Näin syntyi The Force Awakens: Muutama huomio vielä

Julkaisin tässä blogissa pari päivää sitten kirjoituksen, joka oli eräänlainen summaus kaiken aiemman kantavimmasta langasta. Minun kiinnostukseni esimerkiksi netissä lentelevien Star Wars -huhujen seuraamiseen – sen sijaan, että vain katsoisin valmiin elokuvan ja pitäisin itseäni sen fanina – kiteytyy nimittäin hyvin perustavasti siihen, että minua kiinnostaa, kuinka suurista myyttisistä aineksista ammentava saaga kehittyy ihmisten kirjoittamiksi ja tuottamiksi elokuvateoksiksi. Kuten tulin kirjoittaneeksi The Force Awakensin ensi-illan aattona: minun Star Wars -suhteessani ei ole kovinkaan paljon ollut kyse siitä, kuinka laadukkaita elokuvia franchisen ydinteokset lopulta ovat. Attack of the Clones on epäonnistunut seikkailuelokuva ja heikoin Star Wars -episodi, mutta silti (tai jopa siksi) on edelleen kiinnostavaa, kuinka sekin elokuva sai muotonsa.

Matka The Force Awakensin ensi-iltaan siitä hetkestä, jossa George Lucas päätti sittenkin käynnistää jo aikanaan hautaamiensa episodien 7-9 tuotannon, oli totisesti vaiherikas. Sen matkan aikana moni kyydissä ollutkin lienee uskonut, että lopputuloksella ei ole enää mitään tekemistä alkusysäyksen kanssa. George Lucas on sanonut useampaan kertaan, että Disney ei halunnut tehdä hänen tarinoitaan, ja että nyt toteutettavat elokuvat eivät siis enää perustu hänen ideoihinsa. Michael Arndt, jo Lucasin aikana The Force Awakensille valittu ensimmäinen käsikirjoittaja, taas jätti projektin kesken esituotannon, ja uudet käsikirjoittajat Lawrence Kasdan ja JJ Abrams ovat kertoneet haastatteluissa aloittaneensa ”kokonaan alusta”. Ei ole yleisön vika, että moni on todennäköisesti kuvitellut Episodi VII:ään kehitetyn kolme eri tarinaa, ja että Lucasin ja Arndtin versiot hylättiin kumpikin vuorollaan lopullisen tieltä. Ja että tämä, saagan episodiluonteen mukaisesti, tarkoittaisi sitä, että koko uusi trilogia kertoo nyt aivan eri tarinan kuin minkä ensin Lucas sitten Arndt olivat visioineet.

Hämmentäväksi tilanteen on kuitenkin tehnyt se, että meillä on koko ajan ollut voimakkaita vastakkaisia väitteitä. Erityisen hankalaan paikkaan on ymmärrettävästi joutunut Lucasfilmin johtaja Kathleen Kennedy, Lucasin henkilökohtainen ystävä ja itselleen valitsema seuraaja. Kennedy on selitellyt useaan kertaan elokuvan syntyneen orgaanisesti, Lucasin ideoista lopulliseksi kasvaen. Tuotannon konsulttina toiminut Simon Kinberg on väittänyt Lucasin ideoiden olleen lopullisenkin kässärin pohjalla. Ohjaaja Abramskin on toistellut haastatteluissaan toistamasta päästyään kuinka kaikki perustuu ”Georgen uskomattomaan visioon”. Suorastaan kiusallista seurattavaa oli Vanity Fairin vitsivideo, jossa Lucas oli saatu kysymään Abramsilta kysymys, ja flanellipaitamme valitsi kysymyksen ”Mitä Darth Vaderin lapsenlapsille oikein tapahtui?”. Abrams hymähti tuskaisasti, ja vastasi sitten: ”Sano sinä, sinähän tämän koko sopan keksit”. Varsinainen vitsihän olikin siinä, että Lucas oli sanonut – mutta meille episodeissa VII-IX annettava vastaus ei ole se.

LucasAbramsJI1

Episodi VII:n tuotannon aloittaja George Lucas ja toisenlaisen Episodi VII:n ohjaaja-kirjoittaja JJ Abrams. 

Elokuvan ensi-illan jälkeen kuva on kuitenkin viimein valjennut niin paljon, että uskon ymmärtäväni, mistä oli ja on kyse. Näin syntyi The Force Awakens -kirjoitukseeni kokoamani todistuskappaleet elokuvan syntyvaiheista todistavat nähdäkseni, että molemmat puolet olivat oikeassa.

Lawrence Kasdan ja JJ Abrams eivät aloittaneet tarinankerrontaa alusta. He tosiaan aloittivat Kasdanin vaatimuksesta käsikirjoittamisen kokonaan alusta, mutta koska Arndt ei koskaan saanut valmiiksi ensimmäistäkään täyttä versiota käsikirjoituksesta, eivät Kasdan ja Abrams tarkkaan ottaen mitään hylänneetkään. He myös palasivat nopeasti Arndtin moniin version aikaisiin perusteisiin, ja lopullisen version ensimmäisen näytöksen tapahtumat ovatkin hämmästyttävän lähellä Arndtin luonnosten jo kuukausien takaisia versioita. Eikä tosin ihme: kun Arndt jätti projektin lokakuussa 2013, elokuvalle rakennettiin jo lavasteita ja pukuja, ja Abu Dhabi oli jo valittu Jakku-planeetan kuvauspaikaksi. Jos haluatte, tätä taustaa vasten elokuvan juonellinen yksinkertaisuuskin saa yhden selityksen: vaikka ensi-iltaa siirrettiin puolella vuodella, oli varmasti aivan liian myöhäistä edes harkita ensimmäisen näytöksen muuttamista joksikin muuksi kuin romuplaneetan autiomaassa tapahtuvaksi.

Mutta ei Arndtkaan pyyhkinyt pöytää tyhjäksi sillä hetkellä kun Disney tai Kathleen Kennedy päättivät jättää Lucasin juonet pöytälaatikkoon. Ensi-illan jälkeen (tjeu: Entertainment Weeklyn podcast) Arndt on kertonut Kennedyn ja Lucasin palkanneen hänet jo keväällä 2012 kertomaan ”nuoren jedinaisen alkuperätarinan”. Työnimellä Kira kehitelty Rey oli alusta asti ulkopuolinen ja yksinäinen. Tämä on keskeinen todistuskappale siitä, että Lucasin versio tosiaan on ainakin ”eräästä näkökulmasta” (Obi-Wanin sanoin) lopullisenkin The Force Awakensinkin taustalla: elokuvan päähenkilö ei ilmeisesti missään vaiheessa ollut sukunimeltään Solo tai Skywalker. Paitsi tietysti jos tällainen paljastus on edelleen edessä, ja sen oli koko ajan määrä olla edessä…

kylo-art

Kun tuleva Kylo Ren kesällä 2013 olisi voinut olla tämäntapainen, oliko hahmo vielä Kylo Ren? Tai Ben Solo? 

Koko kuva ei toki ole tässä. Aivan keskeinen kysymys on, oliko elokuvan pahis myös Lucasin versiossa Ben Solo. Oma veikkaukseni on, että ei ollut. Se selittäisi sekä Lucasin toistuvat viittaukset kadonneisiin tarinoihin ”Darth Vaderin lapsenlapsista” että The Force Awakensin tekijöiden tuskaisan iteroinnin erilaisten pahiskonseptien äärellä.

Kylo Renin hahmo, se, mitä Kylo Ren on tehnyt sekä se, mitä Kylo Ren episodissa VII tekee, ovat saagan juonen kannalta koko elokuvan ytimessä. Jos The Force Awakensista poistetaan Skywalkerien jälkeläisen petos ja pahuus, tai sitä vain muokataankin, koko tarinan täytyisi olla aivan toisenlainen, ja sen version kuvittelemiseksi meillä ei ole vielä tarpeeksi tiedonmuruja. Lisäksi tämän palikan muuttaminen vaikuttaa perustavasti koko uuteen trilogiaan, keinuttaen todennäköisesti episodeja VIII ja IX vielä kauemmas Lucasin ideoista kuin VII olikaan. Tästä näkökulmasta The Force Awakens ei tosiaan ole enää Lucasin tarina – eikä Lucasia elokuvassa käsikirjoituksesta enää kreditoitukaan. Kuvaavaa on sekin, että The Force Awakensin tekijät ohjaajasta luonnostaiteilijoihin pitivät yhtenä ohjeenaan kysymystä ”Kuka Luke Skywalker on (30 vuotta Jedin paluun jälkeen)?” – kysymystä, jota George Lucas ei varmaankaan olisi edes älynnyt kysyä.

Mutta elokuvan rakennuspalikoita – teemoja, hahmoja, miljöitä, jopa kohtauksia – ajatellen lopullisessa teoksessa on varmasti paljonkin Lucasin aikaista. Lucasmaista on myös kaikessa siinä, mitä Arndt, Abrams, Kasdan ja monet muut elokuvaan Lucas-välirikon jälkeen kuvittelivat, koska he tietoisesti hakivat inspiraatiota ja myös viittasivat kaiken aikaa Lucasin originaalielokuviin. Paitsi että The Force Awakens on juoneltaan paikoin lähellä A New Hopen remakea, sen lavasteet ja jopa kuvakulmat ovat täynnä muistumia vanhasta. Edesmennyt Ralph McQuarrie olisi melkein voitu kreditoida yhdeksi tuotantosuunnittelijoista.

Eräs yksityiskohta on vielä mainittava. Kun kerran The Art of The Force Awakens -kirjan luonnokset niin kertovasti paljastavat monia käsikirjoitusvaiheen ideoita, en voinut olla panematta merkille, että missään luonnoksissa ei vilahda toista nuorta naishahmoa, jota kesällä 2013 todistettavasti elokuvaan etsittiin. Pitkään oletin, että kyseessä oli hahmo, joka putosi käsikirjoituksen muuttuessa pois, tai kenties siirrettiin seuraavaan episodiin. Vaikka Kelly Marie Tran nyt Episodi VIII:aan julkistettiinkin, en tiedä, uskonko enää tähän kuvioon. Kokonaan pois pudonneesta hahmosta olisi luullut jo paljastuneen viitteitä haastatteluista tai luonnoskuvista, joten olisiko hahmo sittenkin ollut vaikkapa vain tuolloin suurempaan rooliin ajateltu Korr Sella? Mutta sittenkin…

Näin syntyi The Force Awakens

Bluray-ekstroja ja virallista Making of -kirjaa odotellessa: tässä yksi summaus. Lähteinä erityisesti lukemattomat haastattelut ja tässä blogissa osin aiemminkin raportoidut lähteet, mutta eräiltä aivan keskeisiltä osiltaan The Art of The Force Awakens -kirja, joka paljastaa upeissa luonnoskuvissaan ja teksteissäänkin kaikenlaista muualla kertomatonta. Tämän kirjoituksen kuvat ovat tuosta kirjasta (Phil Szostak, Abrams Books 2015).

Kevät 2012. Suuri flanellipaitainen saagan luoja George Lucas värvää Kathleen Kennedyn seuraajakseen Lucasfilmin johdossa. Parivaljakko panee alulle uusien Star Wars -elokuvien tuotannon ja palkkaa niistä ensimmäisen käsikirjoittajaksi Oscar-voittaja Michael Arndtin. Arndt saa lähtökohdakseen Lucasin omat ideat, joiden tarkka sisältö on edelleen arvoitus. Kennedyn ensimmäinen tiivistys Arndtille kuuluu: ”origin story of a female jedi”. Avuksi palkataan myös Imperiumin vastaiskun käsikirjoittaja Lawrence Kasdan, joka tässä vaiheessa toimii tuotannon konsulttina.

Kesä 2012. Kesäkuussa Lucas ottaa yhteyttä Disney-yhtiön johtajaan Bob Igeriin, joka edellisvuonna tiedusteli varovaisesti Lucasin halukkuutta myydä yhtiönsä. Nyt Lucas on valmis, ja sitä paitsi hänellä on myytävää: yhtiö, joka on jo aloittanut uuden aikakauden valmistelut. Elokuussa Lucas ja Kennedy tapaavat originaalitrion eli Mark Hamillin, Carrie Fisherin ja Harrison Fordin. Kaikki ovat valmiita palaamaan rooleihinsa.

Syksy 2012. Kathleen Kennedy julkistaa projektin Lucasfilmin omalle väelle. Michael Arndt apujoukkoineen lähestyy tarinaa hakemalla starwarsmaisen fiiliksen elementtejä. Esimerkiksi lopulliseenkin elokuvaan päätynyt valomiekkataistelu lumisessa metsässä on niin sanottuun tarinaryhmään kuuluvan Kiri Hartin hyvin varhainen visuaalinen idea.

Lokakuu 2012. Disney ostaa Lucasfilmin. Kauppaan kuuluu täydellinen kontrolli seuraaviin Star Wars -elokuviin. Vaikka Lucasin ilmoitetaan aluksi toimivan konsulttina, Disney tekee nopeasti päätöksen keksiä uudet tarinat Lucasin ideoimien tilalle. Arndt jatkaa kuitenkin hommassaan. Tarinankehittelyn suuriin ongelmiin kuuluu tässä vaiheessa, kuinka yksin ja eristäytyneenä elokuvan aloittava uusi sankaritar pysyy elokuvan sankarittarena silloinkin, kun Luke Skywalker on astunut mukaan elokuvaan. Arndtista tuntuu, että Luke ottaa tarinan haltuunsa heti ilmestyessään.

tfa-art-light-dark

Varhaista visiointia ”tulesta ja jäästä”: käsikirjoittaja Michael Arndt ja tuotantosuunnittelija Rick Carter kannustivat myös taiteilijoita kehittelemään ideoita, jotka voisivat kantaa myös osaksi käsikirjoitusta.

Tammikuu 2013. Episodi VII:n suunnittelu hyrähtää kunnolla vauhtiin. Concept art -osaston eli elokuvan visuaalista ilmettä ideoivien taiteilijoiden työtä ohjaavat tehtävään itse ilmoittautuneet lajin mestarit Rick Carter (mm. Jurassic Park) ja prequelien veteraani Doug Chiang sekä käsikirjoittajien puolelta Arndt ja Hart sekä piakkoin julkistettava ohjaaja JJ Abrams. Koska elokuvalla ei ole käsikirjoitusta (mutta sillä on ensi-iltapäivä), concept artisteja kannustetaan ”guided imageryksi” nimitettyyn prosessiin: visuaalisten ja tarinallisten ideoiden kehittelyyn vapaasti, jopa ilman käsikirjoittajien ohjeita, vaikka tietysti heiltä koko ajan tilataan visioita tukemaan käsikirjoittajien ideoita. Monet elokuvan tarinallisetkin ideat syntyvät tulevina kuukausina taiteiljoiden pöydällä – esimerkiksi rathtar-kohtauksen alkujuonne vaikuttaa vilahtaneen eräässä tällaisista piirroksista. Molempien ryhmien pöydillä ovat konkreettisista filosofisiin liukuvat kysymykset ”Kuinka vahva Voima on?” ja ”Kuka on Luke Skywalker?”. Elokuvan kaksi päähenkilöä jatkavat kuitenkin kehittymistään: Voimassa vahva nuori nainen kulkee työnimellä Kira, ja hänen parikseen luonnostellaan Sam-nimistä nuorta miestä – hahmot saisivat paljon myöhemmin nimet Rey ja Finn. Jo tässä vaiheessa mukana oleviin konsepteihin kuuluvat originaalitrilogian aluksien hylkyjä sisältävä romuplaneetta ja ajatus siitä, että Luke Skywalker olisi elokuvan alussa kadonnut.

