Olisipa mukavaa, jos The Book of Boba Fett haluaisi sanoa jotain Boba Fettistä

The Book of Boba Fett on tätä kirjoittaessani edennyt neljänteen jaksoonsa (kaikkiaan seitsemästä), ja ihan ensimmäisenä on sanottava, että olin väärässä.

Perustin ensimmäistä jaksoa edeltäneen odotus-bloggaukseni siihen, kuinka vähän sarjasta oli esimerkiksi markkinoinnissa paljastettu, ja kuinka promokiertueella tekijät aivan suoraan antoivat ymmärtää, että edessä olisi runsaasti yllätyksiä – ja kuinka he epäsuorasti vihjasivat, että sarjassa saattaisi olla kyse jostain aivan muusta kuin miltä se markkinoinnin perusteella vaikutti.

Nämä väitteet olivat joko liioittelua tai suoranaisia valheita. Jälkimmäisiin kuuluu ainakin se väite, että trailereissa olisi näytetty vain kohtauksia ensimmäisen jakson alusta. Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä neljästä jaksosta.

Asiaa voisi kierrellä enemmänkin, ja voisi alleviivata, että arvioiden antaminen yhä kesken olevasta sarjamuotoisesta teoksesta on epäreilua, mutta sanotaan nyt silti ihan suoraan ja heti tämän kirjoituksen aluksi, että The Book of Boba Fett ei ole kovin onnistunut teos.

Sanon näin, vaikka en aivan inhosta irvistelekään sarjaa katsoessani. Kyllä minua tällainenkin Boba-sarja kiinnostaa, ja kyllä periaatteessa viihdynkin katsoessani Temuera Morrisonia yrittämässä yrmyttää itseään jonkinlaiseksi valistuneeksi diktaattoriksi Tatooinen alamaailman keskuudessa. Silti sanon, että vastaus kysymykseen ”onks se hyvä” on tällä kertaa varsin selkeästi ”ei”, vaikka yleensä en edes pidä kovin hedelmällisenä typistää Star Wars -tarinoista keskustelua tuohon kysymykseen. Tällä kertaa perustuntumani on kuitenkin olennainen perusta sille, mitä haluan sarjasta tässä puolivälissä sanoa. Selvää joka tapauksessa on, että en ole ainoa, jolle The Book of Boba Fett on ollut pettymys. Tässä esimerkiksi ovat erityisen tylyt haukut heti ensimmäisestä jaksosta, ja tässä taas hieman analyyttisempi erittely sarjan epäonnistumisesta.

The Book of Boba Fettissä ei todellakaan ole ollut kyse ”jostain muusta kuin miltä markkinoinnin perusteella vaikutti”. Siinä on ollut kyse täsmälleen siitä ja vain siitä miltä vaikutti.

Tarinaa ajatellen kyse on siis ollut siitä, että Boba tahtoo asettua Jabban valtaistuimelle, mutta rikollispomoksi ryhtyminen ei ole vanhalle sotaukolle aivan helppoa. Sen ohessa minuuttimitassa vähintään puolet tähänastisista jaksoista on käytetty Boban aiempiin vaiheisiin Tatooinella, oppimassa tusken-soturien tavoille Jedin paluun ja The Mandalorianin toisen kauden välisinä vuosina. (Ilmeisesti flashback-juonikuvio oli se ”suuri salaisuus”, jota Robert Rodriguezin mielestä ei voinut näyttää trailereissa, koska se olisi paljastanut liikaa – vaikka käytännössä jo pelkästään Boban vermeistä The Mandalorianissa oli pääteltävissä, että autiomaasta esiin astellut entinen palkkionmetsästäjä oli viettänyt aikaa tuskenien leirinuotioilla, ja vaikka jossain toisaalla markkinoinnissa kyllä kerrottiin, että sarja sisältää flashbackeja.)

Itse asiassa, ja mitä tulee luvattuihin yllätyksiin, on suorastaan hämmästyttävää, miten täysin ja totaalisen yllätyksetön sarja on ollut. Niin pitkälle, että tunnen oloni aivan tyhmäksi pohdittuani kuukausi sitten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten The Book of Boba Fettissa ”täytyisi” olla kyse jostain ihan muusta kuin miltä pinnalta näyttää, tai että vähintäänkin Boban motivaatioiden täytyisi paljastua joksikin muuksi kuin pelkäksi haluksi ryhtyä rikollispomoksi. Mietin myös etukäteen, että jotain psykologisesti kiinnostavaa täytyisi olla tekeillä myös siinä, että Boba Fett nyt patsastelee kloonattuine kasvoineen niin ylväästi ilman kypärää, vaikka aikanaan hän teki uraa palkkio- ja tappohommissa nimenomaan henkilöllisyyden peittävän päähineensä suojissa.

Höpsis. Mistään tällaisesta ei ole tietoakaan.

The Book of Boba Fettin Boba on kyllä tosiaankin hyvin, hyvin erilainen kuin se Boba Fett, joka on pahistellut vuosien ajan Star Wars -tarinoissa. Vanha Boba oli armoton tappaja ja ikuinen yksinäinen susi, vaikka jonkinlaista kunniasääntöjen koodistoa hänet olikin yleensä kirjoitettu noudattamaan. Tämä uusi Boba kunnioittaa muita sensitiivisinä olentoina, pyrkii välttämään väkivaltaa ja selvästi välittää aidosti esimerkiksi toveristaan Fennec Shandista (Ming-na Wen), tavallaan myös uusina alamaisinaan näkemistään tatooinelaisista.

Se voisi olla jännittävää – mutta ei ole, koska sarja ei ole kiinnostunut käsittelemään sitä, miten tai miksi Boba nyt näin erilainen on.

Neljännessä jaksossa Boba sanoo Fennecille oppineensa perhearvoja vuosinaan tuskenien parissa, mutta tällaista kehitystä paremmaksi ihmiseksi ei nähty sarjan flashback-kohtauksissa. Pikemminkin The Book of Boba Fett antoi aiemmissa jaksoissa ymmärtää Boban toimineen silloin juuri samoin kuin tällöinkin. Hän muun muassa pelasti jo ensimmäisessä jaksossa epäröimättä tusken-lapsen hengen, vaikka oli silloin vangittuna heidän orjakseen ja vaikka tuo sama tusken-lapsi oli vain hetkeä aiemmin kiusannut häntä törkeästi. Hahmokehitystä sarjassa ei siis ole, on vain tämä uudenlainen Boba, jolla ei tunnu olevan mitään erityistä tekemistä aiemman Boban kanssa.

Oikeastaan meillä on tässä sarja, jossa aivan kaikki on juuri sitä miltä näyttää, jossa päähenkilön motivaatioita hädin tuskin edes käsitellään, ja jonka varsinaiset tapahtumatkin ovat sekä vähissä että ainakin tähän asti kenen tahansa ennalta nähtävissä. Otan esimerkiksi vaikka tämän viimeisimmän jakson: siitä suurin osa käytettiin sen näyttämiseen, kuinka Boba pelasti Fennecin hengen (kuten jo tiesimme hänen tehneen), kuinka kaksikko sitten kävi pöllimässä Boban avaruusaluksen takaisin Jabban palatsista (kuten tiesimme heidän välttämättä täytyneen tehdä) ja kuinka he päättivät parin nuotiokeskustelun myötä sekä ryhtyä työpariksi että valloittaa tuon palatsin itselleen (kuten olemme tähän mennessä jo nähneet heidän tehneen).

(Temuera Morrison ja Ming-na Wen tekevät varmasti sarjan pääosissa parhaansa, mutta heillä on kovin vähän tehtävää – eivätkä he kumpikaan ole näyttelijöinä tarpeeksi hyviä nyhjäisemään tunnetta tyhjästä.)

Turhauttavaa.

Erityisesti, koska The Book of Boba Fett ei mielestäni ollut susikakka idea syntyessään. Kaikkea muuta. Se tyly, mutta jollain tapaa silti salaperäisesti seestynyt Boba, joka The Mandalorianin kakkoskaudella nähtiin, oli monella tapaa kiinnostavinta, mitä tälle Star Wars -franchisen ehkä kiistanalaisimmalla suosikkihahmolla oli tehty pitkään aikaan. Siihen tuntui heti kätkeytyvän tarina, joka ansaitsi tulla jossain muodossa kerrotuksi. Kokonainen oma spinoff-sarja hänelle oli yllätys, mutta kiehtova sellainen, ja Morrison ja Wen tuntuivat Mando-jaksojen perusteella mainiolta parivaljakolta seurattavaksi. Sain myös sen käsityksen, että omapäisten melkein-indie-action-elokuviensa (mm. Desperado, Sin City) ohjaaja Robert Rodriguez olisi värvätty sarjan kippariksi tai pääohjaajaksi, joka tuntui sekin hyvältä idealta jo siksikin, että se lupasi kertomuksellisesti yhtenäistä otetta.

Myös tuo käsitykseni, niin kuin moni muukin tästä sarjasta, osoittautui vääräksi. Rodriguez on ohjannut osan sarjan jaksoista ja ilmeisesti jossain määrin osallistunut sen kehittelyyn, mutta kyllä The Book of Boba Fett on selvästi pikemminkin The Mandalorianin vaatimaton spinoff kuin omanlainen teoksensa. Se näyttää ja tuntuu samanlaiselta kuin Mando, siinä on samantapaisia ongelmia tarinallisen yhdentekevyyden ja dialogin onttouden kanssa, ja jatkuvan, mutta tuskallisen hitaasti etenevän juonesa vuoksi siitä puuttuu The Mandalorianissa näitä ongelmia tasapainottanut armelias jaksojen välinen vaihtelevuus.

The Book of Boba Fett on Jon Favreaun sarja, ja Jon Favreau ei ole kummoinenkaan tarinankertoja. Aivan kuin hänelle olisi annettu nämä työkalut, vaikka hän ei oikeasti lainkaan tiedä, mitä hänen niillä pitäisi tehdä. Ja tarkoitan tässä työkaluja sekä henkisessä mielessä (Star Wars -universumia leikkikenttänä ja sen hahmoista tällä kertaa Boba Fettiä) että konkreettisessa merkityksessä (innovatiivista The Volume -kuvausstudiota ja Disney-Lucasfilmin lippulaivasarjojen per-jakso-budjettia). Veikkaan, että tämän sarjan käsikirjoituksen ja tuotannon aikaan Favreaun Mando-työpari Dave Filoni – ihminen, jolla on ymmärrystä näistä työkaluista – on keskittynyt omiin Ahsoka- ja The Bad Batch -sarjoihinsa. Favreau on menestynyt studio-ohjaaja, mutta lähes niin kaukana auteur-taiteilijasta kuin mahdollista, ja soisin kernaasti hänen vetäytyvän piankin Star Warsista takaisin tekemään Disneylle rahaa digitoimalla sieluttomiksi cgi-animaatioiksi yhtiön vanhoja, aikanaan sielukkaita animaatioklassikkoja.

Pieni kehuosa väliin. Siinä, missä The Book of Boba Fettillä ei ole ainakaan tähän mennessä valitettavasti ollut juuri mitään sanottavaa Boba Fettistä, sillä on sentään ollut sanottavaa Tatooinesta.

Tatooinehan on Star Wars -franchisen riippakiviä: originaalileffan Luken näkökulman mukaan sen pitäisi olla galaksin pahin takapajula, mutta juuri tuon cinemaattisen klassikkoasemansa siivittämänä Star Wars -tarinoissa siellä ramppaavat yhtenään kaikki galaksin silmäätekevät. Useinkin olen miettinyt, että olisipa edes George Lucas itse malttanut sijoittaa Jedin paluussa Jabban hovin jonnekin muualle tai kirjoittaa prequeleissaan Anakinin syntymään jollekin muulle planeetalle, koska jo pelkän A New Hopen takia olisi jo tapahtunut se, miksi vaikkapa The Mandalorianissa on niin monta Tatooine-jaksoa tai Disney-aikaisissa SW-elokuvissa niin monta Tatooinea muistuttavaa planeettaa. Siksi, että aina tulee uusia tarinankertojia, jotka palavat halusta jäljentää originaalileffan ikonografiaa.

The Book of Boba Fettin ero lähes kaikkiin muihin Tatooine-tarinoihin on se, että tässä meillä on kerrankin kertomus, joka perustellusti tapahtuu Tatooinella. Boba jäi sarlaccin kuoppaan silloin aikanaan, ja koska hän nyt (tosin huonosti motivoidusti) tahtoo asettua aloilleen entisen isäntänsä Jabban paikalle, ei hän myöskään Tatooinelta lähde.

Niinpä sarjalla on ollut aikaa kuvata sitä, mitä Tatooinelle kuuluu tai miten siellä oikeastaan elellään. Ennen kaikkea se on ehtinyt esittää tuskenit, nuo Star Warsin intiaanit, tavallista paremmassa valossa. Se on myös ehtinyt ihan kelvollisesti pohdiskella, millaista valtataistelua mahdettaisiin käydä tuollaisella perähikiäplaneetalla tilanteessa, jossa Imperiumin romahtamisesta on vasta muutamia vuosia, jossa rakenteilla oleva Tasavalta tuskin on ehtinyt huomata moista perähikiää ja jossa planeettaa pitkään hallinnassaan pitäneiden huttien tilalle on ollut monta tarjokasta, muttei yhtään vahvaa voittajaa. Ja se on heitellyt ilmaan sellaisia tiedonmurusia kuin ”me olimme täällä jo silloin kun meret kuivuivat” (tarkistin, tämä on vanha Star Wars -fakta jo 1990-luvulta, joka ei vain ole jäänyt ainakaan minulle mieleen)!

Puhumattakaan sitten siitä, että juuri tämä sarja on voinut loogisesti palata vielä kerran jopa sarlaccin kuopalle, jonne sentään tietääkseni Luke Skywalkeria ei ole koskaan kehdattu uudelleen marssittaa. Tai vierailla A New Hopen poistetusta kohtauksesta tutulla Toschen asemalla tapaamassa siellä ohimennen Luken vanhat kaverit Fixer ja Camie, sillä, tosiaankin, jos nyt jossain, niin nimenomaan tässä Tatooine-tarinassa sekin tuntui ihan asiaankuuluvalta. Nostalgiakortin heiluttelua, tottakai, mutta siis tosiaankin juuri tässä tarinassa ilman päälleliimauksen makua.

Sarjan Tatooine-kuvastosta minulla on kerrassaan vain yksi kritiikki: sitä ihmeellistä monikätistä monsteria en olisi hiekkaplaneetan faunaan lisännyt.

Tätä kirjoittaessani The Book of Boba Fettiä on siis jäljellä kolme jaksoa. En sano optimistisesti, vaan realistisesti, että sillä on vielä juuri ja juuri aikaa ryhdistäytyä kertomaan, no, edes jonkinlainen tarina, joka hitaasta johdannosta huolimatta jää tuntumaan kertomisen arvoiselta.

Tai jos haluatte vielä uskoa tällaisiin tekijöiden vakuutteluihin tämän sarjan kohdalla: Ming-na Wen sanoi Radio Timesin äskettäisessä haastattelussa sarjan avautuvan uudessa valossa finaalijakson jälkeen.

Jos sarja ei ryhdistäydy ja finaalijakso ei ällistytä meitä kaikkia, tälle opukselle voi ennustaa pohjimmaista paikkaa Star Wars -sarjojen lähiaikoina nopeasti laajenevassa kirjastossa. Vaikka tämän kummallisen kertomuksettoman tarinan kertaalleen katsookin, sitä on todella vaikea erityisesti suositella kenellekään tässä vaiheessa, jossa Star Wars -katsottavasta ei ole pulaa.

Nimenomaan tätä kokonaiskuvaa katsoen – tänä tai ensi vuonna edessä ovat ainakin Obi-Wan, Andor, Ahsoka, The Bad Batchin kakkoskausi ja The Mandalorianin kolmoskausi – toivoa sopii, että tämä spinoff jää ainoaksi lajiaan myös tyylillisesti. Toinen julkistettu Mando-spinoff Rangers of the New Republic onkin nimittäin jo ideana hyllytetty. Mando itse olkoon jatkossakin sellainen kuin on ollut tähän asti, mutta sitä myöten tätä muottia on noudatettu ihan riittävästi, ja muiden Star Wars -sarjojen olisi syytä näyttää ja tuntua toisenlaisilta.

Tällaisenaan The Book of Boba Fettin ongelmiin kuuluu nimittäin sekin, että se ottaa itsensä aivan liian vakavasti suhteessa juonen höpsöyteen. Mietin jopa, että se olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ja toteuttaa komediaksi. Eikö nimittäin ole ihan vain rehellisen koomista, että Boba on ensimmäisestä jaksosta alkaen patsastellut rikollispomona pitkin Tatooinea vaatien kaikkia tunnustamaan hänet johtajakseen, mutta jaksojen edetessä on paljastunut, että hänen rikollisjenginsä on aluksi koostunut kokonaisuudessaan Fennec Shandista ja kahdesta gamorrealaisesta sikavartijasta? Tietääkö tämä sarja oikeastaan, että sen päähenkilö ei tunnu tietävän yhtään, mitä tekee?

Tulevista sarjoista Obi-Wan ja Andor eivät ole The Mandalorianin spinoffeja. Ne tietysti sijoittuvatkin toiseen aikakauteen (episodien III ja ja IV väliin), mutta tarkoitan toiveellani erilaisuudesta sitäkin enemmän sitä, että niillä on toiset käsikirjoittajat ja toiset ohjaajat. Ahsoka ponnistaa noita suoremmin tästä samasta Mando-perheestä josta Boba Fettkin, mutta se taas on ”Favreau-sarjaa” enemmän ”Filoni-sarja” ja todennäköisesti tarinallisestikin enemmän piirrossarja Rebelsin jatko kuin Mandon sivutuote.

Toivon, että nämä kaikki, samoin kuin vielä myöhemmin tekeillä olevat sarjat kuten salaperäinen The Acolyte, eroavat The Mandalorianista ja The Book of Boba Fettistä vaikkapa kerrontatavaltaan, visuaaliselta tyyliltään tai rytmiltään. Hemmetti, minulle kyllä kelpaisi jossain vaiheessa se Star Wars -komediakin (vaikka mikään näistä edellä mainituista ei kyllä taida sellainen olla). En edes panisi pahakseni, vaikka jokin näistä osoittautuisi ”onks se hyvä” -asteikolla lopulta vielä The Book of Boba Fettiä epäonnistuneemmaksi, jos se tapahtuisi kunniakkaasti jotain uutta ja yllätyksellistä yrittäen.

The Book of Boba Fettissä ei ole kyse siitä miltä näyttää, ja pian selviää, mistä sitten on

Hyvää joulua! The Book of Boba Fett alkaa.

Asiat eivät liity aivan toisiinsa, mutta melkein. Boba Fettin oman sarjan ensimmäisen jakson ensi-iltapäivä on Disney+:ssa keskiviikkona 29. joulukuuta.

Odotettavissa on seitsemän jaksoa, joissa… niin… joissa tapahtuu jotain.

Joulupyhien The Book of Boba Fett -spekulaatioista hehkeimmät voi halutessaan nostaa siitä, mikä sarjan juju oikeastaan on. Tässä kirjoituksessa tarjoan joitakin spoilaamattomia aineksia pohdintoihin.

The Book of Boba Fett -sarjan mainonta ja markkinointi alkoi vasta tässä lähimmän kuukauden aikana, mutta sen aikana olemme voineet nähdä ihan perinteisen muotoisia trailereita ja tv-spotteja. Kuten nyt vaikkapa tuon yllä olevan. Sen perusteella The Book of Boba Fett kertoo Jedin paluun jälkeisen Boba Fettin (Temuera Morrison) vaiheista rakentaa uutta uraa ja elämää palkkionmetsästäjä-vuosien jälkeen, kuten The Mandalorianin kakkoskauden loppuyllärissä väläytettiinkin. Jabba Huttin entisellä valtaistuimella istuen Boba vaikuttaa tavoittelevan uutta asemaa jonkinlaisena galaktisena mafiosona. Lisäksi on paljastettu, että sarja fläshbäckäilee myös sarlaccin kidasta selviytymisen jälkeisiin aikoihin (Jedin paluun ja The Mandalorianin välissä oli toki useita vuosia).

Paitsi että The Hollywood Reporterin mukaan kaikki tähän asti nähty on peräisin sarjan ensimmäisistä minuuteista. ”Emme voi käyttää ensimmäisen jakson jälkimmäistä puolta, koska se paljastaisi liikaa”, sarjan pääohjaaja ja toinen showrunner Robert Rodriguez sanoo.

Se on melkoinen väite. ”Ensimmäiset minuutit” lienee vähän liioittelua, sillä mainoksissa nähdään kuitenkin selvästi otteita useista eri kohtauksista – mutta kohtauksista, joiden olisi aivan hyvin voinut kuvitella ajoittuvan eri puolille sarjaa. Pääpointti tulee selväksi: mainonta on poimittu sarjan ensimmäisen jakson alkupuolelta, eikä mainonnan perusteella todennäköisesti ole nähtävissä, millainen sarja itse asiassa on tai mistä se ihan oikeasti kertoo. Rodriguez niin ikään vihjailee samassa haastattelussa kryptisiä käyttäen metaforaa siitä, millaiset värit tuntuvat Star Wars -franchisessa turvallisilta ja mitkä niistä turvallisista he halusivat vaihtaa ”vaarallisiin”, ja sanoo, että sarjan katsojalle ”tulee olemaan selvää”, mitä hän tarkoittaa.

Tämä on minusta valtavan jännittävää ja hauskaakin. Tieto on nyt oikeasti piilossa esimerkiksi minulta: en ole nyt tarpeeksi hyvin perillä voidakseni sanoa, etteikö jossain Redditin uumenissa joku vuotaja olisi paljastanut kaiken, mutta ainakaan kovin pinnalla SW-nettiskenessä huhut eivät liiku. Ja miksipä liikkuisivatkaan, sillä 1) tämäkin sarja on kuvattu suurimmaksi osaksi The Volumessa eli virtuaalistudiossa, vain rajatun tekijäjoukon nähtävillä ja 2) siellä tapahtuvien kuvausten pitämistä hys-hys-tasolla on hiottu hyväksi harjoituksen kautta, kuten vaikka The Mandalorianin yllätyskäänteet ovat osoittaneet. Itse asiassa tässä on kyseessä sarja, jonka kuvauksissakin suuri osa sen tekijöistä, mukaan lukien Fennec Shandia esittävä toinen pääosanäyttelijä Ming-na Wen, luulivat aluksi tekeillä olevan Boba Fett -sarjan sijaan The Mandalorianin kolmoskauden.

