Rogue One -ekstrat: Tutut jutut, mutta kuvassa myös sairaalatossut

Rogue One julkaistiin dvd:llä ja blurayllä Suomessakin maanantaina. Monesta marketista levyä sai jo viikonloppuna, tämä kun ei nykyään taida olla niin tarkkaa. Viime joulun Star Wars -ensi-iltaa voi siis sopivasti kertailla pääsiäispyhinä, vaikkapa Star Wars Celebrationion livestriimin vilkuilun tauolla. (Tapahtuma alkaa huomenna torstaina Suomen aikaa kello 17 ja nettilähetys varmaankin samoihin aikoihin.)

Minä katsoin tietysti ensimmäisenä ekstrat, ja tässä raportti niistä. Lyhyesti: niitä on vähän, ne eivät ole erityisiä, mutta ne ovat viihdyttäviä.

20170411_211441

Tämän blogimerkinnän kuvat ovat köyhän miehen kuvakaappauksia ekstroista eli televisiosta otettuja valokuvia. Tämä on väläys animoiduista storyboardeista.

r1-steelbook

Rogue One -kotijulkaisun toisella levyllä on ekstroja kaikkiaan noin 72 minuuttia. Siis vain reilu tunti. Koko kattaus koostuu niin sanotuista featuretteista: lyhykäisistä katsauksista muun muassa elokuvan ideaan, hahmoihin, tuotantosuunnitteluun sekä Tarkinin ja Leian palauttamiseen valkokankaalle. Pätkät voi toki katsoa ”Play all” -toiminnolla, jolloin kokonaisuus vaikuttaa tiiviiltä making of -dokkarilta. Putkeen katsomisen ulkopuolella on vain 4 minuutin Connections, joka osoittaa elokuvasta cameoita ja kytköksiä episodeihin. Levyllä ei ole yhtäkään todella mieleen painuvaa, ”erityistä” ekstraa. Eikä yhtään poistettua kohtausta, eikä kommenttiraitaa.

Lopputulosta on vaikea kuvailla muuksi kuin pettymykseksi, mutta sinänsä mitenkään yllättävää paketin vaisuus ei enää ole. Emme selvästikään tällä hetkellä elä aikaa, jolloin Disney-Lucasfilmin kaltainen yhtiö kokisi tarvetta tarjoilla faneille sellaisia ruhtinaallisia läpiluotauksia elokuvien tekemiseen, jollaisista muistetaan vaikkapa Tolkien-elokuvasovitusten erikoisjulkaisut – tai miksei myös Star Wars -prequelien dvd:t. Ehkä yllättävää on korkeintaan se, että Rogue One niin räikeästi alittaa jopa The Force Awakensin vastaavan tarjonnan, joka oli noin puolitoista tuntia ekstroja alkuperäisessä julkaisussa sekä kommenttiraita ja 40 lisäminuuttia ekstroja joulun ajan erikoisjulkaisussa. TFA:stahan tarjoiltiin sentään muutamia niitä suuren yleisön(kin) hamuamia poistettuja kohtauksiakin.

20170411_213336

Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa!

Rogue Onen 72 minuutin ekstrat ovat varmasti parasta katsottavaa satunnaiselle fanille. Ne kronikoivat viihdyttävästi tärkeimmät niistä tarinoista, joita elokuvan taustasta on kerrottu kuluneen vuoden sisällä ennen & jälkeen ensi-illan lukemattomissa haastatteluissa ja promomateriaaleissa. Esimerkiksi se, kuinka Rogue One sai alkunsa efektimestari John Knollin ideasta Lucasfilmin sisällä, on todennäköisesti monelle tämän blogin lukijalle jo hyvin tuttu tarina, bluraylla kerrotussa muodossaan aina anekdootteja myöten. 72 minuutissa kierrätetään myös jonkin verran aivan samoja materiaaleja, joita Lucasfilm on jo julkaissut esimerkiksi ensi-illan tienoilla netissä minuutin-parin behind the scenes -featuretteina. Onneksi kyse sentään on parhaista paloista, kuten Diego Lunan rohkaisevat sanat K2-SO:n pahvinaamaria repussaan kantaneelle Alan Tudykille: ”Tiedäthän, että sua ei kunniota tuon kanssa näissä kuvauksissa kukaan.” Ylipäätään Rogue One -näyttelijöiden toveruus kyllä välittyy näistäkin ekstroista, kuten on välittynyt haastatteluistakin.

Kukaan ei varmaan ylläty kun sanon, että Rogue Onen teon kiistellyintä osaa – käsikirjoituksen lukuisia muokkauksia ja kesällä 2016 juonen vielä mullistaneita uudelleenkuvauksia – ei näissä ekstroissa kronikoida. 72 minuuttiin ei myöskään mitenkään mahdu kaikkia elokuvanteon niitäkään osia, mistä vaikenemiseen ei ole mitään syytä: esimerkiksi kuvauspaikoista ei mainita juuri mitään, vaikka Scarifin kuvauspaikkaan Malediiveilla liittyy hauskoja tarinoita muun muassa stormtroopereita esittäneistä paikallissotilaista, joita ei olisi kuulemma voinut vähempää kiinnostaa pukeutua avaruushaarniskoihin, ja vaikka Lontoon Canary Wharfin kuvauspaikkaan liittyi ohjaaja Gareth Edwardsin henkilökohtainen idea kotikaupunkinsa futuristisen lokaation käyttämisestä. Minusta lokaatioiden etsintä ja valinta olisi hyvin ansainnut yhden oman featurettensa – ja samoin vaikkapa kuvaus, puvustus ja musiikki.

20170411_211041

Tätä olisi voinut pannailla kamerassa vähän enemmänkin: John Knollin alkuperäinen tarinaluonnos, josta kasvoi Rogue One.

Kaiken kaikkiaan, tarjolla olevia ekstroja ei siis oikeastaan ole suunnattu kuoron uskovaisimmille – vaikka he/me ne kuitenkin kaikkein varmimmin katsomme!

Tämän sanottuanikin: Tottakai jokainen silmäys Star Wars -elokuvien tekemiseen on itselleni jo sinänsä kallisarvoinen. On esimerkiksi hurja huomata, kuinka paljon ohjaaja Edwards todellakin tarttui ihan itse kameraan, jopa painavaan steadycamiin – harvinaista tämän kokoluokan elokuvassa! Vähintäänkin featurettejen kuvasto on siis koko ajan kiinnostavaa, vaikka haastatteluissa lausuttu tuntuisikin kertaukselta. Ja onhan sielläkin joukossa pieniä helmiä – tässä oma top kolmeni:

  1. Käsikirjoittaja Chris Weitzin mukaan Chirrutin ”The Force of Others” -maininta ei ole vain viittaus George Lucasin 1970-luvun alkuperäiskässäriin, vaan peräti tiivistys koko Rogue Onen ideasta: siitä, että kun yliluonnollista Voimaa ei ole apuna, voima on löydettävä toisista ympärillämme.
  2. Forest Whitaker (Saw Gerrera) ei juuri jutellut vastanäyttelijöidensä kanssa, koska oli kuvauksissa ”suurimman osan aikaan in character”.
  3. Felicity Jones selasi kuvauksissa koko ajan Wookieepediaa ymmärtääkseen maailmaa hahmonsa ympärillä.
20170411_221747

Ingvild Deila cosplayaa Leiaa, ohjaaja Gareth Edwards kuvaa, huomaa sairaalatossut.

Se on kuitenkin vielä kerran sanottava, että ihan hirveän vaikea ei olisi ollut löytää ekstroja, jotka olisivat antaneet enemmän kuin tämänhetkinen tulos. Vai mitä sanotte esimerkiksi näistä:

Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

rogue-jyn

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

jedha-battle

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

krennic-vader

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

jyn-cassian

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

rogue-one-03

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.

Rogue One: Paras vai paskin Star Wars?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa seuraavaksi niin sanottu ”mut oliks se hyvä” -pohdintani. Mutta ei, päädyinkin kirjoittamaan tämän. Kestäkää!

(Kirjoitus sisältää mietoja juonispoilereita Rogue Onesta.)

Fanikunta tuntuu ottaneen Rogue Onen yltiöpäisen positiivisesti vastaan. Maailman ensi-illasta kuuluneet sanat olivat pelkkää kehua, ja ylivoimaisesti positiivinen oli myös suomalainen ensireaktio esimerkiksi Twitterissä ja Facebookin Star Wars -ryhmissä. Kuuluu sellaisia pika-arvioita kuin ”kaikkien unelmien täyttymys” tai ”vähintään toiseksi paras Star Wars”.

Toisella puolella Episodi-lehden, jota ei todellakaan tunneta maan kriittisimpänä viihde-elokuvien kriitikkona, Tuomiolla-podcast tylytti elokuvaa kutsuen sitä jopa ”paskaksi”. Tämän blogin tiimoilta järjestetty chat-huonekin oli eilen kaikkea muuta kuin haltioissaan: tuon keskustelun yhteispäätelmä esimerkiksi oli, että elokuvan hahmot olivat liian ohuita että heistä välittäisi tarpeeksi, kuten minäkin eilisissä ensivaikutelmissani blogiin kirjoitin.

jedha

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi jännä.

Muistanette, että myös The Force Awakens otettiin erittäin innostuneesti vastaan. Nyt, vuosi myöhemmin, moni tuntuu jo korjanneen mielipidettään noin tähden verran alaspäin. Kriitikko Marko Ahonen sanoo monien mietteet Rogue One –arviossaan näin suoraan: viimevuotinen elokuva tuntuu nyt ”fanifiktiolta, episodien 4-6 huippukohtien kierrätykseltä”.

Minulle ehdotettiin jo, ettei ole hyvä verrata viimevuotista, koko saagan uudelleen startannutta ja mittaamattomien paineiden vallassa hiottua episodielokuvaa tähän yksittäisseikkailuun. Ehkä Star Wars -faniuden sisällä ei olekaan: siis siellä sisällä, jossa Star Warsia edustavat elokuvat, Rebels-sarja, kirjat, sarjakuvat, pelit ja kaikki se tuleva, mitä odotamme ja ajattelemme samanaikaisesti aina uusien julkaisujen kuluttamisen ohella. Mutta yleisessä elokuva- ja pop-kulttuurimielessä näiden kahden vertailu on paitsi todellisuutta, myös mielekästä. Väitän, että lähes jokainen katsoja – tiedostaen tai tiedostamatta – luo jonkinlaisen vertailusuhteen näiden kahden elokuvien välille. Todennäköisesti enemmän juuri näiden kahden välille kuin Rogue Onelle suhteessa kaiken arvostelun tuolle puolen kanonisoituihin originaaleihin tai lähes yhtä kanonisoidusti tylytettyihin prequeleihin.

Vaikka Star Wars on muutakin kuin elokuvansa, suuren yleisön silmissä ja pääruoan eli elokuvien kannalta The Force Awakens ja Rogue One ovat nyt yhtä kuin ”uusi Star Wars”. Siinä kaksikossa katsojalla on valittavanaan – vähän kuin lounaspöydässä lihaa tai kalaa – nostalgisesti tutulta tuntuva ja häpeämättömän viihteellinen episodi VII ja rohkeasti omanlaisensa, rankempi yksittäistarina Rogue One.

Tai: episodi IV:n remakelta tuntuva juoniaukkoinen pikajuoksuleffa The Force Awakens ja tylsien hahmojen sekava yhdentekevyys Rogue One.

