Star Wars: The High Republic on saagan seuraava vaihe – mutta vain kirjahyllyissä

Kerrankin paikkansa pitivät sekä huhut että viralliset hypetykset. Ainakin kutakuinkin.

Lucasfilmin julkaisuosastolla pitkään kehitelty ja työnimellään ”Project Luminous” jo jonkin aikaa hypetettykin projekti on Star Wars: The High Republic. Juuri niin kuin tammikuussa huhuttiin, ja kuten alkoi vaikuttaa hyvin uskottavalta, kun tuo termi ”korkea tasavalta” alkoi juuri tämän vuoden alussa putkahdella tuoreimpiin Star Wars -sarjakuviin.

Kuten Project Luminous -otsikon alla on vihjailtu, hanke on isommanpuoleinen. Kyse on kirjojen ja sarjakuvien muodostamasta toisiinsa kietoutuvien tarinoiden suuresta kokonaisuudesta, joka vieläpä koostuu useista ”vaiheista” Marvel-leffojen tapaan. Mukana on koko kööri: Disney Lucasfilm Press (oman talon yksikkö ja lastenkirjat), Del Rey (romaanit), IDW Publishing (lasten sarjakuvat), Marvel (aikuisten sarjakuvat), Dorling Kindersley (tietokirjat) ja niin edelleen.

Mutta kun tästä tammikuussa huhuttiin, tämän kaiken piti johtaa tuleviin, toistaiseksi siis yhä julkistamattomiin Star Wars -elokuviin. Nyt virallinen tiedote oikein erikseen vakuttaa, että The High Republic ei liity mihinkään tekeillä oleviin elokuvahankkeisiin. Kai sitä väitettä on sitten uskominen.

star-wars-high-republic-poster

Mistä sitten on kyse, ellei elokuvista?

The High Republic sijoittuu aikaan 200 vuotta ennen The Phantom Menacea (ei siis 400 vuotta, kuten huhuttiin). ”Tämä on toiveikasta, optimistista aikaa, jolloin jedit ja Tasavalta ovat mahtinsa huipulla. Mutta tietenkin paha saapuu jostain tämänkin hienon ajan portin taa”, lupaa Michael Siglain Lucasfilm Publishingista tiedotteessa. Julkistusvideossa kehiin heitetään myös käsite ”pyöreän pöydän jedit”, josta tuleekin heti tietynlaisten sankaritarinoiden viba.

Lisäksi tarinat sijoittuvat aikaan, tiedotteet nyt kertovat, jolloin galaksin ulkolaitoja tutkittiin. Jostain sieltä löytyvätkin tarinan pahikset: Nihil, ”avaruusviikingeiksi” kutsuttu liittouma. Luonnostaiteessa ja kirjojen kansissa nihilit (nihililäiset?) tuntuvat käsittävän monia rotuja ja sonnustautuvan sieltä täältä keräillyn näköisiin tamineisiin. He/ne tuovat mieleeni Serenity-elokuvan reaverit, jotka nekään eivät olleet varsinaisesti vieras alien-rotu, mutta hemmetin pelottavia raakalaisia siitä huolimatta. (En silti yllättyisi, vaikka Nihil olisi vain THR:n ensimmäinen pahisaalto, sillä luonnoskuvat heistä eivät hengi minusta sellaista uhkaa, jota ”jedit pelkäisivät”, kuten tiedotteissa vihjaillaan.)

Hyvän puolella The High Republicissa on siis kyse jedeistä. Uusista hahmoista, mutta tutusta organisaatiosta – vaikka ihme kyllä on, jos esimerkiksi vanha ystävämme Yoda ei sivuroolissa mukana ole. Keskeinen tapahtumapaikka lupaa olla avaruusasema The Starlight Beacon, jolta ulkoreunoja ilmeisesti kartoitetaan. (Onkin muuten jo korkea aika, että Star Wars -tarinan tukikohdaksi tarjotaan avaruusasemaa!)

Kannattaa katsoa tämä neljän minuutin julkistustraileri:

Trailerissa kerrotaan, että The High Republicia on kehitelty ison kirjoittajatiimin yhteisin voimin tiiviisti kesästä 2018 lähtien. Lucasfilmin tarinaryhmän Pablo Hidalgo kuvaa videolla, että kirjoittajille annettiin ”tyhjä taulu” ja lupa keksiä, mitä he haluaisivat kertoa. Elokuvien puolelta mukaan on värvätty ainakin visualisteja Darth Maulin ja Amidalan asut suunnitellutta Ian McCaigia myöten. Tämä kaikki kuulostaa erinomaiselta lähtökohdalta!

Se, mihin on sitten päädytty, tuo yhtäältä mieleen New Jedi Order -kirjasarjan (1999-2003), koska sekin oli lukuisien kirjoittajien yhteinen iso tarina jossa osaltaan tutkittiin galaksin ulkolaitoja, ja toisaalta aihepiirinsä vuoksi Tales of the Jedi -sarjakuvat (1993-1998) ja Knights of the Old Republic -peleistä alkaneet tarinat (2003-2012). Nämä kaikki tarinat jäivät Lucasfilmin 2010-luvun pöydänpuhdistuksessa Legends-kaanoniin. Tosin mikään ei periaatteessa estä tulkitsemasta TOTJ:ia ja KOTOR:ia, jotka oli sijoitettu reteästi tuhansien vuosien päähän menneisyyteen, edelleen nykyisenkin kaanonin historiaksi. Käytännössä The High Republic tarjoaa selvästi itsensä nykyisen kaanonin vastineeksi juuri noille rakastetuille tarinoille, mutta niistä poiketen se sijoittuu tosiaan vain 200 vuoden päähän Skywalker-saagasta.

Sivumennen sanoen 200 vuotta kyllä tuntuu todella lyhyeltä ajalta. Star Wars -galaksissa kun kulkee arkisesti jopa tuhat vuotta eläviä olentoja, kuten elokuvienkin hahmojen rosterista Yoda ja Maz Kanata. Huhuttu neljäsataakin olisi lukuna tehnyt jo toisenlaisen terän, mutta 200 vuotta on sen verran lähellä, että suhtaudun hyvin epäilevästi väitteisiin siitä, että tällä tarinalla ei muka olisi mitään kytköksiä Skywalker-saagaan. Ei ehkä juuri Skywalkereihin, mutta niin luontevasti monet THR:n tulevat tapahtumat voisivat myöhemmissä tarinan vaiheissa luontevasti johtaa prequelien asetelmiin eli ennen kaikkea tasavallan ja jedien loiston nopeaan romahdukseen. Mutta ehkä se onkin tarina, jota tässä lopulta ollaan kertomassa?

star-wars-high-republic-ideas

Kirjoittajien brainstormausta. Kuvakaappaus julkistusvideosta. Complicated monsters! Dinosaurs!

Milloin siis, ja mitä? Ensimmäisenä The Light of the Jedi, romaani, joka julkaistaan Star Wars Celebrationissa Anaheimissa tämän vuoden elokuussa. Juonellisesti tarinakokonaisuuden käynnistää tuossa kirjassa tapahtuva ”suuri tragedia”, jonka seurauksista The High Republicissa ainakin aluksi on kyse.

Kokonaan THR:n ”ensimmäinen aalto” sisältää seuraavat teokset:

  • The High Republic: Light of the Jedi. Aikuisten romaani, kirjoittaa SW-sarjakuvistaan tunnettu Charles Soule. Julkaistaan elokuussa.
  • The High Republic: A Test of Courage. Nuortenromaani, kirjoittaa Justina Ireland. Julkaistaan syyskuussa.
  • The High Republic: Into the Dark. Young adult -romaani, kirjoittaa genren mestari Claudia Gray. Julkaistaan lokakuussa.
  • The High Republic, Marvel-sarjakuva. Kirjoittaa Cavan Scott.
  • The High Republic Adventures, IDW-sarjakuva. Kirjoittaa Daniel José Older.

Kaikki tämä vaikuttaa periaatteessa aivan hyvältä, ja projektille on helppo toivoa kaikkea hyvää. Henkilökohtaisesti en silti aivan pompi tuoliltani tämän äärellä. Eikä se johdu ihan vain siitä, että tämän blogin päähuomio on joka tapauksessa elokuvissa ja niihin suoraan kytkeytyvissä tarinoissa.

Pidän kyllä siitä, että nyt ollaan reilusti kertomassa uutta tarinaa, eikä ainakaan suoraan yrittämässä kytkeä kaikkea ikuiseen originaalitrilogiaan. The High Republic -tarinoidenhan täytyy lähinnä ottaa huomioon toisensa, mutta ei jokaista viime vuosina julkaistua SW-romaania, -sarjakuvaa tai edes -elokuvaa.

Mutta toisaalta nimenomaan lupaus monivaiheisesta, lukuisia romaaneja ja sarjakuvia käsittävästä uusien tarinoiden kokonaisuudesta tuntuu kovin sitouttavalta, jopa uuvuttavalta. Epäilemättä keskeisten THR-tarinoiden ymmärtäminen ei tule vaatimaan jokaisen teoksen lukemista, mutta lukijalupauksen ytimessä on nyt kuitenkin ajatus pitkästä sarjasta. Se ja päähenkilöiden oletettu ikä vihjaavat nuorten yleisöjen tavoitteluun, vaikka ensimmäinen romaani nimenomaan ”aikuisten romaaniksi” onkin brändätty. Sellaisessa ei missään tapauksessa ole mitään vikaa, mutta nämä fiilikset saavat minut ajattelemaan, että ehkä tämä Star Wars -kerronnan vaihe ei ole ensisijaisesti minulle.

Tilanne olisi tietysti toinen, jos The High Republic sittenkin liittyisi myös tuleviin elokuviin, mutta kun sen tiedote nimenomaan halusi kiistää…

Päivän huhu: Exegol-elokuva ihmisiltä, joista et ole koskaan kuullutkaan

En oikeastaan jaksaisi enää edes reagoida näihin. Näyttää nimittäin olevan niin, että helpoin tapa saada tuntematonkin nimi isojenkin Hollywood-medioiden uutisiin on päästä huhuun, jonka mukaan olisi tekemässä seuraavaa Star Wars -elokuvaa. Kannattaisi varmasti muutamille suomalaisillekin ohjaajille!

Samalla kuvaa kyllä hyvin Lucasfilmin viime vuosien saippuaoopperan käänteitä, että epämääräisissäkin heitoissa on uutisarvoa. Sillä eihän sitä koskaan tiedä, mikä huhu paljastuukin todeksi…

Sillä perusteella siis, tässäkin blogissa:

Päivän huhun mukaan (mm. The Hollywood Reporter) kehitteillä on uusi, julkistamaton Star Wars -elokuvahanke, jota keittelevät ohjaaja-kirjoittaja J.D. Dillard ja käsikirjoittaja Matt Owens. Uutiseen tosin kuuluu alaviite, että Dillard ei välttämättä edes huhun mukaan olisi hankkeen ohjaaja (joka kai tarkoittaa, että hänkin ehkä olisi kirjoittaja).

Sleight-movie

Tässä ei tehdä jeditemppua, vaan käytetään jonkinlaisia maallisempia supervoimia. Kuva J.D. Dillardin elokuvasta Sleight (2016).

J.D. Dillard on minulle täysin tuntematon nimi. Hän on ohjannut kaksi kaupallisesti tuotettua elokuvaa pikkustudioille (Sleight, 2016, ja Sweetheart, 2019), eikä kumpikaan näytä ainakaan Imdb:ssä kummoiselta. Sleight keräsi kuitenkin Wikipedian mukaan positiivista huomiota Sundancessa – ja neljän miljoonan dollarin tuoton 250 000 taalan budjetillaan.

Jännittävää kyllä, Dillardin filmografiassa on jo kaksi Star Wars -elokuvaa. ”Production and technical support” The Force Awakensissa kuulostaa kuitenkin melkein harjoittelijan hommalta ja stormtrooperin rooli The Rise of Skywalkerissa edellisen peruina ansaitulta extra-roolilta. Voin toki olla väärässäkin, mutta kovin vaatimattomilta kytkyiltä nämä tuntuvat reitille Star Wars -elokuvan kirjoittajaksi, saati ohjaajaksi. Etenkin kun Lucasfilmillä on viime vuosilta monta katkeraa kokemusta nimenomaan nuorten, vihreähköjen miesohjaajien palkkaamisesta SW-projekteihinsa.

Matt Owens sen sijaan on profiililtaan tasoa, josta voisi jo ollakin saumoja jonkinlaiseen Star Wars -hankkeeseen. Hän on toiminut kirjoittajana sisaryhtiö Marvelin sarjoissa Luke Cage, The Defenders ja Agents of SHIELD. Ei kuitenkaan showrunnerina, eikä Owensin Imdb-profiilissa ole muuta, paitsi viittaus tulevan One Piece -mangan sarja-adaptaation tuotantoon.

Huhuilijoiden kehuiksi on sentään sanottava, että Dillardin ja Owensin väitetyn hankkeen ei välttämättä väitetä olevan teatterielokuva. Kyseessä voisi olla myös Disney+ -projekti, mikä tottakai tuo huhulle aavistuksen uskottavuutta lisää. Ja, kyynisesti tulkittuna, huhussa mainituille henkilöille siis mainetta lisää.

Deadline lisää uutiseen väitteen, että tekeillä oleva hanke sijoittuisi Exegol-planeetalle. Siis sille sith-kultin muinaiselle piiloplaneetalle, jossa Palpatine elpyi joulukuun The Rise of Skywalkerissa. Tämä jotenkin viimeistään saa minut lopettamaan kirjoittamisen tähän. Kokonaisuutena siis: näillä tiedoilla en todellakaan aio ottaa tätä huhua vakavasti.

tros-palpatine-throne

Keisarin valtaistuin Exegol-planeetalla The Rise of Skywalkerissa (2019).

Mutta, jos nyt kysytte: Disney+-”telkkarielokuvat” olisivat kyllä hyvin kiinnostava Star Wars -konsepti.

Vaikka 1990-luvun mainoslauseen mukaan episodit IV-VI ovat ”kolme syytä, miksi elokuvateatterit rakennettiin”, suoratoistopalvelu voisi olla parempi julkaisualusta standalone-tarinoiden elokuvaamiseen kuin elokuvateatterit. Esimerkiksi Solo olisi ihan oikeasti voinut olla rennompi, paineettomampi ja paremmin vastaanotettu elokuva, jos se olisikin tehty vaikka Disney+:n oman elokuvatuotannon avaukseksi. Teatterileffana sillä oli miljardien dollarien suhteettomat tavoitteet, jotka todennäköisesti osaltaan johtivat ohjaajien potkuihin ja kädenlämpöisiin kompromisseihin.

Itse asiassa tällaisille tarinoille olisi Star Warsin historiassa esikuvakin, tosin toteutumaton. Lucasin aikana vuosia kehitelty Underworld-sarja, josta hiljattain kirjoitin tässä blogissa minäkin, olisi ilmeisesti ollut antologiasarja, jossa osa jaksoista olisi kertonut aivan uusista hahmoista ja osa puolestaan yksittäisiä tarinoita tutuista, jopa saagan päähenkilöhahmoista. Lucas ja sarjan tuottaja Rick McCallum uhosivat nimenomaan tavoittelevansa ”pienimuotoisia elokuvia” kotikatsomoihin. Ja kas, mainitun Solon perusjuonen palaset, kuten Hanin ja Chewien ensitapaaminen, olivat nekin tiettävästi tuolloin matkalla Underworld-jaksoiksi!

Underworldia kehiteltiin tietysti tuolloin perinteiseen network-telkkariin, ja siten varmasti noin 45 minuutin jaksot tähtäimessään, mutta hengeltään suoratoistopalveluun toteutettavat yksittäiselokuvat olisivat hyvinkin samaa sukua. Jos tällaiset leffat olisi yleisölle konseptina esitelty, voisi sellaisten puitteissa ihan hyvin paneutua vaikka sitten Exegolin kaltaiseen kulmaan galaksia. Ja jos tällaisia sarjamaisia suoratoistoleffoja sitten tehtäisiin, olisi aivan ymmärrettävää, että niiden kirjoittajat ja ohjaajat eivät olisi ihan Hollywoodin ykköskastia. (Vaikka, muistaa pitää, tällä hetkellä Hollywoodin ykköskastikin nimenomaan tekee suoratoistosarjoja ja -elokuvia!)

underworld test footage

Väläys Underworld-sarjan teknistä testiä 10-15 vuoden takaa, jota ihmeteltiin internetissä tammikuun lopussa.

Kertauksena loppuun: tulevia Star Wars -elokuvia on luvassa ensi-iltaan joulukuussa vuosina 2022, 2024 ja 2026, mutta niiden aiheista tai tekijöistä ei ole mitään varmaa tietoa. Julkistetuista kehitteillä olevista hankkeista lähimpänä toteutumista tuntuu tässä vaiheessa olevan Kevin Feigen projekti, josta emme tiedä juuri mitään sen enempää, mutta sitäkään ei ole virallisesti ilmoitettu mihinkään noista vuosista, joten tilalle voi tosiaan vielä nousta mitä tahansa.

Rian Johnsonin jo vuonna 2017 julkistetusta trilogiasta ei ole kuultu mitään vähän aikaan, ja jos SW-hommat eivät pian etene, en ihmettelisi lainkaan, jos hän jäisi omien aiheidensa pariin. Joutuihan Johnson kestämään The Last Jedin jälkeen jopa tappouhkauksia, ja toisaalta keräsi viime vuonna omalla Knives Outillaan liki universaalia ylistystä. David Benioff ja D.B. Weiss taas peruuttivat ulos omasta Star Wars -leffasarjastaan, joka huhujen mukaan olisi sijoittunut vanhan Tasavallan aikaan – mutta on täysin mahdollista, että sen projektin perii vielä joku.

