Näin syntyi Rogue One

Posted on 17/01/2017 by Aki Jörgensen

Koska virallisia Making of -kirjoja Star Wars -elokuvista ei (tällä hetkellä) julkaista, on kertomukset koottava sirpaleista kasaan itse. Kirjoitin tätä vastaavan kirjoituksen vuosi sitten The Force Awakensin kuvauksia edeltäneestä vaiheesta. Tässä Rogue One -kirjoituksessa lähteinä mediassa julkaistut haastattelut ja muut tiedot ennen ja erityisesti jälkeen ensi-illan sekä The Art of Rogue One -kirja, joka kuitenkaan valitettavasti ei ole informatiivisuudessa Episodi VII -verrokkinsa tasolla. Luonnollisesti tietoni ovat vielä aukkoiset ja tulkintani todennäköisesti paikoin väärät.

Linkit osoittavat pääasiassa tämän blogin aiempiin kirjoituksiin, joista voi ihastella vielä väärempiä tulkintojani ja spekulaatioitani sekä esimerkiksi epäuskoista nauruani ensimmäisiin huhuihin digitaalisesta Tarkinista. Luonnollisesti kirjoitus spoilaa Rogue Onen juonenkäänteitä, mutta kaikkihan elokuvan ovat jo nähneet?

Jedha City. Tuotantosuunnittelijan maalaus kirjasta The Art of Rogue One.

Helmikuu 2013. Lucasfilm on vaihtanut omistajaa edellisenä syksynä, Episodi VII:n suunnittelu on vasta käynnistynyt enkä minä ole vielä perustanut tätä blogia, kun Lucasfilm jo julkistaa suunnittelevansa myös spinoff-elokuvia. Myös standalone-elokuviksi kutsuttujen hankkeiden luvataan olevan irrallisia episodielokuvista ja keskittyvän valittuihin hahmoihin. Idea periytyy George Lucasilta itseltään, mutta vaikka jo 1980-luvulla mallin mukaan toteutettiin ewokien omia elokuvia, uutinen yllättää monet: ettäkö vuosittaisia Star Wars -elokuvia, kun niitä tähän asti oli nähty vain kuusi 35 vuoden aikana! Julkistustiedotteessa kerrotaan yhtä elokuvaa kirjoittavan Lawrence Kasdanin ja toista Simon Kinbergin. Paljon myöhemmin meille varmistuu, että Kasdanin käsikirjoitus kertoo Han Solosta ja Kinbergin Boba Fettistä. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole se elokuva, joka valitaan järjestyksessä ensimmäisenä toteutettavaksi standalone-projektiksi.

Kevät 2013. Efektipaja ILM:n pomo, Photoshopin kehittäjä ja cv:ssään muutenkn yleisneroa muistuttava pitkän linjan lucasfilmiläinen John Knoll marssii uuden pomonsa Kathleen Kennedyn pakeille ja ilmoittaa keksineensä täydellisen idean irtonaiselle Star Wars -elokuvalle. Ytimekäs pitch menee näin: kerrotaan tarina siitä, kuinka kapinalliset saavuttavat alkuperäisen elokuvan alkuskrollissa mainitun ”ensimmäisen suuren voittonsa” Imperiumista ja sieppaavat Kuolemantähden suunnitelmat. Knollin tarkempi suunnitelma hioutuu lukuisissa firman sisäisissä kahvi- ja juhlapöytäpuheissa, ja konkretisoituu 7-sivuiseksi käsikirjoitustiivistelmäksi otsikolla Destroyer of Worlds. Sen Kennedy ja hänen oikea kätensä, Star Wars -kerrontaa ohjaavan tarinaryhmän pomo Kiri Hart hyväksyvät toukokuussa 2013 elokuvahankkeeksi, jonka päämäärä on ensi-illassa joulukuussa 2016. Vihreä valo!

John Knollin alkuperäisen käsisluonnoksen kapinallistiimi. Vasemmalla K-2SO ja Jyn Erso, loput hahmoista vaihtuivat kokonaan toisiin tarinankehittelyssä.

Tammikuu 2014. The Force Awakensiksi myöhemmin nimettävän Episodi VII:n lavasteita vasta aletaan rakentaa, kun ensimmäisen ei-saagaelokuvankin suunnittelu jo alkaa. Ohjaajaksi on valittu lähes tuntematon Gareth Edwards, jonka erinomainen esikoinen Monsters on kiinnittänyt Lucasfilmin päättäjien huomion. Siinä Edwards kertoi realistisesti ja jopa dokumentaarisesti henkilödraamaa, vaikka miljöö oli scifistinen. Britti Edwards on myös todella pitkän linjan Star Wars -fani, joka teki 30-vuotissyntymäpäivänään pyhiinvaellusmatkan Tunisiaan alkuperäisen Tatooinen kuvauspaikalle. Tuotannon suunnittelusta puolestaan vastaa Lucasfilmille tutumpi nimi, prequelien ja The Force Awakensin veteraani Doug Chiang. Tavoite on kertoa uusi tarina, mutta kytkeä se konkreettisesti ja visuaalisesti melkein 40-vuotiaaseen Episodi IV:ään. Lucasfilmin nykyisen tavan mukaisesti taiteilijat päästetään irti samalla kuin käsikirjoittajatkin: aluksi vain mielikuvitus on rajana, vasta myöhemmin lukitaan, mitä todella halutaan.

Helmikuu 2014. John Knoll kokoaa ”sizzle reelin”, jolla esittelee oman visionsa elokuvan luonteesta käyttäen aineistona muun muassa vanhoja elokuvaklippejä. Knollin näkemys on ”keikkaleffa” Mission: Impossible -hengessä, mutta sijoitettuna sotamiljööseen. Knoll haluaa myös todistaa, että hänen visioimansa elokuva on mahdollista toteuttaa hyvin edullisesti verrattuna isoihin episodielokuviin. Kollegojensa mielestä Knollin näkemys on jopa turhankin pienimuotoinen.

Toukokuu 2014. Gareth Edwards julkistetaan ensimmäisen Star Wars -standalonen ohjaajaksi, Gary Whitta sen käsikirjoittajaksi ja ensi-illaksi 16. joulukuuta 2016. Aiheesta ei pukahdeta mitään. Muun muassa minä lasken huhuja ja todennäköisyyksiä yhteen sekä mietin Monstersin tyyliä, ja päädyn tässä blogissa olemaan varma siitä, että herrat keittelevät Boba Fettin omaa elokuvaa.

Luonnosvaiheen suunnitelma arvaamattomasta kapinallisjohtajasta. Saw Gerrera poimitaan rooliin Clone Wars -animaatiosarjasta, mutta aivan näin rajulta hän ei lopullisessa elokuvassa näytä.

Loppuvuosi 2014. Lucasfilmille tämä on hurja vuosi, vaikkei vielä ensi-iltojen aika olekaan. The Force Awakens kuvataan kesän ja alkusyksyn aikana, ja samaan aikaan Rogue One edistyy koko ajan. Gary Whitta kirjoittaa vuoden loppuun mennessä ensimmäisen käsikirjoitusversion. Suuri osa Knollin alkuperäistarinasta hioutuu aivan toisenlaiseksi: esimerkiksi Knollin hahmokatraasta, seitsemänhenkisestä kapinalliskommandotiimistä, jäävät jäljelle vain sen johtaja Jyn Erso ja droidi K-2SO. Whitta ja Edwards muovaavat elokuvasta yhden päähenkilön tarinan, kun se Knollin visiossa oli pikemminkin tiimileffa. Mutta siinä missä The Force Awakensin esisuunnittelussa kutakuinkin kaikki yksityiskohdat hahmoista tapahtumapaikkoihin ja juonenkäänteisiin kävivät läpi loputtomia iteraatioita, standalone-projektissa esimerkiksi elokuvaan tarvittavat planeetat lukitaan suhteellisen kivuttomasti. Chiangin näkökulmasta projektin kinkkisin yksityiskohta on ”Jynin alus”, jolle haetaan ikonista muotoa ja jota pitkään visioidaan millenniumfalconmaiseksi kotialukseksi. Kaikkiaan 781 luonnosta myöhemmin alus päätyy lopulta elokuvaan pienenä, helikopterimaisena U-Wing-kuljetusaluksena, eikä se ehkä kuulu ikonisimpiin Star Wars -designeihin.

U-Wing näyttää valmiissa elokuvassa luontevalta X-, Y- ja B-sarjojen jatkeelta, mutta suunnittelijoille siihen päätyminen ei ollut helppoa.

Tammikuu 2015. Gary Whitta saa valmiiksi elokuvan ensimmäisen käsikirjoitusversion, joka vielä alkaa perinteisellä alkuskrollilla – ja jättää projektin. Moni, minäkin ehdottomasti, luulee kyseessä olevan potkujen, kuten myös Michael Arndtin väistyttyä aiemmin The Force Awakensin kirjoittamisesta ja Josh Trankin saadessa myöhemmin lähteä Boba Fett -elokuvan ohjaajan paikalta. Todellisuudessa Whittan lähdössä on pikemminkin kyse suurelokuvien tuotantojen nykytyylistä: käsikirjoittaja ei ole auteur. Kirjoittajia on melkein tavanomaisesti useampia, ja heidän tehtävänsä on muokata tarinaksi jonkun muun, yleensä ohjaajan visiota. Whittan jälkeen työtä jatkaa tämän projektin tapauksessa Chris Weitz, joka muun muassa poistaa tarinasta sen ainoan jedin tekemällä Jynin äidistä sittenkin vain ”pelkän” Voima-uskovaisen. Samaan aikaan mediaan tihkuu tietoja siitä, että elokuvan päärooliin haetaan nuorta naista: uutisten shortlistillä on myös Felicity Jones, joka roolin saa. Fanikunta puhuu myös huhuista, joiden mukaan elokuva kertoo palkkionmetsästäjistä, jotka Kapinaliitto palkkaa varastamaan Kuolemantähden suunnitelmat – mahtaa elokuvantekijöitä naurattaa.

Maaliskuu 2015. Elokuvan nimi julkistetaan. Rogue Onea ei kuitenkaan selitetä vielä mitenkään. Ymmärrettävästi useimmat yhdistävät sen vanhan expanded universen Rogue Squadron -kirjoihin ja sarjakuviin ja odottavat X-Wing-lentäjien omaa elokuvaa. Samalla julkistetaan projektin perustuvan John Knollin ideaan. ”Huh?” miettii moni.

Huhtikuu 2015. Star Wars Celebrationissa on ollut tarkoitus julkistaa jopa kahden standalone-elokuvan aiheet, mutta Josh Trankin tuoli heiluu. Boba Fett -teaser vedetään viime hetkellä pois, ja yleisölle näytetään ”vain” Rogue Onen aiheen julkistava pätkä, jossa Kuolemantähti kohoaa viidakkoisen metsän yläpuolella. Hurraavalle fanikansalle luvataan ”sotaelokuva Star Wars -maailmassa”, ja annetaan referenssiksi niinkin rajua kamaa kuin Osama bin Ladenin taposta kertova Zero Dark Thirty, jonka kuvaaja on jo palkattu Rogue Oneen.

Ensimmäinen Rogue Onesta julkaistu luonnoskuva näyttää tavoitellun tyylin yllättävänkin lopullisessa asussaan.

Kesä 2015. Rogue Onen principal photography eli pääkuvaukset alkavat. Huhuja seuraavat tietävät tässä vaiheessa vuotavista salaa otetuista valokuvista, että elokuvaan kuvataan taistelukohtauksia trooppisella rannalla ja että Lontoon Pinewoodin studioille on rakennettu alkuperäisen Star Warsin Yavin IV -planeetan temppeli. Kaikkiaan kuvauksista kuuluu kuitenkin jopa vähemmän huhuja kuin episodielokuvista. Päänäyttelijät ja -tekijät julkistetaan elokuussa tiedotteella, joka sisältää tummasävyistä ja likaista tyyliä lupaavan tiimikuvan päähenkilöistä rooliasuissaan. Vasta tässä vaiheessa kaatuu faniteoria siitä, että Felicity Jones näyttelisi prinsessa Leiaa – näyttelijän kasvonpiirteiden perusteella se vaikutti aivan mahdolliselta.

Sankaritiimin paljastanut kuva. Tästä nähdään yhden hahmoista olevan sokea ja toisen takissa olvean Imperiumin logon, mutta mistä on kyse – se ei vielä selviä.