Helmikuu 2013. Koska Lucasin luonnokset on siirretty syrjään, kaikki on auki. Abramsin johdolla inspiraatiota haetaan alkuperäislähteistä, Ralph McQuarrien originaalitrilogian luonnoksista. Ei siis ihme, että moni tarinaideakin kumpuaa niistä: esillä ovat muun muassa McQuarrien aikanaan turhaan suunnitteleman Darth Vaderin linnan käyttäminen sekä loppukohtaus, jossa Millennium Falcon ja Kira sukeltaisivat Endorilla meren tai järven pohjaan, jonne olisi uponnut toisen Kuolemantähden keisarillinen valtaistuinsali, josta taas löytyisi lopullinen kartta Luken luo. Abramsin ajatus on, että elokuvan tulisi tietoisesti heijastella alkuperäisen Star Warsin juonta. Jopa avauskohtausta mietitään suoraksi kopioksi vuoden 1977 elokuvasta.

tfa-art-underwater

Millennium Falcon ja uponnut toinen Kuolemantähti. En ymmärrä, millä logiikalla sen olisi selitetty säilyneen näin ehjänä räjähdyksestään.

Maaliskuu 2013. Siinä missä esimerkiksi Kira kehittyy lopulliseksi Reyksi orgaanisesti, elokuvan pahiksen kehittäminen osoittautuu todella työlääksi. Ongelma on sama, minkä moni elokuvaa odottava fanikin tunnistaa: ”Jeditappajaksi” kutsuttu uusi paha seisoo Darth Vaderin mustassa varjossa. Ratkaisua haetaan hahmosta, joka tunnustaisi myös itse elokuvassa olevansa Vaderin varjossa. Jonkin aikaa ratkaisu onkin suoraviivaisempi kuin lopullisessa elokuvassa: uusi paha esiintyisi galaksissa Darth Vaderina. Tämän takia monessa luonnoskuvassa esiintyy suoraan Vaderia muistuttava hahmo, mikä hämmentää monia huhuja seuraavia faneja puolitoista vuotta myöhemmin, kun noita luonnoskuvia vuotaa nettiin. Myös Luken ja Vaderin välille visioidaan yhteyksiä, jotka lopullisesta elokuvasta tipahtavat pois: on luonnoskuvia, joissa Vaderin kypärää pitelee Luke eikä Jeditappaja, ja on luonnostaiteilija Ian McCaigin, Darth Maulin hahmon isän, visio Anakinin ja Vaderin välillä liihottavasta Voima-haamusta.

tfa-art-vader

Esimerkkejä huomattavasti vadermäisemmistä Jeditappaja-pahiksista. Hahmosta tuli aikanaan Kylo Ren, mutta oikean designin löytäminen oli yli vuoden tuskan takana.

Huhtikuu 2013. Elokuvan ensimmäinen näytös hahmottuu. Romuplaneetta on kehittynyt hyvinkin tatooinemaiseksi, vaikka toisenlaisiakin vaihtoehtoja oli esillä. Käsikirjoitustyön konsulttina toimiva Lawrence Kasdan keksii idean tehdä Samista rivit hylkäävän stormtrooperin. Kirasta on tullut romunkerääjä, ja kolmanneksi sankariksi mukaan on liittynyt Tasavallan sotilas John Doe, joka lopullisessa elokuvassa tunnetaan nimellä Poe Dameron. Juoni sisältää jo originaali-Warssia heijastellen droidiin piilotetun salaisen tiedon, ja tälläkin kertaa ensimmäisen näytöksen on määrä päättyä Millennium Falconille. Kaikkiaan elokuvan ensimmäinen näytös sisältää jo tässä vaiheessa kaiken mitä elokuvassakin – siinä on vain vielä ylimääräistä, kuten sivujuoni, jossa romuplaneetan alkuasukkaat parantavat planeetalle päätyneen Samin.

tfa-art-finn

Vaihtoehtoinen versio Finnin motivaatioksi hylätä First Order. Näyttelijää ei oltu vielä valittu, joten hahmojen ihonväri luonnoksissa vaihteli.

Kesä 2013. Ensi-iltaan on kaksi vuotta, mutta siihen nähden elokuvan loppupuolen kehittely junnaa paikallaan. Jeditappaja on edelleen hyvin vadermäinen, joskin häntä harkitaan myös kehitettäväksi kyborgiksi. Episodin juonta ajava macguffin on jonkin aikaa Darth Vaderin kypärä ja jonkin aikaa Luken valomiekka, mutta uusi, aurinkoja nielevä superase on jo mukana kuviossa. Samaan aikaan Lontoossa elokuva siirtyy virallisesti esituotantovaiheeseensa, kun muun muassa lavasteita ja maskeja aletaan rakentaa. Ensimmäiseksi kuvauspaikaksi on päätetty Abu Dhabi, jonne rakennetaan romuplaneetta Jakku, ja elokuvan näyttelijöitä aletaan etsiä. Droidi BB-8 saa ulkomuotonsa ohjaaja Abramsin idean pohjalta.

Elokuu 2013. Michael Arndtin tarinaluonnos valmistuu. Valmis käsikirjoitus se ei kuitenkaan ole. Luonnostaiteilijat käyttävät paljon aikaa ”eksoottisen kaupungin” suunnitteluun, jota lopullisessa elokuvassa ei oikeastaan enää olekaan.

tfa-art-jedikiller

Eräs versio Jedi Killer -luonnoksista päätyy elokuvaan Guavian kuolemajengiin.

Lokakuu 2013. Michael Arndt vaatii käsikirjoituksen viimeistelyyn enemmän aikaa kuin Abramsilla ja Kennedyllä on. Arndt jättää projektin sanomatta julkisuuteen sanaakaan, mikä ulospäin näyttää potkuilta.

Marraskuu 2013. Elokuvan ensi-iltaa siirretään: kesän 2015 sijaan lopullinen maali on nyt joulukuussa 2015. Käsikirjoittajiksi ryhtyneet Abrams ja Kasdan aloittavat Kasdanin vaatimuksesta puhtaalta pöydältä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että miehet hylkäisivät tähän mennessä kehitellyn: huomattava osa The Force Awakensiksi myöhemmin nimettävän elokuvan tarinasta on jo hyvinkin lopullisessa muodossaan. Kaikki pohditaan kuitenkin uusiksi pitkien kävelyjen aikana muun muassa Santa Monicassa ja Pariisissa, ja miehet lukitsevat ensimmäisen käsikirjoitusversionsa vain kuudessa viikossa. Lopullinen se ei tietenkään ole: tässä vaiheessa esimerkiksi kapinallistukikohta sijaitsee viidakossa, ja Greenham Commonin entiselle lentokentälle on tarkoitus lavastaa ”eksoottinen kaupunki”, jossa sankarimme kohtaisivat yodamaisen Maz Kanatan, joka perustuu osittain JJ Abramsin vanhaan englanninopettajaan. Episodilla ei ole vieläkään nimeä – eikä elokuvan pahiksella, yhä tuskaisemmin kehitellyllä Jeditappajallakaan.

TFA-art-ties

Ralph McQuarrien lisäksi elokuvan visuaalisen ilmeen esikuviin kuului Leni Riefenstahl.

Helmikuu 2014. Ensimmäiset lavasteet rakennetaan Lontoossa: Tähtituhoojan hangaari, Falconin sisätilat, Jakkun kylä. Tuotanto on alusta asti valinnut mahdollisimman aitojen lavasteiden ja perinteisten efektien tien, ja sitä aiotaan kulkea loppuun asti. Elokuvan loppunäytöksen kuvauspaikaksi lukitaan Skellig Michaelin luostarisaari Irlannissa, ja visiot pahiksen linnasta ja eksoottisesta kaupungista yhdistetään Maz Kanatan pubilinnaksi. Näin Greenham Commonin jo sovittu kuvauspaikka vapautuu toimimaan vastarinnan tukikohtana.

Maaliskuu 2014. Jeditappaja-design lukitaan viimein. Hahmo saa pian nimenkin (Kylo Ren) ja näyttelijän (Adam Driver), joka on Abramsin ehdokas rooliin. Elokuvan päärooliin valitaan näihin aikoihin Daisy Ridley – täysin tuntematon uusi kasvo, kuten oli etsijöiden tavoitekin.

Huhtikuu 2014. Näyttelijät julkistetaan kuun lopussa, eikä heistä kaikkia ole ehditty paljon aiemmin valitakaan: seitsemän kuukauden koe-esiintymisten jälkeen John Boyega saa tietää tulleensa valituksi Finnin rooliin vain viikkoa ennen käsikirjoituksen lukutilaisuutta, josta otetulla valokuvalla uutinen kerrotaan. Mitä tai ketä kukin näyttelee, pysyy yleisölle arvoituksena vielä pitkään. Koko käsikirjoituksen saavat nähdä vain harvat ja valitut.

tfa-art-jakku

Romuplaneetta Jakku näyttäytyy lopullisessa elokuvassa niin tatooinemaisena, että ensimmäisen teaserin perusteella useimmat uskovat sen olevan Tatooine.

Toukokuu 2014. Kuvaukset alkavat Abu Dhabissa. Tässä vaiheessa edes internetin huhusivut eivät tiedä vielä käytännössä mitään elokuvan juonesta: kuvaavaa on, että esimerkiksi stormtrooperien mukanaolo vahvistuu vasta kuukausia myöhemmin. Kameroiden pyöriessä huhumylly kuitenkin käynnistyy. Aivan ensimmäinen tiedonmuru esimerkiksi vuotaa juuri kuvausten alkaessa: Abu Dhabissa bongataan suuri lavaste, jonka tarkkasilmäiset tunnistavat AT-AT:n jalaksi (ja joka siis todellisuudessa on osa Reyn kotia). Monet nettiin nyt päätyvät tiedot tosin tulevat rikkinäisen puhelimen kautta kaukaa edellisen vuoden luonnosvaiheesta, jolloin esimerkiksi leviää huhu ”jedien metsästäjistä” elokuvan pääpahiksina.

Kesä 2014. Elokuvan nimekkäin tähti Harrison Ford loukkaantuu kuvauksissa Lontoossa. Koko jäljellä oleva tuotanto joudutaan kääntämään uuteen järjestykseen, eikä kyse ole vain keskeisen näyttelijän puuttumisesta. Myös Pinewoodin studioilla on raavittava päätä: esimerkiksi Maz Kanatan linnan lavasteita ei nyt voida purkaa aiotussa aikataulussa, koska siellä on kuvattava vielä Fordin paluun jälkeenkin. Lavasteiden logistiikkaa monimutkaistaa, että tuotannon ”perinteinen käsityöläisyys” ulottuu tietoiseen haluun käyttää samoja lavasteita uudelleen mahdollisimman pitkälle, jälleen aivan kuten originaalitrilogiassa tehtiin. First Orderin tähtituhoojan siltaa käytetään myös Starkiller-tukikohdassa. Ford pääsee palaamaan syyskuussa. Elokuvan käsikirjoitustyön alati jatkumisesta kertoo kuitenkin se, että melko isojakin kuvattuja osia elokuvaa jää lopulta leikkauspöydälle: esimerkiksi Simon Peggin näyttelemä Unkar Plutt esiintyy kuvauksissa Maz Kanatan linnassa ja Maz itse vastarinnan tukikohdassa, mutta lopullisessa elokuvassa molemmat jäävät omille planeetoilleen.

tfa-art-std

Tähtituhooja-lavasteita kierrätettiin Starkiller-tukikohdaksi, koska niin kierrätettiin alkuperäisen Star Warsin Kuolemantähti-lavasteitakin.

Syksy 2014. Rathtar-kohtauksia kuvataan tietämättä, miltä olennot lopullisessa elokuvassa näyttäisivät. Jopa motion capture -roolien veteraani Andy Serkis on uuden paikan edessä esiintyessään itsevaltias Snokena tietämättä, miltä hahmo näyttäisi elokuvassa. Snoken ulkonäkö lukitaan vasta lokakuussa, jolloin Abramsin valinta kohdistuu ”nuorekkaampaan” vaihtoehtoon, tietoisena erona muinaiseen Palpatineen – aikaisemmin Snokea on ehditty harkita naiseksikin. Elokuvan kuvaukset päättyvät marraskuun alussa. Virallinen tiedote aiheesta antaa elokuvalle viimein nimenThe Force Awakens.

Vuosi 2014 päättyy joulukuussa julkistettuun teaseriin ja sen myötä paljastettuihin ensimmäisiin hahmojen nimiin. Alkaa ensi-illan vuosi 2015, jonka aikana huhut Episodi VII:n juonesta todellakin vain kiihtyvät.

Samaan aikaan Lucasfilmin tuotanto on jo siirtynyt. Tässä vaiheessa samoissa saleissa, osin samoilla pöydillä ja samoissa pääkopissakin, visioidaan kovaa vauhtia Rogue Onea, Episodia VIII ja Han Solon omaa elokuvaa.

Mutta niiden synnystä me muut kuulemme vasta paljon, paljon myöhemmin.

LucasArtsin oma Episode VII

Tämähän hauska pieni löytö: LucasArts luonnosteli vuonna 2004 peliä nimeltä Star Wars Episode VII: Shadows of the Sith. Tiedon tarjoilee Cinelinx.

Olisi turhan suureellisesti sanottu, että peli olisi ollut oikeasti tekeillä. Cinelinxin haastatteleman taiteellisen johtajan ja The Force Unleashedin isän Haden Blackmanin mukaan yhtiö testasi tuolloin lyhyen ajan sisällä ”yli kahta tusinaa” pelikonseptia: kohderyhmille tarjoiltiin pelin perusidea ja yritettiin näin selvittää, millaiset pelit kansaa kiinnostaisivat. Joukossa oli otsakkeita kuten Rogue JediDarth MaulHan Solo ja, hihi, Rebel Scum. Joukossa näyttää olleen myös nimike Star Wars Underworld, joka, kuten tiedämme, on myös Star Warsin historian odotetuimman toteutumattoman projektin nimi: George Lucashan kehitti vuosina 2005-2010 samannimistä televisiosarjaa. Cinelinxin artikkelista ei paljastu, oliko kyse samaan projektiin liittyvästä peli-ideasta, mutta Blackmanin testauskertomuksen perusteella tuskin.