Toisin sanoen: kumpikaan tästä kaksikosta ei ole täydellinen sen paremmin elokuvana kuin Star Wars -elokuvanakaan. Kumpikaan ei toisaalta ole kummallakaan kriteerillä täysi katastrofikaan. Elokuvien saavutukset ja virheet ovat vieläpä piristävän erilaiset, vaikka molempien merkittävimmät ongelmat voikin halutessaan jäljittää käsikirjoituksiin. Myös molempien suhde originaalitrilogiaan on kahtalainen: kyllä, The Force Awakensin juoni voi tuntua vanhan kierrätykseltä, mutta Rogue Onen koko olemassaolo voi toisaalta tuntua etenkin satunnaisemmasta katsojasta pelkältä tosifanien palvelemiselta.

Kun näin on, yksi katsoja tuumaa teatterista poistuessaan TFA:n olleen parempi ja toinen pitäneensä enemmän Rogue Onesta. Kyse on siitä, mitä ansioita ja virheitä omissa vaakakupeissaan painottaa. Toivottavasti Star Wars -fanikunnan sisään ei nyt rakennu rintamalinjoja siitä, kumpi näistä oikeasti on ”parempi” – tässä väistämättömässä keskustelussa kannattaisi mieluummin ymmärtää, että molemmissa elokuvissa on hyviä ja huonoja puolia. Oikeasti kuvaavaa on, että sekä reaalimaailman että somen kuulostelujeni perusteella kaksi ehdottomasti yleisintä Rogue Onen jälkeistä kommenttia ainakin Suomessa ovat kannanotto tietokonetehostettujen Tarkinin ja Leian onnistuneisuuteen ja 3D-kuvan pimeyden haukkuminen. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että tämä tarkoittaa, että itse elokuvan jättämä fiilis on useimmille niin sanotusti ”ihan hyvä plus”.

saw

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi kökkö.

Mitä siis tulee puheisiin Rogue Onesta parhaana Star Warsina… Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta näin ajattelevia haluaisin muistuttaa paitsi vuodentakaisesta, myös Star Warsin vielä pitemmästä perinteestä yltiöpositiivisiin ensiarvioihin. Kuten taannoin kirjoitin Pimeästä uhasta, jopa se sai aivan aluksi yleisöltä kohtalaisen kiittävän vastaanoton (kaivelin tuota juttua kirjoittaessani vanhoja lehtileikkeitäni, ja näin tosiaan niiden perusteella oli). Kriitikoilta se sai pääasiassa kolmen tähden arviot, joka sekin on hyvin kaukana elokuvan nykyisestä maineesta täytenä epäonnistumisena. Kuutta vuotta myöhemmin monet samat kriitikot arvioivat myös Sithin koston kolmen tähden arvoiseksi ja totesivat sen olevan selvästi prequeleista paras. (Ensi-innostumisen haalistuminen on toki Star Warsia yleisempi ilmiö ja liittyy ainakin ammattimaisen kritiikin osalta harmilliseen tekniseen pakkoon arvioiden kirjoitamisesta kiireellä välittömästi katselemisen jälkeen, mutta vuosien seurannan perusteella olen valmis vakuuttamaan, että juuri tämä elokuvasarja on tälle ilmiölle aivan erityisen altis.)

Lisäksi haluan linkata tähän kirjoituksen, jota pidän edelleen kaikkien aikojen parhaana Star Wars -faniuden kuvauksena: Star Wars fans hate Star Wars. Tämähän on nimenomaan se paradoksaalinen maailman suurin franchise, jossa vielä vuosi sitten oli monien kiihkeimpien faniensakin mielestä vain kaksi hyvää elokuvaa kuudesta.

We hate everything about Star Wars.
But the idea of Star Wars…the idea we love.

Minä en inhoa Rogue Onea, mutta en rakastakaan. Mutta kyllä, voin sanoa rakastavani Rogue Onen ideaa. Se kantaa valmiissa elokuvassakin pitkälle, muttei niin pitkälle kuin olisin toivonut.

Rogue One nähty: Päällimmäiset ensimietteet

Rogue One: toisella puolella ollaan. Tämä merkintä on kirjoitettu ensimmäisen ja toisen katsomiskerran välissä, ja se sisältää isoja spoilereita. Otsikkokin piti kirjoittaa löysästi, koska nyt tuntuu siltä, että tästä on mahdotonta puhua juuri mitään pilaamatta yllätyksiä.

chirrut

Varokaa, kuvan alla kolisevat elokuvan nähneen ajatukset!

Heräsin tänään oudon rauhallisena, enkä edes elokuvateatteriin kävellessäni tuntenut likimainkaan samanlaista jännitystä kuin vuosi sitten (ajatelkaa, siitä on vain vuosi!). Tästä blogistakin on saattanut välittyä, etten ole missään vaiheessa intoillut Rogue Onesta yhtä paljon kuin The Force Awakensista. Ja kun kävelin ulos elokuvateatterista, ajattelin päällimmäisenä: se tuntui tavalliselta elokuvalta.

Selitän. The Force Awakens oli hiottu viimeiseen asti. Sen jokainen kuva, repliikki ja leikkaus tuntuivat olleen viilattu tarkalleen ”oikein” – niin pitkälle, että elokuva soitti paikoin juuri oikeita nuotteja viileän tarkasti kuin rumpukone. En tarkoita pelkästään A New Hopen rakenteen tarkkaa seuraamista ja muuta kritisoituakin fanien odotusten tarkkaa täyttämistä, vaan myös sitä, että elokuvassa ei niin hyvässä kuin pahassakin ollut mitään turhaa. Kunkin hahmoparin välillä (Rey/Finn, Rey/Han…) esimerkiksi vaihdettiin aina vain ne sanat, jotka ovat aivan välttämättömiä juonen kuljetuksen ja juuri näiden hahmojen rakentamisen kannalta.

Rogue One ei ala Star Wars -teemalla eikä alkuskrollilla. Se starttaa flashbackilla aivan kuin mikä tahansa elokuva, ja vieläpä kertoo siinä flashbackissa kutakuinkin sellaisen taustatarinan kuin spoilaantumatonkin katsoja todennäköisesti olettaa. Kun elokuva myöhemmin sisältää vielä yhden suurimmista cinemaattisista inhokeistani – tarpeettoman audiovisuaalisen muistutuksen aiemmin samassa elokuvassa jo nähdystä kohtauksesta – en voi olla ajattelematta, että tällaista on, kun tehdään tavallinen avaruustoimintaseikkailu, mutta sijoitetaan se Star Wars -maailmaan. Rogue Onen jokainen kuva ja hetki eivät tunnu siltä, että leikkaushuoneessa olisi pohdittu tarkkaan, kestääkö tämä juuri tässä sekunnin sadasosamitassaan lukemattomia katselukertoja, ja onko juuri tämä ja tämä kuva varmasti ikonisin vaihtoehto.

Tietenkin tämän kääntöpuoli on, että tavallisuus käy sanana kuvaamaan myös monia Rogue Onen vahvuuksia, ja osa edellä sanotusta on varmasti tarkoituksellista tyylivalintaa. Tämä elokuvahan ei kerro supervoimaisista jedeistä, eikä myöskään ole suuren saagan äärimmäisen tärkeä episodielokuva. Tämä on yksittäinen tarina ihmisistä avaruussodassa, ja vieläpä ihmisistä, jotka eivät ole katsojalle entuudestaan tuttuja. Se on, kuten itse elokuvasta armeliaasti pois jätetty markkinointialaotsikko sanoi: ”A Star Wars Story”.

Rogue Onen sankareihin kuuluvat ohjaaja Gareth Edwards ja pääkuvaaja Greig Fraser, jotka todellakin täyttävät lupauksensa kameran viemisestä käsivaralla eturintamaan, ja myös vastaavasti avaruustaisteluihin. Rogue Onen voi hyvin laskea sotaelokuvaksi siinä mielessä, että siinä todella taistellaan suurta, ylivoimaista vihollisarmeijaa vastaan – siis sen sijaan, että se olisi fantasiasotaan sijoitettu seikkailu, jossa sankarit taistelevat pahiksia vastaan. Rogue Onessa käydään rujoa, rajua sotaa, jonka keskellä ei todellakaan pohdita, koskettaako Voima kaikkia vihollisiakin. Siinä ei juuri edes vitsailla: johnboyegamaista fyysistä komediaa ei juuri ole, ja humoristiset repliikit on varattu vain droidi K-2S0:lle.

rogueonebattle

Rogue Onesta huhuttiin riisutun sotaelokuvaisuutta, mutta itse asiassa siinä käytetään minuuttikaupalla aikaa toimintakohtauksiin, joissa eivät edes taistele elokuvan varsinaiset päähenkilöt.

Tästä päästään toiseen isoon pointtiini, ja senkin esitän vertaillen The Force Awakensiin. Nimittäin: viime vuoden Episodi VII oli elokuva, joka oli hiottu olemaan mahdollisimman pitkälle juuri sellainen jatko-osa, jonka useimmat fanit halusivat. Mutta Rogue One saattaa hyvin olla elokuva, joka paremmin kuin mikään muu episodi (kyllä, myös Imperiumin vastaisku) jatkaa sitä, minkä Uusi toivo aloitti vuonna 1977 ennen kuin sen nimi edes oli Uusi toivo.

En tarkoita elokuvien laatua, siihen voin tulla myöhemmin. Mutta tarkoitan, että tämä on elokuva, joka kertoo kapinallisten epätoivoisesta taistelusta Imperiumin diktatuuria vastaan. Kapinalliset ovat altavastaajia, Imperiumi on galaksin hallitseva voima. Kun tällaiset voimat kohtaavat, ei siinä ole aikaa silitellä teddykarhuja; siinä tulee siinä ruumihia. Imperiumin vastaiskun maine synkkänä Star Warsina on saattanut peittää alleen sen seikan, että nimenomaan Uusi toivo alkaa kohtauksella, jossa Imperiumin sotilaat teloittavat laivallisen kapinallisia, ja juuri siinä elokuvassa paitsi präjäytetään pasifistiplaneetta Alderaan, myös poltetaan surutta Luken vanhemmat. Tällaista vihollista vastaan vapauden puolesta taistelevilla altavastaajilla on ainoastaan toivo epätodennäköisestä oikeuden voitosta, ja originaalileffan myöhempää alaotsikkosanaa toivo toistellaankin myös Rogue Onessa tiheään.

Imperiumin vastaiskun ja kaiken sen jälkeen tulleen myötä on saattanut myös unohtua, että alkuperäinen Star Wars on elokuva tavallisista ihmisistä joutumassa tarttumaan aseisiin hyvyyden puolesta. Okei, yksi näistä ihmisistä on prinsessa ja toinenkin myyttisen soturin orpopoika, mutta tarkoitan, että tässä vaiheessa Luke ja Leia eivät vielä olleet Vaderin jälkeläisiä; sukuyhteytensä myötä suureen rooliin ennalta valittuja. Luke oli talonpoika, Han Solo seikkailija, Leia pippurinen neito pulassa. Etenkin kaksi ensimmäistä sotkeutuvat itseään suurempaan sotkuun ensimmäisen elokuvan kerronnan perusteella lähes sattumalta. Tämä viesti – että kuka tahansa voi löytää sisältään Voiman, joka auttaa saavuttamaan suuria ja voittamaan pahuuden – oli todella merkityksellinen Star Warsin ihan ensimmäisessä menestysaallossa suuren yleisön sydämiin ja länsimaiden lasten leikkeihin. Viestiä vielä alleviivattiin romanisaation alussa, jossa Leia Organan sitaattina sanotaan: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Luonnollisesti heistä tuli sankareita.”

