti juontaa mielipide, että uusi trilogia alkaa lupaavasti, mutta menee ”pilalle” keskimmäisessä osassa, jossa sen tietenkin pitäisi vasta kasvattaa kierroksia.

Mutta sellainen ei ollut se henkilöhistoria, jonka Johnson ja Lucasfilm Lukelle valitsivat. Väite siitä, että TLJ olisi pyrkinyt tekemään TFA:n aloittaman tarinan tyhjäksi (sen jatkamisen sijaan) ei kerrassaan pidä vettä, lausui sen sitten tyytymätön fani tai TFA:n leikkaaja. Mutta jos se on väärä väite, suorastaan väärinymmärryksen puolelle Brandon sen sijaan lipsahtaa jatkaessaan vielä väitettään itse leikkaamansa The Rise of Skywalkerin puolelle. Vertaus siitä, että TLJ on kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa Abramsin kirjoittamassa romaanissa, on nimittäin täysin pielessä.

LucasAbramsJI1

Star Warsin jatko-osatrilogia kun ei ollut JJ Abramsin teos. Se oli kolmen elokuvan kokonaisuus, jonka aloittivat George Lucas ja kirjoittaja Michael Arndt, ja jonka ensimmäisen osan tekijäksi sittemmin palkattiin Abrams. Abrams kieltäytyi koko trilogian tekemisestä, eikä hänen siksi ollut koskaan tarkoitus kirjoittaa eikä ohjata useampia episodeja. Hänen ensimmäisen SW-pestinsä aikana oli kyllä tarkoitus laatia suunnitelmia trilogian kokonaisjuonesta, joten Abramsilla oli kaikki mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten Johnson tarinaa jatkaisi, mutta kaikesta päätellen tällaiset suunnitelmat jäivät ohuiksi. (Abrams on joka tapauksessa kreditoitu The Last Jedissäkin vastaavaksi tuottajaksi.)

The Force Awakensia tehdessä oli siis koko ajan tarkoitus, että Abramsin jälkeen viestikapulan poimisi Rian Johnson, joka kertoi ja ohjasi keskimmäisen osan. Päätösosan taas oli määrä syntyä samalla tavalla kolmannen miehen, Colin Trevorrown käsissä. Abrams palasi episodi IX:n tekijäksi vasta kun Trevorrow oli jättänyt tuotannon, ja vasta tällöin, Trevorrown version tarinan päätöksestä lentäessä käytännössä kokonaan roskikseen, alle kaksi ja puoli vuotta ennen trilogian päätösosan ensi-iltaa, Abrams alkoi miettiä, miten hän tarinan lopettaisi.

Vain tämän kaiken jälkeen meillä on käsissämme elokuvatrilogia, joista kaksi kolmasosaa on kirjoittanut ja ohjannut JJ Abrams (yhteistyökumppaniensa kanssa). Tottakai peruutuspeilistä meillä nyt on tarina, jonka alusta ja lopusta huolehti Abrams ja vain keskikohdan kirjoitti joku muu, ja tottakai näin jälkiviisaasti voidaan katsoa, että Abramsin olisi kannattanut alunperinkin ryhtyä töihin koko trilogian kanssa. Silloin me katsojat olisimme saaneet (niin hyvässä kuin pahassakin) yhden tekijän vision yhdestä tarinasta, eikä episodi IX:n kanssakaan olisi tullut sellaista kiirettä kuin nyt tuli.

Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että tämä vaihtoehtoinen tapahtumienkulku ei ole historia, jonka Rian Johnson olisi riistänyt Abramsilta, vaan se on historia, josta Abrams itse kieltäytyi The Force Awakensin aikaan. Brandonin vertausta käyttäen: hänellä oli kaikki mahdollisuudet ”kirjoittaa koko romaani” itse, mutta The Force Awakensin aikaan hän ei niin halunnut.

abrams-jakku

Surullisinta Brandonin ja Markeyn sammakkosanoissa on kuitenkin se, että pitkän Abrams-yhteistyösuhteensa vuoksi he eivät ymmärrä, että Abramsin The Rise of Skywalker on paljon epäonnistuneempi jatko The Last Jedille kuin TLJ oli The Force Awakensille. Se on paljon syyllisempi edeltäjäelokuvan tapahtumien ”purkamiseen” kuin TLJ oli, ulottaen käpälöintinsä jopa pieniin yksityiskohtiin: Kylo esimerkiksi korjaa edellisessä episodissa rikkomansa kypärän kaikesta päätellen aivan vain siksi, että Abrams tykkäsi kypärän designista. Mitään Kylon tarinaan liittyvää jatkuvuutta kypärään palaaminen ei ainakaan ilmennä.

TROS hylkää muutenkin lähes kaikki TFA:n ja TLJ:n tarina- ja henkilökaaret, ja erityisesti niissä kehitellyt teemat menneisyydestä oppimisesta, sankarillisuuden luonteesta ja kunkin oman paikan etsimisestä.

Siinä missä Rian Johnson otti The Force Awakensin tapahtumat, asetelmat ja cliffhangerit, ja kertoi niille rohkean jatkon (joka ei ollut kaikkien mieleen), Abrams ikään kuin kieltäytyi hyväksymästä The Last Jedin valintoja ja taivutti trilogian päättymään episodiin, jonka palat eivät sovi yhteen yhdenkään aiemman episodin kanssa. Hän keskittyi irrallisiin toimintakohtauksiin ja kaivoi pääpahikseksi haudasta keisari Palpatinen aivan kuin välttyäkseen tarttumasta Johnsonin vaikeimpiin cliffhangereihin kuten pimeältä puolelta pelastettavan Kylon/Benin asemaan pahan First Orderin itsevaltiaana. Reyn vanhempien arvoituksen ratkaisuksi hän sepitti vastauksen, joka ilmeisesti ei ollut sen paremmin Trevorrown, Johnsonin kuin Abramsin itsensäkään mielessä edellisiä episodeja tehdessä.

tros-rey-and-palpatine

Kaikesta tästä huolimatta olen päätynyt ajattelemaan, että Abrams ei ole tämän tarinan pahis. Etenkin kun hän The Force Awakensin myötä on vastuussa myös suuresta osasta jatko-osatrilogian onnistumisia, alkaen vaikkapa konkreettisista näyttelijävalinnoista ja ulottuen epämääräisemmin määrittyvään ”taian palauttamiseen”. Ja etenkin kun Trevorrown version vuotanut käsikirjoitus todistaa, ettei sekään suinkaan olisi ollut saumattomasti sujuva päätösosa.

Itse asiassa olen samaa mieltä Brandonin ja Markeyn kanssa siitä, että Abramsin yksin kirjoittama ja ohjaama jatko-osatrilogia olisi varmasti ollut yhtenäisempi kokonaisuus kuin tämä toteutettu. Näihin elokuviin liittyvistä jossitteluista mahdottomimpiin kuuluu kysymys siitä, millaiset elokuvat olisimme sitten saaneet. Varmaa on nimittäin, että paitsi että Abramsin versio episodista VIII olisi eronnut Johnsonin ajatuksista, myös IX olisi tällöin toteutunut täysin toisenlaisena kuin millaisena Abrams nyt päätyi Johnsonin jälkeen sen tekemään. Snoke todennäköisesti olisi ollut elossa viimeisessäkin osassa, esimerkiksi.

Jatko-osatrilogian suuri epäonnistuminen oli kokonaissuunnitelman puute. Jälkikäteen ajatellen tuntuu aivan käsittämättömältä, että Disney-Lucasfilmin johdossa kuviteltiin, että ilman sellaista syntyisi viestikapulamaisesti vain kahden vuoden ensi-iltapäivien välein onnistunut kokonaisuus.