Kiinnostavaa muuten, Blackmanin mukaan harjoitus paljasti, että suurin osa pelaajista haluaa pelata jediä tai Voima-käyttäjää, mutta pelin juonella, asetelmalla tai edes ominaisuuksilla ei ole suurta väliä. Testikonsepteista yksikään ei toteutunut suoraan, mutta niissä palloteltuja ideoita päätyi The Force Unleashediin ja 1313:een, joka taas saattaa hyvinkin olla Star Warsin historian toiseksi odotetuin toteutumaton projekti.

Mutta siis, se Episode VII: Shadows of the Sith. Tämännimistä peliä ei siis kovin syvällisesti ollut kehitteillä, mutta sillä oli perusidea. Haden Blackmanin sanoin:

Episode VII: Shadows of the Sith olisi asettanut pelaajan aikuisen Ben Skywalkerin rooliin, jossa päähenkilö kulkisi valon ja pimeän puolen välillä, käyttäen ennennäkemättömiä Voima-kykyjä ja tutkien uutta uhkaa galaksille (erästä Soloa)…

The Force Awakensin paremmin kuin vanhan expanded universen muistavia tuo lause voi hämmentää. Selitykseksi: Ben Skywalker ei ole Kylo Ren, vaan Luke Skywalkerin ja Mara Jaden poika vanhasta expanded universesta, jota nykyään nimitetään Legends-kaanoniksi. ”Eräs Solo” on varmaankin Jacen Solo, joka kääntyi pimeälle puolelle expanded universen kirjoissa muutamaa vuotta myöhemmin – ellei sitten LucasArts ole ollut pimennossa tästä. Blackmanin sanojen perusteella visio on nimittäin voinut olla sekin, että peli olisi esimerkiksi sijoittunut kymmeniä vuosia silloisten kirjojen tapahtumien jälkeen: Ben Skywalker oli tuolloisissa kirjoissa vähän yli 10-vuotias. Tällöin Ben Skywalkerin vastustaja peli-ideassa olisikin ehkä ollut jokin tuleva Han Solon ja Leia Organan lapsenlapsi.

Legends-kaanonilla ei ole enää mitään vaikutusta nykyisiin Star Wars -tarinoihin, eikä Legends-kaanoniin aina vapauksin suhtautuneen LucasArtsin toteutuneellakaan pelillä olisi senkään vertaa. Silti, täytyy sanoa, että olen erittäin tyytyväinen, ettei tuo konsepti kantanut testiryhmä kauemmas. Ensinnäkin olisi nyt jälkikäteen katsoen todella hämmentävää, jos olisi kantanut: paitsi että meillä olisi Episodi VII:ksi kutsuttu peli, joka ei kuitenkaan liittyisi oikeaan Episodi VII:ään millään tavalla, tämän idean paljastama tieto siitä, että meillä saattaisi olla expanded universen puolella kaksi pimeälle puolelle kääntynyttä Soloa, joista kumpikaan ei silti olisi nykyisen virallisen kaanonin Ben Solo, alkaa särkeä päätäni. Kyllä vain on kehnoja mukuloita Solon suvussa!

kylo-hand

”Olen kuullut tarpeeksi. Lopeta jo. Meitä Benejä ja pahoja Soloja on ihan liikaa.”

Mutta varsinainen perusteeni sille, että olen iloinen tämän idean jäämisestä pallotasolle, on se, että kymmenen vuotta sitten olisin ollut raivoissani, jos tällaista peliä olisi kutsuttu Episode VII:ksi. Varmasti olisi ollut moni muukin. Ajatelkaahan: jos vanhan expanded universen tarinat olisi tohdittu nimetä episodinumeroiden mukaan, niin eikö Star Wars -sarjan Episode VII:ksi olisi sieltä pikemminkin ansainnut nousta Timothy Zahnin Thrawn-trilogia? Tai New Jedi Orderkin mieluummin kuin yksittäinen peli, joka olisi hypännyt niistäkin tapahtumista yhä vain eteenpäin…

Aiemmat episodit, osa 6: Sithin kosto ja aluton loppu

Ja niin saavumme tämän kirjoitussarjan loppuun. Prequel-trilogian päätösosaan, jonka toiset niputtavat laadullisesti samaan pinoon edeltäjiensä kanssa, mutta joka esimerkiksi nettiäänestyksissä usein sijoittuu kolmanneksi tai jopa toiseksi parhaaksi Star Wars -elokuvaksi. Star Wars Episode III: Revenge of the Sithiin, jonka George Lucas itse uskoi olevan se elokuva, jonka yleisö odotti Episodi I:n olevan.

Kahteen edeltäjäänsä verrattuna Sithin kosto onkin sen verran toista maata, että episodit perätysten katsottuna (ja, voin kertoa lähiajoilta omakohtaisesti todistaen, perätysten niistä kirjoittaessa) se voi tuntua ansaitsemaansakin paremmalta elokuvalta. Voin kuvitella, että Star Warsiin ohimenevällä mielenkiinnolla suhtautuva satunnainen katsoja ihmettelee kahta ensimmäistä prequelia katsoessaan, mistä koko saagan valtava arvostus olikaan peräisin, ja tätä katsoessa taas tuumaa vähintään jotain kelvollisesta viihteestä.

rots-war

Kloonisodat jäivät episodien väliin ja animaatiosarjaan, mutta kyllä näissä loppukahinoissakin sentään annetaan vastinetta alkuskrollin aloitussanalle ”War!”

Saagan luonteesta johtuen Sithin kosto on itse asiassa hyvin erikoinen blockbuster-elokuva – tai ainakin oli sitä ennen kuin Christopher Nolanin Batman-trilogia teki synkistä tarinoista muotia ison rahan leffoissa. Kyseessähän on suuren tragedian traagisin kohta, jossa edellisten osien sankari kääntyy pahaksi, eikä pelastu pimeydestä lopputeksteihin mennessä. Pelkkää prequel-trilogiaa katsoen Anakin Skywalkeriin on tähän mennessä liitetty lukemattomien mytologioiden valitun sankarin piirteitä ja neitseellistä sikiämistä myöten jopa Kristus-myytin hahmoa, mutta tässä eräänlaiseksi lopuksi tarkoitetussa episodissa nämä ihanteet uppoavat laavaan. Shakespearen tragedioiden sankarit menettävät kaiken, tämän sarjan sankari pettää ystävänsä ja tappaa viattomia lapsia.

Koska kyse on esiosasta, tämä ei tietenkään ole tarinan loppu, ja jokaisen katsojan kai pitäisi se katsoessaan tietää. Mutta tämä oli yhden sukupolven Star Wars -trilogian loppu – ja sitä paitsi Suomessa ikärajalla K11 markkinoitu päätösosa, jonka edellisiä osia oli aiheellisesti syytetty lapsellisiksi. Vuosia myöhemmin lapsiyleisölle tehtiin The Clone Wars -animaatiosarjaa, jossa lastentappaja-Anakin jälleen/viimein esiintyi sankarillisena, nuoren katsojan samastumiskohteena. Sanotaan mitä Sithin kostosta tahansa, se on ainakin lähtökohtaisesti rohkea elokuva – ja olen tyytyväinen, että George Lucas kaikesta huolimatta uskalsi toteuttaa sen valmiiksi elokuvaksi näinkin aikuisessa muodossa.

rots-palpatine

Huppuhahmossaan Sidious on ehkä vähän liikaa käkättävä superpahis, mutta tämä Palpatinen pirulainen se kyllä pistelee trilogiassa parastaan.

Sithin kosto esimerkiksi uskaltaa rauhoittua, vaikka käynnistyykin trilogian isoimmalla avaruustaistelulla. Niin sanottu viettelyjakso on yllättävänkin pienimuotoista draamaa, eikä Palpatinea upeasti tulkitsevan Ian McDiarmidin sivistyneen paholaisen loppupeli peity efekteihin tai taisteluihin. (Jakson huipentuma, Darth Plagueis -valheen sisältävä oopperakohtaus, tietenkin pitää sisällään melkoisen efektin, mutta sen savukäärmeiden hämmentävä piirileikki taustoittaa dialogia täydellisen pehmeästi.)

Elokuvasarjaksi, jonka alle (ja paikoin ylle) useimmiten on episodien alusta loppuun asetettu John Williamsin sinfoninen äänimatto, Sithin kostossa on hämmästyttävän monta musiikitonta hetkeä. Dialogittomat kohtauksetkin, joita niitäkin on Star Wars -elokuvaksi monta, on maltettu olla kuorruttamatta tunteita alleviivaavilla nuoteilla. Kohtaus, jossa Anakin ja Padme vain tuijottavat (tietämättään) toisiaan ikkunoista ratkaisun hetkellä, on suosikkini koko elokuvassa.

Muutenkin on vaikea välttyä tunteelta, että itsepäinen George Lucas olisi tätä episodia tehdessä sittenkin kuunnellut faniensa ja kriitikoidensa ääniä. Erityisesti Kloonien hyökkäykseen verrattuna Sithin koston efektit palvelevat tarinaa, olematta itsetarkoitus tai juonen ripustusnaru. Dexter-baarimikon ja Kaminon kloonaajien kaltaisista CGI-hahmoista on jälleen palattu toteuttamaan toiseutta maskeilla, kuten wookieeiden paluu ja Utapaun pitkänaamat todistavat. Planeettojen luonteva vilahtelu tuo samalla episodiin koko sarjassa kaivattua suuren galaksin tuntua: tässä sotaa todella käydään samanaikaisesti joka puolella, eikä kaiken merkittävän tarvitse tapahtua Tatooinella. Kameran kömpelöstä hyppelystä planeetalta toiselle ei ole kokonaan päästy, mutta parhaimpina hetkinä se on korvattu komeilla montaaseilla samanaikaisista tapahtumista, kuten Imperiumin syntysanoja lausuttaessa Coruscantilla ja Darth Vaderin ”huolehtiessa” samaan aikaan separatistijohtajista Mustafarilla.

Yksikään hahmoista ei myöskään tällä kertaa tunnu vain kulkeutuvan kohtauksesta toiseen, mikä tosin voi johtua siitä, että erityisesti Padmen rooli on kutistunut aktiivisesta toimijasta katalyytiksi. Monet takiaishahmot Threepiosta lähtien ovat suorastaan sivurooleissa, eikä Jar Jar Binks sano Sithin kostossa sanaakaan. Episodi III:n komediattomuus on muutenkin pysäyttävää, jälleen erityisesti verrattuna enemmän tai vähemmän onnistuneilla gageilla vuorattuihin edellis-prequeleihin. Paikoitellen nämä tunteet vievätkin pidemmälle: Sithin kosto ei parhaina hetkinään tunnu lainkaan Pimeän uhan ohjaajan ohjaamalta.

rots-66

Edelleen sykähdyttävä Order 66 -montaasi. Jos joulukuussa näemme First Orderin, missä ovat ne loput 64?

Mutta jotta Sithin kostoon voisi suhtautua näin, on paitsi katsottava sormien läpi Pimeästä uhasta ja Kloonien hyökkäyksestä tuttuja hölmöyksiä (”Only a Sith deals in absolutes!”, linjaa absoluuttisesti Obi-Wan), myös ja ennen kaikkea veistettävä joukko asetuksia kiveen.

On esimerkiksi hyväksyttävä, että myyttiset Kloonisodat, joista prequel-trilogian piti vuosien 1983-1999 odotusten mukaan kertoa, jäivät episodien väliin. On kuviteltava tapahtuneeksi Anakin Skywalkerin ja Obi-Wan Kenobin ystävyyden kehittyminen, koska valkokankaalla siitä on nähty vain viitteitä. Niin ikään on kuviteltava Anakinin sankarillisuuden vähittäinen lipuminen kohti pimeyttä, koska Pimeän uhan kiltin lapsen jälkeen Kloonien hyökkäys tuntui esittelevän jo kovaa vauhtia pimenevän jedioppilaan. On myönnyttävä siihen tosiseikkaan, että monet Kloonien hyökkäyksen kiinnostavimmat juonilangat jäävät vaille ratkaisua, ja että tuossa kakkososassa esitelty särmikäs pahis kreivi Dooku siivotaan heti tämän episodin alkajaisiksi pois kuvioista, korvattavaksi tämän episodin CGI-hirvityksellä kenraali Karmivalla.

Ehkäpä on hyväksyttävä vielä sekin, että Anakin Skywalkerin rooliin on kirottu juuri Hayden Christensen, sillä monista hän ei tässä paremmassakaan episodissaan vastaa katsojan mielikuvaa hahmosta – eli katsojan mielikuva ei vastaa Lucasin mielikuvaa. (Minusta hän on tässä erityisesti yhteiskohtauksissaan McDiarmidin kanssa oikein hyvä, mutta kohtaukset Natalie Portmanin kanssa ovat yhtä raivostuttavan kankeita kuin aiemminkin.)

rots-obi

Onko tämä prequel-trilogian tunteellinen huippukohta? Sen pitäisi olla.

Niin, menisinpä jopa niin pitkälle, että Sithin kosto on varsin onnistunut päätös elokuvatrilogialle, jonka kahta ensimmäistä osaa emme ole nähneet. Siinä mielessä Lucasin arvio siitä, että katsojat olisivat halunneet nähdä tämän episodin Pimeän uhan paikalla, osuu sattuvan oikeaan: Lucas ei onnistunut kertomaan tarinaa, joka johti Sithin kostoon, mutta onnistuu sentään kertomaan meille Sithin koston.

Valitettavasti se ei riitä, koska loppu jää silloin vaille alkua – ja tämän piti olla prequel-trilogia, jonka piti nimenomaan näyttää meille se alku. Ei yleisö oikeasti odottanut Episodi III:n, Anakinin lankeemuksen, olevan Episodi I, ja Lucas oli kauhistuttavan väärässä edes luullessaan niin. Ei yleisö pettynyt Pimeään uhkaan siksi, ettei Anakin vielä siinä kääntynyt pimeälle puolelle, vaan siksi, ettei se päässyt Anakinin tarinassa kunnolla edes alkuun. Ei Anakin Darth Vaderina olisi edes ollut suuren elokuvatrilogian arvoinen tarina, mutta uskottava kertomus sankarin tuhosta olisi ollut. Sitä emme prequel-trilogiassa saaneet, eikä sitä epäonnistumista vapahda mikään prequeleista nostettavissa oleva yksityiskohta.

Mitä tahansa joulukuussa sarjan seitsemänneltä episodilta saammekin, vaikuttaa onneksi siltä, että lähtökohta on paremmassa kunnossa: ei tunnu todennäköiseltä, että The Force Awakens jäisi irralliseksi uudesta trilogiasta Pimeän uhan tapaan. Toivottavasti se tarkoittaa, että uusi trilogia rakentuu niin vahvalle perustalle, että kun se aikanaan päättyy – koko episodinumeroidun sarjan? – viimeiseen osaan, sen huipennus ei tunnu tyhjältä. Että kun Rey, Finn, Poe tai Kylo episodi IX:n kliimaksissa lausuu jotain yhtä painavaa kuin ”You were my brother, Anakin. I loved you”, me tunnemme sen, ja itkemme mukana.

