Star Wars. Tähtien sota. Episodi IV. ANH.

Elokuvalla, joka aloitti kaiken, mutta joka myöhemmin päätyi kronologiseksi neljänneksi osaksi suurempaa kertomusta, on perin ymmärrettävästi monta nimeä. Se, että Fox-kanava tänään esitti elokuvan pitkästä aikaa Suomessa alkuperäisellä kotimaisella nimellään Tähtien sota, tuntui virkistävältä, mutta melkein oudolta. Koska alkuperäisestä nimestä on tullut koko elokuvasarjan ja vielä laajemmin koko franchisen nimi, on välillä tuntunut siltä, että ihmiset, jotka kutsuvat yhtä elokuvaa pelkästään ”Tähtien sodaksi” tai ”Star Warsiksi” ovat todennäköisesti hyvin satunnaisia katsojia tai itsepintaisia kriitikkoja. Star Wars Episode IV: A New Hope (1977) on harvinaisuus: klassikkoelokuva, joka on käytännössä vaihtanut nimeä ensi-iltansa jälkeen.

Alkupiste. Vuonna 1977 Star Wars oli alkuteksteissäänkin vain Star Wars, ilman episodinumeroa ja alaotsikkoa.

Jos sarjan luojalta George Lucasilta kysytään, nimen lisäksi tarkoitus oli muuttaa koko elokuvan luonne. Enkä tällä kertaa edes viittaa elokuvaan vuosien 1997 teatterijulkaisuun (special edition) tai dvd:llä ja bluraylla julkaistuihin versioihin (”special editionit II ja III”) lisättyihin ja muokattuihin tehosteisiin. Ei, tarkoitan nimenomaan alkuperäisen elokuvan jälkikäteistä uudelleenasemointia suuremman saagan neljänneksi osaksi.

Prequel-sukupolven näkökulmasta originaalileffa näyttäytyy joka tapauksessa ”sen vanhan trilogian” ensimmäisenä osana, todennäköisesti hidastempoisena ellei suorastaan vanhahtavana. Vastaavasti tämän vuoden joulukuussa saa alkunsa katsojasukupolvi, joka näkee uuden trilogian ensimmäisenään – tai vähintään ”omana” – Star Warsinaan, ja siten kaikki aiemmat episodit toisin kuin me. Tämä ikääntyvän taideteoksen luonnollinen evoluutio ei kuitenkaan riittänyt Lucasille: hänen pitäessään sarjaa näpeissään uusien fanien tapa nähdä A New Hope oli vuosia suorastaan virallinen paradigma, ainoa oikeaksi hyväksytty näkökulma. Okei, hidastempoiseksi arvottaminen ei sentään kuulunut viralliseen katsantoon – mutta sellaisenahan vuoden 1977 elokuva väistämättä näyttäytyy nopealiikkeisen Episodi III:n eli Revenge of the Sithin (2005) perään katsottuna.

Mitä tahansa mieltä special editioneista tai originaalien originaaliversioiden julkaisun tarpeellisuudesta ollaankin, tätä käsitystä en suostu pitämään kuin vääränä. Lucasin linjaus siitä, että elokuvat tulisi katsoa järjestyksessä I-VI tekee karkeaa vahinkoa katseltaville elokuville, ja on todennäköisesti kaikkein suurin todistuskappale siitä, että suuri luoja tosiaan menetti ison osan ymmärrystään oman luomuksensa ansioista originaalitrilogian ja prequel-trilogian välissä.

Sillä ei Episodi IV ole elokuvasarjan neljäs osa – se on ensimmäinen. Silmarillion tapahtuu ennen Tarua sormusten herrasta, mutta maailmassa tuskin on ketään, jonka mielestä se kannattaisi lukea ensimmäisenä Tolkien-teoksena. Star Wars -sarjan tapahtumilla on toki kronologinen järjestyksensä, jossa Episodi IV tapahtuu III:n jälkeen ja ennen V:tä, ja jossa episodin otsikkokin erittäin ovelasti on A New Hope – eihän uutta toivoa, nimittäin, voi olla olemassa ennen kuin on ollut vanhoja ja menneitä toivoja. Mutta ei se tarkoita, etteikö elokuva, josta kaikki alkoi, olisi edelleen relevantti aloituspiste.

Ensikertalaisen katsojan näkökulmasta tarinan aloittaminen keskeltä ei ole ongelma, vaan tärkeä osa sarjan perimmäistä viehätystä. Toisin kuin monet oikeat scifi-elokuvat (Star Warshan ei edes ole scifiä, vaan pikemminkin fantasiaa), Star Wars ei sijoitu puhtoiseen ja valmiiksi pohdittuun tulevaisuuteen, vaan todellisen oloiseen maailmaan, joka vain poikkeaa omastamme. Englanninkielinen termi ’used future’ on kuvaava: Star Warsin galaksi oli käytetty, likaisuudessaan todellinen. Galaksi, jossa lennettiin valon nopeudella, mutta jossa sankareiksi kasvavienkin hahmojen arkiset huolet koskivat kosteusviljelyä ja avaruusalusten kasassa pysymistä. Star Warsin maailmalla ja hahmoilla tuntui jo vuoden 1977 katsojan silmissä olevan historia, vaikka alkuskrollissa ei vielä ollutkaan episodinumeroa, joka suoraan vihjaisi mitään aiemmista tarinoista.