Se, mitä olisi pitänyt tehdä, on kutakuinkin se, millaisena tekeillä ollut tarina meille keväällä 2013 näyttäytyi. Silloinhan nimittäin kerrottiin, että vaikka Abrams ohjaisikin ainoastaan uusista elokuvista ensimmäisen, koko trilogian tarinakaarta kehiteltäisiin yhdessä tiimissä, johon kuuluisivat Abrams, Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt, Imperiumin vastaiskun kirjoittaja Lawrence Kasdan, neuvonantajan roolissa Lucas itsekin, hänen seuraajakseen valitsema kymmenien menestyselokuvien tuottaja Kathleen Kennedy ja vieläpä viimeksi mainitun perustama, nimenomaan jatkuvuuden ylläpitoon tähtäävä Star Warsin ja tarinankerronnan asiantuntijoiden muodostama ”tarinaryhmä”.

Jos jossain on tälle kaikelle vaihtoehtoinen historia jonka olisin halunnut toteutuvan, se on se, jossa noille kehittelyille olisi annettu enemmän aikaa.

Kuinka Benistä tuli Kylo (tai ainakin pala tarinaa, kuinka)

Yksi monista jatko-osatrilogiaan liittyvistä jossitteluista on, oliko The Force Awakens niin sanotusti ”oikea” episodi VII.

Tarkoitan: kun 9-osainen episodinumeroitu saaga kertoo Skywalkerien suvun saagan, eikö episodi VII:n olisi pikemminkin pitänyt kertoa siitä, kuinka Luken yritys kouluttaa uusia jedejä epäonnistui ja kuinka Ben Solo kääntyi pimeälle puolelle? Eikö tämä olisi ollut tarina, joka olisi ansainnut oman episodinsa tässä sukusaagassa?

Oma vastaukseni on – ainakin nyt jälkikäteen – että ei, parempi oli saada tarina näin. Etenkin juuri Kylo Ren oli kiehtovampi hahmo tästä saamastamme näkökulmasta tarkasteltuna: ”keskeneräisenä” pahiksena, mutta aikeiltaan arvoituksellisena.

Mutta jossittelu ei ole tässä kohtaa perusteetonta, koska Leian ja Hanin pojan kääntyminen pimeälle puolelle ilmeisesti oli yksi lähtökohdista George Lucasin omissa suunnitelmissa episodeista VII-IX. Mutta kun Lucas myi firmansa ja päätösvallan Disneylle, erkanivat elokuvasuunnitelmat vähitellen Lucasin ideoista. Lopulta ne erosivat niin pitkälle, että Lucasin mielestä hänen tarinoitaan ei käytetty lainkaan – vaikka monet lopullistenkin elokuvien konsepteista, kuten Luken eristäytyminen galaksilta epäonnistumisensa jälkeen, perustuvat hänen ideoihinsa. Kylo Renin nimen saaneen hahmon kääntyminen valosta pimeyteen päätyi elokuvien ulkopuolelle.

Sitä emme saa koskaan tietää, millainen olisi ollut Lucasin tarinaan perustuva episodi VII. Todennäköisesti emme saa ainakaan pitkään aikaan edes tarkkaa kuvaa Lucasin jatko-osatrilogian tarina-aihiosta. Mutta koska Lucasfilmillä kyllä osataan elokuvien jättämien aukkojen paikkailu oheistarinoissa, voimme sentään nyt lukea virallisen kaanonin nykyisen version tästä nimenomaisesta jossittelusta. Charles Soulen kirjoittama ja Will Slineyn piirtämä sarjakuva The Rise of Kylo Ren (Marvel, 4 numeroa 2019-20, albumiversio tulossa) kertoo, kuinka se kävi…tai oikeastaan, palan siitä.