Aiemmat episodit, osa 5: Kloonien hyökkäys ja syvä huokaus

Kloonien hyökkäyksen aivan ensimmäiset hetket ovat lupaavat. Rakoilevasta Tasavallasta ja jedien ahdingosta kertova alkuskrolli lupaa mennä asiaan prologimaisen Pimeän uhan jälkeen. Aivan ensimmäiset kuvat Coruscantiin lipuvasta kuningatar Amidalan aluksesta kuuluvat elokuvan hienoimpiin.

Noin toisella minuutillaan Episodi II päräyttää naamalle täysin tarpeettoman, alleviivaavan kuvan aluksen sisältä, jossa kerrotaan todennäköisesti sokeita katsojia ajatellen aluksen saapuneen perille. Heti laskeuduttuaan alus räjähtää, ja Amidala kysyy, miksi palasikaan takaisin Coruscantille. Liekö tärähdys vienyt sankarittaremme muistin, koska pian tämän jälkeen elokuva opettaa meille Amidalan olevan Coruscantilla toimivan senaatin oppositiojohtaja, joka sitä paitsi seuraavassa käänteessä ei haluaisi millään poistua planeetalta.

Niin, katsottuna tänään Star Wars Episodi II: Kloonien hyökkäys tuntuu hierovan heti alusta alkaen hölmöyttään katsojan naamaan. Ja sitähän totisesti riittää kaikilla tasoilla: on Obi-Wania etsimässä planeettaa lastenhuoneesta ja on käsikirjoitusta, joka jättää mainitsematta, että useammassa kohtauksessa esiintyvä, replikkejä lausuva Jimmy Smitsin hahmo on Bail Organa, joka mainittiin sentään jo Episodi I:ssä ja jonka liki jokainen katsoja tunnistaisi Leian tulevaksi kasvatti-isäksi.

aotc-coruscant

Episodi II:n ensimmäinen kuva on suosikkini prequelien aloituksista. Useimmista muista sen kuvista minulla ei olekaan yhtä hyvää sanottavaa.

Tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa mainitsin, että yleinen inho Episodi I:tä kohtaan kasvoi vasta ensi-iltaa seuranneiden vuosien aikana. Episodi II:een taas suhtauduttiin tuntumani mukaan kahtalaisesti: ykkösen raivokkaat vihaajat inhosivat kakkosta näkemättä siinä mitään hyvää, mutta monet Pimeän uhan jälkeen parempaa toivoneet menivät tämän kohdalla ensin lankaan. Tunnustan kuuluneeni jälkimmäiseen ryhmään, mutta huomautan, etten sentään ole aivan yksin seurassani: tapausesimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Empire-lehden viiden tähden kritiikki ja Ewan McGregor -paran julkilausuma kakkososan olemisesta ”se, jossa on juoni”.

Jos Pimeä uhka tavallaan jopa paranee ikääntyessään, Kloonien hyökkäys tuntuu jokaisella katsomiskerralla edellistä tuskallisemmalta. Siitä puuttuu Episodi I:n ihmeen tuntu, joka saa antamaan anteeksi palasen juonen ja käsikirjoituksen ongelmia. Eikä sillä ole trilogian päätösosan synkkyyden luontaista painoa, jonka vuoksi Episodi III:n ei ehkä olisi ollut edes mahdollista tuottaa yhtä monta pettymystä kuin edeltäjänsä. Kloonien hyökkäys ei ole dramaattinen eikä ihmeellinen, paitsi aivan paikoin, mutta yleensä unohtaen niiden kohtien tehon heti seuraavassa käänteessä, jossa saatetaan esimerkiksi nähdä C-3PO:n ja taisteludroidin hassunhauska risteytys. Ja siinä missä Pimeä uhka huipentui upeaan, aidosti stunt-näyteltyyn miekkailukohtaukseen, tämä päättyy animoidun Yodan väkkärävoltteihin.

aotc-3po

Muistatteko tämän? Minä olin jo melkein onnistunut unohtamaan.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi näyttää meille Anakin Skywalker sankarillisimmillaan, puhtaana pahuudesta, jotta hänen syöksynsä kadotukseen seuraavassa osassa olisi todella traaginen. Sen sijaan Anakin vaikuttaa ensikohtauksestaan alkaen menetetyltä tapaukselta, ja alkupuolen kohtauksen perusteella opinto-ohjaus Palpatinen kanssa onkin jo pitkällä. Voiman valittu kiukuttelee kuin teini ja purskahtelee töykeyksiä ystävilleen ja opettajilleen. Vahvan käden oikeuteen hän vaikuttaa uskovan niin, että jediakatemian koulumiekkailijakellojen luulisi jo kilisevän kovaa.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi myös kertoa Anakinin kahdesta suuresta ihmissuhteesta, ystävyydestä Obi-Waniin ja rakkaudesta Padméen. Elokuva epäonnistuu niin surkeasti jälkimmäisessä, että on helppo unohtaa, kuinka kehnosti se suoriutuu edellisestäkin: Obi-Wanin ja Anakinin suhde vaikuttaa koostuvan edellisen tuskastuneista yrityksistä opettaa asioita padawanille, joka uskoo koko ajan tietävänsä jo kaiken paremmin. Romanssin kankeus sen sijaan on liki legendaarisella tasolla: sellaisella, jolla vaikkapa ”hiekka on karkeaa ja se menee kaikkialle” -kohtaukselle pitäisi oikeastaan vain nauraa ääneen. (Prequel-puolustajat vetoavat usein siihen, että kohtausten on tarkoitus kuvata kömpelöä nuorta miestä yrittämässä ensimmäistä kertaa elämässään flirttailevaa keskustelua ihastuksensa kanssa, mutta he ummistavat silmänsä siltä, että niiden olisi myös tarkoitus kuvata hetkiä, joina Padmé rakastuu Anakiniin. Niitä en elokuvassa ainakaan näe.)

Silti, Hayden Christensen on väärä syntipukki Episodi II:n ongelmiin. Aivan kuten roolin edellinen näyttelijä Jake Lloyd ei itse päättänyt huutaa ”Jippii!” päästessään orjatyöstään kotiin, Christensen ei ole syyllinen siihen, millaisena inisijänä Anakin Skywalker Episodi II:ssa esiintyy, ja parhaassa kohtauksessaan Tatooinen autotallissa hän on melkein koskettava. Jos Christenseniä syytetään, voisi aivan yhtä hyvin syyttää Ewan McGregoria siitä, että Obi-Wan käy kylässä kammottavan Dexter-baarimikko-otuksen luona. Mutta ei, kyllä McGregor roolissa parhaansa tekee.

Näistä, ja aivan kaikista elokuvan ongelmista on todellisuudessa syytettävä ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja George Lucasia – vaikka Episodi II onkin prequel-trilogiasta ainoa, jonka käsikirjoittajaksi on merkitty joku muukin kuin Lucas (työpari oli Jonathan Hales, Indiana Jones -liitännäisten parissa työskennellyt palkkakirjoittaja). Kaikki se, mitä Episodi II:ssa nähdään, nähdään siellä Lucasin tahdosta, ja miten Christensen Anakinin roolin tulkitsee, on tarkalleen kuten Lucas halusi sankariaan tulkittavan.

aotc-hayden

”Hiekka on karkeaa, ja se menee kaikkialle”. Epäilemättä prequelien hauskin kohtaus!

1970-luvulla Lucas itse sanoi, ettei osaa kirjoittaa käsikirjoituksia. Tuolloin hän ei myöskään koskaan tehnyt sitä yksin, ja esimerkiksi Imperiumin vastaiskussa ja Kadonneen aarteen metsästäjissä Lucas on kreditoitu vain tarinan, ei varsinaisen käsiksen tekijäksi. Ja kuten hyvin tiedetään, ensimmäisen Star Warsin jälkeen Lucas jätti virallisesti ohjaajankin hommat, keskittyen tarinankertojan, visionäärin ja takapirun rooleihin koko 1980-luvun ajan ja pitkälle 1990-luvullekin.

Prequelit olivat hänen paluunsa. Niihin tullessa Lucas oli jostakin syystä päättänyt osaavansa nyt myös käsikirjoittaa, ja uskoi osaavansa yhä ohjatakin, vaikka oli pitänyt siitä lähes 20 vuotta taukoa. Vuosien menestys franchise-imperiumin johtajana oli lisäksi tehnyt hänestä itsevaltiaan johtajan, joka selvästi päätti prequeleissa kaiken keneltäkään kyselemättä. Erityisesti tätä keskimmäistä osaa katsoessa tuntuu siltä kuin kenen tahansa avustajankin olisi pitänyt kyetä kyseenalaistamaan monta niistä päätöksistä. Erityisesti elokuvan toisen näytöksen mahdollisuudet on vielä tuhottu käsiksen ja kuvausten jälkeen yhden kerran lisää leikkausvaiheessa: sotkemalla Obi-Wanin tunnelmalliset, selvästi yhdessä illassa tapahtuvat Kamino-kohtaukset lomittain Anakinin ja Padmén vähintään päiviä kestävään lokoisaan lomailuun Naboolla.

Surkeuden huippu on se, että Kloonien hyökkäys on prequeleista visuaalisestikin vanhentunein. Edellisessä osassa kun luotettiin vielä niin paljon maskeihin ja pienoismalleihin, että se tuntuu Jar Jar Binksistä huolimatta suorastaan käsityöläiseltä elokuvalta. Tässä kaikki on tietokone-efektiä, ylikasvaneilta punkeilta näyttävistä lehmistä Padmén syömään päärynään, eivätkä tehosteet tunnu kestäneen aikaa kuin avaruus- ja maisemakuvissa.

aotc-kamino

”Ai te olette kasvattaneet meille pyytämättä ja yllättäen aivopestyn armeijan? Ja se on vielä mallinnettu kaverista, joka yrittää tappaa minut ja ystäväni? AV!”

Ehkä kaikkein eniten minua ärsyttääkin se, kuinka nimenomaan Episodi II:n, kenties koko prequel-trilogiasta selkeimmin, olisi pitänyt voida olla parempi. Sillä on sisällään siemenet peräti jännittävään mysteeriin. jossa Obi-Wan löytää odottamatta Kaminolta jedejä odottaneen armeijan, jota kukaan ei tiedä tilanneen. Palkkionmetsästäjä Jango Fett osoittautuu muutamassa kohtauksessaan koko trilogian uhkaavimmaksi pahikseksi, ja keskimmäinen näistä kohtauksista, asteroidivyöhykkeen takaa-ajo, onnistuu vielä olemaan trilogian paras avaruuskohtaus (tosin kilpailijoita on saagan nimen huomioiden häkellyttävän vähän). Toinen uusi pahis, itse Christopher Leen näyttelemä kreivi Dooku on hänkin lähtökohtaisesti hyvin kiinnostava: entinen jedi, joka valehtelee yhtä Kauppaliitolle ja toista Obi-Wanille, mutta silti kertoo jälkimmäiselle totuuden Darth Sidiouksesta.

Valitettavasti kaikki nämä siemenet jäävät kasvattamatta. Osaan niistä uskoin aikanaan palattavan Episodi III:ssa, ja suosikkiteoriani oli, että Dooku puhuisi itse asiassa totta antaessaan ymmärtää taistelevansa sithejä vastaan omilla keinoillaan. Tämäkin toivo oli turha: kaikki nämä juonikuviot, kuten käytännössä myös koko kloonisota, jätettiin episodien väliin – katettavaksi kirjoin, sarjakuvin ja animaatiosarjoin (jos kunnolla niissäkään), mutta ei varsinaisissa elokuvissa.

Mitä Kloonien hyökkäyksestä silloin jää käteen? Slave 1:n bassopommit. ”I don’t want to sell you death sticks”. Jälleennäkeminen Watton kanssa. Soundtrackin Across the stars. Jedihävittäjäkoneen valonnopeusapuympyrä. Hyönteisotusten narkissosmainen yhdennäköisyys edellisosasta tuttujen robottien kanssa. Padmén napapaita. ”Good job!”

Aiemmat episodit, osa 4: Pimeä uhka ja kaunis tyhjyys

Niin rakastaen vihattu on ”Episodi ykkösestä” reilussa 15 vuodessa tullut, että on helppo unohtaa, ettei sitä suinkaan suin päin inhottu. Enemmänkin oltiin hämillään: että tällainenkös se vain olikin. Suomessa Pimeä uhka arvosteltiin mediassa tasaisella ”ihan kiva” -tasolla kolmen tähden arvoiseksi. Kuusi vuotta myöhemmin samat lehdet (ja arvostelijat?) lätkivät Sithin kostolle niitä samoja kolmea tähteä, aiempia arvioita anteeksipyytävillä saatesanoilla ”ylivoimaisesti uusien leffojen paras”.

Tai mitä sanotte Keskisuomalaisen kriitikon Marko Ahosen sanoista neljän tähden arvostelussaan: ”En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat haukkuneet Episodi 1:n lyttyyn. Elokuva tarjoaa lähes kaiken, mitä Tähtien sota -fani pystyi odottamaan. Siis lähes kaiken, ei aivan kaikkea. Mutta jossakin vaiheessa hype nousi niin korkealle, että elokuva olisi ollut joka tapauksessa pettymys, ellei se hyppäisi ulos valkokankaalta, ottaisi suihin ja tunkisi miljoonaa taalaa katsojan taskuihin.”

Sieltä tähän, jossa Star Wars Episode I: The Phantom Menace tosiaan on kenties kaikkien aikojen haukutuin elokuva. Ei kai haukkujiensakaan mielestä huonoin, mutta nimenomaan vihatuin. Ja, vaikka Ahonen ei minusta edes ollut valtavan väärässä aikalaisarviossaan: ehdottomasti ainakin pettymys.

tpm-bongo

Tätä elokuvaa monet odottivat kuusitoista vuotta. Kuvassa vasemmalla face palm.

Minun on aivan turha tässä luetella Pimeän uhkan kaikkia ongelmia. Niiden keulakuva (ja sinänsä kyllä ärsyttävä) Jar Jar Binks kun on niiden pienimmästä päästä. Merkittävämpää on esimerkiksi se, että Pimeä uhka tuntuu pönöttävän toiminnankin keskellä (katsokaa vaikka, kuinka Qui-Gon ja Obi-Wan pakenevat kuningatar Amidalan seurueen kanssa Naboolta kuin käyden kävelykokousta). Tai se, kuinka pönötys pysähtyy kolmeksi vartiksi Tatooinelle, jossa juoni tuntuu lainaavan Lucasfilmin tytäryhtiön LucasArtsin klassisia seikkailupelejä: on hankittava moottorin osa, jonka saa vain yhdestä paikasta, jossa ei tosin kelpaa raha, ja jota ei jostain syystä voi vaihtaa missään muuallakaan, joten on tehtävä vaihdannan välineeksi palveluksia. Tai se, kuinka melkein kaikki elokuvassa tuntuu onnistuvan pikemminkin sattumalta kuin sankarien sankarillisuuden ansiosta, kulminoituen tietenkin siihen, kuinka yhdeksänvuotias Anakin Skywalker posauttaa vahingossa Kauppaliiton komentoaluksen tuhannen päreiksi.