Huhtikuu 2016. Episodi VII:n ensi-iltaa edeltäneen ja seuranneen Rogue One -hiljaisuuden katkaisee kunnolla vasta elokuvan ensimmäinen teaser. Tähän asti ensimmäisen standalonen sisältö on pysynyt Kuolemantähden suunnitelmat -premissiä lukuunottamatta hämmästyttävän visusti piilossa. Tästä alkaa mainoskampanja, joka pyrkii nuijimaan suuren yleisön tajuntaan tuota samaa premissiä, kuten myös sitä, että Jyn Erso on ihan eri henkilö kuin Rey. Lisää tietoa janoaville faneille alkaa samalla vähitellen valjeta esimerkiksi, keitä elokuvaan hahmot ovat – ensimmäinen teaser kun ei esimerkiksi vielä selitä, miksi juuri Jyn Erso värvätään näin tärkeään tehtävään. Kuvaavaa on, että vielä tässä vaiheessa minä kirjoitan tässä blogissa esimerkiksi huhusta, jonka mukaan filmin loppupuolella nähtäisiin sittenkin vielä Boba Fettin johtama joukkio palkkionmetsästäjiäkin.

Kesäkuu 2016. Tuotannon kriisi vuotaa mediaan: kaikki ei ole hyvin. Alkuvuodesta valmistuneen ensimmäisen leikkauksen perusteella Rogue Oneen on tehtävä järeitä muutoksia, ja kesän aikana tehdäänkin viikkokaupalla ”reshooteja” eli uudelleenkuvauksia. Tämä ei sinänsä ole tavatonta – ja Rogue Onenkin uudelleenkuvausvaihe oli aikataulussa mukana koko ajan – mutta operaation mittakaava on poikkeuksellinen. Lucasfilm yrittää suitsia huhuja, mutta ei voi kiistää tosiasioita, ja itse asiassa vain lisää vettä myllyyn väittämällä, että elokuvan säveltäjä vaihtuu Michael Giacchinoon muka juuri uudelleenkuvausten takia (tämähän tarkoittaisi uudelleenkuvausten nimenomaan yllättäneen studion). Lopulta lisäkuvauksiin käsikirjoitus- ja ohjausavuksi palkattu käsikirjoitustohtori Tony Gilroy saa ansioistaan miljoonia dollareita ja käsikirjoittajakrediitin elokuvaan. Tuolloisten huhujen mukaan elokuvaa kevennetään ja siihen lisätään ”seikkailun tuntua”, mutta itse asiassa monet elokuvan synkimmistä hetkistä lisätään mukaan vasta tässä vaiheessa: esimerkiksi Cassianin esittelevä hätkähdyttävä kohtaaminen varjoisalla kujalla ja Darth Vaderin kaiken kammottavan voiman näyttävä lopun toimintakohtaus, joka näyttää tätä kirjoittaessani jäävän elokuvan rakastetuimmaksi. Täydennysten vastapainoksi elokuvaa pitää toisaalta lyhentää, joten etenkin lopputaistelusta jää pois paljon. Leikkaustiimiin uutta näkemystä tuo John Gilroy, Tonyn veli.

Jossakin vaiheessa tuotannossa hoksattiin, että Vaderia ei kannata käyttää vain parissa tällaisessa kohtauksessa ilman toimintaa.

Heinäkuu 2016. Näyttelijä Jiang Wen spoilaa ajattelemattomuuttaan tai kielitaidottomuuttaan Lontoon Star Wars Celebrationissa Donnie Yenin hahmon kuolevan Rogue Onessa. Juontaja Gwendoline Christie säikähtää silmin nähden, yleisö ihmettelee, kuuliko tosiaan oikein, ja Lucasfilm vahvistaa näin olleen sensuroimalla kohdan nettitallenteistaan. Jälkikäteen ajatellen spoileri tuntuu hauskalta, kun kuolleita oli sitten muutama useampikin, mutta Jiang Wen pysyy silmiinpistävän poissa elokuvan myöhemmältä markkinointikierrokselta.

Syksy 2016. Rogue Onen markkinointi jatkuu sisältäen loppuun asti sirpaleita tuotannon aikana tehdyistä muutoksista – minun kaltaisten fanien suureksi riemuksi. Ensi-illan lähestyessä mainontaa ja huhuja tarkkaan seuraavan yleisön kuva elokuvasta täsmentyy paikoin hyvin yksityiskohtaiseksi, kuten kaikesta salailusta huolimatta kävi The Force Awakensinkin kanssa. Toisaalta esimerkiksi kaikkien päähahmojen kuolema ei ehdi paljastua ennen elokuvan ensiesityksiä, eikä jo ensimmäisessä teaserissa vilahtanut bactatankki-kohtauskaan ennen kuin aivan viime hetkillä, eräässä behind the scenes -dokumentissa taustalla vilahtaneesta Vader-mannekiinista, ja silloin puhutaan kyllä jo ansiokkaasta salapoliisityöstä.

Tunnelmapala The Art of Rogue One -kirjasta.

Joulukuu 2016. Rogue One: A Star Wars Story saa ensi-iltansa. Faniyleisö ottaa sen enimmäkseen kehuen vastaan, ja vaikka sen taloudellinen menestys ei ole sentään The Force Awakensin luokkaa ja vaikka se käytännössä floppasi tärkeillä Kiinan markkinoilla, on se tätä kirjoittaessani matkalla korkealle kaikkien aikojen menestyneimpien elokuvienkin listalla.

Mitä Rogue Onesta putosi pois

Posted on 20/12/2016 by Aki Jörgensen

Kaikkihan tässä vaiheessa Rogue Onen ovat nähneet? No, spoilerivaroitus nyt vielä kuitenkin tällekin kirjoitukselle.

Kun elokuva on nähty, katsokaapa tämä video. Siihen on koottu trailerimaiseksi leikattuna elokuvasta pois jätettyjä, mutta trailereissa ja muissa mainoksissa nähtyjä kohtauksia:

Melkomoista, vai kuinka? Tuossa on mukana aika monta kuvaa ja repliikkiä, joita olisi trailereista voinut veikata elokuvan ikonisimmiksi (”I rebel” ja Jyn vs. TIE, esimerkiksi). Erityisesti teaser ja Lontoon Celebrationissa ensiesitetty Behind the Scenes -kokoelma sisältävät hirvittävästi materiaalia, joka elokuvasta puuttuu.

Osa kohtauksista – monet pois jääneet otot Jynistä kapinallistukikohdassa, vaikkapa – voidaan laskea normaalin leikkauksessa tapahtuvan tiivistämisen pariin. Video kuitenkin todistaa, että ainakin elokuvaan tehtiin ainakin kolme merkittävää tarinallista muutosta keväällä alkaneen trailerimarkkinoinnin ja ensi-illan välillä:

Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus oli suurempi ja siinä käsiteltiin tematiikkaa, joka putosi lopullisesta elokuvasta pois.
Jyn (Felicity Jones) ja Cassian (Diego Luna) pakenivat Kuolemantähden suunnitelmat sisältävän datalevyn kanssa rannan taistelutantereelle.
Jyn kohtasi tornin ylätasanteella TIE Fighterin.

Moni saattaa tulkita kohdan neljä olevan, että Darth Vaderilla oli kolmas kohtaus elokuvassa. Vader kun näkyy trailereissa Kuolemantähden komentohuoneessa tai vastaavassa tilassa, jossa hahmo ei esiinny kahdessa Rogue One -kohtauksessaan. Olen kuitenkin taipuvainen päättelemään, sen perusteella mitä ohjaaja Gareth Edwards on kertonut ylösalaisen oton syntymisestä vahingossa, että Vader-kuvat napattiin alunperinkin vain trailerikäyttöä varten. Veikkaan siis, että tämä ei ole ”poistettu kohtaus”. For-promo-use-only -kuvia uskon olevan myös niiden hieman koomisten ottojen, joissa stormtrooperit kahlaavat rauhallisesti trooppisessa rantavedessä. Eivät ne olisi voineet elokuvassa missään olla, eiväthän?

Hieno kuva, jota ei ole Rogue Onessa – mutta tuskin kokonainen poistettu kohtaus.

Elokuvien kehittyminen idea-asteelta lopullisiksi julkaistuiksi teoksiksi on suorastaan oman Star Wars -harrastukseni syvintä ydintä. Tiedämme George Lucasin muuttaneen mieltään moneen kertaan (”Yoda ei koskaan valomiekkailisi”, hän sanoi 1970-luvulla), mutta niin totta vieköön monenlaisia inkarnaatioita ehtivät käydä läpi The Force Awakens ja Rogue Onekin, ennen kuin niistä yksi lukittiin lopulliseksi ja meille elokuvana tarjoiltiin. Viime vuonna tähän keskusteluun oli itse asiassa vielä enemmän aineksia, eikä se keskustelu ole vieläkään päättynyt, koska emme todellakaan vielä tiedä kaikkea siitä, millainen esimerkiksi George Lucasin ideoima ensimmäinen Episodi VII -luonnosversio olisi ollut. Siihen verrattuna Rogue One lienee ollut suhteellisen suoraviivainen prosessi: tällä kertaa on esimerkiksi koko ajan ollut selvää, missä tilassa galaksi on elokuvan tapahtuma-aikana ja mitä tarinassa vähintään pitää tapahtua.

Mutta miten siis elokuvasta on voinut tipahtaa pois noinkin ikonisen oloisia kohtauksia? Keskeisiä selityksiä on kaksi.

Ohjaaja Gareth Edwards on kertonut kuvanneensa elokuvaa, erityisesti sen taistelukohtauksia, heittäytyen toiminnan vietäväksi. Toisin sanoen etenkin Scarifin taisteluun on kuvattu luonnollisesti paljon, paljon enemmän käänteitä ja kohtauksia – joista osan oli koko ajan tarkoituskin jäädä pois leikkausvaiheessa. Kyse on tekemistavan erosta verrattuna vaikkapa Lucasiin, joka ei todellakaan improvisoinut enää kuvausvaiheessa.

Toisaalta tiedämme, että Rogue Oneen tehtiin kesällä ne surullisenkuuluisat uusintakuvaukset. On edelleen epäselvää, mitä kaikkea silloin kuvattiin, ja asia varmasti avautuu meille vähitellen, tekijöiden vapautuessa kertomaan omat versionsa. Kannattaa muistaa, että Rogue Onen kuuden viikon uusintakuvaukset eivät pituudeltaan suuresti poikkea The Force Awakensin vastaavista, ja ne olivat periaatteessa osa elokuvan tuotantosuunnitelmaa alusta alkaen. Kuitenkin on yhtä selvää, että osa suunnitelmaa ei varmasti ollut, että uusintakuvauksiin jouduttaisiin värväämään avuksi käsikirjoittaja-ohjaaja Tony Gilroy, joka lopulta saisi jopa kirjoittajakrediitin elokuvaan.

Saw Gerrera trailereissa, ennen kuin tukka kasvoi. Kalju Saw jäi vain flashback-osaan.

Keskeinen Gilroyn käsittelemä kohta vaikuttaa trailerien perusteella olleen Saw Gerrera. Trailereissa Saw lausuu dramaattisia kapinoinnin ja sodankäynnin vaikutuksesta ihmiseen: ”What will you do when they catch you? What will you do when they break you? If you continue to fight, what will you become?”. Elokuvassa Saw ei puhu tällaisia, eivätkä repliikit oikein sovikaan kohtaukseen, jossa vastahakoisesti seikkailuun värvätty Jyn kohtaa puolihullun entisen kasvattajansa. Saw-kohtaukset on kuvattu uudelleen (tämän näkee myös hahmon muuttuneesta kampauksesta trailerien ja lopullisen elokuvan välillä), ja vaikuttaa siltä, että kohtaaminen oli alunperin aivan toisenlainen.

Slashfilm päättelee, että myös Sawn lisäksi Jynin hahmon on täytynyt olla toisenlainen, jotta tällaiset sanat on voitu hänelle ylipäätään osoittaa elokuvana alkupuolella, enkä väitä vastaan. Elokuvasta on karsittu Jynin kapinallisuutta enemmänkin kuin ”This is a rebellion, isn’t it? I rebel.” -repliikin verran. Itse tulkitsin tuon kohtauksen teaserissa niin, että Jyn olisi elokuvan alussa jo mukana Kapinaliitossa, mutta ei oikein sopeutunut sotilaalliseen kuriin ja järjestykseen, ennen kuin nimenomaan häntä tarvitaan erikoistehtävään sukuyhteytensä vuoksi. Olisikohan ollut alunperin noin?

Jyn, Cassian ja K-2SO pakenevat Lontoon metr…Scarigin tukikohdasta.

Ennen kaikkea trailerit kuitenkin paljastavat, kuinka rajusti tarinan loppu on muuttunut uudelleenkuvaus- tai leikkausvaiheessa. Trailereissa on paljon kuvia, joissa Jyn, Cassian ja K-2SO juoksevat Kuolemantähden suunnitelmat sisältävien datalevyjen kanssa Imperiumin rakennuksessa ja rannan taistelujen lomassa, väistellen jopa AT-AT:eita.