trokr-ben-solo-to-be-kylo-ren

The Rise of Kylo Ren ei nimittäin vieläkään selitä yhtä suurimmista arvoituksista: missä ja miten Ben Solo kohtasi Snoken, joka hänet pimeälle puolelle viekoitteli. Ben Solon lankeemus tapahtui noin kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, ja samaan aikaan Leia ja muut galaksin johtajat eivät olleet vielä kuulleetkaan sanoja ”First Order” (näin on todettu kaanonissa jo aiemmin, erityisesti Bloodline-kirjassa). The Rise of Kylo Ren kuitenkin viimeistään paljastaa, että Ben tunsi Snoken jo ennen Luken jeditemppelin tuhoa, ja että kisälli-mestari-suhde näiden välillä oli tuolloin jo pitkällä. Itse asiassa sarjakuvassa on ainakin yksi repliikki, jossa vihjataan Lukenkin kohdanneen Snoken ainakin kerran ennen näitä tapahtumia.

Perustellusti voi siis ajatella, että tänä talvena julkaistu sarjakuva kuvaa sittenkin pikemminkin viimeistä vaihetta Ben Solon matkassa pimeälle puolelle kuin koko matkaa – ja jättää ehdottomasti aukkoja selitettäväksi myöhemminkin. Itse asiassa sarjakuva taitaa sittenkin kertoa nimihenkilönsä tarinaa paremmin sen taustatarinan Renin ritareille, jonka episodien VII ja IX kirjoittaja-ohjaaja JJ Abrams kertoi jo The Force Awakensin aikaan olevan olemassa.

Itselleni The Rise of Kylo Ren oli joka tapauksessa hämmentävä lukukokemus. Vaikka se oli nimenomaan kirjoitettu selittämään Benin/Kylon hahmoa ja tarinaa, se ei minusta oikeastaan kovin hyvin sovi yhteen aiemmin kerrotun kanssa. Oletin myös tarinan nimensäkin perusteella peilaavan The Rise of Skywalkeria, mutta ei se oikeastaan niin tehnyt – jos kohta kysyä voikin, oliko sen elokuvan otsikko kovin onnistunut.

Tämän enempää on paha sanoa sarjakuvaa spoilaamatta. Mutta arvaankin, että tämän blogimerkinnän saattaa lukea joku, joka ei sarjakuvaa aio lukea, mutta jota ehkä kiinnostaisi kuulla, miten Kylon nousu siis sen mukaan kävi. Tässä se siis tulee: sarjiksen tapahtumien tiivistelmä kuvien kanssa. Ja sarjisspoilerien myötä hieman lisää siitä, mikä tässä tarinassa minusta oli niin outoa.

trokr-knights-of-ren

Kuten Renin ritarien Ren tässä vihjaa, Ben Solo ei tainnut olla ensimmäinen, jonka Snoke on ohjannut liittymään ritarikuntaan.

Renin ritarit olivat olemassa jo kauan ennen Kylo Reniä. He olivat Snokelle työskenteleviä tappajia, jotka kykenivät jonkin verran käyttämään Voimaa. Tämän epäpyhän ritarikunnan aiempi johtaja kutsui itseään nimellä Ren, joka tietysti selittää jengin nimen – mutta ei oikeastaan sitä, miksi Ben Solo päätti käyttää tuota nimeä sukunimenään. Sitä sarjakuva ei selitä mitenkään.

Sen sijaan sarjakuva näyttää, mitä tapahtui tuon kohtalokkaan hetken jälkeen, jolloin Luke Skywalker erehtyi sytyttämään miekkansa kurkistettuaan 23-vuotiaan oppilaansa mieleen ja nähtyään synkän tulevaisuuden, kuten The Last Jedin näkökulmatut flashbackit kertoivat. Ja siinä onkin sarjakuvan suurin yllätys: The Rise of Kylo Renin mukaan Ben Solo ei tappanut ketään tuona yönä.

trokr-jedi-temple-explosion

Temppelin tulipalon sytyttää salama. Voima-salama, siis?