Star Wars -sarjan ulkopuolella olen kehitellyt teoriaa miljööelokuvista (terminologisia ehdotuksia otetaan vastaan). Tarkoitan sellaisia scifi-, fantasia- tai vaikkapa supersankarielokuvia, joiden juoni, käsikirjoitus, teema tai hahmot jättävät kyllä paljon toivomisen varaa, mutta joiden sisäinen maailma on mietitty niin huolella, että elokuvassa riittää ihmettelemistä vähintään yhdeksi katsomiskerraksi. Elokuvia, joiden ohjaajan tai käsikirjoittajan voi todeta epäonnistuneen, mutta joiden tuotantosuunnittelijat, lavastajat, puvustajat, äänisuunnittelijat ja mielellään näiden taltioinnissa merkittävässä osassa olevat kuvaajat tekevät niin laatutyötä, että elokuvia ei voi pitää kokonaan kehnoina. Tällaisia elokuvia ovat vaikkapa James Cameronin Avatar, Sam Raimin Oz The Great and Powerful, Disney-yhtiön Tron Legacy ja, tietenkin, Peter Jacksonin Hobitti-möhkäleet.

Jos tällainen jälkikäteisesti eroteltava minilajityyppi on olemassa, on Pimeän uhkan oltava sen suurimpia merkkiteoksia. George Lucasin haukkumiseen on jokaisella Star Wars -fanilla synnynnäinen oikeus, mutta tulkaapa haukkumaan minulle Episodi I:n efektisuunnittelijaa Doug Chiangia, Amidalan pukuloiston luonutta Trisha Biggaria, Darth Maulin ja monen muun hahmon ensimmäisen kerran piirtänyttä Ian McCaigia tai koko kaukaisen galaksin äänimaailman loihtinutta mestari Ben Burttia. He ja monet muut ovat ne sankarit, joiden ansiosta Pimeä uhka kestää kökköyksistään huolimatta monta, monta katsomiskertaa.

Sillä kyllä se niitä tosiaan kestää. Rohkenen väittää, että Pimeä uhka ikääntyy itse asiassa paremmin kuin olisin kymmenen vuotta sitten luullutkaan (ja ehdottomasti paremmin kuin seuraajansa Kloonien hyökkäys). Tässä vaiheessa Episodi I on kuin onkin jo jonkinlaisessa klassikon asemassa: se oli kokonaiselle sukupolvelle ensikosketus Star Warsiin, ja jos ei sen juoneen, niin ainakin juuri sen miljööseen liittyy monilla rakkaita muistoja.

tpm-naboo

Tämäkin kohtaus on tönkkö, mutta matkalle Naboon pääkaupunkiin voisin lähteä.

Tämä johtuu siitä, että vaikka Pimeä uhka epäonnistui elokuvana, se kuitenkin onnistui siinä roolissa, mitä George Lucas valitettavasti ei myöhemmin halunnut elokuvalle suoda. Luojansa toiveista huolimatta Pimeä uhka ei toimi kerronnallisesti sarjan aloituksena (puhumattakaan sitten siitä, että originaalitrilogiaa katsomaton ei voine tätä ”ykköstä” katsoessaan käsittää, miksi tällainen elokuva on saanut niin paljon seuraajia). Mutta se toimii näyttäessään katsojalle laajemman ja ajallisesti aikaisemman kuvakulman hänelle tuttuun Star Warsin galaksiin. Se näyttää originaalitrilogian katsoneelle vain kaksi uutta planeettaa, Naboon ja Coruscantin, mutta ne ovatkin loistavasti erilaiset Episodien IV-VI kaukaisiin perähikiäplaneettoihin verrattuna, käyttäen uuden teknologian mahdollisuudet hienosti hyödyksi miljöiden tuomisessa lihaksi. Planeetat tuntuvat aidoilta, asutuilta maailmoilta, eikä esimerkiksi gunganien kaupungin vaikuttavuutta pitäisi kokonaan sivuuttaa siksi, että rotua päällimmäisenä edustava hahmo joutaisi mennä. Samalla galaksi tuntuu yhä Star Warsilta, ainoastaan monipuolisemmalta ja laajemmalta – vaikka tarinasta ei voi samaa sanoakaan.

Pimeä uhka esittelee niin ikään usein sivuutetun onnistuneesti sen, kuinka Tasavallan ja jedien suuruuden vuodet ovat jo lähellä loppuaan. Tasavaltahan esitetään rauhan liittona, joka kuitenkin sallii kaupallisen yrityksen tehdä invaasion jäsenplaneetalleen (ja vihjaa vieläpä kansanmurhasta siinä sivussa). Jedit taas nähdään viisaina ja voimakkaina, mutta kuitenkin niin dorkina, että mittaavat jediyttä veriarvoista eivätkä sydämellä, josta myöhempi Yoda aina puhuu. Nämä ristiriidat eivät lukeudu käsikirjoituksen ongelmiin, vaan ovat täysin tarkoituksellisia. Ylipäätään Lucasin prequel-trilogian onnistunein juoni kulkee koko ajan taustalla, selittäen Tasavallan siirtymän Imperiumiksi ja Palpatinen valtaannousun – sen päällä vain ovat ne vähemmän onnistuneet juonet.

Päällimmäiseen juoneen (tai sen olemattomuuteen) liittyykin Pimeän uhkan kaikkein ylittämättömin ja perustavanlaatuisin ongelma – virhe, joka paljon Jar Jar Binksiä pahemmin asettaa sen koko olemassaolon kyseenalaiseksi. Se on se, että Pimeä uhka ei itse asiassa ole episodi ykkönen, vaan episodi nolla. Se ainoastaan esittelee maailman ja johdattaa trilogian kolme keskeisintä hahmoa (Amidalan, Anakinin ja Obi-Wanin) toistensa luokse, mutta ei vaivaudu juuri aloittamaankaan heistä kahden viimeksi mainitun tarinaa. Itse asiassa he eivät kunnolla kohtaa vielä toisiaankaan: Amidala ja Obi-Wan eivät taida käydä elokuvassa yhtäkään keskustelua, eivätkä Anakin ja Obi-Wankaan pääse juuri tervehdystä pitemmälle. Lucasin ratkaisu sijoittaa ensimmäinen tarina Anakinin lapsuuteen – ja nostaa sen päähenkilöksi episodin lopussa kuoleva Qui-Gon Jinn – oli mielestäni valtava virhe, joka heijastuu prequel-trilogian kahteen seuraavaankin elokuvaan. Kuinka toisenlainen olisikaan Anakinin lankeemus, jos sitä ja hänen ystävyyttään Obi-Waniin olisi seurattu kahden elokuvan sijaan kolmen ajan?

tpm-obiwan

Sori poika, en minäkään tajunnut, että tämä olisi tämmöinen pilottijakso.

Kun Pimeää uhkaa katsoessa ummistaa silmänsä varsinaiselta juonelta ja valkokankaan tapahtumiltakin, sen uusintakatsomisten nautittavuuden isoimmaksi esteeksi muodostuvatkin hahmot – enkä vieläkään tarkoita päällimmäisenä sitä, että Jar Jar astuu kakkaan Tatooinella. Qui-Gon Jinniä näyttelevä Liam Neeson tekee sinänsä vankkaa työtä, epäilemättä yhden Pimeän uhkan parhaista rooleista, ja kantaa kyllä elokuvan ihan kelvollisesti, mutta hänen vuokseen Ewan McGregorilla ei ole koko elokuvassa juuri mitään tekemistä. Skotti näytteleekin roolin omituisesti yhtenään virnuillen. Jake Lloyd, toinen katsojaraivon yleiskohde, tekee puolestaan lapsinäyttelijäksi hyvää ja Episodi I:n mittarilla jopa elämänmakuista työtä, mutta hahmo on kirjoitettu täyteen Jippii!-huudahdusten tyyppisiä, katsojan korvaan vihlovia hölmöyksiä. Paha virhe on myös vaakakupin toisen pään eli roiston unohtaminen: Darth Maulille suunniteltiin ilmeisesti vain se mainittu ulkomuoto, koska minkäänlaisena hahmona tätä kaksoisvalomiekan heiluttajaa ei voi pitää.

Neesonin lisäksi parasta työtä tekee Natalie Portman, jonka kuningatar Padmé Amidala Naberrie on ylivoimainen prequel-hahmosuosikkini. Vaaleilla valitun teinikuningatar Amidalan tunteita paljastamattomasti lausutut hätähuudot (”I will not condone a course of action that will lead us to war”) vaikuttavat minuun edelleen, monen monta katsomiskertaa myöhemmin. Pukuineen ja vähine eleineen Amidala on paras esimerkki siitä, mitä prequel-trilogian olisi pitänyt tarjota vieläkin enemmän: aivan toisenlaista toiseutta ja alieniutta kuin mikä Episodi IV:n kapakasta muistetaan.

tpm-amidala

”Minä en ole valmis katsomaan, kuinka perustatte komitean selvittämään asiaa”, toteaa Amidala, ja katsoja saattaa olla sattuvan samaa mieltä.

Pimeä uhkan pettymys kannattaa pitää mielessä joulukuussa. Moni asia (ehkä ennen muuta ohjaaja-käsikirjoittaja) on toisin, mutta moni myös samoin: myös The Force Awakensiin kohdistuu tällä hetkellä kohtuuttomia odotuksia ja hypeä, jonka vastaavaa saattoi hyvinkin olla ilmassa vain Pimeän uhan kohdalla.

Ja niin ohi Pimeä uhka monesta maalistaan todella ampui, että nämäkin puolusteluni tuntuvat varmasti monista ansaitsemattomilta. Mutta jos en ole aistinut aivan väärin Pimeän uhkan vähittäistä armoa katsojien keskuudessa, on mainittava vielä yksi siihen todennäköisesti vaikuttanut tekijä: elokuva päättyy paljon paremmin kuin alkaa. Lopputaistelu on rytmiltäänkin kuin eri leffasta. Mahtaakohan kiitos siitä kuulua John Williamsin Duel of the Fates -hitille (soundtrack kuuluu muutenkin elokuvan vahvuuksien listalle), mutta kun Episodi I viimein todella purskahtaa toimintaan kaiken pönötyksen ja hitaasti etenevän seikkailupelin jälkeen, se todella toimii. Tällä seikalla on merkitystä tässä vaiheessa, kun näitä elokuvia katsotaan kymmenensiä kertoja tai kolmen-kuuden leffan maratoneina: loppufiilis katsomossa Episodi I:n jälkeen on enemmän ”jes, tästä eteenpäin” kuin ”huh, onneksi ohi”.

Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava, että aivan pieni seikka Pimeän uhkan maineessa ei varmaankaan ole se, mitä sitä seurasi. Sillä jos tässä olenkin halunnut sanoa, että Episodi I:ssä on kaikista vioistaan huolimatta myös viihdyttävä puolensa, ja että se ylipäätään ei ole aivan niin umpisurkea kuin millaisena sitä pidetään, olen melko lähellä kääntämään nämä sanat päinvastaisiksi, kun käsittelyyn otetaan Episodi II, tämän elokuvasarjan todellinen aallonpohja.

 

Imperiumin vastaisku kahdessatoista 33 1/3 kierroksen minuutissa

Tarkoitukseni on kyllä palata piakkoin taas The Force Awakensiin (etenkin kun maanantaina saattaa ilmestyä jopa traileri!), mutta pysytelläänpä aiempien episodien parissa vielä hetki. En malta olla kirjoittamatta kesällä löytämästäni kuriositeetista. Kyseessä on The Empire Strikes Back Read-Along Book and Record 33 1/3 RPM. Eli omasta lapsuudestani tutulla kielellä satukasetti – paitsi että vinyylinä ja Star Warsista.

readalong_esbLevy on 33 1/3 -nopeudella pyöritettävä seiskatuumainen, joka tarkoittaa, että 12-minuuttisen tarinan kuunnellessaan pitää kääntää puolta Dagobahin kohdalla. Kirjasessa on 24 sivua. Julkaisuvuosi on käsittääkseni 1980. Minä löysin levyni Huuto.netistä, mutta tottahan joku tämän aarteen näyttää nettiinkin tallentaneen.

(Versiota ei pidä sekoittaa tänä vuonna uudelleenjulkaistuihin read-along-kirjoihin, jotka perustuvat special editionien alla 1997 valmistuneisiin versioihin, eikä varsinkaan romanisaatioihin pohjanneisiin radiodraamoihin, joista Empire kesti noin viisi tuntia – kyllä, SW-elokuvien äänikirjamaisiakin sovituksia riittää!)

Mikään äänikirja tämä ei kuitenkaan siis ole. Imperiumin vastaisku -”satukasetti” kestää tosiaan vain 12 minuuttia, ja se tarkoittaa, että nyansseja ei tässä sovituksessa kerrota. Kuuntelukokemus on melkein hengästyttävä: teksti etenee kuin seiskatuumaisilta kenties tutummat pop-kappaleet. Pikasuoritus jättää ainakin minut yhtä aikaa hämmentyneeksi ja vaikuttuneeksi: kun elokuvan tarinan riisuu käännekohtiinsa, huomaa siinä olevan niitä aika vähän. Vaikka Star Warsissa on monia satujen ja mytologioiden piirteitä, kokonaisia juonikuvioita myöten, ei Imperiumin vastaiskusta oikein suositeltavaksi iltasaduksi ole. Luke käy oppimassa Voiman käytön Yodan opissa, ja sitten hänen onkin jo lähdettävä taistelemaan Darth Vaderin kanssa, joka kertoo olevansa hänen isänsä. Tässä sovituksessa yllätyskäänne ei tunnu synkän episodin synkältä huipentumalta, koska sen sujahtaessa ohi ehtii hädin tuskin ihmetellä, mitä juuri tapahtui.

readalong_esb1Itse asiassa elokuvan tapahtumat on kuitenkin oiottu suorastaan ihailtavasti. Esimerkiksi kirjasen ensimmäisellä sivulla Luke ratsastaa tauntaunilla, ja toteaa, ettei Imperiumin joukoista ole merkkiäkään. Seuraavan sivun ensimmäisessä virkkeessä Han Solo jo huomaa luotaindroidin väläyksen tukikohdan tutkassa. Wampalle tai eksymisille lumimyrskyyn ei ole aikaa, muttei tarvettakaan. Nopeaan Yoda-kohtaukseenkin mahtuvat sentään kaksi olennaisinta opetusta: ketään ei pidä tuomita ulkonäön perusteella ja asiat on tehtävä, ei yritettävä tehdä. Jos nämä nimittäin ehtii vauhtikuunnelmasta huomata.

readalong_esb2Mutta ehtihän ne, jollakin lukuisista kuuntelukerroista siis. Sillä ei kai tällaisen tuotteen kohdeyleisö aikanaankaan ollut elokuvaa näkemätön lapsi. Kyse oli siitä, että vuonna 1980 elokuvaa ei ollut helppo nähdä uudelleen, joten romanisaatiot, sarjakuvasovitukset ja tällaiset lapsiystävällisemmät ratkaisut ajoivat kotivideon virkaa. Voin kuvitella, että elokuvan tuolloin vain kerran teatterissa nähneen nuoren katsojan silmissä tähän kirjaseen painetut leffakuvat saattoivat painua mieleen siten, että ne pomppaavat edelleen pysäytyskuvina esiin elokuvaa katsoessa. (Erikoista muuten, että 23 leffastillin keskellä on yksi Ralph McQuarrie -luonnos – se, joka esittää Pilvikaupunkia. Miksiköhän?)