Selvää on jo ensimmäisen katselukerran perusteella, että alkuperäinen Star Wars onnistuu tässä kauniistikin sanoen paremmin kuin Rogue One. Toimiakseen tällaisen elokuvan tulisi saada meidät välittämään syvällisesti sankareistaan. Tämän iltapäivän puintikeskustelussa yleinen mielipide tuntui olevan, että erityisesti Rogue Onen loppu vaatisi toimiakseen, että hahmoista välittäisi enemmän kuin nyt käy. Aivan Rogue Onen viimeisillä minuuteilla olin kyllä hyvin tunteellisessa tilassa, mutta en minä siinä Jyn Ersoa, Cassian Andoria, Chirrut Imweä, Baze Malbusia tai edes K-2SO:ta surrut. Kapinaliiton ainoan toivon täpärä pelastuminen se oli, joka minuun vetosi.

Jos äitiyisin yhden katsomiskerran jälkeen oikein ilkeäksi, saattaisinkin todeta vielä yhden vertailun viime vuoteen: siinä missä The Force Awakens saa juonellista ja rakenteellista tuttuuttaan paljon anteeksi erinomaisten ja uudenlaisten hahmojensa ansiosta, Rogue One ottaa kyllä muodossaan kiitettävän pesäeron episodielokuviin, mutta epäonnistuu hahmojen tärkeällä saralla. Mutta jos nyt en kuitenkaan yhden katsomiskerran perusteella vielä näin ilkeile (see what I did there?), sanon neutraalimmin, että hahmot ovat pettymys, trailereiden perusteella suuria odottamaani Jyn Ersoa myöten.

rogue-one-14

Kunhan ehdin, täytyy katsoa trailerit ja tv-spotit uusiksi: niissä oli paljon kuvia ja ottoja, jotka eivät ole lopullisessa elokuvassa, ja sellainen on aina kiinnostavaa.

Ja tästä pääsen tässä ensifiilistykityksessäni stubbilaisittain kolmanteen isoon pointtiin. Rogue Onen piti olla elokuva, joka ei olisi suunnattu vain saagan ulkoa osaaville. Olihan se yksittäinen tarina uusista hahmoista, eikä sen tapahtumien ymmärtämiseen pitänyt tarvita olla nähnyt yhtään aiempaa Star Warsia. Ei varmasti ollut sattumaa, että keskeisiin rooleihin oli palkattu kaksi kiinalaista näyttelijää: Kiina on kovaa vauhtia kasvamassa yhdeksi maailman merkittävimmäksi elokuvamarkkinaksi, eikä Star Wars ole niillä markkinoilla vuosikymmeniä tunnettu nimike.

Tämän iltapäivän keskustelujen ja pikapikaisen nettireaktioiden silmäilyn perusteella minusta vaikuttaa, että menemättä edes elokuvan laatuun, tässä Lucasfilm on epäonnistunut. Rogue One tuskin miellyttää satunnaista katsojaa yhtä paljon kuin The Force Awakens. Pikemminkin siitä nauttii parhaiten se fani, joka osaa bongata elokuvasta Obi-Wanin Tatooinen kapakassa murjomat korstot, Rebels-hahmo Hera Syndullan nimen ja ihastuttavan viittauksen George Lucasin varhaiseen käsikirjoitusversioon, jossa galaksia sitovaan energiakenttään viitattiin termillä ”The Force Of Others”.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiselta Rogue One alkaa omassa päässä parin katsomiskerran, päivän ja kuukauden jälkeen tuntua. Samoin kuin se, miten elokuva noin yleisesti otetaan vastaan: ensireaktiot esimerkiksi maailman ensi-illastahan olivat suorastaan ylistäviä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että suuremman yleisön ja kriitikkojen kanta eivät sitä voi olla.

Se selviää kuitenkin vain ajan kanssa. Siispä seuraavaan esitykseen kahden tunnin päästä. Aamulla olin ihan in cognito, mutta nyt pitää kuulemma vetäistä Celebrationin kostyymit niskaan.

Marvelin Star Wars -sarjakuvat ovat nyt aivan kuin kaikki muutkin

Helsingin Hoth-Conissa käsitellään tänä viikonloppuna myös Marvelin Star Wars -sarjakuvia, ja siitä jo etukäteen innoittuneena sain viimein kirjoitettua tämän pitkään muhineen tekstin.

Ensimmäisten puolen vuoden jälkeen nimittäin kirjoitin tässä blogissa Marvelin aloittaneen uuden Star Wars -sarjakuvien linjastonsa mallikkaasti. Itse asiassa muistin olleeni enemmän haltioissani kuin tuon tekstini nyt luettuani olen ilmeisesti ollutkaan. Kritisoin nimittäin jo tuolloin Marvelin valintoja Dark Horsen avaamien polkujen kertaamiseksi, vaikka olinkin lukenut innoissani jokaisen julkaistun uuden kaanonin Star Wars -lehden. Marvelhan aloitti linjastonsa keskittymällä pelkästään episodien IV ja V väliin, jossa Dark Horse oli juuri viettänyt pari viimeistä vuottaan (ja jossa, tietenkin, tapahtuivat Marvelin omat 1970-luvun SW-sarjikset).

Nyt, kun Marvelin uusi Star Wars on ollut kanssamme jo melkein kaksi vuotta ja sen ensimmäisen vaiheen voi katsoa päättyneen Darth Vader -sarjakuvalehden viimeisen numeron myötä, myös suhteeni uuden kaanonin aikaiseen sarjakuvakerrontaan vaikuttaa normalisoituneen. Tähän mennessä Marvel on nimittäin jo ehtinyt julkaista kokonaisia minisarjoja, jotka eivät enää kiinnosta minua lainkaan. Tämän katson siis nimenomaan paluuksi normaaliin siinä mielessä, että niin totisesti oli Dark Horsenkin aikaan. Silti luen edelleen useimpia Marvelin ilmestyvistä Star Wars -nimikkeistä ilolla. Ja koska nykyisessä maailmassa digitaalisia sarjakuvalehtiä on helppo ostaa tablettiin niiden amerikkalaiseen ilmestymistahtiin, niin myös koko ajan teen.

journalistit

Poe Dameron -lehti lähettää terveisiä ammattikunnalleni.

Koska Marvelin kauden nimikelista mahtuu vielä juuri nyt helposti blogipostaukseen, kirjaan sen tähän omaksi selkeytyksekseni ja toivottavasti muidenkin mielenkiinnoksi:

  • Star Wars: tähän mennessä 25 numeroa tai 4 albumia, jatkuu. Lippulaivasarja. Sijoittuu episodien IV ja V väliin. Pääosissa Luke, Leia ja Han, ajoittaisia irtotarinoita mm. Obi-Wanista.
  • Darth Vader: 25 numeroa tai 4 albumia. Sijoittui episodien IV ja V väliin ja päällekkäin SW-sarjakuvan tähänastisten numeroiden kanssa.
  • Princess Leia: 5 numeron minisarja tai 1 albumi. Tapahtui heti episodi IV:n jälkeen.
  • Lando: minisarja/albumi. Tapahtui selvästi ennen episodi V:tä, ehkä jo ennen IV:ää.
  • Chewbacca: minisarja/albumi. Tapahtui heti episodi IV:n jälkeen.
  • Han Solo: minisarja/albumi. Tapahtui jälleen episodien IV ja V välissä. Päättyi juuri.
  • Obi-Wan & Anakin: minisarja/albumi. Tapahtui kolme vuotta episodi I:n jälkeen.
  • Kanan: 12 numeroa tai 2 albumia. Rebelsin sarjakuva-spinoff-prequel. Sijoittui kloonisotiin ja niiden jälkeiseen aikaan.
  • Shattered Empire: 4 numeron minisarja tai 1 albumi. Tapahtui Episodi VI:n jälkeen.
  • The Force Awakens -sarjakuva-adaptaatio. 5 numeroa/albumi.
  • Poe Dameron: tähän mennessä 10 numeroa, jatkuu. Tapahtuu ennen The Force Awakensia.
  • Doctor Aphra: joulukuussa alkava sarja. Ei minisarja, vaan ns. on-going lehti Darth Vaderin tapaan ja tavallaan myös sen jatkeeksi.
  • Darth Maul: helmikuussa 2017 alkava minisarja. Tapahtuu ennen Episodi I:tä.

Toisin sanoen: Marvel on kahden vuoden ajan ammentanut ennen kaikkea klassisimmasta mahdollisesta aikakaudesta, vuosista episodien IV ja V välissä, jolloin Luke, Leia ja Han voivat seikkailla yhdessä Kapinaliiton riveissä, ja jolloin Darth Vader ei vielä ole tavannut poikaansa kasvotusten. Useimmat originaalitrilogian päähenkilöt ovat saaneet oman tuolle aikakaudelle sijoitetun nimikkotarinansa – selkeimpänä puutteena toistaiseksi Luke.

sanasolo

Marvelin SW-sarjakuvien tähänastinen ”kohuhetki”. (Ei, Sana Solo ei oikeasti ollut Han Solon vaimo…ihan sanan varsinaisessa merkityksessä.)

Saattaa olla, että tämä tie alkaa vähitellen olla kuljettu. Oikeastaan toivonkin sitä. Lippulaivalehti Star Wars tuskin saavuttaa Imperiumin vastaiskua ihan vielä, mutta sen kanssa rinnakkain kulkeneen Darth Vader -lehden lopettaminen tuntuu askeleelta ainakin tapahtuma-ajallisesti monipuolisempaan SW-kerrontaan. Sellaiseksi voi myös laskea uutisoidut seuraavat siirrot: Darth Maul -minisarjahan on prequel-sidonnainen, ja Doctor Aphra -lehti taas Marvelin kauden ensimmäinen askel tarinankerrontaan ihan uusien hahmojen ympärillä, vaikka se perustuukin Darth Vader -sarjakuvassa esiteltyihin hahmoihin ja on kirjoittaja Kieron Gilleniä myöten sen spinoff. Toinen meneillään oleva on-going lehti, Poe Dameron, taas seikkailee mukavasti uuden trilogian asetelmissa, vaikkakin sentään turvallisesti ajassa ennen The Force Awakensin käänteitä.

Pieni muistelu menneestä. Kun Dark Horse -kustantamo sai Star Wars -sarjakuvalisenssin 1990-luvun alussa, se keskittyi pitkään nimenomaan kaukaisen galaksin uusiin kolkkiin tai päätarinan sivuhahmoihin. Näitä edustivat Boba Fettin, Mara Jaden ja Rogue Squadron -pilottien lisäksi esimerkiksi keisarillisista henkivartijoista kertonut Crimson Empire ja muinaisten jedien saaga Tales of the Jedi. Lukuunottamatta Dark Horsen starttia Dark Empirea ja Thrawn-trilogian sarjissovituksia DH ei itse asiassa juuri koskenut originaalitrilogian hahmoihin koko 1990-luvun aikana.