A New Hope ei sisällä yhtään kohtausta, jossa kaikki sen sankarit pääsisivät ryhmäkuvaan, koska Ben Kenobi poistuu tarinasta ennen mahdollista tapaamistaan prinsessa Leian kanssa. Tästä kohtauksesta taas puuttuvat Han ja Chewbacca.

Se, että George Lucas aloitti avaruussarjansa elokuvasta, jossa nuori maalaispoika, salaperäinen velho ja rempseä kulkuri pelastavat prinsessan, ei johtunut siitä, että ajan teknologia olisi pakottanut hänet kertomaan ensimmäiseksi juuri tämän edullisesti toteutettavan tarinan. Eihän hän oikeasti tiennyt tätä kolmatta pitkää elokuvaansa kirjoittaessaan edes olevansa tekemässä elämäntyötarinansa neljättä kronologista osaa. Toki jo tuon kirjoitustyön aikana Lucas tuli kehitelleeksi karkeita suuntaviivoja niille jatkotarinoille, jotka tulevina vuosina muotoutuivat Imperiumin vastaiskuksi ja Jedin paluuksi, ja sille taustatarinalle, josta paljon myöhemmin tuli prequel-trilogia, mutta kaiken tämän elokuvallinen toteuttaminen oli originaalileffan yllätysmenestykseen asti vain pilke ohjaajan silmäkulmassa. Luke Skywalkerin tulevista vaiheista, saati sitten Darth Vaderin menneistä, tuskin puhuttiin kuvauksissa, joissa Ben Kenobi esimerkiksi ei vielä valehdellut puhuessaan itsestään, Anakin Skywalkerista ja Darth Vaderista kolmena eri henkilönä – Vader kun ei tuossa vaiheessa ollut Lucasinkaan mielestä Luken isä.

Ja tämä kaikki on tietenkin aivan fine. On normaalia, jopa toivottavaa, että elokuvasarjan tarina kasvaa kerrottaessa. Star Warsin episodi IV on origo, alkupiste, josta suuri sarja eteni ensin eteenpäin, sitten taaksepäin ja ensi joulukuusta alkaen taas eteenpäin (sekä siinä välissä muiden käsissä ja muissa medioissa kaikkiin suuntiin menneisyyteen ja tulevaisuuteen). Episodi IV on ensimmäinen Star Wars -elokuva, ja vaikka Lucas itse muuta väittäisi, on kaikkea muuta kuin hänen tappionsa, että sellaisena sen näemme. Vuonna 1977 valmistunut elokuva on valmistunut ennen vuonna 1999 valmistunutta – ja myös vuoden 1999 jälkeen se kannattaa katsoa ennen seuraajiaan.

A New Hope johdattaa katsojan kaukaisen galaksin kauan sitten tapahtuneisiin tarinoihin, kuinka ollakaan, täydellisesti. Prequelien jälkeen katsottuna se tosiaan on hidas: tarina kulkee viestikapulan lailla kuljettaen ensin droidit kapinallisaluksesta autiomaan takana odottavan Luken luo, sitten tämän kolmikon traagisten tapahtumien kautta Ben Kenobin adoptoimiksi ja lopulta kasvavan seurueen Han Solon alukseen ja kohti seikkailun seuraavaa vaihetta. Elokuvalla kestää lähes tunnin, siis puolet kestostaan, päästä pois Tatooinelta, joka sitäpaitsi prequel-katsojalle olisi jo tuttu autiomaaplaneetta.

Avausepisodina katsottuna aikaa sen sijaan ei hukata lainkaan. Jokainen viestinviejä lisää oman kerroksensa tarinaan ja avaa galaksia katsojalle. Ei ole mikään sattuma, että tätä rakennetta noudattelevat monet sadutkin. Mutta, toisin kuin sadut, jotka yleensä päättyvät sulkulauseeseen elämän loppuun asti elämisestä, A New Hope päättyy hädin tuskin puolipisteeseen. Sekin on osa elokuvan avainta, ja sitä, että seikkailu jatkui jo aikanaan katsojien mielikuvituksessa ja nuorempien katsojien leikeissä.

Loppukohtaus, joka oli jo aikalaiskatsojillekin kaikkea muuta kuin loppu.

Kun A New Hope saavuttaa loppufanfaarinsa ja sankareiksi kasvaneet nuoret miehet saavat mitalinsa, elokuvan sisällä on kulunut vain muutama päivä, eikä tarina tunnu saagaa kokonaisuutta tarkastellen kuin alkaneen. Vähät vielä siitä, että Kapinaliiton voitto Imperiumista on vain väliaikainen: paljon väkevämpi keskeneräisyyden signaali on kerronnallisesti se, että tarinan roisto, Darth Vader, ei ole kohdannut tarinan sankaria, Luke Skywalkeria kertaakaan kasvokkain. Itse asiassa ainoa repliikki, jossa kumpikaan heistä tunnustaa toisensa olemassaolon, on Vaderin avaruustaistelun lomassa itselleen lausuma huomautus siitä, että Voima on vahva eräässä kapinallispilotissa.