Mistä The Book of Boba Fettissä sitten oikeastaan voisi olla kyse? Tarjoan kolme ehdotusta (joilla taitaa tosin olla eräitä ali-ehdotuksia).

Ehdotus yksi: Muistakaamme tosiaan The Mandalorian!

”Baby Yodan” olemassaolo onnistuttiin aikanaan ihmeen kaupalla salaamaan kaikelta julkisuudelta ensimmäisen jakson ensiesitykseen asti, ja samalla siis salaisuudeksi jäi markkinoinnissa senkin sarjan varsinainen high concept: ”palkkionmetsästäjä huolehtii erityisestä lapsesta”.

Voisiko The Book of Boba Fettin high concept perustua samaan tapaan johonkin hahmoon – uuteen tai vanhaan – jonka rooli sarjassa on keskeinen, mutta jonka osuus on haluttu jättää ennen esityksiä salaisuudeksi?

Tämä on hyvin mahdollista, mutta ilmeisin vaihtoehto kai sentään kuitenkin on poissa pöydältä. Boba Fettillä voisi oikein hyvin olla tähän asti kaanonissa paljastumaton perhe tai lapsi, ja Star Wars -tarinoissa on usein kyse perheestä, ja piinkova palkkionmetsästäjä Boba Fett isänä tai isähahmona olisi voinut hyvinkin olla sekä uskottava että kiinnostava konsepti Boba-tarinan pääideaksi. Mutta eiköhän sentään juuri se konsepti ole The Mandalorianissa käytetty. Ja sehän tietysti johtuu siitä, että ensimmäisellä kaudellaan The Mandalorianin aluksi nimetön päähenkilö oli aika pitkälle Boba Fett olematta Boba Fett.

Mutta ellei lapsi, niin ehkä sitten vanhus! Boba Fettin oma isä on tietenkin kuollut, mutta voisiko jostain aiempien Star Wars -kertomusten syövereistä löytyä joku, joka sopisi Boban tarinaan keskeiseksi katalyytiksi? Kun mietin tätä vaihtoehtoa, alkaa yksi nimi nousta mieleeni muita mahdollisempana: kloonisotilas komentaja Rex.

Vanhentunut Rex Rebels-sarjassa.

Rex on siis tuo The Clone Warsin, Rebelsin ja The Bad Batchin tärkeä sivuhenkilö, joka ainakin puolivirallisen kaanonin mukaan on retconnattu myös Jedin paluussa Endorilla nähtäväksi parrakkaaksi kapinalliseksi. Jedin paluu -tempun perusteella Rex on ollut nopeutetusta ikääntymisestään ja rankasta elämästään huolimatta elossa vielä suhteellisen vähän aikaa ennen nyt nähtävän sarjan tapahtumia, ja hänen kuolemaansa ei siis todellakaan ole näytetty.

In universe Rex on klooni samasta Jango Fettin perimästä kuin Bobakin, mutta ikääntymiseltään muunneltu ja elämänurallaan aivan toisenlaisen polun ottanut vannoutunut imperiaalisen sorron vastustaja. Universumin ulkopuolella Rex on Dave Filonin, The Book of Boba Fettinkin showrunnerin, omia luomuksia ja lempihahmoja. Kuten tiedämme vaikkapa tulevan Ahsoka-sarjan perusteella, Filonin tämän hetken tavoitteissa korkealla ovat Star Wars -animaatioiden ja -näyteltyjen kertomusten maailmojen yhä syvempi yhteensovittaminen.

Mutta tämä ei siis ole minkään sortin huhu – vain minun veikkaukseni ehdotukseksi yksi.

Ehdotus kaksi: Mitä Boba duunaa?

Olemme tietysti kaikki kovasti tietävinämme, kuka Boba Fett on: palkkionmetsästäjä, kovin kaikista. Ehkä jollain tapaa kunniantuntoinen sellainen, mutta ei missään mikään oikeamielisten sankari. Perinteisessä Star Wars -tarinankerronnassa, ja ehdottomasti Disney-omistuksen aikaa edeltäneessä expanded universessa, hän on suorastaan pahis. The Mandalorianissakin hän panee stormtroopereita kylmäksi kylmäävällä tehokkuudella. Ming-na Wen sanoi itse asiassa tästä eräässä haastattelussa mainiosti: ”Not that they’re the bad guys. They’re not that good either.”

Tosiasiassa emme kuitenkaan nimenomaan tässä nykyisessä kaanonissa juurikaan tunne Boba Fettiä aikuisena henkilönä maskinsa takaa. The Clone Warsissa nähtyjen nuoruusvaiheiden jälkeen Boba on harjoittanut ammattiaan sarjakuvissa ja tietenkin Imperiumin vastaiskussa ja Jedin paluussa, mutta rohkenen väittää, että todellinen draamallisesti kiinnostava henkilöhahmo kypärän alta paljastui nimenomaan vasta The Mandalorianin toisella tuotantokaudella vuosi sitten. Tähän viittaa myös Robert Rodriguez THR:n haastattelussa, ja on aivan oikeassa sanoessaan, että tämän vuoksi The Book of Boba Fett on ainutlaatuisessa asemassa kertoessaan hahmosta, joka on kyllä tunnettu ja rakastettu, mutta kuitenkin hahmona itse asiassa varsin tuntematon.

Josta pääsemme ehdotukseeni numero kaksi. Jos minä spekuloisin, mitä The Mandalorianissa nähty Boba itse asiassa haluaa, kumpikaan kahdesta spekulaatiostani ei olisi ”ryhtyä galaktiseksi mafiosoksi”, mitä kertomusta mainonta ehdottaa sarjan kertovan. The Mandalorianin Boba tuntuu jollain tapaa filosofisemmalta.

Temuera Morrison Boba Fettinä The Mandalorianin toisella tuotantokaudella.

Ensimmäinen ajatukseni olisi, että kuolemalta täpärästi pelastunut ja toisten käskyläisenä toimivan palkkionmetsästäjän hommiin ilmeisen leipääntynyt Boba haluaisi todennäköisemmin tehdä hyvää kuin pahaa. Ehkä hän haluaisi esimerkiksi yhdistää Tatooinen takapajulan kahinoivat asukkaat kohti kauniimpaa tulevaisuutta. Boballahan on siteitä paitsi Tatooinea pitkään hallinneisiin hutteihin, tämän sarjan trailerien perusteella myös tusken-hiekkakansaan. Toki voi olla, että Boban aikeet eivät tässä aivan täysin altruistiset olisi, vaan hän haluaisi kenties ryhtyä yhtenäistämänsä joukon johtajaksi, mutta yhtä kaikki, epäilisin Boban päämotivaatioksi jotain muuta kuin rikollista rahan ansaintaa.

Toinen ajatukseni puolestaan olisi, että jos Boba sen sijaan haluaisi tehdä hyvän sijaan pahaa, hänen varsinainen tavoitteensa saattaisi olla kriminaalien komentamisen sijaan silkka kosto. Sarlaccin kidassa oli epäilemättä epämiellyttävää, ja Star Wars -saagassa Boba Fett on vanhastaan kuvattu pitkävihaisena. Ja miten sarlaccin kitaan Jedin paluussa päädyttiinkään? No, itse asiassa käsikirjoittajien George Lucasin ja Lawrence Kasdanin häpeäksi melkein vahingossa, mutta kyllähän hänet sinne loppujen lopuksi laukaisi Han Solo.

Jos Boba todella haluaisikin lähteä jahtaamaan Hania – joka, muistattehan, on tässä kaanonin hetkessä tietenkin täysin elossa ja vasta muutaman vuoden ikäisen Ben-pojan onnellinen isä – olisi siinä todellakin high concept, jonka Lucasfilm olisi halunnut pitää meiltä katsojilta yllätyksenä.

Mutta, muistutan tästäkin: tämä on siis niin ikään vain minun heittoni.

Ehdotus kolme: Mikä ihmeen kirja?

Tämä kolmas ehdotus on pikemminkin kerronnallinen kuin juonellinen. Ydinajatukseni tässä liittyy sarjan nimeen: The Book of Boba Fett. Miten niin ”The Book”, miksei yksinkertaisesti vain Boba Fett? Etenkin galaksissa, jossa kirjoja ei itse asiassa ole nähty juuri milloinkaan muulloin kuin muinaisten jedien jäämistössä The Last Jedissä

Minun päässäni otsikko on koko ajan kuulostanut muistelmilta. Entäpä siis jos The Book of Boba Fett on itse asiassa vain kehystarinanaan kertomus Temuera Morrisonin esittämän Boba Fettin vaiheista The Mandalorianin aikoihin? Sen markkinointikin on nimittäin jo paljastanut, että sarjassa käsitellään Jedin paluun ja The Mandalorianin välisiä vuosia.

Vaan entäpä jos huomattava, ellei suorastaan suurin, osa sarjan sisällöstä itse asiassa onkin flashbackeja, ja myös Boban elämän hyvin paljon varhaisempiin vaiheisiin? Tällöin se, mitä meille ei haluta mainonnassa paljastaa, olisi paitsi tämä tosiasia flashback-rakenteisesta sarjasta, myös esimerkiksi nuoremman Boba Fettin näyttelijä. Olisiko se sitten roolissa nuorena poikana nähty Daniel Logan vai joku muu, jäisi sarjan edetessä nähtäväksi. Tämä myös osaltaan selittäisi tuota Ming-na Wenin ihmeellistä kertomusta siitä, ettei hän aluksi tiennyt olevansa kokonaisen uuden sarjan toisessa pääosassa: jospa se johtui siitä, ettei hänellä lopulta olekaan niin paljon kohtauksia, etteikö niitä olisi voinut luullakin The Mandalorianin kolmoskauden tapahtumiksi.

Tämän kolmannen ehdotukseni jatkoksi on tosin hyvä todeta, että sarjan nimen on toki mahdollista perustua tällaiseen ”kokonaiskatsaukseen” Boban elämästä ja sarjan on mahdollista sisältää ikään kuin mausteeksi myös flashbackeja, vaikka Temuera Morrisonin näköinen vanhentunut Boba Fett sen pääosassa olisikin. Ja tällöin tämä kerronnallinen idea on luonnollisesti mahdollista yhdistää jompaan kumpaan edellisistä spekulaatioista tai ihan johonkin muuhun kantavaan juoni-ideaan.

Mutta tämä, korostan taas, on tosiaankin edelleen vain minun veikkaukseni.

Näiden spekulaatioideni perään voin vielä todeta varmemmin totuudelliset ainekset, jotka The Book of Boba Fettin keitossa killuvat.

The Book of Boba Fettiä kutsuttiin tuotannossa The Mandalorian 2.5:ksi ja sen jaksojen tuotantonumerot oli numeroitu alkaen kolmosella, siis ikään kuin tehtäisiin Mandon kolmoskautta. On epäselvää, johtuiko tämäkin vain siitä, että Boban oman sarjan koko tekeillä olemista haluttiin salata viime vuoden joulukuuhun asti, jolloin se paljastui Mandon kakkoskauden päätösjakson loppuyllärinä. Mutta ellei se johtunut vain siitä, 2.5-lempinimi kertonee, että vähintään sarjan tyyli, elleivät sitten tapahtumatkin, liippaa hyvin läheltä The Mandaloriania.

Lisäksi vielä tuolloin vuosi sitten tekeillä piti olla myös sarja The Rangers of the New Republic, jonka oli tarkoitus olla event series, joka yhdistäisi The Mandalorianin, The Book of Boba Fettin ja Ahsokan tapahtumia. Sittemmin Rangers on jo hylätty kokonaan, vähintään osittain ellei yksinomaan siksi, että sarjaan keskeiseen rooliin kaavaillun hahmon Cara Dunen näyttelijä Gina Carano hankki itselleen alkuvuodesta internet-uholla potkut Star Wars -hommista. The Book of Boba Fettin kohdalla mainitsen tämän siksi, että Rangers-sarjaan kaavaillut juoni-ideat ovat täten Filonin ja kumppaneiden harkittavissa käytettäväksi näissä muissa sarjoissa.

Ja tietenkin vielä tämä: The Book of Boba Fett ei missään nimessä ole ensimmäinen kerta kuluneiden 10 vuoden aikana, kun Disney-Lucasfilm yrittää kertoa Boba Fett -tarinaa.

Lucasfilmiltä ei ole koskaan aivan täysin virallisesti vahvistettu tätä, mutta yleinen käsitys on, että kun jatko-osatrilogiaa tuottamaan ryhtynyt uusi Lucasfilm ryhtyi (Lucasin itsensä ehdotuksesta) kovaa vauhtia suunnittelemaan myös hahmojen sooloelokuvia, ensimmäisten tulille pantujen projektien joukossa olivat paitsi toteutunut Han Solo -elokuva, myös Boba Fett -elokuva. Edelleen yleisen käsityksen mukaan Boba-elokuvan ohjaajaksi oli vuonna 2014 jonkin aikaa kiinnitetty Josh Trank ja käsikirjoittajaksi Simon Kinberg – joka tosin ihan äskettäin kiisti koskaan kirjoittaneensa Boba-elokuvan käsikirjoitusta, mutta ainakin oma pääni sanoo, että tämähän on totta, jos ja kun koskaan ei päästy varsinaisen käsikirjoituksen ensimmäisenkään version valmistumiseen asti. Boba-elokuvasta liikkui huhuja vielä vuonna 2017, jolloin sen juoni-idean kerrottiin olevan useiden palkkionmetsästäjien ”yhteinen seikkailu”, mutta jos tämä oli totta, sen jälkeen se varmaankin hävisi firman sisällä The Mandalorian -projektille – kunnes hahmo saikin uuden jalansijan juuri sen kautta. Joka tapauksessa: ideoita Boba-tarinaksi on siis kehitelty jo moneen otteeseen.

Kaiken kaikkiaan: Odotan tältä seitsemän jakson sarjalta suuria. Boba Fett oli nuorempana omiakin henkilökohtaisia suosikkihahmojani, ja olen käsitellyt suhdettani hahmoon tässä blogissakin ainakin Jeremy Bullochin Suomen-vierailuun liittyvässä kirjoituksessa, joka muuten on omia suosikkejani tämän blogin merkinnöistäni.

Itse asiassa voisi hyvin sanoa, että minä, kuten moni muukin, olen odottanut juuri The Book of Boba Fettiä jo hyvin pitkään.

Star Wars Visions lupasi villejä vaihtoehtoja, mutta tarjosi vain miedon kommentaarin – eikä ihme, sillä vaihtoehtotarinat ovat Star Wars -franchiselle vaikeita

Jostain syystä tämän syksyn teemalta Disney+-palvelussa tuntuvat animoidut vaihtoehtoiset tarinat. Marvel-leffojen maailmaa on ravisteltu What if -antologiasarjalla, ja nyt reilun viikon ajan katsottavissa ovat olleet myös Star Wars Visions -lyhytanimaatiot. Molempien tuotelupaus on tarjota villejä ja kaanonista välittämättömiä kertomuksia tutuissa franchise-universumeissa.

Teoksilla on tosin selvä luonne-ero. MCU: What if on tyylillisesti yhtenäinen antologiasarja, jota julkaistiinkin puolen tunnin jaksoissa viikoittain ihan ”normaalin” sarjan tapaan. Star Wars: Visionsin yhdeksästä lyhäristä sen sijaan vastaavat seitsemän eri animaatiostudiota (tarkkaan ottaen anime-studiota eli japanilaista animaatiostudiota), ja ne julkaistiin siis D+:ssa kerralla.

Tällä kirjoituksella, joka tosin tulee jo vähän myöhässä, pyrin sanomaan jotain paitsi arvio-tyyppistä Visionsista, myös jotain yleisempää ei-kanonista Star Wars -tarinoista.

The Twins: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa pahis käyttää naamiota.

Visions-lyhäreitä on siis yhdeksän kappaletta, ja niistä vastaa seitsemän eri tekijäpoppoota. Kuten lähtökohdasta liki suoraan seuraa, kattaus on vaihteleva sekä tyylillisesti että onnistumisprosentiltaan.

Parhaimmillaan ne ovat todella viehättäviä, jopa mukavan erilaisia lyhyitä Star Wars -tarinoita, joita katsojan ei tarvitse ottaa turhan vakavasti. Itseäni viehätti, kuinka niistä monissa oli hyödynnetty selkänoja nimenomaan anime-antologiana ja sekoitettu siten nimenomaan tunnistettavan japanilaista miljöötä ja kulttuuria kaukaisen galaksin kuvastoon. Erityisen onnistuneina tällaisina voisi mainita maaseudulle sijoitettu tarina The Village Bride ja urbaanimpi Lop & Ochõ. Village Bridessa on muuten yksi kokoelman kiinnostavimmista ideoista: kulttuuri, joka tulkitsee ja uskoo galaksin kaikkeuden yhteen sitovaan Voimaan perustavasti eri tavalla kuin Star Wars -tarinoissa perinteisesti on tavattu tulkita.

Samurait ja jedit tietysti ovat olleetkin sukua toisilleen 1970-luvulta alkaen, ja George Lucas itse ammensi originaaliinsa elementtejä Akira Kurosawan elokuvista. Visions-tarinoista vahvimmin samuraihenkinen on järjestyksessä ensimmäiseksi sijoitettu, melkein mustavalkoinen The Duel, joka tosin jääkin lähinnä samuraileffaviittaustensa vangiksi. Tähän kohtaan muuten sopii mainittavaksi se, että vaikka Visionsin englanninkielisissä versioissa kuullaan Lucy Liun ja Neil Patrick Harrisin kaltaisia hyvin tunnettujakin näyttelijöitä, suosittelen ehdottomasti katsomaan nämä japaniksi – ei sille nimittäin mitään mahda, että silloin replikoinnin tyyli täsmää kuviin paremmin. (Suomenkielistä versiota en kokeillut.)

The Duel: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa valomiekkaillaan.

Pahimmillaan episodit taas tuntuvat tylsiltä tai ärsyttäviltä. Minut jättivät täysin kylmiksi etenkin rokkirallatus Tatooine Rhapsody ja viimeisenä listassa ollut Akakiri siksi, että sillä oli enää niin kovin vähän lisättävää edellisissä jo nähtyyn..

Niin sanotun ”laadun” ja toimivuuden vaihtelevuus ei oikeastaan ole mikään ihme: tällaisen sarjan, tai siis oikeastaan lyhytanimaatioiden kokoelman, luonteeseen jopa kuuluu, että kaikki pätkät eivät ole kaikkien mieleen. Jossakin pätkässä katsojaa voi tökkiä piirrostyyli, toisessa kertomus, ja toisissa taas toimia toinen tai molemmat – ja joku toinen katsoja saattaa sitä paitsi olla eri mieltä. Animea yleisemmin vieroksuva katsoja tuskin innostuu tarinoista monestakaan.

Tatooine Rhapsody: Yksi harvinaisista Star Wars -tarinoista, joissa hutt soittaa bassokitaraa.

Sen sijaan isompi harmi on, että Visions-animaatiot eivät lopulta ole visioiltaan kovin villejä.

Yhtä vaille kaikki animaatiot kääntyvät ennemmin tai myöhemmin valomiekkojen mittelöksi, ja se tuntuu pitemmän päälle aika puuduttavalta. Vaikka aivan kaikki tarinoiden miekkailijat eivät sentään ole ”tavallisia” jedejä tai sithejä, on selvää, että suuri osa Star Wars -maailman loputtomista mahdollisuuksista jää tutkimatta, jos jokainen animaatiostudio tarttuu ensimmäiseen haluunsa piirtää animetyylisiä valomiekkatappeluja. Tämä vertaus voi olla irrallinen, mutta heitän sen silti: jos tänä syksynä julkaistu Metallica Blacklist -soittolistajärkäle sisältäisi pelkkiä hevikitaraversioita Metallican klassikkobiiseistä, niin eihän sitä kukaan jaksaisi viittä tuntia kuunnella.

Visions-animaattoreille annettu tarinankerronnallinen vapaus olla piittaamatta kaanonista ei sekään ole johtanut kummoisesti kaanonista poikkeaviin lopputuloksiin. Animaattorit ovat ilmeisesti ihan itse päättäneet tulkita tehtäväkäskyä siten, että vaikka tuttuja hahmoja tai paikkoja ei Visions-tarinoissa juuri nähdä, kyse on pikemminkin ”näin olisi ihan hyvin voinut tapahtua” kuin ”entä jos näin olisi tapahtunut” -tyyppisistä tarinoista.

Itse asiassa useimmat Visions-lyhärit voisi täysin vaivattomasti sijoittaa Star Wars -kaanoniin, jossa ne ainoastaan tapahtuisivat ajassa tai paikassa etäällä episodielokuvien tapahtumista ja Skywalkerien suvusta. Yhdeksästä animaatiosta ainoastaan yksi, The Twins (jossa esiintyvät Imperiumin kasvattamat Voima-kaksoset), asettuu ilmiselvästi ei-kanoniseksi siten, että sen olisi mahdotonta tapahtua samassa kuvitteellisten tarinoiden jatkumossa elokuvien kanssa.

Lop & Ochõ: okei, en muista juuri tämmöistä pupurotua kaukaisessa galaksissa nähneeni, mutta tämäkin tarina muuten sopisi kaanoniin mainiosti.

Visionsin onnistuneisuutta arvioitaessa antologian ongelmana voi hyvin pitää myös sitä, että sen kohderyhmää on vaikea hahmottaa, ellei sellaiseksi sitten tyydy määrittelemään ”animesta pitäviä kevyttä vaihtelua kaipaavia Star Wars -faneja”. Disney+:ssa Visions on ikärajaluokiteltu rankemmaksi tavaraksi kuin vaikkapa The Bad Batch, ja totta on, että karmean ukkelin hyökkäys The Elderissä menee melkein kauhun puolelle. Toisaalta rokkaava hutt Tatooine Rhapsodyssa ja muutama muukin tarina on paljon lapsellisempi kuin Dave Filonin Star Wars -sarjat keskimäärin ovat.

Kaikkinensa Disney+:n tämän syksyn taisteluparista Star Wars Visions häviää Marvelin What If:ille. Moni saattaa verrata Visionsia myös Netflixin Love, Death and Robots -scifi-lyhytanimaatioiden antologiasarjaan, vaikka se ei liitykään mihinkään franchiseen eikä siis ole ”vaihtoehtoisten” tarinoiden kokoelma, mutta siinä vertailussa Visions jää vielä kauemmas taakse. Itse huomasin katsellessani muistelevani vertailuksi myös parinkymmenen vuoden takaista Animatrixia eli piakkoin taas ajankohtaisen Matrix-leffasarjan animaatiolyhytelokuvista koostuvaa episodinpuolikasta.