Toinen keskeinen ero Dark Horsen ja Marvelin kausien välillä on, että DH vältteli pitkään jatkuvien SW-lehtien perustamista, keskittyen kestoltaan rajoitettuihin minisarjoihin. Sellaisina julkaistiin jopa Tales of the Jedia, jonka tarinat kyllä muodostivat jatkuvan pitemmän tarinan. Aidosti jatkuvajuonisten on-going -lehtien aika koitti Dark Horsen käsissä vasta Kloonien hyökkäyksen jälkeen. Nämä erot eivät todellakaan tarkoita, että DH:n ysärituotanto olisi ollut täyttä timanttia, saati että se olisi täysin kestänyt aikaa, mutta sitä, että Star Wars -galaksia luodattiin tuolloisissa sarjakuvissa varsin kunnianhimoisesti.

On koomista – vaikka toisaalta ajallemme surullisen kuvaavaa – että Marvelin tarinoiden aihevalinnat voi nähdä lähes naurettavan laskelmoivina, vaikka Star Wars on vuonna 2016 ehdottomasti paljon suositumpi kuin 1990-luvun alussa. Laskelmointi ulottuu jossain määrin myös lehtien juoniratkaisuihin: esimerkiksi Tatooinella ja Naboolla on käyty jo monta kertaa. Onneksi Marvelin tarinankerronta ei kuitenkaan käytännön toiminnan tasolla ole lentänyt yhtä matalalla.

screenshot_2016-11-25-01-32-59-1

Darth Vader -lehden huikein hetki. Oikealla ”Imperiumin Sherlock Holmes”.

Ei, päinvastoin erityisesti päälehti Star Wars edustaa todella ketterää SW-sarjakuvaa. Tarinoista pidin esimerkiksi vankilaepisodista, mutta ennen kaikkea pidän siitä, että Jason Aaronin kirjoittamina Luke, Leia ja Han tuntuvat aivan itseltään. Esimerkiksi parhaillaan meneillään olevassa Tähtituhooja-tarinassa he sanailevat koko ajan aivan Imperiumin vastaiskun dialogin hengessä.

Darth Vader -lehti, josta erityisesti jenkkiyleisö tuntui pitävän vielä enemmän, oli sekin paikoin todella hyvä – mutta paikoin toisaalta aivan kauhea. Kenraali Grievousin tavoin puolidroidiksi käsitelty mon calamari on syöpynyt verkkokalvoilleni todellisena haastajana vanhan expanded universen karmeimmille kökköyksille. Darth Vaderin kerronnallisia perusongelmia – hahmo on aina kaikkia muita vastaan ylivoimainen, eikä hänen päänsä sisään oikeastaan voi katsoa – kirjoittaja Kieron Gillen ei myöskään voinut peitota, ja osa hänen ratkaisuaan oli Vaderin ympäröiminen erilaisilla ”koomisilla pahiksilla”. En ollenkaan pitänyt sarjakuvan ”pahasta Artoosta ja Threepiosta”, murhanhimoisesta droididuosta – tohtori Aphrasta ilman muuta enemmän. Käytännössä parhaat osat Darth Vaderia olisivat voineet mainiosti ilmestyä myös Star Wars -nimisen lehden vuorottelevina tarinoina – sarjan isoin juoni ei jää historiaan.

Minisarjoista paras, ja samalla Marvelin kaksivuotiskauden tähänastinen huippuhetki, on Lando. Selvästi aikuislukijoille kirjoitettu ja kuvitettu tarina, jossa Lando, Lobot ja uudet kumppanit sieppaavat tietämättään itsensä keisari Palpatinen avaruusaluksen, on tyyliltään jännäri, väreiltään ja tapahtumiltan synkkä, onnistuu hahmonimitarinoista parhaiten vastaamaan kysymykseen ”what makes him tick”, ja siinä on peräti traagisia käänteitä. Bravo, kirjoittaja Charles Soule ja kuvittaja Alex Maleev!

Screenshot_2016-11-25-01-49-07-1.png

Lando ja Lobot, veljet. Kuten hieno sarjakuva todellakin todistaa.

Pidin myös Leian ja Hanin tarinoista, edellisestä erityisesti piristävän taiteensa vuoksi. Chewbaccan seikkailua en sen sijaan jaksanut loppuun, ja Obi-Wan & Anakin jäi kokeilematta kokonaan. Episodi VII:n prequelina virheellisesti odotetun Shattered Empiren pettymyksestä kirjoitin aikanaan erikseen. Rebels-kytky Kanan ajoi oikein hyvin asiansa, vaikkei lopulta minua niin paljon kiinnostanutkaan. The Force Awakensin sarjisversiosta ei toisaalta jäänyt kotiväelle yhtään mitään kerrottavaa. Poe Dameronin osalta annan juryn olla vielä kopissaan: ainakin toistaiseksi ilonkiljahduksiin on ollut syytä lähinnä uuden trilogian aikaisen sarjakuvan olemassaolossa, mutta ainekset kasvuun ovat olemassa.

Mitä seuraavaksi? Toivottavasti tosiaan jotain uutta. En taida viitsiä kuitenkaan olla niin toiveikas, ettäkö luulisin, että päähahmojen sooloseikkailut olisivat nyt tässä, vaikka tarinat onkin nimetty ytimekkäästi hahmojen nimillä eikä seikkailuina. (Mitenkähän vaikkapa väistämätön seuraava Han Solo -minisarja muuten mahdetaankaan näissä oloissa nimetä? Han Solo 2? Mietittiinköhän tämä loppuun asti?).

Seuraavaksi vuorossa oleva Darth Maul ainakin kuuluu niihin hahmoihin, joiden soolotarina ei minua kiinnosta. Tässä Marvel vaikuttaa todellakin vain laskevan hahmon suosion varaan: Maulin nuoruustarinoita on nähty ennenkin, ja on vaikea kuvitella, että tällä versiolla olisi suurta uutta annettavaa, vaikka myöhempi Maul samaan aikaan onkin hyvin kiinnostava osa Star Wars -animaatiosarjoja. Saavat kehua kovasti, että ostaisin.

Doctor Aphra -sarjiskin epäilyttää, vaikka tosiaan toivonkin Marvelin vähitellen uskaltautuvan kertomaan tarinoita uusista hahmoista SW-galaksissa. Aika näyttää, mahtaako Aphrasta olla uuden kaanonin Mara Jadeksi. Darth Vader -lehden suosituksi osoittautunut sivuhahmo on eräänlainen ilkikurinen avaruuden seikkaileva arkeologi, ja kieltämättä hän olikin Vaderin tarinan sivujuonteena lehden parasta antia. Omaan makuuni hahmo tosin muistuttaa melkein kopiolta maistuen Doctor Whon River Songia. Mutta pysyykö tohtori ylipäätään kiinnostavana ilman alaissuhdetta galaksin pahimmista pahimpaan? Voiko tällainen hahmo kantaa kovin pitkään omaa lehteään? Miksei Doctor Aphra ole suosiolla minisarja?

aphra-and-vader-800x445

Nuori tohtori Aphra yllätti ja pisti lopulta kampoihin jopa Vaderille, mutta onko hän kiinnostava ilman Vaderia?

Lontoon Celebrationin paneelissaan Marvelin väki sanoi keskittyneensä tarkoituksella yhteen aikakauteen, ”jotta tarinat voivat ristetä toisiaan”. Väittivät myös, ettei episodien V ja VI välissä olisikaan kovin paljon tarinaa kerrottavaksi. Tästä taidan olla eri mieltä, mutta ennen kaikkea minulla onkin toisenlainen ehdotus:

Hyppäisivät suoraan syvään päähän: Jedin paluun ja The Force Awakensin väliin. Jättäisivät Star Wars -lehden etenemään klassisessa ajassa, mutta perustaisivat toisen lehden – vaikkapa Star Wars: The New Republic – kertomaan tuosta tuskaisasta rauhan rakentamisen ajasta Imperiumin hiipuessa. Tarina voisi alkaa joko heti Shattered Empiren jälkeen tai Jakkun taistelusta, johon sijoittunee Chuck Wendigin tähän liittyen nimetty, ensi vuonna julkaistava Aftermath-romaanitrilogian päätös Empire’s End. Käyttäisivät mukana säästeliäästi originaalitrioa, mutta keksisivät uusia, kiinnostavia hahmoja kartoittamaan tätä tuntematonta aikakautta galaksissa. Ottaisivat mukaan kirjoittajatiimiin sen Wendigin, joka Aftermath-kirjojen mestarillisissa välinäytöksissä raapaisee galaksin eri kolkkia. Poimisivat alkajaisiksi parikin juonilankaa noista välinäytöksistä.

Ja jos taas Marvel haluaa jatkaa hahmonimisten minisarjojen linjalla, niin tässä muutama ehdotus toisen Han Solo -tarinan vaihtoehdoiksi: Wedge Antilles, (nuori) PalpatineThrawn, Amidala (ennen Episodi I:tä), Piett, Kreivi Dooku, Lor San Tekka.

Ja, no joo, myönnetään: se Luke.

The Force Awakensin kommenttiraita: Mysteerilaatikko aukeaa

Ennustin pari viikkoa sitten The Force Awakensin 3D-blurayn markkinoinnin osoittavan, että kommenttiraita on palaamassa kotijulkaisujen kruununjalokiveksi. Ennuste pysyköön yhä ilmassa, mutta asia on niin, että JJ Abramsin kommenttiraita todella on paras ekstra ja ”making of”, mitä The Force Awakensista on tähän päivään mennessä missään muodossa julkaistu. Se on myös tärkein täydennyspala tätä narratiivia sen jälkeen, kun kirjoitin siihen astisilla tiedoillani oman Näin syntyi -kirjoitukseni viime helmikuussa.

En odottanut kommenttiraidasta ihan näin suuria. Kysehän ei todellakaan ole siitä, ettäkö Abramsin TFA-puheesta olisi tähän mennessä ollut pulaa. Ensi-illan edellä ja sen jälkeen luin, katsoin ja kuuntelin sen verran monta Abramsin haastattelua, että uskoin ilman muuta jo kuulleeni kaiken, mitä mysteerilaatikon käsitteestään tunnettu ohjaaja haluaisi kertoa. Kuinka kaikki mahdollinen pyrittiin tekemään käsityöllistävinä käytännön efekteinä ja lavasteina, kuinka The Force Awakensin voimakkaat A New Hope -lainat ovat täysin tietoisia ja kuinka elokuvan lopullinen käsikirjoitus sai muotonsa Abramsin ja Lawrence Kasdanin pitkillä kävelyillä. Kaikki tämä ja monet Abramsin anekdootit alkoivat jossain vaiheessa viime talvena toistua niin, että usein huomasin arvaavani, minkä tarinan JJ on aloittamaisillaan: ”ah, nyt tulee se, missä puhutaan, kuinka kuuma Abu Dhabissa oli stormtrooper-asussa/kumipuvussa”.

abrams-jakku

Ohjaaja-käsikirjoittaja JJ Abrams, joka halusi Star Warsinsa maailman olevan niin aito, että sinne voi kuvitella astuvansa.