Ben kyllä luulee tappaneensa enonsa, mutta kuten tiedämme, näin ei käynyt. Hän kyllä katsoo temppelin palavan, suurin osa jedioppilaista sisällään, ja tulkitsee olevansa syyllinen temppelin tuhoon (eikä yritä auttaa ketään ulos), mutta varsinaisesti hän ei edes sytytä tulipaloa itse. Sarjakuvan perusteella temppelin vaikuttaa leimauttavan liekkeihin etäyhteydellä Snoke tai itse keisari Palpatine, jonka nukke Snoke The Rise of Skywalkerin mukaan oli.

Tulipalon äärellä Ben kohtaa kolme viimeistä jedioppilastoveriaan, jotka eivät olleet paikalla tuhon tapahtuessa. Heidänkin Ben haluaa vain jättävän itsensä rauhaan: vastustajien tylyn tappamisen aika on tulevalla Kylolla vasta edessä. Entiset ystävänsä karistettuaan Ben ajattelee hetken äitiään ja harkitsee kotiinpaluuta, pahan polkunsa jättämistä. Sen sijaan hän matkaa Snoken isälliseen syleilyyn (!) tuntemattoman avaruusaseman idylliseen puutarhaan (!!).

trokr-ben-solo-snoke

Ben Solo ja aito fyysinen kosketus.

Ben tosiaan tuntee tässä vaiheessa Snoken jo hyvin. Tai pikemminkin luulee tuntevansa. Kun Snoke saa heidän tapaamisensa aikaan viestin kenraali Brendol Huxilta, Ben-parka ei vielä tiedä lainkaan, miksi kenraalit hänen uudelle mestarilleen soittelevat. Armeijoiden komentamisen sijaan Ben on tässä vaiheessa kiinnostunut löytämään itselleen paikan maailmassa – ja sitä ennen Renin ritarit.

Ben on kohdannut Renin ritarit aiemminkin, ”vuosia sitten”, eräällä matkalla yhdessä Luken ja Lor San Tekkan kanssa. Flashback-kohtaus on kiinnostava erityisesti siksi, että se paljastaa Snoken kommunikoineen Voiman kautta Benin kanssa tuttavallisesti jo tuolloin. Ben on piirretty tässä välinäytöksessä ehkä noin 15-vuotiaan näköiseksi, joka tarkoittaa, että Benin viettelys pimeälle puolelle alkoi käytännössä jo hänen lapsuudessaan.

high-republic-rise-of-kylo-ren

Huomaa tässä ruudussa viittaus tulevaan The High Republic – kirja/sarjakuvaprojektiin.

Matkallaan kohti Renin ritareita Ben kohtaa uudelleen jedioppilastoverinsa, jotka ovat seuranneet häntä selvittääkseen totuuden ja kostaakseen mestarinsa oletetun kuoleman. Seuraa tietenkin taistelu, ja seuraa kyllä yhden jedin kuolema, mutta yhä Ben yrittää välttää varsinaista tappoa. Ja kun Ben sitten liittyy Renin jengiin – jengiin, joka nimenomaan tappaa jopa ilman kummempaa syytä – ei hän vaikuta olevan kotonaan. Pääsymaksu Renin ritareihin liittymisestä on ”hyvä kuolema” eli jonkun syyttömän surmaaminen, eikä Ben halua sitä ainakaan kenen tahansa verellä maksaa.

trokr-good-death

Mutta koska tiedämme, miten Benin käy, pimeän puolen hän toki sarjakuvan loppuun mennessä valitsee. Sitä ennen hänellä on vielä kerran hyvä tilaisuus valita toisin, entisten ystäviensä tarjotessa kättä vielä kerran. Kun Ben ei tartu siihen, mutta ei jedioppilaita välittömästi surmaakaan, ritarikunnan johtaja-Renin tulkitsee, ettei Ben sittenkään edes halua pimeälle puolelle. Tästä suivaantuneena Ben suorittaa ”hyvä kuolema” -sisäänpääsykokeen tappamalla itse Renin ja ottamalla tämän paikan.

