Aiemmista Star Wars -elokuvista poiketen The Last Jedin romaaniversio ilmestyi vasta tämän vuoden maaliskuussa, melkein kolme kuukautta elokuvan ensi-illan jälkeen. (Sarjakuvasovitus puolestaan alkaa ilmestyä vasta tällä viikolla.) Näin tehtiin juonenkäänteiden, todennäköisesti erityisesti episodin kahden helposti spoilattavan hahmokuoleman, varjelemisen vuoksi. Kirjaa ei tietenkään ole nytkään suomennettu, kuten ei muitakaan Disney-kaupan jälkeisiä Star Wars -romaaneja.

Minä sain romaanin luettua vasta huhtikuussa ja nyt tätä kirjoittaessani on jo toukokuu. Mutta sanonpa silti aiheesta sanottavani, sillä kirjassa on kiinnostavia yksityiskohtia.

Eräs asia aivan alkuun. Jason Fryn kirjoittamaa The Last Jedi -romaania markkinoidaan alaotsikolla ”Expanded Edition” – siis siitä huolimatta, että romaanista on olemassa vain yksi versio. ”Laajennetulla painoksella” tarkoitetaan romaanin sisältävän lisättyjä kohtauksia verrattuna elokuvaan.

Alaotsikko on höpönkukkua. The Last Jedi -romaani ei ole yhtään sen enempää laajennettu kuin esimerkiksi yksikään aiemmista Star Wars -elokuvien romanisaatioista. Jokaisen niistä lähteenä ovat esimerkiksi olleet kaikki kuvatut kohtaukset, ja jokainen niistä on siis aina sisältänyt kohtauksia, jotka leikattiin lopullisista elokuvista pois (ja jotka nyt voi nähdä myös bluraylla). Jokainen niistä on tietenkin myös ainakin pyrkinyt kertomaan tapahtumista jotain, mitä elokuva ei pysty tai ehdi: miljöökuvausta, henkilöiden kokemuksia, pieniä viittauksia galaksin muihin tarinoihin. The Last Jedi ei edes ole ensimmäinen Star Wars -romaani, jonka kirjoittaja on käynyt keskusteluja kirjoituksestaan myös elokuvan ohjaajan kanssa.

The Last Jedi: Expanded Edition ei siis kauppanimestään huolimatta ole luonteeltaan mitenkään poikkeuksellinen elokuvan kirjaversio. Valitettavasti on sanottava, ettei se ole myöskään mitenkään poikkeuksellinen kirjalliselta laadultaan.

Fry on kirjoittanut vinon pinon Star Wars -kirjoja sekä referenssihyllyyn (mm. Attack of the Clones: Ultimate Visual Guide ja The Clone Wars -sarjan episodioppaita) että nyttemmin fiktion puolelle erityisesti nuoremmille lukijoille (mm. Moving Target: A Princess Leia Adventure). Hän siis tuntee aiheensa läpikotaisin ja on varmasti ollut täysin vilpitön hommassaan, kuten vaikkapa tästä The Independentin haastattelusta käy ilmi (Fry kertoo siinä myös kirjaan harkituista mutta pois jääneistä osista, joiden joukossa on joitakin rajumpiakin irtiottoja elokuvan kerronnasta). Hän ei kirjoittanut kirjaa hutaisten: esimerkiksi The Last Jedi -romaanin aloittava muutaman sivun mittainen johdanto, joka on ehkä kirjan suurin aivan kokonaan elokuvan ulkopuolinen osa, on todella koskettava ja jo aivan yksinään lukemisen arvoinen (hieman lisää siitä myöhemmin).

Kokonaisuutena Fry kuitenkin jää ”elokuvan romanisaation” perusongelman vangiksi. Hän jäljentää tekstiksi orjallisesti kaiken valkokankaalla näytettävän, pyrkien toistamaan jokaisen ilmeen ja eleen, mainiten esimerkiksi suolaista planeetanpintaa maistavan sotilaankin. Fry kirjoittaa kiltisti sanoiksi kaikki sellaisetkin audiovisuaaliset kohtaukset, jotka eivät kerrassaan toimi kirjallisessa muodossa. Usein hän epäonnistuu naamioimaan elokuvassa mainiosti soljuvan toiminnan sujuvaksi romaanitekstiksi: ääriesimerkkinä vaikkapa Poen alkutaistelun repliikki ”Work your magic BB-8!”, joka toimii miten kuten elokuvassa äksönin keskellä, mutta vain nolostuttaa, kun sen kirjoittaa tekstiksi ja lisää perään johtolauseen ”hän sanoi”.

The Last Jedi: Expanded Edition ei siis ole erityisen hyvä kirja, ja tuntumani on, että esimerkiksi romanisaatioiden vanhan ketun Alan Dean Fosterin kirjoittama The Force Awakens oli lajissa paljon parempi.