Mutta olin siis väärässä. Tässä, juuri tässä, on elokuvan kommenttiraidan idean vahvuus: kun ihminen, joka mielellään kertoo tekemästään, saa tehdä niin kahden tunnin ajan työnsä äärellä, keskeytyksettä ja ilman haastattelukysymyksiä, hän saattaa kertoa kaikenlaista, mikä ei olekaan tullut moneen kertaan esille. Vaikka toisinkin voisi arvella, Abrams on tällainen ihminen. Mysteerilaatikon konsepti kun tuntuu tarkoittavan, että kutkuttava arvoitus voittaa Abramsille aina avoimuuden tuotannossa ja usein logiikan myös teosten sisällöissä, eikä hän varmasti valehtele sanoessaan, että haluaisi tehdä koko teoksen valmiiksi vilauttamatta siitä trailereita enempää kenellekään ennen ensi-iltaa. Mutta: älköön kukaan enää väittäkö, että hänellä olisi ongelmia puhua prosessista viimeisen siveltimenvedon jälkeen. (Eikä ehkä ole voimakas kärjistys todeta, että George Lucasiin edellinen pätee melkeinpä täysin kääntäen.)

Kun Abrams on näin irti, hän on siis vuolassanainen. Hän toki haluaa nytkin todistella The Force Awakensissa vältetyn liiallista tietokone-efektiikkaa, mutta nyt hän tekee sen osoittamalla kohtauksista hyvinkin tarkkaan, mikä olento, lavaste tai tausta toteutettiin milläkin tavalla (”roiskimme näyttelijän päälle kipinöitä”, hän kertoo Kylon raivostumiskohtauksen kohdalla). Nytkin Abrams puhuu, tietysti, paljon originaalielokuvan tietoisesta lainaamisesta, ”going back to go forward”, kuten hän jo ennen ensi-iltaa metodin määritteli, mutta niin syvällä se The Force Awakensin ytimessä onkin, että olisi tekopyhää sitä kiistääkään. Abrams esimerkiksi kuvailee kommenttiraidalla Kylo Reniä peräti elokuvan ilmentymäksi: ”uudeksi hahmoksi, joka luodaan aiempien DNA:sta”, ja joka kaikessa on väistämättä Darth Vaderin varjossa kuten uusi pahis katsojillekin.

maz-castle

Tässä kuvassa yhdistyy kaksi erillistä oikeaa kuvaa, joiden keskellä kamera pannaa ylöspäin tietokoneella toteutetuksi kuvaksi linnasta ja lippuseinästä, Abrams kertoo. Punaisen robotinhan tiesimme jo aiemmin olevan ”oikea” puujaloilla kävelevä näyttelijä.

Abramsia pidetään työssään alaisensa huomioivana johtajana, ja koska hänen myös tiedetään viljelevän haastatteluissa amerikkalaisittainkin todella paljon ylisanoja, ei varmasti kenellekään tule yllätyksenä, että hän kehuu läpi kommenttiraidan jokaista mainitsemaansa ihmistä mahtavaksi ja parhaaksi työssään. Mutta niin asiaan kuin kehut kuuluvatkin, ei niitä ole vaikea uskoa ihan aidoiksi tunnustuksiksi, koska Abrams todella ulottaa ne kuvissa vain vilahtaviinkin statisteihin tai jonkin yksityiskohdan rakentaneeseen työmuurahaiseen. Ylätasoisempi elokuvaohjaaja ei nimittäin näitä nimiä edes muistaisi. Tosin juuri kehuista bongasin ainoan kommenttiraidalta yhyttämäni virheen: Abrams kehuu Reyn käyttämää stormtrooper-silmikkoa osoitukseksi puvustaja Michael Kaplanin neroudesta, mutta Kaplan itse antaa tästä ideasta toisaalla samassa bluray-julkaisussa kehut alaiselleen.

(Tähän kohtaan sopii todeta Suomi-maininnat. Abrams kehuu Chewbaccan toista näyttelijää Joonas Suotamoa ”mahtavaksi tyypiksi” ja vertaa hänen komediallista ajoitustaan peräti Harrison Fordiin ja John Boyegaan, joiden vastaavaa on tätä ennen ylistänyt pitkin kommenttiraitaa. Jakkulla puhuttavat alien-repliikit luonutta suomalaista kielinaista Sara Forsbergia saati Abu-Dhabissa kamera-assistenttina toiminutta Veera Ovaskaa hän ei mainitse.)

trailer-ties

”Tässä kuvassa ei ole mitään järkeä, koska aurinko ei kohtauksen muissa kuvissa näytä lainkaan tältä, mutta pakko meidän oli se käyttää”, Abrams myöntää.

Ohjaaja-käsikirjoittajaa sopii kiittää siitäkin, että hän avaa kommenttiraidalla entisestään sitä, miten The Force Awakens kasvoi juuri sellaiseksi elokuvaksi minkä näimme. Hän esimerkiksi kertoo, että monet Reyn ja Finnin väliset keskustelut kuvattiin tuotannon edetessä uudelleen hieman muutetulla dialogilla. Hahmojen hieno suhde ei siis syntynyt paperilla, vaan sitä viilattiin pienin liikkein toimivammaksi ja lähemmäksi sitä, miten näyttelijät Daisy Ridley ja John Boyega parivaljakkoa tulkitsivat. Isommasta päästä näitä muutoksia lienee, että herkkä hetki, jossa hahmot ehtivät esittäytyä toisilleen Millennium Falconissa, lisättiin vasta Harrison Fordin loukkaantumista seuranneina viikkoina, jolloin ehdittiin huomata tällaisenkin tarve.

Tietenkään Abrams ei lähde selittelemään niitä osia elokuvaa, jotka on tarkoituskin jättää arvoituksiksi, eikä kukaan sitä häneltä varmasti odottanutkaan. Kommenttiraidalta on siis turha etsiä vihjeitä siitä, kuka on Snoke tai ketkä ovat Reyn vanhemmat. Edelliseen liittyen hän kuitenkin sanoo sen, että oli täysin harkittu juttu, että Leia nimeää elokuvassa pääpahiksen. The Force Awakensin romanisaatiossa se sanotaan vielä suoremmin: Leia ja Snoke tuntevat toisensa, ja mitä romanisaation pieniin lisäyksiin tulee, Abrams vahvistaa niistä toisenkin: kyllä, Kylo Ren oli lähellä palata valoon ennen isänmurhaa, ja kyllä, heti teon jälkeen hän sitä myös katui.

Mitä tulee Kylo Renin historiaan, Abrams on aiemminkin antanut ymmärtää hänen ja Kasdanin kehitelleen Renin ritareiden historiaa, mikä onkin mukava kuulla – esimerkiksi Lost-sarjassahan Abrams pikemminkin kävi käynnistämässä mysteerejä ja jätti muiden ratkottavaksi, onko arvoituksiin vastauksia. Jossain määrin mielenkiintoista eräisiin spekulaatioihin nähden on, että Abrams sanoo Kylon ja Reyn kohtaamisen hetkellä ”They’ve never met, but he’s heard of her”, mutta en ehkä ottaisi näitä sanoja kanonisoitavana in-universe-faktana. Ohjaaja saattaa ajatella pikemminkin elokuvan sisäisin termein: hahmot eivät tässä vaiheessa elokuvaa ole kohdanneet, mutta toiselle heistä on puhuttu toisesta.

trailer-ren-rey

Yhä todennäköisemmältä vaikuttaa, että tämä on Kylo Renin ja Reyn ensitapaaminen, mutta serkku- tai jediluokkakaverispekulaatioihin uskovien ei ole ihan vielä luovutettava.

Niin paljon kaikenlaista pienempää uutta jännää Abrams niin ikään kommenttiraidalla kertoo, että listaan niitä vielä muutaman. Te, jotka haluatte kuunnella kommenttiraidan itse, mutta ette ole vielä niin tehneet: kannattaa ehkä lopettaa tämän merkinnän lukeminen tähän ja kuunnella itse.

Muun muassa tällaista Abrams The Force Awakensin kommenttiraidalla kertoo:

  • Adam Driver oli alunperin Kathleen Kennedyn ehdotus Kylo Renin rooliin.
  • Rogue Onen säveltäjä Michael Giacchino seisoo stormtrooperina Poen takana alussa, kun lentäjä-ässä tuodaan Kylo Renin eteen.
  • Reyn seinän tukkimiehen kirjanpito oli Abramsin vaimon idea.
  • hiekkaan uppoavan TIE Fighterin räjähdys oli Steven Spielbergin idea. Spielberg ilmeisesti jeesi projektia taustalla vähän enemmänkin.
  • Abrams antaa kunniaa Millennium Falconin vuotavan kaasun käyttämisestä oletettujen stormtrooperien voittamiseen Lucasfilmin tarinaryhmän Pablo Hidalgolle, jonka SW-ekspertiisiä varmaankin siis tarvittiin kehittelemään skenaario, joka täsmää Falconin avaruusmekaniikkaan ja stormyjen sotisovan ominaisuuksiin.
  • Elokuvan tapahtumat todella kulkevat niin hurjalla vauhdilla kuin tuntuvatkin. Abrams vahvistaa, että Maz Kanatan palatsiin Takodanalle päädytään samana päivänä, jona Rey ja Finn kohtaavat Jakkun markkinoilla. Paitsi siis että sankarit kohtaavat siinä välissä Han Solon, myös Kylo reissaa samana päivänä ensin Jakkulta Starkiller-planeetalle ja sieltä Takodanalle, ja First Order täräyttää siinä välissä aurinkokunnan tuusan nuuskaksi.
  • Puzzlewoodin metsässä Englannissa kuvattuun Takodanan metsään ei lavastettu mitään. Niin kalliot, joiden välissä Rey ja Kylo taistelevat kuin metsässä leijaileva sumukin ovat aitoja.
  • Greenham Commonin entisessä lentotukikohdassa kuvatun vastarintaliikkeen D’Qar-planeettan maisemaa täydennettiin ”eteläamerikkalaisilla vuorilla”.
  • Vastarintaliikkeen tukikohdassa cameonsa tekevät Abramsin isä ja appiukko.
  • Abramsin ohjaajaystävä Ava DuVernay (Selma) ehdotti lopputaisteluun lisättäväksi hetken, jossa Rey sulkee silmänsä. Tämä tuntuu aivan käsittämättömältä, koska sekin tuntui minusta niin selkeältä A New Hope -peilikuvalta kohtaan, jossa Voimaan yhtynyt Ben valaa uskoa Lukeen Kuolemantähden taistelussa.
  • Abrams katuu, että lopun kuvissa, joissa Leia halaa ensimmäistä kertaa tapaamaansa Reytä, näkyy Chewbacca, joka kuitenkin oli Han Solon tärkein ystävä.
  • Kaikki elokuvan Falconin sisältävät ulkokuvat kuvattiin Greenham Commonin tukikohdassa. Hämmästyttävää, että näin iso tuotantotekninen seikka ei ole jäänyt ainakaan omaan päähäni aiemmin. Onkohan tämä peräti elokuvan merkittävin bluescreen-temppu?

The Force Awakens bluray kiehtoo ja suututtaa, osa 2

Aluksi hyvät uutiset. Tuore The Force Awakens 3D bluray-julkaisu on viime kevään suurelle yleisölle suunnattua julkaisua selvästi enemmän se paketti, joka Star Wars -fanin kokoelmaan kuuluu. Jos siis tuo aiemmin tällä samalla otsikolla arvioimani lätty jäi hankkimatta, onnittele itseäsi, ja osta tämä uusi.