The Elder: Harvinaisen tyly Star Wars -pahis.

Mutta koska Visions on joka tapauksessa tällaisenaan välipala, ehkä kiinnostavampaa kuin vertailla sen laatua muihin teoksiin onkin miettiä sitä osana vaihtoehtoisten tarinoiden ja universumien genreä.

Marvelin puolella What Ifissä ei nimittäin ole kyse vain yhdestä animaatiosarjasta, vaan pikemminkin koko franchisen uudesta vaiheesta. Aiemmin tänä vuonna Disney+:lla nähty Loki-sarja ensiesitteli MCU:n sisällä vaihtoehtoiset rinnakkaistodellisuudet, ja What Ifin jälkeen samalla linjalla jatketaan trailerin perusteella Spider-Man: No Way Homessa ja jo nimenkin perusteella Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa.

MCU-fanit odottavat noita molempia suurella innolla, mutta itseäni (kasuaalimpana katsojana) valittu suunta epäilyttää. Tämä on nimittäin ovi, jota MCU:n on mahdotonta enää sulkea. Kun leffasarjojen välisten hauskojen crossover-kohtaamisten ja vaihtoehtoisten hahmohistorioiden tielle on kerran lähdetty, siellä sitten ollaan. Siellä odottavat kapteeni Amerikan ja Iron Manin uudet näyttelijät ja uudet seikkailut uusissa universumeissa. Siellä edessä on mahdollisuus irrottaa periaatteessa jokainen tarina milloin vain edellisten tai tulevien teosten kaanonista omaan universumiinsa aina sen mukaan, miten kirjoittajat tai vaikkapa näyttelijöiden sopimusehdot päättävät. Sillä tiellä ”kaanonin” käsite alkaa luisua tien laidalta laidalle, ja pahimmillaan se katoaa metsään palaamatta koskaan.

Marvel Cinematic Universella on kuitenkin yksi ”niin, mutta” -kortti puolellaan: se kun perustuu sarjakuvien maailmaan, jossa vuosikymmenten ajan on tehty juuri noin (vaikka siihen eivät ole ”näyttelijät” liittyneetkään). Jos ja kun MCU:lle käy samoin, tuottaja-päämaestro Kevin Feige ja kumppanit voivat siis vedota vallitsevaan olotilaan: tällainenhan tämä franchise on aina ollut.

Star Wars Infinities:Return of the Jedi. Esimerkkinä Star Wars -franchisen ”what if” -kerronnasta.

Star Wars -sarjaa sen sijaan on aina leimannut vahva sitoutuminen siihen, että kerrotut tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Voisi jopa sanoa, että koomisenkin vahva.

Lucasfilm on kaikkina aikoina pyrkinyt, usein tosiasioita uhmaten, esittämään elokuvat etukäteen kokonaisuudeksi suunniteltuna kokonaisuutena. Kirjoja ja muita oheiskertomuksia on aina markkinoitu siten, että niiden on annettu ymmärtää suoraan jatkavan ja laajentavan elokuvien tarinoita ja maailmoja. Ehkä suloisinta on se, että me yleisö olemme ostaneet tämän viestin sydänjuuriamme myöten: ajatelkaapa vain, kuinka verisesti Star Wars -fanit aina suuttuvat, kun kokevat jonkin uuden julkaisun sopivan huonosti tähän yhteiseen sopimukseen ikuisesta ja rikkomattomasta kaanonista. Esimerkkejä ei tarvitse hakea Disneyn aikaisten pääelokuvien vastaanottoa kauempaa, mutta niitä löytyy syvältä franchisen niche-kerroksistakin.

Toki ja totisesti Star Wars -tarinoissa on osattu tehdä retconnauksia ja julkaista keskenään ristiriitaisia tai sellaisiksi myöhemmin osoittautuvia kertomuksia jo kohta 45 vuoden ajan. Tekijöiden ja yleisön välinen sopimus yhdestä ja yhteisestä kaanonista on kuitenkin kaiken kestänyt ja kaiken kärsinyt, koska varsinaisesti vaihtoehtoisiksi julkaisuhetkellä tarkoitettuja tarinoita on julkaistu hyvin, hyvin vähän. Merkittävimmät niistä on suorastaan helppo listata:

  • Infinities-sarjakuvat. Star Wars -historian selvin varsinainen ”what if” -tarinakokonaisuus, jonka otsikolla alunperin julkaistut tarinat A New Hope, The Empire Strikes Back ja Return of the Jedi (2001-2003) kaikki ottivat jonkin hetken originaalitrilogiasta ja käänsivät sarjan siitä totutusta poikkeavaan suuntaan: ”entä jos Luke ei olisikaan onnistunut tuhoamaan Kuolemantähteä”. Myöhemmin Infinities-alabrändin alle käännettiin myös muita Dark Horsen 1990-2000-luvuilla julkaisemia kaanoniin soveltumattomia, pääasiassa lyhyitä tarinoita, ja laajimmillaan sillä on kutsuttu myös muiden medioiden vastaavia Star Wars -tarinoita.
  • The Star Wars (2013-2014). Dark Horsen viimeinen suuri Star Wars -teos eli George Lucasin varhaisten ja alkuperäisten Star Wars -leffatarinaluonnosten sarjakuvasovitus. Silmiä avaavaa luettavaa huuruisuudessaan.
  • Lego Star Wars -animaatiosarjat. Saavat palikkamuotonsa vuoksi poikkeusluvan olla niin koomisia ja kujeilevia kuin haluavat.
  • Jeffrey Brownin Darth Vader and Son (2012) ja sen jatko-osat. Suosittuja kuvakirjoja, joissa Darth Vader viettää suloista perhe-elämää pienten lastensa Luken ja Leian kanssa. Samantapaisia huumori- tai parodiatulkintoja Star Warsista on toki nähty muitakin, mutta Brownin on virallisesti lisensoitu.
  • Star Wars -pelit vähintään niiltä osin, joissa pelaaja pelin tarinan sisällä suorittaa tai todistaa elokuvien tapahtumia toisin kuin niissä tapahtui ja esimerkiksi käy räjäyttämässä sen Kuolemantähden Luken sijaan.
  • Ja, vaikka tämä ei ole erityisen merkittävä teos, en malta olla mainitsematta: vuonna 2010 Lucasfilm ja Abrams Books julkaisivat taidekirjan nimeltä, kyllä, Star Wars: Visions, jossa taiteilijat olivat saaneet vapaat kädet kuvitella Star Warsista inspiroituen ei-kanonista(kin) kuvataidetta. (Kirjan otsikko kierrätettiin animelyhäreille tietoisesti, ei vahingossa.)
Enki Bilal: Never Ending Fight Against the Darkness. Ei Star Wars -sarjakuva vaan sarjakuvataiteilijan maalaus kirjasta Star Wars: Visions (2010).

Mutta, kuten sanottua: vaikka julkaisuhetkellä vaihtoehtoisiksi tunnustettuja kertomuksia on ollut vain vähän, sehän ei todellakaan tarkoita, etteikö niitä käytännössä olisi.

Esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilla julkaistut Star Wars -kirjat ja sarjakuvat sopivat vain ontuen samaan kaanoniin seuraavan aallon eli 1990- ja 2000-luvun kirjojen ja sarjakuvien kanssa. Edellisiä ei aikanaan koskaan virallisesti julistettu jälkimmäisistä irrallisiksi, mutta lukijalta vaati melkoista aivojumppaa sovittaa kaikki tapahtumat samojen hahmojen seikkailuiksi.

Isomman sopan tuotti se, että itse George Lucas suhtautui oheistarinoihin yleensä välinpitämättömästi ja parhaimmillaankin valikoiden, joten vaikka monet kirjoittajat tekivät vilpittömästi parhaansa sovittaakseen tarinansa hänen elokuviensa yhteyteen ja Lucasfilmiltäkin siihen yritettiin ohjata, Lucasin pöydältä tulevissa päätöksissä ja hänen varsinaisissa omissa teoksissaan asetettiin usein kaanon-faktoja tai galaktista historiaa asentoon, joka oli täysin ristiriidassa aiemmin julkaistuissa kertomuksissa sanotun kanssa. Esimerkiksi prequeleita edeltävän ajan Star Wars -tarinoiden viittaukset ”klooneihin” ovat nykylukijan silmin käytännössä aina pielessä. Ehkä räikein tapaus on kuitenkin prequelien jälkeiseltä ajalta, kun Lucas itse tuotti uuden The Clone Wars -animaatiosarjan ”yliajamaan” hänen itsensä aiemmin tuottamat episodien II ja III väliin sijoitetut sarjakuvat, kirjat ja ensimmäisen Clone Wars -animaatiosarjan.

Ja sitten meillä tietysti on varsinainen syvä kuilu eli Lucasin ja Disney-yhtiön välisen kaupan jälkeinen franchisen kertomusperinteen kahtiajako ”Legends-tarinoihin” ja ”kaanoniin”. Tuolloinhan edelliseen siirrettiin Lucasin omia audiovisuaalisia pääteoksia lukuunottamatta kaikki ennen vuotta 2014 julkaistu ja jälkimmäiseen päätettiin sijoittaa lähtökohtaisesti kaikki sen jälkeen julkaistu.

Periaatteessa voisi siis sanoa, että Star Warsin suuri ”what if” on Legends-kaanon. Tarinoiden jatkumo, joka on perusteellisesti vaihtoehtoinen käytännössä kaikkiin nykyisiin tarinoihin verrattuna ja räikeimmin vaihtoehtoinen tarkastellessaan originaalitrilogian pääsankarien Jedin paluun jälkeistä henkilöhistoriaa ja heidän jälkeläisiään.

Star Wars: Union (1999-2000): Luke Skywalkerin ja Mara Jaden häät.

Vaikka nykyisessä kaanonissa on viime aikoina alkanut näkyä merkkejä vähittäisestä rapautumisesta, en silti jaksa uskoa Star Warsin olevan matkalla Marvelin perässä multiversumien moniin maailmoihin.

Sen kyllä ennustan, että mitä enemmän tarinoita uuteen(kin) kaanoniin sijoitetaan, erityisesti lähelle tiheimmin tarinoituja originaalitrilogian vuosia, sitä enemmän ristiriitaisuuksia ja epätarkkuuksia nykyisessä(kin) kaanonissa takuuvarmasti esiintyy. Silti perinne siitä, että aina kerrottavien uusien tarinoiden periaatteessa pitäisi kuulua samaan kaanoniin, tuntuu aivan liian vahvalta purettavaksi.

Lucasfilmillä on esimerkiksi tekeillä vähintään toistakymmentä sarjaa ja elokuvaa, ja mitä todennäköisimmin ne kaikki markkinoidaan meille mitä vahvimmin saman kaanonin kertomuksina. Jossain määrin vaihtoehtoisilta tulkinnoilta aikanaan tuntuneet animaatiosarjat ovat jo aikaa sitten uitetut niin lähelle näyteltyjä teoksia, että Ahsoka Tanon esiintyminen The Mandalorianissa Luke Skywalkerin tapaan ei lopulta ollut mitenkään yllättävää, tervetullutta vain. Ainoa mahdollinen todella villi kortti tulevassa SW-rosterissa on Taika Waititin Star Wars -leffa, mutta senkin kohdalla uskon mieluummin tyylilliseen kuin tarinalliseen irtiottoon saagan totutusta linjasta.

Taika Waititin leffan logovalinta eräässä tiedotustilaisuudessa oli kieltämättä mielenkiintoinen.

Kirjojen ja sarjakuvien puolellakaan ei näy merkkejä edes uusien tarinoiden julkaisemisesta Legends-kaanoniin, saati sitten uusien vaihtoehtoisten kertomusten tähänastista isommasta tilaamisesta. Franchisen tämän vuoden iso avaus The High Republic, joka sijoittuu aikaan parisataa vuotta ennen Skywalkereita ja jolla tavoitellaan uusia, nuoria yleisöjä, kytkeytyy sekin koko ajan pienin ristiinviittauksin vanhaan kaanoniin. Samaan aikakauteen sijoittuvan tulevan näytellyn The Acolyte -sarjan kautta se tulee lopulta kietoutumaan myös kaikkein suurimman yleisön tuntemaan audiovisuaaliseen Star Wars -kertomusuniversumiin.

Itse asiassa animelyhärikokoelma Star Wars Visions on pikemminkin vahvistus sille, että selvästi vaihtoehtoiset tarinat tulevat pysymään Star Warsissa sekä harvinaisina että ilmiselvästi vaihtoehtoisiksi brändättynä. Sehän siis tosiaan edustaa sitä vaihtoehtoa – ja sellaisenakin sen tarjoama vaihtoehto on vain niin miedosti irrallaan ”virallisista” kertomuksista kuin on.

Me, jotka toivomme irrotteluiltamme kunnollista revittelyä, voimme tietysti aina toivoa, että toinen ”kausi” Visionsia lähtisi laukalle ensimmäistä villimmin.

Star Wars -sarjoilla on muotti, ja The Bad Batch ei ole sen edustajana virheettömin muotovalio

Tulin äskettäin ajatelleeksi, että viime perjantaina Disney+:lla päättynyt The Bad Batch -animaatiosarjan ensimmäinen tuotantokausi teki suomalaisittain pientä Star Wars -animaatioiden historiaa.

The Bad Batch on neljäs varsinaiseen nykyiseen kaanoniin laskettava Star Wars -animaatiosarja. Tässä laskutavassa sen edeltäjät ovat siis The Clone Wars (seitsemän kautta, 2008-14+2020), Rebels (neljä kautta (2014-18) ja Resistance (kaksi kautta, 2018-20). Niiden lisäksi sitä toki edeltävät myös Disney+:ssa tänä vuonna Vintage-alaotsikon saaneet Droids (yksi kausi, 1985-86), Ewoks (kaksi kautta, 1985-86) ja Clone Wars (2003-05), lukuisat Lego Star Wars -sarjat sekä muutamat viime vuosina vain Youtubessa julkaistut piirroslyhärien sarjat kuten Force of Destiny (2017-18). (Star Wars -animaatioiden kehityshistoriasta kiinnostuneille voin muuten suositella myös tätä virallisen sivun pitkää keskustelujuttua.)

Se ajattelemani historiallisuus? Viimeksi mainittuja Youtube-pätkiksiä lukuunottamatta The Bad Batch on ensimmäinen Star Wars -animaatiosarja, jota suomalaiset ovat voineet katsoa samassa tahdissa yhdysvaltalaisen kotiyleisön kanssa. Eikä vain ajallisesti samassa tahdissa: The Bad Batch on Star Wars -animaatioista ylipäätään suomalaisen tavoitettavuuden kannalta aivan omalla tasollaan mihinkään edeltäjiinsä verrattuna. Huomattavaa osaa edellä mainittujen sarjojen jaksoista ei esimerkiksi ole koskaan esitetty millään suomalaisilla ”normaaleilla” tv-kanavilla. Tänä päivänä perinteisen telkkarin rooli on toki koko ajan yhä vähäisempi, joten The Bad Batchin saatavuus Disneyn omassa palvelussa voi nyt jo tuntua itsestäänselvyydeltä. Kuitenkin ainakin perheen nuorimmille Star Wars -faneille voi jo nyt tai viimeistään lähivuosina tulla kohtalaisena ällistyksenä, että ihan niinkin hiljattain kuin vuonna 2020 Suomessa oli oikeasti mahdotonta katsoa silloista uusinta Star Wars -animaatiosarjaa Resistancea laillisesti: sitä ei oltu julkaistu tallenteilla, ei esitetty televisiokanavilla eikä Disney+ ollut vielä auennut meille.

Mutta nyt siis on. Ja niinpä monella kotisohvalla Suomessakin on katseltu The Bad Batchia ihan samaan tahtiin kuin Yhdysvalloissakin. Ja vaikka se voi olla nyt jo ihan arkista, on se kyllä myös mukavaa.

Tästä eteenpäin kirjoitus spoilaa The Bad Batchin ensimmäisen tuotantokauden juonitapahtumia.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa The Bad Batchin sisällöstä. Mutta ehkäpä on oireellista, että ajatukseni veivät sitä ennen tällaisiin teoksen ulkopuolisiin saavutettavuusseikkoihin.

The Bad Batch on nimittäin, ainakin minun makuuni ja ainakin tällä ensimmäisellä kaudellaan, ”ihan kiva”. Siinä ei ole mitään, mikä suuresti harmittaisi. Eikä (juuri) mitään, mistä aivan valtavasti innostuisin.

Minä en tosin ole missään vaiheessa ollut suuri Star Wars -animaatioiden ystävä. Heitä on paljon muita, ja heidän ilonsa ei ole koskaan vienyt minulta mitään pois. Ja koska The Bad Batch on varsin ymmärrettävästikin hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä (onhan se oikeastaan The Clone Warsin spinoff), olisi kai ollut kummallista, jos juuri tämä sarja olisi saanut minut odottamaan seuraavan perjantain jaksoa aiempia malttamattomampana.

Mutta juuri tässä piilee The Bad Batchin suurin ongelma, jota uskallan kyllä alleviivata, vaikka siis annankin mielelläni myös uutuussarjan maistua kaikille Star Wars -animaatioista minua enemmän tykkääville: tämä kaikki on niin nähty ennenkin. (Ja minun suosikkini näistä on muuten Rebels.)

Tässä vaiheessa Star Wars -animaatiosarjoilla on muotti, jonka ne jopa kiusallisen sujuvasti täyttävät. Itse asiassa: tässä vaiheessa Star Wars -sarjoilla on se muotti, sillä myös ensimmäinen live action -sarja The Mandalorian mukailee pitkälti samaa muottia.

Muottiin kuuluu, että tarinan päähenkilöt ovat näennäisesti jotain muuta kuin aivan suoraselkäisimpiä sankareita, vaikka käytännössä he nimenomaan sitä jokaisen tosipaikan tullen ovat. Luonnollisesti he ovat myös altavastaajia pahaa armeijaa vastaan, niin kuin Star Warsissa kyllä lähes aina muulloinkin. Rakenteellisesti sarjat koostuvat pääasiassa yhden jakson mittaisista tehtävistä kaukaisen galaksin vaaroissa, ja niihin syntyvä jatkuvuuden tunne nojaa vähintään yhtä paljon siihen, että katsoja tunnistaa jaksoissa esiintyviä tapahtumapaikkoja tai hahmoja muista, aiemmista sarjoista tai elokuvista kuin siihen, että jaksoissa varsinaisesti tapahtuviin asioihin palattaisiin kyseisessä sarjassa.

Aivan keskeinen sarjoissa toistuva elementti on, että kunkin päähenkilöiden poppoon muodostaa toiminnan tiimellyksessä jo ryvettynyt joukkio, jonka täydentää sarjan alussa uusi, nuori hahmo, jolle seikkailut ovat uutta ja jonka sydän on vielä puhdas. Niinpä tämän nuoren hahmon tehtävä on paitsi toimia nuoren yleisön ensisijaisena samastumiskohteena, myös katalyyttina sille, miten päähenkilöpoppoo sarjan aikana muovautuu. Hän on Star Warsiin lähes aina kuuluvan kasvutarinan ensisijainen kasvaja, mutta samalla yhden kovanaamoista on löydettävä itsestään isällisiä piirteitä. Tiivistäen kyse on siitä, että lapsi/nuori kasvaa, ja opettaa samalla isompiaan paremmiksi ihmisiksi (tai otuksiksi).

Edellä todettu on toki minun kärjistykseni, ja jokaisessa sarjassa on myös omat särönsä tähän muottiin. Vähintään silmiä siristäen näen kuitenkin tämän muotin sekä The Clone Warsissa, Rebelsissä, Resistancessa, The Bad Batchissa ja myös The Mandalorianissa.

Näin monen samoja elementtejä hieman eri tavoin kierrättäneen sarjan jälkeen nämä toisteisuudet saivat ainakin minut juuri The Bad Batchin kohdalla uupumaan – etenkin kun väistämätön vertailu ei, ehkä luonnollisesti, ole uutuudelle suosiollinen.

Äkkiväärien kloonien iskuryhmä ”The Bad Batch” eli Hunter, Wrecker, Tech ja Echo muodostavat ehkä hauskan nelikon, mutta tiimi on sisäisiä roolejaan ja työnjakoaan myöten hyvin samankaltainen kuin Rebelsin perhe, eikä lainkaan yhtä rakastettava. Joukon täydentävä Omega on ehdottomasti enemmän sympaattinen kuin ärsyttävä lapsisankari, mutta ei hän persoonana Ahsokalle tai Grogulle pärjää. Koska myös Klooniyksikkö 99, aivan kuten Ghostin tiimi tai Din Djarin, ryhtyy leipänsä pitimiksi palkkasotilaiksi tai harmaiden hanttihommien tekijöiksi, suurimman osan ensimmäisen kauden jaksonmittaisista tehtävistä voisi aivan yhtä hyvin kuvitella aihioiksi Rebelsin tai The Mandalorianin jaksoiksi.

Eräänlaisena kaiken huippuna ensimmäisellä kaudella melkein jokaisessa jaksossa toistuu vielä kuvio, jossa pojat yrittävät tehdä päätökset ilman Omegaa, jättää tämän sivuun pahimmasta äksönistä ja/tai itsekin jättäytyä sivuun jostain heille muka kuulumattomasta ongelmasta, mutta tyttö aina saa pojat pyörtämään päänsä ja/tai osoittautuu tehtävässä korvaamattomaksi. Kun vastaava juonitrooppi on tosiaan nähty jo tätä ennen lukemattomia kertoja edellisissäkin sarjoissa, tekee mieli huokaista vähän syvempään.

Vaikka siis.

Kuten jo sanoin: ei The Bad Batchissa ole mitään, mistä olisin erityisesti harmistunut. Sen sijaan siinä on kyllä elementtejä, mistä suorastaan nautinkin.

Klooniyksikkö 99:n kurjasta satsista ulkojäseneksi putoava Crosshair on alkukauden ensivaikutelmaa huomattavasti taitavammin kirjoitettu ja ajateltu pahis. Hänen kehityksessään on seuraavalle tai tuleville tuotantokausille paljon potentiaalia.

