Rogue One ei ollut lupaus jatko-osista, mutta…

Posted on 27/01/2017 by Aki Jörgensen

Alle kaksi vuotta sitten kirjoitin tähän blogiin kirjoituksen otsikolla ”Rogue One on lupaus jatko-osista, muttei episodista IV.5”. Väärässä olin (kuten siinäkin, että tuolloin kuvittelin elokuvan tietenkin kertovan X-Wing-piloteista!).

Ajattelin silloin turhankin konkreettisesti (ja ehkä kyynisesti), että Disney pyrkii toistamaan niin ikään omistamansa Marvelin elokuvauniversumin menestyksen samalla kaavalla: rakentamalla itsenäisten, mutta toisiaan sivuavien elokuvien sarjoja, jotka yhtyvät aina silloin tällöin yhteiselokuvaksi. Jotain tämäntapaista saattaa ollakin Lucasfilmin tarinaryhmän suunnitelmissa: tulevalle Han Solo -elokuvalle on ihan taatusti varattu kaikkiin sopimuksiin mahdollisuus jatko-osiin.

Mutta Rogue One oli sittenkin ihan oikeasti yksittäinen tarina. Rogue Twota ei tule – paitsi tietenkin se, jonka nimi on A New Hope, kuten ohjaaja Gareth Edwards on haastatteluissa vitsaillut. Mutta sittenkin…

Kuva Rogue Twon alkukohtauksesta.

Rogue One oli tosiaan ehdottoman varmasti päähenkilöidensä kronologinen päätepiste. Jyn Erso, Cassian Andor, Bodhi Rook, Chirrut Imwe, Baze Malbus ja heidän tiiminsä eivät päässeet pois Scarifilta. Universumin sisällä varmaankin juuri heitä muistaakseen Kapinaliitto nimeää laivueen heidän käyttämänsä koodinimen mukaan. Scarifin tuhoon jäi myös pahis Orson Krennic, ja kun vielä muistetaan, että Kuolemantähden ensimmäisen laakin uhriksi joutui Saw Gerrera, voidaan todeta Rogue Onen sulkeneen hahmojensa tarinat hämmästyttävän totaalisesti.

Paitsi että ei tietenkään voida. Star Wars -sarja kieppuu ja pyörii ajassa eteen ja taakse, ja aivan erityisesti tuo kiepunta tapahtuu ensimmäisen Kuolemantähden valmistumisen h-hetken eli sarjan ihan ensimmäisen elokuvan, Episodi IV:n ympärillä. Animaatiosarja Rebels alkoi ajasta viisi vuotta ennen tuota hetkeä, ja on sittemmin edennyt noin kausi-per-galaksin-vuosi-vauhdilla kohti Yavinin taistelua. Vuonna 2018 ensi-iltansa saava Han Solon oma elokuva tapahtuu tiettävästi 10 vuotta ennen Episodi IV:ää. Uuden kaanonin kirjojen parhaimmistoon kuuluva Lost Stars tapahtui niin ikään aikakausissa ennen ja jälkeen klassisia elokuvia. Useimmat tämänhetkiset sarjakuvat taas tapahtuvat Episodi IV:n jälkeisessä ajassa, mutta The Force Awakensistakin sarjakuvasankariksi irrotettu Poe Dameron -lehti on nimenomaan prequel elokuvaan nähden.

Vaikka Rogue One on siis ainutkertainen yksittäistarina elokuvan aikana tapaavista päähenkilöistään yhdessä, ei mikään estä palaamasta heihin erikseen tarinoissa, jotka tapahtuvat ennen Rogue Onen tapahtumia. Kaikki mikä elokuvissa vain vilahtaakin muuttuu ykköstason kaanoniksi, johon kaikki alempi kaanon mielellään viittaa. Hyvä esimerkki: Rogue Onessa ensiesitelty Gigoran-rotu pääsi SW-sarjakuvaan juuri Rogue Onen ensi-illan alla, kutakuinkin aivan samanaikaisesti kun otukset vain vilahtivat markkinoinnissa.

Rebelsin vierailijahahmo Saw Gerrera.

Myös isompi liike on jo alkanut. Heti Rogue Onen ensi-illan jälkeen Rebelsissä nähtiin Saw Gerrera, jonka alkuperäkin oli animaatioiden puolella aiemmassa The Clone Wars -sarjassa. Nyt hahmon äänenkin toimitti telkkariin elokuvan näyttelijä Forest Whitaker. (Eikä siinä edes ollut kaikki: samassa jaksossa olivat mukana myös Bail Organa ja eräs hienovarainen, jopa dramaattinen viittaus Rogue Onen juoneen.)

Saw onkin sopiva hahmo syvennettäväksi edelleen. Kapinallissankari, joka toimii kuin terroristi, on hyvin kiinnostava hahmo (ohjaaja Edwardsin idea muuten, jonka rooliin tarinaryhmän Kiri Hart valitsi animaatioissa jo esitellyn Sawn), vaikka hänen vähäiset hetkensä Rebelsissä jättivät ainakin minut ihmettelemään, jäikö hahmon alkuperäinen pointti ehkä leikkauspöydälle. Sawssa olisi ainesta jopa Rogue Onen Boba Fettiksi: hyvän ja pahan välimaaston hahmoksi, jonka varsinainen elokuvaesiintyminen jätti ehkä paljonkin toivomisen varaa, mutta josta voi kasvaa oheistarinoiden puolella tärkeä hahmo. Esimerkiksi Marvel-sarjisten puolella luulisi olevan jo vähintään harkinnassa Saw Gerreran oma minisarja.

Sarjakuvia näille hahmoille ei ole vielä julkistettu, mutta kirjallisuuden puolelta uutisia kuului juuri kun sain tämän tekstin eilen jo kertaalleen julkaisuvalmiiksi. Toukokuussa julkaistava young adult -romaani Rebel Rising kertoo nuoresta Jyn Ersosta ja hänen suhteestaan Saw Gerreraan. Vielä nuoremmille lukijoille suunnattu Guardians of the Whills taas katsoo maailmaa Chirrut Imwen ja Baze Malbusin näkökulmasta ja sijoittuu hetkeen, jolloin Imperiumi valloittaa Jedhan ja Saw Gerrera saapuu kuulle taistelemaan miehittäjiä vastaan. Luulenpa vielä, että Jedhan osalta tarinaryhmällä on paljonkin suunnitelmia: Jedien esihistoriaa kun käsiteltäneen Episodi VIII:ssakin kuten äskettäin kirjoitin, ja Gareth Edwards tuli jo pressikiertueella sanoneeksi, että suunnitelmia Jedhaan palaamisesta on.

Harmi, että Whillien vartijat -tarina kuitataan ensihätään vain middle-grade-romaanina, mutta muuten uutiset ovat tervetulleita. Lähellä-muttei-sikaria -fiilis vaivasi minua monien Rogue One -hahmojen kohdalla: esimerkiksi kapinallisen kapinallisen Jyn Erson (Felicity Jones) ja työväen keisarillisen Orson Krennicin (Ben Mendelsohn) ideat olivat minusta kiehtovammat kuin elokuvaan mahtuneet luonteenpiirteet. Siksi olen vilpittömän kiinnostunut näkemään tulevissa Star Wars -tarinoissa heidän ja muidenkin hahmojen aiempia vaiheitaan. Erityisesti Diego Lunan elokuvassa tulkitsema vakooja Cassian Andor ja hänen uudelleenohjelmoitu droidinsa K-2SO ovat liki vuorenvarmasti matkalla omaan Rebels-esiintymiseensä, varhaisen Kapinaliiton erikoistehtävistä kun on siinäkin sarjassa kyse. Itse asiassa Rebels-tiimin on sarjan konseptin puitteissa mahdollista törmätä luontevasti ihan keneen tahansa elokuvan hahmoista, Jyn Erso mukaan lukien.

”Minusta tulisi hyvä animaatiohahmo, Cassian”, K-2SO ilmoitti.

Animaatiosarjat, kirjat ja sarjakuvat ovat yksi asia, mutta ainakin suurimman yleisön silmissä tärkeintä ovat tietysti elokuvat. Mutta vaikka Rogue Two siis onkin pois pöydältä, emme välttämättä ole nähneet viimeistä näistä sankareistamme silläkään saralla!

Seuraava standalone-elokuva on vuonna 2018 ensi-iltansa saava Han Solon soololeffa. Kyseessä on ”Hanin ja Chewien origin story”, ja sen odotetaan tapahtuvan noin 10 vuotta ennen Episodi IV:tä ja Rogue Onea. Aikajanan huomioiden siihen olisi aivan mahdollista sujauttaa cameo Chirrut Imwelle ja Baze Malbusille tai Saw Gerreralle – ellei jopa Galen Ersolle. Miksei Jynille ja Cassianillekin, mutta se vaatisi nuorempia näyttelijöitä. Luulen, että joku näistä sinne valitaankin (tuskin ja toivottavasti ei sentään kovin monta).

Kiintoisaa kyllä, The Hollywood Reporter raportoi jo ennen ensi-iltaa ainakin Felicity Jonesilla olleen sopimuksessaan optio yhteen jatko-osaan. Jos tieto pitää paikkansa, se vain vahvistaa Lucasfilmin ”pelaavan pitkää peliä”, koska aikajanasta johtuen Jonesia ei käsittääkseni tosiaan voi käyttää ainakaan Solon soolossa. Sen sijaan hänelle voisi olla harkinnassa paikka kolmannessa standalonessa, jos se olisi esimerkiksi Boba Fettin tai Obi-Wanin elokuva, joka tapahtuisi vuotta-paria ennen Rogue Onea. Tai jossain vaiheessa aikanaan jostain ilmestyvässä näytellyssä Star Wars -sarjassa. Tai jossain, mistä emme vielä tiedä mitään.

Viimeinen Jedi, todellakin: Teoria uudesta trilogiasta

Posted on 24/01/2017 by Aki Jörgensen

”Ilman jedejä Voimassa ei voi olla tasapainoa”, sanoo Lor San Tekka (Max von Sydow) The Force Awakensin alkusanoiksi.

Mutta ei hän sitä tiedä. Tuo on jediuskovaisen historioitsijan Lor San Tekkan teoria – ja hän saattaa olla väärässä. Tai kuten Yoda Episodi III:ssa sanoi, viitaten samaan ennustukseen Voiman tasapainosta: ”ennustus, jota tulkittu ehkä väärin on”.

Tämä on yksi teoria: omani. Eikä kyse ole vain prequelien ennustuksesta, vaan episodien VIII ja IX juonesta. Kyse on spekulaatiosta, ei juonihuhuista, joten tämän lukeminen ei spoilaa. Paitsi tietenkin jos osoittautuu, että olen epäilyksissäni täysin oikeassa…

”Onko tukkani hyvin? Onko Voimani epätasapainossa?”

Vielä kolmas ennustuslainaus. Tämän kohdalla on jo hieman epäselvempää, puhutaanko edelleen Voiman tasapainosta:

First comes the day
Then comes the night.
After the darkness
Shines through the light.
The difference, they say,
Is only made right
By the resolving of gray
Through refined Jedi sight.
―Journal of the Whills, 7:477

Tämä runo julkaistiin The Force Awakensin romanisaation alkulehdillä, ja se on todella kiinnostava. Kirjan kirjoitti Alan Dean Foster, mutta se on siis kaanonia, eikä ole mitään syytä epäillä, ettäkö se olisi siellä vain kirjailijan päähänpistosta. Runon sanoja voi tulkita monella tavalla, mutta minusta sanat eivät ainakaan kuvaa Episodi VII:n tapahtumia.

On mahdollista ajatella, että ensin tuleva päivä oli jedien vanha suuruuden aika. Sitten koitti yö: pimeät ajat, sithit, Imperiumi. Pimeyden jälkeen paistaa valo; Luke Skywalkerin aika, jossa valo on erilainen, tasapainoisempi, viisaamman jedikatseen näkemä. Tämä tulkinta myötäilisi George Lucasin kuuden elokuvan saagan sanomaa: että Anakin Skywalker oli kuin olikin ennustuksen valittu, joka toi tasapainon Voimaan tappamalla keisari Palpatinen ja samalla sith-perinteen – käännyttyään tosin sitä ennen traagisesti pimeälle puolelle ja pyyhittyään pois myös jediperinteen.

Mutta jos näin on, ei uudella ennustuksella olisi mitään tekemistä The Force Awakensin ja uuden trilogian kanssa, joiden romaaniversion ensilehdillä se meille annettiin. Ja jos näin on, tuo harmaamman valon parempi aika oli Episodi VII:n alussa pahasti uhattuna. Omituiset alkusanat, eikö teistäkin? Etenkin kun tiedämme, että JJ Abramsin, Rian Johnsonin ja kumppanien taustalla Lucasfilmin kerrontaa ohjaava tarinaryhmä todella pelaa niin sanottua pitkää peliä, sijoittaen esimerkiksi animaatiosarja Rebelsin ensimmäiselle kaudelle repliikin, joka saa täyden selityksensä vasta pari vuotta myöhemmin Rogue Onessa.

Siksi minua houkuttaa tulkita toisin. On mahdollista ajatella, että tämä ennustus onkin jatkoa alkuperäiselle tasapaino-ennustukselle (eihän tässä edes mainita tuota sanaa!), ja se kuvaakin alkuperäisen ennustuksen jälkeistä aikaa. Siis: Ensin koitti runon alun päivä, kun Anakin toteutti kohtalonsa. Päivää seurasi jälleen yö, kun Kylo Ren kääntyi pimeälle puolelle ja pysäytti Luken uuden päivän alkuunsa. Mutta että vasta tätä pimeyttä olisi ennustuksen jälkeen määrä seurata uudenlaisen valon. Sen, jossa jedit lopulta hylkäävät mustavalkoisen ajattelunsa valosta ja pimeästä, ja näkevät asiat harmaina.

Lyhykäisyydessään teoriani, joka ei tosin selity ihan näin lyhyesti, kuuluu: Luke Skywalker on kuin onkin Viimeinen Jedi, kuten Episodi VIII:n maanantaina paljastettu alaotsikko toteaa. Mutta tämä ei ole surullista, vaan sekä ennustettua että loppujen lopuksi oikein. Jedien opit olivat vääristyneitä, jedit ansaitsivat mennä. Jedit ovat kuolleet, kauan eläköön Voima.

”Ota nyt hei tää miekka. Vai etkö sinä koulutakaan minua? Mitä tuo horisee?”

Saattaa tietenkin olla, että olen täysin väärässä. Että Episodi VII:ssä Luke (Mark Hamill) kouluttaa Reystä (Daisy Ridley) jedin, että Kylo Ren (Adam Driver) vielä ennen Episodi IX:n loppua pelastetaan pimeältä puolelta aivan kuin hänen isoisänsä aiemmin, että salaperäinen Snoke kukistetaan, että uusi jedijärjestö lopulta nousee siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessakin.

Mutta vihjeitä siitä, että uudessa trilogiassa voisi olla kyse siitä, pitäisikö jedien sittenkään palata galaksiin Skywalkerien suvun tekosten jäljiltä, tuntuu tulevan vastaan siellä täällä. Vähintään tunnen näkeväni kaikkialla enemmän tai vähemmän hienovaraisia vihjeitä siitä, että ”jedi” ei todellakaan ole enää Star Wars -universumissa synonyymi ”hyvälle Voiman käyttäjälle”, kuten vuodesta 1977 lähtien pitkään ilmiselvältä tuntui. Ihan äskettäinkin tarinaryhmän Pablo Hidalgo ihan erikseen näki parhaaksi tähdentää Twitterissä, että ei suinkaan ole olemassa ”harmaita jedejä”, kuten fanikunnassa etenkin 1990-ja 2000-luvuilla puhuttiin. Nykyisessä Star Wars -kaanonissa henkilö joko on tai ei ole jedi samaan tapaan kuin henkilö on tai ei ole kasvissyöjä.