Mitä tulee juoniaihioihin, edellinen ja huomattavasti tämänpäiväistä painavampi huhu tulevista SW-elokuvista liittyikin aikaan ”400 vuotta ennen Skywalkereita”. Siinä huhussa nimenomaan ei puhuttu tekijöiden nimistä, mutta siinä painotetusti mainittiin uusi käsite ”High Republic” – joka sen jälkeen on kutkuttavasti esiintynyt parikin kertaa Marvelin aivan tuoreimmissa Star Wars -sarjakuvissa. Tähän huhuun kytkettiin myös ”Project Luminous” -niminen monimediaprojekti, joka on ihan oikeasti julkistettu Star Wars -kirjojen ja sarjakuvien ohjelma, jonka sisällöstä ilmeisesti pitäisi kuulua uutisia ihan lähipäivinä. Nämä ovat sellaisia leivänmuruja, että niiden päässä jotain taitaa jo ollakin.

high-republic-rise-of-kylo-ren

Ruutu sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren (2020). Ajatuskuplissa keskustelevat Voiman kautta Snoke ja nuori Ben Solo, mutta tässä erityishuomiota ansaitsee Lor San Tekkan repliikki.

Star Wars -elokuvien Oscar-saldo: 11 elokuvaa, 37 (+3) ehdokkuutta, 10 palkintoa

Oscar-gaala oli ja meni, ja vaikka gaalan suurin voittaja Parasite yllätti, ei The Rise of Skywalker sentään yllättänyt. Se ei siis voittanut yhtään kolmesta ehdokkuudestaan.

Eilisen Twitter-ketjuni jatkeena ja laajentumana (sekä kahden vuoden takaisen blogimerkinnän päivityksenä) summaan tässä kirjoituksessa Star Wars -elokuvien Oscar-menestystä, jota varmaankin voi aivan yhtä hyvin perustein pitää yllättävän vahvana ja yllättävän vaisuna.

Vahvana siksi, että kaikkiaan 37 ehdokkuutta ja 10 palkintoa (joista 3 ehdokkuuksien ulkopuolelta) on kuitenkin oikein hyvin yhdelle elokuvasarjalle, vaikka kyse onkin 11 elokuvasta. Vaisuna taas siksi, että Star Warsit ovat tähän vuoteen asti jatkuneista ehdokkuuksistaan huolimatta saaneet Yhdysvaltain elokuva-akatemialta varsinaisen palkinnon viimeksi 36 vuotta sitten – ja sekin oli yksi noista erikois-Oscareista varsinaisten ehdokkuuksien ulkopuolelta.

rotj-endor-battle

Jedin paluun erikoistehosteet: edellinen kerta, kun Star Wars -elokuva palkittiin Oscarilla.

Kaikkein yllättävintä saattaa ainakin joistakin katsojista olla, että jokainen Star Wars -elokuva on tosiaan ollut ehdolla vähintään yhdessä Oscar-gaalan kategorioista. Tässä koko lista ehdokkuuksista:

  • Tähtien sota (1977), 10 ehdokkuutta: paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, Alec Guinness miessivuosasta, lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki.
  • Imperiumin vastaisku (1980): 3 ehdokkuutta: lavastus, ääni, musiikki.
  • Jedin paluu (1983): 4 ehdokkuutta: lavastus, äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, musiikki.
  • Pimeä uhka (1999): 3 ehdokkuutta: äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet.
  • Kloonien hyökkäys (2002): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
  • Sithin kosto (2005): 1 ehdokkuus: maskeeraus.
  • The Force Awakens (2015): 5 ehdokkuutta: leikkaus, äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
  • Rogue One (2016): 2 ehdokkuutta: äänimiksaus, erikoistehosteet.
  • The Last Jedi (2017): 4 ehdokkuutta: äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
  • Solo (2018): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
  • The Rise of Skywalker (2019): 3 ehdokkuutta: äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.

Yhteensä siis 37 varsinaista ehdokkuutta. Ja tässä ne voitot:

  • Tähtien sota (1977): 6 Oscar-palkintoa: lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki. Lisäksi erikois-Oscar äänitehosteista.
  • Imperiumin vastaisku (1980): 1 Oscar-palkinto: ääni. Lisäksi erikoistehosteiden erikois-Oscar.
  • Jedin paluu (1983): ei Oscar-palkintoja varsinaissa kilpakategorioissa, mutta jälleen erikoistehosteiden erikois-Oscar.

Eli 10 palkintoa, joista 3 ehdokasasettelun ulkopuolelta.

Listasta huomaa vuosien vierimisen. Samoin sen, että Oscar-gaalat eivät toki muutenkaan ole veljiä keskenään. Katsastetaanpa!

anh-alec-guinness-obi-wan-kenobi

Alec Guinness Ben Kenobina alkuperäisessä Star Warsissa: ainoa näyttelijäsuoritus, jolla kaukaisesta galaksista on noustu ehdolle Oscareihin.

Oscareiden ”pääkategorioina” pidetään parasta elokuvaa, ohjausta, näyttelijöiden pääosia sekä käsikirjoituspystejä. Elokuvapiireissä toki arvostetaan muitakin, ja toisia enemmän kuin toisia: esimerkiksi leikkauspalkinto muodosti pitkään parhaan elokuvan ja ohjauksen kanssa eräänlaisen kolmijalan, kunnes kategoriat viime vuosikymmenellä alkoivat erkaantua toisistaan muun muassa parhaan elokuvan äänestyssäännöissä tapahtuneiden muutosten vuoksi.

Jos näitä pidetään pääkategorioina, ihka ensimmäisen Star Wars -elokuvan cinemaattiset ansiot todella tunnustettiin Hollywoodissa välittömästi, sillä vuoden jättihitti oli vuoden 1978 gaalassa ehdolla melkein kaikissa noissa – vain näyttelijäehdokkuus lohkesi sivuosien puolelta. On hyvä muistaa, että tämä ei ollut välttämättä mitenkään sanottua: eivät suurimmat hitit tuolloin, kuten eivät nytkään, mitenkään automaattisesti olleet Elokuva-akatemian juhlinnan kohteena. Yhtään niin sanotusta ”suuresta viidestä” palkinnosta George Lucasin ohjaama ensimmäinen Star Wars (1977) ei kuitenkaan voittanut. (Se hävisi ne etenkin Woody Allenin Annie Hallille.)

Mutta sen leikkauksen episodi IV:nä myöhemmin tunnettu elokuva kyllä voitti. Palkinnon pokkasi kolmikko Paul Hirsch, Marcia Lucas ja Richard Chew, joka siis tarkoitti, että Lucasin talouteen kannettiin kuin kannettiinkin yksi Oscar. Kyökkipsykologit voivat arvailla, ja ovat arvailleetkin, mitä seurauksia tällä sattumuksella mahtoi olla Lucasien myöhemmin katkerasti kariutuneelle avioliitolle. (Lucas oli henkilökohtaisesti ehdolla Star Warsin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, samoin kuin American Graffitista samoissa kategorioissa muutamaa vuotta aiemmin, mutta hän ei siis itse koskaan voittanut Oscaria.)

marcia-george-lucas-oscars

Oscar-voittaja Marcia Lucas ja hänen aviomiehensä.

Lucasin tärkeimmistä yhteistyökumppaneista John Williams, Oscarien historian useimmin ehdolla ollut mestarisäveltäjä, voitti Star Warsista ansaitusti yhden viidestä kultaisesta ukostaan. Sitä lukuunottamatta kaikki muut Star Wars -elokuvien varsinaiset palkinnot ovat tulleet niin sanotuista teknisistä kategorioista: erikoistehosteista, äänestä ja äänitehosteista, lavastuksesta ja pukusuunnittelusta.

Kaikki nämäkin olivat epäilemättä ansaittuja palkintoja, ja sanoja ’niin sanottu’ sopii painottaa. Totta ihmeessä kaukaisen galaksin käytetyn maailman suunnittelu ja toteutus ovat taidetta nekin, ja kiertelemättä myös suuri osa näiden elokuvien sekä viehätystä että kulttuurista merkitystä. Se, että kaikki kolme vuosien 1977-83 elokuvaa palkittiin ”erikois-Oscareilla” liittyy gaalan silloisiin tapoihin. Niin sanotut Special Achievement Awardit jaettiin ilman ehdokasasettelua: esimerkiksi Imperiumin vastaiskulla ei siis ollut lainkaan vastaehdokasta visuaalisten erikoistehosteiden palkinnolle.

star-wars-miniature-effects

Parhaat erikoistehosteet: palkinto elokuvista vuosilta 1977, 1980 ja 1983; ehdokkuudet elokuvista vuosilta 1999, 2002, 2015, 2016, 2017, 2018 ja 2019. Yksi jäi välistä!

Muutama muukin Oscareiden muutos näin pitkäikäisen sarjan ehdokkuusgalleriassa näkyy. Esimerkiksi lavastukseksi yllä suomentamani palkinto jaettiin aikanaan nimellä ”Art Direction – Set Decoration”, kun se nykyään tunnetaan nimellä ”Production Design”. En tunne palkinnon historiaa erityisen tarkasti, mutta ainakin sanojen perusmerkitysten tasolla nimimuutos vihjaa, että palkintoa saatettiin ehkä aiemmin jakaa suoremmin juuri lavastuksen ansioista ja nykyään hieman enemmän teosten mietityn kokonaisilmeen perusteella. Joka tapauksessa on hyvä huomata, että vaikka ”tuotantosuunnittelu” viittaa myös siihen esituotannon vaiheeseen, jossa tällaisia elokuvia varten palkattavat kuvataiteilijat mielikuvittelevat valkoiselle paperille uusia maailmoja, palkinnolla huomioidaan painotetummin tuotannon seuraavaa eli konkreettisemman toteutuksen vaihetta.

Oscareiden äänipalkinnoissa tapahtunut muutos liittyy osin tekniseen kehitykseen, ja on hankalimmin tiivistettävissä. Alkuperäisen Star Warsin aikaan varsinainen kategoria oli siis yksinkertaisesti nimeltään ”Sound”, jonka seuraaja nykyisissä geimeissä on ”Sound Mixing”, siis äänileikkaus ja -miksaus. Hämäävästi ”Sound Editingin” nimellä nykyään jaettava palkinto taas annetaan pikemminkin äänitehosteiden ansioista. Vuonna 1978 Star Wars siis voitti niistä palkinnon erikois-Oscarina, ilman ehdokasasettelua, sillä palkinto on jaettu keskeytyksettä vasta vuodesta 1981.

ralphmcquarrie-art-of-anh

Ehdokasasettelun ironiaa on, että tuotantosuunnittelija Ralph McQuarrieta – varmasti George Lucasin jälkeen merkityksellisin Star Wars -visionääri – ei palkittu työstään Oscarilla.

 

Ei taida olla mitenkään suurennellen tulkittu, että samalla kun Star Wars saatteli elokuvamaailmaa blockbusterien aikaan, se tuli myös menestyksellään kasvattaneeksi sekä visuaalisten tehosteiden että äänitehosteiden osuutta elokuvataiteessa. Siten on aivan sopivaa, että SW-elokuvien tehosteet keräävät ehdokkuuksia edelleen: aateluus ikään kuin velvoittaa. Sithin kosto (2005) on ainoa Star Wars -elokuva, jonka visuaalisia tehosteita Akatemia ei nähnyt ehdokkuuden arvoisiksi.

Oscareissa oltiin muutenkin varsin nuivia prequeleja kohtaan. Sithin koston ainoa ehdokkuus tuli maskeerauksesta, joka tuntuu jo ihan sattuman sanelemalta (ajatelkaa kärventynyttä Anakinia ja kurttunaamaista Palpatinea). Tämä epäilemättä liittyy elokuvien niin sanottuun kokonaislaatuun. Elokuva-akatemian kollegat voivat kyllä toisinaan tunnustaa teknisten kategorioiden ansioita kehnommissakin elokuvissa, mutta aivan varmasti kynnys kannattaa onnistunutta työtä yleisesti epäonnistuneena pidetyssä elokuvassa on korkea.

jar-jar-binks-obi-wan-qui-gon-tpm

”Obi-Wan Kenobi, tässä on elokuvatehosteiden tulevaisuus.” ”Mesa speak!”

Sinänsä vuosia ei kannata toisiinsa verratakaan: jo pelkkiin ehdokkuuksiin kun vaikuttaa sekä zeitgeist että vuotensa kilpailijoiden taso. Kun yhden leffasaagan ehdokkuudet listaa tällä tavalla rinnakkain, voi siksi tuntua aivan turhaan kohtuuttomalta, että esimerkiksi Pimeän uhan puvut jäivät ilman ehdokkuutta. Tai että John Williams oli 2010-luvulla ehdolla jokaisesta jatko-osatrilogian elokuvasta, vaikka etenkin viimeisimmässä episodissa kiertävät lähinnä aiempien osien teemat, mutta ei Pimeästä uhasta, jossa hän aidosti loi kokonaisen toisen kerroksen sarjan musiikkiin.

Erikoistehosteiden saralla erityisesti Jar Jar Binksin hahmo oli aikaansa edellä ollut motion capture -tekniikan pioneerityö, ja olisi siksi ansainnut vaikka voittaa. Mutta ei se toki voinut, koska Oscar-gaalaan mennessä juuri Binksiin episodi I:n ongelmat olivat tiivistyneet. (Erikoistehoste-Oscarin voitti sitä paitsi tuolloin The Matrix, joka sekin oli alansa pioneeri ja sitä paitsi aikanaan yllättäjä.)

Vastaavasti viime vuosikymmenen Star Wars -elokuvat voivat rinnakkain listattuna tuntua saaneen ehdokkuuksia jopa hövelisti. Williamsin ehdokkuuksien lisäksi ainakin Solon tehoste-ehdokkuus tuntuu rutiininomaisesti annetulta. Sen sijaan koko sarjan yllättävimpänä, mutta ansaittuna, Oscar-kunnianosoituksena pidän The Force Awakensin leikkaus-ehdokkuutta, jonka tosiaan lasken kategorioihin, joissa ei yleensä palkita tällaisia lähes koko perheen viihde-elokuvia. JJ Abramsin rytmitaju sitä varmasti selittää, vaikka ehdolla olleet Maryann Brandonin ja Mary Jo Markeyn nimet ansaitusti varsinaisesti ehdolla olivatkin.

John_Williams

Säveltäjä John Williams: käsittämättömät 52 Oscar-ehdokkuutta, joista kuusi Star Warseista. Voittoja viisi, joista yksi tästä sarjasta. (kuva: TishTash / Wikimedia Commons, CC BY 3.0)

Olisiko jonkin Star Wars -elokuvan sitten pitänyt voittaa Oscar vuoden 1983 jälkeenkin? Tai voisiko niin missään oloissa enää käydä?

Menneiden palkintogaalojen pohdinta tässä mielessä on tietysti melko tyhjänpäiväistä jossittelua, mutta aika vaikeaakin se on. Sen varmaankin voi nyt sanoa, että vaikka Annie Hall taitava komedia onkin, originaalileffa olisi objektiivisestikin ajatellen ansainnut voittaa joko parhaan elokuvan tai ohjauksen palkinnon. Myöhempinä vuosina, istuessani itse reaaliaikaisesti katsomoissa, olen harmitellut lähinnä eräiden ehdokkuuksien puutetta: toivoin esimerkiksi The Force Awakensin pääsevän ehdolle production designin kategoriassa. Varsinaisten palkintojen jakautuminen on sen sijaan aina oma lukunsa, ja aika harvoin Star Wars -elokuvat ovat hävinneet selvästi huonommilleen.

Näin pitkän sarjan nousussa varsinaiseen Oscar-voittoon tarvittaisiin tässä vaiheessa ehkä niin merkityksellinen uusi alku, ettei sellaista saata tulla, vaikka seuraavat elokuvat sijoittuisivat satojen vuosien päähän Skywalkereista. Elokuva-akatemian kollega-äänestäjät varmasti arvostavat uusienkin Star Warsien tehosteita, ääniä ja musiikkia, mutta antavat aivan ymmärrettävästi silti mieluummin äänensä tuoreemmille vaihtoehdoille. Se kohta, jossa jokin palkinto olisi voinut tullakin, oli varmasti The Force Awakens, jolloin koko maailma tuntui löytävän tämän franchisen uudelleen, mutta silloin sen päihitti useimmissa kategorioissaan toinen genre-ehdokas, Mad Max: Fury Road.

Tehosteiden tai äänten voittoa suurempana jättipottina pitäisin kuitenkin sitä, jos Star Wars -elokuva jonain päivänä nappaisi vielä jonkin ”viidestä suuresta” ehdokkuudesta: parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen tai jomman kumman pääosanäyttelijän. Tähän erityisesti tarvittaisiin ehkä sellainen mannerlaattojen muutos näiden elokuvien koko luonteessa, jollaista ei välttämättä koskaan tapahdu.

Kymmenen minuutin videoväläys siitä, mitä (myös) olisi voinut olla: Star Wars Underworld

Colin Trevorrown episodi IX-käsikirjoitusversio Duel of the Fates oli tammikuun se Star Wars -paljastus, mutta mitä vuotoihin tulee, niin tämähän se vasta hurja on: kymmenen minuutin oikea video George Lucasin tekemättömästä televisiosarjasta Star Wars: Underworld.