Sarjan ydinasetelma ajankohdasta heti episodi III:n jälkeen, aikana jona Imperiumi vasta vakiinnuttaa valtaansa, tarkasteltuna juuri tällaiselta keskipitkän etäisyyden matkalta (jossa kloonit eivät ole tapahtumien ytimessä kuten vaikkapa Vader olisi, mutta eivät kuitenkaan siitä täysin eriytettynäkään kuten vaikkapa tavallinen palkkionmetsästäjä olisi) on ehdottomasti herkullinen. Etenkin kun muutokseen luontevasti liittyy juuri kloonien korvaaminen värvätyillä iskusotilailla – vuosikymmeniä vanha Star Wars -loren elementti, jota ei oikeastaan koskaan tätä ennen ole kunnolla selitetty.

Tapahtuma-aika ja tarkastelukulma tarkoittavat siis jo sinänsä, että jaksojen varsinaisten juonenkäänteidensä ulkopuolella The Bad Batch on koko ajan tarjoillut Star Wars -universumin sisällä poikkeuksellisen kiehtovan miljöön. Sitä tukee hienosti, että sarjassa on toistuvasti vierailtu visuaalisesti aivan poikkeuksellisen huikeilla planeetoilla ja muilla tapahtumapaikoilla. Erinomaiseksi esimerkiksi molemmista käyvät Ryloth-jaksot, joissa Imperiumi ottaa paikat haltuun melkein yhtä tylyin ottein joilla Taleban tätä blogimerkintää kirjoittaessani eteni Afganistanissa.

Unohtamatta tätä: Dee Bradley Baker ansaitsee aplodit äänityöstään. Siinä missä päähenkilönelikko jää hahmokehittelyn tasolla ainakin vielä ensimmäisellä kaudella lähinnä yhden luonteenpiirteen ukkeleiksi, Bakerin ansiosta he totisesti kukin kuulostavat omalta itseltään. Ellen tietäisi, en uskoisi, että heitä kaikkia todella ääninäyttelee yksi ja sama mies.

Ilahtuneena saan myös todeta olleeni väärässä kirjoittaessani pari vuotta sitten, että Lucasfilmin Star Wars -animaatiot olisivat jatkossa suunnatut lapsille ja aikuisyleisöille huomio olisi käännetty näyteltyihin sarjoihin. Siltä asia silloin tosiaan vaikutti, mutta ei vaikuta enää. The Bad Batchissa on paikoin ehkä tummempi tunnelma kuin missään edeltäjistään: ei tämä mikään varsinainen lastensarja ole.

Osaltaan koukuttavaa on toki sekin, että tässä vaiheessa Dave Filoni ja kumppanit myös totisesti sekä osaavat että uskaltavat (tai saavat) kirjoittaa kytköksiä sarjojensa ja muun kaanonin välille (ja vieläpä siten, että Filonin sarjat saavat tarvittaessa taivuttaa kaanonia). Enkä siis tarkoita kytköksillä vain Jabballe kuuluvan rancor-vauvan kaltaisia silmäniskuja.

Tässä vaiheessa temput eivät myöskään ole temppuja, vaan luonnolliseksi kasvanut osa Star Wars -franchisea. Siinä missä kaltaiseni vanhan yleisön katsojajäärän oli The Clone Warsin alkuvuosina vaikea hyväksyä animaatiosarjaa tasaveroiseksi osaksi kaanonia (”miten niin muka Anakinilla oli padawan episodien välissä”), nyt jopa animaatiosarjoissa esiteltyjen hahmojen voi suorastaan odottaa ilmestyvän Star Wars -elokuviin tai sarjoihin koska tahansa.

Kääntäen se tarkoittaa, että Star Wars -animaatiosarjoissa kerrotaan ihan oikeita lopullisia loppuja elokuvissa aloitetuille tarinoille tai niissä esitellyille hahmoille. Kaminon moukarointi The Bad Batchin ekan tuotantokauden loppujaksoissa tuntui elokuvallisen voimakkaalta Star Wars -hetkeltä, ja se ilman muuta myös sopi ja kuului juuri tässä sarjassa kerrottuun tarinaan. Pienempänä hetkenä sitä kohti kuitenkin johti jo aiemmin sarjassa nähty kohtaus, jossa palkkionmetsästäjä Fennec Shand lähes ohimennen tappoi kaminolaisen Taun Wen. Nimenomaan se kohtaus nimittäin suorastaan hätkähdytti minua katsoessani: siinähän siis The Mandalorianista kutakuinkin hyvisten puolelta tuttu hahmo murhasi itsensä George Lucasin luoman, elokuvissa ensiesiintyneen hahmon. Ei tällaista tässä saagassa ihan jatkuvasti tapahdu.

Sarjana arvioituna The Bad Batchille ei ole tosin välttämättä mikään kehu, että monet sen ensimmäisen kauden mieleenpainuvimmat hetket liittyvät pikemminkin muihin tarinoihin, kuten nyt tosiaan juuri Rylothille sijoittuvat, Syndullan perheestä kertovat jaksot, joissa sarjan nimipoppoo jäi sivurooliin. Ne jaksot olivat pikemminkin eräiden The Clone Warsin tarinoiden päätös tai Rebelsin prequel kuin merkityksellinen hetki The Bad Batchin tarinassa. Mutta toisaalta: nämäkin ristiinvalotukset taitavat olla Filonin Star Wars -sarjojen erityispiirre, jonka suurin osa niiden katsojista ilomielin hyväksyy.

The Bad Batch saa tietysti jatkoa ainakin toisen kauden verran. Veikkaan, että sen edetessä Omegan olemassaolosta ja Kaminolta evakuoidun kloonaajamestarin tapauksesta paljastunee yhä uusia, jännästi erään pahan keisarin henkilökohtaisiin suuriin kloonaussuunnitelmiin liittyviä piirteitä, joiden myötä sarja kytkeytyy yhä vain syvemmälle Star Wars -loreen. Ja, huomautan vielä edelleen piikitellen: jos näin käy, se olisi jälleen yksi samankaltaisuus aiempaan sarjaan, sillä vastaava kuviohan vaikuttaa vaikuttaa olevan tapahtumassa myös The Mandalorianissa.

Turvallista on myös olettaa, että kloonijoukkomme tulee tulevissa seikkailuissa huomaamaan sen olevan yhä mahdottomampaa ”vain yrittää pärjätä” galaksissa sotkeentumatta suuriin asioihin ja käymättä vastustamaan pahaksi katsomaansa Imperiumia. Onhan tämäkin keskeinen osa Rebelsistä, Resistancesta ja The Mandalorianista tuttua muottia. ”In the end, we all choose sides”, sanottiin osuvasti Bad Batchille eräässä ensimmäisen kauden jaksossa.

Ei, tämä kuva ei ole The Bad Batchista.

Onkin vähän surullista, että lopulta vähiten tässä tyypittelemääni Star Wars -sarjojen muottia noudattaa kaanon-sarjoista ensimmäinen eli The Clone Wars, jonka antologiamuodossa oli kunnioitettavaa rohkeutta. Se on ehkä myös itseäni kohtaan ironista, sillä minähän nimenomaan en innostunut TCW:stä aikanaan pitkälti juuri siksi, että sen jaksot tuntuivat irrallisuudessaan niin yhdentekeviltä. Ehkäpä se tässä vaiheessa vastaanotettuna olisi tuntunut ainakin muotonsa vuoksi nimenomaan piristävän erilaiselta. (Olisi oman pohdintansa aihe, kuinka suuri osa TCW:n kokeellisuuden kunniasta kuuluukaan sille, että se oli vielä George Lucasin sarja, ja Star Warsin The Maker itse luotsasi sarjaansa pitkälti juuri heittelemällä villejäkin ideoitaan Filonin ja muiden kätyriensä toteutettaviksi yhden tai parin jakson tarinoina.)

Ylipäätään Star Wars -sarjoilta olisi tässä vaiheessa – jossa odottava yleisö on olemassa, jossa tekijät ehdottomasti osaavat hommansa ja jossa jokainen SW-sarja ei ole enää yksin vastuussa franchisen lipun heilumisesta – lupa odottaa piristävyyttä, erilaisuutta ja rohkeutta.

Tässä mielessä toivoa kyllä antaa, että sitä kaikkea pitäisi olla luvassa – jopa pian, kenties jopa paljon.

Syyskuussa Disney+:aan ilmestyy joukko anime-lyhäreitä otsikolla Star Wars: Visions. Niistä julkaistiin juuri tällä viikolla vinkeä, pidättelemättömän villi traileri:

Visions ei taatusti ole ihan tavallisinta ja filonimaisinta Star Wars -animaatiota. Tosin se ei onkin tilattu nimenomaan säväyttämään ja olemaan erilainen – ja se saa sitä olla siksikin, ettei se ole kaanonia.

Mutta onpa virallisemmiltakin tarinoilta lupa lähitulevaisuudessa odottaa tuoreita näkökulmia. Kaiken säällisen tolkun perusteella ensi vuoden Obi-Wan Kenobi -sarja ei tule noudattamaan tässä kuvattua kerronnallista muottia, vaikka siinä päähenkilöä myöten toki paljon tuttua ja odotettua onkin. Kyseessä on lisäksi ”minisarja”, ilmeisesti kuuden jakson mittainen kertomus, joka jo sillä lähtökohdalla lupaa toisenlaista tarinakaarta.

Myös Patty Jenkinsin ohjaamaan Rogue Squadron -elokuvaan, Taika Waititin vasta varhaisessa käsikirjoitusvaiheessa olevaan elokuvaprojektiin ja Leslye Headlandin salaperäiseen The Acolyte -sarjaan voi kaikkiin joko aiheen tai tekijän perusteella liittää toiveita Star Warsissa vähemmän nähdyistä tarinoista tai tarinankerronnan tyyleistä. Sellaisille pitäisi kyllä olla tilaa: onhan tekeillä kuitenkin myös lisää Bad Batchia ja The Mandaloriania sekä pari muutakin sarjaa, jotka joko liittyvät hyvin suoraan jo tuttuihin tarinoihin tai todennäköisesti muuten vain sisältävät tuttuja elementtejä: Andor, The Book of Boba Fett ja Ahsoka.

Valtavaksi laajentuneen ja alati vain laajentuvan franchisen sateenvarjon alle mahtuisi niin monenlaisia erilaisia tarinoita.

Suomen Disney+ sai alaotsikon Star Wars Vintage: Entisten aikojen telkkarioheistuotteiden pelastaminen arkistoista on kulttuuriteko

Suoratoistopalvelu Disney+ sai viime perjantaina vaivihkaa uutta Star Wars -sisältöä.

Ainakaan minulle nämä sisällöt eivät näy erityisen hyvin esimerkiksi palvelun etusivulla ja vielä julkaisupäivänä niillä ei myöskään ollut omaa ”väliotsikkoa” Star Wars -sivulla, joten tuntui siltä, että käyttäjän pitäisi melkeinpä osata itse näitä etsiä, että ne löytäisi.

Viikonlopun jälkeen väliotsikko kuitenkin löytyi, ja tarkoittamani ohjelmat listautuvat Star Wars -sivulla uuden Star Wars Vintage -väliotsikon alle. Eivät ne tosiaan sanan varsinaisessa merkitksessä uutta sisältöä olekaan – mutta pitkään vaikeasti nähtävillä ollutta kuitenkin. Kyllä tämä ihan tapaus on!

Star Wars Vintage -otsikon alta Disney+:sta löytyvät siis nyt nämä:

  • Caravan of Courage, tunnettu aikanaan myös nimellä The Ewok Adventure ja Suomessa nimellä Ewokien taistelu: elokuva vuodelta 1984
  • Ewoks: The Battle for Endor, Suomessa tunnettu aiemmin nimellä Ewoks: Taistelu Endorista ja nyt nimellä Ewoks: Endorin taistelu: elokuva vuodelta 1985
  • The Story of the Faithful Wookiee: 9-minuuttinen lyhytanimaatio vuodelta 1978
  • Ewoks: animaatiosarja vuosilta 1985-86
  • Clone Wars: animaatiosarja vuosilta 2003-05

Kyseessä ovat siis entisten aikojen Star Wars -telkkarioheistuotteet – tai ainakin joukko niistä keskeisimpiä. Ne eivät ole kaanonia, ainakaan enää nykyistä – ja oikeastaan näistä vain Clone Wars sitä koskaan millään merkityksellisellä tavalla olikaan. Kaanonista irtoaminen ei siis oikeastaan ole muuttanut näiden arvossa mitään. Käyn seuraavassa läpi, mistä näissä on kyse.

Todettakoon kuitenkin heti kärkeen ”tietäville tietäjille”, että kyllä, joukosta tosiaan puuttuu yksi ilmeinen tähän Vintage-kategoriaan yhtälailla kuuluva nimike. Droids-animaatiosarja vuodelta 1985 on kuitenkin varmasti tulossa perässä, sillä se puuttui myös kansainvälisillä markkinoilla Disney+:sta, kun nämä nyt meille tarjoillut Vintage-nimikkeet julkaistiin pari kuukautta sitten esimerkiksi englanninkielisillä markkina-alueilla. Koska Droids ilmestyi jenkeillekin ”plussaan” nyt samalla päivällä kun nämä muut meille, voi olettaa Droidsin saapuvan meillekin tekstitettynä pienellä viiveellä.

Ewok-elokuvat Caravan of Courage (1984) ja Ewoks: The Battle for Endor (1985) ovat kirjaimellisesti tulkittuna ensimmäiset Star Wars standalone- tai spinoff-elokuvat, jotka edeltävät siis sellaisena markkinoitua Rogue Onea yli 30 vuodella.

Se, että niitä ei nyt sellaisiksi tunnusteta, ei kuitenkaan oikeastaan ole Disneyn revisionismia. Ei niitä nimittäin varsinaisesti ajateltu sellaisina ennen Disneyn aikaakaan.

George Lucasilla oli jo hyvin varhain ajatus, että hänen Star Wars -elokuvansa pohjalta olisi mahdollista tehdä varsinaisten jatko- ja esiosien lisäksi myös irrallisia elokuvia. Lucas ei ilmeisesti niinkään ajatellut yksittäisten hahmojen ympärille rakennettuja seikkailuja vaan nimenomaan tarinoita, jotka keskittyisivät (hänen omien esimerkkiensä mukaan!) esimerkiksi pelkkiin droideihin tai pelkkiin wookieeihin. Elokuvina näistä kuitenkin toteutettiin Lucasin aikana vain nämä kaksi Ewok-elokuvaa – tosin wookieeiden omana standalonea voidaan pitää pahamaineista Holiday Specialia (1978), johon palaan tässä kirjoituksessa myöhemmin.

Ewok-leffat tehtiin alunperin telkkariin, mutta Star Warsien suuren suosion vuoksi niistä ainakin ensimmäistä levitettiin monissa maissa valkokankailla. Näin myös Suomessa, jossa sen nimi tosiaan oli Ewokien taistelu. Koska jatko-osan englanninkielinenkin nimi on puolestaan Battle for Endor, käytän tässä nyt selvyydeksi alkuperäisnimiä. Disney+:ssa leffojen onnettomat käännösnimet ovat olleet yleisemmänkin huvin/surkuttelun aiheena, ja tällä kertaa mennään nyt siis jostain syystä sillä, että entinen Ewokien taistelu on suomalaisillekin Caravan of Courage, mutta sen jatko-osa on Ewoks: Endorin taistelu

1980-luvulla Ewok-leffat julkaistiin toki myös videolla, mutta sen jälkeen ne ovat saaneet viettää suurimman osan aikaansa Lucasfilmin holveissa. Niitä ei ole varsinaisesti piiloteltu siihen tapaan kuin Holiday Specialia, mutta ei kovin laajalti levitettykään. Eikä niitä missään tapauksessa ole koskaan laskettu ”varsinaisiksi” Star Wars -elokuviksi, vaikka oikeita Lucasfilm-tuotantoja ovatkin.

Esimerkiksi Suomessa molemmat Ewok-leffat on esitetty telkkarissa yhden ainoan kerran, MTV3:lla vuoden 1995 lopussa, ja silloin minäkin olen ne ensimmäisen kerran nähnyt. Dvd:llä leffapari on tietääkseni julkaistu koko maailmassa vain kertaalleen: vuonna 2004, vain Yhdysvalloissa ja hyvin halpishenkisenä kaksipuolisena levynä, jonka toisella puolella oli Caravan of Courage ja toisella puolella Battle for Endor. Täten on oikeasti aika hieno juttu, että elokuvat ovat nyt Disney+:ssa helposti kenen tahansa nähtävillä ja vieläpä suomeksi tekstitettynä.

Julkaisuhistoria kuitenkin kuvaa sitä, mitä Ewok-leffat ovat. Niissä ei ole mitään erityisempää hävettävää, mutta ei erityisempää ihailtavaakaan. Tuttuja nallekarhuja lukuun ottamatta niillä ei ole käytännössä mitään yhteyttä varsinaisiin Star Wars -elokuviin. Ne vertautuvat pikemminkin Labyrinthin kaltaisiin 1980-luvun (pääasiassa) lapsille suunnattuihin fantasiaelokuviin, ja koska siten niiden tyyli on tuttu monille kolme-neljäkymppisille, ainakin sen ikäinen voi tänä päivänä katsoa niitä nostalgialasien läpi, vaikka Ewok-leffat olisivat jääneet lapsena näkemättäkin. Mutta ne eivät ole unohdettuja helmiä sen paremmin 1980-luvun kevyinä fantasiaelokuvina kuin Star Wars -teoksinakaan.

Ewok-leffoissa näkyy siis ehdottomasti niiden tausta aikansa tv-elokuvina, jo heti alkaen siitä ketkä ne ovat tehneet. Ykköselokuvan ohjaaja John Korty ja käsikirjoittaja Bob Carrau tai kakkosessa molemmista vastanneet veljekset Ken ja Jim Wheat eivät ole nimiä, joita kovin moni tunnistaisi. Yhteensäkin heidän tunnetuin suoritteensa saattaa olla se, että Wheatit käsikirjoittivat neljännen Painajaisen Elm Streetillä eli Renny Harlinin Hollywood-läpimurron.

Tästä kaikesta huolimatta Ewok-elokuvat olivat aikansa aitoja Star Wars -oheistarinoita. Molemmat leffat perustuvat itsensä George Lucasin kehittelemiin tarinoihin. Wicket-ewokin roolissa nähdään alkuperäisesittäjä Warwick Davis, joka oli tuolloin noin 14-vuotias. Leffoja kuvattiin suloisesti Lucasin oman Skywalker Ranchin lähituntumassa. Tuotantosuunnittelusta vastasi tuleva Hollywood-ohjaaja Joe Johnston, tuolloin ”oikeiden” Star Warsien tehosteiden veteraani, joka osaltaan toi elokuvien tunnelmaan jatkuvuutta. Halpuudestaan ja stop motion -animaatioiden hellyttävyydestä huolimatta Ewok-leffat näyttävätkin kutakuinkin Jedin paluun jatkumoon sopivilta – kuten ne siis rehellisesti katsoen ovatkin.

Mitä tulee leffojen juoneen, monilla Ewok-elokuvat kauan sitten nähneillä on niistä kaksi muistikuvaa. Moni muistaa niiden ärsyttävät lapsipäähenkilöt. Ja moni muistaa, että ne ovat paikoin yllättävän synkkiä ja väkivaltaisia. Molemmat maineet ovat ansaittuja. Etenkin Battle for Endorin avauskäänne on suorastaan legendaarisen tyly jopa Lucasilta, jonka elokuvissa kyllä tavataan muutenkin jäädä orvoiksi tiheämpään kuin keskimäärin. Suomessa sen vhs-julkaisun ikäraja oli 1980-luvulla jopa K14.

The Story of the Faithful Wookiee näyttäytyy Disney+:ssa nyt jokseenkin anakronistisena. Ensinnäkin 9-minuuttisen lyhärin otsikko on keksitty tätä julkaisua varten – ja toiseksi sen julkaisuvuodeksi ilmoitetaan palvelussa 2021, joka ei siis lainkaan pidä paikkansa. Nimi on myös omituinen, koska se ei kuvaa yhtään sitä, mistä pätkä vuosikymmenten ajan on muistettu.

Todellisuudessa kyse on animoidusta lyhytelokuvasta, joka nähtiin legendaarisen ja legendaarisen hirveän Star Wars Holiday Specialin keskellä vuonna 1978. Yleisesti tunnustettua on, että tämä animaatiopätkä on kyseisen tv-spesiaalin ainoa katsomisen kestävä kohta.

Kokonaista Holiday Specialia ”Star Wars Vintage” -otsikon alla tuskin koskaan julkaistaan, ja ehkei ole tarpeenkaan. Kännissä tehdyltä vaikuttava kammotus sisältää suurimman osan kaksituntisestaan lähinnä kotonaan keskenään möliseviä wookieeita ja amerikkalaisten tv-tähtien vierailuja hämmentäviksi avaruus-virtuaaliesityksiksi maskeerattuina. Se on esitetty telkkarissa vain vuonna 1978 – tosin ei vain Yhdysvalloissa, vaan myös esimerkiksi Ruotsissa. Lucas itse sanoi kuuluisasti siitä, että tuhoaisi jokaisen vhs:lle tallennetun kappaleen, ”jos hänellä vain olisi aikaa ja vasara”.

(Lucasin kuuluisaa kommenttia on muuten hyvä lukea pikemminkin kitkeryytenä kuin nolosteluna. Holiday Special ei ollut hänen kirjoittamansa saati ohjaamansa, ja vaikka hän kyllä henkilökohtaisesti salli sen tehtävän ja antoi sen tekijöille jopa käytettäväksi ideoitaan, sen surkeus ei oikeastaan ollut Lucasin itsensä vika.)

En mene Holiday Specialiin tässä yhteydessä tämän enempää, vaikka se kiehtova tarina onkin. Olin joka tapauksessa henkilökohtaisesti yllättynyt, että edes tämä animaatiopätkä julkaistiin keväällä D+:ssa, kunnes opin, että se itse asiassa on julkaistu jo Star Wars -saagan blurayllakin piilotettuna ”pääsiäismunana” vuonna 2011.

Nyt esillä oleva animaatiolyhäri on kyllä tosiaankin vähintään katsomiskelpoinen ja itse asiassa monellakin tavalla hyvin kiinnostava. Siinä esimerkiksi näkyy vahvasti, että se on Lucasin pyynnöstä animoitu ranskalaisen scifi-sarjakuvamestarin Moebiuksen tyyliin.