Esitän oman veikkaukseni. Arvelen, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa sankarimme ovat suunnanneet datalevyn kanssa ensin pako-alukselle, kuten iskujoukon alkuperäinen tavoite tietysti elokuvassakin oli. K-2SO ei ”kuollut” vielä siellä, missä elokuvassa, vaan vasta myöhemmin, tämän pakomatkan aikana. Ehkäpä tappajaksi päätyi nimetympi pahis – trailerithan näyttivät myös johtaja Krennicin (Ben Mendelsohn) rantatunnelmissa.

Tässäkin mukana on datalevy. Mutta ei enää droidi?

Edelleen veikkaan, että Jynin ja Cassianin pako päättyi kapinallisaluksen luo, joka sitten tuhottiin heidän silmiensä edessä. Näin seikkailu olisi konkreettisesti kääntynyt yhdellä hetkellä itsemurhatehtäväksi: pakenemisen sijaan tavoitteeksi olisi tullut epätoivoinen yritys lähettää suunnitelmat avaruuteen. Elokuvassahan tämä suunnitelman muutos tehdään hyvin nopeasti. Dramatiikkaa olisi tietenkin vielä lisännyt Bodhi Rookin (Riz Ahmed) kuolema toisten sankarien nähden, ja samalla elokuvasta olisi kadonnut tarve sille kummalliselle johtojen viritykselle, jota kritisoin arviossanikin, ja jolla tunnutaan vain muistuttavan Bodhin olemassaolosta.

Toisaalta, jos näin olisi käynyt, on myös suhteellisen helppo ymmärtää, miksi loppua muutettiin. Pako-aluksen tuho silmien edessä olisi voinut tuntua myös kliseeltä. Ennen kaikkea se olisi voinut olla lopputaistelun flown kannalta tarpeeton, elokuvaa minuuttitolkulla pidentävä kiertotie. Miksi kuljettaa Jyn ja Cassian biitsille ja sieltä takaisin torniin, jos heidät voidaan viedä arkistohuoneesta suoraan torniin, on joku (Tony Gilroy?) hyvin voinut kysyä. Ja kas; on pitänyt kehittää uudet kuolemat Bodhille ja K-2SO:lle.

Jyn ja TIE. Mitä tässä tapahtuu?

Veikkaan siis tässä vaiheessa, että rannan jälkeen Jynin tie on siis vienyt torniin kuten elokuvassakin, sillä jotenkinhan suunnitelmat on pitänyt joka tapauksessa lähettää Scarifilta avaruudessa taisteleville kapinallisille. Tornikohtauskin on kuitenkin ollut toisenlainen: ensimmäisen trailerin lopussa itseäni suuresti innostanut kuva kohtaamisesta TIE Fighterin kanssa puuttuu sekin elokuvasta. Siinä vihollisalus nousee esiin jotenkin rauhallisesti, eikä Jyn hidasta kulkuaan kohti alusta lainkaan. Kohtaus ei tunnu siltä, että siinä keisarillinen rivipilotti yhyttäisi kapinallisvakoojan. Moni on epäillyt, että TIE:tä saattaisi lentää joku hyviksistä samaan tapaan kuin Chewbacca ohjaa AT-ST:tä Jedin paluussa, mutta Cassianko se siis olisi ja miten tähän olisi päädytty? Tällainen menee tietenkin tässä vaiheessa fanifiktion puolelle – kohtaus on ja pysyy poissa elokuvasta – mutta huomaan toivovani, että siellä lentäisi pikemminkin Krennic, ja tässä olisi kyseessä elokuvan alkuperäinen sankarin ja pääroiston viimeinen yhteenotto.

Krennic taistelussa. Vai vasta taistelun jälkeen?

Vaihtoehtoisen tulkinnan tarjoaa Slashfilm, joka veikkaa sankarien kohdanneen lopuksi Krennicin rantavedessä, ja vieläpä uskoo heistä monen kuolleen siellä yhdessä. Kieltämättä kuvassa, jossa Krennic kävelee ruumiiden keskellä viitta vettä laahaten, on loppukohtauksen tunnelmaa.

Vaikea siis sanoa! Tarinaryhmän jäsen ja näistä asioista meille viestivä Pablo Hidalgo sanoi Twitterissä, että ”loppu ei muuttunut” uudelleenkuvauksissa. Tämä ei kuitenkaan kerro mitään, sillä Hidalgo voi tarkoittaa hyvin monta asiaa: esimerkiksi sitä, että kaikki sankarit kuolivat kaikissa käsikirjoitusversioissa tai että Leia-loppukohtaus oli mukana jo ennen uudelleenkuvauksia.

Jotain paljastaa The Art of Rogue One -kirja, kunhan saamme siihen kuumottelevat näppimme. Ensivilkaisuja tarjoavat Io9 ja ConceptArtWorld. Ja toivoa tietenkin sopii, että osa poistetuista osista päätyy aikanaan bluraylle (toivottavasti myös vähän paremmin kuin Episodi VII:n kohdalla). Mutta jotenkin arvelen, että Edwards ja kumppanit kertovat tästä ihan itse vielä tulevien viikkojen tai kuukausien aikana paljonkin. Rogue Onen tekemisen vaiheiden salaamiseenhan ei nyt, elokuvan ensi-illan jälkeen, ole samanlaista tarvetta kuin The Force Awakensin, jossa esimerkiksi Reyn perhetaustan kaltaiset arvoitukset pakottavat pitämään käsiksen aiempiakin vaiheita piilossa vielä joitakin vuosia.

Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

Posted on 16/12/2016 by Aki Jörgensen

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.

Rogue One nähty: Päällimmäiset ensimietteet

Posted on 14/12/2016 by Aki Jörgensen

Rogue One: toisella puolella ollaan. Tämä merkintä on kirjoitettu ensimmäisen ja toisen katsomiskerran välissä, ja se sisältää isoja spoilereita. Otsikkokin piti kirjoittaa löysästi, koska nyt tuntuu siltä, että tästä on mahdotonta puhua juuri mitään pilaamatta yllätyksiä.

Varokaa, kuvan alla kolisevat elokuvan nähneen ajatukset!

Heräsin tänään oudon rauhallisena, enkä edes elokuvateatteriin kävellessäni tuntenut likimainkaan samanlaista jännitystä kuin vuosi sitten (ajatelkaa, siitä on vain vuosi!). Tästä blogistakin on saattanut välittyä, etten ole missään vaiheessa intoillut Rogue Onesta yhtä paljon kuin The Force Awakensista. Ja kun kävelin ulos elokuvateatterista, ajattelin päällimmäisenä: se tuntui tavalliselta elokuvalta.

Selitän. The Force Awakens oli hiottu viimeiseen asti. Sen jokainen kuva, repliikki ja leikkaus tuntuivat olleen viilattu tarkalleen ”oikein” – niin pitkälle, että elokuva soitti paikoin juuri oikeita nuotteja viileän tarkasti kuin rumpukone. En tarkoita pelkästään A New Hopen rakenteen tarkkaa seuraamista ja muuta kritisoituakin fanien odotusten tarkkaa täyttämistä, vaan myös sitä, että elokuvassa ei niin hyvässä kuin pahassakin ollut mitään turhaa. Kunkin hahmoparin välillä (Rey/Finn, Rey/Han…) esimerkiksi vaihdettiin aina vain ne sanat, jotka ovat aivan välttämättömiä juonen kuljetuksen ja juuri näiden hahmojen rakentamisen kannalta.

Rogue One ei ala Star Wars -teemalla eikä alkuskrollilla. Se starttaa flashbackilla aivan kuin mikä tahansa elokuva, ja vieläpä kertoo siinä flashbackissa kutakuinkin sellaisen taustatarinan kuin spoilaantumatonkin katsoja todennäköisesti olettaa. Kun elokuva myöhemmin sisältää vielä yhden suurimmista cinemaattisista inhokeistani – tarpeettoman audiovisuaalisen muistutuksen aiemmin samassa elokuvassa jo nähdystä kohtauksesta – en voi olla ajattelematta, että tällaista on, kun tehdään tavallinen avaruustoimintaseikkailu, mutta sijoitetaan se Star Wars -maailmaan. Rogue Onen jokainen kuva ja hetki eivät tunnu siltä, että leikkaushuoneessa olisi pohdittu tarkkaan, kestääkö tämä juuri tässä sekunnin sadasosamitassaan lukemattomia katselukertoja, ja onko juuri tämä ja tämä kuva varmasti ikonisin vaihtoehto.

Tietenkin tämän kääntöpuoli on, että tavallisuus käy sanana kuvaamaan myös monia Rogue Onen vahvuuksia, ja osa edellä sanotusta on varmasti tarkoituksellista tyylivalintaa. Tämä elokuvahan ei kerro supervoimaisista jedeistä, eikä myöskään ole suuren saagan äärimmäisen tärkeä episodielokuva. Tämä on yksittäinen tarina ihmisistä avaruussodassa, ja vieläpä ihmisistä, jotka eivät ole katsojalle entuudestaan tuttuja. Se on, kuten itse elokuvasta armeliaasti pois jätetty markkinointialaotsikko sanoi: ”A Star Wars Story”.

Rogue Onen sankareihin kuuluvat ohjaaja Gareth Edwards ja pääkuvaaja Greig Fraser, jotka todellakin täyttävät lupauksensa kameran viemisestä käsivaralla eturintamaan, ja myös vastaavasti avaruustaisteluihin. Rogue Onen voi hyvin laskea sotaelokuvaksi siinä mielessä, että siinä todella taistellaan suurta, ylivoimaista vihollisarmeijaa vastaan – siis sen sijaan, että se olisi fantasiasotaan sijoitettu seikkailu, jossa sankarit taistelevat pahiksia vastaan. Rogue Onessa käydään rujoa, rajua sotaa, jonka keskellä ei todellakaan pohdita, koskettaako Voima kaikkia vihollisiakin. Siinä ei juuri edes vitsailla: johnboyegamaista fyysistä komediaa ei juuri ole, ja humoristiset repliikit on varattu vain droidi K-2S0:lle.

Rogue Onesta huhuttiin riisutun sotaelokuvaisuutta, mutta itse asiassa siinä käytetään minuuttikaupalla aikaa toimintakohtauksiin, joissa eivät edes taistele elokuvan varsinaiset päähenkilöt.

Tästä päästään toiseen isoon pointtiini, ja senkin esitän vertaillen The Force Awakensiin. Nimittäin: viime vuoden Episodi VII oli elokuva, joka oli hiottu olemaan mahdollisimman pitkälle juuri sellainen jatko-osa, jonka useimmat fanit halusivat. Mutta Rogue One saattaa hyvin olla elokuva, joka paremmin kuin mikään muu episodi (kyllä, myös Imperiumin vastaisku) jatkaa sitä, minkä Uusi toivo aloitti vuonna 1977 ennen kuin sen nimi edes oli Uusi toivo.

En tarkoita elokuvien laatua, siihen voin tulla myöhemmin. Mutta tarkoitan, että tämä on elokuva, joka kertoo kapinallisten epätoivoisesta taistelusta Imperiumin diktatuuria vastaan. Kapinalliset ovat altavastaajia, Imperiumi on galaksin hallitseva voima. Kun tällaiset voimat kohtaavat, ei siinä ole aikaa silitellä teddykarhuja; siinä tulee siinä ruumihia. Imperiumin vastaiskun maine synkkänä Star Warsina on saattanut peittää alleen sen seikan, että nimenomaan Uusi toivo alkaa kohtauksella, jossa Imperiumin sotilaat teloittavat laivallisen kapinallisia, ja juuri siinä elokuvassa paitsi präjäytetään pasifistiplaneetta Alderaan, myös poltetaan surutta Luken vanhemmat. Tällaista vihollista vastaan vapauden puolesta taistelevilla altavastaajilla on ainoastaan toivo epätodennäköisestä oikeuden voitosta, ja originaalileffan myöhempää alaotsikkosanaa toivo toistellaankin myös Rogue Onessa tiheään.

Imperiumin vastaiskun ja kaiken sen jälkeen tulleen myötä on saattanut myös unohtua, että alkuperäinen Star Wars on elokuva tavallisista ihmisistä joutumassa tarttumaan aseisiin hyvyyden puolesta. Okei, yksi näistä ihmisistä on prinsessa ja toinenkin myyttisen soturin orpopoika, mutta tarkoitan, että tässä vaiheessa Luke ja Leia eivät vielä olleet Vaderin jälkeläisiä; sukuyhteytensä myötä suureen rooliin ennalta valittuja. Luke oli talonpoika, Han Solo seikkailija, Leia pippurinen neito pulassa. Etenkin kaksi ensimmäistä sotkeutuvat itseään suurempaan sotkuun ensimmäisen elokuvan kerronnan perusteella lähes sattumalta. Tämä viesti – että kuka tahansa voi löytää sisältään Voiman, joka auttaa saavuttamaan suuria ja voittamaan pahuuden – oli todella merkityksellinen Star Warsin ihan ensimmäisessä menestysaallossa suuren yleisön sydämiin ja länsimaiden lasten leikkeihin. Viestiä vielä alleviivattiin romanisaation alussa, jossa Leia Organan sitaattina sanotaan: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Luonnollisesti heistä tuli sankareita.”