Ennustuksen lähteeksi mainitut Whillit pääsivät joulukuussa elokuvaankin. Rogue Onessa esiteltiin Voima-uskovaisten pyhiinvaelluskohde Jedha-kuu sekä siellä sijainneen temppelin ”Whillien vartijat” Chirrut Imwe (Donnie Yen) ja Baze Malbus (Jiang Wen). Se, mitä tai keitä Whillit lopulta ovat pysyy arvoituksena, mutta Rogue One Ultimate Visual Guide -kirjan mukaan Voima on tunnettu galaksissa yli 25 000 vuoden ajan. Kirjan mukaan jedijärjestö oli ”sen tunnetuin harjoittaja”, mutta ei suinkaan ainoa: Voimaan nojasi myös muita koulukuntia ja uskontoja. Monet näistä kulttuureista eivät ”käyttäneet” Voimaa siten kuin jedit, jotka rutiininomaisesti tekivät temppuja galaksia sitovaa mystistä energiakenttää hyödyntäen, mutta monet muutkin kuin jedit uskoivat sen olemassaoloon ja vaikutukseen.

En voi olla näkemättä tässä (ehkä tahatonta?) paluuta Lucasin 1970-luvun näkemykseen. Tuohon aikaan kun Lucas näki vielä Voiman käyttämisen asiana, johon kuka tahansa pystyisi. Moni onkin tulkinnut Rogue Onen sokean Chirrutin käyttävän jollain tasolla Voimaa kulkiessaan luotisateen halki vahingoittumatta ja aistiessaan väkijoukon keskeltä Jyn Erson kaulalla Kyber-kristallin. Oli miten oli, jonkinlaiselta mystisen energiakentän kanavoinnilta kyvyt kyllä tuntuvat – ja jedi Chirrut ei siis ainakaan ollut.

”Olen yhtä Voiman kanssa, ja Voima on minun kanssani, vaikka jedi en ole, lälläslää.”

Rogue Onen Chirrut ja Baze eivät ole ainoat hahmot, joiden kautta meille on viime aikoina kerrottu, että galaksin Voima-suhde on paljon jedejä ja sithejä monipuolisempi. Rebels-animaatiosarjan kolmannella kaudella esiintyy hyvin vanha hahmo Bendu (jonka nimikin on lainattu Lucasin hyvin varhaisen käsikirjoituksen termistä ”jedi bendu”), jonka näkökulmasta jedien ja sithien väliset kiistat ovat peräti lapsellisia. Ensiesiintymisessään Bendu myhäilee: ”Jedit ja sithit käyttävät valoa ja pimeää. Minä olen keskellä.”

Itse asiassa myös Baze Malbusin suuhun on Rogue Onen romanisaatiossa pantu samantapainen pieni pilkka. Itse en ole sitä kirjaa lukenut, mutta tämän lainauksen olen: Baze ”muistelee kuulleensa jedien pitävän vihaa polkuna johonkin, jota he kutsuvat pimeäksi puoleksi”. Baze ei ajattele näin: hän kun on Whillien vartija eikä jedi, ja hänen vihansa on oikeamielistä. Hänen vihansa ohjaa hänen laukauksiaan.

Lisäksi ja aivan erityisesti on tietenkin muistettava, että melkein kaikki se vähä, mitä Episodi VIII:sta virallisesti tiedämme, viittaa siihen, että siinä todellakin tutkitaan jedien historiaa. Tiedämmehän kerrotun, että Luke Skywalker katosi etsiessään ”ensimmäistä jeditemppeliä”, ja tiedämme, että Episodi VIII alkaa siitä, mihin VII jäi. Luvassa on todennäköisesti (ja toivottavasti) hyvä syy sille, miksi Luke on eristäytynyt kaukaiselle Ahch-Ton planeetalle vuosikausiksi. Ehkäpä meille on esimerkiksi luvassa aimo annos pohdiskelua siitä, miten jedivoimien tuomaan suureen valtaan tulisi suhtautua – siis samaan tapaan kuin Imperiumin vastaisku aikanaan löi itsensä kaikkien aikojen jatko-osat -listalle kuljettamalla Luken ja katsojan uusien seikkailujen sijaan suoplaneetalle pohtimaan, tekevätkö sodat sittenkään suureksi.

”Se Bendu se vasta yksi muinaismuisto on.”

Enkä halua spekuloidessani unohtaa aiemmista trilogioista väheksytyintä. Uuden trilogian isot juonikuviot saattavat olla täysin Lucasfilmin tarinaryhmän kutomia jatkolankoja Skywalkerien saagan kolmanneksi trilogiaksi, mutta ei ole mahdotonta, etteikö tämäntapainen kuvio voisi kummuta myös George Lucasin luonnoksista uudeksi trilogiaksi.

Lucasin parjatuissa prequeleissakin ovat nimittäin läsnä väreet jedien vanhojen sääntöjen harhaoppisuudesta (kuten absurdi rakastumisen kieltävä koodeksi) tai pimeän ja valoisan puolen liiallisesta ehdottomuudesta (kuten Obi-Wanin paradoksin paljastava lause ”Only a sith deals in absolutes”). Ne sivuutetaan usein huonona käsikirjoittamisena, ja valitettavan huonosti prequelit monelta osin ovatkin käsikirjoitetut. Mutta luultavasti Lucasin vilpitön tarkoitus tämäntapaisissa kohdissa oli näyttää meille jedien olevan tyhmiä – me vain keskityimme haukkumaan häntä tyhmäksi.

Keskeinen tällainen yksityiskohta on Episodi I:n juonikuvio Anakinista liian vanhana jedikoulutettavaksi. Tämäkin seikka ohitetaan usein typeryytenä, koska kaikkihan elokuvan ilmestyessä vuonna 1999 tiesivät, että Luke koulutettiin jediksi vasta parikymppisenä. Prequel-puolustajat näkevät tämän toisin: heidän mielestään Lucasin tarkoitus oli näyttää, että vanha jedijärjestö todella aivopesi lapsia uskomaan heidän oppiensa mukaan. Ja että Yoda ja Obi-Wan ymmärtävät Episodi III:n loppuun mennessä tämän ajan päättyneeksi, ja nimenomaan siksi eivät ryhdy välittömästi kouluttamaan Anakinin kaksosvauvoista superjedejä Palpatinen kaatajiksi. Parempi antaa Luken ja Leian ensin kasvaa ihmisiksi ja katsoa sen jälkeen, onko heistä myös jedeiksi.

Tämän voi tietenkin nähdä vain fanipoikien jälkikäteisenä selittelynä. 1970-luvun Lucas ajatteli Voimasta ja jedeistä toisin kuin prequel-aikojen Lucas, eikä hän tuolloin edes kirjoittanut Lukea saati Leiaa kenenkään kätketyksi salaiseksi lapseksi. Mutta jos uusi trilogia lähtee suuntaan, jota olen tässä pyöritellyt, käy tällainen prequel-tulkinta kyllä erittäin näpsäkästi in universe samaan pirtaan. Siinä missä Yoda ja Obi-Wan olisivat oppineet kouluttamaan Lukesta uudenlaisen jedin verrattuna prequel-aikojen organisoidun järjestön kasvatteihin, siinä Luken vuoro olisi nyt päättää, millaisessa muodossa hän oikeastaan haluaa siirtää perinteen eteenpäin. Jos minkäänlaisessa – yksi selitys Luken Episodi VII:ää edeltäneelle eristäytymiselle kun voisi olla sekin, että sankarimme olisi päättänyt, ettei kenenkään ole enää hyvä oppia häneltä tällaista Voimaa!

”Tää on ny sen pojanklopin käsissä, kamut.”

Jos siis olen oikeassa, uuden trilogian juonilangaksi paljastuu Episodi VIII:n myötä kaikkea muuta kuin ”jedien paluu”. Kyse olisi pikemminkin siitä, miten Luke ja/tai Rey oppivat näkemään valon ja pimeän sijaan kaikki harmaan sävyt (lisää-50-sävyä-vitsi-tähän).

Tällöin Episodi VIII:n otsikko The Last Jedi saa lisää merkityksiä. Kyse ei ole vain siitä, että Luke on tuo otsikon viimeinen jedi, kuten jo edellisessä episodissa sanottiin ja kuten Yoda Episodi VI:ssa sanoi Luken hänen jälkeensä olevan. Kyse olisi myös siitä, että Luken on syytäkin olla viimeinen vanhoista jedeistä – ja Reyn ehkä siis ensimmäinen uusista, paremmista.

Itse asiassa en edes jätä teoriaani niin vaatimattomaksi, että tässä olisi kyse olisi vain Episodi VIII:n otsikon merkityksistä. Aivan viime kädessä haluan nimittäin ajatella, että tässä uudessa, paremman ja tasapainoisemman valon galaksissa….Voima herää.

Näin syntyi Rogue One

Posted on 17/01/2017 by Aki Jörgensen

Koska virallisia Making of -kirjoja Star Wars -elokuvista ei (tällä hetkellä) julkaista, on kertomukset koottava sirpaleista kasaan itse. Kirjoitin tätä vastaavan kirjoituksen vuosi sitten The Force Awakensin kuvauksia edeltäneestä vaiheesta. Tässä Rogue One -kirjoituksessa lähteinä mediassa julkaistut haastattelut ja muut tiedot ennen ja erityisesti jälkeen ensi-illan sekä The Art of Rogue One -kirja, joka kuitenkaan valitettavasti ei ole informatiivisuudessa Episodi VII -verrokkinsa tasolla. Luonnollisesti tietoni ovat vielä aukkoiset ja tulkintani todennäköisesti paikoin väärät.

Linkit osoittavat pääasiassa tämän blogin aiempiin kirjoituksiin, joista voi ihastella vielä väärempiä tulkintojani ja spekulaatioitani sekä esimerkiksi epäuskoista nauruani ensimmäisiin huhuihin digitaalisesta Tarkinista. Luonnollisesti kirjoitus spoilaa Rogue Onen juonenkäänteitä, mutta kaikkihan elokuvan ovat jo nähneet?

Jedha City. Tuotantosuunnittelijan maalaus kirjasta The Art of Rogue One.

Helmikuu 2013. Lucasfilm on vaihtanut omistajaa edellisenä syksynä, Episodi VII:n suunnittelu on vasta käynnistynyt enkä minä ole vielä perustanut tätä blogia, kun Lucasfilm jo julkistaa suunnittelevansa myös spinoff-elokuvia. Myös standalone-elokuviksi kutsuttujen hankkeiden luvataan olevan irrallisia episodielokuvista ja keskittyvän valittuihin hahmoihin. Idea periytyy George Lucasilta itseltään, mutta vaikka jo 1980-luvulla mallin mukaan toteutettiin ewokien omia elokuvia, uutinen yllättää monet: ettäkö vuosittaisia Star Wars -elokuvia, kun niitä tähän asti oli nähty vain kuusi 35 vuoden aikana! Julkistustiedotteessa kerrotaan yhtä elokuvaa kirjoittavan Lawrence Kasdanin ja toista Simon Kinbergin. Paljon myöhemmin meille varmistuu, että Kasdanin käsikirjoitus kertoo Han Solosta ja Kinbergin Boba Fettistä. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole se elokuva, joka valitaan järjestyksessä ensimmäisenä toteutettavaksi standalone-projektiksi.

Kevät 2013. Efektipaja ILM:n pomo, Photoshopin kehittäjä ja cv:ssään muutenkn yleisneroa muistuttava pitkän linjan lucasfilmiläinen John Knoll marssii uuden pomonsa Kathleen Kennedyn pakeille ja ilmoittaa keksineensä täydellisen idean irtonaiselle Star Wars -elokuvalle. Ytimekäs pitch menee näin: kerrotaan tarina siitä, kuinka kapinalliset saavuttavat alkuperäisen elokuvan alkuskrollissa mainitun ”ensimmäisen suuren voittonsa” Imperiumista ja sieppaavat Kuolemantähden suunnitelmat. Knollin tarkempi suunnitelma hioutuu lukuisissa firman sisäisissä kahvi- ja juhlapöytäpuheissa, ja konkretisoituu 7-sivuiseksi käsikirjoitustiivistelmäksi otsikolla Destroyer of Worlds. Sen Kennedy ja hänen oikea kätensä, Star Wars -kerrontaa ohjaavan tarinaryhmän pomo Kiri Hart hyväksyvät toukokuussa 2013 elokuvahankkeeksi, jonka päämäärä on ensi-illassa joulukuussa 2016. Vihreä valo!

John Knollin alkuperäisen käsisluonnoksen kapinallistiimi. Vasemmalla K-2SO ja Jyn Erso, loput hahmoista vaihtuivat kokonaan toisiin tarinankehittelyssä.

Tammikuu 2014. The Force Awakensiksi myöhemmin nimettävän Episodi VII:n lavasteita vasta aletaan rakentaa, kun ensimmäisen ei-saagaelokuvankin suunnittelu jo alkaa. Ohjaajaksi on valittu lähes tuntematon Gareth Edwards, jonka erinomainen esikoinen Monsters on kiinnittänyt Lucasfilmin päättäjien huomion. Siinä Edwards kertoi realistisesti ja jopa dokumentaarisesti henkilödraamaa, vaikka miljöö oli scifistinen. Britti Edwards on myös todella pitkän linjan Star Wars -fani, joka teki 30-vuotissyntymäpäivänään pyhiinvaellusmatkan Tunisiaan alkuperäisen Tatooinen kuvauspaikalle. Tuotannon suunnittelusta puolestaan vastaa Lucasfilmille tutumpi nimi, prequelien ja The Force Awakensin veteraani Doug Chiang. Tavoite on kertoa uusi tarina, mutta kytkeä se konkreettisesti ja visuaalisesti melkein 40-vuotiaaseen Episodi IV:ään. Lucasfilmin nykyisen tavan mukaisesti taiteilijat päästetään irti samalla kuin käsikirjoittajatkin: aluksi vain mielikuvitus on rajana, vasta myöhemmin lukitaan, mitä todella halutaan.

Helmikuu 2014. John Knoll kokoaa ”sizzle reelin”, jolla esittelee oman visionsa elokuvan luonteesta käyttäen aineistona muun muassa vanhoja elokuvaklippejä. Knollin näkemys on ”keikkaleffa” Mission: Impossible -hengessä, mutta sijoitettuna sotamiljööseen. Knoll haluaa myös todistaa, että hänen visioimansa elokuva on mahdollista toteuttaa hyvin edullisesti verrattuna isoihin episodielokuviin. Kollegojensa mielestä Knollin näkemys on jopa turhankin pienimuotoinen.

Toukokuu 2014. Gareth Edwards julkistetaan ensimmäisen Star Wars -standalonen ohjaajaksi, Gary Whitta sen käsikirjoittajaksi ja ensi-illaksi 16. joulukuuta 2016. Aiheesta ei pukahdeta mitään. Muun muassa minä lasken huhuja ja todennäköisyyksiä yhteen sekä mietin Monstersin tyyliä, ja päädyn tässä blogissa olemaan varma siitä, että herrat keittelevät Boba Fettin omaa elokuvaa.

Luonnosvaiheen suunnitelma arvaamattomasta kapinallisjohtajasta. Saw Gerrera poimitaan rooliin Clone Wars -animaatiosarjasta, mutta aivan näin rajulta hän ei lopullisessa elokuvassa näytä.

Loppuvuosi 2014. Lucasfilmille tämä on hurja vuosi, vaikkei vielä ensi-iltojen aika olekaan. The Force Awakens kuvataan kesän ja alkusyksyn aikana, ja samaan aikaan Rogue One edistyy koko ajan. Gary Whitta kirjoittaa vuoden loppuun mennessä ensimmäisen käsikirjoitusversion. Suuri osa Knollin alkuperäistarinasta hioutuu aivan toisenlaiseksi: esimerkiksi Knollin hahmokatraasta, seitsemänhenkisestä kapinalliskommandotiimistä, jäävät jäljelle vain sen johtaja Jyn Erso ja droidi K-2SO. Whitta ja Edwards muovaavat elokuvasta yhden päähenkilön tarinan, kun se Knollin visiossa oli pikemminkin tiimileffa. Mutta siinä missä The Force Awakensin esisuunnittelussa kutakuinkin kaikki yksityiskohdat hahmoista tapahtumapaikkoihin ja juonenkäänteisiin kävivät läpi loputtomia iteraatioita, standalone-projektissa esimerkiksi elokuvaan tarvittavat planeetat lukitaan suhteellisen kivuttomasti. Chiangin näkökulmasta projektin kinkkisin yksityiskohta on ”Jynin alus”, jolle haetaan ikonista muotoa ja jota pitkään visioidaan millenniumfalconmaiseksi kotialukseksi. Kaikkiaan 781 luonnosta myöhemmin alus päätyy lopulta elokuvaan pienenä, helikopterimaisena U-Wing-kuljetusaluksena, eikä se ehkä kuulu ikonisimpiin Star Wars -designeihin.