Tuore julkaisu sisältää kaikki alkuperäiset ekstrat (reilut puolitoista tuntia), paketin uusia (noin 40 minuuttia), elokuvan tavallisena ja 3D-versiona sekä ohjaaja-käsikirjoittaja JJ Abramsin kommenttiraidan. Ei sekään jää historiaan kaikkien aikojen ruhtinaallisimpana kotijulkaisuna, mutta ajaa hyvin asiansa esimerkiksi trilogiaboksia odotellessa. Tämä on The Force Awakensin kahdesta br-julkaisusta ”se oikea” – riippumatta siitä, tekeekö katsoja otsikossa mainittavalla 3D-levyllä mitään (minultakin puuttuvat lasit, joten en voi sitä nyt arvioida).

tfa-boksi

Mutta tästä pääsemmekin siihen, miksi tämäkin bluray kuitenkin myös suututtaa. Nuo 40 minuuttia uusia ekstroja tuntuvat nimenomaan siltä, että ne olisivat kuuluneet jo siihen tavanomaiseenkin perhepakkaukseen. 3D-levy on toki luku sinänsä, mutta tuntuu täysin rahastukselta, että tämän paketin ekstralevy ei ollut sellaisenaan jo edellisessä kahden levyn paketissa. Vähintäänkin nämä olisi ollut reilua julkaista samalla kertaa, jolloin ostava asiakas olisi voinut itse valita, maksaako hieman kevyemmästä vai täysikokoisesta versiosta. Ja sittenkin niiden erot olisivat, luonnollisesti edelleen sitä 3D-levyä lukuunottamatta, olleet turhan mitättömät.

Mutta suuttumus sikseen. Mitä siellä siis on?

tfadeletedscene

”Mitä sinä täällä teet?” ”I have always been here.” ”Väärä saaga.”

Kolme uutta poistettua kohtausta, joista kahden voi hyvällä syyllä sanoa olevan elokuvan maineikkaimpia. Leian ja Korr Sellan välinen kohtaus vastarinnan tukikohdassa liittyy galaksin yleispoliittiseen tilanteeseen ja kohtaus, jossa Reytä seurannut Unkar Plutt menettää raajan Chewbaccan käsittelyssä Mazin linnassa oli mukana jo aivan iäisyyden takaisilta tuntuvissa huhuissa, ennen kuin elokuvan juonesta tiedettiin vielä juuri mitään. Kumpikin tuntuu kuitenkin täysin oikeutetusti poistetulta – ainakin tässä muodossaan, sillä kuten edellisen br-julkaisun kohdalla kritisoin, poistetut kohtaukset on käsitelty bluraylle niin pikaisiksi, että ne tuskin tekevät oikeutta sille, miltä kohtaukset lopulta olisivat oikeassa elokuvassa vaikuttaneet. Näistä kumpikin on joka tapauksessa lopullisen elokuvan rytmin kannalta tarpeeton: vaisu Leia-kohtaus olisi pilannut Leian hienon ensiesiintymisen elokuvassa ja Unkar jää ihan aiheesta taakse Jakkulle. Kolmas ekstrasiivu on itse asiassa näistä kiinnostavin, toimiva tunnelmapala Han Solon ja kumppanien sekä stormtrooperien kohtaamisesta Mazin linnan kellarissa. Se lienee jäänyt pois turhan samankaltaisena Solon ja salakuljettajajengien sanailun kanssa, mutta se sisältää hauskan maallisen lisäselityksen sille, miksi Han tietää Finnin valehtelevan taustastaan: hän on tunnistanut First Orderin saapasmallin.

Kaikki aiemman julkaisun ekstrat ovat siis mukana sellaisenaan, mutta vasta nyt kattaus täydentyy kohtuullisen kelvolliseksi katsaukseksi suurelokuvan syntyyn. Uusien ekstrojen kirkkain helmi on Daisy Ridleyn ja John Boyegan, elokuvan kiistattomien läpimurtotähtien, 12-minuuttinen keskustelu. Minä voisin katsoa näiden kahden sanailua vaikka tunteja, ja The Force Awakensin yhteydessä julkaistujen nettijuttujen yhteydessä olen katsonutkin, mutta tähänkin mahtuu kestoonsa nähden paljon ihastuttavaa. Selväksi esimerkiksi tulee, että näyttelijöiden ylimaallinen keskinäinen kemia, ystävyyttäkin enemmän sisaruutta muistuttava suhde, vaikutti itse elokuvaankin, ja Abrams muutti Reyn ja Finnin hahmoja kesken kuvausten lähemmäs Ridleyn ja Boyegan off-screen toveruutta. Kaksikko kertoo myös ennen kuulemattomia muista näyttelijöistä, kuten lähettää terveisiä ”meidän” Joonas Suotamollemme (”Joonas is the greatest, I really want to see him again´”, sanoo Ridley) ja paljastaa, kuka oli paras valomiekkailemaan (Adam Driver). Jostain syystä Rey&Finn-pätkään on myös säästelty eräitä hienoimpia behind the scenes -kuvia kohtausten valmistelusta – ehkä siksi, että ensimmäisessä elokuvassaan esiintynyt Ridley niin hellyttävästi kertoo, kuinka vaikuttunut oli siitä, kuinka pääsi ylipäätään näkemään, miten elokuvia tehdään.

daisy-ridley-raps

Aiempien Star Wars -elokuvien päätähdet esittivät vähemmän yhteisiä rap-kappaleita.

Loput ekstrat ovat neljä 4-8 minuutin pätkää foley-äänistä, ääniefekteistä, puvustuksesta ja aseista. Kaikista näistäkin voisin katsoa vaikka puolen tunnin dokumentteja. Äänien käsittely jää pinnallisten kehujen ja promovideo-tasoisen esittelyn tasolle, kuten moni aiemmankin bluray-julkaisun ekstroista, mutta pukuklipissä sentään raapaistaan vähän käyttämättä jääneitä asuja ja asepätkässä sitä, miten 3D-tulostus auttaa nykyään elokuvatuotantoja. Näiden, kuten kaikkien aiemman TFA-br:n ekstrojen, vika on siinä, että ne ehtivät lähinnä luetella asioita (”Reylle piti tehdä ilmava ja realistinen asu”, ”tarvittiin lähiase valomiekkaa vastaan”) pureutumatta kunnolla siihen kiinnostavaan prosessiin, jonka seurauksena johonkin valintaan elokuvassa lopulta päädyttiin.

Tätä kirjoittaessani ehdin melkein itsekin ihmetellä, miksi nyt sitten pidän tätä julkaisua päivittämisen arvoisena verrattuna siihen edelliseen tai miksi olen tähän niinkään tyytyväinen kuin olen. Olenko ehkä hämääntynyt liikaa ihastuksesta siitä, että suomentaja on rohjennut käyttää kautta linjan Tähtien sotaa sen sijaan, että puhuisi Lucasfilmin globaalin tahtotilan mukaan Star Warsista?

Ei, se johtuu siitä, mikä todellakin tekee jo yksinään The Force Awakens 3D bluraysta hintansa arvoisen, ja mistä en vielä sanonut mitään, koska se ansaitsee aivan oman blogimerkintänsä: ohjaajan kommenttiraidasta.

Prequelien uusi toivo

”Kukaan ei vihaa Star Warsia kuten Star Wars -fani”, kuuluu repliikki tuoreen The Prequels Strike Back -dokumentin alussa, ja näinhän se on. George Lucasin toinen Star Wars -trilogia, Pimeä uhka, Kloonien hyökkäys ja Sithin kosto (1999-2005) on elokuvahistorian puhutuimpia ja haukutuimpia teoksia, mutta aitoa vihaa sitä kohtaan kannetaan edelleen nimenomaan niissä piireissä, joissa elokuvasarjaa sinänsä palvotaan – tai ollaan palvovinaan. Sillä kuten dokumentin loppupuolella sanotaan, The Force Awakensin jälkeiseen aikaan luvut päivittäen, tästä seuraa, että toiset rakastavat vain neljää Star Wars -elokuvaa, kun toiset saavat rakastaa seitsemää.

prequels-strike-posterThe Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on 80-minuuttinen tuore dokumenttielokuva, jonka takana on indie-ryhmä nimeltä Ministry of Cinema. Sitä voi pitää ”fanifilminä”, mutta mikään ylipitkä vlogaus se ei todellakaan ole: elokuva on tehty tyylikkään cinemaattisesti, ja alaotsikostaan ja kertojaäänestään huolimatta siinä on peräti 35 haastateltavaa. Osa heistä tosin on talletettu todella nopeasti, sillä eräänä kuvauspäivänä Austinissa tekijät kertovat tehneensä käsittämättömät kahdeksan haastattelua. Nimekkäimmän jututettavansa, ohjaaja Kevin Smithin, dvd:n oheismateriaalit paljastavat kohdatun kameran eteen vain viiden minuutin ajan ilman ennakkoon sovittua haastattelua. Elokuvan kengännauhabudjetti koottiin joukkorahoituksella: 174 lahjoittajaa antoivat tekijöille vajaat 13 000 dollaria, jotka he saivat riittämään komeasti. Ja, tässä kohtaa todettakoon, minä olin (pienellä summalla) yksi noista lahjoittajista.

Elokuvan saa nähtäväkseen muutamalla dollarilla, ja ainakin tässä blogissa harrastamani Star Wars -pohdiskelun ystäville se on ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa. Oma fiilikseni muistutti usein sanonnan kuorolaista saarnan kuulossa, sillä niin samantapaisia olen itsekin usein puntaroinut: kuinka prequeleissa on paljon, paljon enemmän hyvää kuin aina muistetaankaan, ja kuinka se huono ei lopulta ole niin tähtitieteellisen kaukana originaalitrilogiasta kuin usein muistetaan. Silti dokumentilla oli paljon uutta annettavaa minullekin: en esimerkiksi ollut koskaan ajatellut, että Star Warsin ”lapsellisuuden” tunnustuksena Lucas sijoittaa kameran toistuvasti noin seitsemänvuotiaan lapsen korkeudelle, katsomaan sankareita hieman ylöspäin.

bradley-weatherholt

Bradley Weatherholt, tuoreen prequel-dokumentin alaotsikon fani matkalla.

The Prequels Strike Back ei toki yritä käännyttää ketään pitämään prequeleja mestariteoksena. Dokkarin otsikko on jopa hieman harhaanjohtava: kyse on pikemminkin näkökulmista, joista prequelit on mahdollista katsoa arvostaen sitä, mitä George Lucas niissä tavoitteli, vaikka pitäisi yhä lopputulosta draamallisesti ja elokuvallisesti epäonnistuneena. (Omia näkökulmiani prequeleista kirjoitin blogiin viimeksi vuosi sitten: episodi I, episodi II ja episodi III.)

Mitä Ministry of Cineman argumentteihin siis kuuluu? Yksi tärkeimmistä on se, että Lucas teki monia prequelien haukutuimpia asioita täysin tarkoituksella. Kloonien hyökkäyksen kankealla romanssilla tavoiteltiin tarkoituksella 1930-luvun sarjafilmien paperisten romanssien tyyliä. Kaikkein rakastetuimmin inhottu yksityiskohta, Jar Jar Binksin hahmo, oli Lucasin päässä tarkoitettu naurattamaan nuorimpia katsojia, joiden nauru tarttuisi aikuisiinkin. Näinhän ei käynyt, mutta yleensä lapsina tai nuorina Pimeän uhan katsoneet eivät ainakaan inhonneet Jartsaa varttuneen yleisön tapaan. Dokumentti myös huomauttaa aiheellisesti originaalitrilogiasta löytyvän monia samantapaisia lapsellisuuksia, ja väittää – tämä oli minulle uusi tieto – että 1970-luvun lopussa monet aikuiset pitivät C-3PO:ta yhtä ärsyttävänä kuin seuraava sukupolvi 20 vuoden päästä Jar Jar Binksiä.

jartsagif

Jar Jar Binks – ei ehkä aivan Buster Keaton, mutta esikuvat näkyvät.