Suurin (Star Wars -)historiallinen arvo tarinalla on siinä, että kyseessä on Boba Fettin ensimmäinen esiintyminen. Animaatio esittelee Boban toimeliaampana kuin hän ehti noissa alkuperäisissä elokuvissa ollakaan, paljastaa Boban ja Vaderin erityissuhteen ja näyttää jopa rakettirepun toiminnassa, toisin kuin Imperiumin vastaisku. Kaiken kaikkiaan erittäin kiinnostavaa siis! Mikään tästä ei toki missään nimessä vasta nykyistä Boba Fettin henkilöhistoriallista kaanonia, mutta niinpä vain tästä animaatiosta kaivettiin aivan hiljattain esiin eräs ase The Mandalorianiin.

Lisäksi tämä projekti tutustutti Lucasin kanadalaiseen animaatiostudioon Nelvanaan. Vuosia myöhemmin juuri Nelvanalle soitettiin, kun Star Wars -animaatioita haluttiin lisää.

Nelvanan vuosien 1985-86 Star Wars -animaatiosarjat olivat siis Ewoks ja Droids. Edellistä tuotettiin kaksi tuotantokautta eli 26 jaksoa, ja ne ovat kaikki nyt Disney+:ssa. Jälkimmäistä vain yksi kausi eli 13 jaksoa, ja ne tulevat tarjolle myöhemmin. Aivan alunperin sarjoja esitettiin Yhdysvalloissa ABC-kanavalla otsikolla The Ewoks and Droids Adventure Hour, joka selittää tuotantojen päällekkäisyyden.

Ensiesitystensä jälkeen molempia sarjoja on aika ajoin esitetty telkkarissa. Suomessakin ne nähtiin ainakin MTV3:lla 1990-luvulla, jossa Ewokit pyörivät ainakin minun muistini mukaan aamutelkkarissa ja Droidit iltapäivissä – saa korjata, jos olen väärässä! Sarjat on myös julkaistu lähes kokonaan vhs:llä silloin aikanaan ainakin kotimaassaan.

Sen sijaan dvd:llä niistä on julkaistu vain eräänlaiset ”best of” (?) -levyt. Vuonna 2004, siis samaan aikaan Ewok-leffojen dvd-julkaisun kanssa, julkaistiin yksi kaksipuolinen levy Ewoks-sarjaa ja toinen Droidsia. Molemmat levyt sisälsivät ikään kuin ”elokuviksi” leikattuja jaksojen kokoelmia. Minulla on nämäkin julkaisut, ja voin vahvistaa, että tulos tuntui etenkin Ewoksin kohdalla tuntui todella hassulta, koska jaksojen välillä ei ole jatkuvia juonia saati hahmokehitystä, ja jaksojen yksittäistarinat oli käytännössä yhdistetty vain poistamalla alku- ja lopputekstit. Droids-tarinat sentään muodostavat vähän kiinteämpiä jatkumoita. Tämä taisi olla trendi Lucasfilmillä tuohon aikaan: Lucasin itsensä käskystä myös Young Indiana Jones Chronicles -sarja julkaistiin dvd:llä nimenomaan näennäiselokuviksi uudelleenleikeltynä.

Disney+:ssa jaksot ovat nyt tarjolla ihan jaksoina, alkuperäisessä asussaan, ja sitä paitsi kuvanlaadultaan vähintään riittävän kauniisti remasteroituna (kuten muuten ewokkielokuvatkin). Kiinnostuneille tämäkin on siis vähintään kulttuuriteko!

Katselukokemuksena Ewoks on tyypillinen 1980-luvun länsimainen animaatiosarja, josta on turha haaveilla jatkuvia juonia, hahmokehitystä tai ihan valtavaa omaperäisyyttäkään. Se vertautuu Disneyn samantapaiseen Kummikarhuihin tai Smurffien kaltaisiin suositumpiin sarjoihin sekä rakenteeltaan että juonikuvioiltaan: ewok-lapsilla on milloin meneillään mikäkin projekti, tai jokin kylän ulkopuolinen vihulainen aiheuttaa jonkinlaisen kuprun.

Itse muistan katsoneeni 1990-luvulla telkkarista Ewokkeja ennen kuin edes tajusin sen liittyvän Star Warsiin, koska en tainnut olla Jedin paluuta vielä nähnytkään. Eikä se itse asiassa kovin kummoisesti liitykään, lukuun ottamatta toiseksi viimeistä jaksoa Battle for the Sunstar, joka yllättäen yhtäkkiä käsittelee Imperiumin kiinnostusta Endorin metsäkuuta kohtaan. Siinä ewok-lapset vierailevat jopa Star Destroyerilla…

Viimeinen Star Wars Vintage -tittelin nyt saanut julkaisu on aivan toiselta ajanjaksolta. Clone Wars julkaistiin vuosina 2003-05 eli episodien II ja III välissä, ja se oli siis Lucasin ensimmäinen yritys kuvittaa animaatioksi hänen elokuviensa ulkopuolelle lähes kokonaan jääneitä kloonisotia. Sarja tunnetaan luojansa mukaan usein ”Genndy Tartakovskyn Clone Warsina”, erotuksena Dave Filonin huomattavasti suuremmasta ja sittemmin huomattavasti järeämmin kanonisoidusta animaatiosarjasta, vaikka sarjojen nimikkeissä onkin The-artikkelin kokoinen ero.

Disney+:ssa Clone Wars näyttäytyy nyt animaationa, jossa on kaksi noin tunnin mittaista jaksoa. Tämä on sarjan koko pituus, mutta alunperin se julkaistiin tiiviistä minuuteistaan huolimatta kolmena tuotantokautena. Niistä kaksi ensimmäistä koostuivat kumpikin kymmenestä vain muutaman minuutin mittaisesta minijaksosta, ja nämä 20 pikkuepisodia muodostavat nyt ensimmäisen Clone Wars -tunnin. Kolmannella kaudella taas jaksoja oli vain viisi, mutta jaksopituus 12-15 minuuttia, ja ne muodostavat nyt Disney+:ssa sarjan toisen tunnin.

Clone Wars julkaistiin aikanaan dvd:llä kahtena ”volumena”, jotka noudattivat näitä samoja tuntijakoja, mutta historiallisessa mielessä harmittelen, että Disneyllä on nyt päätetty häivyttää sarjasta alkuperäiset jaksojaot kokonaan. Olisihan ne voitu säilyttää, ja suoratoistopalvelussa tiiviit setit olisi siitä huolimatta käytännössä voinut katsoa putkeen… Nyt kokonaisuus voi nimittäin tuntua nykykatsojasta hämmentävältä, ellei mikrojaksojen taustaa tunne. Etenkin ensimmäisessä satsissa on kyse pikemminkin tyylitellystä tavasta esittää kuvitelmia erilaisista kloonisotien taisteluja, eikä pätkien liittäminen toisiinsa tee niistä yhtä tunnin mittaista tarinaa. Toinen tunti tuntunee Filonin sarjoihin tottuneesta katsojasta tutummalta kerronnalta.

Emmy-palkinnot ja kriitikkokehut tälle varsin erikoisellekin sarjaprojektille olivat tavallaan sen oma ”tuho”, koska ne osaltaan johtivat siihen toiseen kloonisota-animaatiosarjaan – joka sitten aikanaan syrjäytti tämän ensimmäisen kaikesta kaanonista. Jälkiä sarjojen välillä näkyy ainakin jonkin verran siinä, millaisiksi oikeisiin näyttelijöihin perustuvat hahmot Filoninkin sarjassa tyyliteltiin ja siinä, kuinka James Arnold Taylor aloitti Obi-Wanin roolissa jo tässä sarjassa.

Mutta aikanaan ensimmäinen Clone Wars kyllä oli kaanonia, jonka Lucas nimenomaan tilasi näyttääkseen katsojille sirpaleita kloonisotien taisteluista episodi III:a odotellessa. Konkreettisin tehtävä sillä oli esitellä yleisölle uusi pahis kenraali Grievous – siis vähän samaan tapaan kuin Holiday Specialin animaatiojaksolla 25 vuotta aiemmin! Tänä päivänäkin sen kestänee katsoa vähintään kuriositeettina ja sähäkän, jos kohta myös mielipiteitä jakavan animaatiotyylinsä ansiosta.

Tämä sopii siinä mielessä tämän kirjoituksen lopetukseksi, että siitä Star Wars Vintage -julkaisuissa minusta onkin kysymys: kiinnostavista kuriositeeteista, joiden saavutettavuus nyt ”koko kansalle” on Star Wars -historiallisesti hieno juttu. Niiden julkaisu on myös tärkeä osa sitä, mitä Disney+:n tuotelupaukseen minusta piti koko ajan kuulua: palvelu, jossa teostensa levityksestä perinteisesti niin tarkan yhtiön arkistot ovat viimein auki.

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.
Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

The Mandalorianin kakkoskauden tähdet: se yksi vanha tuttu ja se toinen vanha tuttu, mutta myös se, jonka tähtiroolia onkin odoteltu

Niinhän siinä sitten kävi, että The Mandalorianin toisen kauden viimeiset kolme jaksoa nostivat valokeilaan paitsi yhden sarjassa aiemmin vasta vilahtaneen legendaarisen vanhan hahmon, myös toisen ja vielä legendaarisemman, edellistä odottamattomammin vierailleen vanhan hahmon.

Tämä kirjoitus spoilaa The Mandalorian -sarjan toista tuotantokautta, joka on tätä kirjoittaessani ollut kokonaan katsottavissa Disney+-palvelussa lähes viikon ajan.

Mando ja neljä muuta kovaa taistelijaa. Onkohan tässä muuten ainakin elokuvattujen Star Wars -tarinoiden puolella eniten naisia samassa kuvassa koskaan?

On todella kuvaavaa, kuinka muutaman viime viikon ajan Star Wars -skenessä on puhuttu ensin melkein pelkästään Boba Fettistä ja sitten melkein pelkästään Luke Skywalkerista.

Näin asian pitäisi olla: The Mandalorian on western-henkinen sarja vähäpuheisesta miehestä, jonka maailmankuva murtuu.

”Mando” eli Din Djarin (Pedro Pascal) on kasvatettu tiukan uskonnollisen doktriinin mukaan. Hän on kuvitellut elävänsä elämänsä kypärä päässään ja oikeaa nimeään kenellekään paljastamatta, lopettaen toisten ihmisten elämiä rahasta ja ohjaten rahat hänet kasvattaneelle kultille. Mutta sitä mukaa kun hellyttävän ”Baby Yodan” eli Grogun kohtalo on sarjan mittaan kietoutunut Mandon elämään, hänen periaatteensa kasvottomuudesta ja yksinäisyydestä ovat vähitellen taipuneet. Mando ei ehkä itsekään tiedä, millaista elämää hän enää toisen kauden lopussa tavoittelee – etenkin kun Dinin ja Grogun tiet silloin ainakin väliaikaisesti erkanevat – mutta entiselleen tai entiseen duuniinsa hän ei enää palaa.

Näin tiivistettynä sarja kuitenkin kuulostaa enemmän nimihenkilönsä kasvutarinalta ja ylipäätään henkilödraamalta kuin se käytännössä onkaan. The Mandalorian on toimintapainotteinen avaruuswestern, jonka keskeisin ongelma on koko ajan ollut, että sen nimihenkilö on seikkailuissaan hyvin passiivinen. Kirjoitinkin tämän kauden väliarviossani muutama viikko sitten, että Mandon rooliksi jää usein vain auttaa kulloistakin kohtaamaansa aktiivisempaa hahmoa kuten Bo-Katan Kryzea (Katee Sackhoffin) tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) näiden yhden jakson mittaisissa pyrkimyksissä. Asiaa ei ainakaan auta, että esimerkiksi näillä molemmilla hahmoilla on animaatiosarjojen ansiosta pitempi SW-historia takanaan kuin Mandolla itsellään. Moni katsoja on siis lähtökohtaisesti kiinnostuneempi Ahsokasta kuin Mandosta, ja kun Pascalin näyttelemä kypäräpää ei vielä tunnetusti ole mikään lörppäsuu, jäävät hänen roolikseen usein pelkät muskelisuoritukset.

”Jolppi kiiltelee. Kanna nyt kunnolla tuota haarniskaas”.

Joten jos moni katsoja on Mandoa kiinnostuneempi Bo-Katan Kryzesta, jonka koko SW-historia koostuu kymmenestä animaatiosarjojen jaksosta, niin mitenkä olisi voinutkaan käydä, kun Mando kohtaa itsensä Boba Fettin (Temuera Morrison), franchisen suosituimpiin jo 1980-luvulta asti kuuluneen hahmon, jota kuitenkin tätä ennen on aina alikäytetty kaikissa elokuvallisissa kertomuksissa? Saati sitten Luke Skywalkerin (Mark Hamill), alkuperäisen Star Wars -saagan perimmäisen päähenkilön?

Käy niin kuin oli väistämätöntä. Etenkin toisen kauden päätösjakson The Rescuen loppu, niin sydäntä sykähdyttävä kuin se olikin, oli nimenomaan tästä näkökulmasta suorastaan ongelmallinen. Niin vain Mando ja myös muut sarjan ”varsinaiset” hahmot väistyivät tuijottamaan meidän katsojien lailla minuuttikaupalla sitä, kuinka viimeinen jedi Luke Skywalker pisti darktrooperia nippuun. Näin tuotantokauden lopun suuret sankarillisuuden ja ratkaisun hetket lahjoitettiin kirjaimellisesti vierailevalle tähdelle.

Tosin sitä en sano, ettenkö minäkin olisi ollut innoissani, ja etteikö käänne sinänsä olisi ollut looginen ja toimiva. Jos meillä nyt kerran tässä sarjassa on Yodan salaperäistä lajia edustava lapsi, joka lähettää jeditemppelin raunioilta galaktisen kaveripyynnön muille Voimassa vahvoille, niin olisihan oikeastaan kumma, jos Luke Skywalker ei siihen pyyntöön vastaisi.

”I’m Luke Skywalker and I’m here to rescue you.” Paitsi että tällä kertaa Luke ei sano nimeään, eikä Mando jostain syystä kysy – ja ehkä vielä kummempaa on, että edes kapinallissotilas Cara Dune ei tätä tunnista.

Käsitellään siis Luke ensin ja Boba sitten, koska tässä on paitsi tärkeysjärjestys kohdallaan, myös tiettyä logiikkaa, vaikka sarjan kronologia toisinpäin menikin.

Star Wars -kaanonin tässä vaiheessa Luke Skywalker on siis jedimestari ja monella tapaa menestyksensä huipulla. Keisari on kukistettu (tai niin kaikki luulevat), Imperiumi on kaatunut (no, mitä nyt joitain sirpaleita vielä sinnittelee), ja Luke keskittyy kokoamaan jedien perintöä ja etsimään Voimassa vahvoja oppilaita itselleen. Se hetki, jossa nämä pyrkimykset kaatuvat tragediaan Ben Solossa nousevan pimeyden ja taustalla vaikuttaneiden Snoken ja Palpatinen vuoksi, on vielä vuosien päässä.

On kiinnostavaa, että Luken sanoja The Last Jedistä lainatakseni sankarimme on The Mandalorianin aikaan samalla myös hybriksensä huipulla: vielä tällöin varma siitä, että juuri hän, legendaarinen Luke Skywalker, onnistuu palauttamaan jedit entiseen kunniaansa. Haluan ajatella, että Mark Hamill onnistuu hymyllään ja olemuksellaan välittämään palan tätäkin, vaikka näyttelijä ei henkilökohtaisesti ollutkaan innoissaan vanhalle Lukelle jatko-osatrilogiassa kirjoitetusta juonikuviosta. Näen digitekniikan läpikin Hamillin suvereenia ammattitaitoa siinä, kuinka ovelasti Luke näyttäytyy The Mandalorianin vierailussaan yhtä aikaa liki kaikkivoipana, pysäyttämättömänä sankarina ja äärimmäisen luotettavana ja hyveellisenä, mutta kuitenkin myös sivuvireeltään ylimielisenä. Tästä on toki varmasti syytä kiittää myös sarjan vetäjiä Jon Favreauta ja Dave Filonia sekä jakson ohjaajaa Peyton Reediä. Vaikka joillekin katsojille The Mandalorianin Luke-osuus tuntuu kolahtaneen ihan pelkkänä badass-toimintakohtauksena samaan tapaan kuin Darth Vaderin tylyys Rogue Onen lopussa, kohtaus ei onneksi ole näin yksiulotteinen.

Toki samalla voi todeta, että kohtauksessa oli kyllä ainakin ensikatsomalla se tietty tekninen ongelmansa. Suoraan sanoen minä kuvittelin katsovani Sebastian Stania, nuoren Luken näköiseksi kehuttua Marvel-näyttelijää, digitaalisesti muokattuna vielä enemmän Mark Hamillin näköiseksi. Se, että kyseessä oli digitaalisesti nuorennettu Hamill, kertoo paljon siitä, miksi Luke hupun päästään otettua liikehti niin vähän. Lähipäivinä julkaistavissa Making of -videoissa nähtäneen ainakin osittain, miten temppu tällä kertaa tehtiin. Tämä tekniikka on edennyt pitkälle muutamassa vuodessa, tekihän vaikka Martin Scorsese kokonaisen elokuvan (The Irishman) näin, mutta vieläkin epätodelliseksi laaksoksi (uncanny valley) kutsuttu vaikutelma pomppaa silmille ja tuntuu vievän ainakin minut pois tarinaan eläytymisestä. Enkä tiedä, onko näiden digitaalisten nuorennusleikkausten mahdollista koskaan täysin luonteviksi kehittyäkään, koska käyttötarkoituksiin liittyy ulkoelokuvallisia ulottuvuuksia: tottahan minä katsoessani tiedän, että Mark Hamill ei tämän jakson kuvausten aikaan ole näyttänyt tuolta. Siinä mielessä voisin edelleen kannattaa, että ”nuoren XX:n” rooleihin valittaisiin vain reilusti nuori sopiva näyttelijä – vaikka ymmärränkin, miksi nämä firmat, joilla varaa tähän on, valitsevat nyt toisin.

Mitä sitten tulee Luken tarinallisiin ulottuvuuksiin juuri The Mandalorianin kannalta: uskon, että Luke vie nyt Grogun pois tarinasta vähäksi aikaa, jotta Mando voi kehittyä ja seikkailla hetken omillaan. Todennäköisesti molemmat näyttäytyvät sarjassa uudelleen vielä jo kolmannella kaudella. En kuitenkaan usko (enkä toivo), että Luke esiintyy tässä sarjassa kovin monta kertaa. Sen sijaan ”Baby Yoda” on keskeinen osa sekä sarjan yleistä viehätystä että Din Djarinin hahmoa, Grogun omasta suuresta suosiosta puhumattakaan. Pikku otus palaa vielä varmasti. Ehkä puhumaan oppineena?

Hei hei, mutta ei hyvästi!

Mutta jos Luken rooli oli pohjimmiltaan lyhyt vierailu, Boba Fettin osuus The Mandalorianin toisella kaudella oli paitsi odotuksiani suurempi myös luonteeltaan oikeasti yllättävä.

Oikeastaan emme edes saaneet sitä kahden mandalorialaisen palkkionmetsästäjän kaksintaistelua, jota Boban näyttäytymiseltä kauden ekan jakson lopetuksen perusteella odotimme. Sen sijaan saimme ikääntyneen, kunniantuntoisen ja jopa henkistyneen oloisen Boba Fettin, joka ilmoittautui melkein välittömästi Mandon avuksi Grogun pelastamisessa.

En usko liioittelevani, kun väitän, että Boba Fettiä ei ole koskaan käsitelty Star Wars -sarjassa näin syvällisesti. Boba Fettin kulttisuosio Star Wars -fandomin sisällä olisi ehdottomasti jonain päivänä aivan oman blogipostauksensa arvoinen arvoitus (olen käsitellyt asiaa lähinnä kirjoittaessani muutama vuosi sitten Jeremy Bullochin, hahmon juuri edesmenneen alkuperäisen näyttelijän, erikoisesta suhteesta roolihahmoonsa). Tässä yhteydessä asian voi tiivistää siten, että koko The Mandalorianinkin olemassaolo juontaa juurensa vain siitä, että Boban haarniska aikanaan oli niin siisti.

Originaalitrilogiassahan Boba Fett ei oikeastaan tee juuri mitään muuta kuin seisoskelee coolina. Jedin paluussa hahmo kuolee vähän nolosti sarlaccin kitaan, koska George Lucas ei sittenkään keksinyt pahikselleen kummempaa käyttöä. Leffoissa Boban suurin saavutus on uskaltaa väittää vähän vastaan Darth Vaderille: ”Hän (Han) ei ole minulle minkään arvoinen kuolleena”. Prequelit taas tarjosivat Boballe (aikanaan kulmakarvoja kohottaneen) taustan kloonina, mutta vaikka tästä olisi voinut irrota paljonkin draamaa, ei Bobaa ole esimerkiksi kirjojen tai sarjakuvien puolella näihin päiviin mennessä käytetty juuri minään muuna kuin pysäyttämättömänä palkkionmetsästäjänä. Esimerkiksi erityisempiä motiiveja Boba Fettin ammatinvalinnalle on harvoin jos koskaan annettu.

Jakso S2E6 The Tragedy ja elokuvattujen Star Wars -tarinoiden kaikkien aikojen rajuin toimintakohtaus. Jos tätä on se väitetty ”disneytyminen”, niin huh.

The Mandalorianissa Boba Fett astelee näyttämölle ehdottomasti pysäyttämättömän tehokkaana taistelijana, mutta ei sittenkään kasvottomana pahiksena. The Mandalorianin Boba ei ole kiinnostunut haastamaan Mandoa koviksimman mando-palkkionmetsästäjän tittelistä, vaan ainoastaan saadakseen takaisin isänsä haarniskan ilmeisesti pääasiassa sentimentaalisista syistä. (Sitä tosin pitäisi kysyä, mikä mahtaa olla tarinallinen syy sille, että Boba ei hakenut kamojaan jo paljon vähemmän mandaloriaanihaarniskaan oikeutetulta Cobb Vanthilta Tatooinella!)

”I am a simple man making his way through the galaxy, like my father before me”, Temuera Morrisonin näyttelemä Boba sanoo karhealla äänellä. Kutkuttavaa on sekin, että Boba kuuraa Mando-jaksojensa aikana isänsä haarniskan priimakuntoon: jotain, mitä hän ei koskaan aiempien vuosiensa aikana vaivautunut tekemään. Kun hän vielä tokaisee, ettei ole uskollinen kenellekään tai millekään muulle kuin itselleen, ollaan tässä sarjassa jo kerralla syvennetty Boba Fettin hahmoa enemmän kuin Boba-tarinoissa ehkä koskaan ja ainakin ehdottomasti enemmän kuin nykyisessä kaanonissa aiemmin. Onni todellakin, että rooliin oli käytettävissä taitava draamanäyttelijä Morrison – siis käytettävissä esimerkiksi hahmon ja näyttelijän iän kannalta, sillä sehän oli selvää, että Morrisonkin oli valmis palaamaan, sillä New York Timesille hän kertoi odottaneensa soittoa koko Disney-ajan.