Kyse ei ole trailerista. Ensimmäiset viisi minuuttia video tuntuu kankeasti näytellyltä, teknisesti taidokkaalta fanifilmiltä, ja toiset viisi minuuttia näyttää behind the scenes -kuvaa siitä, miten tämä tehtiin. Mitä ilmeisimmin kyse onkin tekniikkademosta: tällaista jälkeä tämä firma (Stargate Studios, mukana muun muassa sarjoissa Doctor Who ja The Walking Dead) pystyisi Star Wars -sarjasta tekemään.

Tai siis olisi pystynyt joskus noin 12 vuotta sitten.

Mikä Star Wars: Underworld, siis? Se, minkä George Lucas itse uskoi olevan saagansa seuraava askel viimeisen prequelin valmistuttua vuonna 2005.

Tuolloinhan Lucas yhä omisti yhtiönsä, mutta oli päättänyt, että elokuvia ei enää tulisi. Sen sijaan Lucas aikoi tuoda Star Wars -galaksin olohuoneisiin. Jossain vuosien 2005-2010 välissä Underworld-sarjaa valmisteltiin aivan tosissaan, kuten tämä ennen näkemätön video osaltaan todistaa. Elämään on jäänyt Lucasin väite siitä, että hyllylle olisi jäänyt 100 valmista jaksokäsikirjoitusta. Se on varmasti lucasmaisen isolleen ilmaistu, mutta kyllä hankkeen parissa tosiaan työskenteli vuosien ajan monia käsikirjoittajia, heidän joukossaan tuolloin Battlestar Galacticaa luotsannut Ronald D. Moore ja Doctor Whon nykyinen showrunner Chris Chibnall. Tiettävästi Lucas luopui hankkeesta rahan vuoksi: vielä vuonna 2010, jolloin projekti viimeistään hyllytettiin, teknisesti tarpeeksi tasokasta näyteltyä Star Wars -sarjaa ei vain voinut tehdä tarpeeksi edullisesti.

(Sen sijaan Lucas päätyi tuottamaan The Clone Wars -animaatiosarjaa vuodesta 2008 alkaen ja, kuten tiedetään, aloittamaan vuonna 2012 uusien Star Wars -elokuvien tuotantosuunnittelun. Mutta se on toinen tarina.)

Testivideo lentävine autoineen tuo mieleen Blade Runnerin, mutta osittain se johtuu miljööstä: Underworld olisi sijoittunut nimensä mukaan pääasiassa Coruscantin alamaailman kaltaisiin Imperiumin varjoihin, joissa ehkä kaikkien kuvitelmissa näyttää samantapaiselta kuin Harrison Fordin toisessa kuuluisassa kohtaamisessa robottien kanssa. Aikaikkuna on Imperiumin aika, siis episodien III ja IV väli, ja esimerkiksi jedejä sarjassa ei pitänyt olla. Elokuvien hahmoja oli määrä nähdä vain ajoittain. Lucasin muiden keskeisten tv-hankkeiden Young Indiana Jones Chroniclesin (1992-1993) ja The Clone Warsin tapaan myös Underworld olisi ollut antologiashow: ei ainakaan keskeistä jatkuvaa juonta, vaan korkeintaan löyhästi toisiinsa liittyvien irtonaisten tarinoiden kokoelma.

underworld test footage

Lucas itse ja Lucasfilmin silloiset puhemiehet kuten tuottaja Rick McCallum ja fanisuhdevastaava Steve Sansweet lupasivat toistuvasti sarjan olevan aikuiseen makuun ja vertasivat suunnitelmia muun muassa HBO:n villiä karumpaa länttä kuvaavaan western-sarjaan Deadwoodiin. On kuitenkin muistettava, että tuohon aikaan ei vielä ollut suoratoistopalveluja, ja Lucas tähtäsi puheistaan huolimatta Underworldillaan perinteisen telkkarin mainoskanaville. On vaikea uskoa, että siitä aivan lapsilta kiellettyä olisi tullut.

Underworld jäi Lucasfilmin hyllylle, mutta jos Lucasfilm jossain on erityisen taitava, niin vanhojen suunnitelmien hyödyntämisessä uudelleen.

Sarjan parissa työskennellyt käsikirjoittaja Stephen Scaia kertoi taannoin Kickstarter-projektinsa yhteydessä, että sarjaan oli kirjoitettu muun muassa Han Solon ja Chewbaccan ensitapaaminen sekä Millennium Falconin päätyminen Landolta Hanille: Lucasin myöhemmin tilaaman Han Solon sooloelokuvan juuret ovat siis suoraan Underworldissa. Myös toisen toteutetun yksittäiselokuvan, Rogue Onen, kaukainen alku on tässä samassa sarjassa: idean isä John Knoll ajatteli alunperin Kuolemantähden suunnitelmien sieppaamista Underworldin jaksoksi.

Surullisen kuuluisa odotettu Boba Fett -peli Star Wars: 1313, jonka piti sijoittua niin ikään Coruscantin alamaailmaan, sai alkunsa Underworldin oheisprojektina, mutta kun se oli tekeillä vielä vuosia sarjan jälkeen, Underworldiin suunnitelluista ideoista vähintään monien lokaatioiden odotettiin paljastuvan pelin myötä. Valitettavasti 1313 sai itse kirveestä Disneyn ostettua Lucasfilmin ja lopetettua LucasArts-pelitytäryhtiön.

Turvallista on myös veikata, että Lucasin eräänlaisena manttelinperijänä yhtiössä häärivä Dave Filoni on kaivellut Underworld-jäämistöä Rebels-sarjaansa, sijoittuuhan se samaan aikakauteen. Ehkä jotain Underworldista on päätynyt jopa The Mandalorianiin, joka tänä talvena viimein sai kunnian olla se ensimmäinen valmistunut näytelty Star Wars -sarja?

underworld test footage coruscant

Koska nyt nähty video on mitä ilmeisimmin pelkkä tekninen harjoitus, siitä on aivan turha päätellä mitään siitä, millainen Underworld olisi tv-draamana (tai SW-seikkailuna) ollut. Sen siitä mielestäni voi päätellä, että tuo tekninen taso olisi todellakin riittänyt tekemään Star Wars -franchisen ”arvoista” televisiota noin vuodelle 2010, vaikka video toki tänä päivänä näyttää jo vanhentuneelta.

Tuolloin elettiin vielä aikaa ennen Game of Thronesia ja spekulatiivisen fiktion todellista telkkarinvalloitusta. On kiinnostavaa miettiä, millaisen vastaanoton Underworld olisi saanut, jos se olisi valmistunut. Entä jos sarjasta olisi tullut valtava hitti ja se olisi jatkunut vuosikausia? Olisiko George Lucas silloin esimerkiksi koskaan (tai ainakaan vielä vuonna 2012) päättänyt aloittaa episodien VII-IX tuotantoa ja myydä yhtiönsä?

Mutta se on jossittelua, johon ei ole vastauksia. Tuskin saamme vastausta siihenkään, mikä on ollut näiden nyt nähdyn kymmenen minuutin hinta. Videon jälkimmäisellä puoliskolla nähdään, että testin miljöö on toteutettu prequelien tapaan lähes kokonaan jälkituotannossa, näyttelijöiden esiintyessä suurten greenscreenien äärellä. Tämän tason tehosteet eivät tule ilmaiseksi tänä päivänäkään, saati tuolloin. Ajatelkaapa vaikka, kuinka mainittu samoihin aikoihin filmattu Battlestar Galactica luotti useimmissa näyttelijäkohtauksissaan aivan perinteisiin lavasteisiin, vaikka siinäkin toki avaruuskohtauksissa tehosteensa oli.

Tiettyä ironiaa on ehkä siinä, että tänä päivänä The Mandaloriania toteutetaan hyvinkin tuohon tapaan. Mutta aika onkin toinen. Underworldin tarina tosiaan menee niin, että sen kohtaloksi koitui nimenomaan liian korkea hinta. Vielä tuohon aikaan kenelläkään ei vielä ollut varaa tuottaa telkkariin sisältöä, joka maksaisi kymmenen miljoonaa per jakso.

Episodi IX: Duel of the Fates eli väläys siitä, miten sarja olisi voinut päättyä

Kaksi viikkoa sitten Robert Meyer Burnett pamautti Star Wars -ympyröihin varsinaisen pommin kronikoimalla kahdessa kaksituntisessa livelähetyksessään (!) Youtubeen Colin Trevorrown tarinaversion episodi IX:stä silloin, kun sen otsikko vielä oli Duel of the Fates.

Sehän oli ollut koko ajan tiedossa, että JJ Abrams ja Chris Terrio aloittivat puhtaalta pöydältä Trevorrown ja kirjoittajapari Derek Connollyn jälkeen. Haastatteluissa oli jo aiemmin käynyt ilmi, että Trevorrown versiossa esimerkiksi keisari Palpatine ei ollut palannut kuolleista. Mutta millainen Trevorrown versio sitten olisi ollut, sitä emme tienneet – kunnes nyt. Eikä tieto jäänyt kuvitelmien varaan, koska Burnettin luentojen jälkeen nettiin ilmaantui myös kasa concept artia tästä versiosta. Tämän artikkelin kuvitus on tuosta vuodosta.

Tämän jälkeen kysymykset ovat siis kuuluneet, olisiko Trevorrown versio näillä tiedoilla ollut parempi kuin se The Rise of Skywalker, jonka saimme. Lähdekriittisemmät tosin ovat varmasti sitä ennen kysyneet, mahtaako tämä vuoto olla aito lainkaan – tai kuka ihme on Robert Meyer Burnett. Mutta mitä tulee siihen, oliko vuoto aito: kyllä se ainakin pääpiirteissään oli. Sen vahvisti nimittäin Trevorrow itse tässä twiitissään:

Robert Meyer Burnett oli minulle täysin vieras nimi, enkä painanut Youtuben seuraa-nappia kuunneltuani hänen jorinoitaan melkein neljä tuntia. Vaihdoin kuuntelunopeutta ja aloin hypelläkin siinä vaiheessa kun mies keskittyi välillä yleisökysymyksiin Star Trekistä ja Alienista. Mutta mikään ihan satunnainen vloggaaja Burnett ei ole. Imdb:ssä hänellä on kymmeniä töitä ohjaajana, kirjoittajana, leikkaajana ja tuottajana. Siellä täällä filmografiassa on pientä fiktiotakin, mutta leijonanosan miehen urasta muodostavat tällä perusteella elokuvien dvd-ekstroiksi tuotetut dokumentit, joiden joukossa korostuvat Star Trek ja X-Men -franchiset.

Suuripuheinen Burnett siis on ihan oikeastikin Hollywoodin sisäpiirin liepeillä. Videoissaan hän väittää lukeneensa tai kuulleensa Colin Trevorrown (ja Derek Connollyn) version episodi IX:stä, jonka päivämääräksi hän videolla ilmoittaa 16.12.2016. Päivämäärä on oleellinen, sillä se tarkoittaa, että versio on kirjoitettu ennen Carrie Fisherin kuolemaa (27.12.2016). Näin ollen tämä versio sisältää siis – kaiken muun kiinnostavan lisäksi – parhaan mahdollisen kuvan siitä, mikä Leian rooli olisi voinut olla elokuvassa, jos asiat olisivat menneet toisin ja Leia olisi saanut ”oman jatko-osatrilogiaelokuvansa” kuten Han ja Luke saivat.

IMG_20200123_192558

Eräs seikka ei ole saanut tarpeeksi huomiota Duel of the Fates -käsiksen käsittelyssä. Nimittäin se, että koska Trevorrown ja Lucasfilmin tiet erosivat vasta syyskuussa 2017, on perusteltua olettaa, että tuossa välissä on valmistunut vähintään yksi uusi versio. Burnettin raportoima käsis ei siis ole vielä se käsisversio, jonka perusteella Lucasfilmissä olisi todettu, että ei, tästä ei missään nimessä tehdä episodi IX:ää. Pikemminkin tätä pitää tulkita raakaversiona, jossa vielä nähtiin potentiaalia. Toisaalta on hyvä myös muistaa, että tämä ei ole versio, jonka Colin Trevorrow ja Derek Connolly itsekään olisivat koskaan filmanneet aivan tällaisenaan – tämähän oli vasta ensimmäinen versio.

(MakingStarWarsin Jason Ward on väittänyt lukeneensa myöhemmän version, mutta koska Wardin kuvailema käsis on eroistaan huolimatta henkisesti ja useimmilta tapahtumiltaankin hyvin lähellä Burnettin videoiden käsikirjoitusta, keskityn tässä kirjoituksessa tähän neljän tunnin videoluennoilla tarkemmin raportoituun.)

Vielä pari sanaa Burnettista ja hänen videoistaan ennen kuin pääsen niiden sisältöön. Burnett itse painottaa, että ei tunne Trevorrowta, eikä hän tietenkään kerro, mistä hän tämän graalin maljan on käsiinsä saanut. Hän korostaa myös useita kertoja, ettei hänellä ole itsellään hallussaan tuota käsikirjoitusta, vaikka selvästi lukee videolle vähintään tarkkoja muistiinpanoja siitä. Nimittäin todella tarkkoja.

Heti alussa Burnett näyttää tekstinä tämän käsisversion alkuskrollin, mainitsee tiettyjen kohtausten tarkkoja sivunumeroita käsikirjoituksessa ja maustaa kertomustaan suorilla repliikeillä. Tarinan edetessä, etenkin ensimmäisen videon loppupuolella, Burnett kuitenkin tuntuu heittävän mukaan yhä enemmän omia tulkintojaan, eikä etenkään Reyn ja Kylon tarinan osalta tunnu enää tietävän niin tarkasti, mitä hahmot ovatkaan tekemässä ja miksi. Toisessa videossa hän palaa käymään loppupuolen tapahtumat läpi ensimmäistä videota tarkemmin. Ensimmäisen videon perusteella olin jo tulkitsemassa, että Burnett olisi itse lukenut vain käsiksen alkupuolen ja kuullut lopun toisen käden tiivistelmänä, mutta on toki mahdollista esimerkiksi, että hän on videoiden välillä saanut lähteeltään lisätietoa.

alleged-trevorrow-scroll

Tästä lähti tämä versio. Olettaa sopii, että Trevorrownkin käsissä alkuskrolli olisi muuttunut vielä moneen kertaan.

Trevorrown Duel of the Fates (terävä, hauska ja toimiva otsikko, muuten!) olisi siis todellakin olisi ollut aivan eri elokuva kuin Abramsin The Rise of Skywalker. Olisiko se ollut parempi episodi IX – palaan siihen myöhemmin.

Trevorrown versiossa Palpatine esiintyy vain lyhyesti hologrammina, ei verevänä vainajana. Kylon ja Reyn välillä on Voima-yhteys, mutta siteen sielunkumppanuuteen tai jopa romanssiin viittaavista sivujuonteista ei näy häivääkään. (Sen sijaan romanssin mahdollisuutta viritellään Trevorrown versiossa Reyn ja Poen välille.) Kyloa yritetään tarinan aikana pelastaa pimeältä puolelta, mutta se ei oikeastaan onnistu, tai korkeintaan juuri ja juuri: Ben Solo ei palaa, mutta Kylo kuolee ymmärtäen olleensa väärässä. Reyn vanhemmat eivät paljastu kenenkään kuuluisan sukulaisiksi, ja heidän murhaajakseen paljastuu Kylo itse, yhdessä Renin ritarien kanssa. Hux ei petä First Orderia, Kuolemantähden raunioilla ei käy kukaan, sith-tikareita ei tarvitse tulkita vaivalloisesti ja niin edelleen.

IMG_20200123_192551

Reyn kaksiteräinen valomiekka kuuluu tämän käsiksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Huomaa Jedin paluun aikaisen Luken asu.

Mutta vaikka Duel of the Fatesin juonessa ei ole juuri yhtäläisyyksiä The Rise of Skywalkerin kanssa, kaikuja siitä kuitenkin on mahdollista nähdä lopullisessa elokuvassa, jonka lopputeksteissä Trevorrow ja Connolly on kreditoitu ”story by” -krediitillä Yhdysvaltain käsikirjoittajakillan sääntöjen mukaan. Nimittäin:

  • Myös Duel of the Fatesin alussa Kylo etsii jotain Mustafarilta, Vaderin jäämistöstä, ja löytää holokronin. Se liittyy tässäkin versiossa keisari Palpatineen, ja sisältää Vaderille tallennetun ”katso vasta jos kuolen” -viestin, joka johdattaa Kylon eteenpäin. Sieltä edestäpäin ei vain tässä versiossa löydy itse Palpatinea.
  • Kylon seuraava etappi on tässäkin versiossa sithien pyhä planeetta muinaisine patsaineen ja temppeleineen.
  • Rey ja Finn keskustelevat Kylosta ja näiden kahden Voiman vastinparin vaikeasta suhteesta. Rey tunnustaa opettajilleen olevansa epävarma roolistaan kaikessa tässä, ja myöhemmin kauhistuu käytettyään kimpaannuttuaan liikaa voimaa ja aiheutettuaan kuolemaa. Nämä kohtaukset ja teemat ovat kaikki mukana lopullisessa elokuvassa – mutta erilaisina ja ohimenevämpinä kuin ne olisivat ilmeisesti olleet Trevorrown versiossa.
  • Entiset First Orderin stormtrooperit nousevat valtiaitaan vastaan. Tämäkin oli tosin Trevorrowlla isompi osa juonta kuin Abramsin ja Terrion lopullisessa elokuvassa.
  • Kylo kohtaa isänsä Han Solon näyssä (mutta kohtaus ei tässä versiossa ole Kylon kääntymisen hetki).
  • Lando tuo ison laivaston lopputaisteluun ratkaisevalla hetkellä.
  • Ja aivan erityisesti: Trevorrown versiossa Kylon tavoite on oppia imemään elävä Voima pois toisista, ja Rey opettaa hänelle tempun kääntöpuolen eli Voimalla parantamisen. Vaikka The Rise of Skywalkerissa voimaa imee parantuakseen Palpatine, etenkin tässä kohtaa katsoisin, että Abrams ja Terrio todellakin kehittelivät aiemman käsikirjoituksen ideaa eteenpäin.