Selvää on jo ensimmäisen katselukerran perusteella, että alkuperäinen Star Wars onnistuu tässä kauniistikin sanoen paremmin kuin Rogue One. Toimiakseen tällaisen elokuvan tulisi saada meidät välittämään syvällisesti sankareistaan. Tämän iltapäivän puintikeskustelussa yleinen mielipide tuntui olevan, että erityisesti Rogue Onen loppu vaatisi toimiakseen, että hahmoista välittäisi enemmän kuin nyt käy. Aivan Rogue Onen viimeisillä minuuteilla olin kyllä hyvin tunteellisessa tilassa, mutta en minä siinä Jyn Ersoa, Cassian Andoria, Chirrut Imweä, Baze Malbusia tai edes K-2SO:ta surrut. Kapinaliiton ainoan toivon täpärä pelastuminen se oli, joka minuun vetosi.

Jos äitiyisin yhden katsomiskerran jälkeen oikein ilkeäksi, saattaisinkin todeta vielä yhden vertailun viime vuoteen: siinä missä The Force Awakens saa juonellista ja rakenteellista tuttuuttaan paljon anteeksi erinomaisten ja uudenlaisten hahmojensa ansiosta, Rogue One ottaa kyllä muodossaan kiitettävän pesäeron episodielokuviin, mutta epäonnistuu hahmojen tärkeällä saralla. Mutta jos nyt en kuitenkaan yhden katsomiskerran perusteella vielä näin ilkeile (see what I did there?), sanon neutraalimmin, että hahmot ovat pettymys, trailereiden perusteella suuria odottamaani Jyn Ersoa myöten.

Kunhan ehdin, täytyy katsoa trailerit ja tv-spotit uusiksi: niissä oli paljon kuvia ja ottoja, jotka eivät ole lopullisessa elokuvassa, ja sellainen on aina kiinnostavaa.

Ja tästä pääsen tässä ensifiilistykityksessäni stubbilaisittain kolmanteen isoon pointtiin. Rogue Onen piti olla elokuva, joka ei olisi suunnattu vain saagan ulkoa osaaville. Olihan se yksittäinen tarina uusista hahmoista, eikä sen tapahtumien ymmärtämiseen pitänyt tarvita olla nähnyt yhtään aiempaa Star Warsia. Ei varmasti ollut sattumaa, että keskeisiin rooleihin oli palkattu kaksi kiinalaista näyttelijää: Kiina on kovaa vauhtia kasvamassa yhdeksi maailman merkittävimmäksi elokuvamarkkinaksi, eikä Star Wars ole niillä markkinoilla vuosikymmeniä tunnettu nimike.

Tämän iltapäivän keskustelujen ja pikapikaisen nettireaktioiden silmäilyn perusteella minusta vaikuttaa, että menemättä edes elokuvan laatuun, tässä Lucasfilm on epäonnistunut. Rogue One tuskin miellyttää satunnaista katsojaa yhtä paljon kuin The Force Awakens. Pikemminkin siitä nauttii parhaiten se fani, joka osaa bongata elokuvasta Obi-Wanin Tatooinen kapakassa murjomat korstot, Rebels-hahmo Hera Syndullan nimen ja ihastuttavan viittauksen George Lucasin varhaiseen käsikirjoitusversioon, jossa galaksia sitovaan energiakenttään viitattiin termillä ”The Force Of Others”.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiselta Rogue One alkaa omassa päässä parin katsomiskerran, päivän ja kuukauden jälkeen tuntua. Samoin kuin se, miten elokuva noin yleisesti otetaan vastaan: ensireaktiot esimerkiksi maailman ensi-illastahan olivat suorastaan ylistäviä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että suuremman yleisön ja kriitikkojen kanta eivät sitä voi olla.

Se selviää kuitenkin vain ajan kanssa. Siispä seuraavaan esitykseen kahden tunnin päästä. Aamulla olin ihan in cognito, mutta nyt pitää kuulemma vetäistä Celebrationin kostyymit niskaan.

Kuukausi Rogue Oneen: Kymmenen syytä jännittää

Posted on 17/11/2016 by Aki Jörgensen

Helppo tapa kirjoittaa (netti)juttu ilman kummempaa rakennetta on tehdä lista. Käytän tätä reseptiä nyt, Rogue Onen ensi-illan ollessa alle kuukauden päässä ja miettiessäni, ettei ainakaan minua jännitä lainkaan sillä tavoin kuin vuosi sitten – tai sillä tavoin kuin prequelienkaan lähestyessä. Tässä kuitenkin kymmenen minua joulukuun 14. päivän ensi-iltaelokuvassa kutkuttavaa asiaa, joihin kytkeytyy äskettäisiä paljastuksia ja kysymyksiä, jotka ratkeavat vasta elokuvan nähdessämme. Kevyitä spoilereita, ei varsinaisia juonipaljastuksia.

Alkuun kuitenkin tuore, kiva behind the scenes -featurette, joka innostaa ainakin minua enemmän kuin lukuisat nettiin tipahtelevat tv-spotit:

Miten se mahtaa alkaa?
Tämä on huhuosastoa, mutta on hyvin todennäköistä, että Rogue One ei käynnisty tutulla alkuskrollilla. Tämän on täytynyt olla vaikea päätös, ja jos alkuskrollittomuuteen on todella päädytty, kunnioitan täysin elokuvantekijöiden rohkeaa ratkaisua olla menemättä ikonisen ja tuttuuden tielle. Itse olisin nimittäin tässä kohtaa äänestänyt juuri sitä: alkuskrollihan tuntuu niin pakolliselta osalta niin Star Wars -pelejä kuin fanifilmejäkin, että tuntuu turkasen kummalliselta, jos franchisen historian kahdeksas kokopitkä elokuva ei sitten sellaista sisälläkään. Mutta kuten sanottua, valinta on rohkea, ja herättää sitä suuremman mielenkiinnon: miten filmi siis alkaa, jos ei odotetusti? Alkuskrollitta mahdollisuudet ovat auki esimerkiksi ns. intro-osuudelle ennen otsikkoa. Nähtäisiinkö ensin trailereissakin vilahtava flashback-osa?

krennic-vader

Kapinaliiton ensimmäisen suuren voiton tarina on ehkä myös katsaus Imperiumin sisällissotiin
Suuren Imperiumin sisäiset riidat ovat aina tarjonneet hedelmällisen maaperän Star Wars -tarinoille, mutta varsinaisissa elokuvissa pahan armeijakunnat ovat näyttäytyneet hyvin yhtenäisinä. Oikeastaan ainoa särö episodielokuvissa nähtävään pelolla hallittuun hierarkiaan on kohtaus, joka kuuluu minusta koko sarjan upeimpiin: alkuperäisen elokuvan Kuolemantähdellä tapahtuva kokoontuminen, jossa Tarkin kertoo keisarin hajottaneen vanhan Tasavallan senaatin ja jossa julkea upseeri rohkenee pilkata itsensä Darth Vaderin uskoa. Ilmassa on merkkejä, että tämä kohtaus on saattanut olla mielessä myös Rogue Onen kirjoittajilla. Ohjaaja Gareth Edwards taustoitti äskettäin USA Todaylle pahis Orson Krennicin (Ben Mendelsohn) olevan ”työväenluokkainen” keisarillinen verrattuna kuvernööri Tarkinin kaltaisiin ”shakespeareaanisiin” yläluokkaisiin upseereihin. Tuore Catalyst-romaani avaa edelleen Krennicin ja Tarkinin välistä kilpailutilannetta. Saa nähdä, suodaanko Tarkinille Rogue Oneen monen toivomaa cameoa, mutta joka tapauksessa Rogue One lupaa sukeltaa Imperiumin skismoihin paremmin kuin episodielokuvat.

Siinä ei pauhaa John Williams
Kauhea kerettiläinen mielipide Star Wars -piireissä, mutta: mitä enemmän vanhenen ja elokuvia katson, sitä vähemmän tykkään John Williamsista ja hänen Erich Korngoldista ja Richard Wagnerista (sinänsä nerokkaasti) yhdistelemästä tyylistä, joka pauhaa niin monien Hollywoodin viihde-elokuvien taustalla. Kyse ei sentään ole siitä, ettenkö pitäisi Williamsin Star Wars -musiikista: pidän kyllä, ja kuten useimmat muutkin, pidän sitä peräti olennaisena osana koko elokuvasarjaa. Mutta yleisesti Williamsin tapa kertoa minulle orkestraatiollaan, mitä minun katsojana tulee kussakin kohtauksessa tuntea, on niin ikävän alleviivaavaa, että se alkaa olla melkein vastakohta sille, mistä elokuvamusiikissa muissa elokuvissa pidän. Siksi on niin mahtavaa, että Rogue One nyt viimein tarjoaa ensimmäisen tilaisuuden kuulla Star Warsia jonkun toisen sävelin – aivan kuten elokuva yleisemminkin toivottavasti tarjoaa uudenlaisen näkökulman kaukaiseen galaksiin. Näin, vaikka en varsinaisesti odota Michael Giacchinon karkaavan valtavan kauas Williamsin laduilta. Giacchinohan on sitä paitsi joutunut työskentelemään kiireessä, ollessaan Alexandre Desplatin viime hetken tuuraaja tämän joutuessa lähtemään projektista isojen lisäkuvausten muutettua sävellystyön aikataulua. Muun muassa Pixarin animaatioiden u-pei-den musiikkien säveltäjänä kunnostautunut (ja niistä Up!:sta ansaitusti Oscarin voittanut) Michael Giacchino on oikeastaan Desplatia kiinnostavampikin valinta.

jynjpg

Jyn Erso, mon amour
Rogue Onessa on todella kova cast, jota mietittäessä voisin kuvitella vilkuillun Disneyn sisällä Marvelin puolelle. Mads Mikkelsenin ja Forest Whitakerin kaltaiset ilmeikkäät luonnenäyttelijät ovat mahtavia valintoja tuomaan marvelmaiseen tapaan uskottavuutta ja tunnetta rooleihin, jotka sinänsä saattavat jäädä melskeessä ohuiksi tai lyhyiksi. (En usko elokuvien menestyksen yleisesti perustuvan pelkkään castingiin, mutta Marvel-elokuvien menestys siihen kyllä perustuu.) Mutta parasta, parasta, joulukuun ensi-iltaleffassa on ainakin trailerien perusteella sen päähenkilö. Felicity Jones on ängetty melkoisen testosteroniseen seuraan, mutta ainakin naisten vähäisyyttä kompensoidaan todellisella tehomimmillä. ”We have hope. Rebellions are built on hope”, Jyn Erso sanoo trailerissa, ja hitto vie, kun hän sen sanoo, minä uskon. Asiaa ei haittaa se, että Felicity Jonesin hymy sulattaisi jäänkin.

deathstar

Nostalgia, mystalgia
Selvähän se, että monet alkuperäisen Kuolemantähden suunnitelmien varastamisesta kertovan elokuvan ilonhetkistä ovat takuulla nostalgisia. Superase itse, stormtrooper-mallisto ja vaikkapa Yavin IV:n kapinallistukikohta ovat osa monen lapsuutta, itsestään Darth Vaderista puhumattakaan. Tuskin olen ainoa vanha Star Wars -fani, jolle nostalgiaa edustaa myös sana (whisper it:) kyber-kristalli. Kiintoisaa onkin nähdä, kuinka noita nostalgianhippuja tarjoillaan: Rogue One kun ei trailereissaan itse asiassa varsinaisesti mässäile tutulla kuvastolla. Alienit ovat suurimmaksi osaksi uusia, Yavin IV:ää lukuunottamatta planeetat ovat uusia. Tuttuja hahmoja nähdään ilmeisesti vain pienissä sivuosissa, vaikka elokuvaan olisi ollut niin helppo livauttaa vaikkapa Wedge Antillesin kaltainen kaikille faneille tuttu hahmo minkään aikajanan särkymättä. Jopa Vaderia tekijät ovat koko ajan korostaneet käyttävänsä säästellen. Toisaalta hyvä näin, toisaalta elokuva saakin tuntua tapahtuvan tutussa ajassa ja galaksissa. The Force Awakensin outoihin yksityiskohtiin kuului se, että vaikka tarina kierrätti originaalitrilogiaa turhankin tarkkaan, tuttuja alienrotuja ei näkynyt missään.