Toimintaelokuvaveteraani Robert Rodriguezin ohjaaman The Tragedy -episodin suorastaan brutaali toimintajakso vuorenrinteillä, jossa Morrison pääsi käyttämään myös oman maori-kulttuurinsa perinteisiä taistelulajiliikkeitä, jää Star Wars -historiaan. Mutta sen lisäksi Bobaa käytetään seuraavissakin jaksoissa kerrankin hyvin: aivan riemastuttava on hetki, jossa pikkukonna Mayfield huojentuu, kun luuleekin kohtaavansa ”vain” Boba Fettin eikä hänelle vihoittelevan Mandon, ja erittäin kutkuttava on kohtaus, jossa Bo-Katan piikittelee Bobaa siitä, että hän on pelkkä pahainen klooni jonka äänikin on kuultu lukemattomia kertoja aiemmin. Monen entisen tarinan Boba Fett olisi ampunut molemmat – ja ehkä tämäkin joskus aiemmin, mutta ei enää, selvittyään sarlaccista ja ikäännyttyään.

Tyytyväisenä se siihen istahti. Mutta miksi?

Kauden viimeisen jakson lopputekstien jälkeen meille paljastettiin, että edellisen viikon todella mittavien Star Wars -uutisten lisäksi tulossa on vielä yksi uusi sarja: The Book of Boba Fett, joka nähdään jo ensi vuoden joulukuussa ja jota ilmeisesti ohjaa (ainakin tuottaa) Robert Rodriguez. Boban omasta sarjastahan oli huhuja hieman aiemmin, toisin kuin monesta muusta Kathleen Kennedyn Disneyn sijoittajapäivässä julkistamasta projektista, ja nyt nämäkin huhut osoittautuivat ainakin ylätasollaan tosiksi.

Boba-leffahan oli Lucasfilmillä tekeillä jo aiemmin, kuten myös Obi-Wan-leffa. Nyt molemmat saavat sitten omat sarjansa. Mutta siinä missä Obi-Wan-sarja saattaa olla (emme tiedä) ehkä hyvinkin sama tarinaidea sovitettuna nyt elokuvan sijaan sarjaformaattiin, Boban tarina on todennäköisesti aivan toinen. Rivien välistä ainakin minä oletin, että Boba-leffa olisi aikanaan sijoittunut episodi IV:tä edeltäneisiin vuosiin, jolloin se olisi voinut ehkä jollain tapaa kytkeytyä Solon mahdolliseen jatko-osaan tai jakaa yhteisiä hahmoja tämän kanssa.

Nyt tulossa oleva The Book of Boba Fett sijoittuukin niin sanotusti Mando-aikaan ja oletettavasti selvittelee meille sitä, kuka maskin alla oikeastaan on Boba Fett. The Mandalorian -kohtausten perusteella voisi tulkita, että Boba olisi suorastaan jo väsynyt tappeluihin ja tappamiseen, mutta koska hän kauden päätteeksi käy istumaan Jabban vanhalle tuolille, aivan tästä ei taida sittenkään olla kysymys. Juuri tähän aikaan sijoitetussa Boba-tarinassa on nyt myös aivan uusi sävy, kun kasvot Boban kypärän alla on nostettu jo esiin: Boba, Jango Fettin poika ja ”muokkaamaton” klooni, on elänyt koko ikänsä galaksissa täynnä itsensä näköisiä mutta nopeammin ikääntyviä kasvoja, ja nyt hän saattaa arpisena ukkona hyvinkin olla viimeinen elossa oleva kopio kaipaamastaan isästään.

Toki sarja voi sisältää flashbackeja Boban aiempiinkin vuosiin, ja melkeinpä tuon otsikon vuoksi niin toivoisinkin olevan. Sivumennen sanottakoon, että tuo edellä linkattu The Direct -sivun huhu väitti Boban sarjan sijoittuvan aikaan ennen hahmon vierailua The Mandalorianissa. En pidä tätä todennäköisenä jo ihan siksi, että se tarkoittaisi Boba-sarjaa ilman Boba-haarniskaa. Mutta sen sijaan väite saattaisi hyvinkin tulla rikkinäisenä puhelimena siitä, että sarjan olisi tarkoitus sisältää myös osia, jotka ajoittuvat aikaan ennen The Mandaloriania.

Joka tapauksessa: The Mandalorianin vierailujen jälkeen olen kiinnostuneempi Boba Fettistä kuin vuosiin, ja ehdottomasti innostuneempi Boba-sarjasta kuin olisin, jos sellainen olisi nyt vain julkistettu ilman hahmon nykytilanteen esittelyä The Mandalorianissa näin. Nyt, paremmin kuin koskaan, Boba ansaitsee oman sarjansa. Omasta mielestäni siis Boba on nyt ehdottomasti paras esimerkki siitä, kuinka The Mandalorian on kytkeytynyt laajempaan Star Wars -tarinankerrontaan ja silti vienyt kertomuksia omalla tavallaan eteenpäin – vaikkakin, ja tiedän olevani tässä ehkä ristiriitainen, näissäkin kehuissa on siis ensijaisesti kyse kertomuksesta, joka ei ole sarjan päähenkilön ”oma” tarina.

Mutta mitä sitten tulee päähenkilön omaan tarinaan…

The Mandalorianin toinen kausi oli siis mielestäni ehdottomasti parempi kuin ensimmäinen, ja vaikka en ole aivan sitä mieltä, että tämä olisi nyt juuri minulle tärkeintä Star Warsia vuosiin, olen kyllä sitä mieltä, että sarja on löytänyt luonteensa ja minäkin viihdyn sen äärellä mainiosti.

Erityisesti olen iloinen siitä, että nyt näiden kolmen viimeisimmän jakson aikana sarja alkoi viimein saada minunkin makuuni lihaa myös nimihenkilönsä luiden ympärille. Kun Mando keskusteli The Believer -jaksossa moraaliltaan venyvämmän Mayfieldin kanssa siitä, mitkä lopulta ovat joustamattomia periaatteita ja mitkä sellaisia periaatteita, joista joustetaan niiden joustamattomien periaatteiden vuoksi, sarja alkoi viimein toden teolla tuntua Din Djarinin tarinalta. Paljastaessaan samassa jaksossa Imperiumin tukikohdassa kasvonsa Grogun vuoksi Mando teki valinnan: jos on valittava hänen seuraamansa ”the wayn” ja pulassa olevan lapsen välillä, valinta ei lopulta ole vaikea.

Etenkin tämän vuoksi myös kauden päätösjakso kirjautuu minulle sarjan parhaimpien joukkoon. Netin perusteella useimmille jäi siitä päällimmäisenä mieleen Luke, ja yllättävän monet tulkitsivat (väärin siis) lopputekstien jälkeistä kohtausta niin, että kolmannen kauden nimi olisi The Book of Boba Fett ja sarjan päähenkilö uhkaisi siis vaihtua. Ehei, päinvastoin! Nyt Din Djarin vasta onkin nousemassa päärooliin!

Ennakoin jo ekan kauden jälkeen, animaatiosarjoissa esiintyneen ja mandalorelaiset perinteisesti yhdistäneen darksaber-valomiekan näyttäydyttyä, että sarja voisi edetä siihen, että sen nimihenkilö kohoaa ”the mandalorealaiseksi” siinä mielessä, että hän nimenomaan päätyy yhdistämään kansansa ja johtamaan Mandaloren uuteen nousuun. Tähän mennessä on vaikuttanut siltä, että Din Djarinia ei voisi tällainen (tai johtaminen) vähempää kiinnostaa. Mutta nimenomaan tähän kakkoskausi johti varsinaisen tarinallisen cliffhangerinsa, vaikka Grogu varmasti onkin se, jonka kohtalosta moni tällä hetkellä välittää enemmän. (Kyllä sarjakin tämän taitaa tietää, sillä loppukohtaus, jossa Din paljastaa kasvonsa Grogulle, oli kyllä Star Warsin asteikolla ykkösluokan herkistelyä.)

Mitä siis tapahtuu nyt kun nimenomaan Din sai darksaberin eikä sitä himoinnut Bo-Katan? Eiköhän kolmannella kaudella ainakin mennä Mandalorelle katsomaan, miten kotimaailma makaa? Vieläkö Mando jatkossakin voi yhtä huolettomasti tappaa jopa Imperiumia vastaan taistelevia ”piraatteja”, vai kasvaako hän viimein vastuulliseksi sankariksi, vai onko tämä jotain, josta minä vain joudun ärsyyntymään ja Favreau ja Filoni eivät vain välitä?

Kauden lopussa saattoi olla joku jediritari, mutta siellä oli myös tämä upea hetki, joka ei varmasti aivan sattumalta muistuta kuvasommittelua myöten Jedin paluun hetkeä, jossa eräs toinen hahmo pyytää saada katsoa lastaan edes kerran omilla silmillään ilman kypäräänsä.

Kohta hukumme Star Warsiin (tai sitten voimme kukin valita omamme)

Perjantain vastaiset uutiset olivat melkein typerryttäviä ja joka tapauksessa uuvuttavia. Disney osoitti massiivisessa Investor Day -tiedotustilaisuudessaan panevansa kovan Netflixiä ja muita kilpailijoitansa vastaan ja osoitti, että hiirifirmasta todellakin kuuluu, pandemiasta viis. Kymmenet ja kymmenet elokuva- ja sarjaprojektit seurasivat tiedotuksessa toistaan kaikille Disneyn omistamille brändeille Pixarista Marveliin, emoyhtiön niin sanottuja omia erityisaloja eli animaatioita ja koko perheen elokuvia unohtamatta.

Ja unohtamatta Star Warsia. Todellakin unohtamatta Star Warsia.

Star Wars -projektien(kin) tulva on niin ylitsevuotavainen, että tämän blogin puitteissa on vain parasta käydä ne kaikki läpi sopivassa mitassaan näin pari päivää myöhässäkin – mihinkään postaus-per-projekti -spekulaatioihin en tässä rytäkässä ennätä.

Lähdetään tästä. Sillä kyllä vain on niin, että minun kirjoissani ”oikeat” elokuvat ovat niitä ykkösuutisia. Ja tämä on tujuimmasta mahdollisesta päästä!

Seuraava Star Wars -elokuva on siis Rogue Squadron. Ensi-ilta joulukuussa 2023. Ohjaus Patty Jenkins (Wonder Woman), joka teaser-videolla julistaa rakkauttaan ja jopa henkilökohtaista sidettään kovaa lentäviin hävittäjiin.

Tämä tuli puskista. Tiettävästi tekeillä piti olla Taika Waititin ohjaama elokuva ja Kevin Feigen tuottama elokuva. Lisäksi tekeillä oli aiemmin David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarja (mutta ei ole enää) ja ainakin jossain vaiheessa Rian Johnsonin elokuvatrilogia (mutta todennäköisesti ei ole ainakaan juuri tällä hetkellä).

Minkään näistä aiheiksi en ole kuullut huhuttavan X-Wing-lentäjien legendaarista laivuetta. Enkä muista nähneeni Patty Jenkinsiä huhuttavan Star Wars -ohjaajaksi – toivottavan kylläkin. (Jostakin syystä Wookieepedia väittää tätä kirjoittaessani Rogue Squadronin olevan se projekti, jota Benioff ja Weiss kehittelivät. Mitään lähdettä tälle en tiedä, eikä näytä tietävän Wookieepediakaan. Tuskinpa, sillä sen piti huhujen mukaan olla Vanha Tasavalta -stoori.)

Ideana Rogue Squadron on todennäköisesti kaikkien aikojen mielipiteitä jakavin Star Wars -elokuvaprojekti. On varmasti valtavasti sellaisia Star Wars -faneja, joiden kiinnostuskäyrällä avaruusalukset ja avaruustaistelut ovat varsin matalalla. Ovathan nämä saagat kuitenkin avaruuspuitteistaan huolimatta pikemminkin satua ja fantasiaa kuin scifiä ja tekniikkaa – ja onhan niiden tarinallinen pääpaino joka tapauksessa henkilöhahmoissaan. On hyvä huomata, että vaikka aivan ensimmäisessä elokuvassa Kuolemantähden taistelu toimittaa lopputappelun virkaa, originaalitrilogian jälkeen Star Wars -elokuvissa on lopulta ollut varsin vähän lentelyä. Tavallaan sen paikan ovat etenkin prequeleissa täyttäneet valomiekkataistelut.

Sitten taas toisille tämä on mitä innostavin standalone-konsepti (ja kyllä, myös minulle). Ah, tätähän minä kuvittelin ja toivoin saavani jo silloin, kun erään tosien elokuvan nimen julkistettiin olevan Rogue One. X-Wing -hävittäjiä, pilotteja, avaruustaisteluja, takaa-ajoja ja etsintäoperaatioita! Näihin ympyröihin on sijoitettu loistavaa draamaa ennenkin: kirjoissa, sarjakuvissa ja peleissä nimittäin. Uusi Rogue Squadron ei tosin ole adaptaatio näistä aiemmista, Jenkins sanoi jo IGN:lle, mutta tuskin kukaan sitä odottikaan.

Moni on tulkinnut Kathleen Kennedyn sanat ”uudesta aikakaudesta” ja ”uudesta lentäjien sukupolvesta” siten, että tämä Rogue Squadron sijoittuisi jatko-osatrilogian jälkeiseen aikaan. Minusta tämä ei ole vielä näiden sanojen perusteella aivan Yavinin neljännen kuun temppelin hangaarissa kuulutettua. Eikö näin voisi yleisesti kuvailla sellaistakin tarinaa, joka ei kerro aiempien Rogue-inkarnaatioiden lentäjistä ja joka sijoittuu tähänastisten elokuvien ulkopuolisiiin aikoihin? Loogisin aika konnalentuetarinalle on nimittäin Jedin paluun jälkeinen aika, ja siellä ajassa The Mandalorianin myötä tuntuu Lucasfilmin painopiste tällä hetkellä olevan. Itse en olisi uskonut The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan edettävän ainakaan elokuvissa vielä vähään aikaan.

Aivan uuden elokuvan julkistuksen ohessa meille vahvistettiin Waititin elokuvan olevan yhä tulossa. Vaikka tämä ei siis ollut uutinen, tavallaan meille kerrottiin nyt kuitenkin jotain: Taika Waititin kirjoittaman ja ohjaaman Star Wars -elokuvan ensi-ilta ei ole jouluna 2023, vaan aikaisintaan (ja siis todennäköisesti?) jouluna 2024. Lisäksi Kennedyn sanat ja taustalle valittu erikoinen versio Star Wars -logosta vahvistivat, että luvassa on omalaatuista komediallista otetta – kuten lähes varmaa olikin, sillä miksi muutenkaan kukaan palkkaisi Jojo Rabbitin ja Thor: Ragnarökin ohjaajan.

Lisäksi Waititin elokuvan mainitseminen, muiden elokuvien mainitsemattomuus ja etenkin Jenkinsin elokuvan aikatauluttaminen tulevien leffojen kärkeen vihjaavat vahvasti, että Rian Johnsonin ehkä ikuisesti hautumaan jääneen trilogian lisäksi Kevin Feigen vain reilu vuosi sitten julkistettu projekti on nyt jo saattanut päätyä projektien odotushuoneen varastohyllylle. Nyt pääsyy näihin kieputuksiin saattaa kuitenkin hyvin olla koronavirus, vaikka Lucasfilmillä on Disney-aikanaan rosterissaan kiusallisen paljon omatekoistakin samanlaista säätämistä.

Mutta eteenpäin, ja kohti sarjoja! Sillä sarjoissa panokset selvästi vain kovenevat.

Obi-Wan Kenobin oma (mini)sarja ei tullut tässä vaiheessa uutisena, mutta aivan syystä siitä kannattaa puhua sarjahankkeiden keulilla. Deborah Chown ohjaama ja Ewan McGregorin tähdittämää sarjaa kuvataan ensi vuoden maaliskussa.

Kyseessä on varmasti kaikista Star Wars -sarjoista odotetuin, eivätkä odotukset ainakaan vähentyneet siksi, että nyt julkistettiin, että tässä näyttelee McGregorin lisäksi myös Hayden Christensen – ja vielä Darth Vaderia, eikä vain flashbackeissa Anakin Skywalkeria. Kennedy lupasi ”vuosisadan uusintamatsia”. Tämän kerrottiin nyt tapahtuvan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, eli niinpä vain Vader ja Kenobi kohtaavat episodien III ja IV puolivälissä jollain verukkeella.

Saagan kokonaiskerronnan kannalta mielenkiintoista, (uhka?)rohkeaa, jännittävää! Mutta McGregor ja myös Christensen ovat toki minun puolestani erittäin tervetulleita palaamaan rooleihinsa, jos tarina vain on hyvä ja perusteltu. Heistä Christenseniin kohdistuu varmasti yhä fanikunnassa ja etenkin sen ytimen ulkopuolella kovastikin vastustusta, ja vielä jatko-osatrilogian aikaan tuntuikin siltä, että Disney väistää Anakinin käyttämisen silloinkin kun se olisi tarinallisesti perusteltua (kuten Kylo Renin tarinakaaren kohdalla olisi ollut). Mutta ehkä aika ja The Clone Wars -sarja ovat nyt vähitellen peittäneet prequel-trilogian haavat? Tai ehkä näin monien elokuva- ja sarjahankkeiden aikana Lucasfilmillä on varaa ottaa se riski, että jotkut prequeleihin edelleen aktiivisesti tyytymättömät jättäisivät leimaisivat tämän samaan pinoon yhden näyttelijän perusteella?

Sillä nythän näitä sarjoja tosiaan tulee:

Kathleen Kennedy esitteli Ahsoka Tanon oman sarjan The Mandalorianin spinoffina. Sitä se tietysti siinä mielessä on, että Mando-sarjan yleisö on oletettavasti vielä animaatioita suurempi, ja että The Mandalorianissa Ahsoka tosiaan nähtiin ensimmäisen kerran ”elävänä”, Rosario Dawsonin kasvoilla. Kennedy myös lupaa sarjan tapahtuvan The Mandalorianin aikoihin, jolloin siis puhutaan Jedin paluun jälkeisistä vuosista.

Kuten Obi-Wanin sarja, myös Ahsoka on limited series eli minisarja, varmaankin yhden ”kauden” mittainen tarinakokonaisuus siis. Toki tavallaan reilumpaa olisi kutsua Ahsokan omaa sarjaa The Clone Warsin ja Rebelsin spinoffiksi. Tai jopa jälkimmäisen jatko-osaksi, jos tässä todella on kyse siitä juonesta, johon Ahsokan The Mandalorian -jaksossa viitattiin. Jos kyse nimittäin on siitä, että Ahsoka etsii suuramiraali Thrawnia, hän etsii siis samalla tai ennen kaikkea Rebelsin keskushenkilöä Ezra Bridgeriä. Ja tuon animaatiosarjan perusteella mukana luulisi olevan Rebelsin hahmoista myös Sabine Wren. Mutta saapa nähdä, tietysti. Semminkin kun…

….tekeillä on toinenkin Mando-spinoff! Ahsokan omaa sarjaa varmasti moni osasi odottaa heti kun Ahsoka näyteltyjen sarjojen maaperälle astui. Tälle toisellekin on näin jälkikäteen ajatellen varmasti aseteltu perustaa The Mandalorianin toisella kaudella, mutta enpä vain itse olisi arvannut.

Rangers of the New Republicin lupaus on kytkeytyä The Mandalorianiin ja Ahsokaan sekä ”kulminoitua jännittävään tapahtumaan”. Tämän veikkaan tarkoittavan ainakin sitä, että Rangersin lopussa mukana ovat sekä Ahsoka että Mando (Pedro Pascal). Nämä molemmat sarjat ovat The Mandalorianin sivutuotteita myös siten, että molempia sarjoja luotsaavat Jon Favreau ja Dave Filoni.

Nimeä tai ideaa ei ole selitetty vielä mitenkään, mutta olettavasti tässä on nyt kyse niistä uutta järjestystä galaksiin hieman epätoivoisestikin rakentavista ja selvästi huonosti varustelluista X-Wing – ja sheriffijoukoista, joita muun muassa Dave Filoni itse on The Mandalorianin pikkuroolissaan tulkinnut ja joihin Cara Dune (Gina Carano) on kakkoskaudella värvätty. Hahmoista Dunen(kin) voisi siis veikata olevan mukana tässä sarjassa. Enkä yllättyisi, jos juonessa esitettäisiin palasia First Orderin kehityksestä jossain galaksin laitamilla.

(Twitterissä jotkut epäilivät Boba Fettinkin voivan löytää elämälleen uuden tarkoituksen näistä rauhanturvajoukoista. Todettakoon nyt ainakin se, että Disneyn Investor Dayssa ei siis julkistettu Boba Fettille omaa sarjaa, vaikka tällaistakin ihan pari viikkoa sitten huhuttiin.)

The Legend of the Rangers oli muuten 18 vuotta sitten Babylon5:n spinoff-sarjaksi tarkoitetun nolostuttavan huonon pilottijaksontekeleen nimi.

Onko tässä yksi Rangers of the New Republic -sarjan hahmoista?

Kolmas uusi sarjajulkistus pääsi sekin yllättämään: Lando. Event series, ja en kyllä kuollaksenikaan tiedä, mikä on event seriesin ja limited seriesin ero. Termi ”miniseries” leimaantui Yhdysvalloissa takavuosina niin kökköisistä telkkariteoksista, että näinä tv:n parempina aikoina siellä on käytetty jos jonkinmoisia korvikesanoja, mutta sitä en ymmärrä, miksi tämä sama tiedote puhuu toisaalla eventistä ja yhtäällä limitedeistä. Enkä ainakaan minä tiedä näille hyviä suomenkielisiä termejä (saa valistaa!).

Mutta siis, Lando! Oletettavasti nuori Lando eli Donald Glover, jota Solossa ehdottomasti alikäytettiin, ja oletettavasti siis ajoitus pikemminkin ennen originaalitrilogiaa kuin jälkeen. Mutta ei sitä kyllä tässä sanottu, joten spekuloin vain.

Kirjoittaja-showrunner(-ohjaaja?) on Justin Simien, jonka tähänastinen pääteos on kehuttu draamakomedia Dear White People. Kuulostaa sopivalta tekijältä Lando-tarinalle.