U-Wing näyttää valmiissa elokuvassa luontevalta X-, Y- ja B-sarjojen jatkeelta, mutta suunnittelijoille siihen päätyminen ei ollut helppoa.

Tammikuu 2015. Gary Whitta saa valmiiksi elokuvan ensimmäisen käsikirjoitusversion, joka vielä alkaa perinteisellä alkuskrollilla – ja jättää projektin. Moni, minäkin ehdottomasti, luulee kyseessä olevan potkujen, kuten myös Michael Arndtin väistyttyä aiemmin The Force Awakensin kirjoittamisesta ja Josh Trankin saadessa myöhemmin lähteä Boba Fett -elokuvan ohjaajan paikalta. Todellisuudessa Whittan lähdössä on pikemminkin kyse suurelokuvien tuotantojen nykytyylistä: käsikirjoittaja ei ole auteur. Kirjoittajia on melkein tavanomaisesti useampia, ja heidän tehtävänsä on muokata tarinaksi jonkun muun, yleensä ohjaajan visiota. Whittan jälkeen työtä jatkaa tämän projektin tapauksessa Chris Weitz, joka muun muassa poistaa tarinasta sen ainoan jedin tekemällä Jynin äidistä sittenkin vain ”pelkän” Voima-uskovaisen. Samaan aikaan mediaan tihkuu tietoja siitä, että elokuvan päärooliin haetaan nuorta naista: uutisten shortlistillä on myös Felicity Jones, joka roolin saa. Fanikunta puhuu myös huhuista, joiden mukaan elokuva kertoo palkkionmetsästäjistä, jotka Kapinaliitto palkkaa varastamaan Kuolemantähden suunnitelmat – mahtaa elokuvantekijöitä naurattaa.

Maaliskuu 2015. Elokuvan nimi julkistetaan. Rogue Onea ei kuitenkaan selitetä vielä mitenkään. Ymmärrettävästi useimmat yhdistävät sen vanhan expanded universen Rogue Squadron -kirjoihin ja sarjakuviin ja odottavat X-Wing-lentäjien omaa elokuvaa. Samalla julkistetaan projektin perustuvan John Knollin ideaan. ”Huh?” miettii moni.

Huhtikuu 2015. Star Wars Celebrationissa on ollut tarkoitus julkistaa jopa kahden standalone-elokuvan aiheet, mutta Josh Trankin tuoli heiluu. Boba Fett -teaser vedetään viime hetkellä pois, ja yleisölle näytetään ”vain” Rogue Onen aiheen julkistava pätkä, jossa Kuolemantähti kohoaa viidakkoisen metsän yläpuolella. Hurraavalle fanikansalle luvataan ”sotaelokuva Star Wars -maailmassa”, ja annetaan referenssiksi niinkin rajua kamaa kuin Osama bin Ladenin taposta kertova Zero Dark Thirty, jonka kuvaaja on jo palkattu Rogue Oneen.

Ensimmäinen Rogue Onesta julkaistu luonnoskuva näyttää tavoitellun tyylin yllättävänkin lopullisessa asussaan.

Kesä 2015. Rogue Onen principal photography eli pääkuvaukset alkavat. Huhuja seuraavat tietävät tässä vaiheessa vuotavista salaa otetuista valokuvista, että elokuvaan kuvataan taistelukohtauksia trooppisella rannalla ja että Lontoon Pinewoodin studioille on rakennettu alkuperäisen Star Warsin Yavin IV -planeetan temppeli. Kaikkiaan kuvauksista kuuluu kuitenkin jopa vähemmän huhuja kuin episodielokuvista. Päänäyttelijät ja -tekijät julkistetaan elokuussa tiedotteella, joka sisältää tummasävyistä ja likaista tyyliä lupaavan tiimikuvan päähenkilöistä rooliasuissaan. Vasta tässä vaiheessa kaatuu faniteoria siitä, että Felicity Jones näyttelisi prinsessa Leiaa – näyttelijän kasvonpiirteiden perusteella se vaikutti aivan mahdolliselta.

Sankaritiimin paljastanut kuva. Tästä nähdään yhden hahmoista olevan sokea ja toisen takissa olvean Imperiumin logon, mutta mistä on kyse – se ei vielä selviä.

Huhtikuu 2016. Episodi VII:n ensi-iltaa edeltäneen ja seuranneen Rogue One -hiljaisuuden katkaisee kunnolla vasta elokuvan ensimmäinen teaser. Tähän asti ensimmäisen standalonen sisältö on pysynyt Kuolemantähden suunnitelmat -premissiä lukuunottamatta hämmästyttävän visusti piilossa. Tästä alkaa mainoskampanja, joka pyrkii nuijimaan suuren yleisön tajuntaan tuota samaa premissiä, kuten myös sitä, että Jyn Erso on ihan eri henkilö kuin Rey. Lisää tietoa janoaville faneille alkaa samalla vähitellen valjeta esimerkiksi, keitä elokuvaan hahmot ovat – ensimmäinen teaser kun ei esimerkiksi vielä selitä, miksi juuri Jyn Erso värvätään näin tärkeään tehtävään. Kuvaavaa on, että vielä tässä vaiheessa minä kirjoitan tässä blogissa esimerkiksi huhusta, jonka mukaan filmin loppupuolella nähtäisiin sittenkin vielä Boba Fettin johtama joukkio palkkionmetsästäjiäkin.

Kesäkuu 2016. Tuotannon kriisi vuotaa mediaan: kaikki ei ole hyvin. Alkuvuodesta valmistuneen ensimmäisen leikkauksen perusteella Rogue Oneen on tehtävä järeitä muutoksia, ja kesän aikana tehdäänkin viikkokaupalla ”reshooteja” eli uudelleenkuvauksia. Tämä ei sinänsä ole tavatonta – ja Rogue Onenkin uudelleenkuvausvaihe oli aikataulussa mukana koko ajan – mutta operaation mittakaava on poikkeuksellinen. Lucasfilm yrittää suitsia huhuja, mutta ei voi kiistää tosiasioita, ja itse asiassa vain lisää vettä myllyyn väittämällä, että elokuvan säveltäjä vaihtuu Michael Giacchinoon muka juuri uudelleenkuvausten takia (tämähän tarkoittaisi uudelleenkuvausten nimenomaan yllättäneen studion). Lopulta lisäkuvauksiin käsikirjoitus- ja ohjausavuksi palkattu käsikirjoitustohtori Tony Gilroy saa ansioistaan miljoonia dollareita ja käsikirjoittajakrediitin elokuvaan. Tuolloisten huhujen mukaan elokuvaa kevennetään ja siihen lisätään ”seikkailun tuntua”, mutta itse asiassa monet elokuvan synkimmistä hetkistä lisätään mukaan vasta tässä vaiheessa: esimerkiksi Cassianin esittelevä hätkähdyttävä kohtaaminen varjoisalla kujalla ja Darth Vaderin kaiken kammottavan voiman näyttävä lopun toimintakohtaus, joka näyttää tätä kirjoittaessani jäävän elokuvan rakastetuimmaksi. Täydennysten vastapainoksi elokuvaa pitää toisaalta lyhentää, joten etenkin lopputaistelusta jää pois paljon. Leikkaustiimiin uutta näkemystä tuo John Gilroy, Tonyn veli.

Jossakin vaiheessa tuotannossa hoksattiin, että Vaderia ei kannata käyttää vain parissa tällaisessa kohtauksessa ilman toimintaa.

Heinäkuu 2016. Näyttelijä Jiang Wen spoilaa ajattelemattomuuttaan tai kielitaidottomuuttaan Lontoon Star Wars Celebrationissa Donnie Yenin hahmon kuolevan Rogue Onessa. Juontaja Gwendoline Christie säikähtää silmin nähden, yleisö ihmettelee, kuuliko tosiaan oikein, ja Lucasfilm vahvistaa näin olleen sensuroimalla kohdan nettitallenteistaan. Jälkikäteen ajatellen spoileri tuntuu hauskalta, kun kuolleita oli sitten muutama useampikin, mutta Jiang Wen pysyy silmiinpistävän poissa elokuvan myöhemmältä markkinointikierrokselta.

Syksy 2016. Rogue Onen markkinointi jatkuu sisältäen loppuun asti sirpaleita tuotannon aikana tehdyistä muutoksista – minun kaltaisten fanien suureksi riemuksi. Ensi-illan lähestyessä mainontaa ja huhuja tarkkaan seuraavan yleisön kuva elokuvasta täsmentyy paikoin hyvin yksityiskohtaiseksi, kuten kaikesta salailusta huolimatta kävi The Force Awakensinkin kanssa. Toisaalta esimerkiksi kaikkien päähahmojen kuolema ei ehdi paljastua ennen elokuvan ensiesityksiä, eikä jo ensimmäisessä teaserissa vilahtanut bactatankki-kohtauskaan ennen kuin aivan viime hetkillä, eräässä behind the scenes -dokumentissa taustalla vilahtaneesta Vader-mannekiinista, ja silloin puhutaan kyllä jo ansiokkaasta salapoliisityöstä.

Tunnelmapala The Art of Rogue One -kirjasta.

Joulukuu 2016. Rogue One: A Star Wars Story saa ensi-iltansa. Faniyleisö ottaa sen enimmäkseen kehuen vastaan, ja vaikka sen taloudellinen menestys ei ole sentään The Force Awakensin luokkaa ja vaikka se käytännössä floppasi tärkeillä Kiinan markkinoilla, on se tätä kirjoittaessani matkalla korkealle kaikkien aikojen menestyneimpien elokuvienkin listalla.

Rogue One: Bongattavaa seuraavalle katsomiskerralle

Posted on 22/12/2016 by Aki Jörgensen

Vastaus

Rogue One on niin täynnä silmäniskuja faneille, että niistä selvimmät osuvat varmasti jopa niin sanotun normaalin katsojan silmiin. Toisaalta mukana on sen tason viittauksia, että niiden huomaamiseen tarvitsee oikeasti olla korkeamman tason whillien vartija.

Yritän tässä kirjoituksessa keskittyä jälkimmäisiin, ja jätän seuraavassa listaamatta aivan ilmeisimmät – siis sellaiset kuin että elokuva päättyy Tantive IV:lle, josta Uusi toivo alkaa. Pinnalla on myös jo ollut suurmoffi Wilhuff Tarkinin eli näyttelijä Peter Cushingin elvyttäminen haudan takaa. Samoin moni kevyestikin Star Warsinsa tunteva tunnistanee kapinaliiton johtajan Mon Mothman, jota nyt siis pääsi kunnolla näyttelemään Genevieve O’Reilly, jonka Sithin koston kohtaukset jäivät aikanaan leikkauspöydälle.

En ole vielä itsekään ehtinyt bongata näitä aivan kaikkia elokuvasta, mutta tämä kaikki siellä ainakin on:

Sinistä maitoa. Luke Skywalkerin suosikkijuoma on sijoitettu (osoittelevan tarkasti kuvan keskelle) Ersojen kodin keittiössä heti elokuvan alussa.
Tohtori Evazan ja Ponda Baba. Riitaa haastava kaksikko, jonka Jyn ohittaa Jedhan kaduilla, haastaa kronologisesti ilmeisesti vain vähän myöhemmin riitaa Lukelle Tatooinen baarissa, jolloin Obi-Wan ratkaisee kärhämän valomiekalla. Saa nähdä, millainen spinoff-sarjakuva tarvitaan selittämään, miten kännikalat pääsivät pakoon Jedhalta ennen Kuolemantähden iskua.

”Meni ihan hiekkaa kurkkuun kun paettiin Jedhalta. Miten me muuten paettiinkaan?”

”Olkoon Toisten Voima kanssasi.” Chirrut Imwen toivotus oli minulle koko Rogue Onen suurimpia riemunhetkiä. Kyseessä on George Lucasin ensimmäisten Star Wars -käsikirjoitusten versioi kuuluisasta toivotuksesta. Toisin sanoen: koska Whillien vartijamunkki Chirrut Imwe muistaa Voima-uskon jedejäkin varhaisemman muodon, hän myös muistaa toivotuksen aiemman inkarnaation. Neroutta, jota kehaisin eilen Twitterissä kirjoittaja Gary Whittalle – joka paljasti, että tämän nimenomaisen nerouden keksi kirjoittajista Chris Weitz. (Samoin perustein samasta lähteestä on muuten kierrätetty Rebelsin kolmoskaudella esiintyvän Voimaa käyttävän muinaisen Bendu-hahmon nimi: varhaisessa vaiheessa Lucas kutsui avaruusritareitaan nimellä jedi bendu.)
Whillien vartijat. Ja niin, mitä tulee niihin Whilleihin… Tässä pysytellään niin ikään Star Warsin alkujuurilla. ”Journal of the Whills” eli Whillien aikakirjat, kuten yleisin suomennos on kuulunut, on suorastaan myyttinen Star Wars -dokumentti. Lucasin varhaisten käsisten mukaan koko saaga on ote noista aikakirjoista, siis samaan tapaan kuin J.R.R. Tolkienin hobittitarinat ovat ”käännöksiä Länsikairan Punaisesta Kirjasta”, jonka Bilbo, Frodo ja Sam kirjoittivat jälkipolville kauan sitten. Erään ensimmäisen elokuvan käsisversioista koko otsikko jopa oli järisyttävän mahtava Star Wars: The Adventures of Luke Starkiller as taken from the Journal of the Whills (Saga I). Käsisversioiden edetessä maininta Whilleistä tipahti elokuvasta pois. Sanaan palattiin silloin tällöin, ja esimerkiksi vielä Episodi I:n aikaan monet fanit olivat ymmärtävinään Yodan rodun olevan whill. Erittäin mielenkiintoisesti Whillit ja heidän iänikuinen aikakirjansa mainitaan myös The Force Awakensin romanisaatiossa, ja tähän tahdon palata vielä myöhemmin erikseen. Mutta Rogue One on siis ensimmäinen kerta, kun sana ihan oikeasti mainitaan Star Wars -elokuvassa – emmekä vieläkään siis tiedä, mikä, mitä tai keitä nuo Whillit oikeastaan ovat! Loistava SW-historiikkisivu Force Material tarjoilee mainion selvityksen whillien historiasta.
Kyber-kristallit. Edelleen samoilla lähteillä. Kyber-, tai alunperin Kaiburr-, kristallikin on vanha Lucas-sana, ja se esiintyi muun muassa alkuperäisen Star Warsin vaihtoehtoiseksi halpis-jatko-osaksi kirjoitetussa Splinter of the Mind’s Eye (Mustan lordin paluu) -romaanissa. Kyber-kristallien myöhempi inkarnaatio, niiden merkitys valomiekkojen ytimenä ja nyt Kuolemantähden aseenkin osana, on myöhempää perua ja esitelty The Clone Wars -animaatiosarjassa.

Nykykaanonin mukaan kyberkristallin värittämä valomiekka vaihtaa väriä Voima-käyttäjän valo/pimeys-akselin mukaan. (Huom. ei toimi kaulakoruissa)

Maz Kanata? Uskon vasta kun näen, mutta Toni Nummela vakuuttaa nähneensä Episodi VII:n ikivanhan baarinpitäjäpiraatin – tai ainakin siis rotutoverin – Saw Gerreran tukikohdassa. Ruudun oikeassa laidassa istumassa pöydässä heti kun Sawn tukikohtaa näytetään, Toni tarkentaa.
Warwick Davis! Ellei Mazille, niin ainakin Sawn tiimissä on tilaa Warwick Davisille. SW-julkimo Davis on tällä kertaa se pienikokoinen sotilas, jolla on iso pyssy jo kaupunkisodan vaiheessa ja joka nähdään uudelleen tukikohdassa. Hahmon nimi on kuulemmea Weeteef Cyubee. Kyseessä on käsittääkseni Davisin kuudes SW-rooli ewokki Wicketin, Episodi I:n kolmen taustahahmoroolin ja TFA:n vilahduksen jälkeen.
Beezer Fortuna. Sawn tukikohdassa näkyvä ummetuksesta ja karsastuksesta kärsivältä näyttävä twi’lek on nimeltään Beezer Fortuna. Kyseessä on kuulemma Bib Fortunan, Jabban lakeijan, serkku. Haloo Quentin Tarantino, The Fortuna Cousins -standalone-elokuva kaipaa tekijää!
Saw Gerrera. Saw itse on alunperin animaatiohahmo The Clone Warsista – ja pian myös Rebelsistä, jossa tähän synkkään kapinalliseen paneudutaankin varmasti elokuvan nopeaa vilkaisua syvemmin. Harmi vain, että käänne tuntuu lucasaikaiselta: potentiaalisesti kiinnostavan hahmon kiinnostava kehittely jätetään elokuvista kokonaan oheistuotteiden puolelle. Vaikka Rebels toki onkin selvästi essentiaalisempi oheistuote kuin vaikkapa prequel-aikaiset expanded universe -romaanit… (Mutta tarkoittaako tämä, että Rebelsissä voidaan nähdä myös Jyn?)