IMG_20200123_192542

Elokuva alkaa Kuatin avaruusalusvarustamolta. Finn, Poe, Rose ja BB-8 yrittävät räjäyttää First Orderin tähtituhoojatuotannon. Siinä he eivät onnistu, mutta pakenevat kuitenkin yhden tähtituhoojan kaapaten. Mukanaan he tuovat aimo kasan aluksia ja aseita: riittävästi, että vastarinta alkaa suunnitella iskua First Orderin pääkaupunkiin, vanhaan kunnon Coruscantiin, ja ehkä jopa sen valtaamista. First Order on nimittäin blokannut kaikki galaksin kommunikaatiokeinot paitsi omansa, mutta Coruscantin raunioituneen jeditemppelin alla pitäisi olla tuhat vuotta vanha järjestelmä, jolla vastarinnan yleisen kutsun aseisiin vielä saisi läpi.

Coruscantia hallitsee kansleri Hux, mutta Kylo on kateissa, eikä palaakaan First Orderin valtaistuimelle elokuvan aikana. Hän etsii mittaamatonta voimaa ensin Mustafarilta, sitten Palpatinea itseään opettaneen Tor Valum -nimisen muinaisolennon opista Remnacore-planeetalta (tarkka kirjoitusasu jää minulle hämäräksi) ja lopulta Mortisista, The Clone Wars –sarjasta tutusta Voiman mystisestä äärestä.

Finn, Rose ja droidit seikkailevat suurimman osan elokuvaa Coruscantilla. He onnistuvat käynnistämään hätäkutsun, mutta jäävät First Orderin vangeiksi. Paettuaan he onnistuvat käynnistämään First Orderin hirmuvaltaan tyytymättömien stormtrooperien ja Coruscantin kansalaisten keskuudessa kunnon kapinan, jonka tueksi Leian joukot ja lopulta, ratkaisevalla hetkellä, myös Landon johtamat salakuljettajat ja muut epämääräisemmät soturit – palkkionmetsästäjä Bosskia myöten – saapuvat käymään avaruustaistelua. Galaksi kuulee siis Leian viimeisen ”help me” -viestin, ja lopuksi hyvä voittaa.

IMG_20200123_192535

Stormtrooperien kapinassa vaikuttaa olevan ”pienten ihmisten vallankumouksen” piirteitä.

Rey ja Poe kulkevat tarinan alkupuolella omaa tietään, yrittäen ilmeisesti etsiä Kyloa pysäyttääkseen tämän (tässä kohtaa Burnett on epäselvimmillään). Renin ritarit jahtaavat heitä, mutta kohtaavat loppunsa Reyn kädessä, kun paljastuu, että he ja Kylo olivat Reyn vanhempien kuoleman takana. Rey pakottaa Poen pois luotaan ja etenee kohti otsikon kohtalojen kaksintaistelua.

Mortisilla sekä Rey että Kylo näkevät näkyjä menneestä, ja taistelevat useaan otteeseen samaan aikaan kun toista taistelua käydään Coruscantilla. Luke-haamu, joka on elokuvan aikana aiemminkin keskustellut sekä Kylon että Reyn kanssa, ottaa osaa taisteluun, mutta lopulta ratkaisevan iskun antaa Leian etäkosketus Kylon mieleen hetkellä, jolla tämä on puristamassa viimeisen elämänvoiman Reystä. Kylo kääntää tekonsa, palauttaa elämän Reyhin, ja vaipuu itse kuolemaan. Viimeisinä sanoinaan hän paljastaa Reylle tämän sukunimen: ”Solana”.

Rey nousee Mortisin astraalitasolle ja kohtaa Luken, Yodan ja Obi-Wanin. Nämä tunnustavat oppineensa Reyltä, että tasapaino on sittenkin valon ja pimeän välissä, ja että Reyn on mahdollista palata galaksiin opettamaan tämä muillekin. Niin hän tekeekin, kun elokuva päättyy Modesta-nimiselle planeetalle, jonne Finn on perustanut tulevien jedilasten uuden koulun.

IMG_20200123_192459

Luke-haamu tarttuu Kylon valomiekkaan. Mark Hamillilla olisi ollut Trevorrown versiossa enemmän tehtävää.

Tämän kaiken paljon tarkemmin luetteleva Burnett ei peittele mielipidettään: hänestä Trevorrown Duel of the Fates on kaikessa parempi, kiinnostavampi ja starwarsmaisempi kuin The Rise of Skywalker oli. Burnettia tuntuu aivan erityisesti kiusaavan lopullisessa elokuvassa se, että Palpatinen paluuta ei selitetä mitenkään, sillä hän palaa tähän ärsytykseensä monia, monia kertoja videonsa aikana.

Kuten olen tässä blogissa suruissani kirjoittanut, minäkään en pitänyt The Rise of Skywalkerista. Mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, että Trevorrown versio olisi johtanut parempaan lopputulokseen.

Aito vertailu näiden vaihtoehtojen välillä on lähes mahdotonta, koska yhtäällä meillä on valmiiksi hiottu elokuva (virheineen) ja toisaalla yhden Robert Meyer Burnettin paikoin vouhkaava kertomus käsikirjoituksesta. Jälkimmäisestä ei voi varmuudella sanoa, kuinka mikäkin kohtaus tai teema olisi valmiiksi elokuvaksi toteutettuna toiminut ja, kuten edellä totesin, tämä versio Duel of the Fatesista ei edes ole se, jollaiseksi Trevorrown versio olisi tuotantonsa aikana lopulta kehittynyt.

IMG_20200123_192522

Coruscantin alatasot, joista Lucasfilmillä olisikin ollut jemmassa paljon suunnitelmia – George Lucasin tekemätön tv-sarjaprojekti Underworld olisi tiettävästi laskeutunut tänne.

Eräiltä osiltaan Trevorrown versio kyllä vastaa monia minun IX-toiveitani paremmin kuin lopullinen The Rise of Skywalker. Aivan erityisesti Trevorrown versio olisi avannut sodan ja First Orderin valloittaman galaksin kokonaiskuvaa paremmin kuin nähty elokuva.

Trevorrown valitsemat lokaatiot olisivat olleet paitsi kiinnostavampia kuin TROS:ssa nähdyt, myös avartavia kaukaisen galaksin koko tilan kannalta ja ehkä sopivampia saagan viimeiseen osaan. Star Wars -tarinoissa vuosikymmeniä esiintynyt Kuatin alusvarustamo olisi ollut hienoa nähdä valkokankaalla, prequelien keskusplaneetta Coruscant olisi ollut painava valinta saagan kokonaisuuden kannalta ja Mortis puolestaan, niin, vähintään rohkea valinta. (The Rise of Skywalkerin kiinnostavin planeetta oli sysimusta ja muinainen Exegol, mutta kaikesta päätellen se on suora seuraaja Trevorrown version Remnacorelle.)

Hirmuhallinnon sisältä kumpuava stormtrooperien kapina oli niin ikään mukana monien IX-spekulaatioissa ja -toiveissa, ja Trevorrown versiossa Finnin hahmon kaari tuntuu saavan paremman lopun kuin hänen käy TROS:ssa. Mark Hamill -fanit (eli me kaikki?) olisivat myös olleet tyytyväisiä: miten tahansa toteutettuna Luke-haamun ja Kylon kohtaaminen olisi ollut herkullista katsottavaa, ja Trevorrown käsiksessä sellaisia kohtauksia olisi ollut kaksikin. ”See you around, kid”, sanoi Luke sentään The Last Jedissä!

Erikseen on mainittava se, että Trevorrow selvästi sentään yritti tarttua Voiman tasapainon ongelmaan, jonka esimerkiksi minä kuvittelin The Last Jedin jälkeen kasvavan viimeisen osan myötä tämän trilogian olemassaolon ydinkysymykseksi. Miten lopulta on saavutettavissa tuo myyttinen tasapaino, kun hyvän voitto pahasta tuntuu aina johtavan vain pahan vuorottaiseen nousuun jonkin ajan kuluttua, ja jos luonnossa on tasapaino ilman keskenään taistelevia jedejä ja sithejä? Tämän kysymyksenhän Abrams ja Terrio surutta sivuuttivat. Trevorrown version tämä Reyn repliikki Kylolle lopputaistelun käännekohdassa olisi hyvin toteutettuna voinut olla kohtaus, joka olisi tuonut näitä miettiville katsojille ne kylmimmät väreet:

”Our masters were wrong. I will not deny my anger and I will not reject my love. I am the darkness and I am the light.”

Sekin tekee mieleni mainita, että Trevorrow vaikuttaa tavoitelleen väkivallan tasoltaan yllättävän aikuista (lue: rajua) elokuvaa. En ole lainkaan varma, olisiko tyylilaji ollut sopiva, mutta selvä ero Abramsin tai Johnsonin Star Warseihin on havaittavissa. Ottaen huomioon ne lelumäärät, joita Kylon maskilla myydään, olisi ollut todella hätkähdyttävää nähdä Kylo itse tappamassa Reyn vanhemmat. Molemmat kansleri Huxiin ja valomiekkatekniikkaan liittyvät seikatkin vaikuttavat hämmästyttävän graafisilta: Hux teloittamassa petturin valoteräisellä giljotiinilla ja sama Hux elokuvan lopussa tekemässä itsemurhan valomiekkaan heittäytyen. Kylo ottaa heti käsiksen alussa iskua naamaan, saa entistä rujompaa metallitikkiä kasvoihinsa ja päätyy pukeutumaan karkeampaan naamioon. Lopussa Rey ei suinkaan vain menetä helposti korjattavaa raajaa kuten Star Wars -sankarit yleensä, vaan sokeutuu, ja R2-D2-parka suorastaan räjähtää (mutta viimeksi mainitun yksityiskohdan Trevorrow itse katsoi parhaaksi korjata vahvistus-twiitissään: droidi ei olisi vahingoittunut korjauskelvottomaksi).

IMG_20200123_192514

Se eniten välittämämme rakkaustarina.

Mutta ei Duel of the Fates tunnu elokuvalta, johon Star Wars -sarjan olisi kuulunut päättyä, jos kohta sellaiselta ei tuntunut minusta lopullinen The Rise of Skywalkerkaan. Trevorrown tarinasta puuttuu jännite.

Ydinongelma liittyy Kyloon, jonka pitäisi olla elokuvan kiinnostavin hahmo: ikään kuin Darth Vader, jonka maskin alle näemme. Kylohan on siirtynyt syvälle pahan puolelle jo ennen elokuvia, mutta hän tuntuu kaiken aikaa taistelevan valon kutsua vastaan – siis päinvastoin kuin sankarit monissa tarinoissa. Trevorrown versiossa IX:stä Kylo jahtaa yksinään ensimmäiseltä planeetalta suuntaa, toisella planeetalla asustavalta muinaisolennolta sith-oppia kuin pimeän puolen Yodalta ikään ja lopulta kolmannelta valtaa, eikä tunnu missään vaiheessa haluavan hyvän puolen vastineestaan Reystä mitään muuta kuin nähdä tämän kuolleena. Trevorrown käsikirjoitus tuntuu suhtautuvan Kyloon koko ajan menetettynä tapauksena, ja tämän luettuani ymmärränkin entistä paremmin, miksi Chris Terrio kertoi jossakin haastatteluista ottaneensa Abramsin kanssa lähtökohdaksi sen, että Kylo olisi pelastettava pimeältä puolelta: se ei siis tosiaan ollutkaan itsestäänselvää. Jos lopullinen The Rise of Skywalkerkin alikäytti Kyloa/Beniä, niin tämä versio tuntuu unohtavan, mikä hahmossa on kiehtovaa.

Ja vaikka totesin edellä ilahtuneeni siitä, että Trevorrow käsitteli Reyn epävarmuutta ja Voiman tasapainoa, tuntuu Reynkin hahmo olevan tässä versiossa aivan hukassa – jo siitäkin päätellen, että käsiksen toisissa kohdissa tarkoin tunteva Burnett ei oikein hänkään tunnu tietävän, mikä Reytä ajaa. Tulkitsen, että hän lähinnä yrittää saada Kylon kiinni kukistaakseen tämän – ensin lopettaakseen sodan ja sitten kostaakseen vanhempiensa kuoleman. Kaiken kaikkiaan minun on vaikea välttää tunnetta, että Trevorrow ei ole kovin hyvin ymmärtänyt kumpaakaan päähenkilöään.

IMG_20200123_192509

Kylo ei tässä versiossa korjannut vanhaa naamiotaan, mutta vammauduttuaan kasvoista hän pukeutui rujompaan ja alkukantaisempaan.

Viimeistään tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että pidin myös Trevorrown suurta menestyselokuvaa Jurassic Worldia sieluttomana roskana, jonka ainoat ansiot liittyivät viittauksiin alkuperäisleffaan. Duel of the Fatesista hän tuntuu kirjoittaneen Star Warsin originaalitrilogian kohtausten best of -kattausta, joka viittaisi sopivasti myös prequeleihin. Ja erääksi hänen käsiksensä huippukohdista selvästi tarkoitettu kohtaus, jossa jeditemppelin alla oleva hätäviesti nähdään montaasina ympäri galaksia saagan tunnetuilla tapahtumapaikoilla ”kuin Gondorin liekit syttyisivät”, kuten Burnett kuvailee, tuntuu ainakin hänen videonsa perusteella yksinomaan kornilta. ”Jopa TLJ:n luutapoika näkee viestin”, Burnett hehkuttaa, ja minä huokaisen helpotuksesta, että tällaista emme sentään TROS:ssa nähneet.

Duel of the Fates -kässärin loppupuolen Voiman astraalitasot olisivat taatusti jakaneet mielipiteitä vähintään yhtä paljon kuin lopullisen leffan keisari Palpatinen paluu, vaikka ne kuinka olisivat jo animaatiosarjoissa nähtyjä ja osin juuri siksi. Todennäköisesti ne ovat näytelleet melko isoa roolia, kun tämän käsikirjoituksen myöhempien versioiden lopullinen kelpaavuus Star Wars -elokuvaksi on alkanut epäilyttää Lucasfilmin ja Disneyn korkeimmissa toimistoissakin. Diplomaattisesti voisi ehkä todeta, että tietyt asiat toimivat animaatioissa paremmin kuin näytellyissä elokuvissa, ja on siksi vain hyvä, että meillä nimenomaan on tässä samassa franchisessa sekä animaatioita että näyteltyjä elokuvia.

Viimeisenä ihmetyksen yksityiskohtana maininnan ansaitsee Leia. Episodi IX:nhän piti tuottaja Kathleen Kennedyn mukaan olla Carrie Fisherin elokuva yhtä paljon kuin VII oli Harrison Fordin ja VIII Mark Hamillin, mutta kohtalo päätti toisin. Trevorrown versio, joka Burnettin mukaan on kirjoitettu ennen Fisherin kuolemaa, käyttää silti Leiaa vain hädin tuskin isommassa roolissa kuin lopullinen elokuva. Erot ovat lähinnä siinä, että tässä versiossa Leia olisi itse käynyt tapaamassa Landoa ja jäänyt henkiin elokuvan lopussa. Outoa kuin mikä!

IMG_20200123_192601

Trevorrown versio ei päättynyt Tatooinelle, mutta viittauksilta originaalitrilogian alkuun emme olisi välttyneet.

Duel of the Fates ei siis ole Star Wars -elokuva, jota meidän pitäisi jäädä kaipaamaan. Eipä se toisaalta millään tavoin The Rise of Skywalkeria parannakaan: olemassa olevan elokuvan ongelmat eivät muutu mihinkään siitä, että vaihtoehtoisella versiolla olisi ollut toisenlaisia ongelmia.

Sen sijaan tämä vuoto viimeistään todistaa, että jatko-osatrilogian karmea virhe oli yhtiön strateginen päätös antaa jokaisen kirjoittaja-ohjaajan vuorollaan viedä vapaasti tarinan viestiä eteenpäin. Samoin nyt viimeistään on selvää, että Abrams ja Terrio eivät suinkaan sepittäneet uutta episodi IX:ää minkään ”aiemmin suunnitellun version” tilalle, vaan että seitsemättä tai kahdeksatta osaa kirjoitettaessa ei kerrassaan vielä oltu päätetty, miten juonilangat yhdeksännessä osassa pääteltäisiin. Abrams ei ollut paras henkilö lopettamaan näin syntynyttä jatkokertomusta, mutta ei se olisi ollut Trevorrowkaan. On aivan karmeaa, että Lucasfilm kulutti ensin aikaa yhden heistä kanssa ja, tajuttuaan olevansa epäonnistumassa, palkkasi toisen tekemään pikapikaa edes jonkinlaisen lopetuksen.

Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että tämä käsis vuoti nettiin edes tällaisessa muodossa. Näiden elokuvien tekoprosessista tullaan jonain kaukaisena päivänä julkaisemaan todella kiinnostavia kirjoja, mutta Burnettin videoiden ansiosta meidän ei tässä vaiheessa tarvitse jäädä pitempään jossittelemaan, riistettiinkö meiltä Trevorrown käsiksen hyllytyksessä ”todellinen”, parempi episodi IX.