Kuunnelmana The Empire Strikes Back Read Along Record ei silti ole, vimmaisesta vauhdistaan huolimatta, mikään juosten kustu suoritus. Aitoa John Williams -musiikkia käytetään peräti hienosti, tuttujen teemojen noustessa esiin, vaikka vain hetkosiksi kerrallaan. Ääniefektit ovat niin ikään elokuvasta. Sen sijaan repliikit eivät ole, ja ne ovatkin todella epätasaiset. Luken ja Hanin ääninäyttelijät (keitä ovatkaan) tavoittavat hyvin esikuviensa sävyt ja jopa muistuttavat Mark Hamillia ja Harrison Fordia. Keisari Palpatine sen sijaan kuulostaa enemmän Ben Kenobilta kuin itseltään, ja Darth Vaderin kohdalla aitoutta ei ole edes yritetty tavoitella.

Tosin repliikit eivät voisi elokuvasta ollakaan, sillä ne on pitänyt kirjoittaa uusiksi. Joukossa on muuten levyn kiinnostavin painotusero: tämän sovittaja on kirjoittanut Leian miettimään mustan lordin tavoitteen paljastuessa Pilvikaupungissa ”But why would Vader want Luke?”. Elokuvassa tämä kysymys heitetään ilmaan niin ohuesti (tyrmässä, Han Solon suulla ja sanoilla ”What’s so special about Luke?”), että sen hädin tuskin huomaa. Koska niin paljon muuta on pikakuunnelmasta riisuttu pois, pelkkä tuon rivin jättäminen (tai lisääminen, voi oikeastaan sanoa) korostaa sitä niin, että se melkein saa minut näkemään Imperiumin vastaiskun loppupuolen toisin. Tuohon yhteen lauseeseen kun sopii vaikeasti englannista kääntyvä termi foreshadowing, joka merkitsee tulevan käänteen ennakointia vihjaillen – elokuvahan puolestaan vetää loppukäänteen puskista.

readalong_esb3Kerrassaan mielenkiintoinen tuttavuus siis, monin tavoin. Ja näitäkin on muuten aikanaan julkaistu vähän (tai paljon) muitakin kuin elokuvasovituksia. Miltähän kirpputorilta niitä löytyisi?

Aiemmat episodit, osa 3: Jedin paluu ja lapsuuden loppu

Suhteeni alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosaan on riitaisempi kuin on ehkä edes sopivaa.

12-vuotiaana Jedin paluu oli minunkin suosikkini. Siinähän oli mahtava avaruustaistelu, hyytävä keisari Palpatine ja loppuratkaisun käänteet. Tai niin veikkaan ajatelleeni – itse asiassa minun on vaikea ymmärtää, mitä pikku-Aki on mahtanut ajatella. Attack of the Clonesin vuosina, prequel-vihan raivotessa kuumimmillaan, kantani oli kääntynyt siten, että väitin toistuvasti Jedin paluun olevan peräti huonoin Star Wars -elokuva, ja että uusien elokuvien vastustajat olivat sokeutuneet lapsuuden suosikilleen, kun eivät nähneet Jedin paluun sisältävän kaikkea sitä, mitä he Phantom Menacessa vastustivat.

Star Wars Episode VI: Return of the Jedi ei ole huonoin Star Wars -elokuva. Mutta erityisesti katsottuna heti kahden edeltäjänsä se on edelleen minulle karu kokemus. Siinä missä tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa kehuin Imperiumin vastaiskun poikkeuksellista ja rohkeaa rakennetta, jossa suurin toimintakohtaus on sijoitettu alkuun ja jonka jälkeen tarina haarautuu peräti pääpainoltaan pohdiskelevaksi, Jedin paluu on kuin avaruusseikkailu 1-2-3. Ensimmäinen näytös on irrallinen visiitti Jabban palatsiin, toisessa hengähdetään hetki Dagobahissa ja tutkitaan Endoria, ja kolmas on vain se iso tappelu. Ja siinä missä alkuperäisestä Tähtien sodasta äskettäin kirjoittaessani mainitsin jokaisen tarinaan saapuvan hahmon lisäävän kerroksia kaukaiseen galaksiimme, Jedin paluu tuntuu hukkaavan kaikki nuo kerrokset kepeään velmuiluun. Vika on todennäköisesti sekä ohjaaja Richard Marquandissa että käsikirjoituksessa, mutta elokuvasta on turha etsiä edes nasevaa dialogia. Erityisesti Han Solon hahmosta ei ole karboniitin jälkeen jäljellä mitään muuta kuin virne.

rotj-jabba

Kotimaiseen Rölli-elokuvaankin versioiduksi päätynyt Jabba Hutt on niin nautittavan inha luomus, että melkein peittää taakseen kohtaustensa kömpelyyden. Melkein.

Jedin paluun on heti avauksessaan jotenkin metsässä – tai siis jossain ensimmäisestä elokuvasta tutun Tatooinen autiomaassa. Siinä missä episodit IV ja V lähestyvät tarinaa otsikon tähtien sodan suunnasta, tehden heti alussa selväksi Kapinaliiton ja Imperiumin kulloisetkin asemat ja ikään kuin tuoden sankarien seikkailun sisään tähän suureen kuvaan, Jedin paluu käyttää yli puolet ensimmäistä tuntiaan historian hämmentävimpään pelastusoperaatioon. Haluaisin totisesti nähdä, miltä näytti tukikohdassa paperilla se suunnitelma, joka näyttää sisältävän muun muassa jokaisen Jabban palatsiin vuorollaan astelevan sankarin jäämisen vangiksi, ja jonka pieleen menemiseen olisi vaadittu vain, että roistolordin pomodroidi olisi määrännyt valomiekkaa kantavan Artoon jonnekin muualle kuin juuri sille alukselle, jolle sattumoisin suunnataan lopullisiin rankaisutehtäviin. Jakson huipennukseksi sopii sattuvan osuvasti, että sen lopussa galaksin pahapyllyisimpänä esitetty palkkionmetsästäjä Boba Fett kohtaa loppunsa Han Solon käännähtäessä vahingossa vähän sinnepäin: samoin tuntuu koko elokuva siiinä vaiheessa etenevän.

(Sinänsä Jabban hovissa on monta hienoa yksityiskohtaa, joista päällimmäiset ovat ihastuttavan ällöttävä hutt itse sekä hänen alakertainen lemmikkinsä – jonka kuolemasta tirautettava tippa on muuten Jedin paluun koskettavimpia hetkiä. Harmi vain, että niistäkin nauttimista haittaavat George Lucasin special editionien kaikkein tökeröimmät lisäykset: ei edes tarvitse mennä siihen, kuinka hölmö Jedi rocks -laulukohtaus jo sinällään on, mutta kun sen esittävät cgi-hahmot hyppäävät taustastaan silmille kuin smurffi lumesta, ja näyttävät sitä paitsi nolon epäuskottavilta vaikkapa juuri jättinukke-Jabban itsensä rinnalla, ja… Stop. Tarkoitukseni oli pysytellä näissä teksteissä erossa special edition -kysymyksestä, ja yritän jatkaa sillä tiellä.)

Jabba-jakson jälkeen Luke säntää takaisin edellisosasta tutulle Dagobahille, jossa hänen on määrä jatkaa kesken jäänyttä jedioppiaan. Mutta kas: Yoda onkin nyt sitä mieltä, että treenit ovatkin ohi ja Luke on valmis. Selitykseksi käy vain vanhuudenhöperöys tai väsähtäminen koko opettajuuteen (Yodahan ei, tietenkään, kuole ”vanhuuteen”, vaan päästää irti Voimaan samaan tapaan kuin Ben Kenobi episodissa IV), sillä sanoohan mestari itse samassa kohtauksessa Luken kohdanneen Vaderin liian aikaisin, kesken koulutuksensa. Ja kun jedikoulutus on näin kätevästi hoidettu pois to do -listalta, perään kääräistään kolmas irtonainen lanka solmulle, kun voimahaamu-Ben (jonka pitää puhuessaan istua alas) kertoo Leian olevan Luken sisko, edellisosassa vihjattu ”toinen viimeinen toivo”.

Skywalkerin kaksoset on niin syvälle Star Wars -mytologiaan ujutettu totuus, että sitä on vaikea enää edes kyseenalaistaa – eikä minullakaan mitään sitä vastaan ole. Mutta tosiasia on, että Imperiumin vastaiskua kuvattaessa Leia ei vielä ollut Luken sisko, ja viimeistään tässä kohtaa Jedin paluuta on karun selvää, että kolmannella episodilla on kovin vähän uutta annettavaa trilogiaansa. Tarkoitus on kääriä kaikki kasaan kahdessa tunnissa, eikä siihen mahdu sen koommin suvantokohtia kuin uusia käänteitäkään. Star Warsin vaihtoehtoisista todellisuuksista kiinnostunut katsoja ei voi kuin huokailla, millaista olisikaan ollut, jos tätä episodia olisivat seuranneet vielä kolme muuta, joissa Luke Skywalker olisi vasta niissä kohdannut siskonsa ja keisari Palpatinen. Tarkoitus tällaisia ei ole miettiä: Jedin paluun on määrä edetä kohti trilogian huipentumia, jossa galaksin rauhaa uhkaa toinen Kuolemantähti – niin, siinäpä vasta ennen näkemätön juoniaihio.

rotj-speeder

Vai oli Anakin olevinaan huippupilotti prequeleissa? Hui hai. Tarkkailkaapa, mitä vauhtia Leia pujottelee puiden lomassa tässä kohtauksessa.

Minun olisi helppo jatkaa tätä ilkeilyä pitemmällekin – huomatkaa, etten ole vielä edes maininnut ewokeja – mutta yritän rauhoittua. Sillä mitä vikoja Jedin paluusta löydänkin, se on alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosa – ja päättelyjensä ytimessä se, kokoajan kiitos kuten Threepio sanoisi, onneksi onnistuu.

Tärkeä vapahtava tekijä on olennaisin näyttämölle asteleva uusi pelaaja: sysimustan hahmon keisari Palpatine, joka toki mainittiin jo ensimmäisessä osassa ja joka vilahti hologrammina toisessa, mutta joka saa kasvot vasta nyt. Ja millaiset kasvot! Ian McDiarmid tekee niin hyytävän roolisuorituksen, että elokuva onnistuu liki mahdottomassa tehtävässä: tuomaan tarinaan mukaan hahmon, jota elokuvahistorian pahiskaartin kärkeen piirtynyt Darth Vader itse (ja perässä katsoja) pelkää. Hyvin lyhyessä valkokangasajassa keisari Palpatine onnistuu asemoitumaan loppusuoralla koko originaalitrilogian pahuuden ilmentymäksi (jo siis ennen prequeleja, joissa hahmo toki tähän asemaan kirjoitettiinkin). Kun Palpatine lakonisesti toteaa karmeimman repliikkinsä ”Now, young Skywalker, you will die”, minun on todellakin helppo muistaa, mitä 12-vuotias pikku-Aki tunsikaan tätä elokuvaa katsoessaan.

Palpatine-Vader-Luke -kohtaukset kuuluvat koko originaalitrilogian komeimpiin hetkiin. Eikä kyse ole vain pelottavan Palpatinen olemuksesta tai Darth Vaderin tarinan koskettavasta lopusta: tämän tarinallisen Aalto-jakkaran kolmas jalka on Luke Skywalker ja peruskallion lailla homman hoitava Mark Hamill, rikollisen aliarvostetussa suorituksessaan. Luken draaman kaaren kertakaikkisen komea kulku on mielestäni peräti parasta koko Jedin paluussa. Jos Leian, Hanin ja Landon hahmot eivät valitettavasti enää kehitykään mihinkään koko elokuvan aikana, Luke kasvaa nyt mytologian keskushenkilöltä odotettaviin mittoihin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Luke keskustelee tyynesti Vaderin kanssa Endorissa, uskoen vakaasti hyvyyteen tähän asti vihaamansa miehen sisällä, on täydellinen osoitus siitä, että sankarimme tosiaan on nyt jedi – sivistynyt rauhan vartija, joka ei enää janoa seikkailua tai jännitystä niiden itsensä takia.

Draamallisesti upeaa on myös, kuinka Luke Skywalker ollessaan tappamatta isäänsä tekee nimenomaan henkisen isänmurhan Obi-Wanin ja Yodan opetuksista. Molemmat mestarithan vannottivat Lukelle, että Vaderin pelastaminen pimeältä puolelta on mahdotonta, ja että galaksin ainoa toivo on valomiekkataistelu, jossa Luke voittaa isänsä ja keisarin. Voi olla, että Darth Vaderin tarinaa korostava Lucas olisi tästä eri mieltä, mutta minä väitän, että Star Wars -sarjan se kohtaus, jossa hyvyys voittaa pahan, ei ole se, jossa Vader kääntyy auttamaan poikaansa, vaan se, jossa Luke heittää valomiekan pois ja toteaa olevansa jedi kuten isänsä ennen häntä. Bravo ja aplodit seisoen!

rotj-luke

Luke, älä välitä. Jos eräät mahdollisuudet suuruuteen valuivatkin tässä elokuvassa sormien välistä, se ei ollut koskaan sinun vikasi.

Itse asiassa Jedin paluun viimeinen puoli tuntia, niin pelkkää lopputaistelua kuin se onkin, ei ole sellaisena hassumpi. Keisarin kammion kohtaukset ovat sen ydin, mutta ne rytmittyvät taidokkaasti sarjan isoimpaan avaruustaisteluun (edelleen minun on vaikea ymmärtää, miten prequelit saattoivatkin jättää käyttämättä tässä kehittyneen teknologian mahdollisuudet hyväkseen). Avaruuskohtaukset toimivat hämmästyttävän hyvin siitä huolimatta, että Landoa lukuunottamatta kaikki taistelijat ovat korkeintaan hahmokaartin sivuosatasoa. Metsäkuun teddykarhutaistelu on tietysti elementeistä se, joka saisi monen mielestä olla toisin, mutta sekin on minun makuuni paljon mukiin menevämpää katsottavaa kuin vaikkapa tuskallinen Jabban palatsi -osuus. Erityisesti filosofisella tasolla ymmärrän Lucasin tolkienmaisen ajatuksen ”maan hiljaisista tekemässä sankar’töitä” – ehkä trilogiasta tosiaan jäisi kylmä maku, jos hyvisten sotilaalliseen voittoon riittäisivät vain parhaat sotilaat ja terävimmät taistelulentäjät. Tai sitten minäkin olen vanhemmiten taas pehmenemässä Jedin paluulle.