Vasemmalla Chopper.

Hera Syndulla. Seuraavaksi muut Rebels-yhteydet. Ensimmäinen on vain namedrop: kenraali Syndullaa kuulutetaan Yavinin tukikohdassa. Mutta kyllä sillä nimenomaan animaatiosarja Rebelsin tiiminvetäjää ja äitihahmoa tarkoitetaan (eikä siis esimerkiksi sarjassa esiintyvää hänen isäänsä Chamia).
Chopper. Rebels-hahmoista kankaalle asti pääsee droidi Chopper. Pieni cameo Yavinin tukikohdan etupihalla.
The Ghost. Niin, ja kyllä, lopputaisteluun tosiaan osallistuu Rebels-jengin kotialus. Se on siellä ihan useassa kuvassa, vaikka emme tietenkään tiedä, kuka sitä lentää. Animaatiot ovat kaanonia, halusimme tai emme.
Additional Voices. Lopputekstien mukaan jossakin päin Rogue Onessa esiintyvät myös muun muassa ääninäyttelijät James Arnold Taylor (The Clone Warsin Obi-Wan), Steve Blum (Rebelsin Zeb) ja Sam Witwer (molempien sarjojen Maul). Eivät tietenkään näissä rooleissaan, vaan esimerkiksi Imperiumin sotilaina.

The Ghost, kapinallisten sankarialus.

Darth Vaderin linna. Sithin mustan lordin viihtyisä sinkkukämppä on (tietenkin) versio Ralph McQuarrien alkuperäisluonnoksista Imperiumin vastaiskua varten. Vaderin linnaa visioitiin tosiaan mahdollisena tapahtumapaikkana jo niin kaukaiselle elokuvalle – ja pari vuotta sitten se oli lähellä päästä The Force Awakensiin. Force Material kertoo tästäkin enemmän.
Mustafar. Kyllä, laavaplaneetta tosiaan on Sithin koston loppuhuipennuksen tapahtumapaikka, vaikka sitä ei (jostain syystä) nimetä kankaalla useimpien muiden tapahtumapaikkojen tavoin. Temppu on draamallisesti vaikuttava: että Darth Vader onkin päättänyt asettua planeetalle, jossa hänen ensimäinen elämänsä lopullisesti päättyi, aivan kuin kiduttaakseen itseään noiden maisemien jatkuvalla läsnäololla! Pablo Hidalgon äskettäiset sanat tästä valavat niin ikään uskoa Lucasfilmin Tarinaryhmän kauaskantoisiin suunnitelmiin: Hidalgo sanoi Rebelsin ensimmäisen kauden lopussa kuullun repliikin olleen tarkoitettu viittaamaan juuri tähän. Tuo repliikki? ”Mustafar is where Jedi go to die.”

Ralph McQuarrien Vaderin linna.

Rogue One. Rogue-laivue esiintyy Imperiumin vastaiskussa. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa laivueesta tehtiin Kapinaliiton likaisten hommien eliittitiimi, joka sai oman kirjasarjan, sarjakuvalehden ja videopelin. Vanhan kaanonin mukaan Luke ja Wedge olivat mukana perustamassa laivuetta heti Yavinin taistelun jälkeen. Nyt konnalaivueen nimi on kierrätetty uuteen käyttöön: näillä tiedoilla voitaneen tulkita, että Imperiumin vastaiskun konnat kunnioittavat nimellään Rogue Onen marttyyrejä.
Canary Wharf. Scarifin keisarillisen tukikohdan alakerta muistuttaa epäilyttävästi Lontoon Canary Wharfin metroasemaa, jossa minäkin turisteilin näissä merkeissä jo viime kesänä. Paikka on todella hämmästyttävän tunnistettava, vaikka meneekin täydestä kaukaisen galaksin kohteena. Valitettavasti monet tuolla asemalla kuvatut kuvat – mukaanlukien trailereissa nähty juoksu – tipahtivat pois elokuvasta.

Helpoimmin tavoitettava Rogue One -turistikohde.

Scarif DLC. Scarifin rantamaastoon pääsee pelaamaan Battlefront-pelin lisäkentässä. Minulle kerrotun mukaan kenttä on mallinnettu niin tarkkaan, että elokuvan Scarif tuntuu peliä pelanneesta tutulta.
Muut pelit. En tiedä liekö sattumaa, mutta monia muitakin SW-pelejä pelannut voi saada Rogue Onesta pieniä ekstra-säväreitä. Kapinaliiton käyttämällä Hammerhead Corvettella on alkuperänsä Knights of the Old Republic -pelissä. Jyn Ersossa voi hyvin nähdä nimeä myöten pieniä kaikuja pelisivuhahmosta nimeltä Jan Ors, joka auttoi pelaajaa pihistämään Kuolemantähden suunnitelmat Dark Forces -pelin ekassa kentässä yli 20 vuotta sitten. Ja olen suorastaan palanut halusta päästä keskusteluun jonkun kanssa, joka haluaa valittaa siitä, että pari hävittäjää lamauttaa kokonaisen Star Destroyerin. Hitto, minäkin olen tehnyt niin TIE Fighterissa jo ennen prequeleja.

”Katsoit elokuvan, pelaa nyt peli” -tyyppiset mainoslauseet kerrankin todella osuvina.

Red Leader, Gold Leader. Elokuvan varmasti hurjin cameo: jos Tarkin elvytettiinkin tietokonetekniikalla haudan takaa, niin Yavinin taistelun lentäjä-ässätpä palasivatkin valkokankaalle Lucasfilmin kellarista. Ohjaaja Gareth Edwards käytti siis avaruustaistelussa pieniä palasia alkuperäisestä Star Warsista 1970-luvulta ylijäänyttä kuvaa. Tällaista ei tapahdu jatkuvuudesta piittaamattomissa filmifranchiseissa!
Red Five. Mukava pieni tatsi on sekin, että Red Five -kutsumanimellä lentävä pilotti kuolee lopputaistelussa. Sillä täytyyhän tuon numeron olla ihan kohta sattumoisin vapaana eräälle maalaispojalle Tatooinelta.

Kertokaapa, mitä unohdin!

Mitä Rogue Onesta putosi pois

Posted on 20/12/2016 by Aki Jörgensen

Kaikkihan tässä vaiheessa Rogue Onen ovat nähneet? No, spoilerivaroitus nyt vielä kuitenkin tällekin kirjoitukselle.

Kun elokuva on nähty, katsokaapa tämä video. Siihen on koottu trailerimaiseksi leikattuna elokuvasta pois jätettyjä, mutta trailereissa ja muissa mainoksissa nähtyjä kohtauksia:

Melkomoista, vai kuinka? Tuossa on mukana aika monta kuvaa ja repliikkiä, joita olisi trailereista voinut veikata elokuvan ikonisimmiksi (”I rebel” ja Jyn vs. TIE, esimerkiksi). Erityisesti teaser ja Lontoon Celebrationissa ensiesitetty Behind the Scenes -kokoelma sisältävät hirvittävästi materiaalia, joka elokuvasta puuttuu.

Osa kohtauksista – monet pois jääneet otot Jynistä kapinallistukikohdassa, vaikkapa – voidaan laskea normaalin leikkauksessa tapahtuvan tiivistämisen pariin. Video kuitenkin todistaa, että ainakin elokuvaan tehtiin ainakin kolme merkittävää tarinallista muutosta keväällä alkaneen trailerimarkkinoinnin ja ensi-illan välillä:

Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus oli suurempi ja siinä käsiteltiin tematiikkaa, joka putosi lopullisesta elokuvasta pois.
Jyn (Felicity Jones) ja Cassian (Diego Luna) pakenivat Kuolemantähden suunnitelmat sisältävän datalevyn kanssa rannan taistelutantereelle.
Jyn kohtasi tornin ylätasanteella TIE Fighterin.

Moni saattaa tulkita kohdan neljä olevan, että Darth Vaderilla oli kolmas kohtaus elokuvassa. Vader kun näkyy trailereissa Kuolemantähden komentohuoneessa tai vastaavassa tilassa, jossa hahmo ei esiinny kahdessa Rogue One -kohtauksessaan. Olen kuitenkin taipuvainen päättelemään, sen perusteella mitä ohjaaja Gareth Edwards on kertonut ylösalaisen oton syntymisestä vahingossa, että Vader-kuvat napattiin alunperinkin vain trailerikäyttöä varten. Veikkaan siis, että tämä ei ole ”poistettu kohtaus”. For-promo-use-only -kuvia uskon olevan myös niiden hieman koomisten ottojen, joissa stormtrooperit kahlaavat rauhallisesti trooppisessa rantavedessä. Eivät ne olisi voineet elokuvassa missään olla, eiväthän?

Hieno kuva, jota ei ole Rogue Onessa – mutta tuskin kokonainen poistettu kohtaus.

Elokuvien kehittyminen idea-asteelta lopullisiksi julkaistuiksi teoksiksi on suorastaan oman Star Wars -harrastukseni syvintä ydintä. Tiedämme George Lucasin muuttaneen mieltään moneen kertaan (”Yoda ei koskaan valomiekkailisi”, hän sanoi 1970-luvulla), mutta niin totta vieköön monenlaisia inkarnaatioita ehtivät käydä läpi The Force Awakens ja Rogue Onekin, ennen kuin niistä yksi lukittiin lopulliseksi ja meille elokuvana tarjoiltiin. Viime vuonna tähän keskusteluun oli itse asiassa vielä enemmän aineksia, eikä se keskustelu ole vieläkään päättynyt, koska emme todellakaan vielä tiedä kaikkea siitä, millainen esimerkiksi George Lucasin ideoima ensimmäinen Episodi VII -luonnosversio olisi ollut. Siihen verrattuna Rogue One lienee ollut suhteellisen suoraviivainen prosessi: tällä kertaa on esimerkiksi koko ajan ollut selvää, missä tilassa galaksi on elokuvan tapahtuma-aikana ja mitä tarinassa vähintään pitää tapahtua.

Mutta miten siis elokuvasta on voinut tipahtaa pois noinkin ikonisen oloisia kohtauksia? Keskeisiä selityksiä on kaksi.

Ohjaaja Gareth Edwards on kertonut kuvanneensa elokuvaa, erityisesti sen taistelukohtauksia, heittäytyen toiminnan vietäväksi. Toisin sanoen etenkin Scarifin taisteluun on kuvattu luonnollisesti paljon, paljon enemmän käänteitä ja kohtauksia – joista osan oli koko ajan tarkoituskin jäädä pois leikkausvaiheessa. Kyse on tekemistavan erosta verrattuna vaikkapa Lucasiin, joka ei todellakaan improvisoinut enää kuvausvaiheessa.

Toisaalta tiedämme, että Rogue Oneen tehtiin kesällä ne surullisenkuuluisat uusintakuvaukset. On edelleen epäselvää, mitä kaikkea silloin kuvattiin, ja asia varmasti avautuu meille vähitellen, tekijöiden vapautuessa kertomaan omat versionsa. Kannattaa muistaa, että Rogue Onen kuuden viikon uusintakuvaukset eivät pituudeltaan suuresti poikkea The Force Awakensin vastaavista, ja ne olivat periaatteessa osa elokuvan tuotantosuunnitelmaa alusta alkaen. Kuitenkin on yhtä selvää, että osa suunnitelmaa ei varmasti ollut, että uusintakuvauksiin jouduttaisiin värväämään avuksi käsikirjoittaja-ohjaaja Tony Gilroy, joka lopulta saisi jopa kirjoittajakrediitin elokuvaan.

Saw Gerrera trailereissa, ennen kuin tukka kasvoi. Kalju Saw jäi vain flashback-osaan.

Keskeinen Gilroyn käsittelemä kohta vaikuttaa trailerien perusteella olleen Saw Gerrera. Trailereissa Saw lausuu dramaattisia kapinoinnin ja sodankäynnin vaikutuksesta ihmiseen: ”What will you do when they catch you? What will you do when they break you? If you continue to fight, what will you become?”. Elokuvassa Saw ei puhu tällaisia, eivätkä repliikit oikein sovikaan kohtaukseen, jossa vastahakoisesti seikkailuun värvätty Jyn kohtaa puolihullun entisen kasvattajansa. Saw-kohtaukset on kuvattu uudelleen (tämän näkee myös hahmon muuttuneesta kampauksesta trailerien ja lopullisen elokuvan välillä), ja vaikuttaa siltä, että kohtaaminen oli alunperin aivan toisenlainen.

Slashfilm päättelee, että myös Sawn lisäksi Jynin hahmon on täytynyt olla toisenlainen, jotta tällaiset sanat on voitu hänelle ylipäätään osoittaa elokuvana alkupuolella, enkä väitä vastaan. Elokuvasta on karsittu Jynin kapinallisuutta enemmänkin kuin ”This is a rebellion, isn’t it? I rebel.” -repliikin verran. Itse tulkitsin tuon kohtauksen teaserissa niin, että Jyn olisi elokuvan alussa jo mukana Kapinaliitossa, mutta ei oikein sopeutunut sotilaalliseen kuriin ja järjestykseen, ennen kuin nimenomaan häntä tarvitaan erikoistehtävään sukuyhteytensä vuoksi. Olisikohan ollut alunperin noin?

Jyn, Cassian ja K-2SO pakenevat Lontoon metr…Scarigin tukikohdasta.

Ennen kaikkea trailerit kuitenkin paljastavat, kuinka rajusti tarinan loppu on muuttunut uudelleenkuvaus- tai leikkausvaiheessa. Trailereissa on paljon kuvia, joissa Jyn, Cassian ja K-2SO juoksevat Kuolemantähden suunnitelmat sisältävien datalevyjen kanssa Imperiumin rakennuksessa ja rannan taistelujen lomassa, väistellen jopa AT-AT:eita.

Esitän oman veikkaukseni. Arvelen, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa sankarimme ovat suunnanneet datalevyn kanssa ensin pako-alukselle, kuten iskujoukon alkuperäinen tavoite tietysti elokuvassakin oli. K-2SO ei ”kuollut” vielä siellä, missä elokuvassa, vaan vasta myöhemmin, tämän pakomatkan aikana. Ehkäpä tappajaksi päätyi nimetympi pahis – trailerithan näyttivät myös johtaja Krennicin (Ben Mendelsohn) rantatunnelmissa.

Tässäkin mukana on datalevy. Mutta ei enää droidi?

Edelleen veikkaan, että Jynin ja Cassianin pako päättyi kapinallisaluksen luo, joka sitten tuhottiin heidän silmiensä edessä. Näin seikkailu olisi konkreettisesti kääntynyt yhdellä hetkellä itsemurhatehtäväksi: pakenemisen sijaan tavoitteeksi olisi tullut epätoivoinen yritys lähettää suunnitelmat avaruuteen. Elokuvassahan tämä suunnitelman muutos tehdään hyvin nopeasti. Dramatiikkaa olisi tietenkin vielä lisännyt Bodhi Rookin (Riz Ahmed) kuolema toisten sankarien nähden, ja samalla elokuvasta olisi kadonnut tarve sille kummalliselle johtojen viritykselle, jota kritisoin arviossanikin, ja jolla tunnutaan vain muistuttavan Bodhin olemassaolosta.

Toisaalta, jos näin olisi käynyt, on myös suhteellisen helppo ymmärtää, miksi loppua muutettiin. Pako-aluksen tuho silmien edessä olisi voinut tuntua myös kliseeltä. Ennen kaikkea se olisi voinut olla lopputaistelun flown kannalta tarpeeton, elokuvaa minuuttitolkulla pidentävä kiertotie. Miksi kuljettaa Jyn ja Cassian biitsille ja sieltä takaisin torniin, jos heidät voidaan viedä arkistohuoneesta suoraan torniin, on joku (Tony Gilroy?) hyvin voinut kysyä. Ja kas; on pitänyt kehittää uudet kuolemat Bodhille ja K-2SO:lle.

Jyn ja TIE. Mitä tässä tapahtuu?