Päivän uutinen: Obi-Wanillakaan ei mene hyvin

Onhan se kyllä surkeaa, että kaava ”Star Wars -projekti julkistetaan -> Star Wars -projekti peruutetaan tai tekijät vaihdetaan” se vain jatkuu.

Tänään pöydälle nousi Obi-Wan -sarja. The Hollywood Reporterin mukaan tekeillä olevan sarjan tuotanto olisi keskeytetty. Vaihtoon ovat lehden mukaan menossa vähintään käsikirjoittaja ja valmiiksi ehtineet käsikirjoitukset, ellei sitten koko suunnitteilla ollut tarina. Käsiksiä kirjoitti Hossein Amini (mm. Drive-elokuva), jonka tilalle nyt siis etsitään uutta kirjoittajaa.

Sen sijaan ohjaaja Deborah Chow (joka ohjasi juuri pari jaksoa ensimmäistä näyteltyä sarjaa The Mandaloriania) ja tietenkin nimitähti Ewan McGregor ovat yhä mukana projektissa, THR sanoo. Uutisen perusteella voisi kuitenkin arvella, että mikään muu ei olisi pysymässä ennallaan kuin aie tehdä Obi-Wanille oma sarja.

obi-wan-rots-closeup

”Tunsin häiriön Voimassa” -vitsit tähän.

Välttämättä tilanne ei kuitenkaan ole näin dramaattinen. Ewan McGregor nimittäin sattui juuri vain pari tuntia THR:n uutisen julkistamisen jälkeen olemaan Birds of Prey -leffan pressissä, ja hän ehätti toppuuttelemaan tilannetta useille asiasta kysyneille medioille. Asialla olivat ainakin IGN ja The Wrap.

McGregorin mukaan THR:n ydinväite taiteellisista erimielisyyksistä ei pidä paikkansa, ja sarjan kuvausten alku on vain siirtynyt tämän vuoden elokuulta ensi vuoden tammikuulle. Käsikirjoitukset eivät ole menossa vaihtoon, vaan niitä ehditään näin hioa paremmiksi. Näyttelijän mukaan edes sarjan esitysaika ei välttämättä siirry – tosin sitä ei ole meille yleisölle vielä julkistettukaan.

THR:n skuupissa ja McGregorin lausunnoissa on siis selvä ristiriita – ja vielä pieni ristiriita aiemmin kerrotunkin kanssa. THR:n mukaan jaksojen käsikirjoituksista olisi nimittäin ollut valmiina vain kaksi, kun tuottaja Kathleen Kennedy kertoi jo sarjan julkistuksen hetkellä viime kesänä käsisten olevan jo valmiita ja erinomaisia. Kennedy tarkoitti todennäköisesti pikemminkin tarinaa kuin lopullisia käsiksiä, mutta sitä oudommalta tuntuu, että THR:n lähteet väittävät nimenomaan tarinan olevan nyt menossa vaihtoon. Ja jos taas niin todella on, vaikuttaa siltä, että McGregor ei ole sitä vielä kuullut, ja se taas olisi aika noloa (mutta ei valitettavasti mahdotonta).

obi-wan-rebels

Obi-Wan kun näimme hänet viimeksi (animaatiosarjassa Rebels).

Kaikkein erikoisin yksityiskohta THR:n uutisessa liittyy jaksojen lukumäärään. Obi-Wanin sarjan oli tähänastisen tiedon mukaan määrä olla kuuden jakson minisarja, mutta THR väittää nyt, että jaksomäärä trimmataan neljään. Josta taas McGregor jälleen kiisti kuulleensa mitään.

Spekuloidakseni. Jos oletamme, että jaksomäärä-osa THR:n uutista pitää paikkansa, tämä vaikuttaa minusta pikemminkin vahvistukselta siitä, että tekeillä ollutta tarinaa – joka saattaa olla tai olla olematta sama, joka oli jo pari vuotta sitten tekeillä Obi-Wanin sooloelokuvaksi – ei olla vaihtamassa. Sen sijaan sen käsikirjoittaja vain vaihtuisi nyt käsisversioiden välissä, kuten aika monen Star Wars -projektin käsikirjoittajat on Disney-aikana vaihdettu, osa aivan yhteisymmärryksessä duunari-kirjoittajien kanssa. Ehkä tuotannossa olisi nyt tuumattu, että tekeillä oleva tarina sittenkin sopisi paremmin neljään kuin kuuteen jaksoon, ja trimmaajaksi tarvittaisiin tuoreet silmät ja pää?

Neljän jakson minisarja kuulostaa vain varsin… pieneltä. Suoratoistopalveluissa haettava niin sanottu event voi jäädä vaatimattomaksi, kun ekan viikon ison huomion jälkeen jatkoa olisi luvassa vain muutaman viikon ajan. Myöhemmille katsojille neljän jakson bingettääkin yhdessä illassa. Sekin käy siksi mielessä, että jos tekeillä tosiaan on vain neljään jaksoon mahtuva tarina, saattaisi sellainen tarina olla sovitettavissa jopa suoraan-suoratoistopalveluun -elokuvaksi – jollaisen julkaisu taas olisi aivan toisella tavalla event.

Mutta pohjimmiltaan olen edelleen hyvin kiinnostunut mistä tahansa Obi-Wan -projektista, ja on turvallista olettaa, että Lucasfilm tavoittelee vain parasta mahdollista sellaista.

Koska emme ole tästä vielä varsinaisesti mitään tätä enempää kuulleet, ei näillä tiedoilla ole varsinaisesti mitään syytä harmitella sitä jotain tuntematonta, mistä olemme ehkä nyt jäämässä paitsi (jos edes olemme). Obi-Wan -sarjan sisältöhuhut ovat keskittyneet lähinnä sarjassa mahdollisesti esiintyviin hahmoihin, joista esillä ovat olleet nuori Luke Skywalker sekä vanhentunut, parrakas (!) Jar Jar Binks. Esimerkiksi näiden tapaamisten totuudellisuudesta tai toteutumisesta ei tietenkään voi päätellä yhtään mitään tämänpäiväisen uutisen perusteella.

jar-jar-obi-wan-anakin-aotc

Tapaavatko he jälleen? No, Anakinin voinee ainakin lukea pois laskuista.

Mitä tulee muihin Disney+:n suoratoistosarjoihin, The Mandalorianin ensimmäinen, äskettäin päättynyt kausi oli suurmenestys sekä kriitikoiden ja yleisön mielestä. Se vaikuttaa olevan kaikista Disney-aikaisista SW-nimikkeistä se kaikkein yleisimmin tykätty. Erinomainen sisäänheittotuote uudelle suoratoistopalvelulle, siis! Toista kautta kuvataan jo. (Minä en ole kirjoittanut The Mandalorianista, koska siitä on täysin mahdotonta puhua spoilaamatta, ja koska sarjaa ei ole voinut luvallisesti katsoa meillä lainkaan.)

Ennen Obi-Wania kuvataan Mandalorianin jatkon lisäksi Cassian Andorin sarjaa. Eräiden huhujen mukaan myös tämä Rogue Onen hahmojen prequel oli jo lähellä saada kirveestä ennen alkujaan, kunnes mukaan houkuteltiin Tony Gilroy, joka aikanaan kävi tohtoroimassa Roguea sen lisä- ja uusintakuvauksissa. Sarjan varsinainen showrunner on kuitenkin tiettävästi Stephen Schiff (The Americans). Diego Luna (Cassian) ja Alan Tudyk (K-2SO) näyttelevät. Cassian-sarja kiinnostaa itseäni näistä kolmesta vähiten, mutta mikäs siinä, jos hyvän tekevät.

Näitä kaikkia ennen jo nyt kevättalvella ensi-iltansa saa The Clone Wars -animaatiosarjan seitsemäs ja viimeiseksi kirjoitettu ”lisäkausi”, jonka erinomaisen tymäkkä traileri pamahti nettiin toissapäivänä.

Näitä sarjoja odotellessa me Suomessa saamme kuitenkin, niin, todellakin odotella lisää, sillä koko Disney+ lanseerataan meillä sittenkin vasta ensi kesänä. Tällä hetkellähän palvelu pyörii ylipäätään vasta jenkeissä, Kanadassa ja testimarkkinoillaan Alankomaissa, mutta on kyllä paha pettymys, että pohjoismaat eivät ole mukana seuraavassa maaryppäässä ensi maaliskuussa. Kyllähän suoratoistosarjojen markkina on sellaiseksi muuttunut, että esimerkiksi The Mandaloriania olisivat kuumeisesti halunneet katsoa yhtä aikaa ihan kaikki.

Episodi IX -selitysten makua: Tässä nyt vain kävi näin

The Rise of Skywalkerin ensi-illasta on kolme viikkoa, joten vielä on tämän blogin eettisen koodiston mukaan spoilerivaroitusten aika. Tämä kirjoitus spoilaa episodi IX:n juonta kauttaaltaan, joten varoitus elokuvaa katsomattomille!

d23-tros-storm-fight

Tässä vaiheessa lienee jo turvallista sanoa, että episodi IX ei ole nousemassa Star Wars -elokuvien kovimpaan klassikkosarjaan. Kriitikkojen arviot puhuvat kädenlämpöisestä suorituksesta, tähtiarvioiden heiluen pääasiassa kahdessa ja kolmessa tähdessä. Se tarkoittaa, että The Rise of Skywalker on itse asiassa otettu vastaan huonommin kuin prequelit niiden ilmestyessä. Niin sanottujen tavallisten katsojien mielipiteet esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tuntuvat liikkuvan samoja latuja: siis välillä ”ei kovin kummoinen” – ”ihan ok”.

Entä ydinyleisö, sarjan fanit? He, jotka perinteisesti yleensä ovat alkaneet nälviä Star Warsejaan vasta ainakin jonkinlaisen kuherruskuukauden jälkeen (mutta viime vuosina kyllä yhä nopeammin)? Ainakin minusta vaikuttaa, että episodi IX on niissä piireissä otettu vastaan vielä huonommin kuin tavisriveissä. Monien fanien mielestä elokuva on katastrofi kaikilla mahdollisilla tasoilla. Positiivisempien mielestä se on vikoineenkin kelvollinen. Toki oikeasti leffasta tykänneitäkin faneja on, mutta jopa heidän sanansa tuntuvat puolustuksen puheenvuoroilta: jotkut edellistä episodia inhonneet ovat esimerkiksi kehuneet tätä vertauksella ”ainakin parempi kuin The Last Jedi”. Toiset taas ovat tykänneet The Rise of Skywalkerista nähdessään lastensa viihtyvän elokuvan äärellä, ja todenneet, että lapsillehan George Lucaskin näitä teki. Jälkimmäinen on ihan asiallinen näkökulma, mutta ei kovin hyvä lohtu niille, jotka odottivat pelkän viihteen lisäksi elokuvaa, joka käärisi pakettiin yli 40-vuotisen, monien siis vuosikymmenien ajan rakastaman tarinan sekä juonellisesti että temaattisesti.

Ehkä erityisen kiinnostavaa on, että The Rise of Skywalker tosiaan jättää kylmäksi niin monet sellaisetkin katsojat, jotka nimenomaan pitivät sitä suoraan edeltäneistä episodeista VII ja VIII (kuten esimerkiksi minut). Se ei siis ollut ainoastaan viimeinen todistuskappale niille katsojille, jotka eivät ole missään vaiheessa innostuneet Disney-omistuksen aikaisesta jatko-osatrilogiasta, vaan moni noiden elokuvien puolustajakin pettyi – vain kärjistettynä esimerkkinä niin sanottu reylo-yhteisö, jota näkökulmaa käsittelin äskettäisessä kirjoituksessa erikseen.

Mitä siis meni pieleen? Luulen, että yritän tarjota (vielä lisää) omia vastauksiani seuraavassa blogimerkinnässä. Nyt yritän hieman koota sitä, mitä tekijät itse ovat sanoneet.

tros-zorii-poe-rey-finn

The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeisissä Hollywood-medioiden jutuissa ja haastatteluissa on nimittäin selittelyn sävy.

Erityisesti haastatteluissa on kunnostautunut toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Hän on esimerkiksi kiertänyt vastaukset Palpatinen paluun herättämistä kysymyksistä viittaamalla tämän olleen tuottaja Kathleen Kennedyn ratkaisu. Toiseksi syypääksi tähän ratkaisuun hän on esittänyt episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajaa Rian Johnsonia, joka ei taatusti osallistunut päätökseen millään tavalla: Terrion mielestä Ben Solon pelastaminen pimeältä puolelta oli käsikirjoittaessa vaikeaa, koska Snoke oli poissa, ja Kylo oli näin kohonnut pääpahiksen asemaan. Voi nolous minun naivismiani, minä kun kuvittelin tämän olleen kiinnostava ja harkittu juonielementti, josta seuraava episodi tarinaa jatkaisi. Vai ehkäkö sittenkin voi nolous Chris Terriota ja kirjoittaja-ohjaaja JJ Abramsia, jotka eivät osanneet sellaista jatkoa kirjoittaa?

(Abramsilta en ole nähnyt yhtään ensi-illan jälkeistä spoilerihaastattelua.)

Rose-Tico-Rey

Tätä markkinoinnissa kuvana nähtyä Rose Ticon ja Reyn välistä kohtausta ei ole lopullisessa elokuvassa.

Samassa Awards Dailyn haastattelussa Terrio myös puolustautui Kelly Marie Tranin roolin Rosena jääneen pieneksi siksi, että Rose kirjoitettiin näyttelemään Carrie Fisherin kanssa, ja nuo kohtaukset edesmenneen Leia-näyttelijän kanssa eivät vain lopulta toimineet riittävän hyvin. Tästä vastauksesta tekee mieli sanoa ”pics or didn’t happen”, sillä elokuvassahan Rose ja Leia eivät kohtaa lainkaan. Jos Terrio ja Abrams – joka taas kehtasi väittää Star Wars Celebrationin lavalla Tranin castauksen olleen Rian Johnsonin The Last Jedi -ratkaisuista paras – olisivat todella halunneet käyttää Rosea episodissaan, he olisivat yksinkertaisesti voineet kirjoittaa hänet enemmän mukaan tarinaan. (Leikkaaja Maryann Brandon sanoi Huffington Postille Rosen jääneen sivuun ohjaaja Abramsin haluttua keskittyä kolmeen pääsankariin ja Kyloon, ja kamoon Chris, näinhän siinä on käynyt.)

Erityisen paljon nettiporua herättäneessä The Hollywood Reporterin haastattelussa Terrio taas tuntuu kuittaavan kaikki kysymykset elokuvan valinnoista melkein kuin silkalla sattumalla. Sanat, jotka Finn haluaisi sanoa Reylle mutta jotka jäävät sanomatta? Katsoja voi tulkita itse. Miksi loppukohtauksessa näyttäytyvät Voima-haamuina vain ja juuri Luke ja Leia? Koska ”keskustelimme kyllä JJ:n kanssa siitä, ketkä siellä voisivat olla, ja tämä kosketti meitä”. Ja niin edelleen.

Ehkä kaikkein merkillisin kohta tässä haastiksessa on, kun Terriolta kysytään, mahtaako elokuvan loppu antaa ymmärtää Reyn jäävän nyt eristyksiin elämään Tatooinella, kuten todella moni on tulkinnut ja kuten John Williamskin tuntuu vihjaavan, sillä viimeisen musiikkikappaleen nimi soundtrackilla on A New Home. Terrion vastaus? ”En voi olettaa tietäväni, mitä John on sillä tarkoittanut.” Kiva Chris, 87-vuotias mestarisäveltäjä on varmasti syyllinen sinun kirjoittamasi elokuvan lopun viestin epäselvyyteen. (Totuuden nimissä Terrio tosin kyllä myös vastaa: mikään elokuvassa ei hänen mielestään tarkoita ehdottaa, että Rey olisi jäämässä Tatooinelle.)

rey-tros

Tämä kuva on Pasaana-planeetan kohtauksesta, mutta kappas, samassa autiomaassa kuvattiin myös loppukohtauksen Tatooine.

Elokuvan leikkaaja, ohjaaja Abramsin luottonainen Maryann Brandon, ei hänkään tunnu elokuvan fanilta. The Rough Cut -podcastin haastattelussa Brandon kehotti katsojia olemaan ajattelematta elokuvaa kovin tarkkaan, ja suositteli pikemminkin hyppäämistä elokuvan ”ajelun” (ride) kyytiin.

Brandonin henkilökohtaiseksi puolustukseksi on toki sanottava, että olosuhteet olivat kurjat. The Rise of Skywalkeriahan tehtiin valtavalla kiireellä (koska koko show oli alusta asti myöhässä aikataulustaan Abramsin pyyhkäistyä Colin Trevorrown ajatukset pöydältä ja aloitettua puhtaalta pöydältä). Brandon päätyi poikkeukselliseen ratkaisuun: leikkaamaan elokuvaa fyysisesti kuvauspaikoilla, jotta Abrams saattoi osallistua päätöksiin kesken kuvausten ja jotta, suoraan sanoen, elokuva ehtisi mitenkään valmiiksi ajoissa. The Rough Cut -podcastissa Brandon kuvailee ratkaisun monia hyviä puolia: pääsy osaksi tiimiä, mahdollisuus näyttää aiempia otoksia näyttelijöille, yksittäisten lisäkuvausten toteuttaminen lennosta ennen pääkuvausten päättymistä.

Mutta hän tulee myös sanoneeksi, että Kathleen Kennedy ”vaati” Abramsia viettämään enemmän aikaa leikkaushuoneessa, ”eikä siihen ollut aikaa”. Brandon niin ikään sanoo, että kun elokuva lukittiin kiitospäivän aikoihin, he (tekijät) ”olivat yhä ratkaisemassa asioita” (”were still trying to figure things out”).