Mutta sitä tämä ei tietysti tarkoita, etteikö The Last Jedinkin kirjaversio viihdyttäisi mittaansa, ja tarjoaisi lisää lihaa elokuvan tapahtumiin (ja aineksia spekulaatioihin tulevasta). Kaikkein päällimmäisimpänä Fry esimerkiksi onnistuu lisäämään Finnin ja Rosen suhteeseen sekä dynamiikkaa että molempien ajatuksia toisistaan sekä ystävyyden ja velvollisuuden välisestä ristiriidasta. Näin elokuvan lopun käänteet – jossa siis elokuvassakin Finn pitkälti juuri Rosen ansiosta valitsee puolensa galaktisessa taistelussa ja Rose puolestaan päättää tykkäävänsä tehtäväparistaan sen verran, ettei suostu antamaan tämän olevan taas yksi turha kuolonuhri vastarinnan puolesta – toimivat kirjassa paljon elokuvaa paremmin. Tai voi sen tiivistää niinkin, että Rosen pusu on kirjassa uskottavampi kuin elokuvassa.

Koska yksityiskohtaisempien elokuvan ja romaanin erojen erittely vie jälkimmäisen lukemiselta sen suurimman nautinnon, panen tähän väliin spoilerivaroituksen. Jos luet kirjan mieluummin itse, etkä ole niin vielä tehnyt, ei ehkä kannata lukea tätä blogimerkintää loppuun. Mutta kuvan alla vielä lisää siitä, mitä The Last Jedi -romaani lisää The Last Jedi -elokuvaan.

The Last Jedi -romaani alkaa lauseella ”Luke Skywalker stood in the cooling sands of Tatooine, his wife by his side.”

Se on temppu. Prologi on Luken uni, eikä romaani kerro Lukella olleen oikeasti vaimoa. Mutta se on taitava temppu – ja Jason Fryn romaanin ehdottomasti paras osa. Fry itse kutsuu kertomusta kuvaukseksi ”hiljaisesta maailmanlopusta”.

Uni näyttää vaihtoehtoisen Luken, joka vanheni Tatooinella sukunsa kosteusfarmilla, lähtemättä koskaan isänsä tavoin ”hiton hullulle idealistiselle ristiretkelle”. Ilman häntä Imperiumi tuhosi ja tukahdutti Kuolemantähtensä avulla koko kapinan, eikä esimerkiksi ikääntynyt tatooinelainen kosteusviljelijä osannut ajatellakaan, millainen toisenlainen galaksi voisi ollakaan. Silloin tällöin Luke tosin muisteli sitä, kuinka kaksi merkillistä droidia kävivät hetken aikaa hänen hallussaan, näyttäen holoviestiä Alderaanin prinsessalta vain hieman ennen Alderaanin loppua. Toinen droideista yritti vieläpä karata erämaahan, mutta onneksi Luke sai sen kiinni ajoissa, ja seuraavana aamuna Imperiumin sotilaat jo hakivatkin kaksikon pois. Luke jätti akatemiankin väliin, nai naapurista Camien (!) ja jäi aloilleen galaksissa, jossa paha voitti. Vain silloin tällöin hän sai oudon tunteen, että hänen olisi jollain tapaa ”kuulunut” tehdä jotain muuta elämällään.

Prologi on katkeruudessaan kaunis, ja tätä kirjoittaessani tajuan, että sen ainoa ongelma on, että ajatusleikki on niin herkullinen, että se käsitellään jopa liiankin lyhyesti. Sillä on tietenkin paikkansa juuri tässä kirjassa, vertauksena vanhan Luken eristäytymiseen Ahch-Ton saarelle lopettamaan jediperinne, mutta omillaan sitä lukisi vaikka pitemmänkin novellin verran. The Independentin haastattelussa Fry kertoikin idean alkaneen sellaisena.

Luke Skywalker ja hänen ystävänsä Camie, Fixer ja Biggs Darklighter vuoden 1977 episodista poistetussa kohtauksessa.

Mutta alku on siis vain uni. Kaikki seuraavaksi luettelemani sen sijaan on ”totta” – kunnes toisin todistetaan. Lucasfilmin nykyisen linjauksen mukaan elokuvien romaaniversioiden kertoma on yhtä virallista kaanonia kuin elokuva, ”paitsi jos se on ristiriidassa elokuvien kanssa”. Tarkennus, joka tulikin tarpeeseen heti tämän elokuvan kohdalla, kun Rian Johnson päätti sisällyttää elokuvaansa Reyn ja Poen ensitapaamisen, jonka Alan Dean Foster jo näytti The Force Awakensin kirjaversion lopussa…

Mutta siis, tämän opin The Last Jedistä ja uudesta trilogiasta tätä romaania lukiessani, elokuvan tapahtumien mukaisessa järjestyksessä:

1. Han Sololle pidettiin hautajaiset D’Qarin tukikohdassa ennen sen evakuointia (vaikka ruumista ei toki ollut haudattavaksi). Toisin sanoen Hanin muka-hautakin tuhoutui First Orderin iskussa vain hieman myöhemmin.
2. Temmin ”Snap” Wexley, Jessica Pava ja muut The Force Awakensissa nähdyt vastarinnan lentäjät, joita ei nähdä The Last Jedissä, ovat Leian käskystä hakemassa Uuden Tasavallan selviytyneitä johtajia. Tähän ei välttämättä tarvitse suoraan palata mitenkään, mutta selvähän se, että joitakin poliitikkoja uuteen kapinaliittoon on episodi IX:ään mennessä pitänyt löytyäkin.
3. Luke Skywalker todella opetti sisarelleen Leialle Voiman käyttöä Jedin paluun ja The Force Awakensin välisinä vuosina. Itse olen näin aina ajatellutkin (siis sekä Legends-vuosina että nykykaanonin aikaan), ja olin suorastaan yllättynyt, kun Mark Hamill väitti haastattelussa, että tämä oli uudesta trilogiasta Lucasin jälkeen hylätty juonilanka. Saattoi tietysti ollakin, mutta romaani vahvistaa, että Leia on kyllä saanut välivuosina veljeltään jedioppia (kuten elokuvastakin sitten näimme).
4. Luke esittelee Reyn Ahch-Ton talonmiesnunnille ”siskontyttärenään”. Hihihihi, sanoi tämä lukija.
5. Rey viettää Ahch-Tolla viisi päivää. Niistä kolme ensimmäistä kuluvat Luken rutiineja seuratessa ja yrmyä mestaria pehmittäessä. Neljäntenä päivänä käydään keskustelu muinaisten jedien kirjastopuussa. Viidentenä päivänä tapahtuvat kaikki oppitunnit ja kaikki Rey-Kylo -keskustelut, ja se on siis se osuus, joka käytännössä ajoittuu päällekkäin vastarinnan avaruuspaon sekä Finnin ja Rosen tehtävän kanssa. Kirja ei kerro Ahch-Ton päivän pituutta, mutta koska tiedämme vastarinnalla olleen ennen Finnin ja Rosen retkeä elokuvan alkupuolella löpöä korkeintaan 18 tunnin pakenemiseen, voinemme tulkita Ahch-Ton päivät kutakuinkin meikäläisten mittaisiksi. Tämä ajoitusvahvistus oli itselleni yksi romaanin suurimmista anneista.
6. Luke tosiaan oli päättänyt palata Reyn kanssa auttamaan vastarintaa ja sisartaan tullessaan majaan, josta pahaksi onneksi löysi Reyn yhdessä Kylon kanssa. Näin veikkasin elokuvastakin, mutta aivan varma en ollut.
7. Snoken kotialuksella Supremacylla asuu yli miljoona First Orderin uskollista sotilasta.
8. Snoke nousi First Orderin johtoon henkilönä, joka tunsi galaksin tuntemattomina pidetyillä alueilla piilevät Voiman salaisuudet. Tämä on eräänlainen peilikuva sankaristamme (episodissa, joka on täynnä peilikuvia): Lukenhan on nyt monessa uuden kaanonin teoksessa kerrottu tai vihjattu kartoittaneen näitä salaisuuksia galaksin ”tällä puolella”.
9. Rose opetti Finnille avaruusaluksen lentämistä Canto Bight -tehtävän aikana. Tämä selittää erään elokuvaan jääneen pienen epäloogisuuden: Finnhän tarvitsi The Force Awakensin alussa Poen paetakseen lentämällä, mutta The Last Jedin lopussa eli vain muutamia päiviä myöhemmin hän lentääkin itse kiiturilla (tosin uskottavasti hapuillen).

Kymmenes muistiinpanoni ei ole niinkään oppi kuin tiiseri – tai mahdollinen täky, johon episodi IX saattaa palata tai sitten ei. Muistattehan yhä, että The Force Awakensin otsikkoa ei ole varsinaisesti vieläkään selitetty täysin. Tiedämme, että Snoke havaitsi ”heräämisen”, joka tapahtui jo ennen kuin Reyn nähtiin käyttävän Voimaa. Heräsikö Voima jotenkin konkreettisesti, muuttaen ehkä jopa luonnettaan helpommin myös kouluttamattomalle Reylle aukeavaksi? Vai vavahteliko koko galaksin henkimaailma Voimassa voimakkaan Reyn vain lähestyessäkin kohtaloaan?

Olen taipuvainen tulkitsemaan, että johonkin tämäntapaiseen viitataan tässä The Last Jedi -romaanin kohdassa, jossa Luke avaa pitkästä aikaa aistinsa Voimalle:

Luke’s body felt like it was on fire. He knew it wasn’t. He accepted the feeling, denying it power over him, and then let it ebb. In its place came a familiar sense of warmth, of belonging, of finding himself part of an endless lattice of connections that held him and everything else, each fixed in its proper place.
A Force.
That aspect of the Force – The Jedi had called it the living Force – was ceaseless and ever-renewing. But the Jedi had spoken of another aspect – the Cosmic Force. It had an awareness, and a purpose, and a will. A will that had been silent, dormant after the demise of the Sith, only to wake once again during Luke’s exile. A will that Luke finally allowed himself to acknowledge once again.