Tänä syksynä loppukohtauksia voisi tietysti olla herkullista yrittää katsoa etsien sieltä merkkejä tulevasta, mutta siltä osin on todettava tylysti: ei niitä ole. Jedin paluu ei ole kuudes osa yhdeksänosaisesta sarjasta – kyllä se on tarinansa loppu. Luke Skywalkerista on tullut jedi, Anakin Skywalker on palannut viime hetkellä ja loppusuudelmakin saadaan, kun Leia ja Han tietävät viimein molemmat rakastavansa toisiaan. Vielä viimeisimmissäkin special editioneissa (äh!) Lucas antaa lopun juhlintamontaasissa ymmärtää koko galaktisen Imperiumin todellakin kaatuvan keisarinsa mukana. Vaikka huhuja mahdollisesta jatko-osatrilogiasta tietysti oli jollain tasolla olemassa heti vuodesta 1983 lähtien, se jatko, jonka toteutumisen puolesta katsojat pitivät peukkuja, oli ”se toinen trilogia”, joka tapahtuisi ennen tätä alkuperäistä ja jonka piti huhujen mukaan olevan nimeltään Clone Wars.

Sen avausosan valmistumiseen meni 16 vuotta, sen nimi ei ollut Clone Wars, eikä se ollut ihan kaikkien mieleen.

Aiemmat episodit, osa 2: Imperiumin vastaisku ja jatko-osien esikuva

Imperiumin vastaisku on jatko-osa, jollainen jokainen jatko-osa haluaisi olla ja jonka jokainen elokuvantekijä haluaisi tehdä. Mukaan lukien ne, jotka eivät koskaan tee jatko-osia.

Tottakai ensimmäinen Star Wars (1977) (josta kirjoitin tämän tekstisarjan ensimmäisen osan viikko sitten) oli jo jättimenestys. Se aloitti blockbusterien aikakauden ja käynnisti sen koneiston, jonka yhä konstikkaammiksi paisuvat myöhemmät ulokkeet tuottavat meille joulukuussa The Force Awakensin ja jo ensi vuonna seuraavan Star Wars -elokuvan, Rogue Onen. Mutta niitä tai mitään nykyisen mittakaavan mukaista sarjaan liitettävää ei olisi, jos alkuperäistä menestyselokuvaa olisi seurannut jatko-osa, joka olisi ollut samaa laatuluokkaa kuin vaikkapa toisena blockbusterien airueena pidettävän Tappajahain (1975) jatko-osat olivat.

(Vaihtoehtomaailma on tässä kohtaa jopa helppo kuvitella: Alan Dean Fosterin kirjoittama romaani Splinter of the Mind’s Eye (julk. 1978) eli suomeksi Mustan lordin paluu kun oli alunperin kirjoitettu halvalla kuvattavaksi jatko-osaksi siinä tilanteessa, jossa sarjaa ei voisi jatkaa edes ykkösosan budjetilla. Se ei olisi rakastettu klassikkoelokuva.)

esb_kiss

Luken, Leian, Hanin ja kumppanien seuraavaa seikkailua odotettiin aikanaan kolme vuotta. Tämä on Imperiumin vastaiskun ainoa kohtaus, jossa originaalitrio on yhdessä kuvassa.

Kun puhutaan edeltäjiensä veroisista tai, rohkeasti, niitä peräti paremmista jatko-osista, mainitaan yleensä muutamat samat nimikkeet. Useimmiten Kummisetä II, Terminator 2, ehkä Aliens. Viime vuosina joukkoon ovat tunkeneet Toy Storyn kakkos- ja kolmososat sekä The Dark Knight. Nämä ovat kaikki kelpo ehdokkaita. Mutta rohkenen väittää niiden kaikkien vapisevan, jos niitä verrataan Imperiumin vastaiskuun, sillä se onnistuu noita mahdottomammassa tehtävässä.

Kaikki edellä mainitut elokuvat nimittäin ovat jatko-osia elokuville, jotka ovat itsessään täydellisiä kokonaisuuksia – elokuvia, joiden tarinat eivät välttämättä olisi kaivanneet jatko-osaa. Tällöin jatko-osan täytyy onnistuakseen yksinkertaisesti kertoa toinen ensiluokkainen tarina ensimmäisen jatkoksi. (Mikä ei tietenkään oikeasti ole lainkaan yksinkertaista.)

Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980) sen sijaan jatkaa tarinaa, joka jäi edellisellä kerralla täysin kesken – ja jota lukemattomat sen katsojat saattoivat jatkaa mielikuvituksessaan tai pihaleikeissään. Ei riittänyt, että jatko olisi ollut omillaan hyvä: sen täytyi tuntua siltä, kuin sen käsikirjoitus olisi ollut pöytälaatikossa valmiina edellistä tehdessä (mitä se ei todellakaan ollut). Tämä sarjoittaisen elokuvakerronnan tyyli on yleistynyt 2000-luvulla, mutta edelleen sen lopputulokset ovat sittenkin useammin olleet Matrixin kuin Star Warsin tasoa. Imperiumin vastaisku onnistui paitsi lunastamaan odotukset, myös ylittämään ne. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kertovan oman, paremman jatko-osaideansa alkuperäiselle Star Warsille? En minäkään.

esb_Hoth

Hothin taistelu on sarjan suorin sotakohtaus – jos sodalla tarkoitetaan sellaista sotaa, jota oikeissa sotaelokuvissa käydään. Ruumiita toki tuli enemmän Kuolontähtien räjähtäessä.

Alkuperäisen Tähtien sodan menestyksen salaisuus oli satumaisen seikkailun siirtäminen mielikuvituksekkaaseen avaruusmiljööseen. Imperiumin vastaisku kasvattaa sadun mytologiaksi – ja kutistaa samalla edeltäjänsä osaksi sitä. Satumaiset elementit muuttuvat osaksi suurta myyttistä tarinaa samaan tapaan kuin käy, jos vaikkapa kerrotaan yksittäinen kertomus ukkosenjumala Thorin (ei sen Marvel-version) vierailusta ihmisten kylässä verrattuna siihen, että puhutaan koko norjalaisesta Valhalla-mytologiasta. Käy niin, että sarjan kokonaisuutta katsoen A New Hope onkin enää pelkkä satu.

Kyse ei ole vain siitä, että Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä synkempi ja syvällisempi, kuten elokuvaa yleensä luonnehditaan. Niitä se kyllä on, ja juuri näitä piirteitä Imperiumin vastaiskun jälkeen tehdyissä jatko-osissa usein tavoitellaan – yleensä jopa molemmat, ellei Imperiumi nimeltä, ääneen haastatteluissa lausuen. Kyse on myös siitä, että se on itse asiassa myös pienimuotoinen hahmotutkielma ja se osa tarinaa, jossa suuri draama ei tapahdu taistelun lomassa.

Synkkyyden elokuvaan värittää merkittäviltä osin sen täysin poikkeuksellinen rakenne, joka jo sinällään varmistaa elokuvan paikan satunnaisemmankin katsojan mielessä. Imperiumin vastaiskuhan alkaa sankarien häviöllä, ja jatkuu sitten lähes koko kestonsa alakyntisenä takaa-ajona. Kun pakomatka viimein pysähtyy kaasuplaneetta Bespinin Pilvikaupunkiin, edessä on jälleen nöyryyttävä epäonnistuminen. Harvassa ylipäätään ovat koko perheen Hollywood-seikkailut, joissa sankarit ovat näin huonossa jamassa koko elokuvan ajan, mutta vielä harvinaisempia ovat tarinat, joiden loppukaan ei ole voiton tapainenkaan. Sankarit ovat menettäneet yhden joukostaan (plus yhden käden) ja pakenevat henkisesti ja fyysisesti nujerrettuina, hädin tuskin yhtenä kappaleena. Loppufanfaarin soidessa edellisosan lopun iloinen juhla on muisto vain. Tämän puolen Imperiumin nerokkuudesta kiteytti hienosti suuri Star Wars -fani Kevin Smith esikoiselokuvassaan Clerks (1994, kauan ennen prequeleja):

”Which did you like better? Jedi or The Empire Strikes Back?”

Empire.”

”Blasphemy.”

”Empire had the better ending. I mean, Luke gets his hand cut off, finds out Vader’s his father, Han gets frozen and taken away by Boba Fett. It ends on such a down note. I mean, that’s what life is, a series of down endings. All Jedi had was a bunch of Muppets.”

Siihen, mitä Jedin paluussa on, palaan tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa, mutta lainauksen myötä on tartuttava synkkyyskorin syvimpään mustaan. Se, että Darth Vader on Luke Skywalkerin isä, on nykykatsojalle täysin ilmeistä, mutta vuonna 1980 sen on täytynyt yllättää kaikki. Käänteen shokkiarvo tietysti tajuttiin jo tuolloin: kohtaushan kuvattiin siten, että David Prowsen repliikki kuului ”No, Obi-Wan killed your father”, ja vain Mark Hamill oli hetkeä aiemmin kuullut, mitä päälle dubataan. Hamillin tuska ja epätietoisuus hänen uransa tärkeimmässä kohtauksessaan on siis aitoa, ja sen sai jakaa katsoja: mitä, miten, täh? Kyseessä on liioittelematta kaiken elokuvan kaikkien aikojen twist-loppu: kohtaus, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon ja suorastaan huutaa lisäselitystä, mutta ei sittenkään (kuten Vader Lukelle sanoo) tunnu absurdilta, päälleliimatulta tai teennäiseltä. Tutkiessamme tunteitamme tiedämme sen todeksi, vaikka emme tahtoisi uskoa, tai ymmärtäisi miten. En tiedä, onko yhdenkään uuden ihmisen enää mahdollista nähdä Star Wars -elokuvia ensimmäistä kertaa tietämättä Vaderin henkilöllisyyttä, mutta on suuri sääli, että kronologista järjestystä vaatiessaan George Lucas halusi viedä katsojilta tämän kokemuksen mahdollisuudenkin.

esb_vader

Kakkossijalle on monta ehdokasta, mutta tämä on Star Wars -elokuvien ylivoimainen ykköskohtaus.

Jos Imperiumin vastaisku kääntää mielikuvamme pahiksesta ympäri, on poikkeuksellista myös se, miten elokuva kohtelee edellisen osan keskushenkilöä Luke Skywalkeria. Kun elokuva on noin puolen tunnin kohdalla, Hothin tasangoilla, hoitanut suurimman toimintakohtauksensa alta pois (tehkääpä perässä tuokin, supersankarileffat!), se hajauttaa päähenkilönsä koko loppuajaksi kahteen leiriin. Ja siinä missä Leia ja Han pakenevat ylivoimaista Imperiumia ikään kuin realistisempana tulkintana siitä, mikä vielä edellisosassa kävi rempseästi Kuolemantähden käytävillä juoksennellen, Luken polku vie retriittiin pohtimaan sisäistä Voimaansa ja sen käyttämisen tuomaa vastuuta. Muistattehan, että vielä edellisosassa Voima lähinnä vain mainittiin ”galaksia sitovana energiakenttänä”, ja sitä käytettiin vielä kepeänä taikuutena, Obi-Wanin hämätessä heikkomielisiä stormtroopereita.

Jos Imperiumin vastaisku muutenkin on liki käsittämättömän rohkea seikkailuelokuva, tässä se on suorastaan uhkarohkea. Päähenkilö tosiaankin jää suureksi osaksi elokuvaa suolle vastanäyttelijänään vain nukkehahmo. Muutenkin filmi väistelee huolellisesti helppoa tietä edellisosan kohtausten toistamisesta astetta suurempana (jälleen yksi oppi, jota seuraajat eivät ole huomanneet), mutta Luke-Yoda -asetelma on kutakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä olisi voinut ykkösosan perusteella odottaa katsojien haluavan kakkoselta. Silti nuo kohtaukset kuuluvat koko sarjan rakastetuimpiin. ”Tee, tai älä tee, yrittämistä ei ole”, on tunnetuimpia Star Wars -repliikkejä, ja koko elokuva on rakennettu samaa oppia noudattaen.

esb_yoda

Jedimestari Yoda, Imperiumin vastaiskun tärkein uusi hahmo, lie aika hyvä opettaja, koska sikäli ajallisesti lyhyeen Luken jedikoulutus elokuvan sisällä tuntuu jäävän.

Juuri Imperiumin vastaiskun kohdalla ei myöskään sovi unohtaa rakentajien merkitystä. Elokuvan onnistuneisuus ei tietenkään ole suoraa seurausta siitä, että se on kuudesta ensimmäisestä Star Wars -elokuvasta vähiten Lucas-johtoisesti syntynyt. Mutta Irvin Kershnerin ohjaustyön sekä Lawrence Kasdanin käsikirjoituksen merkitystä ei voi korostaa liikaakaan. Kasdania sopii kiittää etenkin sankarien kirjoittamista ihmisiksi. Siinä missä ensimmäisen Tähtien sodan repliikit ovat legendaarisia yksittäisinä lauseina (”I find your lack of faith disturbing”), Imperiumin vastaiskun repliikit ovat aitoa dialogia, josta kuuluisin esimerkki on tosin kuvauksissa improvisoitu ”I love you” – ”I know” -hyvästely. Kershnerin vaikutus taas näkyy tunnelman lisäksi elokuvassa yllättävänkin paljon myös visuaalisesti: kiinnittäkääpä huomiota vaikkapa nopeisiin leikkauksiin Luken saapuessa Pilvikaupunkiin tai majesteettisen teräviin linjoihin kaikissa Vaderin hallitsemissa tiloissa. Lucasin tyyli oli toisenlainen: ei vielä vuonna 1980 välttämättä huonompi, mutta juuri tunnelmalliseen keskimmäiseen episodiin Kershner oli loistava valinta.

Imperiumin vastaisku on useimpien Star Wars -fanien suosikkiepisodi, ja sellaisena sen asema tuskin on uhattuna joulukuussakaan. Tiukkalinjaisimpien mielestä se ei ole vain sarjan huippukohta, vaan että peräti kaikki sitä seurannut on ollut emotionaalisesti ja sisällöllis-laadullisesti pelkkää alasajoa. Myös satunnaiselle katsojalle, samoin kuin lapsellisten avaruussotien vihaajalle, se on se todennäköisin suosikki: elokuva, jossa on ”muita enemmän”. Se on elokuva, joka teki Star Warsista yhden menestyselokuvan sijaan rakastetun sarjan, ja siten minun on itse asiassa lopetettava tämä kirjoitus lähes samoin kuin edellinen: ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään blogia ei olisi.

Aiemmat episodit, osa 1: Uusi toivo ja kaiken alku

Star Wars. Tähtien sota. Episodi IV. ANH.