Episodi II:n dvd-dokumentin otsikko oli aikanaan Films Are Not Released, They Escape. Episodi IX:n tapauksessa vaikuttaa tosiaan siltä, että tämä elokuva pakeni keskeneräisenä.

tros-rey-and-palpatine

Palpatinen paluuta paremmin selittäneitä kohtauksia oli leikkaaja Maryann Brandoninkin mukaan olemassa, mutta ne jäivät elokuvasta leikkausvaiheessa pois.

Sitten meillä ovatkin ne viime päivien erityisen omituiset raportit: ne, joihin liittyy iskulause ”Release the JJ cut”.

Jotkut fanit ovat toivoneet Abramsilta ”ohjaajan leikkausta”, vaikka on yleisesti tiedossa, että Abrams tekee elokuvistaan vain yhdet sellaiset (ja näyttää ne meille elokuvateattereissa). Tällä kertaa tällaisen ohjaajan leikkauksen mahdollisuudesta huhuillaan muuallakin kuin fanisomessa (vaikka uskottavat mediat sitten keskittyisivätkin tässä tapauksessa lähinnä raportoimaan fanien nettihuhuja). Esimerkiksi brittilehti The Independent on tarttunut näihin, viitaten muun muassa huhuun Abramsista vastentahtoisesti lisäämässä elokuvan loppuun Reyn ja Kylon suudelmaa.

Perusväite (esimerkiksi We Got This Covered) on siis, että ohjaaja Abrams itse ei olisi tyytyväinen The Rise of Skywalkeriin. Studio olisi muka pakottanut Abramsia leikkaamaan elokuvasta hänen siihen ehdottomasti haluamiaan osia: näitä olisivat esimerkiksi edellä mainitut selitykset Palpatinen paluulle ja monet Rosen kohtaukset. Keskeinen huhu on, että Abrams olisi halunnut näyttää lopputaistelussa kuvan kanssa vanhojen jedien haamuja, ja että Hayden Christensenin ja Samuel L. Jacksonin kaltaiset näyttelijät olisivat peräti käyneet kuvaamassa kohtauksen, joka päätyi leffaan vain ääninä. Kaiken huippuna voidaan todeta, että juuri WGTC väittää, että Kennedyn lisäksi näitä ohjeita olisi ollut Abramsille sanelemassa itse George Lucas.

Tälle huhulle pamautan häränkakkaa-leiman. Kaikki nuo asiat ovat tismalleen sitä, mitä JJ Abrams tekee, ja minun olisikin helpompaa uskoa, jos huhu väittäisi Abramsin vaatineen elokuvasta tuollaisen vastoin joidenkin toisten tahtoa Lucasfilmissä.

(Sivuhuomio. On aika varmaa, että esimerkiksi Lucasfilmin tarinaryhmän aiempi keskeinen puhemies Pablo Hidalgo, joka ei juuri pitänyt The Force Awakensistakaan, ei välittänyt tästä episodista. En voi olla varma, onko Letterboxd-tili, jolla sopivanniminen käyttäjä arvioi episodi IX:n vain 1 ½ tähden arvoiseksi, oikeasti Hidalgon henkilökohtainen vai ei, mutta joka tapauksessa Hidalgo vetäytyi sosiaalisesta mediasta jokin aika sitten. On suuri kiusaus veikata, ettei fanien sylkykuppina vuosia viihtynyt Hidalgo halunnut olla puolustelemassa tämän episodin valintoja.)

Joka tapauksessa nimenomaan kirjoittaja-ohjaaja Abramsilla ei ole ollut tapana selitellä mysteereitään, joten olisi melkein ollut yllättävää, jos hän olisi käyttänyt kallisarvoista ruutuaikaa vuoristorata-ajelultaan Palpatinen paluun selittämiseen. Abrams ei myöskään kuuluisasti välitä prequeleista, joten miksi ihmeessä hän olisi halunnut näyttää Hayden Christensenin Anakinina? Ja millään maailman ilveellä en ainakaan usko, että George Lucas olisi ottanut mitään kantaa (tai että häneltä olisi kysytty) tällaisiin asioihin sen jälkeen, kun koko trilogia oli jo tehty aivan toisin ja toisesta tarinasta kuin hän olisi sen halunnut tehtävän.

anakin-windu-rots

Anakin Skywalker ja Mace Windu – mukana myös The Rise of Skywalkerin lopputaistelussa, kuten kaikki tietenkin ehtivät huomata.

Minulle aiemmin tuntematon sivusto SNTS menee vielä pitemmälle, ja väittää, että 3-5 kohtauksella pidennetty versio elokuvasta olisi tulossa elokuvateattereihin vielä tammikuun lopulla, ja että vielä tätäkin pitempi ”Abrams-versio” olisi aikanaan päätymässä bluraylle ja Disney+-palveluun.

Artikkeli on tietävinään tarkkoja minuuttimääriäkin näille versioille, mutta säästän teidät nyt niiltä. Lyön nimittäin tähänkin häränkakkaa-leiman, mutta kaiken tämän kirjoitettuani en sittenkään voi olla ajattelematta…

Entä jos ohjaajakin todella on sitä mieltä, että The Rise of Skywalker ei ollut riittävän valmiiksi hiottu silloin, kun se oli pakko lukita maailmanlaajuista elokuvateatterikierrosta varten?

Entä jos jotkin kohtaukset, jotka sekä ohjaaja että studio olisivat aivan kernaasti siihen jättäneet, jäivätkin pois elokuvasta yksinkertaisesti aikataulun vuoksi?

Entä kun otetaan huomioon, että sama Disney-yhtiö on tosiaan hiljattain jo kokeillut tätä strategiaa, julkaisemalla Avengers: Endgamesta teattereihin hiukan pidemmän version? Entä kun Star Warseilla toki on pitkä perinne special editionien kanssa? Entä jos siis sittenkin…

Seuraavaksi kaukaisessa galaksissa 400 vuotta kauemmin sitten?

Päivän huhu: Seuraava Star Wars -elokuvasarja sijoittuu ”korkean tasavallan” (High Republic) aikaan 400 vuotta ennen Skywalker-saagaa.

Huhun lähde: MakingStarWars.net. MSW linkkaa kuitenkin myös unkarilaiselle (!) sivulle ziro.hu, joka julkaisi samansuuntaisen artikkelin kaksi päivää sitten. Joka tapauksessa: Tämä ei siis ole julkistettu totuus – mutta MSW:llä oli kyllä esimerkiksi The Rise of Skywalkerista jo varhain paikkansa pitäneitä spoilereita kertoneita lähteitä.

Seuraava Star Wars -elokuvahan on joka tapauksessa luvattu meille jouluksi 2022, mutta sen aihetta tai tekijöitä ei ole julkistettu. Ilmeisesti sen piti olla David Benioffin ja D.B. Weissin sarjan avaus, mutta he poistuivat kuvasta viime lokakuussa. Vaan mitä kertoo siis huhu nyt?

Coruscant

Huhun mukaan aikakautta siis kutsutaan ”korkeaksi tasavallaksi”. Nimenomaan aikakautta, ja MSW korostaa, ettei väitä tietävänsä, että elokuvasarjan nimi olisi ”Star Wars: High Republic” (vaikka ei se ihan mahdottomalta kuulosta).

Ziro.hu ei mainitse korkeaa tasavaltaa, mutta molempien lähteet ajoittavat aikakauden samoin (unkarilaiset määrittelevät ajaksi 300-400 vuotta ennen Skywalkereita). Molempien mukaan kyse on nimenomaan elokuvien sarjasta: ei trilogiasta tai muutenkaan yhtenäisestä tarinasta, vaan useista elokuvista, jotka sijoittuvat samaan aikaan ja kytkeytyvät toisiinsa. Molempien mukaan kohti tätä aikakautta johdattaa jo tänä vuonna salaperäinen ”Project Luminous” -kirjaprojekti (joka on oikeasti julkistettu projekti, mutta josta ei ole kerrottu mitään otsikkoa enempää). Unkarilaisten mukaan tärkeä askel kohti uusia elokuvia on vuonna 2021 julkaistava videopeli (jota ei ole julkistettu).

MSW ei väitä tietävänsä mitään projektin varsinaisesta juoni-ideasta, paitsi sen, että siinä ”on jedejä, mutta kaikki sankarit eivät ole jedejä” (lausunto, joka ei kerro mitään). Ziro.hu sen sijaan huhuilee yllättävänkin tarkkaan, että tarinassa olisi kyse jedeistä, jotka tutkivat galaksin tuntemattomia alueita, ja törmäävät matkallaan lopulta jonkin sorttisiin sith-jumaliin.

Jedicouncil.jpg

Huhut ovat huhuja. Tämä on epämääräisyydessään yhtä aikaa uskottava että epäuskottava samasta syystä: Vanhan Tasavallan suuruuden aika on jo pitkään ollut useimpien fanien veikkaus vähintään yhden tekeillä olleen SW-elokuvahankkeen ajoitukseksi. En hämmästyisi yhtään, vaikka niin lopulta olisikin. Mutta toki on myös niin, että tämä uskottavuus antaa huhujen levittäjille hyvät mahdollisuudet vetää lonkalta jotain, joka osuukin sitten maaliin.

Moni asia kuitenkin täsmää:

Nimenomaan Benioffin ja Weissin uskottiin olevan tarttumassa vanhan tasavallan aikaan, ja vaikka he ovatkin nyt poissa kuvioista, ei mikään sopimus varmaankaan pakota Lucasfilmiä täysin hylkäämään heidän kehittelemiään aihioita.

Benioffin ja Weissin lisäksi Star Wars -elokuviaan ovat kehitelleet The Last Jedin ohjaaja Rian Johnson ja Marvel-tuottaja Kevin Feige. Johnsonin trilogia piti olla nimenomaan jotain hyvin kaukana Skywalkereista ja tutuista planeetoista, ja hyvällä tahdolla – Johnsonin trilogian toteutuminen lie tässä vaiheessa varsin epävarmaa – sekin konsepti tämän projektin sateenvarjon alle sopii. Feige taas on ekspertti siinä, miltä tämä huhuttu hanke nimenomaan kuulostaa: Disneyn toisen tytäryhtiön Marvelin menestyskaavalta, jossa sankarit seikkailevat yksittäisissä elokuvissa ja kokoontuvat välillä yhteiselokuviin. The Hollywood Reporterin aiemman raportin mukaan The Mandalorian -sarjan showrunner Jon Favreau on niin ikään värvätty syvemmälle Star Wars -hankkeisiin, ja ensimmäisen Iron Manin ohjaajana sekä kestosivurooli-Happyn näyttelijänä Favreaulla on niin ikään hyvä tuntuma Marvelin mallista.

Lucasfilmillä itselläänkin oli, kuten MSW:kin huomauttaa, samantapaisia suunnitelmia standalone-elokuvilleen jo aiemmin. Story-elokuvien otsikon allahan julkaistiin lopulta vain Rogue One (2016) ja Solo (2018), joilla ei ollut mitään erityisiä yhteyksiä keskenään, mutta alunperin tekeillä olivat yhtä aikaa ilmeisesti Han Solon, Boba Fettin ja Obi-Wan Kenobin sooloelokuvat, ja uskallan lyödä vaikka vetoa, että siinä kuviossa nämä luontevasti samaan aikakauteen sijoittuvat elokuvat olisivat jotenkin kytkeytyneet toisiinsa. ”High Republic” voisi siis huhun kuvaamassa muodossa olla uusi yritys luotsata franchise siihen malliin, jossa viimeksi kävi monista eri syistä hupsusti.

Marvelmainen suunnitelma selittää myös tähän asti vahvistettuja tietoja paremmin, mitä Lucasfilmillä oikein tarkoitetaan, kun julkisuuteen astikin päästetään tietoja niin monista yhtä aikaa suunniteltavista elokuvista. Tähän suunnitelmaan sopii jopa hyvin se huhu, jonka Ziro.hu:kin muistaa nostaa esiin: julkistettujen hankkeiden lisäksi myös Laeta Kalogridisin on väitetty kirjoittavan yhtä vanhan tasavallan aikaan sijoittuvaa Star Wars -käsikirjoitusta.

alderaan

Jos tällä mennään, mitä siitä pitäisi ajatella?

Pidän 400 vuoden aikaerosta. Vuosia on riittävästi, että uuden sarjan ei loogisesti ottaen mitenkään pitäisi viitata Skywalkereihin tai Palpatineen. Toisaalta niitä on riittävän vähän, että galaksi ei ole meille aivan vieraassa asennossa: Coruscant on tuolloinkin Tasavallan keskipiste, ja Alderaanin hallitsijan sukunimi saattaisi ihan hyvin jo olla Organa. Tutuista hahmoistakin elossa on ainakin Yoda, salskeassa 500 vuoden iässä. Uusissa elokuvissa ja sarjoissa on esiintynyt parikin vanhaa jeditemppeliä: ehkä esimerkiksi Jedhan tai Lothalin historiasta löytyisi juonilankoja?

Pidän mahdollisuudesta päästä näkemään tarinoita voimissaan olevasta Tasavallasta. Prequeleissahan nähdään galaksin sivistysplaneettojen materiaalista loistoa, mutta sekä Tasavalta että sen suojelijat jedit ovat niissä jo kuolinkorinoissaan, otteensa menettäneitä entisiä suurvaltoja. 400 vuotta sitten kaiken pitäisi vielä olla toisin.

Pidän erittäin viisaana sitä, että aikakaudeksi on valittu menneisyys eikä tulevaisuus. Vanhassa expanded universessa nähtiin aikanaan uusien sithien ja uusien jedien välisiä yhteenottoja sukupolvia Skywalkerien jälkeen, ja se tuntui jo silloin sekä väsyneeltä että (silloisten) elokuvien tapahtumia mitätöivältä.

Äkkiseltään tuntuu ainakin ymmärrettävältä, ehkä jopa viisaalta ratkaisulta myös se, että Star Wars -elokuvissa ylipäätään keskityttäisiin yhteen aikakauteen, josta näin rakentuisi ”ykkösaika” 2020-luvun SW-kerronnalle. Vaihtoehtohan voisi olla, että yksien tekijöiden elokuvat sijoittuisivat menneisyyteen, toisten tulevaisuuteen ja kolmansien yhä vain galaktisen sisällissodan aikaan, ja se voisi tuntua haja-ammunnalta. Mikäänhän ei kuitenkaan estä käsittelemästä samaan aikaan muita aikakausia toisissa medioissa: tiedämme jo, että episodien VI ja VII väliin sijoittuva The Mandalorian jatkuu ainakin toiselle tuotantokaudelleen, ja tekeillä olevat Obi-Wan ja Cassian Andor -sarjat puolestaan sijoittuvat episodien III ja IV väliin.

Ja, synkeällä realismilla: pariinkin Star Wars -elokuvaan viime vuosina pettyneenä pidän myös siitä, että huhun kuvailema projekti täsmää Lucasfilmin vahvuuksiin. Jatko-osatrilogia epäonnistui kolmen elokuvan mittaisen tarinan kertomisessa, mutta elokuvien, tv-hankkeiden, oheiskirjallisuuden ja pelien yhteennivomisessa Lucasfilmillä on kyllä osaamista. Yksittäistarinapainotuksessa taas on se hyvä puoli, että se saattaa mahdollistaa erilaiset kertomukset (ja erilaisten tekijöiden näkemykset) paremmin kuin esimerkiksi trilogiamuotoinen kerronta saattaisi.

naboo-royal-cruiser

Osa näistä on kuitenkin mahdollista lukea myös kääntäen. En pidä pitkien tarinakokonaisuuksien hylkäämisestä. Enkä etenkään pidä sellaisten hylkäämisestä vain siksi, että ne ovat vaikeita (sillä ovathan ne!).

En pidä yllätyksettömistä valinnoista, ja haluaisin siksi kaikkein mieluiten kuulla tekeillä olevan konsepteja, joita minä tai huhujen levittäjät eivät osaisi vetää lonkalta.

En pidä siitä, että kyllähän tämä todennäköisemmin tarkoittaisi sitä, että Rian Johnsonin tarinalle ei olisi tilaa, kuin että se olisi osa tätä projektia.

The Hollywood Reportin edellä mainitun aiemman uutisen mukaan jokin julkistus olisi edessä jo tässä tammikuussa. Project Luminousista luulisi joka tapauksessa kuuluvan jotain lähiaikoina, pitäisihän siihen kuuluvaa kirjallisuutta tulla uloskin jo tänä vuonna. Todennäköisesti melko piankin pääsemme kuulemaan, oliko tässä huhussa nyt raportoidussa asussaan villoja.

The Rise of Skywalker: Ei elämästä (eikä elokuvista) selviä hengissä

Tämä blogi on siirtynyt The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan, mutta varoittaa vielä tässä vaiheessa ennen spoilereihin siirtymistä. Siis: tämä juoneen liittyvä pohdintakirjoitus on tarkoitettu episodi IX:n nähneille ja sisältää voimakkaita spoilereita elokuvasta.

star-wars-the-rise-of-skywalker-rey-kylo-ren-poster

Tunnustan: Kun ensikatsomiseni The Rise of Skywalkerista oli lopuillaan, ajattelin, että jos minä ja todennäköisesti moni muu olemmekin pettyneitä (varsinainen arvioni elokuvasta täällä), niin ainakin reylot olisivat saaneet haluamansa. Olin nimittäin etukäteen ajatellut, että oli täysin mahdollista, että Reyn (Daisy Ridley) ja Kylo Renin (Adam Driver) välinen kipinöinti olisi ollut yksi juonista ja teemoista, jotka voisivat kadota episodien VIII ja IX väliin. Elokuvan edetessä oli käynyt ilmeiseksi, että hyvin moni muu juoni ja teema sinne tosiaan katosi, ja Reyn ja Kylon välisen romanssin mahdollisuus oli kuitenkin The Force Awakensin ja The Last Jedin vuosina pikemminkin faniteoria kuin varmasti kanonisoitu fakta. Mutta kun jatkotrilogian pääpari sitten peräti suuteli viimeisessä yhteisessä kohtauksessaan, oletin reyloiksi itsensä nimenneiden Rey-Kylo-shippaajien olevan tyytyväisiä.