rebels

The Expendables
Uusien hahmojen suunnaton draamallinen etu on tietenkin se, että he ovat nimenomaan uusia. Koska Diego Luna ei näyttele Biggs Darklighteria vaan Cassian Andoria, emme tiedä mitään Cassian Andorin tulevaisuudesta. Periaatteessa kuka tahansa Rogue Onen päähenkilöistä voi kuolla, ja se on jännittävää elokuvassa, jossa itse päätehtävässä – saako joukkueemme Kuolemantähden suunnitelmat siepattua vai ei – ei ole jännitettävää. (Lontoon Celebrationissa paikalla olleet tai sieltä spoilaavat uutiset lukeneet tosin saivat kuulla yhden hahmon vahingossa paljastetun kuoleman, mutta kukaanhan ei sano, että kuolemia olisi pakko olla vain yksi.)

pilgrims

Me uskomme Voimaan
Rogue Onessa ei pitäisi olla jedejä, mutta Voima siinä kyllä on läsnä. On Jedha-planeetta, jedien henkinen koti. On ilmeisesti lukuisia tuolle planeetalle matkustavia pyhiinvaeltajia. On sokea Chirrut Imwe (Donnie Yen), joka on Voima-uskovainen olematta jedi. On Kapinaliiton Voima-usko, jossa jedien vanhasta toivotuksesta on tullut jonkinlainen taisteluhuuto. Tuoreen Galactic Atlas -kirjan mukaan Jedhan temppeli on nimeltään Temple of the Whills, mikä tuo minulle suorastaan kylmät väreet (George Lucasin ihan alkuperäisten luonnosten ja originaalileffan romanisaation mukaan tämä kaikkihan on peräisin ”from the Journal of the Whills” eli Whillien aikakirjoista). Ja sitten on vielä se, että jedien vanhoja temppeleitä on äskettäin käsitelty Rebelsissä ja käsitellään reilun vuoden kuluttua Episodi VIII:ssä… Kaikki tämä on minusta hyvin kiehtovaa, ja ”jotain uutta” koko sarjan mittakaavassa. Star Wars -tarinoissa ei minun muistini mukaan ole tässä mittakaavassa aiemmin tutkittu galaksin teologiaa: miten tosiaan uskovat he, jotka Voimaan uskovat, vaikka eivät jedeihin kuulu?

chirrut-imwe

This shit just got real
Star Wars ei, tietenkään, ole voimakkaan poliittinen elokuvasarja. Olen tavannut sanoa, että se ei edes ole scifiä, jossa pitäisi lähtökohtaisesti kysyä ”entä jos” -kysymyksiä ihmisen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, vaan silkkaa avaruusmaisemiin sijoitettua fantasiaa. Hyvällä syyllä voi uskoa, että viihdejätti Disneyn tavoitteena lienee pitää reaalipolitiikka mahdollisimman kaukana elokuvistaan. Toisinaan reaalipolitiikka saattaa vain iskeä takaisin, ja niin voi tottavie käydä myös silloin, kun elokuvasarjan keskiössä on valkoista fasistihallintoa vastaan taistelevien monikulttuuristen kapinallisten joukko, joiden suvaitseva viesti on, että hyvä Voima yhdistää ihan koko galaksia. Niinpä Yhdysvaltain tulevan presidentin ollessa Donald Trump tuo edellämainittu Jyn Erson sanoma ylivoimaisen pahan voittavasta toivosta voi tuntua odottamattoman monista odottamattoman ajankohtaiselta (tässä erityisen voimakas kirjoitus aiheesta). Kuten sanottua, Trump-vastaista sanomaa Rogue Oneen ei tietenkään varmasti ole tarkoituksella kirjoitettu (ei, vaikka elokuvan kirjoittajiin kuuluvat Gary Whitta ja Chris Weitz ovatkin siviilissä siinä hyvin äänekkäitä), mutta on vaikea ohittaa, kuinka kylmäävän ajankohtaiselta tuntuu vaikkapa tämä sitaatti Bodhi Rookin näyttelijältä Riz Ahmedilta: “Rogue One is about waking up to the real political situation of your time and accepting you can’t sleepwalk into the future because there won’t be one”.

This shit just got real #2
Ilman edellistäkin synkkää huomiota Rogue Onen ns. jutun piti koko ajan olla realismi. Tämän piti olla se elokuva, joka näyttää sodan Tähtien sodassa. Saa nähdä, miten pitkälle se lopulta toteutuu (ks. viimeinen kohta), mutta ainakin trailerien perusteella elokuva todella on lopullisessa asussaankin kaikkien aikojen realistisimmin toteutettu Star Wars -tarina. Siihen liittyy yliluonnollisten jedien puuttuminen, mutta siihen liittyy aivan erityisesti elokuvaan valittu tyyli, jossa Greig Fraserin käsivarakamera näyttäisi kulkevan sotilaidemme mukana aivan kuin maallisissakin sotatarinoissa. Vaikka en ole vieläkään ihan antanut anteeksi sitä, että Rogueksi nimetty elokuva ei kerrokaan X-Wing-piloteista, niin ainakin olen kovasti innoissani siitä, että se kertoo oikeista sotilaista.

at-act

Elefantti olohuoneessa
Lopuksi on todettava, että kyllähän sekin kovasti kuumottelee, mistä Rogue Oneen liittyen on etukäteen ehkä eniten puhuttu. Elokuvan reshoot-vaihe venyi kesällä niin pitkäksi, että se aiheutti edellämainitun säveltäjävaihdoksen ja sai aikaan ikävän huhun, jonka mukaan Disney olisi halunnut pehmentää elokuvaa tutummanmuotoiseksi avaruusseikkailuksi. On todella kiinnostavaa nähdä, onko lopullisesta elokuvasta erotettavissa, mitä ehkä on muutettu – ja tietysti myös se, kerrotaanko muutoksista enemmän elokuvan ensi-illan jälkeen. Koko kesän ja syksyn ajan Kathleen Kennedy ja muut elokuvan tekijät ovat yrittäneet korjata tapahtunutta muistuttamalla haastatteluissa, että reshooteja tehdään kaikkiin isoihin elokuviin ja ne kuuluvat asiaan. Mutta kuten MakingStarWarsin Jason Ward hyvin kirjoitti: reshootit eivät pelota meitä siksi, että niitä tehtiin, vaan siksi, että kuulemamme perusteella on selvää, että näissä reshooteissa tehtiin muutakin kuin suunnitelmaan kuuluvia pieniä korjauksia.

The Force Awakensin kommenttiraita: Mysteerilaatikko aukeaa

Posted on 09/11/2016 by Aki Jörgensen

Ennustin pari viikkoa sitten The Force Awakensin 3D-blurayn markkinoinnin osoittavan, että kommenttiraita on palaamassa kotijulkaisujen kruununjalokiveksi. Ennuste pysyköön yhä ilmassa, mutta asia on niin, että JJ Abramsin kommenttiraita todella on paras ekstra ja ”making of”, mitä The Force Awakensista on tähän päivään mennessä missään muodossa julkaistu. Se on myös tärkein täydennyspala tätä narratiivia sen jälkeen, kun kirjoitin siihen astisilla tiedoillani oman Näin syntyi -kirjoitukseni viime helmikuussa.

En odottanut kommenttiraidasta ihan näin suuria. Kysehän ei todellakaan ole siitä, ettäkö Abramsin TFA-puheesta olisi tähän mennessä ollut pulaa. Ensi-illan edellä ja sen jälkeen luin, katsoin ja kuuntelin sen verran monta Abramsin haastattelua, että uskoin ilman muuta jo kuulleeni kaiken, mitä mysteerilaatikon käsitteestään tunnettu ohjaaja haluaisi kertoa. Kuinka kaikki mahdollinen pyrittiin tekemään käsityöllistävinä käytännön efekteinä ja lavasteina, kuinka The Force Awakensin voimakkaat A New Hope -lainat ovat täysin tietoisia ja kuinka elokuvan lopullinen käsikirjoitus sai muotonsa Abramsin ja Lawrence Kasdanin pitkillä kävelyillä. Kaikki tämä ja monet Abramsin anekdootit alkoivat jossain vaiheessa viime talvena toistua niin, että usein huomasin arvaavani, minkä tarinan JJ on aloittamaisillaan: ”ah, nyt tulee se, missä puhutaan, kuinka kuuma Abu Dhabissa oli stormtrooper-asussa/kumipuvussa”.

Ohjaaja-käsikirjoittaja JJ Abrams, joka halusi Star Warsinsa maailman olevan niin aito, että sinne voi kuvitella astuvansa.

Mutta olin siis väärässä. Tässä, juuri tässä, on elokuvan kommenttiraidan idean vahvuus: kun ihminen, joka mielellään kertoo tekemästään, saa tehdä niin kahden tunnin ajan työnsä äärellä, keskeytyksettä ja ilman haastattelukysymyksiä, hän saattaa kertoa kaikenlaista, mikä ei olekaan tullut moneen kertaan esille. Vaikka toisinkin voisi arvella, Abrams on tällainen ihminen. Mysteerilaatikon konsepti kun tuntuu tarkoittavan, että kutkuttava arvoitus voittaa Abramsille aina avoimuuden tuotannossa ja usein logiikan myös teosten sisällöissä, eikä hän varmasti valehtele sanoessaan, että haluaisi tehdä koko teoksen valmiiksi vilauttamatta siitä trailereita enempää kenellekään ennen ensi-iltaa. Mutta: älköön kukaan enää väittäkö, että hänellä olisi ongelmia puhua prosessista viimeisen siveltimenvedon jälkeen. (Eikä ehkä ole voimakas kärjistys todeta, että George Lucasiin edellinen pätee melkeinpä täysin kääntäen.)

Kun Abrams on näin irti, hän on siis vuolassanainen. Hän toki haluaa nytkin todistella The Force Awakensissa vältetyn liiallista tietokone-efektiikkaa, mutta nyt hän tekee sen osoittamalla kohtauksista hyvinkin tarkkaan, mikä olento, lavaste tai tausta toteutettiin milläkin tavalla (”roiskimme näyttelijän päälle kipinöitä”, hän kertoo Kylon raivostumiskohtauksen kohdalla). Nytkin Abrams puhuu, tietysti, paljon originaalielokuvan tietoisesta lainaamisesta, ”going back to go forward”, kuten hän jo ennen ensi-iltaa metodin määritteli, mutta niin syvällä se The Force Awakensin ytimessä onkin, että olisi tekopyhää sitä kiistääkään. Abrams esimerkiksi kuvailee kommenttiraidalla Kylo Reniä peräti elokuvan ilmentymäksi: ”uudeksi hahmoksi, joka luodaan aiempien DNA:sta”, ja joka kaikessa on väistämättä Darth Vaderin varjossa kuten uusi pahis katsojillekin.

Tässä kuvassa yhdistyy kaksi erillistä oikeaa kuvaa, joiden keskellä kamera pannaa ylöspäin tietokoneella toteutetuksi kuvaksi linnasta ja lippuseinästä, Abrams kertoo. Punaisen robotinhan tiesimme jo aiemmin olevan ”oikea” puujaloilla kävelevä näyttelijä.

Abramsia pidetään työssään alaisensa huomioivana johtajana, ja koska hänen myös tiedetään viljelevän haastatteluissa amerikkalaisittainkin todella paljon ylisanoja, ei varmasti kenellekään tule yllätyksenä, että hän kehuu läpi kommenttiraidan jokaista mainitsemaansa ihmistä mahtavaksi ja parhaaksi työssään. Mutta niin asiaan kuin kehut kuuluvatkin, ei niitä ole vaikea uskoa ihan aidoiksi tunnustuksiksi, koska Abrams todella ulottaa ne kuvissa vain vilahtaviinkin statisteihin tai jonkin yksityiskohdan rakentaneeseen työmuurahaiseen. Ylätasoisempi elokuvaohjaaja ei nimittäin näitä nimiä edes muistaisi. Tosin juuri kehuista bongasin ainoan kommenttiraidalta yhyttämäni virheen: Abrams kehuu Reyn käyttämää stormtrooper-silmikkoa osoitukseksi puvustaja Michael Kaplanin neroudesta, mutta Kaplan itse antaa tästä ideasta toisaalla samassa bluray-julkaisussa kehut alaiselleen.

(Tähän kohtaan sopii todeta Suomi-maininnat. Abrams kehuu Chewbaccan toista näyttelijää Joonas Suotamoa ”mahtavaksi tyypiksi” ja vertaa hänen komediallista ajoitustaan peräti Harrison Fordiin ja John Boyegaan, joiden vastaavaa on tätä ennen ylistänyt pitkin kommenttiraitaa. Jakkulla puhuttavat alien-repliikit luonutta suomalaista kielinaista Sara Forsbergia saati Abu-Dhabissa kamera-assistenttina toiminutta Veera Ovaskaa hän ei mainitse.)