Lapsellisuuden lisäksi prequeleita syytetään usein kaupallisuudesta, mutta moni Prequels Strike Backin haastateltavista löytää nuoren George Lucasin kokeellisuuden vanhankin Lucasin tuotannosta. Samat mytologiset, jo 1970-luvulla aivan yhtä ikivanhat, lähteetkin vaikuttavat molempien trilogioiden juoniin. Kokeellisuudesta puhuttaessa on erityisesti tietysti muistettava tekniikka: Lucasin itsensä päässä Kloonien hyökkäyksen kuvaaminen ensimmäisenä isona elokuvana maailmassa kokonaan digitaalisesti ja nimikloonien monistaminen tietokoneella (jotka jo nyt näyttävät niin kovin muovisilta ja epäaidoilta) tuntuivat todennäköisesti aivan yhtä tärkeiltä edistysaskelilta kuin avaruusalusten pienoismallien vanhentaminen kaukaisen galaksin realistisuuden nimissä vuosikymmeniä aiemmin. Senkin dokkari huomauttaa, että samoissa lapsellisiksi syytetyissä elokuvissa on poliittista kommentointia 9/11:n jälkeisistä Yhdysvalloista ja George W. Bushin ristiretkestä Irakiin.

Luonnollisesti dokumentti koskee myös Mike Klimon ”kehäteoriaan” (Star Wars Ring Theory), jota on perusteltua pitää vähintään viime vuosien tärkeimpänä Star Wars -tekstinä ja jonka Ministry of Cinemakin paljastaa dokkarinsa lisämateriaaleissa olleen koko projektin innoittaja. Kehäteoria on suorastaan pakkoluettavaa kaikille Star Warsiin vakavammin suhtautuville ja ansaitsisi siksi aivan oman kirjoituksensa, mutta lyhyesti Klimon teoria esittää, että sen lisäksi, että alkuperäisen trilogian Luken ja prequel-trilogian Anakinin matkat peilautuvat toisiinsa yksinkertaisesti muodossa 1-4, 2-5 ja 3-6, saaga muodostaa ”rimmaavan runon” myös kehämäisessä muodossa 1-6, 2-5 ja 3-4, ja että näiden osien väliset yhteydet ulottuvat juonellisia yhtäläisyyksiä (Pimeän uhan puolivälissä ajetaan podrace-kisa, Jedin paluun puolivälissä ajetaan puiden välissä kilpaa) paljon syvemmälle sekä elokuvien tematiikkaan että irrallisten kohtausten tapahtumiin, jopa yksittäisten kuvien kompositioihin. Esimerkiksi: minuutilleen samoissa kohdissa Pimeän uhan ja Jedin paluun alkua käydään keskustelu hologrammihahmon kanssa (Palpatine ja Amidala, Luke ja Jabba) sekä käytetään jedi mind trickiä neuvottelutaktiikkana (Qui-Gon Boss Nassille, Luke Jabballe).

Kehäteoria on hämmästyttävää luettavaa, ja olen ehdottomasti siinä leirissä, jonka mielestä se kaikki ei voi, ei vain voi, olla sattumaa – vaikka Lucas ei varsinaisesti ole missään tätä myöntänytkään. Kehäteorian läpi katsottuna prequelit alkavat vaikuttaa herkältä kellopeliltä, jossa Lucas on saattanut tehdä vaikka millaisia elokuvallisia uhrauksia sen eteen, että runo rimmaa jokaisessa säkeessään. Vähimmilläänkin se ehdottomasti on teoria, joka saa näkemään prequelit uudessa valossa, mistä Ministry of Cineman porukkakin nimenomaan kiinnostui. Dokumentissa on haastateltu sekä Klimoa että häneen vaikuttanutta kanadalaista tutkijaa Anne Lancashirea, jonka pistin omalle listalleni mieleen tutustumisen arvoisena nimenä. Lisäksi The Prequels Strike Back etsii kehäteorian mukaisia yhteyksiä Star Warsissa niin keskeisestä musiikista: nekin tuntuvat ulottuvan paljon, paljon syvemmälle kuin pelkkään Imperial Marchin nuottien kierrättämiseen Anakinin teemaan.

naboo-royal-cruiser

Kloonien hyökkäys alkaa saapumisella pilviseen kaupunkiin, koska peilikuva Imperiumin vastaisku päättyy paolla pilvisestä kaupungista. Ainakin jos Mike Klimolta kysytään.

Koska George Lucas itse ei tästä ja muista pinnanalaisista tavoitteistaan puhu, ja koska kriitikot ovat prequeleista jo vaienneet ja ne sitä paitsi alunperinkin kovin tylysti ohittaneet, on hyvä, että näitä vaihtoehtoisia näkökulmia viimeistään nyt nousee esiin. Aikakin taitaa olla kypsä: koska prequelit eivät enää ole ”ne viimeiset” Star Wars -elokuvat, on vihaisten fanienkin helpompi antaa niille uusia mahdollisuuksia. Monet prequelien kiehtovimmat juonilangatkin kun ovat sellaisia, joita itse elokuva ei lainkaan korosta, kuten Ministry of Cineman dokkarissakin mainittu ristiriita hyvien jedien tavasta viedä lapset vanhemmiltaan aivan nuorina koulutettavaksi uskonlahkoon mukaiseen oppiin verrattuna siihen, että Yoda ja Obi-Wan nimenomaan päättävät piilottaa Luken ja Leian sen sijaan, että alkaisivat kouluttaa heitä jo vauvoina tulevaan tehtäväänsä.

The Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on hyvä puheenvuoro tähän keskusteluun, ja sopii mainiosti esimerkiksi katsottavaksi ennen prequel-vihaajan seuraavaa prequel-maratonia.

Celebration Europe: Uupuneita impressioita

Celebration Europe on ohi. Kolme päivää täynnä Star Warsia, kolme päivää ihmistungoksessa, kolme päivää hyvin vähillä unilla.

Joten luonnollisesti yritän vielä ennen unta purkaa etukäteiskirjoituksen vastapainoksi muutamat jälkikäteiset ajatukset. Suuria uutisia ei viimeinen päivä tarjonnut, joten nyt mennään impressioilla. Ja ehkä ajatusten huuruilla. Pahoittelen myös sitä, että en ole aivan nykyajassa: kuvat on nyt valittava siitä joukosta, minkä tallensin kännykällä, sillä järkkäristä en saa otoksia nettiin ennen kotiinpaluuta.

Lontoon Excel-messukeskuksen sisäänkäynti torstai-iltana, muutamia tunteja ennen ihmismassoja. (kuva: Aki Jörgensen)

Väkeä kuin pipoa, mutta pipo on hyvä asia.
Kolme vuotta sitten Saksan Essenin Celebrationissa saatoin vain kävellä sisään kaikkiin pääesityksiin. Jonottaa ei tarvinnut. Nyt Lontoossa väkeä oli moninkertaisesti. Päälavan esityksiin jaettiin aamulla rannekkeita, joita sai korkeintaan kaksi per kävijä, eikä rannekkeita todellakaan riittänyt kaikille halukkaille. Pohjimmiltaan järjestelmä toimi kuitenkin hyvin: esityksiin pääsy ei peloistani huolimatta vaatinut yöjonottamista, vaan aamulla varhain heräämällä pääsi kaikkiin haluamiinsa. Muutenkin, vaikka Lontoon Celebration oli myyntipisteiden ja kävijöiden määrän perusteella moninkertainen Saksaan verrattuna, järjestelyt toimivat näihin olosuhteisiin nähden hienosti. Ja ovathan Star Wars -fanit varsin sivistynyttä conikansaa…

You can’t always get what you want.

Mutta on kyllä niinkin, että isous ei voi olla tuntumatta jossakin. Rannekkeiden ja/eli istumapaikkojen rajallisuus on asia erikseen, mutta niitä ajattelemattakaan esityksiin ei noin vain kävellä. Esitykseen odottaminen ja sieltä poistuminen vievät aikaa niin, että etenkin päälavalle meno poistaa listalta edellisen ja seuraavankin menoslotin. Päällekkäisyyksiä voisi ehkä hioa vähemmän vakaviksikin, ainakin leffafestarien kokemuksellani. Ja on aivan varmasti niinkin, että koko Celebrationin saattoi kokea yhtenä suurena jonona jonottamiseen. Kaiken huippu oli conin virallinen, eksklusiivituotteita myyvä Celebration-kauppa, jonka jonotusaika oli koko ajan noin 90 minuuttia, vaikka sali oli samaan aikaan muita kauppiaita pullollaan (mutta sinnekin pääsi varausaikalipulla jonottamatta, kunhan vain ehti aamulla hakea varausaikalipun).

Pääsali veti noin 4400 ihmistä, ja moniin esityksiin halukkaita oli paljon, paljon enemmän. Kuvassa osa Mark Hamillin yleisöstä. (kuva: Aki Jörgensen)

Aika kulkee, kello laukkaa, monta raukkaa vararikko uhkaa.
Että ihan kolme päivää, saattaa joku ajatella, mutta Celebrationissa kulkee aika kuin siivillä. Oheistekemistä on niin hurjasti, että pelkissä messuissakin on ehdottomasti enemmän katsomista kuin päivässä ehtisi. Aivan oma lukunsa ovat tietysti kulutusmahdollisuudet: joillekin kävijöillehän tällaiset tapahtumat ovat ennen kaikkea tilaisuuksia kartuttaa kokoelmaa, ja ostettavaa onkin tarjolla kaikille budjeteille. (Omia keräilytaipumuksiani pidän verrattain vaatimattomina: viikonlopun ostospinossani on muutamia kirjoja, vähän taidetta seinälle, yksi vaatekappale ja pari esinettä.) Samalla on kuitenkin huomattava, että ohjelmanumerot ovat erillismaksuttomia ja myyntipöydissäkin esimerkiksi pelipisteet olivat avoimia, vaikka niihin olisi varmasti tulijoita lisämaksustakin. Nimikirjoituksilla on hintansa, mutta pakkohan niillä on olla, koska muuten ihan jokainen vaatisi oman markhamillinsa. Suurin kiinnostuksenkohteeni, ILMxLabin 20-minuuttinen virtuaalitodellisuuskokeilu Tatooinella, oli valitettavasti tavoittamattomissa – kaikki päivän slotit menivät minuuteissa porttien aukeamisen jälkeen – mutta sekin oli siis täysin ilmainen.

Puku tekee avaruusmiehen.