Jälkikäteisen katsojan näkökulmasta on siis suuri vaara, että osa alkuperäisen elokuvan hienostuneesta koneistosta nykii ja tökkii. Minäkin, joka tutustuin sarjaan 1990-luvun puolivälissä ja vasta noin 11-vuotiaana, tunsin tosipuraisun vasta kaikki kolme silloista elokuvaa katsottuani – ensimmäinenkin kyllä viehätti jo ensikatsomalla, muttei vielä faniuttanut. Todella moni elokuvan vuonna 1977 nähnyt on kertonut olleensa totaalisen koukussa jo ensisekunneista lähtien: siitä kohtauksesta, jossa valtava avaruusalus lipuu valkokankaan yli. Myöhemmin minäkin toki tajusin avauskohtauksen majesteettisuuden, mutta vhs:ltä, televisioruudusta, 4:3-kuvasuhteessa ja kotisohvalta katsottuna se ei vain kerrassaan tehnyt nuoreen katsojaan valtaisaa vaikutusta edes kaksikymmentä vuotta sitten. Nykyiset kotiteatterit auttavat osaltaan asiaa, mutta epäilen suuresti vaikutuksen tehoa katsojaan, joka olisi sitä ennen ilakoinut värikylläisten prequel-elokuvien läpi.

Katsoja on aina katsomishetkensä vanki, mutta sittenkin: kun siristää silmiään läpi kaiken sen, mitä Hollywoodilla, blockbustereilla tai ylipäätään viihde-elokuvalla on jo 38 vuoden ajan tarkoitettu, on pohjimmiltaan helppo nähdä, miksi alkuperäinen Star Wars mullisti (hyvässä ja pahassa) koko elokuvateollisuuden. Tässä yksi yksinkertaistus: Se valaisi valkokankaan puhtaalla seikkailulla, jossa hyvä taisteli pahaa vastaan mielikuvitusta kutkuttavassa vaihtoehtomaailmassa. Tämä resepti, joka nyt tuntuu niin valtavirtaiselta, ei ollut sitä 1970-luvulla, jolloin katsotuimpia elokuvia olivat Kummisetien kaltaiset vakavat draamat.

Samalla tulee kuitenkin muistaa, ettei menestyksen avain ollut tietenkään pelkkä viihteellisyys tai osuminen siinä ”oikeaan aikaan” – toki siinä oli kyse myös siitä, että George Lucasin elokuva yksinkertaisesti oli lajissaan niin pirun hyvä. Epäonnistunut avaruusseikkailu olisi unohdettu pian, vaikka sille olisi ollut kuinka suuri tiedostamaton kaipuu.

Näillä käytävillä seikkailtiin lukemattomissa leikeissä elokuvan jälkeen – ja varmasti monen aikuiskatsojankin päässä. Toki Lucasin itsensäkin: kuvassa käytävä jatkuu kauemmas kuin vuonna 1977, sillä tätäkin kohtaa korjailtiin myöhemmin.

Episodi IV:ksi uusintaesityskierroksella ristitty elokuva ei vielä ollut avain vuosikymmenien saagaan, The Force Awakensiin tai edes George Lucasin upporikastumiseen. Jatko-osan menestys oli vielä kaikkea muuta kuin taattua. Oli kuitenkin äärimmäisen olennaista, että jo ensimmäisessä osassa olivat siemenet yhtä elokuvan mittaista yksikköä suurempaan kokonaisuuteen. Ajatusleikkinä voidaan esimerkiksi miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos blockbusterien aika ei olisikaan alkanut Lucasin Star Warsista ja Steven Spielbergin Tappajahaista (1975), vaan suoraan miesten myöhemmästä yhteistyöstä Kadonneen aarteen metsästäjistä (1981). Vaihtoehtoisessa maailmassa, jossa Indiana Jones olisi nähnyt päivänvalon ennen Star Warsia, seikkaileva arkeologi olisi hyvinkin saattanut tehdä elokuvateollisuudelle sen minkä A New Hope teki. Mutta on mahdotonta kuvitella, että Indiana Jonesista olisi sittenkään kasvanut Star Warsin kaltainen suuri saaga – vaikka Indy-elokuvia varmaankin olisi tässä vaihtoehtomaailmassa enemmän kuin omassamme. Ei, sillä Indiana Jonesissa, kuten useimmissa muissakaan elokuvissa – niitä mitenkään tällä moittimatta – ei ole sisässään siemeniä kokonaiseen universumiin.

Siksi tämä kirjoitussarja, johon lupaan syksyn aikana viisi muutakin osaa ja jossa sanon omat tämänkertaiset sanani kuudesta tähänastisesta Star Wars -elokuvasta, ei olisi mitenkään voinut alkaa episodista I. Ensin oli episodi IV, ja sitä ilman tätäkään blogia ei olisi.