”Tässä kuvassa ei ole mitään järkeä, koska aurinko ei kohtauksen muissa kuvissa näytä lainkaan tältä, mutta pakko meidän oli se käyttää”, Abrams myöntää.

Ohjaaja-käsikirjoittajaa sopii kiittää siitäkin, että hän avaa kommenttiraidalla entisestään sitä, miten The Force Awakens kasvoi juuri sellaiseksi elokuvaksi minkä näimme. Hän esimerkiksi kertoo, että monet Reyn ja Finnin väliset keskustelut kuvattiin tuotannon edetessä uudelleen hieman muutetulla dialogilla. Hahmojen hieno suhde ei siis syntynyt paperilla, vaan sitä viilattiin pienin liikkein toimivammaksi ja lähemmäksi sitä, miten näyttelijät Daisy Ridley ja John Boyega parivaljakkoa tulkitsivat. Isommasta päästä näitä muutoksia lienee, että herkkä hetki, jossa hahmot ehtivät esittäytyä toisilleen Millennium Falconissa, lisättiin vasta Harrison Fordin loukkaantumista seuranneina viikkoina, jolloin ehdittiin huomata tällaisenkin tarve.

Tietenkään Abrams ei lähde selittelemään niitä osia elokuvaa, jotka on tarkoituskin jättää arvoituksiksi, eikä kukaan sitä häneltä varmasti odottanutkaan. Kommenttiraidalta on siis turha etsiä vihjeitä siitä, kuka on Snoke tai ketkä ovat Reyn vanhemmat. Edelliseen liittyen hän kuitenkin sanoo sen, että oli täysin harkittu juttu, että Leia nimeää elokuvassa pääpahiksen. The Force Awakensin romanisaatiossa se sanotaan vielä suoremmin: Leia ja Snoke tuntevat toisensa, ja mitä romanisaation pieniin lisäyksiin tulee, Abrams vahvistaa niistä toisenkin: kyllä, Kylo Ren oli lähellä palata valoon ennen isänmurhaa, ja kyllä, heti teon jälkeen hän sitä myös katui.

Mitä tulee Kylo Renin historiaan, Abrams on aiemminkin antanut ymmärtää hänen ja Kasdanin kehitelleen Renin ritareiden historiaa, mikä onkin mukava kuulla – esimerkiksi Lost-sarjassahan Abrams pikemminkin kävi käynnistämässä mysteerejä ja jätti muiden ratkottavaksi, onko arvoituksiin vastauksia. Jossain määrin mielenkiintoista eräisiin spekulaatioihin nähden on, että Abrams sanoo Kylon ja Reyn kohtaamisen hetkellä ”They’ve never met, but he’s heard of her”, mutta en ehkä ottaisi näitä sanoja kanonisoitavana in-universe-faktana. Ohjaaja saattaa ajatella pikemminkin elokuvan sisäisin termein: hahmot eivät tässä vaiheessa elokuvaa ole kohdanneet, mutta toiselle heistä on puhuttu toisesta.

Yhä todennäköisemmältä vaikuttaa, että tämä on Kylo Renin ja Reyn ensitapaaminen, mutta serkku- tai jediluokkakaverispekulaatioihin uskovien ei ole ihan vielä luovutettava.

Niin paljon kaikenlaista pienempää uutta jännää Abrams niin ikään kommenttiraidalla kertoo, että listaan niitä vielä muutaman. Te, jotka haluatte kuunnella kommenttiraidan itse, mutta ette ole vielä niin tehneet: kannattaa ehkä lopettaa tämän merkinnän lukeminen tähän ja kuunnella itse.

Muun muassa tällaista Abrams The Force Awakensin kommenttiraidalla kertoo:

Adam Driver oli alunperin Kathleen Kennedyn ehdotus Kylo Renin rooliin.
Rogue Onen säveltäjä Michael Giacchino seisoo stormtrooperina Poen takana alussa, kun lentäjä-ässä tuodaan Kylo Renin eteen.
Reyn seinän tukkimiehen kirjanpito oli Abramsin vaimon idea.
hiekkaan uppoavan TIE Fighterin räjähdys oli Steven Spielbergin idea. Spielberg ilmeisesti jeesi projektia taustalla vähän enemmänkin.
Abrams antaa kunniaa Millennium Falconin vuotavan kaasun käyttämisestä oletettujen stormtrooperien voittamiseen Lucasfilmin tarinaryhmän Pablo Hidalgolle, jonka SW-ekspertiisiä varmaankin siis tarvittiin kehittelemään skenaario, joka täsmää Falconin avaruusmekaniikkaan ja stormyjen sotisovan ominaisuuksiin.
Elokuvan tapahtumat todella kulkevat niin hurjalla vauhdilla kuin tuntuvatkin. Abrams vahvistaa, että Maz Kanatan palatsiin Takodanalle päädytään samana päivänä, jona Rey ja Finn kohtaavat Jakkun markkinoilla. Paitsi siis että sankarit kohtaavat siinä välissä Han Solon, myös Kylo reissaa samana päivänä ensin Jakkulta Starkiller-planeetalle ja sieltä Takodanalle, ja First Order täräyttää siinä välissä aurinkokunnan tuusan nuuskaksi.
Puzzlewoodin metsässä Englannissa kuvattuun Takodanan metsään ei lavastettu mitään. Niin kalliot, joiden välissä Rey ja Kylo taistelevat kuin metsässä leijaileva sumukin ovat aitoja.
Greenham Commonin entisessä lentotukikohdassa kuvatun vastarintaliikkeen D’Qar-planeettan maisemaa täydennettiin ”eteläamerikkalaisilla vuorilla”.
Vastarintaliikkeen tukikohdassa cameonsa tekevät Abramsin isä ja appiukko.
Abramsin ohjaajaystävä Ava DuVernay (Selma) ehdotti lopputaisteluun lisättäväksi hetken, jossa Rey sulkee silmänsä. Tämä tuntuu aivan käsittämättömältä, koska sekin tuntui minusta niin selkeältä A New Hope -peilikuvalta kohtaan, jossa Voimaan yhtynyt Ben valaa uskoa Lukeen Kuolemantähden taistelussa.
Abrams katuu, että lopun kuvissa, joissa Leia halaa ensimmäistä kertaa tapaamaansa Reytä, näkyy Chewbacca, joka kuitenkin oli Han Solon tärkein ystävä.
Kaikki elokuvan Falconin sisältävät ulkokuvat kuvattiin Greenham Commonin tukikohdassa. Hämmästyttävää, että näin iso tuotantotekninen seikka ei ole jäänyt ainakaan omaan päähäni aiemmin. Onkohan tämä peräti elokuvan merkittävin bluescreen-temppu?

Kommenttiraita palaa kotijulkaisun kuninkaaksi

Posted on 20/10/2016 by Aki Jörgensen

Muistatteko vielä, kun dvd:t tulivat? Heti kun ”interaktiiviset valikot” lakkasivat kelpaamasta takakannen erikoisominaisuudet-listalle, keksittiin elokuviin alkaa äänittää kommenttiraitoja. Kommenttiraitoja ei tosin keksitty dvd-aikakautena (niitä oli jo laserdisceillä 1980-luvulla). Mutta pian niitä äänitettiin sellaisiinkin filmeihin, joista oli vaikea kuvitella, että kukaan jaksaisi kommenttiraidallista versiota katsoa.

Ja toisaalta: Miksipä ei. Kommenttiraita on halpa ja helposti toteutettava lisä dvd:lle: se syntyy käytännössä elokuvan keston mittaisessa ajassa asettamalla mikrofoni haluttujen henkilöiden eteen. Tarvitaan vain halukas puhuja: monet kiinnostavat ohjaajat kieltäytyvät selittämästä elokuviaan niiden edetessä (päällimmäisinä mainittakoon vaikkapa Quentin Tarantino, David Lynch ja Steven Spielberg). Olen jopa itse äänittänyt kerran kommenttiraidan: yliopiston toimittajakoulutuksen televisiotyön kurssilla ohjaamani puolen tunnin makasiiniohjelman dvd-tallenteelle yhdessä ohjelman tuottajan ja apulaisohjaajan kanssa. Mitähän siinä muuten mahdetaan sanoa?

Hyvä kysymys onkin, saadaanko näin oikeasti niin kiinnostavaa kuunneltavaa, että sen äärellä kannattaisi todella istua tuttu leffa läpi sitä varsinaisesti teoksena katsomatta. Parhaimmillaan varmasti, mutta montako täyspitkän elokuvan kommenttiraitaa itse olette oikeasti kuunnelleet läpi? En osaa sanoa omaa lukuani, mutta jos jätän Star Warsit laskuista, se on reilusti alle kymmenen. Ja jos kysytte mieleenpainuvinta, turvaudun heti kikkailuun: Coenin veljesten Blood Simplen jenkkijulkaisun kommenttiraita, jossa fiktiivinen elokuvahistorioitsija ”Kenneth Loring” selittää koko elokuvan ajan mitä käsittämättömimpiä keksittyjä väitteitä käsiteltävästä elokuvasta. Jossain vaiheessa tämän taisivat huomata elokuvantekijätkin: ainakin minusta on vaikuttanut siltä, että kommenttiraidat ovat vähentyneet huomattavasti dvd:n alkuajoista bluray-kauteen siirryttäessä. Turha tehdä sellaista, josta kuluttajat eivät ole kiinnostuneita.

Mutta. Nyt kun elämme aikaa, jona dvd- ja bluray-kauppa hiipuu koko ajan hiipumistaan korvautuen netin suoratoistopalveluilla, saatamme itse asiassa kohdata kommenttiraitojen renessanssin. On nimittäin niin, että sille yleisölle, joka yhä fyysisiä levyjä ostaa, kannattaa niitä myydä mahdollisimman erityisin höystein. Ja se yleisö ostaa yhä enemmän juuri niitä elokuvia, joista on erityisen kiinnostunut.

Tämä kohtaus esiintyi aivan varhaisimpien Episodi VII -huhujen joukossa. Nyt se viimein meille näytetään, rajuine loppuineen.

The Force Awakens ilmestyy muutaman viikon päästä sellaisena bluray-julkaisuna, jota fyysisiä levyjä ostavat hamstraajafanit toivoivat jo viime keväälle. Paketti sisältää elokuvan 3d-version, kasan uusia ekstroja ja, niin, sen kommenttiraidan. Ja nyt, kun julkaisua on alettu markkinoida, alkaa tuntua siltä, että juuri ohjaaja JJ Abramsin tuore kommenttiraita on keihään kärki. Nämä viisi klippiä on julkaisu lähipäivinä eri medioiden eksklusiiveina:

Nämä tekevät selväksi, että The Force Awakensin kommenttiraita on selvästi kuuntelemisen arvoinen. Arvoituksellisen forceback-kohtauksen taustalla Abrams lähinnä kertaa nähtävän ja aiemmin kerrotun, mutta kaikki muut nostot ovat todella kiinnostavia.

Aivan erityisen herkullinen on ohjaajan näkemys Kylo/Benin ja Han Solon kohtaamisesta: ”Truth is, I believe, Kylo Ren is in this moment convinced to walk away from this. Snoke is, as Han says, using him, and I think that somewhere Ben knows this.” Siinä missä lopputaistelu-klipin tieto on kiinnostavaa, uutta ja yksityiskohtaista tietoa elokuvan making of -mielessä, tässä Abrams menee juonitasolle. Kun yhdistän tämän ohjaajan näkemyksen, joka muuten täsmää omaan aiempaankin tulkintaani, ja esimerkiksi romanisaation sanat siitä, kuinka Kylo tajuaa isänmurhan hetkellä, ettei tunnekaan vapautuvansa vaan heikentyvänsä, olen yhä vakuuttuneempi, että Kylo saadaan vielä pelastettua pimeältä puolelta.

Toivottavasti erikoisjulkaisu-bluray muutenkin lunastaa ne odotukset, joita kevään pettymykseksi osoittautunut, suurelle yleisölle tarkoitettu julkaisu valitettavasti ei. Setti on jenkeissä neljän levyn ja meillä vain kolmen, mutta kyse näyttäisi olevan siitä, että jenkkiversioon on jostain syystä lätkäisty mukaan dvd-lättykin, joka R2-julkaisusta tarpeettomana puuttuu.