Roguen Onen vakoojasankarin Cassian Andorin oman sarjan nimeksi paljastui nyt Andor. Tätä sarjaa oli tarkoitus kuvata jo keväällä, mutta koronakriisi iski juuri ennen starttia. Nyt meille kerrottiin, että kuvaukset ovat alkaneet Lontoossa kolme viikkoa sitten, ja nettiin meille kaikille suodussa videossa kaikki näyttääkin mainiolta. Valmista pitäisi nyt sitten tulla vuodeksi 2022.

Kiinnostavaa huomata, että Andoria tunnutaan tehtävän tavallaan elokuvamaisemmin kuin The Mandaloriania – tai siis toisin sanoen perinteisemmin, sillä videolla esillä on runsaasti perinteisiä lavasteita sekä paljon pukuja ja alien-hahmoja. Kaikki puhuvat päät myös kehuvat (asiaankuuluvasti) vuorollaan, kuinka tähän projektiin suhtaudutaan samalla vakavuudella kuin elokuviin. Varmasti Yhdysvalloissa toteutettuun Mandoon myös, mutta sitähän on kuvattu pääasiassa kokeellisesti yhdellä valtavien videoscreenien ympäröimällä lavalla, ja mukana on ollut varsin vähän joukkokohtauksia.

Kathleen Kennedy lupaa Andorista vakoojatrilleriä, ja viittasi sijoittajille showrunner Tony Gilroyn taustaan Bourne-leffojen parissa. Videolla sen sijaan mainitaan, että tässä sarjassa olisi 12 jaksoa, mutta huomatkaa, että tätä ei ole ilmoitettu limitediksi, eventiksi eikä millään muullakaan termillä yhden kauden mittaiseksi sarjaksi. Andor ei siis välttämättä suinkaan pääty Rogue Onen tapahtumiin, ja sarjalle saatetaan ajatella tehtävän jatkoa, kenties suosiosta riippuen.

Aiemmin julkistettuun näyttelijäkaartiin (nimihahmon rooliinsa palaavan Diego Lunan lisäksi muun muassa Stellan Skarsgård ja Genevieve O’Reilly, joka näyttelee Mon Mothmaa) liitettiin nyt Adria Arjonan ja Fiona Shawn nimet. Tämän sarjan castissa on muuten nimihahmosta huolimatta naisylivoima.

Sen sijaan Kennedy ei maininnut Alan Tudykia, jonka piti ilman muuta palata rooliinsa droidi K-2SO:na. Eikö siis palaakaan?

The Acolyte sen sijaan on nyt sitten se sarja, jota kirjoittaa ja luotsaa Leslye Headland (Russian Doll). Headlandin projekti oli julkistettu, aihetta ei. Ja se ehkä onkin näistä kaikista yllättävin: The Acolyte lupaa olla mysteeritrilleri, joka sijoittuu ”galaksin varjoihin High Republicin viimeisinä päivinä”.

High Republic taas on termi, joka ylipäätään esiintyi Star Wars -yhteyksissä ensimmäisen kerran vain reilu vuosi sitten. Sillä tarkoitetaan ajanjaksoa, joka päättyi noin 200 vuotta ennen tähänastisia Star Wars -elokuvia. Käytännössä sillä tarkoitetaan erityisesti tarinaperhettä, jota Lucasfilm on käynnistellyt vasta tänä vuonna hitaasti (näihin aikatauluihin vaikutti pandemia). Piti ihan itsenikin tarkistaa: yhtään The High Republic -kirjaa tai sarjakuvaa ei ole vielä ulkona, ensimmäinen on tulossa tammikuussa.

Headlandin sarjan on tähän asti tiedetty olevan ”female-centric” ja huhuttu sisältävän ”taistelulajeja”, joten melkein jo odotin Teräs Käsi -termiä otsikkoon asti. The Acolyte -nimi taas aiheuttaa pientä kuminaa toisaalla franchisen uusissa haaroissa: Chuck Wendigin Aftermath-romaaneissa, joissa ensiesiintyi myös The Mandalorianiin asti päässyt Tatooinen sheriffi Cobb Vanth, mainittiin ”The Acolytes of the Beyond” -niminen hämärä uskonlahko, joka näytti muun muassa keräävän sitheihin liittyviä historiallisia artefakteja. Voi liittyä tähän, voi olla liittymättä tähän.

Tämä kaikki tarkoittaa, että näyteltyjen sarjojen lukumäärä nousee jo seitsemään (vaikka niistä tällä hetkellä ulkona on vasta yksi, The Mandalorian). Ja sitten ovat vielä animaatiot!

The Clone Wars -spinoff The Bad Batch on julkistettu aiemminkin, nyt saatiin traileri. Tylsästi nimetty Visions vaikuttaa olevan Star Wars -vastine 20 vuoden takaiselle Animatrix-projektille: kymmenen anime-lyhäriä, joissa japanilaiset animaatiostudiot pääsevät sanomaan sanasensa kaukaisesta galaksista. Ja A Droid Story, Lucasfilmin efektitalon Industrial Light & Magicin oma projekti, joka lie jonkinlainen yksittäinen tunnin spesiaali tai tv-leffa.

Mutta ei siis tällä osastolla julkistusta selvälle Rebels-jatko-osaa, joka edelleen lisää todennäköisyyksiä sille, että näytelty Ahsoka se taitaa olla.

Vielä voidaan todeta, että Lucasfilmiltä on tulossa myös viides Indiana Jones jo kesällä 2022, George Lucasin ja Ron Howardin 1980-luvun leffaan perustuva Willow-sarja ja, aivan täysin yllättäen, nigerialais-amerikkalaisen Tomi Adeyamin nuortenromaaniin perustuva elokuva Children of Blood and Bone. Tämä on ensimmäinen kerta Disneyn omistuksen aikana, kun Lucasfilm tarttuu projektiin, joka ei liity sen vanhoihin brändeihin, ja minä ainakin olin kuvitellut, että Disney olisi suorastaan linjannut, että näin ei olisi syytä tehdä. Children of Blood and Bone ei siis liity tämän blogin aihepiiriin mitenkään, mutta olen silti tässä mielelläni väärässä.

Mutta huh huh. Olipahan näitä monta. Selväksi tuli, että pandemia ei ole Disneyn eikä Star Warsin loppu. Leffoja lukuunottamatta kaikki tämä sisältö on siis tulossa Disney+:lle ja tuskin minnekään muualle, joten suoratoistopalvelu vain vahvistaa asemiaan Star Warsin(kin) tämänhetkisenä kotina. Ilmeisesti näitä sopii kuitenkin odotella pikemminkin lähivuosina kuin ensi vuonna.

Loppukaneettina tekee mieleni vielä sanoa, että monen muun Disneyn brändin kohdalla Investor Dayn uutiset aiheuttivat minulle lähinnä kieriskelyä. Loputtomia animaatioelokuvien uusintaversioita, jatko-osia edellisille hiteille, 1980-luvun keskitasonkin leffojen kuten Kolmen miehen ja beibin ja Nunnien ja konnien uusintalämmittelyjä… Yh. Star Warsissa ei ole vieläkään nähty edes yhtään varsinaista aiemman kirjan tai sarjakuvan adaptaatiota, vaikka Rogue Squadron pääsee nyt sikäli lähelle, että se sentään hyödyntää ikään kuin aiempaa nimikettä. Ehkä sellaisenkin aika voi tässä tulvassa vielä tulla, mutta tässä vaiheessa ja tässä ajassa on syytä olla tyytyväinen, että meille tarjoillaan näin ylitsevuotavasti nimenomaan uutta eikä tuttua.

The Mandalorianin kakkoskaudella on jokaiselle jotakin, ja on siellä jossain yhä Mandokin

The Mandalorianin kakkoskaudesta on nähty tätä kirjoittaessani viisi jaksoa kahdeksasta. Tähän mennessä voi liki kaikin mittarein sanoa, että kausi on täyttänyt odotukset.

(Kirjoitus ei spoilaa tulevia jaksoja, mutta Disney+:lla tätä kirjoittaessani esitettyjä toki.)

The Mandalorianin toinen kausi on ollut mittakaavaltaan isompi, jatkuvajuonisempi ja, sanottakoon se nyt heti kärkeen, minusta myös parempi kuin edeltäjänsä.

He, jotka kaipasivat The Mandalorianin liittyvän toisella kaudellaan ykköstä paremmin Star Wars -sarjan suuriin juoniin, ovat saaneet haluamansa. Toisaalta hekin lienevät tyytyväisiä, jotka halusivat The Mandalorianin kietoutuvan vieläkin enemmän päämysteerinsä eli ”Baby Yodan”, jonka nimen nyt tiedämme olevan Grogu, ympärille.

Ehkä suorastaan yllättävää on, että myös huhujen toteutumista odottaneet ovat saaneet nyökytellä koko ajan tyytyväisenä, sillä kaikki huhuissa esiintyneet hahmo- ja casting-uutiset ovat jo toteutuneet. Olemme nähneet Katee Sackhoffin animaatiosarjoista tuttuna Bo-Katan Kryzena, Timothy Olyphantin Aftermath-kirjoissa vilahtaneena sheriffi Cobb Vanthina, Temuera Morrisonin vilahtamassa itsenään Boba Fettinä ja Michael Biehnin omassa sivuroolissaan. Ja, tietenkin ja ennen kaikkea: olemme nähneet ilmi elävän Ahsoka Tanon, jota todellakin näytteli nimenomaan Rosario Dawson, kuten uskottavat huhut jo hyvän aikaa sitten kertoivat.

Tämä suorastaan uuvuttava hahmokatras kuvastaa hyvin sitä, mitä The Mandalorianille on (ilmeisen tarkoituksella) toisella kaudellaan tapahtunut. Siinä missä sarja, kuten animaatiosarja Rebels aikanaan, ensimmäisellä kaudellaan keskittyi kertomaan uutta tarinaa uusista henkilöistä ja paikoista, tarinan lonkerot laajenevat heti toisella kaudellaan kaikkiin Star Wars -saagan aiempiin kolkkiin. Tämä tapahtuu jopa monipuolisemmin kuin Rebelsissä aikanaan, vaikka sekin teki samoin.

Kaksi mandalorealaista eli Din Djarin (Pedro Pascal) ja Bo-Katan Kryze (Katee Sackhoff). ”Ai eikö mun tarttiskaan pitää tätä kypärää koko ajan”, miettii Din Djarin. Tai ainakin kannattaisi miettiä.

Näistä hahmoista Cobb Vanth ei ole aiemmin kummoisen tuttu kenellekään, eikä hänen esiintymisensä tämän kauden avausjaksossa välttämättä johdakaan ns. suuriin juoniin. Mutta sellaisiin epäilemättä johtaa ykköskauden lopussa vilahtanut mandalorealaisten legendaarinen Darksaber-valomiekka, joka nyt on moff Gideonin (Giancarlo Esposito) hallussa ja jonka Bo-Katan haluaa. Tässä on kyse yllättävänkin suorasta jatkosta The Clone Warsin ja Rebelsin Mandalore-juonille, kuten toki ”mandalorealaisesta” kertovaksi nimettyyn sarjaan sopiikin.

Sitten meillä on Ahsoka, The Clone Warsin varsinainen päähenkilö ja tosiasiallisesti tässä vaiheessa Star Wars -franchisen rakastetuin ja merkittävin elokuvien ulkopuolinen hahmo, joka puolestaan haluaa löytää suuramiraali Thrawnin. Animaatiosarjoja katsomattomille todettakoon, että tämä ei ole niinkään viittaus niihin vanhoihin kirjoihin, joissa Thrawn oli Imperiumin ylin komentaja sattumalta hyvinkin samaan aikaan kuin jolloin The Mandalorian tapahtuu, vaan täysin häpeämätön tarttuminen juonilankaan, joka jäi auki Rebelsin lopussa, ja johon sarjojen luojan Dave Filonin oli varmasti koko ajan tarkoitus palata jossain vaiheessa.

Meillä on myös originaalitrilogian alikäytetty apupahis Boba Fett, joka näin ollen on palannut sarlaccin kidasta tässä nykyisessäkin Star Wars -kaanonissa. ”Alkuperäisenä mandalorealaisena palkkionmetsästäjänä” Boba asettunee väistämättä jossain vaiheessa Mandoa vastaan – vaikka hänen ilmiasunsa erakoituneena tatooinelaisena ei kielinytkään varsinaisesti halusta palata entisiin duuneihin.

Ja, ehkä kytköksistä yllättävimpänä, meillä vaikuttaa olevan juonilanka, joka osoittaa kohti jatko-osatrilogiaa ja koukkaa sinne vieläpä kivasti prequelien kautta. Imperiumin hirmuvallalle uskollinen moff Gideon vaikuttaa haluavan pikku Grogun nimenomaan siksi, että tällä on niin korkea ”m-lukema”, ja tarvitsevan tämän verta laboratorioon, jossa näytetään kloonailtavan kaikkea kivaa. Tämä ynnäytynee siten, että ”Baby Yodan” midikloriaanipitoisella verellä yritetään kloonata henkiin keisari Palpatinea.

Star Wars -sarjojen laki: Ennemmin tai myöhemmin Dave Filoni tuo näyttämölle Ahsoka Tanon.

Saattaisinpa kirjata toteutuneeksi myös omia epäilyksiäni siitä, että tällä toisaalta tuttujen hahmojen vyörytyksellä The Mandalorian uhkaa asettua vähän liikaakin Star Wars -animaatiosarjojen jatko-osaksi. Vaikka mikään näissä jaksoissa ei ainakaan vielä tässä vaiheessa ole edellyttänyt katsojalta The Clone Warsin tai Rebelsin katsomista – edes Ahsokaa ei ole välttämättä mikään pakko edes tunnistaa, koska jakso kyllä esittelee hänet riittävästi yhtenä harvoista jäljelle jääneistä jedeistä – on melko varmaa, että moni noita sarjoja katsomaton fani on The Mandalorianin äärellä epäröinyt, pitäisikö hänen tietää enemmän Bo-Katanin tai Ahsokan henkilöhistoriasta ymmärtääkseen, mitä nyt on tapahtumassa.

Samalla sarjan nimihahmon (Pedro Pascal) ongelma, luonteettomuus ja katsojan kannalta tietynlainen yhdentekevyys, joista kirjoitin ykköskauden arviossani, ei ole ainakaan vähentynyt. Mando on onneksi nyt paremmin saanut ympärilleen toisia hahmoja, myös toistuvia tai todennäköisesti toistuvia, joiden kanssa toimiessaan hänen omakin luonteensa voi kehittyä. Mutta edelleen nämä toiset hahmot ovat jaksojen varsinaisia toimijoita, ja Mandomme osa on auttaa toimijoita tehtävissään suorittaen muutama toimintakohtaus.

Minun on hyvin vaikea nähdä, että Din Djarin kasvaisi hahmoksi, joka ottaisi aktiivisen roolin tarinoissa, jotka kuuluvat Mandaloren vallan oikeutetulle perijälle Bo-Katan Kryzelle tai Voiman valitun padawanille Ahsoka Tanolle. The Mandalorian -sarjan pääjuonikin tuntuu enemmän ”Baby Yodan” eli Grogun tarinalta, jossa Mandolle on lankeamassa kasvatti-isän supporting role. Näihin kaikkiin muihinkin heiteltyihin täkyihin palattaneen tässä sarjassa tai muissa sarjoissa myöhemmin – mutta tuleeko niissä koskaan olemaan kyse hahmosta, jonka nimen alla tämä sarja etenee?

Se nostaa käden ylös nyt joka on tämän sarjan päähenkilö!

Toisaalta nämä piirteet alkavat tässä vaiheessa tuntua niin valitulta osalta sarjan luonnetta, että huomaan tulkitsevani tapahtunutta positiivisen kautta. Ehkä The Mandalorianin on tosiaan tarkoituskin kertoa suurten tapahtumien sivustaseuraajasta?

Sarja nimittäin tuntuu löytäneen tyylinsä, eikä ole ainakaan tylsynyt edetessään. Jopa tämän kauden tähän mennessä heikoin jakso The Passenger (Chapter 10 / 2×2), melko epäonnistunut tulkinta alien-hirviökauhusta Star Wars -maailmassa, oli ainakin kertakatsottuna kiinnostava kokeilu.

Vaikka sarjaa ovatkin nyt leimanneet tuttujen hahmojen esiinmarssi ja tiheät viittaukset syvään SW-loreen, sarja ei myöskään tunnu menettäneen mitään ykköskautta niin hyvässä kuin pahassakin leimanneesta kiireettömyydestä. Jos ajatellaan vaikkapa kauden neljättä jaksoa, Bryce Dallas Howardin ohjaamaa The Heiressia (Chapter 11 / 2×3), jossa Mando kohtasi Bo-Katanin ja muita mandalorealaisia ja auttoi heitä taistelussa Imperiumin jäänteitä vastaan, oli siinäkin jaksossa (kuten The Mandalorianissa niin usein) kyse melko yksinkertaisesta yhden jakson mittaisesta vieraiden hahmojen ja pääkaksikon kohtaamisesta ja siihen liittyvästä toimintajaksosta – mutta olipa se vain kerrassaan tehokkaasti toimiva toimintajakso.

Tai jos ajatellaan kauden ensimmäistä jaksoa The Marshalia (Chapter 9 / 2×1), krayt-lohikäärmeen metsästystä Tatooinella, jossa tapahtui sarjan ns. suurta juonta ajatellen vielä vähemmän. Showrunner Jon Favreaun itse ohjaama häpeilemätön western-pastissi oli sarjan tähänastisista jaksoista vahvin viiden tähden episodi. Se oli myös jaksoista elokuvallisin, ja se, jossa jo monesti viittaamani kiireettömyys osui parhaiten maaliinsa. Jos Mandon ja avaruussheriffi-Olyphantin kohtaamiset tuskenien kanssa eivät katsojaa viihdytä, hän katsoo ihan varmasti väärää sarjaa.

Ja mitä muuten tulee toimintajaksoihin, Greef Kargan näyttelijän Carl Weathersin ohjaaman jakson The Siegen (Chapter 12 / 2×4) sisältämä speeder-takaa-ajokohtaus kanjonissa oli aivan The Force Awakensin Millennium Falcon -lentelyn veroinen malliesimerkki siitä, miten tehdään samanaikaisesti sekä aivan kaikkein tutuimpia nuotteja soittavaa Star Warsia että niin erinomaisesti tehtyä Star Warsia, että se tuntuu tuoreelta. Kun stormtrooperit syöksyivät speedereillään kanjoniin, minun teki heti mieleni nostaa kohtaus Disney-ajan onnistuneimpien hetkien listalle.

Pääsisipä tätä kenttää pelaamaan!

Viikko sitten julkaistu Dave Filonin ohjaama Ahsoka-jakso The Jedi (Chapter 13 / 2×5) sai mielenkiintoisen vastaanoton, joka toi heti mieleeni jopa The Last Jedin ”valitse puolesi” -fanisodan. Niin vastakkaisiin suuntiin ensireaktiot ainakin Twitterissä kärjistyivät: toiset olivat mielestään nähneet parasta Star Warsia pitkään aikaan, jotkut jopa parasta sitten 1980-luvun – toiset taas kauhean sotkun, joka pilaa vähintään tämän sarjan ellei kaikki seuraavatkin.

Jotkut kehuivat ja moittivat jakson aasialaisvaikutteista tyyliä (asetelma kylästä, rautarouvasta ja luonnonsoturista muuten toi minun ja monen muun mieleen erityisesti Prinsessa Mononoken, erään maailman aivan hienoimmista animaatioelokuvista). Mutta pääasiassa kyse oli Ahsokasta, kuten oli varmasti arvattavissakin. Ahsokasta on kasvanut ainakin yhdelle sukupolvelle yksi kaikkein tärkeimmistä Star Wars -hahmoista, ja hänen tuomisensa animaatioista näyteltyihin sarjoihin ei olisi varmasti edes voinut sujua aivan kaikkien mielestä hyvin.

Joidenkin mielestä Ahsoka ei tuntunut oikealta ”elävänä”, toiset olisivat ehdottomasti halunneet ääninäyttelijän Ashley Ecksteinin tulkitsevan hahmoa myös live actionissa. Omasta mielestäni ehkä parhaiten perusteltu kritiikki kohdistuu siihen, mitä Rosario Dawsonin Ahsoka-roolitus suuressa kuvassa tarkoittaa: kyllähän se kovasti siihen suuntaan vihjaa, että se tarina, jonka Filoni olisi voinut kertoa kolmantena animaatiosarjana, aiotaankin nyt kertoa näyteltynä sarjana tai elokuvana. Ehkä esimerkiksi Leslye Headland kirjoittaa sittenkin nimenomaan Ahsokan omaa sarjaa parhaillaan, ja tekijän viittaus maantieteeseen sarjan lähtökohtana liittyy Ahsokan matkaan kohti Thrawnia (ja Ezraa)? (Huhujen mukaan hänen sarjansa kuitenkin kertoo kamppailulajeista, joita Star Warsissa edustaa tunnetusti jalo suomalaisniminen laji Teräs Käsi.)

Itse pidättäydyn tässä kiistassa neutraalilla maaperällä. Pitkälti siksi, että myös suhteeni Ahsokaan hahmona on varsin neutraali (vaikka kyllä siitäkin oman blogipostauksensa saisi). Luulenpa kuitenkin laineiden laantuvan helpommin kuin The Last Jedi -kädenväännön. Rosario Dawsonin matkaa Ahsokaksi fanitwiittauksen saattelemana muuten kronikoi erinomaisesti Vanity Fair. Lisäksi virallisen sivun haastikset sekä Rosario Dawsonista että Katee Sackhoffista ovat hyvin kiinnostavia, ja molemmat saavat jutuissa kertoa perusteellisista henkilökohtaisista, mutta hyvin erilaisista suhteistaan hahmoihinsa.

Minusta The Mandalorian esitteli Ahsokan näyteltyjen tarinoiden puolelle tyylikkäästi (siis sekä visuaalisesti että hahmon henkeä ajatellen), kuten jakson ohjanneelta sankarin isältä Dave Filonilta sopi odottaakin. Muutenkin tämä aasialais-/samuraihenkinen jakso oli minusta mainio, vaikka ei nyt sentään mestariteos. Filoni on huomattavasti parempi toiminnan kuin näyttelijöiden tai dialogikohtausten ohjaajana, kuten hänen taustaansa nähden ymmärrettävää onkin.

Tämä ei näytä mieheltä, joka palaisi halusta palata mandalorealaiseen haarniskaan.