Miten lapsellinen oletus, ymmärrän nyt.

Reylo-yhteisö (joka siis tosiaan itse kutsuu itseään ”Reylo-yhteisöksi”) on ollut nyt kaksi viikkoa täysin murheen murtamana. Voi perustellusti sanoa, että netin perusteella moni heistä on käynyt läpi kriisireaktion vaiheita: kieltämistä, epätodellista oloa, vihaa ja raivoa. He saivat ehkä suudelmansa, mutta päinvastoin kuin saduissa, heidän prinssinsä kuoli heti tuon suudelman hetkellä – eikä oikeastaan mikään muukaan tuntunut menevän elokuvassa heidän mielestään ”oikein”.

ben-solo-bw

Näitä The Rise of Skywalkerin spoilaavia kuvakaappauksia – huomasittehan, että tästä puuttuu arpi? – on vielä vaikea saada käsiinsä.

Monet reylojen kritiikit ovat niitä aivan yleisiä The Rise of Skywalker kritiikkejä. Mutta olisiko Reyn pitänyt saada prinssinsä? Olisiko Ben Solon pitänyt elää? Onko Kylon/Benin kohtalo episodi IX:n monista ongelmista suurin vai umpikuja, jossa ei koskaan pitänytkään olla ulospääsyä? Se on sen verran kiinnostava kysymyssarja, että se johti minultakin näin pitkään kirjoitukseen.

Peruutan ajatuksissani hiukan taaksepäin.

Näinä ensimmäisinä elokuvan jälkeisinä aikoina Twitter-fiidini on tosiaan näyttänyt post-traumaattisen stressireaktion vaiheiden kokoelmalta. Twitter ja sosiaalinen media yleisestikin on tietysti perusluonteeltaan kuplia tuottava, ja se, että minun Star Wars -fiidissäni ihmiset ovat muutenkin voittopuolisesti pettyneitä, järkyttyneitä ja jopa vihaisia, ei tarkoita sitä, etteivätkö jotkut olisi elokuvaan tyytyväisiäkin. Sen kuitenkin uskallan tähänastisten havaintojen perusteella todeta tosiasiaksi, että The Rise of Skywalker ei missään nimessä ole monien niiden fanien mieleen, jotka pitivät erityisesti juuri The Last Jedistä.

Edellisen episodin keskeisiin juonilankoihin kuului Reyn ja Kylon, hyvän ja pahan, valon ja pimeän välinen erityissuhde. Näin siis riippumatta siitä, halusiko suhteessa tai sen tulevaisuudessa nähdä romantiikkaa vai ei. Kahden vuoden ajan moni on halunnut. Netistä löytyy kilokaupalla Reylo-fanifiktiota ja fanitaidetta (huomattavilta osin lapsille sopimatonta sellaista).

reylo-anthology

Haluaisin lähteyttää tämän oikein, mutten ole varma. ”The Duality of Balance, A Reylo Anthology” (osa suurempaa teosta).

Minun on turha yrittää tässä yleisesti purkaa shippaajien eli fiktiivisten hahmojen parittamiseen erikoistuneiden fanien motiiveja ja tavoitteita. Tämän kirjoituksen pohjaksi voi todeta yleisesti, että osa shippausta harrastavista faneista on ihastunut nimenomaan ajatukseen hahmojen välisestä (yleensä) ”kielletystä” romanssista ja osa taas enemmänkin tuon romanssin mahdollisuuksista varsinaisen teoksen sisällä. Siinä missä yksi reylo siis kirjoitti eroottista fiktiota käyttäen hahmoinaan Reytä ja Kyloa, toinen reylo pikemminkin spekuloi episodi IX:n juonikuvioita toivoen saagan loppuratkaisun kietoutuvan Reyn ja Kylon suhteeseen.

Tyypillistä shippaukselle on myös se, että ilmiö muuttuu virallisen tarinan mukana. Esimerkiksi yksi harrastuksen suurimmista innoittajista, Harry Potter -sarja, tarjosi kirjojen ilmestymisaikana faneilleen monia romanssintynkiä perustellusti spekuloitavaksi. Kun viimeinen kirja lopetti tällaiset väittelyt, juonella spekulointi antoi tilaa silkalle leikittelylle ja vaihtoehtoisille fanitarinoille. Eikä suosittu homoeroottinen ship Harry/Draco tainnut muutenkaan perustua mihinkään varsinaisissa kirjoissa nähtyyn.

Mitenkään arvottamatta on myös syytä todeta, että shippaajat ovat usein nuoria ja usein naisia, vaikka heidän joukossaan toki on vanhempia ja miehiäkin. Tämä nimittäin siksi, että esimerkiksi juuri reyloilmiöön väistämättä kytkeytyy vääntö ”vanhojen” fanien kanssa, joiden taas usein ajatellaan olevan miehiä, vaikka heidänkin joukossaan toki on naisiakin. Näin esimerkiksi Rey/Kylo-shippaus edustaa osaltaan myös fandomin sisäistä vastakulttuuria tavalla, jota toivottavasti tutkii joku akateemisestikin jossakin.

reylo-baby-comic-spatziline

Tämä ei ole isoisäsi Star Wars -faniutta. Nimimerkki Spatziline ja Reylo-mangaa.

Olennaista on myös huomata, että TLJ:n kaksijakoisen vastaanoton jälkeen reylo-ilmiö alkoi yhä voimakkaammin kytkeytyä tiettyihin muihin teorioihin Star Wars -sarjan käänteistä. Monet reylot esimerkiksi toivoivat episodi IX:n käsittelevän Voiman tasapainoa, koska jos tuo sanapari oli merkityksellinen, se keikkui tässä trilogiassa juuri heidän suosikkiparinsa välissä. Useimmat reylot olivat varmoja siitä, että jatkotrilogian suuri merkitys yhdeksänosaisessa saagassa olisi ”viimeisen jedin” Luken opetusten jalostuminen juuri Reyn käsissä kohti parempaa. Ja koska he uskoivat jatkotrilogian tärkeimmäksi juonilangaksi lopulta paljastuvan Reyn ja Kylon rakkauden, spekuloivat he juuri tuon rakkauden johtavan jedien ja sithien korvaamiseen uudenlaisella, aiempaa neutraalimmilla Voiman käyttäjien sukupolvella (joita, episodi IX:n nimestä päätellen, moni oletti kutsuttavan jedien sijaan skywalkereiksi).

Tämänsuuntaisia spekulointeja on voinut lukea tästäkin blogista (vaikkapa tämän), vaikka Reyn ja Kylon välisten seksinovellien kirjoittamisen olenkin jättänyt muille (ja lukemisenkin, mutta saa vinkata parhaita). Minun suhteeni reylo-ilmiöön onkin ollut juuri tämä, ja se selittää, miksi olen tullut Twitterissä klikkailleeksi itseni seuraamaan niin monia kovan luokan reyloja: olen ollut heidän kanssaan samaa mieltä monista minulle tässä sarjassa asioista. En ole (ainakaan mielestäni) ottanut vahvasti kantaa siihen, kuuluisiko Reyn ja Kylon oikeasti päätyä yhteen sillai vai ei, mutta tätäkin mahdollisuutta on ollut hauska ajatella, koska se on tuntunut sopivan niin hyvin kaikkiin niihin juonikuvioihin, joiden olen toivonut toteutuvan.

rey-kylo-tfa

Suhteen alku The Force Awakensissa.

The Rise of Skywalkerin lopussa Rey ja Kylo, tai siis valon puolelle palannut Ben Solo, siis tosiaan päätyvät yhteen niin pitkälle kuin tarina antaa heille mahdollisuuden. Rey näyttelee tärkeän roolin Kylon palauttamisessa valoon, jolloin Ben Solo astuu pahan Kylon sisältä esiin ja auttaa puolestaan Reytä kukistamaan pahan keisari Palpatinen. Tosin tarkkaan katsottuna Benin rooli lopputaistelussa on hämmästyttävän vähäinen, hädin tuskin hämäyksen kokoinen (ja tämä onkin yksi reylojen monista kritiikin kohteista), mutta ainakin Beniä tarvitaan lopuksi pelastamaan Rey kuolemalta. Ben siirtää oman elämänvoimansa Reylle, saa suudelmansa – ja yhtyy Voimaan hymyillen, hyvän puolelle palanneena.

Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että nämä osat Kylo Renin / Ben Solon tarinaa ovat minun mielestäni The Rise of Skywalkerin parhaimmistoa. Ensinnäkin hieno näyttelijä Adam Driver tekee roolissa, tai siis rooleissa, aivan loistavaa työtä: Ben Solo tuntuu uskottavasti aivan eri ihmiseltä kuin Kylo Ren. Pidän myös siitä, että jatkotrilogia ei juuri tässä tärkeässä kohdassa toistakaan originaalitrilogiaa eli Darth Vaderin sovituskohtaloa: Ben ei sovita tekojaan kääntymällä keisaria vastaan tai uhraamalla itseään Reyn puolesta, vaan hän tekee niin siksi, että on jo hylännyt pimeän puolen, ja noin toimiminen on silloin oikein.

Suorastaan rakastan faniteoriaa, joka huomauttaa, että Anakin Skywalkerin suuri tavoite prequeleissa oli estää hänen rakkaidensa kuolema, ja että kun Ben Solo onnistuu siinä tämän elokuvan lopuksi, hän itse asiassa siis onnistui siinä, mitä hän Kylo Reninä vannoi Darth Vaderin kypärän edessä tekevänsä: finish what he started.

Ja, täytyy tunnustaa, olin kyllä tyytyväinen siitä suudelmastakin.

Mutta.

Reylojen mielestä tämä ei siis ole tarpeeksi. Heidän mielestään on järkyttävää, että vanha trio Han, Luke ja Leia antoivat jokainen vuorollaan henkensä Benin sielun pelastamiseksi, mutta myös Ben kuoli silti. Heidän mielestään on lohdutonta, että Rey, joka koko trilogian ajan etsi perhettä itselleen, jäi lopussa sittenkin yksin. Heistä on järjetöntä, että valon puolelle palaamisensa jälkeen Ben Solo ei lausu elokuvassa yhtään sanaa (vain yhden äännähdyksen, ”au”, tömähtäessään kunnolla Exegolilla).

Heidän mielestään episodi IX:n loppu ei ole onnellinen.

Ja, täytyy sanoa, nuo ovat minustakin hyviä kritiikin aiheita. Aivan erityisesti Reyn yksinäisyys ja tarinan lopettaminen Tatooinelle (jonne Reyllä ei ole mitään sidettä), mutta siihen ehkä palaan tarkemmin pohtiessani toisessa postauksessa tämän viimeisen episodin ja sitä myöten trilogian ja saagan teemoja. Sinne osastolle kuuluu myös se, mikä reylo-ilmiössä ulottuu kahden hahmon välisen suhteen ulkopuolelle: reylot, enkä minä, eivät todellakaan pidä siitä, että The Rise of Skywalker palauttaa Star Wars -sarjan mustavalkoiseen hyvä-vastaan-paha -konfliktiin, eikä edes ota kantaa, saavutettiinko tässä nyt se kuuluisa Voiman tasapaino vai ei.

star-wars-the-last-jedi-kylo-ren-and-rey.jpg

Suhteen käännekohta The Last Jedissä.

Mutta sittenkin: en voi olla samaa mieltä siitä, että Ben Solon olisi ehdottomasti pitänyt elää trilogian lopussa. Olisin ollut erittäin yllättynyt, jos näin olisi käynyt. Positiivisesti yllättynyt? No kyllä, mutta vain siksi juuri, että se olisi ollut todella yllättävää, ja olisin halunnut yllättyä. Sovitustarina on niin paljon helpompi ja luontevampi kirjoittaa päättymään pahat tekonsa sovittavan hahmon kuolemaan kuin elämään, että en oikeastaan missään vaiheessa kuvitellutkaan, että Ben Solo voisi jäädä eloon trilogian päätteeksi.

Mutta nimenomaan jos Ben Solo olisi jäänyt eloon, minun olisi vaikea nähdä reylojen olevan tyytyväisiä lopputunnelmiin, joihin se valinta olisi johtanut. Sille on syynsä, miksi syntien sovitukset tarinoissa niin usein johtavat kunniallisiin kuolemiin. Erityisesti tällaisessa satuja ja myyttejä mukailevassa tarinassa nimenomaan eloonjääminen olisi vaikea kirjoittaa uskottavasti onnelliseksi loppuratkaisuksi.

Vaikka Star Warsissa tavataan ajatella, että esimerkiksi Darth Vader oli kutakuinkin totaalisesti eri henkilö kuin Anakin Skywalker, eivät galaktisen konfliktin voittajat kai sentään olisi voineet suhtautua asiaan näin. Ben Solo, tuo tummakutrinen nuori hurmuri, oli kuitenkin alias-nimellään pahan First Orderin yksinvaltias. Ja kuten Vader edellään, myös Kylo Ren teki pimeällä puolella ollessaan aivan hirveitä tekoja. Pelkästään henkilökohtaisesti ja pelkästään elokuvissa Kylo tappaa tai tapattaa The Force Awakensissa Jakkun täysin sivullisia kyläläisiä, The Last Jedissä vähintään satoja kapinallisia pakenevissa avaruusaluksissa – ja tietenkin isänsä Han Solon. Välillisesti hänen täytyy olla vastuussa miljardien kuolemasta, sillä siinä määrin First Order tuntuu heiluttavan rautahanskaa näissä tarinoissa – vaikka olkoon, että The Force Awakensin planeettojen präjäyttelyn aikaan Kylo ei vielä ole itse vallankahvassa.

Näistä teoistaan Kylo, vaikka sitten käyttäisikin taas ristimänimeään Ben, kuuluisi joka tapauksessa iäkseen vankilaan. Ja vaikka se siis olisi oikein, suuren tarinan loppuna se voisi kuitenkin tuntua väärältä viestiltä: Benin (ja Anakinin) paluun pointtihan on, että suurinkin paha voi koska tahansa tehdä oikean valinnan, vaikka se kuinka tuntuisi jo liian myöhäiseltä. Pahojen tekojen reaalimaailman seurauksien käsittely kuuluu ehkä sittenkin paremmin toisenlaisiin tarinoihin.

kylo-trailer-end

Sitten on se toinen juttu: jos Ben olisi jäänyt eloon, reylot olisivat siis halunneet nähdä parista tulevan parin.

Vaikka Kylon/Benin ja Reyn ihmissuhde on yksi Star Wars -elokuvien kiehtovimpia ja vaikka sanoin jo edellä olleeni tyytyväinen sen suudelman hetkellä, en voi olla täysin samaa mieltä siitä, että nämä hahmot oikeasti koskaan edes kuuluivat toisilleen.

Reylojen mukaan Ben Solo on aivopesty uhri, mutta elokuvissa nähty Kylo Ren on siitä huolimatta ihmishirviö ja muuten myös täydellisen toksinen mieshahmo, aivan tarkalleen 2010-luvun lopun suurissa puheenaiheissa kiinni oleva luomus. Kylo on julma ja manipuloiva myös Reylle, jota reylot katsovat hänen ymmärtävän paremmin kuin kukaan muu. ”Sinä et ole mitään, paitsi minulle”, ei todellisuudessa ole mikään kaunis rakkaudentunnustus – se on puolisoaan henkisesti ja fyysisesti pahoinpitelevän ihmisen puhetta.

Rey taas asettuu tällaisessa suhteessa paitsi uhrin asemaan, myös kliseeksi naisesta, joka uskoo voivansa rakkaudellaan kukistaa pahuuden pahoinpitelijästään. Sitä paitsi se, että vahva, itsenäinen ja oikeudentuntoinen Rey ylipäätään rakastuisi (siis oikeasti rakastuisi!) tällaiseen ihmiseen, tekee Reystä heikon, ja tarinankerronnan lakien mukaan tämän heikkouden voittamisesta pitäisi siten tulla yksi hahmon kehityksen käännekohdista.

Kumpaankaan näihin ajatuksiin tarina ei kuitenkaan varsinaisesti tartu, ja se tekee Reyn hahmosta vahvan tai heikon sijaan onton. The Rise of Skywalker antaa vastaukseksi vain, että Rey todella halusi koko ajan tarttua Benin käteen pahan Kylon sijaan. Reylot taas – niin, he olisivat halunneet vielä enemmän. Mutta ehkä tämäkin kielletty romanssi olikin aina puhtaampi ja parempi fanien leikittelynä kuin elokuvaksi todistettuna?

tros-throne-room-kylo-rey

Toiseksi viimeisillä treffeillä.

Viimeinen huomio, joka voisi oikeastaan olla tässä blogissa aivan oma postauksensa.