Rogue Onen (vähintään) neljä kirjoittajaa

Posted on 15/10/2016 by Aki Jörgensen

Katsotaanpa vielä tämän viikon Rogue One -julkistuksia. Niitähän oli leffan viimeisen trailerin lisäksi tämä juliste:

rogueonea Juliste noudattelee Star Wars -elokuvien aiemmista teatterijulisteista tuttua, taiteilija Drew Struzanin 1980-luvulla hiomaa ”koko ryhmä kasaan” -tyyliä. Minusta Struzanin seuraajat ovat yleisesti ottaen kadottaneet asetelmista tasapainon ja tässä(kin?) julisteessa on minun makuuni kaikkea aivan liikaa. Etenkin alalaidan asetelmallinen imperiumin iskusotilaiden uimaretki näyttää vain hölmöltä. Omituista on sekin, että tarinan roisto Orson Krennic (Ben Mendelsohn) on piilotettu hyvisjengin sekaan – ihan kuin vain siksi, että jokainen näyttelijä piti vain tunkea jonnekin. Mutta onhan siinä Jyn Erso (Felicity Jones) kauniisti esillä, ja Kuolemantähden valoisasta muodosta vasemmalla pidän.

Se julistesuunnittelusta. Mutta katsokaapa julisteen alalaitaa. Siellä paljastuu viimein salaisuus ”Kuka kirjoitti käsikirjoituksen?”, ja virallinen vastaus kuuluu näin:

Story by John Knoll and Gary Whitta
Screenplay by Chris Weitz and Tony Gilroy

Tätä olen arvuutellut melkein koko tämän projektin ajan. Rogue Onesta tiedettiin koko ajan, että se perustui ILM-velho John Knollin ideaan, mutta tuon idean on Knoll itsekin antanut ymmärtää olleen lähinnä tasoa ”tehdään elokuva siitä, kuinka ekan Kuolemantähden suunnitelmat kaapattiin”. Yllätysvalinta varsinaiseksi käsikirjoittajaksi oli alunperin Gary Whitta, pelejä ja paljon pienemmän kaliiperin elokuvia aiemmin kynäillyt entinen pelitoimittaja.

Whitta jätti projektin saatuaan valmiiksi elokuvan käsiksen ”ensimmäisen luonnoksen”. Tuolloin uskoin hänen saaneen potkut, mutta nyt tunnen viisastuneeni Lucasfilmin tarinaryhmän toimintatavoista sen verran, että minusta tuntuu, että useiden kynäniekkojen käyttäminen kuuluu suunnitelmaan. Ehkäpä siis ero tapahtui täysin yhteisymmärryksessä – joko Whitta oli koko ajan palkattu vain luonnostelemaan stoorin ensimmäinen versio, tai ainakaan hän ei kovasti vastustellut siirtäessään luonnokset seuraaviin käsiin. Niin positiivisin mielin Whitta tuntuu muun muassa Twitterissä Rogue Onea oman vaiheensa jälkeenkin hehkuttaneen. Parhaillaan Whitta ja hänen Rogue One -seuraajansa Chris Weitz kampanjoivat Twitterissä kilvan Rogue Onen puolesta ja Donald Trumpin presidenttiyttä vastaan, eikä kaksikon keskinäinen selkääntaputtelu todellakaan tunnu siltä, että toinen olisi syrjäyttänyt toisen.

Joka tapauksessa, Whittan jälkeen kuviosta vasta tuleekin monimutkainen. Seuraavaksi Rogue Onen käsikirjoittajaksi palkattiin Chris Weitz, jota itse ajattelen ennen kaikkea ”miehenä, joka pilasi Golden Compass -filmatisoinnin”, ja jonka valintaa siksi aikanaan kritisoin voimakkaasti. Mutta hänen jälkeensä projektiin onkin, uudelleenkuvausten ja ”Disney-on-paniikissa” -huhujen ohessa liitettyä vielä monta kirjoittajanimeä lisää: Scott Z. Burns, Christopher McQuarrie ja Tony Gilroy.

Ei sinänsä ole lainkaan poikkeuksellista, että niin sanotut script doctorit viilaavat käsikirjoitusta vielä varsinaisten kirjoittajien jälkeen, mutta jos nämä kaikki ovat todella vetäneet Rogue Onen käsikseen puumerkkinsä (Lucasfilmin tarinaryhmän lisäksi!), niin on siinä kyllä monta kokkia sopan äärellä. Viime kuukausina Rogue One -julkistuksissa käsikirjoittajista ei ole puhuttu halaistua sanaa.

Vasta nyt siis tiedämme virallisen kirjoittajien kreditoinnin. Knoll ja Whitta on ilmoitettu ”tarinan” kirjoittajiksi, Weitz ja Gilroy puolestaan käsikirjoittajiksi. Erityisesti jälkimmäinen nimi on kiinnostava: The Hollywood Reporterin mukaan Gilroy pyydettiin avuksi nimenomaan kesän pahamaineisten uudelleenkuvausten aikana. THR:n raportti vihjaa voimakkaasti Gilroyn tehneen tuolloin jopa ohjaajan hommia, vaikka Gareth Edwardsia ei mihinkään syrjäytettykään.

Yksityiskohtaista totuutta siitä, kuka teki mitä ja kuinka paljon lopullinen Rogue One eroaa esimerkiksi Whittan luonnoksesta ei varmasti kerrota Rogue Onen pressikiertueella – pikemminkin se selvinnee joskus vuosien kuluttua samoin kuin esimerkiksi George Lucasin ja Michael Arndtin varhaisten The Force Awakens -luonnostenkin sisältö. Tony Gilroy on joka tapauksessa Michael Claytonin (2007) ja The Bourne Legacyn (2012) kirjoittaja-ohjaaja sekä muun muassa aiempien Bourne-leffojen käsikirjoittaja. Michael Claytonin ansiosta hänellä on vyöllään peräti kaksi Oscar-ehdokkuuttakin. En itse välittänyt Bourneista, mutta kyllä tällainen kaveri varmasti tietää kaikenlaista sujuvasta toimintaviihteestä.

Käsikirjoittajien kreditoinnin merkityksiä, erityisesti Whittan roolia, pohdittaessa tulee ottaa huomioon Yhdysvaltain käsikirjoittajien killan (WGA) todella monimutkaiset säännöt kreditoinnista. Esimerkiksi: kirjoittajien nimet tulee erottaa &-merkillä silloin, kun kyse on kirjoittajaparista ja ”and”-sanalla silloin, kun kaksi kirjoittajaa on erikseen työskennellyt saman käsikirjoituksen parissa (kuten tässäkin tapauksessa). ”Tarinan” ja ”käsikirjoituksen” määritelmät ovat tarkat. Yksi säännöistä kuuluu, ettei mitään krediittiä saa jakaa yli kolmen henkilön (tai tiimin) kesken.

Kaiken kaikkiaan: on tämä toista kuin aika, jolloin The Phantom Menacen koko käsikirjoitus-krediitti kuului ”Written by George Lucas”.

Rogue One Traileri 2: ”Meillä on toivoa”

Posted on 14/10/2016 by Aki Jörgensen

Kaikkihan näkivät tämän jo eilen, näkiväthän?

Jei!

Rogue Onen toinen traileri (ensimmäinen niistä oli teaser) on niin sanottu juoni-trailer. Tässä avataan, melkein rautalankamalliksi asti, mistä on kyse. Juonesta kerrotaan jopa niin paljon, että voin kuvitella monen katsojan miettivän tietävänsä nyt liikaakin, vaikka trailerien pahimmalla ”elokuva pienoiskoossa” -tasolla tämä kaksiminuuttinen ei onneksi lennäkään.

Sinänsä kaikki tässä paljastettu on käsittääkseni kerrottu esimerkiksi Hollywood Reporterin haastattelujen kaltaisissa virallisissa lähteissä jo aiemmin, mutta niiden leikkaaminen traileriin näin, että sen kronologiakin tuntuu mukailevan hyvin pitkälle joulukuun ensi-iltaelokuvaa, tavoittaa varmasti meitä tuotantoa tarkkaan seuranneita suuremman yleisön. Minusta tuntuu, että nyt olisi mahdollista kirjoittaa varsin kattava ennustus siitä, mitä elokuvassa tapahtuu ja missä järjestyksessä, kun taas The Force Awakensin trailerit keskittyivät selkeästi elokuvan ensimmäiseen puoliskoon eivätkä paljastaneet loppupuolen tapahtumia juurikaan.

Tämä kielii minulle siitä, että Disney-Lucasfilm painii edelleen oman päätöksensä kanssa: tässä heillä nyt on Star Wars -elokuva, jossa ei olekaan Luke Skywalkeria eikä edes Reytä, eikä se jatka tarinaa siitä, mihin viimevuotinen elokuva jäi. Niinpä traileri yrittää tehdä sen selväksi: on isä, on tytär, on yhä Imperiumi ja Kapinaliitto, edellisellä on Kuolemantähti, ja se on pysäytettävä. Siltikin: koska Episode 1:n päätyttyä teatterista tiettävästi käveli ulos katsojia, jotka luulivat podrace-kilpailevasta pikkupojasta kasvavan Luke Skywalkerin, on aivan varmaa, että moni Rogue Onea odottavakin katsoja ihmettelee, miksi Imperiumilla nyt jälleen on kolmas tai neljäs Kuolemantähti.

Tervetuloa takaisin Star Wars -galaksiin, Islanti!

Mutta onhan tämäkin traileri silti vain tunnelmallinen ja innostava! Eilen trailerin töissä katsoessani minusta tuntui siltä, että se melkein selittää itsensä. Tarkasta kuva kuvalta -selityksestä kiinnostuneiden kannattaa lukea MakingStarWarsin ja StarWarsNewsNetin postaukset. Minä nostan puolestani esiin nämä ajatukset:

Erityisesti trailerin alku näyttää kovasti siltä, että näin alkaa myös elokuva. Jyn Erson Islannissa kuvatut lapsuudenmuistot, joista aikuinen Jyn (Felicity Jones) hätkähtää todellisuuteen vankilassa, ovat todennäköisesti elokuvankin ratkaisu siihen, miten näyttää menneisyyttä ilman kankeaa flashback-menetelmää tai ”Ten years later” -tekstiplanssia. Tulkintaa kuitenkin mutkistaa, että Jynin isää Galen Ersoa näyttelevä Mads Mikkelsen muuten sanoi juuri GQ-lehden haastattelussa näytelleensä kolmen eri ikäisen Jyn Erson kanssa.

Galen Erso (Mads Mikkelsen). Elävistä näyttelijöistä parhaita, muuten.

Traileri on (lähes) ensisilmäyksemme Galen Ersoon, ja häntä näytetäänkin siinä samantien paljon. Galen tuntuu minusta tällä hetkellä todella kiinnostavalta hahmolta, eikä vain loistavan tanskalaisnäyttelijänsä takia. Hänen roolinsa Kuolemantähden rakentamisessa on ilmiselvästi keskeinen, mutta tästä trailerista päätellen hän on enemmän yhteistyöhön pakotettu uhri kuin ”pahis”. Kiintoisaa on myös se, että kun ensimmäisessä teaserissa annettiin vielä ymmärtää Jynin tehtävän olevan tietojen hankkiminen Imperiumin superaseesta, tässä trailerissa tuntuu siltä, että kyse on myös isäukon pelastusoperaatiosta. Niin usein kuin Star Wars -elokuvissa perhesuhteista kyse onkin, tuntuu ratkaisu tällä hetkellä oikein toimivalta.

Toisaalta tämäkin traileri, kuten myös tuore juliste, tekee selväksi, että Rogue One seisoo ja kaatuu Jyn Erson eli Felicity Jonesin mukana. Juuri Jones lausuu kaikki trailerin juustoisimmatkin repliikit toivosta – ja saa minut uskomaan niiden merkityksen. (Muistammehan myös, että välittömästi tämän elokuvan tarinaa seuraava episodi onkin nimeltään ”A New Hope”.) Rogue Onella on siis keskeisemmin ”päähenkilö” kuin yhdelläkään aiemmalla Star Wars -elokuvalla, enkä ole tästä yhtään pahoillani: uskoni Jonesiin on todella vahva. Olen ihastuksissani esimerkiksi Jonesin äskeisestä lausunnosta Hollywood Reporterille: näyttelijä löysi Jynin hahmoon mallin Florence and the Machinen musiikkivideoista, koska ”niin paljon Jynistä on liikettä”.

Voin arvata tämän idean muotoilun: ”niinku ne isot patsaat Tarusta Sormusten Herrasta mutta että ne esittäis jediä”. Komealta näyttää!

Traileri paljastaa aiempaa paremmin Rogue Onen lokaatioiden runsauden. On Islannissa kuvattu karu planeetta, jossa Ersot aiemmin asustivat. On, tietenkin, kapinnallistukikohta Yavinin neljännellä kuulla. On Jordaniassa kuvattu ”jäätynyt autiomaakuu” Jedha, Voimaan uskovien pyhiinvaelluskohde. On Malediiveilla kuvattu trooppinen Scarif. Ja on vielä sateisten kanjonien planeetta Eadu.