Tämä postaus vanhenee niin nopeasti, etten taida lähteä suuriin spekulaatioihin tulevasta. Tietysti se on nyt kiinnostavaa, että kaikki huhuissa mainitut asiat (”Ahsoka on siellä jossain” jne) on nyt rastitettu suoritetuiksi, ja jaksoja on silti jäljellä vielä kolme kappaletta. Trailereissa nähdyt kohtauksetkin on jo nähty. En usko, että Ahsokaan tai edes Bo-Kataniin palataan enää tällä kaudella, mutta moff Gideoniin varmastikin.

Aioin itse myös kirjoittaa, että tuskin Boba Fettiinkään, mutta StarWarsNewsNet tekee viisaan huomion: koska seuraavan jakson ohjaa muun muassa Desperadon ja Sin Cityn ohjaaja Robert Rodriguez. Ehkä juuri Fettin ja Mandon kohtaaminen olisi se koukku, jolla tämä tekijä olisi vedetty haaviin?

Sarjan kaikkein kiinnostavin avoin juonipolku liittyy minusta Bo-Kataniin siten, että hänen kauttaa Mando on ensimmäisen kerran saanut kuulla, että hänet onkin sittenkin tainnut kasvattaa jonkinlainen ekstremistilahko. Eivät kaikki mandalorealaiset syö ja nuku kypärä päässä ja kieltäydy kertomasta oikeaa nimeään kenellekään. Tässä tarinapolussa on myös paikka Din Djarinin kasvaa hahmona, ja sarjan perustella nimensä: kuka tai mitä oikeastaan on olla ”mandalorealainen”, jollainen Mando-rassu on luullut ikänsä jo olleensa?

Sitä ennen niin sanottu suuri juoni näyttää kuitenkin osoittavan Grogun suuntaan ja kohti jedejä, joka minua vähän arveluttaakin. Mutta kuten sanottua: ehkä tämä nyt sitten on The Mandalorianin tyyli, this is the way. Mando on hiljainen sivustaseuraaja, joka askel askeleelta kiertää koskemassa Star Wars -loressa kutakuinkin kaikkea. Ahsoka-jakson lopussa annettiin ymmärtää jäljellä olevien jedien voivan löytää Grogun luo. Joten ihanko sieltä itse Lukekin vielä kauden päätteeksi jostain ilmestyy?

The Mandalorianin ykköskausi oli tuore ja tyylikäs, vaan harmi kyllä vähän tylsäkin (mutta oliko se vasta aloittelua?)

The Mandalorianin ensimmäinen kausi on viimein nähty Suomessakin. Noin kymmenen kuukauden viiveellä – mutta sentään sillä hopeareunuksella, että nyt pääsemme jatkamaan suoraan kakkoskauteen, kun perjantaista alkaen Disney+:ssa julkaistaan meilläkin jaksoja, jotka ovat uusia kaikille.

Kirjoitin aiemmin The Mandalorianin tuoreista aineksista ja toisaalta tuttuuden tunnetta tuovista suorista edeltäjistä. Tämä kirjoitus on niin sanottu virallinen kritiikkini The Mandalorianin ykköskaudesta. Samalla se sisältää ajatuksia kakkoskaudesta ja viittaa lopussa myös kakkoskauden näyttelijöitä koskeviin huhuihin.

Kuten tosiaan kirjoitin jo aiemmin, The Mandalorian on sarja, jota on todella mukava katsoa. Ainakin pari ensimmäistä jaksoa menee Star Wars -fanilta jo sitä ihmettä ällistellessä, että niinpä vain tosiaankin silmien edessä pyörii näyteltyä Star Warsia, joka näyttää ja tuntuu aidolta asialta, vaikka tähän asti tällaista on ollut olemassa vain niiden 11 elokuvan verran. Virnistelin varmasti leveästi pitkälle ekan jakson keston ajan.

Alkuihastelun jälkeenkin Jon Favreaun vetämä sarja tuntuu tuoreelta, koska se monella tavalla on sitä: eivät Star Wars -elokuvat tai animaatiosarjat ole olleet tällaisia yhden hahmon ympärillä pyöriviä, rytmiltään jopa rauhallisia westernejä. Sarjan lähimmät verrokit löytyvät pikemminkin SW-sarjakuvista, mutta koska kyse ei ole minkään aiemman tarinan filmatisoinnista tai suorasta kopiostakaan, läpeensä marinoitu fanikin on uuden äärellä. Ainakin itseni yllätti The Mandalorianissa positiivisesti se, että nyt on todellakin tehty jotain, joka on melkein kuin eri genreä kuin mihin on totuttu – samoin kuin se, että ollakseen perheystävällisen Disney+:n lippulaivasarja, The Mandalorian on yllättävän väkivaltainen, huumoriton ja muutenkin aikuisille suunnattu.

Suuret skriinit, pienet studiot. Nyt kun eka kausi on nähty, myös Suomen Disney+:sta löytyy The Mandalorianin ”making of” nimellä Disney Gallery: The Mandalorian.

Tätä taas ei välttämättä tarvitsisi edes mainita, tai sitten se olisi aivan oman postauksensa asia, mutta: The Mandalorian on teknisesti kaikin puolin ensiluokkainen ja se erityisesti näyttää todella hyvältä. Siis todella hyvältä. Suurelta osin valtavien screenien edessä studiossa kuvattu sarja kestää visuaaliselta ilmeeltään täysin vertailun Star Wars -elokuviin. Mittakaava toki näkyy: sarjassa ei juuri ole joukkokohtauksia, ja lähes koko ykköskausi sijoittuu melko mielikuvituksettomille syrjäseutuplaneetoille. Mutta tällaiset valinnat ovatkin varmasti olleet aivan järkeviä. Uudesta tekniikasta huolimatta paljon on tehty tutusti ja totutustikin: esimerkiksi sarjan läpimurtotähti ”Baby Yoda” on toteutettu pääasiassa nukkena (cgi-mausteilla), ja se eli hän todellakin tuntuu oikealta olennolta, jonka kanssa muut näyttelijät näyttelevät.

Jos siis George Lucasin Underworld-sarjahanke kaatui aikanaan siihen, että Star Wars -brändin arvoista kerrontaa ei vain ollut vielä alle 10 vuotta sitten taloudellisesti mahdollista tehdä telkkariin, tämän ongelman on todellakin aika korjannut. The Mandalorian napsikin jo ekalla kaudellaan yllättävänkin monta Emmy-palkintoa, eivätkä ne edes kaikki olleet tehosteteknisiä: gaalassa palkittiin mm. kuvausta, tuotantosuunnittelua ja musiikkia. Tosin on hyvä muistaa, että mikään halpis The Mandalorian ei todellakaan ole: noin 15 miljoonan dollarin jaksobudjetilla sarjan hinta on samaa tasoa kuin vaikkapa Game of Thronesin ökykalliina vain pari vuotta sitten pidetyn viimeisen kauden, ja Aku Louhimiehen Tuntemattomia sotilaita kunkin jakson hinnalla tekisi melkein kaksi.

Vielä kerran erikseen myös nämä kehut: merkittävä osa sarjan tunnelmaa on Ludwig Göranssonin erittäin, erittäin onnistunut musiikki. Western-elokuvat ja maailmanmusiikin mieleen tuova soundtrack paitsi sopii sarjaan, myös poikkeaa hyvin paljon John Williamsista ja hänen mukailijoistaan. Göransson itse on sanonut hakeneensa musiikilla Mandon ”kasvonilmeitä”, joita kypärän alta emme näe. Katsokaa ja kuunnelkaa nyt vaikka tätä musiikkivideota, joka heti saa ainakin minussa aikaan halun katsoa jokin jakso uusiksi:

Näiden kehujen jälkeen on kuitenkin myös todettava, että niin omanlaisensa ja eräissä piirteissään siis myös rohkea The Mandalorian onkin, paradoksaalisesti sen ykköskauden ongelma on se, että se on myös yllätyksetön ja tavallaan jopa tylsä.

Useimmissa sarjan jaksoissa nimihahmo-Mando menee jonnekin, tapaa siellä jonkun, menee seuraavaan paikkaan, seuraa toimintakohtauksia, jakso päättyy. Jaksot seuraavat kutakuinkin juuri niitä kliseitä ja trooppeja, joita jokainen avaruussarjoja aiemmin katsonut tunnistaa. Sarjasta saa oikein miettimällä hakea hetkiä, joissa yksikään pieni tai iso käänne varsinaisesti yllättäisi katsojan – lukuun ottamatta tietenkin ensimmäisen jakson loppua ja 50-vuotiaaksi kuvaillun kohteen paljastumista lapseksi, joka välittömästi alkoi kulkea nimellä ”Baby Yoda”. Sehän todellakin oli jakson USA:n ensiesityksen aikaan yllätys, joka hämmästyttävästi onnistuttiin pitämään siihen asti salaisuutena jopa huhuilijoilta. (Käytän lainausmerkkejä, sillä sarjan sisällähän hahmon nimi on pelkkä The Child eli lapsi.)

Pohjanoteerauksena The Mandalorianin kliseisyydelle voi pitää näyttelijänä paremmin tunnetun Bryce Dallas Howardin ohjaamaa nelosjaksoa The Sanctuary, jossa Mando tapaa Cara Dunen ja jossa hänelle tarjoutuu mahdollisuus asettua aloilleen puolustajaa tarvitsevaan rauhalliseen kyläyhteisöön. En edes osaa arvailla, montako kertaa olen nähnyt tämän saman tarinan Star Trekeissä, Farscapessa tai muissa sarjoissa jo vuosia sitten. Mutta monta.

Sarjan ”tylsyydessä” ei ole kyse pelkästä ennalta-arvattavuudesta, vaan myös siitä, kuinka vähän ykköskaudella oikeastaan tapahtuu. Esimerkiksi sarjan toinen jakso The Child kuluu kokonaan vain siihen, että Mando pääsee pois planeetalta, josta ”Baby Yoda” löytyi. Yksittäisten kohtausten tasolla sarjassa on yllättävän paljon täysin tapahtumattomia hetkiä, joissa Mando vain kävelee kadulla jonnekin.

Valituksessani ei ole kyse siitä, että välttämättä tahtoisin sarjassa tapahtuvan koko ajan paljon ja äkkiä. Päinvastoin, sillä tosiaan suorastaan pidän The Mandalorianin totuttua hitaammasta, westernmäisestä rytmistä. Uuden sarjan ykköskauden – saati sitten odotetun ensimmäisen näytellyn Star Wars -sarjan – ei kuitenkaan pitäisi tuntua näin…yhdentekevältä.

Vanha Star Wars -faniviisaus: Ennemmin tai myöhemmin kaikki tulevat Tatooinelle.

Syytän tällaisista ongelmista lähtökohtaisesti käsikirjoituksia, mutta jos haluatte toisenlaisen vastauksen, vika on nähdäkseni sarjan nimihenkilössä.

Mando ei kasva ainakaan vielä ensimmäisen kauden aikana hahmoksi, joka aidosti kantaisi oman sarjansa. Hän on vara-Boba ja vara-clinteastwood, vaitonainen ratsastaja – mutta hänen vaitonaisuuteensa ja nimettömyyteensä ei tunnu kätkeytyvän mysteeriä tai taustaa, joka tekisi hänestä mielenkiintoisen. Hänen ainoa luonteenpiirteensä on täydellinen omistautuminen kulloisellekin tehtävälleen ja toisaalta mandalorialaisten perinteille. ”Baby Yoda” on katalyytti, joka murtaa palan Mandon periaatteita, mutta ei oikeastaan muuta miehessä mitään: hän vain ottaa lapsen suojelemisesta itselleen pysyvän tehtävän.

Näyttelijä Pedro Pascalia on turha syyttää liikaa. Hän ei edes ollut itse puvun sisällä kaikkina kuvauspäivinä eikä ollenkaan mainitussa nelosjaksossa The Sanctuary, ja pelkällä tai pääasiassa äänellä on vaikea rakentaa nyansseja sinne, missä niitä ei käsikirjoituksessa ole. Tosin vertailuksi tekee mieli muistella, kuinka kokonaista hahmoa Adam Driver jatko-osatrilogiassa koko ajan tulkitsi myös maskin takaa, hahmon luonteen näkyen jokaisessa eleessäkin. Driver sanoikin haastatteluissa olevansa ”hyvin suojelevainen” siitä, kuinka Kylo Ren maskissaan ja toiminnallisissakin kohtauksissa liikkuu.

Mandon kaltainen ilmeetön naamiomies tarvitsisi ympärilleen toisia hahmoja, joiden avulla hänen sarjansa hengittäisi vapautuneemmin. Ykköskauden lopussa tällainen tiimi alkaa viimein muodostua, mutta valitettavasti myös Greef Karga (Carl Weathers) on hahmona melkoinen kädet vyötäröllä -patsastelija. Cara Dunessa (Gina Carano) on enemmän ainesta, mutta tähän mennessä sarjan sielulta tuntuu sen suosituin hahmo ”Baby Yoda”. Se oli ehkä aina väistämätöntä, mutta sarja tarvitsisi jatkossa kipeästi myös puhuvia, kasvoillaan näytteleviä hahmoja, joista katsoja välittäisi. Pelkän Mandon varassa sarja jää tarpeettoman kylmäksi ja etäiseksi.

(Nyt kun hahmoihin näin vahvasti menin, todettakoon, että ykköskauden muut keskeiset vierailijat vastasivat minusta monista kauden parhaista hetkistä. Eksentrisen elokuvaohjaajan Werner Herzogin etukäteen hämmästyttänyt roolitus pahikseksi oli jännittävää katsottunakin ja toisen ohjaajan Taika Waititin ääninäyttelemä droidi IG-11 toi kaivattua huumoria lähes kaikkiin kohtauksiinsa. Suosikkini oli silti vanha yrmy Nick Nolte rauhaa kaipaavana Kuiil-ugnaughtina, joka päätti toistuvasti mielipiteensä tyhjentävään repliikkiin ”I have spoken”. Kas siinäpä hahmo, jolla selvästi oli traaginen tausta, ja josta huomasin nopeasti kiinnostuvani enemmän kuin varsinaisista päähenkilöistä!

Tappajadroidi IG-11. Star Wars -tarinoissa alkaa olla jo pieni perinne, että niin sanotusti vakavammissa tarinoissa hauskimpia hahmoja ovat droidit.

Lohtua tuo kuitenkin se, että ainakin osa ykköskauden ongelmista vaikuttaa olevan pikemminkin tietoisia ratkaisuja kuin varsinaisia virheitä. Vähän samaan tapaan kuin The Force Awakensilla oli vaikea tehtävä käynnistää Star Wars -franchise uudelleen suuren yleisön silmissä, The Mandalorianin ykköskauden tehtävä oli johdattaa suuret yleisöt Star Wars -sarjojen pariin. Ja siinä missä TFA:n tilanteessa Disney-Lucasfilmin ratkaisu oli nojaaminen tuttuihin elementteihin äärimmäisen viihdyttävässä asussa, The Mandalorianin kohdalla linjaksi on valittu konservatiivisen rauhallinen uuden uran uurtaminen. Ei oikeasti olekaan mikään ihme, että The Mandalorian on kehujen keskiarvoltaan tykätyin Disney-aikainen iso Star Wars -nimike: siinä on riittävästi aivan uusia aineksia innostamaan monia, mutta ei kerrassaan mitään niin rohkeaa, että se suututtaisi ketään.

Toivoa sopii, että nyt kun ensimmäinen kausi on käytetty pitkälti asetelman esittelyyn, toisella kaudellaan The Mandalorian pääsisi vauhtiin. Ehkä hieman yllättäenkin Mando jatkoi ykköskauden lopussa matkaansa yksinään, mutta sarjaan esiteltyjen sivuhahmojen on lupa odottaa palaavan. Lisäksi – vaikka edellä kritisoin ekan kauden tapahtumattomuutta – sarjassa on kyllä vaivihkaa kylvetty siemeniä teemoille ja konflikteille, joissa on isojen tarinoiden aineksia.

Suurin niistä on tietenkin ”Baby Yoda”. Mistä lapsi on tullut, kuka hän on ja mitä Imperiumin perilliset lapsesta haluavat? Mitä merkitsee se, että näin vahvasti ”hyvään Voimaan” identifioituvaan rotuun kuuluva lapsi käytti seitsemännessä jaksossa pimeään puoleen yhdistyvää kuristustemppua? Lapsen 50 vuoden ikään mahtuu koko aiempi keskeinen Star Wars -saaga, mikä avaa jännittäviä mahdollisuuksia sekä lapsen alkuperästä että hänen aiemmsta vaiheistaan. Ja onko muka täysin merkityksetön sattuma, että lapsi on syntynyt samoihin aikoihin kuin Anakin Skywalker? (Kannatan itse tässä vaiheessa teoriaa, että ”Baby Yoda” paljastuu itse asiassa sen oikean Yodan klooniksi.)

Vaikuttaa myös siltä, että The Mandalorianin tulevien kausien suureen juoneen liittyy myös Mandaloren valtakunta ja mandaloriaanien kulttuuri, niin kuin näin nimetylle sarjalle sopivaa onkin. Ykköskauden lopun varsinaisen cliffhangerin koko avautumiseen tarvitaan melko pitkä oppimäärä Dave Filonin animaatiosarjoja, mutta lyhyesti sanottuna Moff Gideonin (Giancarlo Esposito) TIE-hävittäjän hylystä vapautumiseensa käyttämä ase Darksaber on erityinen valomiekka, jonka kantaja on usein sukupolvien aikana yhdistänyt Mandaloren klaanit. Jotenkin sapeli on nyt päätynyt Imperiumin ilkiölle (joka vaikuttaa kovasti sarjan pääpahikselta). Mikä siis on Gideonin tavoite? Entä päätyykö ase jossain vaiheessa Mandolle itselleen, ja johtaako symbolinen muinaisase Din Djarin -nimiseksi paljastuneen päähenkilön ottamaan vastuuta koko kansansa yhdistämisestä?

Olikohan Giancarlo Espositolla Darksaber hallussaan jo hänen pyörittäessään kanaravintolaketjua ja
huumekauppaa Breaking Badissa?

Saavumme kohtaan kirjoitusta, jossa viittaan suoraan huhuihin tulevasta.

Kolmas selvä täky tulevaan oli (sinänsä aika joutavan) viidennen jakson The Gunslingerin lopussa. Siinähän meille näytettiin hahmo Tatooinen autiomaassa, joka lähestyi jaksossa jälkeen jäänyttä Ming-Na Wenin näyttelemän hahmon ruumista. Kohtaus ei oikeastaan liittynyt yhtään mitenkään jakson tapahtumiin eikä näennäisesti edes Mandoon, mutta niin vain meille katsojille haluttiin näyttää, että joku siellä nyt sitten oli. Moni on spekuloinut, että kyse oli Boba Fettistä, joka teorian mukaan näin saapuisi haastamaan ”meidän Mandomme” kovimman ja pysäyttämättömimmän mandaloriaani-palkkionmetsästäjän tittelistä.

Toista kautta koskevat huhut ovatkin keskittyneet sarjaan huhuttuihin näyttelijöihin ja heidän rooleihinsa. Prequeleista tutun Temuera Morrisonin on kerrottu näyttelevän joko Bobaa tai jotain muuta kloonia. Timothy Olyphantin on väitetty esittävän Cobb Vanthia, joka onkin se toinen vaihtoehto The Gunslinger -jakson lopun hahmolle: Aftermath-kirjojen mukaan tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth on hahmo, jolla on hallussaan sarlaccin kitaan joutuneen Boba Fettin haarniska. Vanhan kunnon terminaattorinkukistajan Michael Biehnin on kerrottu roolia, jota huhuissa ei ole nimetty. Erään toisen avaruussarjan Starbuck eli Katee Sackhoff puolestaan palaisi mandaloriaani Bo-Katan Kryzen rooliin, jota hän tulkitsi myös animaatiosarjoissa.

Ja tietenkin: Rosario Dawsonin on väitetty antavan elävät kasvot animaatiosarjojen sankareista suurimmalle eli Ahsoka Tanolle.

Monet näistä, tämä viimeisin mukaan lukien, on uutisoitu tosiasioina uskottavissa viihdemedioissa. Jos jokin näistä osoittautuukin ankaksi, todennäköisesti useampi ei.

Olen itse kahden vaiheilla, miten suhtautua tähän nimirimpsuun. Yhtäältä on selvää, että erillisenä tarinana alkaneen The Mandalorianin täytyy kasvaa kakkoskaudellaan kiinteämmin kohti saagan aiemmissa tarinoissa kerrottuja tapahtumia. Sen juoneen kun on jo ykköskaudella kylvetty elementtejä, jotka liittyvät niin selvästi aiempiin tarinoihin: Imperiumin rippeet, Darksaber ja Mandalore, jopa jedit. Ja kuten edellä totesin, ennen kaikkea sarja minusta nimenomaan kaipaa hyviä ja toistuvia hahmoja Mandon rinnalle ja hänen vastustajikseen.

Toisaalta on vähintään pieni vaara, että The Mandalorian muuttuu kolmanneksi osaksi The Clone Warsin ja Rebelsin muodostamaa sarjajatkumoa. (Myös Rebels oli ensimmäisellä kaudellaan uusi tarina uusista hahmoista, mutta sen jälkeen se oikeastaan muuttui TCW:n jatkosarjaksi.)

Käytän sanaa ”vaara” siksi, että uuden sarjan vahvuuksia ovat kuitenkin olleet omaleimainen tyyli ja se, että ykköskausi ei edellyttänyt katsojaltaan syvällistä Star Wars -tarinoiden ennakkotuntemusta. Jos Bo-Katan Kryze on todella mukana ja jos hänen lisäkseen sarjaan tuodaan vielä 1-2 muutakin uutta mandaloriaanihaarniskaista hahmoa, aletaan puhua suorasta jatkosta The Clone Warsin ja Rebelsin Mandalore-jaksoille. Ahsoka taas on nykyisin jo sen tason Star Wars -hahmo, ettei hän noin vain enää edes asetu sivurooliin, vaan näyttämälle astuessaan kaappaa huomion itseensä samaan tapaan kuin itse Luke Skywalker (vaikka todennäköisesti Ahsoka kylläkin näyttäytyy The Mandalorianissa nimenomaan valmistautuen näin omaan sarjaansa tai elokuvaansa).

Pian tuo kuitenkin onneksi selviääkin. Kakkoskautta esitetään Disney+:lla samassa tahdissa meille kuin maailman mahtavillekin, eli ensimmäinen jakso huomenna perjantaina 30.11.