Veikkaan siis tässä vaiheessa, että rannan jälkeen Jynin tie on siis vienyt torniin kuten elokuvassakin, sillä jotenkinhan suunnitelmat on pitänyt joka tapauksessa lähettää Scarifilta avaruudessa taisteleville kapinallisille. Tornikohtauskin on kuitenkin ollut toisenlainen: ensimmäisen trailerin lopussa itseäni suuresti innostanut kuva kohtaamisesta TIE Fighterin kanssa puuttuu sekin elokuvasta. Siinä vihollisalus nousee esiin jotenkin rauhallisesti, eikä Jyn hidasta kulkuaan kohti alusta lainkaan. Kohtaus ei tunnu siltä, että siinä keisarillinen rivipilotti yhyttäisi kapinallisvakoojan. Moni on epäillyt, että TIE:tä saattaisi lentää joku hyviksistä samaan tapaan kuin Chewbacca ohjaa AT-ST:tä Jedin paluussa, mutta Cassianko se siis olisi ja miten tähän olisi päädytty? Tällainen menee tietenkin tässä vaiheessa fanifiktion puolelle – kohtaus on ja pysyy poissa elokuvasta – mutta huomaan toivovani, että siellä lentäisi pikemminkin Krennic, ja tässä olisi kyseessä elokuvan alkuperäinen sankarin ja pääroiston viimeinen yhteenotto.

Krennic taistelussa. Vai vasta taistelun jälkeen?

Vaihtoehtoisen tulkinnan tarjoaa Slashfilm, joka veikkaa sankarien kohdanneen lopuksi Krennicin rantavedessä, ja vieläpä uskoo heistä monen kuolleen siellä yhdessä. Kieltämättä kuvassa, jossa Krennic kävelee ruumiiden keskellä viitta vettä laahaten, on loppukohtauksen tunnelmaa.

Vaikea siis sanoa! Tarinaryhmän jäsen ja näistä asioista meille viestivä Pablo Hidalgo sanoi Twitterissä, että ”loppu ei muuttunut” uudelleenkuvauksissa. Tämä ei kuitenkaan kerro mitään, sillä Hidalgo voi tarkoittaa hyvin monta asiaa: esimerkiksi sitä, että kaikki sankarit kuolivat kaikissa käsikirjoitusversioissa tai että Leia-loppukohtaus oli mukana jo ennen uudelleenkuvauksia.

Jotain paljastaa The Art of Rogue One -kirja, kunhan saamme siihen kuumottelevat näppimme. Ensivilkaisuja tarjoavat Io9 ja ConceptArtWorld. Ja toivoa tietenkin sopii, että osa poistetuista osista päätyy aikanaan bluraylle (toivottavasti myös vähän paremmin kuin Episodi VII:n kohdalla). Mutta jotenkin arvelen, että Edwards ja kumppanit kertovat tästä ihan itse vielä tulevien viikkojen tai kuukausien aikana paljonkin. Rogue Onen tekemisen vaiheiden salaamiseenhan ei nyt, elokuvan ensi-illan jälkeen, ole samanlaista tarvetta kuin The Force Awakensin, jossa esimerkiksi Reyn perhetaustan kaltaiset arvoitukset pakottavat pitämään käsiksen aiempiakin vaiheita piilossa vielä joitakin vuosia.

Kuukausi Rogue Oneen: Kymmenen syytä jännittää

Posted on 17/11/2016 by Aki Jörgensen

Helppo tapa kirjoittaa (netti)juttu ilman kummempaa rakennetta on tehdä lista. Käytän tätä reseptiä nyt, Rogue Onen ensi-illan ollessa alle kuukauden päässä ja miettiessäni, ettei ainakaan minua jännitä lainkaan sillä tavoin kuin vuosi sitten – tai sillä tavoin kuin prequelienkaan lähestyessä. Tässä kuitenkin kymmenen minua joulukuun 14. päivän ensi-iltaelokuvassa kutkuttavaa asiaa, joihin kytkeytyy äskettäisiä paljastuksia ja kysymyksiä, jotka ratkeavat vasta elokuvan nähdessämme. Kevyitä spoilereita, ei varsinaisia juonipaljastuksia.

Alkuun kuitenkin tuore, kiva behind the scenes -featurette, joka innostaa ainakin minua enemmän kuin lukuisat nettiin tipahtelevat tv-spotit:

Miten se mahtaa alkaa?
Tämä on huhuosastoa, mutta on hyvin todennäköistä, että Rogue One ei käynnisty tutulla alkuskrollilla. Tämän on täytynyt olla vaikea päätös, ja jos alkuskrollittomuuteen on todella päädytty, kunnioitan täysin elokuvantekijöiden rohkeaa ratkaisua olla menemättä ikonisen ja tuttuuden tielle. Itse olisin nimittäin tässä kohtaa äänestänyt juuri sitä: alkuskrollihan tuntuu niin pakolliselta osalta niin Star Wars -pelejä kuin fanifilmejäkin, että tuntuu turkasen kummalliselta, jos franchisen historian kahdeksas kokopitkä elokuva ei sitten sellaista sisälläkään. Mutta kuten sanottua, valinta on rohkea, ja herättää sitä suuremman mielenkiinnon: miten filmi siis alkaa, jos ei odotetusti? Alkuskrollitta mahdollisuudet ovat auki esimerkiksi ns. intro-osuudelle ennen otsikkoa. Nähtäisiinkö ensin trailereissakin vilahtava flashback-osa?

krennic-vader

Kapinaliiton ensimmäisen suuren voiton tarina on ehkä myös katsaus Imperiumin sisällissotiin
Suuren Imperiumin sisäiset riidat ovat aina tarjonneet hedelmällisen maaperän Star Wars -tarinoille, mutta varsinaisissa elokuvissa pahan armeijakunnat ovat näyttäytyneet hyvin yhtenäisinä. Oikeastaan ainoa särö episodielokuvissa nähtävään pelolla hallittuun hierarkiaan on kohtaus, joka kuuluu minusta koko sarjan upeimpiin: alkuperäisen elokuvan Kuolemantähdellä tapahtuva kokoontuminen, jossa Tarkin kertoo keisarin hajottaneen vanhan Tasavallan senaatin ja jossa julkea upseeri rohkenee pilkata itsensä Darth Vaderin uskoa. Ilmassa on merkkejä, että tämä kohtaus on saattanut olla mielessä myös Rogue Onen kirjoittajilla. Ohjaaja Gareth Edwards taustoitti äskettäin USA Todaylle pahis Orson Krennicin (Ben Mendelsohn) olevan ”työväenluokkainen” keisarillinen verrattuna kuvernööri Tarkinin kaltaisiin ”shakespeareaanisiin” yläluokkaisiin upseereihin. Tuore Catalyst-romaani avaa edelleen Krennicin ja Tarkinin välistä kilpailutilannetta. Saa nähdä, suodaanko Tarkinille Rogue Oneen monen toivomaa cameoa, mutta joka tapauksessa Rogue One lupaa sukeltaa Imperiumin skismoihin paremmin kuin episodielokuvat.

Siinä ei pauhaa John Williams
Kauhea kerettiläinen mielipide Star Wars -piireissä, mutta: mitä enemmän vanhenen ja elokuvia katson, sitä vähemmän tykkään John Williamsista ja hänen Erich Korngoldista ja Richard Wagnerista (sinänsä nerokkaasti) yhdistelemästä tyylistä, joka pauhaa niin monien Hollywoodin viihde-elokuvien taustalla. Kyse ei sentään ole siitä, ettenkö pitäisi Williamsin Star Wars -musiikista: pidän kyllä, ja kuten useimmat muutkin, pidän sitä peräti olennaisena osana koko elokuvasarjaa. Mutta yleisesti Williamsin tapa kertoa minulle orkestraatiollaan, mitä minun katsojana tulee kussakin kohtauksessa tuntea, on niin ikävän alleviivaavaa, että se alkaa olla melkein vastakohta sille, mistä elokuvamusiikissa muissa elokuvissa pidän. Siksi on niin mahtavaa, että Rogue One nyt viimein tarjoaa ensimmäisen tilaisuuden kuulla Star Warsia jonkun toisen sävelin – aivan kuten elokuva yleisemminkin toivottavasti tarjoaa uudenlaisen näkökulman kaukaiseen galaksiin. Näin, vaikka en varsinaisesti odota Michael Giacchinon karkaavan valtavan kauas Williamsin laduilta. Giacchinohan on sitä paitsi joutunut työskentelemään kiireessä, ollessaan Alexandre Desplatin viime hetken tuuraaja tämän joutuessa lähtemään projektista isojen lisäkuvausten muutettua sävellystyön aikataulua. Muun muassa Pixarin animaatioiden u-pei-den musiikkien säveltäjänä kunnostautunut (ja niistä Up!:sta ansaitusti Oscarin voittanut) Michael Giacchino on oikeastaan Desplatia kiinnostavampikin valinta.

jynjpg

Jyn Erso, mon amour
Rogue Onessa on todella kova cast, jota mietittäessä voisin kuvitella vilkuillun Disneyn sisällä Marvelin puolelle. Mads Mikkelsenin ja Forest Whitakerin kaltaiset ilmeikkäät luonnenäyttelijät ovat mahtavia valintoja tuomaan marvelmaiseen tapaan uskottavuutta ja tunnetta rooleihin, jotka sinänsä saattavat jäädä melskeessä ohuiksi tai lyhyiksi. (En usko elokuvien menestyksen yleisesti perustuvan pelkkään castingiin, mutta Marvel-elokuvien menestys siihen kyllä perustuu.) Mutta parasta, parasta, joulukuun ensi-iltaleffassa on ainakin trailerien perusteella sen päähenkilö. Felicity Jones on ängetty melkoisen testosteroniseen seuraan, mutta ainakin naisten vähäisyyttä kompensoidaan todellisella tehomimmillä. ”We have hope. Rebellions are built on hope”, Jyn Erso sanoo trailerissa, ja hitto vie, kun hän sen sanoo, minä uskon. Asiaa ei haittaa se, että Felicity Jonesin hymy sulattaisi jäänkin.

deathstar

Nostalgia, mystalgia
Selvähän se, että monet alkuperäisen Kuolemantähden suunnitelmien varastamisesta kertovan elokuvan ilonhetkistä ovat takuulla nostalgisia. Superase itse, stormtrooper-mallisto ja vaikkapa Yavin IV:n kapinallistukikohta ovat osa monen lapsuutta, itsestään Darth Vaderista puhumattakaan. Tuskin olen ainoa vanha Star Wars -fani, jolle nostalgiaa edustaa myös sana (whisper it:) kyber-kristalli. Kiintoisaa onkin nähdä, kuinka noita nostalgianhippuja tarjoillaan: Rogue One kun ei trailereissaan itse asiassa varsinaisesti mässäile tutulla kuvastolla. Alienit ovat suurimmaksi osaksi uusia, Yavin IV:ää lukuunottamatta planeetat ovat uusia. Tuttuja hahmoja nähdään ilmeisesti vain pienissä sivuosissa, vaikka elokuvaan olisi ollut niin helppo livauttaa vaikkapa Wedge Antillesin kaltainen kaikille faneille tuttu hahmo minkään aikajanan särkymättä. Jopa Vaderia tekijät ovat koko ajan korostaneet käyttävänsä säästellen. Toisaalta hyvä näin, toisaalta elokuva saakin tuntua tapahtuvan tutussa ajassa ja galaksissa. The Force Awakensin outoihin yksityiskohtiin kuului se, että vaikka tarina kierrätti originaalitrilogiaa turhankin tarkkaan, tuttuja alienrotuja ei näkynyt missään.

rebels

The Expendables
Uusien hahmojen suunnaton draamallinen etu on tietenkin se, että he ovat nimenomaan uusia. Koska Diego Luna ei näyttele Biggs Darklighteria vaan Cassian Andoria, emme tiedä mitään Cassian Andorin tulevaisuudesta. Periaatteessa kuka tahansa Rogue Onen päähenkilöistä voi kuolla, ja se on jännittävää elokuvassa, jossa itse päätehtävässä – saako joukkueemme Kuolemantähden suunnitelmat siepattua vai ei – ei ole jännitettävää. (Lontoon Celebrationissa paikalla olleet tai sieltä spoilaavat uutiset lukeneet tosin saivat kuulla yhden hahmon vahingossa paljastetun kuoleman, mutta kukaanhan ei sano, että kuolemia olisi pakko olla vain yksi.)

pilgrims

Me uskomme Voimaan
Rogue Onessa ei pitäisi olla jedejä, mutta Voima siinä kyllä on läsnä. On Jedha-planeetta, jedien henkinen koti. On ilmeisesti lukuisia tuolle planeetalle matkustavia pyhiinvaeltajia. On sokea Chirrut Imwe (Donnie Yen), joka on Voima-uskovainen olematta jedi. On Kapinaliiton Voima-usko, jossa jedien vanhasta toivotuksesta on tullut jonkinlainen taisteluhuuto. Tuoreen Galactic Atlas -kirjan mukaan Jedhan temppeli on nimeltään Temple of the Whills, mikä tuo minulle suorastaan kylmät väreet (George Lucasin ihan alkuperäisten luonnosten ja originaalileffan romanisaation mukaan tämä kaikkihan on peräisin ”from the Journal of the Whills” eli Whillien aikakirjoista). Ja sitten on vielä se, että jedien vanhoja temppeleitä on äskettäin käsitelty Rebelsissä ja käsitellään reilun vuoden kuluttua Episodi VIII:ssä… Kaikki tämä on minusta hyvin kiehtovaa, ja ”jotain uutta” koko sarjan mittakaavassa. Star Wars -tarinoissa ei minun muistini mukaan ole tässä mittakaavassa aiemmin tutkittu galaksin teologiaa: miten tosiaan uskovat he, jotka Voimaan uskovat, vaikka eivät jedeihin kuulu?

chirrut-imwe

This shit just got real
Star Wars ei, tietenkään, ole voimakkaan poliittinen elokuvasarja. Olen tavannut sanoa, että se ei edes ole scifiä, jossa pitäisi lähtökohtaisesti kysyä ”entä jos” -kysymyksiä ihmisen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, vaan silkkaa avaruusmaisemiin sijoitettua fantasiaa. Hyvällä syyllä voi uskoa, että viihdejätti Disneyn tavoitteena lienee pitää reaalipolitiikka mahdollisimman kaukana elokuvistaan. Toisinaan reaalipolitiikka saattaa vain iskeä takaisin, ja niin voi tottavie käydä myös silloin, kun elokuvasarjan keskiössä on valkoista fasistihallintoa vastaan taistelevien monikulttuuristen kapinallisten joukko, joiden suvaitseva viesti on, että hyvä Voima yhdistää ihan koko galaksia. Niinpä Yhdysvaltain tulevan presidentin ollessa Donald Trump tuo edellämainittu Jyn Erson sanoma ylivoimaisen pahan voittavasta toivosta voi tuntua odottamattoman monista odottamattoman ajankohtaiselta (tässä erityisen voimakas kirjoitus aiheesta). Kuten sanottua, Trump-vastaista sanomaa Rogue Oneen ei tietenkään varmasti ole tarkoituksella kirjoitettu (ei, vaikka elokuvan kirjoittajiin kuuluvat Gary Whitta ja Chris Weitz ovatkin siviilissä siinä hyvin äänekkäitä), mutta on vaikea ohittaa, kuinka kylmäävän ajankohtaiselta tuntuu vaikkapa tämä sitaatti Bodhi Rookin näyttelijältä Riz Ahmedilta: “Rogue One is about waking up to the real political situation of your time and accepting you can’t sleepwalk into the future because there won’t be one”.