Perään hengestään pääsee kuitenkin vielä viimeinen jäljellä olevan jedioppilastoverikin, joten The Rise of Kylo Renin loppuun mennessä Ben Solon nimen pian hylkäävä nuorukainen lopulta tappaa yhden niin sanotun hyviksenkin. Se lienee tulkittava viime silaukseksi tiellä pimeälle puolelle.

trokr-kylo-ren-lightsaber

Hihoitta on hyvä harrastaa. (Tähän sarjakuva päättyy.)

The Rise of Kylo Ren on Star Wars -sarjakuvien ystäville ilman muuta lukemisen arvoinen, eikä kertomuksena sinänsä aivan kehno (joskaan eri erityisen erityisesti sarjakuvitettu). Mutta kuten sanottua, minut se jätti hämmentyneeksi. Aivan kuin joulukuun elokuva The Rise of Skywalker, myös tämä sarjakuva tuntuu minusta sanalla sanoen väärältä vastaukselta sille, mitä The Force Awakensin ja The Last Jedin myötä olin useamman vuoden ajan kysynyt.

Episodi IX tarjosi kaiken vastaukseksi ja lopetukseksi pelkän Palpatinen. Kylo Ren -sarjiksessa Palpylla on vain pieni cameo-rooli lopussa, mutta jatko-osatrilogian kiehtovimmalle hahmolle se tekee samaa mitä viimeinen episodi: pyyhkii Kylo Renistä pahuutta isolla märällä rätillä. Mutta siinä missä episodi IX sinänsä tietenkin päättyi Benin paluuseen, sarjakuva pehmentää Benin aiempaa exitiä.

The Rise of Kylo Ren poistaa Beniltä vastuuta teoistaan tavalla, joka minusta on suoranaista retconnausta. Sekä The Force Awakensissa että The Last Jedissä kun sanottiin suoraan, että Kylo nimenomaan tuhosi Luken jeditemppelin ja tappoi hänen oppilaansa. TLJ:ssä Luke sanoi lisäksi Kylon lähteneen ”muutamien muiden oppilaiden kanssa”, jonka ainakin minä oletin tarkoittavan, että muutamat heistä olivat surmayönä Kylon puolella ja ehkä liittyivät myöhemmin Renin ritareihin hekin. Mutta ehei: tämän kaanonia olevan sarjakuvan mukaan jeditemppelin siis tuhosi jokin Beniä korkeampi voima (toki sen jälkeen, kun Ben oli romauttanut huoneensa katon Luken niskaan). Ja mukana kadonneet oppilaatkin olivat vain heitä, jotka yrittivät pysäyttää Benin.

Tämä on merkityksellistä paitsi siksi, etten ollenkaan pidä elokuvissa kerrottujen juonenkäänteiden muuttamisesta jälkikäteen, mutta myös siksi, että muutos tekee Ben Solosta ajopuun hetkellä, jonka pitäisi olla käänteentekevä hänen elämässään. Vaikka Ben sarjakuvan mukaan on pitänyt etäyhteyttä Snokeen vuosia ja vaikka hän omaehtoisesti haluaa etsiä elämänohjeita tunnetuilta murhamiehiltä, hän tuntuu päätyvän sarjakuvan lopussa Kylo Reniksi kuin olosuhteiden pakosta.

trokr-your-choice

Hear, hear, Ben!

Tämä ei ole vain minun tulkintaani. Pikemminkin se on Charles Soulen tulkinta Ben Solosta – ja koska tämä on eittämättä Lucasfilmin tarinaryhmän tarkassa ohjauksessa kirjoitettu tarina, se on Star Wars -saagan kanonisoitu totuus tapahtumista. The Rise of Skywalker kertoi meille, että Snoke oli keisari Palpatinen luomus, ja että Kylon kuulemat Snoken ja Vaderin sanat tulivat siis todellisuudessa vanhalta kurttunaamalta itseltään. The Rise of Kylo Ren kertoo meille, että Ben Solon oma kokemus koko hänen elämästään oli jo kauan ennen tuota kohtaamista, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Että hän kulki muiden ohjaamaa polkua lapsuudesta First Orderin itsevaltiaaksi asti – vaikka hän todellisuudessa aivan itse pysyi tällä polullaan.