Monet reylot ovat nimittäin varmoja, että The Rise of Skywalkerissa oli kuin olikin toisenlainen loppu vielä käsikirjoituksessa ja kuvausten aikaan. He uskovat, että elokuvan lopullinen loppu on kokonaan rakennettu lisäkuvauksissa ja leikkaushuoneessa – ja että alunperin Benin oli määrä elää. Spekulaatio menee tiivistettynä näin (Twitter-ketjuja: 1 ja 2 ja 3 ja 4):

  1. Ben pelasti lopussa Reyn, mutta jäi itse eloon äitinsä Leian elämänvoiman avulla. Leian sielu yhtyy lopullisessakin elokuvassa Voimaan vasta Benin kuoleman hetkellä, mutta äidille olisi luontevampaa varmistaa omalla hengellään pojan elämä eikä tämän kuolema. Benin kuolemakohtauksessa kuvia on käännetty ympäri, jotta hahmo on saatu näyttämään kuolevan ilman lisäkuvauksia.
  2. Reyn, Finnin ja Poen loppuhali sen sijaan vaikuttaa jo Reyn tukkalisäkkeenkin perusteella lisäkuvaukselta, joten se peittää hahmon alkuperäisiä kohtauksia tästä kohtaa.
  3. Ben ei näyttäydy haamuna Reylle edes loppukohtauksessa (minkä reylot tietenkin ottavat veitsen kääntönä haavassa), koska hän oli alunperin mukana kyseisissä kohtauksissa elävänä.
  4. Myös vihoviimeinen kuva Reystä auringonnousuissa on jälkikäteinen sepite, kierrätyskuvaa Pasaanan autiomaan otoista, ja siten jälleen todiste siitä, että alkuperäisessä viimeisessä kuvassa aurinkoja katsoi kaksi ihmistä.

Nämä spekulaatiot ovat vähintään kiinnostavia. Se on varmasti totta, että elokuvan loppua on lisäkuvailtu ja leikkailtu reippaasti, mutta hylätystä versiosta, jossa Ben jäi eloon, nämä todisteet eivät minusta vielä aukottomasti todista.

Tavallaan tämä editointi jatkuu nyt edelleen internetissä, jossa reylot (ja monet muutkin fanit, tietenkin!) tulkitsevat tapahtuneita edelleen. Äärimmillään tämä tarkoittaa omien fanifiktioversioiden kirjoittamista, kevyempänä versiona elokuvassa nähdyn sovittamista aiempiin elokuviin tai katsojan omaan headcanoniin. Hyvin monessa tulkinnassa Ben näyttäisi elävän nyt toisen dyad-puolikkaansa Reyn ”sisällä”, eivätkä he siten joutuneetkaan erilleen.

Reylo-sympatiani tunnustaen totean, että tämä fanifiktio on minustakin aika suloinen.

The Rise of Skywalker -arvioni: Suunnattomassa surussani, pohjattomasti kaivaten

Tämä on läpikotaisin spoilaava tuomiokirjoitukseni The Rise of Skywalkerista eli Skywalker-saagan episodista IX. Älä lue, jos elokuva on vielä näkemättä.

(Niin sanotusti spoilaamattoman kirjoituksen julkaisin ensi-illan iltana.)

tros-rey-deathstar-ruins

Ensi-illan iltana vielä kiertelin tässä blogissa paitsi spoilereita, myös sanomasta varmaa mielipidettäni. Se johtui siitä, etten ollut vielä ensimmäisen katsomiskerran jälkeen varma siitä itsekään. Mutta tässä vaiheessa, toisen katsomiskerran ja sulattelupäivien jälkeen, tästä on valitettavasti lähdettävä: The Rise of Skywalker ei ole kovin hyvä elokuva. Ja jos siinä toiminnallisena seikkailuna onkin vielä puolensa, yhdeksänosaisen Star Wars -saagan päätösosana se on lähes kauhistuttavan epäonnistunut.

Koska JJ Abrams on vallan taitava vauhdikkaan toiminnan ohjaaja, voi olla, että satunnaisempi kertakatsoja pitää tätä elokuvaa aivan mukiinmenevänä. Saattaa olla, että tällaisen katsojan päällimmäinen kritiikki on, että elokuvan kohtaukset tuntuvat sarjassaan tutuilta, ja se kritiikki oli toki paikallaan myös neljä ja kaksi vuotta sitten The Force Awakensin ja The Last Jedin kohdalla – elokuvien, joista esimerkiksi minä pidin erittäin paljon.

Mutta jos The Rise of Skywalkerin suurin ongelma olisi se, että olemme ennenkin nähneet valomiekkailua, planeetantuhoaseita ja pahoja keisareita, voi kuulkaa, olisipa meillä tässä kelpo episodi. Kuten kirjoitinkin viikko sitten, tämän elokuvan jedinpaluumaisuus oli viimeistään tämän syksyn edetessä käynyt täysin selväksi.

tros-rey-and-palpatine

Pressikierroksen aikana julkisuuteen pääsi lipsahtamaan, että keisari Palpatinen paluu ei ollut osa tämän trilogian suurta suunnitelmaa, vaikka se tuntui niin isolta elementiltä, että sen olisi ehdottomasti kuvitellut sitä olevan. Voi hyvin olla, että keisarin paluuta pyöriteltiin vaihtoehtoisena skenaariona jatkotrilogiaa luonnosteltaessa, mutta lopullisesti sen nosti IX:n kässäriin vasta Abrams palatessaan rivistä poistuneen Colin Trevorrown tilalle. Tämän elokuvan näkemisen jälkeen on selvää, että mitään suurta suunnitelmaa tämän trilogian ja samalla koko saagan lopettamisesta ei todella ollut olemassakaan.

The Rise of Skywalkerin juonen kaikki yksityiskohdatkin kiertyvät Palpatinen paluun ympärille, eivätkä ne silti johda mihinkään muuhun kuin Jedin paluun toisintoon. Palpyn paluuta ei edes vaivauduta perustelemaan mitenkään. Ainoa perusteluntapainenkaan on yhden repliikin ”pimeää taikuutta, sith-kykyjä, tiedättehän” -tyyppinen spekulointi, joka tuo mieleen Doctor Who -sarjan ikimuistoisen aikamatkaparadoksien selityksen: wibbly-wobbly, timey-wimey.

Metatasolla vanhan pääpahiksen kaikkien aikojen kieroimmaksi tempuksi osoittautuu se, että hän onnistuu läsnäolollaan tukahduttamaan kaikki tämän trilogian juonilangat ympäriltään. Kyse onkin yhtäkkiä vain Palpatinesta, ei enää First Orderista tai oikeastaan sankareistammekaan. Eikä siinä kaikki, sillä tuho ei ulotu vain tähän trilogiaan. Koska paluun tehnyt Palpatine ei ollut Voima-haamu eikä ilmeisesti kloonikaan, vaan ihan sama kääkkä taianomaisesti eloon palanneena ja kaikki jatkotrilogian hirmuteot naruista vetelemällä aikaan saaneena, hänen pelkkä läsnäolonsa tyhjentää merkityksiä Anakin Skywalkerin asemasta Voiman valittuna ja tasapainon tuojana poikansa Luken pelastaessa hänet pimeältä puolelta. Näin episodi IX siis onnistuu mitätöimään niitä episodeja, joihin yhteyden luomiseksi Palpatineen oletettavasti on tartuttu.

Lyhyesti: keisarin paluu on katastrofaalisen väärä valinta. Tuo valinta on tämän episodin monien ongelmien ydin ja joka tapauksessa ongelmista se, jota on mahdotonta painaa villaisella. Yleensä osaan ostaa kaikki Star Wars -elokuvien ratkaisut osana saagaa ja jäädä korkeintaan huvikseni jupisemaan, että itse olisin tehnyt toisin, mutta tällä kertaa se on mahdotonta. Siinä missä vaikkapa Kloonien hyökkäyksen voi silmiä siristäen kuvitella ihan kelvolliseksi elokuvaksi, jos samat tarina-aineksetkin olisi toteuttanut joku toinen käsikirjoittaja ja ohjaaja kuin George Lucas itse, The Rise of Skywalker on kuin musta möykky, joka peittää sen, mitä episodi IX olisi koskaan voinut olla. Siis mitä se olisi voinut olla jossain toisessa todellisuudessa, jossa tämä trilogia olisi suunniteltu mielekkääksi kokonaisuudeksi ja perustelluksi jatkoksi kahdelle edelliselle.

tros-jungle-planet

Minähän siis todellakin pidän The Force Awakensista ja The Last Jedistä. Olen muun muassa tässä blogissa usein puolustanut niitä kriitikoiltaan – ja halunnut uskoa jonkinlaiseen suureen suunnitelmaankin, koska sellaisestakin oli viitteitä. Siksi olen keskiviikosta lähtien tuntenut suorastaan henkilökohtaista petetyksi tulemisen tunnetta.

”To go backwards to go forwards”, muotoili Abrams aikanaan puolustuksen The Force Awakensin samankaltaisuudelle episodi IV:n kanssa, mutta miten hän mahtaa silloin perustella sitä, että tämä viimeinen episodi peruuttaa taaksepäin peruutuspeiliinkään katsomatta, ajaen kaiken aiemmankin edistyksen yli? Miten on esimerkiksi mahdollista, että The Last Jedin pohdinnat Voiman ja jedien luonteesta, jotka vaikuttivat vielä viikko sitten vaikuttivat olevan tämän trilogian olemassaolon ydintä, on tässä episodissa tykkänään unohdettu?

Mutta jos ne onkin unohdettu, niin olisin kuvitellut, että Abrams ei ainakaan olisi voinut unohtaa hahmoja, joita oli itse luomassa. Rey, Finn, Poe ja Kylo ovat olleet tämän trilogian vahvuus, jotka ovat kantaneet silloinkin, kun tarina on toistanut liikaa originaalitrilogian latuja. Väärin olisin kuvitellut. The Rise of Skywalkerin salamat lyövät heidätkin matalaksi.

tros-trio-plus-chewie

Rey (Daisy Ridley) on trilogian ajan etsinyt paikkaansa maailmankaikkeudessa ja pohtinut, onko jediys tie, jolla hänen tai mahdollisesti kenenkään tulisi enää olla. Nyt hänen hahmonsa typistyy pelkkiin biologisiin sukujuuriin, joihin sinänsä koko ajan liittyi arvoituksia, mutta joiden nimenomaan ei edellisten osien mukaan pitänyt olla tärkeintä hänessä (kuten ei kenessäkään meistä). Jediys taas taantuu tässä episodissa tarkoittamaan vain supervoimien käyttöä pahisten vastustamiseen, ja tämä vieläpä esitetään nyt yksiselitteisen hyvänä asiana. Tätä elokuvaa ei kiinnosta pätkääkään, kuuluuko Voima muillekin kuin jedeille – eikä sitä kiinnosta Voiman tasapainokaan, vaikka tuo vanha ennustusheitto tässäkin elokuvassa ohimennen mainitaan ja vieläpä itsensä Anakin Skywalkerin äänellä.

Jatkotrilogian kiehtovin hahmo Kylo Ren on taistellut kaksi elokuvaa valon kutsua vastaan. The Rise of Skywalkerissa meillä on elokuvan alussa vakaasti pimeän puolella seisova pahis ja lopussa täysin hyvän valinnut sankari, ja välissä vaiheilun lopettaa vain ja ainoastaan yksi soitto äiskältä. Kylon ratkaisua, jonka pitäisi olla tämän elokuvan emotionaalinen huippukohta, ei pohjusteta tai perustella mitenkään. On yksinomaan Adam Driverin näyttelijäntaitojen ansiota, että näinkin alikäytettynä hänen hahmonsa kohtaukset ovat silti episodi IX:n vahvimpia.

Paremmin ei käy kakkosrivissäkään. Poe Dameron (Oscar Isaac) aloitti trilogian iloisena lentäjä-ässänä ja sai keskimmäisessä osassa tarinakaarekseen kasvaa johtajaksi. Tässä episodissa hän kiukuttelee kavereilleen eikä oikeastaan juuri johdakaan ketään.

Finn (John Boyega) selviää nelikosta parhaiten, sillä entinen First Orderin iskusotilas pääsee kuin pääseekin lyömään lopputaistelussa merkityksellisen iskun fasistiarmeijan ytimeen, kuten hänen hahmonsa ansaitsikin. Mutta yksityisrintamalla Finnilläkin menee heikosti: hän haikailee suurimman osan elokuvaa Reyn perään eikä ennen tuota lopputaistelua itse asiassa tee elokuvassa juuri mitään. Puhumattakaan sitten siitä, että Finnin annetaan nyt ymmärtää olevan Voima-herkkä, vaikka tällaisesta ei ole ollut aiemmin mitään viitettä, ja vaikka paljastus ei lisää hahmoon mitään.

Mitä taas tulee vanhoihin hahmoihin, Leian (edesmennyt Carrie Fisher) kohtaukset ovat kiusallisen teknisesti kirjoitettuja leikkauspöydälle jääneiden kohtausten ympärille. Luke (Mark Hamill) tekee toimivan pistäytymisen, mutta hänen roolinsa tarinassa on yllätyksettömästi täysin sama kuin vanhan Benin haamun originaalitrilogiassa tai Yodan The Last Jedissä. Sentään vanhan kolmikon kolmas, Han Solo (Harrison Ford) piipahtaa aidosti yllättäen ja perustellusti elokuvan parhaimpiin kuuluvassa kohtauksessa.

Ja siinä missä The Force Awakens tuntui virvoittavan raikkaalta prequeleihin verrattuna aivan erityisesti siksi, että kaikkien päähenkilöiden välinen dialogi oli niin eloisaa, The Rise of Skywalkerissa sankarit hölpöttävät toistensa päälle ja hokevat ehtimiseen toistensa nimiä. Kun Kylo Ren viimein valitsee olla Ben Solo, hän ei lausu elokuvassa enää yhtään sanaa.

tros-rey-kylo-vader-statue

Tämä kaikki tapahtuu elokuvassa, jolla on niin kova vauhti, ettei pinnan alta tunnu löytyvän edes kunnollisia teemoja. TFA käsitteli oman tien valitsemista ja TLJ muun muassa epäonnistumista, mutta TROS tahtoo vauhdissaan korkeintaan huudahtaa, että ota kaverit mukaan kun lähdet. Kiitos tästä!

Kaiken huippuna The Rise of Skywalker on Star Wars -elokuvaksikin poikkeuksellisen täynnä sellaisia tyhmiä yksityiskohtia, joiden tiedän jo nyt ärsyttävät katsomiskertojen kertyessä yhä enemmän. Palpatine sanoo Snoken olleen hänen kätyrinsä tai kenties peräti luomansa nukkeolento, mutta Reyn ja Kylon välinen Voima-kytkös, jonka Snoke sanoi edellisessä episodissa luoneensa, tulee keisarille yllärinä. Kylo tajuaa vasta jalustaltaan tipahtaneesta Vaderin kypärästä missä Voima-yhteyden päässä oleva Rey seisoo, vaikka tämä pitelee koko ajan kädessään tikaria, jonka on ottanut Kylon omalta pöydältä. Tuo vanha tikari taas on ilmeisesti tulkittava jonkinlaiseksi muinaiseksi ennusesineeksi (jollaisia muuten esiintyi jatkuvasti juonen moottoreina Abramsin tv-sarjoista sekä Aliaksessa, Lostissa että Fringessä), koska siihen on onnistuttu ammoin kaivertamaan Kuolemantähden raunioiden tuleva sijainti ja juuri tietystä kulmasta katsottava silhuettikin. Ja niin edelleen.

Huokaus.

Tässä tilanteessa en ole ollut vielä koskaan: Tässä on elokuva, jota en oikeasti haluaisi hyväksyä päänsisäisen kaanonini Star Wars -saagaan.

Universumin sisällä voin sulattaa elokuvan tapahtumat tapahtuneiksi kaukaisessa galaksissa kauan sitten siinä missä olen aina sulattanut sarjan aiemmatkin kanonisoidut käänteet silloinkin, kun olen pitänyt niitä typerinä. Mutta että tämä rakastamani elokuvasarja päättyy näin sieluttomaan elokuvaan, joka tuntuu siltä, että sen tekijätkin ovat parhaimmillaankin pyrkineet tekemään greatest hits -kokoelman omista suosikkielementeistään ja pahimmillaan vain halunneet pudottaa tämän trilogian käsistään. Että episodi IX ei ole onnistunut loppu edes omalle trilogialleen saati koko saagalle. Se on suru, joka ulottuu kauas sen ulkopuolelle, olisinko halunnut nähdä tarinallisesti toisenlaisen lopun vai en (palaan varmaankin tämän episodin varsinaisiin tapahtumiin vielä erillisessä kirjoituksessa, mutta sanottakoon, että odotin kyllä jo The Force Awakensin jälkeen Reyn valitsevan sarjan loppuun mennessä sukunimekseen Skywalkerin).

Toisella katsomiskerralla onnistuin sentään nauttimaan elokuvan hyvistä puolista ensimmäistä enemmän. Vaikka The Rise of Skywalkerissa ei juuri ole tilaa hengittää, etenkin alkupuolella on sentään hyvin sujuvia toimintakohtauksia. Threepio on tässä hauska kutakuinkin ensimmäistä kertaa sitten Imperiumin vastaiskun. Kylon kohtauksissa on jokunen hetki, joilla on potentiaalia nousta jatkotrilogian parhaimmistoon. Kaukaisen galaksin toismaailmaiset yksityiskohdat viehättävät minua joka tapauksessa aina: tässä esimerkiksi autiomaan Aki-Aki-festivaalin värikkyys, Kef Bir -merikuun hurjat kerrostaloaallot ja Exegolin musta monoliittiarkkitehtuuri.

Mutta juuri nyt en halua nähdä tätä hetkeen uudelleen. En arvannut, että Star Wars -sarjan lopun minulle jättämä tunne ei olisi toivo, vaan suru.