Ainakin viisi planetaarista kohdetta siis. Se tuntuu paljolta elokuvalle, joka kulkee (todennäköisesti) suurimman osan aikaan Jyn Erson mukana. Galaktisia lokaatioita on saman verran kuin Attack of the Clonesissa, jossa päähenkilöt sentään jakautuivat osaksi aikaa kahteen paikkaan. Toivottavasti Rogue One ei tunnu juoksentelulta – ainakaan siis huonossa mielessä.

Tämä vihjaileva kuva Vaderista nähtiin vilaukselta ainoastaan Lontoon Celebrationissa esitetyssä teaserissa, jossa niin ikään oli mukana tämän trailerin alkuun päätyneitä kuvia Jynin lapsuudesta.

Vader on, tietenkin, nyt mukana useassa kuvassa. En varsinaisesti pelkää, että häntä elokuvassa ylikäytetään, mutta markkinoinnissa hyvinkin mahdollisesti. Huomatkaa kohtaus, jossa johtaja Krennic uhoaa Vaderille Kuolemantähden tulivoimasta kovin itsevarmana. Tämä voi tuntua oudolta Vaderin lyhytpinnaisuutta ajatellen, mutta on itse asiassa aivan linjassa kaanonin kanssa: A New Hopen Vader on vielä eräänlainen Imperiumin hierarkian ulkopuolinen Keisarin verikoira, kun taas vasta Empire Strikes Backin Vader on se kaikkien upseerien yläpuolella seisova armoton sotilasjohtaja. Tätä muutosta Lucasfilmin tarinaryhmä on myös kanonisoinut Marvelin äskettäin päättyneessä Darth Vader -sarjakuvassa, josta kirjoitan muutaman sanasen ihan piakkoin.

Vielä haluan huomauttaa, että trailerissa on mukana, kuten odotettua, ilahduttavan paljon Star Warsille epätyypillistä kuvaa ja käsivarakameraakin – hyvä Gareth Edwards! Make it your own! Mutta mitä nyt sitten tulee niihin pelkoihin ja huhuihin elokuvaa keventäneistä täydennyskuvauksista, niin ei tämä nyt varsinaisesti aivan merkittävästi The Force Awakensia karkeammalta sotaelokuvalta tässä vaiheessa näytä.

Lopuksi tervehdin ilolla sitä, että aiempiin huoliini ”Rogue One” -nimen merkityksestä vastataan näemmä sen verran, että elokuva tarkoittaa sentään jotain elokuvassakin. Se on ”call sign” – aluksen, tehtävän tai pilotin koodinimi, jää vielä epäselväksi.

Prequelien uusi toivo

Posted on 29/09/2016 by Aki Jörgensen

”Kukaan ei vihaa Star Warsia kuten Star Wars -fani”, kuuluu repliikki tuoreen The Prequels Strike Back -dokumentin alussa, ja näinhän se on. George Lucasin toinen Star Wars -trilogia, Pimeä uhka, Kloonien hyökkäys ja Sithin kosto (1999-2005) on elokuvahistorian puhutuimpia ja haukutuimpia teoksia, mutta aitoa vihaa sitä kohtaan kannetaan edelleen nimenomaan niissä piireissä, joissa elokuvasarjaa sinänsä palvotaan – tai ollaan palvovinaan. Sillä kuten dokumentin loppupuolella sanotaan, The Force Awakensin jälkeiseen aikaan luvut päivittäen, tästä seuraa, että toiset rakastavat vain neljää Star Wars -elokuvaa, kun toiset saavat rakastaa seitsemää.

The Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on 80-minuuttinen tuore dokumenttielokuva, jonka takana on indie-ryhmä nimeltä Ministry of Cinema. Sitä voi pitää ”fanifilminä”, mutta mikään ylipitkä vlogaus se ei todellakaan ole: elokuva on tehty tyylikkään cinemaattisesti, ja alaotsikostaan ja kertojaäänestään huolimatta siinä on peräti 35 haastateltavaa. Osa heistä tosin on talletettu todella nopeasti, sillä eräänä kuvauspäivänä Austinissa tekijät kertovat tehneensä käsittämättömät kahdeksan haastattelua. Nimekkäimmän jututettavansa, ohjaaja Kevin Smithin, dvd:n oheismateriaalit paljastavat kohdatun kameran eteen vain viiden minuutin ajan ilman ennakkoon sovittua haastattelua. Elokuvan kengännauhabudjetti koottiin joukkorahoituksella: 174 lahjoittajaa antoivat tekijöille vajaat 13 000 dollaria, jotka he saivat riittämään komeasti. Ja, tässä kohtaa todettakoon, minä olin (pienellä summalla) yksi noista lahjoittajista.

Elokuvan saa nähtäväkseen muutamalla dollarilla, ja ainakin tässä blogissa harrastamani Star Wars -pohdiskelun ystäville se on ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa. Oma fiilikseni muistutti usein sanonnan kuorolaista saarnan kuulossa, sillä niin samantapaisia olen itsekin usein puntaroinut: kuinka prequeleissa on paljon, paljon enemmän hyvää kuin aina muistetaankaan, ja kuinka se huono ei lopulta ole niin tähtitieteellisen kaukana originaalitrilogiasta kuin usein muistetaan. Silti dokumentilla oli paljon uutta annettavaa minullekin: en esimerkiksi ollut koskaan ajatellut, että Star Warsin ”lapsellisuuden” tunnustuksena Lucas sijoittaa kameran toistuvasti noin seitsemänvuotiaan lapsen korkeudelle, katsomaan sankareita hieman ylöspäin.

Bradley Weatherholt, tuoreen prequel-dokumentin alaotsikon fani matkalla.

The Prequels Strike Back ei toki yritä käännyttää ketään pitämään prequeleja mestariteoksena. Dokkarin otsikko on jopa hieman harhaanjohtava: kyse on pikemminkin näkökulmista, joista prequelit on mahdollista katsoa arvostaen sitä, mitä George Lucas niissä tavoitteli, vaikka pitäisi yhä lopputulosta draamallisesti ja elokuvallisesti epäonnistuneena. (Omia näkökulmiani prequeleista kirjoitin blogiin viimeksi vuosi sitten: episodi I, episodi II ja episodi III.)

Mitä Ministry of Cineman argumentteihin siis kuuluu? Yksi tärkeimmistä on se, että Lucas teki monia prequelien haukutuimpia asioita täysin tarkoituksella. Kloonien hyökkäyksen kankealla romanssilla tavoiteltiin tarkoituksella 1930-luvun sarjafilmien paperisten romanssien tyyliä. Kaikkein rakastetuimmin inhottu yksityiskohta, Jar Jar Binksin hahmo, oli Lucasin päässä tarkoitettu naurattamaan nuorimpia katsojia, joiden nauru tarttuisi aikuisiinkin. Näinhän ei käynyt, mutta yleensä lapsina tai nuorina Pimeän uhan katsoneet eivät ainakaan inhonneet Jartsaa varttuneen yleisön tapaan. Dokumentti myös huomauttaa aiheellisesti originaalitrilogiasta löytyvän monia samantapaisia lapsellisuuksia, ja väittää – tämä oli minulle uusi tieto – että 1970-luvun lopussa monet aikuiset pitivät C-3PO:ta yhtä ärsyttävänä kuin seuraava sukupolvi 20 vuoden päästä Jar Jar Binksiä.

Jar Jar Binks – ei ehkä aivan Buster Keaton, mutta esikuvat näkyvät.

Lapsellisuuden lisäksi prequeleita syytetään usein kaupallisuudesta, mutta moni Prequels Strike Backin haastateltavista löytää nuoren George Lucasin kokeellisuuden vanhankin Lucasin tuotannosta. Samat mytologiset, jo 1970-luvulla aivan yhtä ikivanhat, lähteetkin vaikuttavat molempien trilogioiden juoniin. Kokeellisuudesta puhuttaessa on erityisesti tietysti muistettava tekniikka: Lucasin itsensä päässä Kloonien hyökkäyksen kuvaaminen ensimmäisenä isona elokuvana maailmassa kokonaan digitaalisesti ja nimikloonien monistaminen tietokoneella (jotka jo nyt näyttävät niin kovin muovisilta ja epäaidoilta) tuntuivat todennäköisesti aivan yhtä tärkeiltä edistysaskelilta kuin avaruusalusten pienoismallien vanhentaminen kaukaisen galaksin realistisuuden nimissä vuosikymmeniä aiemmin. Senkin dokkari huomauttaa, että samoissa lapsellisiksi syytetyissä elokuvissa on poliittista kommentointia 9/11:n jälkeisistä Yhdysvalloista ja George W. Bushin ristiretkestä Irakiin.

Luonnollisesti dokumentti koskee myös Mike Klimon ”kehäteoriaan” (Star Wars Ring Theory), jota on perusteltua pitää vähintään viime vuosien tärkeimpänä Star Wars -tekstinä ja jonka Ministry of Cinemakin paljastaa dokkarinsa lisämateriaaleissa olleen koko projektin innoittaja. Kehäteoria on suorastaan pakkoluettavaa kaikille Star Warsiin vakavammin suhtautuville ja ansaitsisi siksi aivan oman kirjoituksensa, mutta lyhyesti Klimon teoria esittää, että sen lisäksi, että alkuperäisen trilogian Luken ja prequel-trilogian Anakinin matkat peilautuvat toisiinsa yksinkertaisesti muodossa 1-4, 2-5 ja 3-6, saaga muodostaa ”rimmaavan runon” myös kehämäisessä muodossa 1-6, 2-5 ja 3-4, ja että näiden osien väliset yhteydet ulottuvat juonellisia yhtäläisyyksiä (Pimeän uhan puolivälissä ajetaan podrace-kisa, Jedin paluun puolivälissä ajetaan puiden välissä kilpaa) paljon syvemmälle sekä elokuvien tematiikkaan että irrallisten kohtausten tapahtumiin, jopa yksittäisten kuvien kompositioihin. Esimerkiksi: minuutilleen samoissa kohdissa Pimeän uhan ja Jedin paluun alkua käydään keskustelu hologrammihahmon kanssa (Palpatine ja Amidala, Luke ja Jabba) sekä käytetään jedi mind trickiä neuvottelutaktiikkana (Qui-Gon Boss Nassille, Luke Jabballe).

Kehäteoria on hämmästyttävää luettavaa, ja olen ehdottomasti siinä leirissä, jonka mielestä se kaikki ei voi, ei vain voi, olla sattumaa – vaikka Lucas ei varsinaisesti ole missään tätä myöntänytkään. Kehäteorian läpi katsottuna prequelit alkavat vaikuttaa herkältä kellopeliltä, jossa Lucas on saattanut tehdä vaikka millaisia elokuvallisia uhrauksia sen eteen, että runo rimmaa jokaisessa säkeessään. Vähimmilläänkin se ehdottomasti on teoria, joka saa näkemään prequelit uudessa valossa, mistä Ministry of Cineman porukkakin nimenomaan kiinnostui. Dokumentissa on haastateltu sekä Klimoa että häneen vaikuttanutta kanadalaista tutkijaa Anne Lancashirea, jonka pistin omalle listalleni mieleen tutustumisen arvoisena nimenä. Lisäksi The Prequels Strike Back etsii kehäteorian mukaisia yhteyksiä Star Warsissa niin keskeisestä musiikista: nekin tuntuvat ulottuvan paljon, paljon syvemmälle kuin pelkkään Imperial Marchin nuottien kierrättämiseen Anakinin teemaan.

Kloonien hyökkäys alkaa saapumisella pilviseen kaupunkiin, koska peilikuva Imperiumin vastaisku päättyy paolla pilvisestä kaupungista. Ainakin jos Mike Klimolta kysytään.

Koska George Lucas itse ei tästä ja muista pinnanalaisista tavoitteistaan puhu, ja koska kriitikot ovat prequeleista jo vaienneet ja ne sitä paitsi alunperinkin kovin tylysti ohittaneet, on hyvä, että näitä vaihtoehtoisia näkökulmia viimeistään nyt nousee esiin. Aikakin taitaa olla kypsä: koska prequelit eivät enää ole ”ne viimeiset” Star Wars -elokuvat, on vihaisten fanienkin helpompi antaa niille uusia mahdollisuuksia. Monet prequelien kiehtovimmat juonilangatkin kun ovat sellaisia, joita itse elokuva ei lainkaan korosta, kuten Ministry of Cineman dokkarissakin mainittu ristiriita hyvien jedien tavasta viedä lapset vanhemmiltaan aivan nuorina koulutettavaksi uskonlahkoon mukaiseen oppiin verrattuna siihen, että Yoda ja Obi-Wan nimenomaan päättävät piilottaa Luken ja Leian sen sijaan, että alkaisivat kouluttaa heitä jo vauvoina tulevaan tehtäväänsä.

The Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on hyvä puheenvuoro tähän keskusteluun, ja sopii mainiosti esimerkiksi katsottavaksi ennen prequel-vihaajan seuraavaa prequel-maratonia.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: käsikirjoitus