This shit just got real #2
Ilman edellistäkin synkkää huomiota Rogue Onen ns. jutun piti koko ajan olla realismi. Tämän piti olla se elokuva, joka näyttää sodan Tähtien sodassa. Saa nähdä, miten pitkälle se lopulta toteutuu (ks. viimeinen kohta), mutta ainakin trailerien perusteella elokuva todella on lopullisessa asussaankin kaikkien aikojen realistisimmin toteutettu Star Wars -tarina. Siihen liittyy yliluonnollisten jedien puuttuminen, mutta siihen liittyy aivan erityisesti elokuvaan valittu tyyli, jossa Greig Fraserin käsivarakamera näyttäisi kulkevan sotilaidemme mukana aivan kuin maallisissakin sotatarinoissa. Vaikka en ole vieläkään ihan antanut anteeksi sitä, että Rogueksi nimetty elokuva ei kerrokaan X-Wing-piloteista, niin ainakin olen kovasti innoissani siitä, että se kertoo oikeista sotilaista.

at-act

Elefantti olohuoneessa
Lopuksi on todettava, että kyllähän sekin kovasti kuumottelee, mistä Rogue Oneen liittyen on etukäteen ehkä eniten puhuttu. Elokuvan reshoot-vaihe venyi kesällä niin pitkäksi, että se aiheutti edellämainitun säveltäjävaihdoksen ja sai aikaan ikävän huhun, jonka mukaan Disney olisi halunnut pehmentää elokuvaa tutummanmuotoiseksi avaruusseikkailuksi. On todella kiinnostavaa nähdä, onko lopullisesta elokuvasta erotettavissa, mitä ehkä on muutettu – ja tietysti myös se, kerrotaanko muutoksista enemmän elokuvan ensi-illan jälkeen. Koko kesän ja syksyn ajan Kathleen Kennedy ja muut elokuvan tekijät ovat yrittäneet korjata tapahtunutta muistuttamalla haastatteluissa, että reshooteja tehdään kaikkiin isoihin elokuviin ja ne kuuluvat asiaan. Mutta kuten MakingStarWarsin Jason Ward hyvin kirjoitti: reshootit eivät pelota meitä siksi, että niitä tehtiin, vaan siksi, että kuulemamme perusteella on selvää, että näissä reshooteissa tehtiin muutakin kuin suunnitelmaan kuuluvia pieniä korjauksia.

The Force Awakensin kommenttiraita: Mysteerilaatikko aukeaa

Posted on 09/11/2016 by Aki Jörgensen

Ennustin pari viikkoa sitten The Force Awakensin 3D-blurayn markkinoinnin osoittavan, että kommenttiraita on palaamassa kotijulkaisujen kruununjalokiveksi. Ennuste pysyköön yhä ilmassa, mutta asia on niin, että JJ Abramsin kommenttiraita todella on paras ekstra ja ”making of”, mitä The Force Awakensista on tähän päivään mennessä missään muodossa julkaistu. Se on myös tärkein täydennyspala tätä narratiivia sen jälkeen, kun kirjoitin siihen astisilla tiedoillani oman Näin syntyi -kirjoitukseni viime helmikuussa.

En odottanut kommenttiraidasta ihan näin suuria. Kysehän ei todellakaan ole siitä, ettäkö Abramsin TFA-puheesta olisi tähän mennessä ollut pulaa. Ensi-illan edellä ja sen jälkeen luin, katsoin ja kuuntelin sen verran monta Abramsin haastattelua, että uskoin ilman muuta jo kuulleeni kaiken, mitä mysteerilaatikon käsitteestään tunnettu ohjaaja haluaisi kertoa. Kuinka kaikki mahdollinen pyrittiin tekemään käsityöllistävinä käytännön efekteinä ja lavasteina, kuinka The Force Awakensin voimakkaat A New Hope -lainat ovat täysin tietoisia ja kuinka elokuvan lopullinen käsikirjoitus sai muotonsa Abramsin ja Lawrence Kasdanin pitkillä kävelyillä. Kaikki tämä ja monet Abramsin anekdootit alkoivat jossain vaiheessa viime talvena toistua niin, että usein huomasin arvaavani, minkä tarinan JJ on aloittamaisillaan: ”ah, nyt tulee se, missä puhutaan, kuinka kuuma Abu Dhabissa oli stormtrooper-asussa/kumipuvussa”.

Ohjaaja-käsikirjoittaja JJ Abrams, joka halusi Star Warsinsa maailman olevan niin aito, että sinne voi kuvitella astuvansa.

Mutta olin siis väärässä. Tässä, juuri tässä, on elokuvan kommenttiraidan idean vahvuus: kun ihminen, joka mielellään kertoo tekemästään, saa tehdä niin kahden tunnin ajan työnsä äärellä, keskeytyksettä ja ilman haastattelukysymyksiä, hän saattaa kertoa kaikenlaista, mikä ei olekaan tullut moneen kertaan esille. Vaikka toisinkin voisi arvella, Abrams on tällainen ihminen. Mysteerilaatikon konsepti kun tuntuu tarkoittavan, että kutkuttava arvoitus voittaa Abramsille aina avoimuuden tuotannossa ja usein logiikan myös teosten sisällöissä, eikä hän varmasti valehtele sanoessaan, että haluaisi tehdä koko teoksen valmiiksi vilauttamatta siitä trailereita enempää kenellekään ennen ensi-iltaa. Mutta: älköön kukaan enää väittäkö, että hänellä olisi ongelmia puhua prosessista viimeisen siveltimenvedon jälkeen. (Eikä ehkä ole voimakas kärjistys todeta, että George Lucasiin edellinen pätee melkeinpä täysin kääntäen.)

Kun Abrams on näin irti, hän on siis vuolassanainen. Hän toki haluaa nytkin todistella The Force Awakensissa vältetyn liiallista tietokone-efektiikkaa, mutta nyt hän tekee sen osoittamalla kohtauksista hyvinkin tarkkaan, mikä olento, lavaste tai tausta toteutettiin milläkin tavalla (”roiskimme näyttelijän päälle kipinöitä”, hän kertoo Kylon raivostumiskohtauksen kohdalla). Nytkin Abrams puhuu, tietysti, paljon originaalielokuvan tietoisesta lainaamisesta, ”going back to go forward”, kuten hän jo ennen ensi-iltaa metodin määritteli, mutta niin syvällä se The Force Awakensin ytimessä onkin, että olisi tekopyhää sitä kiistääkään. Abrams esimerkiksi kuvailee kommenttiraidalla Kylo Reniä peräti elokuvan ilmentymäksi: ”uudeksi hahmoksi, joka luodaan aiempien DNA:sta”, ja joka kaikessa on väistämättä Darth Vaderin varjossa kuten uusi pahis katsojillekin.

Tässä kuvassa yhdistyy kaksi erillistä oikeaa kuvaa, joiden keskellä kamera pannaa ylöspäin tietokoneella toteutetuksi kuvaksi linnasta ja lippuseinästä, Abrams kertoo. Punaisen robotinhan tiesimme jo aiemmin olevan ”oikea” puujaloilla kävelevä näyttelijä.

Abramsia pidetään työssään alaisensa huomioivana johtajana, ja koska hänen myös tiedetään viljelevän haastatteluissa amerikkalaisittainkin todella paljon ylisanoja, ei varmasti kenellekään tule yllätyksenä, että hän kehuu läpi kommenttiraidan jokaista mainitsemaansa ihmistä mahtavaksi ja parhaaksi työssään. Mutta niin asiaan kuin kehut kuuluvatkin, ei niitä ole vaikea uskoa ihan aidoiksi tunnustuksiksi, koska Abrams todella ulottaa ne kuvissa vain vilahtaviinkin statisteihin tai jonkin yksityiskohdan rakentaneeseen työmuurahaiseen. Ylätasoisempi elokuvaohjaaja ei nimittäin näitä nimiä edes muistaisi. Tosin juuri kehuista bongasin ainoan kommenttiraidalta yhyttämäni virheen: Abrams kehuu Reyn käyttämää stormtrooper-silmikkoa osoitukseksi puvustaja Michael Kaplanin neroudesta, mutta Kaplan itse antaa tästä ideasta toisaalla samassa bluray-julkaisussa kehut alaiselleen.

(Tähän kohtaan sopii todeta Suomi-maininnat. Abrams kehuu Chewbaccan toista näyttelijää Joonas Suotamoa ”mahtavaksi tyypiksi” ja vertaa hänen komediallista ajoitustaan peräti Harrison Fordiin ja John Boyegaan, joiden vastaavaa on tätä ennen ylistänyt pitkin kommenttiraitaa. Jakkulla puhuttavat alien-repliikit luonutta suomalaista kielinaista Sara Forsbergia saati Abu-Dhabissa kamera-assistenttina toiminutta Veera Ovaskaa hän ei mainitse.)

”Tässä kuvassa ei ole mitään järkeä, koska aurinko ei kohtauksen muissa kuvissa näytä lainkaan tältä, mutta pakko meidän oli se käyttää”, Abrams myöntää.

Ohjaaja-käsikirjoittajaa sopii kiittää siitäkin, että hän avaa kommenttiraidalla entisestään sitä, miten The Force Awakens kasvoi juuri sellaiseksi elokuvaksi minkä näimme. Hän esimerkiksi kertoo, että monet Reyn ja Finnin väliset keskustelut kuvattiin tuotannon edetessä uudelleen hieman muutetulla dialogilla. Hahmojen hieno suhde ei siis syntynyt paperilla, vaan sitä viilattiin pienin liikkein toimivammaksi ja lähemmäksi sitä, miten näyttelijät Daisy Ridley ja John Boyega parivaljakkoa tulkitsivat. Isommasta päästä näitä muutoksia lienee, että herkkä hetki, jossa hahmot ehtivät esittäytyä toisilleen Millennium Falconissa, lisättiin vasta Harrison Fordin loukkaantumista seuranneina viikkoina, jolloin ehdittiin huomata tällaisenkin tarve.

Tietenkään Abrams ei lähde selittelemään niitä osia elokuvaa, jotka on tarkoituskin jättää arvoituksiksi, eikä kukaan sitä häneltä varmasti odottanutkaan. Kommenttiraidalta on siis turha etsiä vihjeitä siitä, kuka on Snoke tai ketkä ovat Reyn vanhemmat. Edelliseen liittyen hän kuitenkin sanoo sen, että oli täysin harkittu juttu, että Leia nimeää elokuvassa pääpahiksen. The Force Awakensin romanisaatiossa se sanotaan vielä suoremmin: Leia ja Snoke tuntevat toisensa, ja mitä romanisaation pieniin lisäyksiin tulee, Abrams vahvistaa niistä toisenkin: kyllä, Kylo Ren oli lähellä palata valoon ennen isänmurhaa, ja kyllä, heti teon jälkeen hän sitä myös katui.

Mitä tulee Kylo Renin historiaan, Abrams on aiemminkin antanut ymmärtää hänen ja Kasdanin kehitelleen Renin ritareiden historiaa, mikä onkin mukava kuulla – esimerkiksi Lost-sarjassahan Abrams pikemminkin kävi käynnistämässä mysteerejä ja jätti muiden ratkottavaksi, onko arvoituksiin vastauksia. Jossain määrin mielenkiintoista eräisiin spekulaatioihin nähden on, että Abrams sanoo Kylon ja Reyn kohtaamisen hetkellä ”They’ve never met, but he’s heard of her”, mutta en ehkä ottaisi näitä sanoja kanonisoitavana in-universe-faktana. Ohjaaja saattaa ajatella pikemminkin elokuvan sisäisin termein: hahmot eivät tässä vaiheessa elokuvaa ole kohdanneet, mutta toiselle heistä on puhuttu toisesta.

Yhä todennäköisemmältä vaikuttaa, että tämä on Kylo Renin ja Reyn ensitapaaminen, mutta serkku- tai jediluokkakaverispekulaatioihin uskovien ei ole ihan vielä luovutettava.

Niin paljon kaikenlaista pienempää uutta jännää Abrams niin ikään kommenttiraidalla kertoo, että listaan niitä vielä muutaman. Te, jotka haluatte kuunnella kommenttiraidan itse, mutta ette ole vielä niin tehneet: kannattaa ehkä lopettaa tämän merkinnän lukeminen tähän ja kuunnella itse.

Muun muassa tällaista Abrams The Force Awakensin kommenttiraidalla kertoo:

Adam Driver oli alunperin Kathleen Kennedyn ehdotus Kylo Renin rooliin.
Rogue Onen säveltäjä Michael Giacchino seisoo stormtrooperina Poen takana alussa, kun lentäjä-ässä tuodaan Kylo Renin eteen.
Reyn seinän tukkimiehen kirjanpito oli Abramsin vaimon idea.
hiekkaan uppoavan TIE Fighterin räjähdys oli Steven Spielbergin idea. Spielberg ilmeisesti jeesi projektia taustalla vähän enemmänkin.
Abrams antaa kunniaa Millennium Falconin vuotavan kaasun käyttämisestä oletettujen stormtrooperien voittamiseen Lucasfilmin tarinaryhmän Pablo Hidalgolle, jonka SW-ekspertiisiä varmaankin siis tarvittiin kehittelemään skenaario, joka täsmää Falconin avaruusmekaniikkaan ja stormyjen sotisovan ominaisuuksiin.
Elokuvan tapahtumat todella kulkevat niin hurjalla vauhdilla kuin tuntuvatkin. Abrams vahvistaa, että Maz Kanatan palatsiin Takodanalle päädytään samana päivänä, jona Rey ja Finn kohtaavat Jakkun markkinoilla. Paitsi siis että sankarit kohtaavat siinä välissä Han Solon, myös Kylo reissaa samana päivänä ensin Jakkulta Starkiller-planeetalle ja sieltä Takodanalle, ja First Order täräyttää siinä välissä aurinkokunnan tuusan nuuskaksi.
Puzzlewoodin metsässä Englannissa kuvattuun Takodanan metsään ei lavastettu mitään. Niin kalliot, joiden välissä Rey ja Kylo taistelevat kuin metsässä leijaileva sumukin ovat aitoja.
Greenham Commonin entisessä lentotukikohdassa kuvatun vastarintaliikkeen D’Qar-planeettan maisemaa täydennettiin ”eteläamerikkalaisilla vuorilla”.
Vastarintaliikkeen tukikohdassa cameonsa tekevät Abramsin isä ja appiukko.
Abramsin ohjaajaystävä Ava DuVernay (Selma) ehdotti lopputaisteluun lisättäväksi hetken, jossa Rey sulkee silmänsä. Tämä tuntuu aivan käsittämättömältä, koska sekin tuntui minusta niin selkeältä A New Hope -peilikuvalta kohtaan, jossa Voimaan yhtynyt Ben valaa uskoa Lukeen Kuolemantähden taistelussa.
Abrams katuu, että lopun kuvissa, joissa Leia halaa ensimmäistä kertaa tapaamaansa Reytä, näkyy Chewbacca, joka kuitenkin oli Han Solon tärkein ystävä.
Kaikki elokuvan Falconin sisältävät ulkokuvat kuvattiin Greenham Commonin tukikohdassa. Hämmästyttävää, että näin iso tuotantotekninen seikka ei ole jäänyt ainakaan omaan päähäni aiemmin. Onkohan tämä peräti elokuvan merkittävin bluescreen-temppu?

Prequelien uusi toivo

Posted on 29/09/2016 by Aki Jörgensen

”Kukaan ei vihaa Star Warsia kuten Star Wars -fani”, kuuluu repliikki tuoreen The Prequels Strike Back -dokumentin alussa, ja näinhän se on. George Lucasin toinen Star Wars -trilogia, Pimeä uhka, Kloonien hyökkäys ja Sithin kosto (1999-2005) on elokuvahistorian puhutuimpia ja haukutuimpia teoksia, mutta aitoa vihaa sitä kohtaan kannetaan edelleen nimenomaan niissä piireissä, joissa elokuvasarjaa sinänsä palvotaan – tai ollaan palvovinaan. Sillä kuten dokumentin loppupuolella sanotaan, The Force Awakensin jälkeiseen aikaan luvut päivittäen, tästä seuraa, että toiset rakastavat vain neljää Star Wars -elokuvaa, kun toiset saavat rakastaa seitsemää.

The Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on 80-minuuttinen tuore dokumenttielokuva, jonka takana on indie-ryhmä nimeltä Ministry of Cinema. Sitä voi pitää ”fanifilminä”, mutta mikään ylipitkä vlogaus se ei todellakaan ole: elokuva on tehty tyylikkään cinemaattisesti, ja alaotsikostaan ja kertojaäänestään huolimatta siinä on peräti 35 haastateltavaa. Osa heistä tosin on talletettu todella nopeasti, sillä eräänä kuvauspäivänä Austinissa tekijät kertovat tehneensä käsittämättömät kahdeksan haastattelua. Nimekkäimmän jututettavansa, ohjaaja Kevin Smithin, dvd:n oheismateriaalit paljastavat kohdatun kameran eteen vain viiden minuutin ajan ilman ennakkoon sovittua haastattelua. Elokuvan kengännauhabudjetti koottiin joukkorahoituksella: 174 lahjoittajaa antoivat tekijöille vajaat 13 000 dollaria, jotka he saivat riittämään komeasti. Ja, tässä kohtaa todettakoon, minä olin (pienellä summalla) yksi noista lahjoittajista.