Benin näkemyksen mukaan hyvä puoli antoi ensin hänelle nimen kahden legendan mukaan ja pyrki kasvattamaan hänestä sellaista – ja sitten paha puoli nappasi hänet itselleen nähden hänet silloinkin vain Skywalkerin suvun voimakkaana vesana. Jälkimmäisen hän silti valitsi, ehkä paljoltikin nimen vaihdon houkuttamana, koska koki voivansa silloin sentään tehdä mitä tahansa ilman tuon suvun taakkaa – mutta hän selitti itselleen tekevänsä senkin ikään kuin vastahakoisesti. ”You don’t want to live in the shadow”, pilkkaa Ren loppukohtaamisessa Beniä. ”True. I am the shadow”, vastaa Ben synkkänä. Jos ”emo Kylo Ren” -vitsejä ei olisi käytetty loppuun jo pari vuotta sitten, nyt niille ainakin olisi perusteita!

trokr-ben-solo-no-choice

Toisaalta kyllä.

Tietystä koomisesta potentiaalistaan huolimatta The Rise of Kylo Renin nimihenkilö on kyllä aidosti traaginen hahmo. Tätä pohdintaa kirjoittaessani huomaan Ben Solon manipuloitujen itsekäsitysten ja väärien luulojen hänen omien päätöstensä vastuusta kiehtovan minua enemmän kuin sarjakuvaa varsinaisesti lukiessani, joten ehkä Soule on sittenkin jäljillä.

Perusongelmani kuitenkin on se, että elokuvien Kylo Ren ei vain väitä muille ja itselleen olevansa hirviö. Kyllä hän myös on sitä: tappaja, kiduttaja, paha – eikä vähiten siksi, että elokuvat kirjaimellisesti kertovat meille tappojen alkaneen Luken jeditemppelin oppilaista. Sarjakuva haluaa todistaa tämän historian toisin, ja vaikka kuinka haluaisin olla eri mieltä, en voi yleisössä ollessani kuin todeta, että tällaista tarinaa minulle nyt kerrotaan.

trokr-name

Ajattelin itse asiassa samaa, Ben.

Mitä muuten tulee nimeen, niin The Rise of Kylo Renissä ei lausuta nimeä Kylo. Snoke vaikuttaa näkevän sen Benin mielessä kakkosnumeron keskustelussa, jossa Ben nolostellen sanoo keksineensä ajattelemansa nimen – lapsena.

Tämä on, täytyy sanoa, selitys jota en todellakaan kaanoniin odottanut. Mutta lapsena keksityltä ”Kylo” kieltämättä on aina tässä meidän maailmassamme kuulostanut! Ehkä näemme vielä jonain päivänä, jossain Jedin paluun jälkeisiin seesteisiin vuosiin sijoitetussa tarinassa, lapsi-Benin vaikkapa ratsastamassa Chewie-seden hartioilla kutsumassa itseään Kyloksi? Ehkä se kohtaus on yhtä aikaa suloinen ja hyytävä?

Ja nyt kun tähän lopuksi päädyin: niin, toista Ben-prequeliahan tämä prequel nyt ilman muuta huutaa. Ellei nyt lapsuusmuistoja, niin sellaista, joka selittäisi Benin ja Snoken välistä aiempaa historiaa – ja jos kohtaaminen Lukenkin kanssa nyt on lisätty kysymysten listalle, niin sitä toki myös. The Rise of Kylo Renin perusteella voi tosin olettaa, että se kertomus todennäköisesti tekisi Benistä entistäkin enemmän olosuhteiden uhrin.