Elokuvalla, joka aloitti kaiken, mutta joka myöhemmin päätyi kronologiseksi neljänneksi osaksi suurempaa kertomusta, on perin ymmärrettävästi monta nimeä. Se, että Fox-kanava tänään esitti elokuvan pitkästä aikaa Suomessa alkuperäisellä kotimaisella nimellään Tähtien sota, tuntui virkistävältä, mutta melkein oudolta. Koska alkuperäisestä nimestä on tullut koko elokuvasarjan ja vielä laajemmin koko franchisen nimi, on välillä tuntunut siltä, että ihmiset, jotka kutsuvat yhtä elokuvaa pelkästään ”Tähtien sodaksi” tai ”Star Warsiksi” ovat todennäköisesti hyvin satunnaisia katsojia tai itsepintaisia kriitikkoja. Star Wars Episode IV: A New Hope (1977) on harvinaisuus: klassikkoelokuva, joka on käytännössä vaihtanut nimeä ensi-iltansa jälkeen.

anh_crawl1977

Alkupiste. Vuonna 1977 Star Wars oli alkuteksteissäänkin vain Star Wars, ilman episodinumeroa ja alaotsikkoa.

Jos sarjan luojalta George Lucasilta kysytään, nimen lisäksi tarkoitus oli muuttaa koko elokuvan luonne. Enkä tällä kertaa edes viittaa elokuvaan vuosien 1997 teatterijulkaisuun (special edition) tai dvd:llä ja bluraylla julkaistuihin versioihin (”special editionit II ja III”) lisättyihin ja muokattuihin tehosteisiin. Ei, tarkoitan nimenomaan alkuperäisen elokuvan jälkikäteistä uudelleenasemointia suuremman saagan neljänneksi osaksi.

Prequel-sukupolven näkökulmasta originaalileffa näyttäytyy joka tapauksessa ”sen vanhan trilogian” ensimmäisenä osana, todennäköisesti hidastempoisena ellei suorastaan vanhahtavana. Vastaavasti tämän vuoden joulukuussa saa alkunsa katsojasukupolvi, joka näkee uuden trilogian ensimmäisenään – tai vähintään ”omana” – Star Warsinaan, ja siten kaikki aiemmat episodit toisin kuin me. Tämä ikääntyvän taideteoksen luonnollinen evoluutio ei kuitenkaan riittänyt Lucasille: hänen pitäessään sarjaa näpeissään uusien fanien tapa nähdä A New Hope oli vuosia suorastaan virallinen paradigma, ainoa oikeaksi hyväksytty näkökulma. Okei, hidastempoiseksi arvottaminen ei sentään kuulunut viralliseen katsantoon – mutta sellaisenahan vuoden 1977 elokuva väistämättä näyttäytyy nopealiikkeisen Episodi III:n eli Revenge of the Sithin (2005) perään katsottuna.

Mitä tahansa mieltä special editioneista tai originaalien originaaliversioiden julkaisun tarpeellisuudesta ollaankin, tätä käsitystä en suostu pitämään kuin vääränä. Lucasin linjaus siitä, että elokuvat tulisi katsoa järjestyksessä I-VI tekee karkeaa vahinkoa katseltaville elokuville, ja on todennäköisesti kaikkein suurin todistuskappale siitä, että suuri luoja tosiaan menetti ison osan ymmärrystään oman luomuksensa ansioista originaalitrilogian ja prequel-trilogian välissä.

Sillä ei Episodi IV ole elokuvasarjan neljäs osa – se on ensimmäinen. Silmarillion tapahtuu ennen Tarua sormusten herrasta, mutta maailmassa tuskin on ketään, jonka mielestä se kannattaisi lukea ensimmäisenä Tolkien-teoksena. Star Wars -sarjan tapahtumilla on toki kronologinen järjestyksensä, jossa Episodi IV tapahtuu III:n jälkeen ja ennen V:tä, ja jossa episodin otsikkokin erittäin ovelasti on A New Hope – eihän uutta toivoa, nimittäin, voi olla olemassa ennen kuin on ollut vanhoja ja menneitä toivoja. Mutta ei se tarkoita, etteikö elokuva, josta kaikki alkoi, olisi edelleen relevantti aloituspiste.

Ensikertalaisen katsojan näkökulmasta tarinan aloittaminen keskeltä ei ole ongelma, vaan tärkeä osa sarjan perimmäistä viehätystä. Toisin kuin monet oikeat scifi-elokuvat (Star Warshan ei edes ole scifiä, vaan pikemminkin fantasiaa), Star Wars ei sijoitu puhtoiseen ja valmiiksi pohdittuun tulevaisuuteen, vaan todellisen oloiseen maailmaan, joka vain poikkeaa omastamme. Englanninkielinen termi ’used future’ on kuvaava: Star Warsin galaksi oli käytetty, likaisuudessaan todellinen. Galaksi, jossa lennettiin valon nopeudella, mutta jossa sankareiksi kasvavienkin hahmojen arkiset huolet koskivat kosteusviljelyä ja avaruusalusten kasassa pysymistä. Star Warsin maailmalla ja hahmoilla tuntui jo vuoden 1977 katsojan silmissä olevan historia, vaikka alkuskrollissa ei vielä ollutkaan episodinumeroa, joka suoraan vihjaisi mitään aiemmista tarinoista.

anh_benhut

A New Hope ei sisällä yhtään kohtausta, jossa kaikki sen sankarit pääsisivät ryhmäkuvaan, koska Ben Kenobi poistuu tarinasta ennen mahdollista tapaamistaan prinsessa Leian kanssa. Tästä kohtauksesta taas puuttuvat Han ja Chewbacca.

Se, että George Lucas aloitti avaruussarjansa elokuvasta, jossa nuori maalaispoika, salaperäinen velho ja rempseä kulkuri pelastavat prinsessan, ei johtunut siitä, että ajan teknologia olisi pakottanut hänet kertomaan ensimmäiseksi juuri tämän edullisesti toteutettavan tarinan. Eihän hän oikeasti tiennyt tätä kolmatta pitkää elokuvaansa kirjoittaessaan edes olevansa tekemässä elämäntyötarinansa neljättä kronologista osaa. Toki jo tuon kirjoitustyön aikana Lucas tuli kehitelleeksi karkeita suuntaviivoja niille jatkotarinoille, jotka tulevina vuosina muotoutuivat Imperiumin vastaiskuksi ja Jedin paluuksi, ja sille taustatarinalle, josta paljon myöhemmin tuli prequel-trilogia, mutta kaiken tämän elokuvallinen toteuttaminen oli originaalileffan yllätysmenestykseen asti vain pilke ohjaajan silmäkulmassa. Luke Skywalkerin tulevista vaiheista, saati sitten Darth Vaderin menneistä, tuskin puhuttiin kuvauksissa, joissa Ben Kenobi esimerkiksi ei vielä valehdellut puhuessaan itsestään, Anakin Skywalkerista ja Darth Vaderista kolmena eri henkilönä – Vader kun ei tuossa vaiheessa ollut Lucasinkaan mielestä Luken isä.

Ja tämä kaikki on tietenkin aivan fine. On normaalia, jopa toivottavaa, että elokuvasarjan tarina kasvaa kerrottaessa. Star Warsin episodi IV on origo, alkupiste, josta suuri sarja eteni ensin eteenpäin, sitten taaksepäin ja ensi joulukuusta alkaen taas eteenpäin (sekä siinä välissä muiden käsissä ja muissa medioissa kaikkiin suuntiin menneisyyteen ja tulevaisuuteen). Episodi IV on ensimmäinen Star Wars -elokuva, ja vaikka Lucas itse muuta väittäisi, on kaikkea muuta kuin hänen tappionsa, että sellaisena sen näemme. Vuonna 1977 valmistunut elokuva on valmistunut ennen vuonna 1999 valmistunutta – ja myös vuoden 1999 jälkeen se kannattaa katsoa ennen seuraajiaan.

A New Hope johdattaa katsojan kaukaisen galaksin kauan sitten tapahtuneisiin tarinoihin, kuinka ollakaan, täydellisesti. Prequelien jälkeen katsottuna se tosiaan on hidas: tarina kulkee viestikapulan lailla kuljettaen ensin droidit kapinallisaluksesta autiomaan takana odottavan Luken luo, sitten tämän kolmikon traagisten tapahtumien kautta Ben Kenobin adoptoimiksi ja lopulta kasvavan seurueen Han Solon alukseen ja kohti seikkailun seuraavaa vaihetta. Elokuvalla kestää lähes tunnin, siis puolet kestostaan, päästä pois Tatooinelta, joka sitäpaitsi prequel-katsojalle olisi jo tuttu autiomaaplaneetta.

Avausepisodina katsottuna aikaa sen sijaan ei hukata lainkaan. Jokainen viestinviejä lisää oman kerroksensa tarinaan ja avaa galaksia katsojalle. Ei ole mikään sattuma, että tätä rakennetta noudattelevat monet sadutkin. Mutta, toisin kuin sadut, jotka yleensä päättyvät sulkulauseeseen elämän loppuun asti elämisestä, A New Hope päättyy hädin tuskin puolipisteeseen. Sekin on osa elokuvan avainta, ja sitä, että seikkailu jatkui jo aikanaan katsojien mielikuvituksessa ja nuorempien katsojien leikeissä.

anh_throneroom

Loppukohtaus, joka oli jo aikalaiskatsojillekin kaikkea muuta kuin loppu.

Kun A New Hope saavuttaa loppufanfaarinsa ja sankareiksi kasvaneet nuoret miehet saavat mitalinsa, elokuvan sisällä on kulunut vain muutama päivä, eikä tarina tunnu saagaa kokonaisuutta tarkastellen kuin alkaneen. Vähät vielä siitä, että Kapinaliiton voitto Imperiumista on vain väliaikainen: paljon väkevämpi keskeneräisyyden signaali on kerronnallisesti se, että tarinan roisto, Darth Vader, ei ole kohdannut tarinan sankaria, Luke Skywalkeria kertaakaan kasvokkain. Itse asiassa ainoa repliikki, jossa kumpikaan heistä tunnustaa toisensa olemassaolon, on Vaderin avaruustaistelun lomassa itselleen lausuma huomautus siitä, että Voima on vahva eräässä kapinallispilotissa.

Jälkikäteisen katsojan näkökulmasta on siis suuri vaara, että osa alkuperäisen elokuvan hienostuneesta koneistosta nykii ja tökkii. Minäkin, joka tutustuin sarjaan 1990-luvun puolivälissä ja vasta noin 11-vuotiaana, tunsin tosipuraisun vasta kaikki kolme silloista elokuvaa katsottuani – ensimmäinenkin kyllä viehätti jo ensikatsomalla, muttei vielä faniuttanut. Todella moni elokuvan vuonna 1977 nähnyt on kertonut olleensa totaalisen koukussa jo ensisekunneista lähtien: siitä kohtauksesta, jossa valtava avaruusalus lipuu valkokankaan yli. Myöhemmin minäkin toki tajusin avauskohtauksen majesteettisuuden, mutta vhs:ltä, televisioruudusta, 4:3-kuvasuhteessa ja kotisohvalta katsottuna se ei vain kerrassaan tehnyt nuoreen katsojaan valtaisaa vaikutusta edes kaksikymmentä vuotta sitten. Nykyiset kotiteatterit auttavat osaltaan asiaa, mutta epäilen suuresti vaikutuksen tehoa katsojaan, joka olisi sitä ennen ilakoinut värikylläisten prequel-elokuvien läpi.

Katsoja on aina katsomishetkensä vanki, mutta sittenkin: kun siristää silmiään läpi kaiken sen, mitä Hollywoodilla, blockbustereilla tai ylipäätään viihde-elokuvalla on jo 38 vuoden ajan tarkoitettu, on pohjimmiltaan helppo nähdä, miksi alkuperäinen Star Wars mullisti (hyvässä ja pahassa) koko elokuvateollisuuden. Tässä yksi yksinkertaistus: Se valaisi valkokankaan puhtaalla seikkailulla, jossa hyvä taisteli pahaa vastaan mielikuvitusta kutkuttavassa vaihtoehtomaailmassa. Tämä resepti, joka nyt tuntuu niin valtavirtaiselta, ei ollut sitä 1970-luvulla, jolloin katsotuimpia elokuvia olivat Kummisetien kaltaiset vakavat draamat.

Samalla tulee kuitenkin muistaa, ettei menestyksen avain ollut tietenkään pelkkä viihteellisyys tai osuminen siinä ”oikeaan aikaan” – toki siinä oli kyse myös siitä, että George Lucasin elokuva yksinkertaisesti oli lajissaan niin pirun hyvä. Epäonnistunut avaruusseikkailu olisi unohdettu pian, vaikka sille olisi ollut kuinka suuri tiedostamaton kaipuu.

anh_cellblock

Näillä käytävillä seikkailtiin lukemattomissa leikeissä elokuvan jälkeen – ja varmasti monen aikuiskatsojankin päässä. Toki Lucasin itsensäkin: kuvassa käytävä jatkuu kauemmas kuin vuonna 1977, sillä tätäkin kohtaa korjailtiin myöhemmin.

Episodi IV:ksi uusintaesityskierroksella ristitty elokuva ei vielä ollut avain vuosikymmenien saagaan, The Force Awakensiin tai edes George Lucasin upporikastumiseen. Jatko-osan menestys oli vielä kaikkea muuta kuin taattua. Oli kuitenkin äärimmäisen olennaista, että jo ensimmäisessä osassa olivat siemenet yhtä elokuvan mittaista yksikköä suurempaan kokonaisuuteen. Ajatusleikkinä voidaan esimerkiksi miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos blockbusterien aika ei olisikaan alkanut Lucasin Star Warsista ja Steven Spielbergin Tappajahaista (1975), vaan suoraan miesten myöhemmästä yhteistyöstä Kadonneen aarteen metsästäjistä (1981). Vaihtoehtoisessa maailmassa, jossa Indiana Jones olisi nähnyt päivänvalon ennen Star Warsia, seikkaileva arkeologi olisi hyvinkin saattanut tehdä elokuvateollisuudelle sen minkä A New Hope teki. Mutta on mahdotonta kuvitella, että Indiana Jonesista olisi sittenkään kasvanut Star Warsin kaltainen suuri saaga – vaikka Indy-elokuvia varmaankin olisi tässä vaihtoehtomaailmassa enemmän kuin omassamme. Ei, sillä Indiana Jonesissa, kuten useimmissa muissakaan elokuvissa – niitä mitenkään tällä moittimatta – ei ole sisässään siemeniä kokonaiseen universumiin.

Siksi tämä kirjoitussarja, johon lupaan syksyn aikana viisi muutakin osaa ja jossa sanon omat tämänkertaiset sanani kuudesta tähänastisesta Star Wars -elokuvasta, ei olisi mitenkään voinut alkaa episodista I. Ensin oli episodi IV, ja sitä ilman tätäkään blogia ei olisi.