Elokuvan saa nähtäväkseen muutamalla dollarilla, ja ainakin tässä blogissa harrastamani Star Wars -pohdiskelun ystäville se on ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa. Oma fiilikseni muistutti usein sanonnan kuorolaista saarnan kuulossa, sillä niin samantapaisia olen itsekin usein puntaroinut: kuinka prequeleissa on paljon, paljon enemmän hyvää kuin aina muistetaankaan, ja kuinka se huono ei lopulta ole niin tähtitieteellisen kaukana originaalitrilogiasta kuin usein muistetaan. Silti dokumentilla oli paljon uutta annettavaa minullekin: en esimerkiksi ollut koskaan ajatellut, että Star Warsin ”lapsellisuuden” tunnustuksena Lucas sijoittaa kameran toistuvasti noin seitsemänvuotiaan lapsen korkeudelle, katsomaan sankareita hieman ylöspäin.

Bradley Weatherholt, tuoreen prequel-dokumentin alaotsikon fani matkalla.

The Prequels Strike Back ei toki yritä käännyttää ketään pitämään prequeleja mestariteoksena. Dokkarin otsikko on jopa hieman harhaanjohtava: kyse on pikemminkin näkökulmista, joista prequelit on mahdollista katsoa arvostaen sitä, mitä George Lucas niissä tavoitteli, vaikka pitäisi yhä lopputulosta draamallisesti ja elokuvallisesti epäonnistuneena. (Omia näkökulmiani prequeleista kirjoitin blogiin viimeksi vuosi sitten: episodi I, episodi II ja episodi III.)

Mitä Ministry of Cineman argumentteihin siis kuuluu? Yksi tärkeimmistä on se, että Lucas teki monia prequelien haukutuimpia asioita täysin tarkoituksella. Kloonien hyökkäyksen kankealla romanssilla tavoiteltiin tarkoituksella 1930-luvun sarjafilmien paperisten romanssien tyyliä. Kaikkein rakastetuimmin inhottu yksityiskohta, Jar Jar Binksin hahmo, oli Lucasin päässä tarkoitettu naurattamaan nuorimpia katsojia, joiden nauru tarttuisi aikuisiinkin. Näinhän ei käynyt, mutta yleensä lapsina tai nuorina Pimeän uhan katsoneet eivät ainakaan inhonneet Jartsaa varttuneen yleisön tapaan. Dokumentti myös huomauttaa aiheellisesti originaalitrilogiasta löytyvän monia samantapaisia lapsellisuuksia, ja väittää – tämä oli minulle uusi tieto – että 1970-luvun lopussa monet aikuiset pitivät C-3PO:ta yhtä ärsyttävänä kuin seuraava sukupolvi 20 vuoden päästä Jar Jar Binksiä.

Jar Jar Binks – ei ehkä aivan Buster Keaton, mutta esikuvat näkyvät.

Lapsellisuuden lisäksi prequeleita syytetään usein kaupallisuudesta, mutta moni Prequels Strike Backin haastateltavista löytää nuoren George Lucasin kokeellisuuden vanhankin Lucasin tuotannosta. Samat mytologiset, jo 1970-luvulla aivan yhtä ikivanhat, lähteetkin vaikuttavat molempien trilogioiden juoniin. Kokeellisuudesta puhuttaessa on erityisesti tietysti muistettava tekniikka: Lucasin itsensä päässä Kloonien hyökkäyksen kuvaaminen ensimmäisenä isona elokuvana maailmassa kokonaan digitaalisesti ja nimikloonien monistaminen tietokoneella (jotka jo nyt näyttävät niin kovin muovisilta ja epäaidoilta) tuntuivat todennäköisesti aivan yhtä tärkeiltä edistysaskelilta kuin avaruusalusten pienoismallien vanhentaminen kaukaisen galaksin realistisuuden nimissä vuosikymmeniä aiemmin. Senkin dokkari huomauttaa, että samoissa lapsellisiksi syytetyissä elokuvissa on poliittista kommentointia 9/11:n jälkeisistä Yhdysvalloista ja George W. Bushin ristiretkestä Irakiin.

Luonnollisesti dokumentti koskee myös Mike Klimon ”kehäteoriaan” (Star Wars Ring Theory), jota on perusteltua pitää vähintään viime vuosien tärkeimpänä Star Wars -tekstinä ja jonka Ministry of Cinemakin paljastaa dokkarinsa lisämateriaaleissa olleen koko projektin innoittaja. Kehäteoria on suorastaan pakkoluettavaa kaikille Star Warsiin vakavammin suhtautuville ja ansaitsisi siksi aivan oman kirjoituksensa, mutta lyhyesti Klimon teoria esittää, että sen lisäksi, että alkuperäisen trilogian Luken ja prequel-trilogian Anakinin matkat peilautuvat toisiinsa yksinkertaisesti muodossa 1-4, 2-5 ja 3-6, saaga muodostaa ”rimmaavan runon” myös kehämäisessä muodossa 1-6, 2-5 ja 3-4, ja että näiden osien väliset yhteydet ulottuvat juonellisia yhtäläisyyksiä (Pimeän uhan puolivälissä ajetaan podrace-kisa, Jedin paluun puolivälissä ajetaan puiden välissä kilpaa) paljon syvemmälle sekä elokuvien tematiikkaan että irrallisten kohtausten tapahtumiin, jopa yksittäisten kuvien kompositioihin. Esimerkiksi: minuutilleen samoissa kohdissa Pimeän uhan ja Jedin paluun alkua käydään keskustelu hologrammihahmon kanssa (Palpatine ja Amidala, Luke ja Jabba) sekä käytetään jedi mind trickiä neuvottelutaktiikkana (Qui-Gon Boss Nassille, Luke Jabballe).

Kehäteoria on hämmästyttävää luettavaa, ja olen ehdottomasti siinä leirissä, jonka mielestä se kaikki ei voi, ei vain voi, olla sattumaa – vaikka Lucas ei varsinaisesti ole missään tätä myöntänytkään. Kehäteorian läpi katsottuna prequelit alkavat vaikuttaa herkältä kellopeliltä, jossa Lucas on saattanut tehdä vaikka millaisia elokuvallisia uhrauksia sen eteen, että runo rimmaa jokaisessa säkeessään. Vähimmilläänkin se ehdottomasti on teoria, joka saa näkemään prequelit uudessa valossa, mistä Ministry of Cineman porukkakin nimenomaan kiinnostui. Dokumentissa on haastateltu sekä Klimoa että häneen vaikuttanutta kanadalaista tutkijaa Anne Lancashirea, jonka pistin omalle listalleni mieleen tutustumisen arvoisena nimenä. Lisäksi The Prequels Strike Back etsii kehäteorian mukaisia yhteyksiä Star Warsissa niin keskeisestä musiikista: nekin tuntuvat ulottuvan paljon, paljon syvemmälle kuin pelkkään Imperial Marchin nuottien kierrättämiseen Anakinin teemaan.

Kloonien hyökkäys alkaa saapumisella pilviseen kaupunkiin, koska peilikuva Imperiumin vastaisku päättyy paolla pilvisestä kaupungista. Ainakin jos Mike Klimolta kysytään.

Koska George Lucas itse ei tästä ja muista pinnanalaisista tavoitteistaan puhu, ja koska kriitikot ovat prequeleista jo vaienneet ja ne sitä paitsi alunperinkin kovin tylysti ohittaneet, on hyvä, että näitä vaihtoehtoisia näkökulmia viimeistään nyt nousee esiin. Aikakin taitaa olla kypsä: koska prequelit eivät enää ole ”ne viimeiset” Star Wars -elokuvat, on vihaisten fanienkin helpompi antaa niille uusia mahdollisuuksia. Monet prequelien kiehtovimmat juonilangatkin kun ovat sellaisia, joita itse elokuva ei lainkaan korosta, kuten Ministry of Cineman dokkarissakin mainittu ristiriita hyvien jedien tavasta viedä lapset vanhemmiltaan aivan nuorina koulutettavaksi uskonlahkoon mukaiseen oppiin verrattuna siihen, että Yoda ja Obi-Wan nimenomaan päättävät piilottaa Luken ja Leian sen sijaan, että alkaisivat kouluttaa heitä jo vauvoina tulevaan tehtäväänsä.

The Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on hyvä puheenvuoro tähän keskusteluun, ja sopii mainiosti esimerkiksi katsottavaksi ennen prequel-vihaajan seuraavaa prequel-maratonia.

Bloodline: Uuden trilogian galaksin tila valkenee viimein

Posted on 14/06/2016 by Aki Jörgensen

Nyt kun The Force Awakensin ensi-illasta on jo yli puoli vuotta, meille vähitellen kerrotaan, kuinka sen kuvaamaan tilanteeseen Jedin paluun onnellisesta lopusta pohjimmiltaan päädyttiin. Olennainen palanen tätä palapeliä on Claudia Grayn kehuttu romaani Bloodline, joka sijoittuu aikaan noin kuusi vuotta ennen Episodi VII:aa.

Tämä kirjoitus alkaa spoilaamattomana kirja-arviona. Selkeän varoituksen jälkeen käsittelen myös kirjan spoilaavia juonenkäänteitä niistä kiinnostuneille lukijoilleni.

Ensin ilouutinen kaikille, joiden mielestä Luke Skywalker ei ollut ainoa klassinen hahmo, joka jäi The Force Awakensissa liian vähälle huomiolle: Bloodline on läpikotaisin Leia-romaani. Sen muissa pääosissa ovat käytännössä uudet hahmot (joista Korr Sella toki vilahti The Force Awakensissa sen yhden sekunnin ajan kuolemassa Hosnian Primen tuhoutuessa). Leia ei sentään edusta kirjassa aivan yksin elokuvahahmoja, mutta hänestä Bloodlinessa ehdottomasti on kyse.

Tai no, hänestä ja Uudesta Tasavallasta. Bloodline on yllättävänkin voimakkaasti poliittinen romaani Tasavallan senaatissa, vaikka se toki kääntyy vähäksi aikaa myös ”kunnon Star Wars –seikkailuksi” salaisine tehtävineen. Claudia Grayn kunnianhimoinen tehtävä on romaanillaan selittää, miksi Uusi Tasavalta, Imperiumin tuhon jälkeen perustettu galaksin demokraattinen yhteishallinto, on hajoamaisillaan (kuten jo takakannen nosto paljastaa tosiaan olevan tapahtumassa). Samalla se selittää, miksi kunnioitettu prinsessa, senaattori ja sotasankari Leia Organa on The Force Awakensin aikaan asemassa, jossa hän uskoo tulevansa salamurhatuksi, jos vielä palaa senaattiin (tämän paljastava kohtaus Leian ja Korr Sellan välillä poistettiin elokuvasta, mutta se esiintyy muun muassa romanisaatiossa).

Romaani perustuu näiltä osiltaan Lucasfilmin Tarinaryhmän kaavailemaan The Force Awakensin taustatarinaan ja toisaalta Episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajan Rian Johnsonin ehdotuksiin. Kirjan ”skandaalipaljastus”-osa sai alkunsa animaatiolyhytelokuvan ideana, jota Tarinaryhmä suunnitteli jo vuonna 2012, ja Ransolm Casterfon hahmo taas oli varhaisessa vaiheessa mukana The Force Awakens -käsikirjoitusluonnoksissa. Bloodline on siis mitä suurimmassa määrin samaa kaanonia kuin elokuvatkin, ”virallinen totuus”, kuten nykyisessä Lucasfilmin tulkinnassa periaatteessa kaikki Disney-oston jälkeen julkaistu.

Toukokuussa julkaistu Bloodline on otettu kiittävästi vastaan. Sitä on kehuttu jopa Star Wars –romaaneista parhaaksi ja sen on väitetty muuttavan The Force Awakensin katsomiskokemuksen.

Tämän huomioiden omat tuntemukseni ovat…ristiriitaiset.

Star Wars –romaanina Bloodline on kyllä erinomaisesta päästä. Sen juoni on toimiva yhdistelmä isoa ja pientä sekä politiikan että toiminnan tasoilla: romaani ei kerro valtavista uroteoista eikä historiallisista käännekohdista, mutta yksilötasolla sittenkin molemmista. Viime vuoden Lost Starsin kirjoittaja Claudia Gray on nytkin taitava henkilökertoja: erityisesti romaanin keskeisin uusi hahmo, ”hyvästä Imperiumista” haaveileva mutta Palpatinea ja Vaderia syvästi vihaava senaattori Ransolm Casterfo on ensiluokkaisen monitasoinen. Ovelasti Gray saa lukijan ensin leimaamaan Casterfon keskenkasvuiseksi kiihkoilijaksi kuten Leiakin tekee, ennen kuin paljastaa, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia.

The Force Awakensin prequelina Bloodline onnistuu paitsi juonikuvioiden tasolla, myös ja erityisesti galaksin Imperiumi-suhteen kuvaajana. Bloodlinen aikana Imperiumista alkaa olla niin kauan, että vallassa on seuraava sukupolvi, mutta sodan kokeneetkin ovat yhä niin läsnä, että täysi läpivalaisu historiaan on yhä vaarallisen tekemättä. Imperiumin kansalaisten ruohonjuuritasoa upeasti Lost Starsissa kuvannut Gray onnistuu näiden mielipidevirtojen esittelyssä upeasti nytkin, ja siten kaukainen galaksi tuntuu taas piirun verran realistisemmalta.

Mutta sittenkin minusta tuntuu, että siinä missä Lost Stars oli minustakin mestarillinen, Bloodline tuntuu kiireessä kirjoitetulta. Se yksinkertaistaa Uuden Tasavallan senaatin kahdeksi keskenään riiteleväksi puoluelaumaksi, jotka eivät saa mitään aikaiseksi lähinnä siksi, etteivät saa. Aivan perimmäiset syyt senaatin saamattomuuteen jäävät lopulta aukeamatta samaan tapaan kuin arvoitukseksi jää, minkä senaattori kotiplaneetaton Leia itse asiassa on – aivan kuin kirjailijalla ei sittenkään olisi vastausta ensimmäiseenkään kysymykseen.

Kirjaa on myös paikoin kiusallisen helppo tulkita vertauskuvaksi Yhdysvaltain todellisesta kahtiajakautuneesta poliittisesta umpisolmusta. Bloodline paljastaa, että Star Warsin galaksi on jakautunut parissakymmenessä Jedin paluun jälkeisessä vuodessa ”populistisiin” ja ”centristisiin” planeettoihin. Populistit, joihin Leia kuuluu, haluavat mahdollisimman heikon keskusjohdon, jotta siitä ei enää koskaan voisi nousta Imperiumin kaltaista diktatuuria. Centristit taas uskovat voimaan ja vahvuuteen. Onneksi Grayn ei sentään voi katsoa väittävän Leiaa ja muita ”hyviksiä” republikaaneiksi tai Yhdysvaltain demokraatteja Imperiumin perään haikaileviksi centristeiksi, sillä aivan sellaisenaan asetelma ei meidän galaksiimme käänny: centristit muun muassa kannattavat kuolemantuomiota.

Lisäksi…tämä menee henkimaailman ja ehdottomasti makuasioiden puolelle, mutta en voi olla lisäämättä: En ole aivan varma, tunnistanko romaanista prinsessa Leiaa. Älkää käsittäkö väärin: Grayn Leia tuntuu aidolta ihmiseltä, sympaattiselta ja sympatian arvoiselta, mutta kuulostaako hänen äänensä siltä, jollaisena minä näen Leia Organan? Jostain syystä ei aivan, vaikken osaa edes osoittaa, miksi. Leian suhde Vaderiin, isäkseen paljastuneeseen kiduttajaansa, tuntuu minusta oikealta, mutta ikuisen taistelijan pettynyt suhde politiikkaan ei yhtä lailla. Tarinassa vain vieraileva Han Solo kyllä tuntuu omalta itseltään, ja Leia-Han –kohtaukset kuuluvat kirjan aidoimpiin. Tätä kirjoittaessani huomaan jo epäileväni tuntemuksiani, mutta lukiessani minun oli vaikea kuulla kirjan Leiana elokuvien Leiaa.