Kokeilin kolmen päivön ajan cosplayta ensimmäistä kertaa elämässäni. Yhdistelin pääasiassa kirpputorilta etsimistäni vaatteista pienellä tuunaamisella kenraali Huxin puvun. Seurueen naiset, kedon piknikin senaattori Amidala ja jediaskelmien Vastarinta-Rey, näkivät mittaamattomasti isomman vaivan pukujensa eteen, ja etukäteen arvelutti sekä naamioituminen yleensä että esiintyminen heidän rinnallaan. Vaan eikö mitä: kirppariasunikin sai kovasti kehuja satunnaisilta vastaantulijoilta, ja jo toisena päivänä asussa oleminen tuntui aivan luontevalta. Alkoi jopa tuntua, että naamiaisleikki viime kädessä tekee koko kokemuksesta erityisen. Tätä pitänee pyöritellä vielä erilliskirjoitukseksi, mutta todettakoon tässä vaiheessa vielä, että Lontoossa oli suhteellisesti ottaen huomattavasti vähemmän stormtroopereita kuin Saksassa – kohtaavatko tässä manner-Euroopan fanikunnan erityispiirre ja lentomatkustamisen realiteetit? Ja sekin, että Jedin paluun Slave Leia eli kultabikiniasu oli paljon, paljon harvinaisempi kuin Saksassa. Viime vuosinahan kyseisen asun aseman asiallisuudesta fandomissa on keskusteltu kriittisesti…

Kuvassa (etualalla) vain suomalaisia Celebration-kävijöitä: me ja kohtaamamme kaksikko.

Pyysivät he mukaan neljännentuhannen toverin.
Minäkin olen tietysti tottunut katsomaan tämäntyyppisiä paneeleita netistä streamina ja tallenteina, ja puhtaan uutisen saamisen näkökulmasta se riittääkin. Eräitä nyt missaamiani osia aion katsoa livestreamin tallenteesta ”kotisohvan perässä”. Mutta aivan kuten rokkikeikat eivät tallenteina vastaa paikalla olemista, on näissäkin paikan päällä oma tunnelmansa (ja erityisesti kuninkaallisemme Carrie Fisherin esiintyminen käy kyllä rokkikeikasta: ”I’ve told Daisy not to go through the crew like wildfire. That goes for the boys as well.”). Julkistusten osalta conin huippukohta olikin minulle ilman muuta, ei vuoden varsinainen tähti Rogue One, vaan Rebelsin kolmoskauden paneeli. Paljastukset laskettiin kyllä välittömästi nettiin striimaamattomastakin tilaisuudesta, mutta olipa vain upea hetki olla salissa neljäntuhannen ihmisen tajutessa trailerin aikana, kuka puhuu, ja puhjetessa valtaviin aploideihin suuramiraali Thrawnin saapuessa kuvaan. Samoin oli ehdottomasti oikea valinta jäädä lauantai-iltana katsomaan The Force Awakens pääsalissa, vaikka elokuva nyt jo eräitä kertoja nähty onkin. Tunnelmaa ja taputuksia riitti sielläkin, ja tuntui muutenkin perin oikealta katsoa viikonlopun aikana yksi seitsemäsosa sitä asiaa, minkä ympärillä kaikki tämä muu hullutus pohjimmiltaan on.

Lopuksi oli loppu.

Kaiken hienouden jälkeen on sanottava, että kyllä Euroopan Celebration sittenkin oli Lucasfilmille eräänlainen välivuosi. Silmiinpistävän iso osa ohjelmasta oli otsikkotasolla aivan samaa kuin kolme vuotta sittenkin (Mark Hamill, Fisher, Ray Park…), vaikka franchise on kokenut välissä suurimman muutoksensa kymmeneen vuoteen. Seiskaepisodin suurimman tähden Daisy Ridleyn poissaolo kotikaupunkinsa Lontoon conista oli erityisen huutava vääryys. Ja lopulta se, että loppupaneeli, striimaamaton Future Films -sessio, oli korkeista odotuksista huolimatta lähes uutiseton, tuntui tyylivirheeltä. Paljon kivoja tiedonmuruja paneelissa kyllä oli: livetwiittasin niitä itsekin, mutta niiden tässä luettelemisen sijaan ohjaan nyt lukemaan Slashfilmin jutun. Aika pienikin silaus tämän päälle olisi riittänyt kääntämään loppuilmeen isoon virneeseen: vaikkapa Kelly Marie Tranin ensimmäinen haastatteluhetki Star Wars -galaksiin liittymisestään tai Celebrationissa in cognito paikalla olleen Colin Trevorrown tervehdys. Mutta ei: Lucasfilm luuli, että kaikkien jo tietämän nuori Han Solo -roolivalinnan virallistaminen riittäisi. Alden Ehrenreich oli kyllä kiva saada lavalle, mutta minäkin olin jo unohtanut, että jo ajat sitten luotettavasti uutisoitua roolia ei tosiaan ollut virallisesti julkistettu…

Vaan ei se loppuilme kauaksi virneestä jäänyt nytkään. Paluumatkalla hotellille poikkesimme DLR-junalinjalta kaksi pysäkkiä sivuun Canary Wharfille ottaaksemme pari valokuvaa ja ihaillaksemme kaukaista galaksia livenä, metrojen saapuessa paikalle meidän todellisuudestamme. Tämäkin on vielä myöhemmin oman kirjoituksensa arvoinen juttu.

Canary Wharfin metroasema, melkein kivenheiton päässä Lontoon Excel-messukeskuksesta ja silti pian tuttu Rogue Onesta. (kuva: Aki Jörgensen)

Mutta nyt sitä unta.

Rebels: Jotain tuttua, jotain uutta, jotain sinistä

​Suuramiraali Thrawn.

Vihkiytyneelle fanikunnalle Star Wars -universumin sisältöpuolen uutiset, tuotejulkistukset siis sivuuttaen, eivät tästä juuri suurene. Rebelsin kolmannen kauden paneelin yleisö Star Wars Celebrationissa Lontoossa puhkesi taputtamaan seisoen. Suuramiraali Thrawn, Legends-universumin rakastetuin (tai pahimmillaankin toiseksi rakastetuin) hahmo, esiintyy aninaatiosarja Rebelsin kolmannella kaudella.

Suuramiraali Thrawn. Nyt. Kuva Rebelsin kolmannen kauden trailerista.

Mahtavaa, upeaa, parhautta, wizard! Timothy Zahnin Imperiumin perillinen -romaaniinsa 1990-luvun alussa luoma taktinen nero Mitth’raw’nuruodo, taiteiden rakastaja ja vihollistensa ymmärtäjä, kun on totisesti koko Star Wars -universumin parhaita hahmoja. Kun expanded universen vanhoista romaaneista tehtiin kaanonista erillinen Legends-universumi, minä ja monet muut surimme Thrawnin ”menetystä” melkein isoimpana surunamme.

Mutta nyt Thrawn siis on kaanonia, vaikka Imperiumin perillisen ja sen jatko-osien tapahtumat eivät olekaan. Eikä siinä vielä kaikki: Tim Zahn kirjoittaa parhaillaan uutta Thrawn-nimistä romaania, joka ilmestyy huhtikuussa 2017. Tämä on erityisen mielenkiintoista, koska, totta tosiaan, tämä Thrawn henkilöhistorioineen ei ole ”sama” kuin tuntemamme, vaikka sama Zahn hänet jälleen meille toimittaa. Eikä Thrawnin kohtalokaan siten ole sama… Legends-tarinoissahan pääsaagan sankarit kohtaavat ja kukistavat Imperiumin rippeiden johtoon nousseen Thrawnin viisi vuotta Jedin paluun jälkeen, kun taas Rebelsissä mennään nyt aikaa muutamaa vuotta ennen Uutta toivoa.

Pelko pois, kuitenkin: Celebrationissa tänään näytetty Rebelsin kolmannen kauden tuplapitkä avausjakso samoin kuin nettiinkin julkaistu traileri näyttävät jo Thrawnin, ja hän vaikuttaa aivan itseltään. Rooliin on valittu ehdottoman osuva näyttelijä, rauhallisesti puhuva, tanskalaisista tv-sarjoista tuttu Lars Mikkelsen. Rebelsin vetäjä Dave Filoni muuten kuvaili roolitusta kaikkein vaikeimmaksi ja vitsaili Mikkelsenin perheen joulupöytäkeskusteluista (veli Madshan näyttelee Rogue Onessa). Paneelissa myös kerrottiin, että Thrawnin kehittelyssä sarjaan on konsultoitu Zahnia, mikä onkin viisasta, mutta Zahn itse antoi videotervehdyksessä vastapalloon hyväksyntänsä sarjan tekijöiden tulkinnalle.

Samassa Rebels-trailerissa on muuten toinenkin tervetullut hahmon paluu: ilmeisesti näemme kolmoskaudella Wedge Antillesin liittymisen Kapinaliittoon. Muutoinkin Rebelsin kolmoskausi vaikuttaa kiinnostavalta. Sanon siitä vielä pari sanaa, vaikka paneelin täyden raportoinnin jätän toisille. Tähän väliin kuitenkin spoilerivaroitus: ellet ole nähnyt Suomessa esittämätöntä kakkoskautta, spoilaannut kuvan alla.

Rebels on siitä taitavasti rakennettu sarja, että se tuntuu kypsyvän sitä mukaa kuin sarjan aika lähestyy originaalitrilogiaa. Kakkoskausi oli jo aikuisempi kuin ykkönen, vaikka sillä toki koomiset kevennysjaksonsa olikin (lapsillekin sarjaa kun markkinoidaan). Kakkosen avaus, vuosi sitten samaan tapaan Celebrationissa viime vuonna ensiesitetty The Siege at Lothal oli minusta sarjan tähänastinen ehdoton huippuhetki, mutta vaikka se oli hurja, on kolmoskauden avauksen hurjuus puolestaan sen tapahtumia enemmän sen hienostuneessa synkkyydessä. Sarjan lapsitähti Ezra on aikuistunut näyttämään popparilta, mutta hiippailee pelottavan lähellä pimeää puolta. Kakkoskauden lopussa sokeutunut Kanan on henkisesti(kin) pimeässä paikassa. Kapinaliittokin tuntuu yhä enemmän käyvän oikeaa sotaa: aiemmin Rebelsissä on usein selvitty PG-tason toiminnalla, ja valkohaarniskaiset vihulaisetkin usein kuhmuilla, mutta tässä jaksossa ei jää epäselväksi, että teini-ikäinen Ezra todella tappaa lukuisia vastustajiaan – tiedättehän, tappaa niinkus kuoliaaksi asti.

Celebrationin paneelissa kerrotun ja siellä näytetyn klipin sekä kolmoskauden tuoreen julisteen perusteella tärkeä rooli on luvassa myös Maulille (ent. Darth). The Clone Warsin ollessa minulle vieraampi olen edelleen kahden vaiheilla, pidänkö siitä, että Maul on virallisen kaanonin mukaan hengissä, mutta sen voin sanoa, että hahmoa käytetään kakkoskauden finaalissa ja Celebrationissa näytetyssä kolmosen klipissä todella kiinnostavasti. Maul etsii paikkaansa maailmassa, Filoni sanoo: pudottuaan kahdesti suuren vallan liepeiltä Maul ei ole enää sith eikä välttämättä täysin pahakaan, muttei missään nimessä myöskään ”hyvä”. Ezrassa hän näkee itselleen oppilaan, ja nostan cosplay-pukuni hattua sille, että Rebels lähtee tällaiselle tielle. Jos Maul pysyy kiinnostavana, mikäpä minä olen henkiinheräämistä tuomitsemaan?

Muut Celebrationin keskimmäisen päivän esitykset jäivät yllättävänkin uutisvapaiksi: ei esimerkiksi uusia peli- tai sarjakuvajulkistuksia, vaikka molemmills oli paneelinsa. Mutta huomenna, tapahtuman päätteeksi, vuorossa on Future Films -paneeli, jossa paikalla taitaa olla jopa neljä SW-elokuvan ohjaajaa. Colin Treverrowkin on nimittäin bongattu Celebrationista…