Kannattaako Bloodline lukea? Kyllä. Onko se uuden kaanonin paras Star Wars –romaani? Ei, koska se on vasta toiseksi paras Claudia Grayn Star Wars –romaani. Onko se erinomainen poliittinen trilleri muussa kuin Star Wars –mielessä? Ei, sillä sen varsinainen juoni on melko arvattava.

Kuvan jälkeen spoilaava osuus, eli mitä Bloodlinessa tapahtuu sellaista, mikä tekee siitä tähän mennessä keskeisimmän The Force Awakensin ja koko uuden trilogian prequelin.

Oikeastaan sen jo sanoin: Bloodline selittää The Force Awakensin aikaisen galaksin tilaa ja Leian henkilökohtaista asemaa siinä enemmän kuin mikään tähän mennessä, tuo elokuva ehdottomasti mukaan lukien.

Bloodline paljastaa, että vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia galaksi ei ollut vielä kuullutkaan The First Orderista. Imperiumi oli voitettu, ja Leiankin silmissä suurin uhka oli Tasavallan itsensä hajoaminen kahtia, mahdollisesti sotaisasti.

Kirjan lopussa jää vielä arvoitukseksi, josko näin itse asiassa kävikin. Bloodlinessa selviteltävä salaliitto nimittäin on, että eräät centristiset maailmat tukevat salaa Imperiumin jäänteistä kerättyjä sotilaallisia joukkoja, suunnitelmissaan Ensimmäisen Ritarikunnan tuleva esiinmarssi. Bloodlinen jälkeenkään emme tiedä, kuinka Chuck Wendigin Aftermath-romaanin salaperäisen amiraalin johtamien viimeisten keisarillisten ajasta päästiin tähän, ja missä esimerkiksi Snoke on tässä vaiheessa (häntä ei mainita Bloodlinessa, vaikka The Force Awakensin romanisaation mukaan Leia ja Snoke tuntevat toisensa). Kannattaa kuitenkin huomata ajankohta: kun esimerkiksi Finn ja monet muut First Orderin sotilaat on kaapattu vanhemmiltaan jo lapsina, on tämä suunnitelma ollut tekeillä jo pitkään ennen Bloodlinen aikaa ja paljastumistaan, eikä sen paljastumisesta ole toisaalta The Force Awakensin aikana vielä kovin kauaa. Ehkäpä Snoke onkin tässä vaiheessa yksi Uuden Tasavallan huomaamattomista senaattoreista, Palpatinen tapaan? (Vaan eikö se olisi tylsää?)

Ajankohtansa kautta Bloodline tulee paljastaneeksi muutakin kiinnostavaa. Tässä hetkessä, siis vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, Ben Solo ei ole vielä kääntynyt opettajaansa Luke Skywalkeria vastaan ja ottanut nimeä Kylo Ren (eikä Luke Skywalker ole siis vielä kadonnut). Tai – jos näin on tapahtunut, se on tapahtunut juuri äsken, sillä Ben ja Luke ovat koko romaanin ajan jossain kaukana, tavoittamattomissa. Todennäköisesti tämä synkkä päivä, johon epäilemättä palataan vielä Tarinaryhmän luotsaamissa Star Wars –tarinoissa ellei suorastaan elokuvissa, ajoittuukin juuri näille main, sillä tiedämme The Force Awakensin romanisaatiosta Hanin ja Leian menettäneen poikansa jo ennen tämän aikuistumista.

Todennäköisimmältä kuitenkin tuntuu, että noihin tapahtumiin johtaa suoraan Bloodlinen toinen iso käänne. Romaanin edetessä galaksille paljastuu Leian skandalöösi perhetausta: kyllä, jedi-Luke tiedettiin hänen veljekseen, mutta sikäläisessä Wikipediassa Anakin Skywalkerin artikkeli ei jatkunut ”Katso: Darth Vader”. Toisin kuin vanhassa expanded universessa, jonka perusteoksessa Thrawn-trilogiassakin noghrit kunnioittivat Leiaa ”Lady Vaderina”, tässä kaanonissa Luke ja Leia katsoivat parhaaksi pitää isänsä myöhemmän aliaksen omana tietonaan – jopa niin tarkasti, että he eivät kertoneet edes lapsenlapsi Benille. Kuinka suurta osaa tämä salailu näyttelikään Kylo Renin pettymyksessä vanhempiinsa, jää nähtäväksi.

Sisällissodan sankarin paljastuminen vihatun Vaderin tyttäreksi on siis uuden kaanonin selitys sille, miksi Leia on Tasavallan paaria-luokassa ja miksi hän johtaa vastarintaliikettään salassa sen sijaan, että olisi puhunut sen osaksi Uuden Tasavallan virallista ulkopolitiikkaa. Tämä selitys on minun puolestani aivan uskottava – jos kohta luonteeltaan niin monimutkainen, että sen avaaminen pelkät elokuvat katsovalle yleisölle on vaikeaa. Rian Johnsonin osallistuminen romaanin ideoimiseen lupaa joka tapauksessa, että galaktinen politiikka on jossain määrin osa Episodi VIII:aa.

Tämäkin on sanottava ääneen: Ajankohtansa vuoksi Bloodline tulee myös – sori vaan – nollanneeksi aika monta Rey-teoriaa. Bloodlinen aikaan Rey on kaiken tietämämme mukaan ollut jo monta vuotta yksin Jakkulla. Leian ja Hanin tyttäreksi Reytä tuskin enää moni veikkasikaan, mutta näin vaihtoehdoista näyttää pyyhkiytyvän Lukekin. Vaikka…saapa nähdä.

Vielä yksi sivuseikka ansaitsee maininnan, ja sekin menee luokkaan ”kutkuttavan salaperäistä”. Romaani nimittäin vihjaa moneen kertaan Mon Mothman olevan ”poissa” ja ilmeisesti sairas, mutta tekee selväksi, että tämä ei ole kuollut. Äkkiä laskien Kapinaliiton vanhan johtajan ja Uuden Tasavallan ensimmäisen kanslerin täytyy olla tässä vaiheessa vähintään 80-vuotias, mutta pidän vähintään mielenkiintoisena, että romaani vihjailee hänen politiikkaan paluunsa epävarmuudesta. Oma salaliittopääni on taipuvainen tulkitsemaan tämän kääntäen: romaani tulee vihjanneeksi, että saatamme hyvinkin vielä tavata Rogue Onessakin esiintyvän Mon Mothman Episodi VIII:ssa tai IX:ssä, joka tapauksessa vähintään oheisteosten puolella. Jos The Force Awakensissa todella tuhottiin koko Uuden Tasavallan hallinto, eikö vanha sotaratsu saata tuumia: ”Taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan”?

Uuden kaanonin paras Star Wars -oheinen

Posted on 28/04/2016 by Aki Jörgensen

Tämä blogimerkintä menee todellakin sarjaan ”kirjoituksia, jotka olisi pitänyt kirjoittaa jo ajat sitten”. Tarkkaan ottaen vähän ennen The Force Awakensin ensi-iltaa. Mutta kirjoittamatta jäi, ja niin vain sen tekee nyt ajankohtaiseksi se, että Claudia Grayn odotettu toinen Star Wars -romaani Bloodline julkaistaan jo ensi viikolla.

Ja sehän on odotettu siksi, että Grayn ensimmäinen Star Wars -romaani oli viime syyskuussa julkaistu Lost Stars. Young adult -muotitermin alla julkaistu romaani tuli ja yllätti kaikki, mukaanlukien minut. On nimittäin päivänselvää, että Lost Stars on parasta uuden kaanonin aikaista Star Wars -oheisluettavaa tai -katsottavaa. Sen lisäksi se saattaa hyvin olla jopa kaikkien aikojen paras lukemani Star Wars -romaani.

Lost Stars kertoo, kuten young adult -romaani ilmeisesti käytännössä tarkoittaa, kahdesta nuoresta ystävästä-jotka-voisivat-olla-rakastavaisia, jotka päätyvät suuressa sodassa vastakkaisille puolille. Kaikki tietävät, että tätä peruskaavaa käyttäen voi saada aikaiseksi sekä aivan suurimpia tarinoita Romeosta ja Juliasta uuteen Battlestar Galacticaan että kammottavia kauhuja ihmiskunnan riesaksi (Twilight, katson sinua). Lost Stars, kuten varmaankin tuli jo selväksi, lukeutuu ehdottomasti onnistumisiin.

Vanhan expanded universen, Legends-tarinoiden, lukijat saattavat muistaa Rogue Squadron -sarjakuvien tarinan The Making of Baron Fel, joka ainakin omassa mielessäni kuuluu tuon kaanonin huippuhetkiin. Sen alussa kapinallisten vangiksi joutunut Imperiumin lentäjä-ässä Soontir Fel aloittaa tarinansa kertomalla olleensa vain maalaispoika joka halusi lentää, ja että ”toisissa olosuhteissa” hänestä olisi voinut tulla Kapinaliiton Luke Skywalker – ja Luke Skywalkerista Imperiumin Soontir Fel.

Minä luen Lost Starsin sukulaiseksi tälle tarinalle – paitsi että se on paljon, paljon syvempi ja älykkäämpi. Claudia Grayn päähenkilöt Thane Kyrell ja Ciena Ree kasvavat Imperiumin vakauttamalla planeetalla. Thane tulee planeetan aristokratiaan kuuluvasta perheestä, Ciena köyhistä ja luonnonuskoisista oloista. Molemmat haluavat avaruuslentäjiksi, ja tie siihen on tietenkin Imperiumin akatemia. Vaiherikkaalla tiellään nämä kaksi valmistuvat akatemiasta juuri parahiksi samoihin aikoihin, kun jossain toisaalla eräs prinsessa uskoo erään superaseen suunnitelmat kahden droidin haltuun. Lost Starsin edetessä Thane ja Ciena päätyvät eri puolille galaktista konfliktia, joka etenee kaiken aikaa taustalla myös meille tuttua latuaan.

Gray onnistuu kirjassa taitavasti sekä tuon konfliktin että päähenkilöidensä kuvaajana. Ensinnäkin Thane Kyrell ja Ciena Ree tuntuvat aidoilta ihmisiltä, ja heistä välittää lukiessaan enemmän kuin Star Wars -kirjoissa (sori vaan) yleensä. Nämä kaksi tuntuvat kuuluvan yhteen, vaikka samaan aikaan heidän liittonsa tuntuu lukijastakin mahdotttomalta. Näin, koska – ja nyt pääsemme Grayn varsinaiseen neronleimaukseen – hahmojen ytimeen on kirjoitettu erinomaisen kiinnostava ajatusleikki. Kaksikosta kapinalliseksi päätyy nimittäin rikkaan perheen kyyninen poika Thane Kyrell, joka ei usko auktoriteetteihin eikä varsinkaan idealistiseen pasifismiin. Imperiumin uskollisena sotilaana taas pysyy Ciena Ree, joka nimenomaan on idealisti ja kunniansa vanki, joka tahtoo rauhaa.

Claudia Gray siis kääntää luonteiden ennakko-oletukset ympäri – ehkä monen mielestä sukupuoltenkin, sillä Grayn alkuperäinen tehtäväkäsky oli kertoa päinvastoin idealistisen tytön liittymisestä kapinaliittoon ja kyynisen pojan liittymisestä Imperiumiin. Mutta juuri kiepauttamalla luonteet toisin hän onnistuu kertomaan mielestäni kaikkien aikojen kiehtovimman ja uskottavimman todistuksen siitä, miten Imperiumi pitää valtansa. Thanen ja Cienan kautta käsitellään muun muassa Kuolemantähteä vastapuolen näkökulmasta: miten kokonaisia planeettoja tuhoavan aseen voi nähdä rauhaa rakentavana, ennaltaehkäisevänä pelotteena ydinpommin tapaan, ja miten tuon kuun kokoisen tukikohdan imperiaaliuhrit lisäisivätkään järjestyksenpitäjien raivoa kapinallisterroristeja kohtaan. Star Wars tapaa perinteisesti, arkkityyppisen luonteensa mukaisesti, esittää Imperiumin yksiselitteisen ”pahana”, mutta meille kaukaiseen galaksiin korviamme myöten uppoutuneille on tervettä ja kiehtovaa nähdä vastustaja myös inhimillisenä. Jokainen käskyjä seuraava sotilas ei toki ole hän, joka armotta antaisi käskyn tuhota Alderaan (yksi kirjan sivuhenkilöistä on alderaanilainen keisarillinen).

Tämän kaiken lomassa Lost Stars tarjoaa onnistuneesti vastapuolen ja sivullisen näkökulmaa moniin pienempiin yksityiskohtiin: julkkisprinsessa Leia Organa on pari vuotta ennen Yavinin taistelua nuorille kadeteille kenties pieni ihastuksenkin kohde, mustiin pukeutuva Darth Vader Imperiumin rivisotilaille salaperäinen ja pelottava ilmestys ja Kapinaliittoon aikanaan yhtäkkiä ilmestyvä ”kenraali Han Solo” kapinan duunareille kummastus. Luonnollisesti Gray ei vastusta kiusausta ujuttaa hahmojaan myös eräille avainpaikoille: arvatkaapa vain, kuka skannaa senkin Tantive IV:n pakokapselin, jossa ei havaita eläviä olentoja. Kaikki tämä toimii oikein hyvin, koska nämä väläykset ovat kirjan mauste, eivät pääasia.

Monta kertaa lukiessani mietin, oliko tätä ylipäätään järkeä julkaista ”young adult” -bannerin alla. ”Nuortenromaanius” kun tuntuu tässä tapauksessa nurinkurisesti tarkoittaneen paitsi älykkäämpää ja aikuisempaa kerrontaa kuin suurin osa Legends-tarinoista, myös sitä, että tämän kirjan päähenkilöt harrastavat seksiä. Totuuden nimissä nuortenromaanius näkyy tosin paikoin star-crossed lovers -kaavan ulkopuolellakin: akatemiassa kerronta tuo mieleen Harry Potter -kirjojen Tylypahkan ja esimerkiksi Endorissa tapahtumien kuvauksen vähäisyys kiusaa vähemmän kärsimätöntä lukijaa. YA-leimaa ei silti kannata missään nimessä pelätä: ensinnäkin painotuksia voi perustella kirjan tuntuvalla paksuudella, ja kuten sanottua, Thanen ja Cienan sielunmaisemien kuvauksessa romaani menee vähintään ”aikuistenromaanien” syvyyteen.

Ehdoton suosituspeukku siis. Lost Stars onnistuu romanssina, tragediana, seikkailuna ja kiehtovana vaihtoehtoisena katsauksena Star Wars -universumiin, eikä siltä enää kehtaa missään enempää pyytää. Surumielinen loppujakso kuljettaa lukijan Jakkun taisteluun asti, mutta vaikka tämäkin kirja julkaistiin osana Journey to The Force Awakens -ohjelmaa kuten Shattered Empire ja Aftermath, ei tämä mitään erityistä uutta siihen elokuvaan liittyvää informaatiota lukijalle enää antanut. Sen sijaan tarina pysähtyy pisteeseen, jota pidin aivan erityisen rohkeana. Nyt toivon vain, että Claudia Graylla on rohkeutta myös kieltäytyä jatko-osatoiveista…

Ensi viikolla julkaistava Bloodline ei siis, onneksi, ole Lost Stars 2. Sen sijaan se lupaa virallisen sivun vihjausten perusteella olla ”se varsinainen prequel The Force Awakensille”. Kuusi vuotta ennen Episodi VII:ää tapahtuva romaani kertoo Ensimmäisen ritarikunnan kasvavan uhan vaikutuksesta Uuteen tasavaltaan. Romaani keskittyy Leia Organan ympärille (jei!) ja kertoo siis Vastarintaliikkeen synnystä Tasavallan sisällä. Virallisen sivun vihjeen perusteella tarina saattaa myös sisältää sen monien spekuloiman hetken, jossa galaksille viimein paljastuu kloonisotien sankarin Anakin Skywalkerin ja Imperiumin vihatun Darth Vaderin välinen yhteys. Epäilemättä odotettavissa on The Force Awakensin sivuhenkilöiden esiintymisiä ja ainakin jonkinlaisia viittauksia Skywalker-Organa-Solon perhetragediaan. Ja ellei tämä jo muuten kiinnostanut, Episodi VIII:n ohjaajan Rian Johnsonin kerrotaan osallistuneen juonenkehittelyyn.

Bloodline julkaistaan ”aikuistenromaanina” eikä ”nuorten aikuisten romaanina”. Toivottavasti laatu ei silloin putoa…

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Category Archives: universumi