Alkuperäisen Star Warsin (1977) suosikkeihini kuuluvassa kohtauksessa sankarimme seuraavat Millennium Falconilla yksinäistä TIE Fighteria. Hyperajoton avaruushävittäjä löytyi sieltä, missä piti sijaita pasifistinen planeetta Alderaan, jonka Imperiumi on juuri murskannut Kuolemantähdellään. TIE näyttää lentävän kohti pientä kuuta, mutta Ben Kenobi toteaa synkällä äänellä kuun olevan itse asiassa avaruusasema. ”Aivan liian iso ollakseen avaruusasema”, kuittaa saagan skeptikko Han Solo. ”Mulla on tosi paha tunne tästä”, mutisee nuori Luke Skywalker, joka luultavasti olisi kyseisellä hetkellä mieluummin noutamassa voimanjohtimia Tosche-asemalta.

Finnkinon keväällä järjestämään The Force Awakens -paneelin ilmaiseen streaming-näytökseen olisi mahtunut enemmänkin väkeä. (kuva: Aki Jörgensen)

The Force Awakensin ensi-iltaan on reilut neljä kuukautta, ja sen lähestyminen tuo minulle mieleen tuon kohtauksen. Erityisesti näin on, kun katselen tilannetta täältä Suomesta, jossa on välillä vaikea hahmottaa, että kyse on todella maailman suurimmasta franchisesta. Täällähän esimerkiksi The Force Awakensin traileriin päättynyt paneelinäytös esitettiin Finnkinolla ilmaiseksi vajaalle salille, kun monessa maassa sen esityksiin arvottiin lippuja lukemattomien halukkaiden kesken. Kun vaikkapa samana keväänä muutaman vuoden ikäinen pop-yhtye One Direction veti olympiastadionin täyteen käytännössä vain alle 18-vuotiaan fanikuntansa ansiosta, on helppo sijoittaa Star Wars suosiossa samaan sarjaan vaikkapa kilpakumppaninsa Trekin kanssa: perinteikkääksi tuotenimeksi, jonka kaikki tietävät, mutta jonka kannattajat eivät katukuvassa juuri näy.

Darth Vaderin asu on aikaa sitten irronnut asiayhteydestään Chaplinin kulkuriasun tapaiseksi ikoniksi. (kuva: Aki Jörgensen)

Englanninkielisessä maailmassa myös Trek on isompi kuin meillä, mutta Warsin ylivoimasta ei ole epäilystäkään. Star Wars on itse asiassa franchise, joka ylittää koko sanan merkityksen: sen tuntevat kaikki, se on läsnä kaikkialla. Toisin kuin vaikkapa kesän menestyselokuva Jurassic World, Star Wars ei ole enää pitkään aikaan ollut vain elokuvasarja, jolle tehdään jatko-osia, ja jonka fanit ostavat myös oheistuotteita. Ei; jo pelkät kulttuurilliset viittaukset Star Warsiin osoittavat sarjan merkityksen: on vaikea kuvitella, että Yhdysvaltain valkoinen talo julkaisisi humoristisen tiedotteen mistään muusta kulttuurituotteesta. Lapset, joiden ikä ei riitä saagan ytimessä olevien varsinaisten elokuvien katsomiseen, peittyvät valomiekkojen ja Darth Vaderin haarniskan kaltaisiin symboleihin synttärikesteillä, konsolipeleissä ja leikeissä. 2010-luvun kärkikomediasarjoista Big Bang Theoryssa nauretaan hieman ylenkatsoen nörttinelikon fanipoikaiselle scifi- ja sarjakuvaharrastukselle, mutta How I Met Your Motherin viisikko-jonka-ystäväpiiriin-kaikki-haluaisivat-kuulua on aivan yhtä kilahtanut Star Warsiin, ja katsojan oletetaan riemuitsevan mukana. Luulen, että se oli Empire-lehti, joka jossain ”kaikkien aikojen elokuvat” -listassaan totesi lopulta tuosta alkuperäisestä elokuvasta, että jos katsoja ei siitä pidä, hänen pitää kysyä itseltään, pitääkö hän elokuvista lainkaan.

Suomessa näin ei voisi sanoa – tai ainakin sille naurettaisiin monella kulmalla. Vastaan tulisi vakavamielisiä elokuvaharrastajia, joiden mielestä korkeintaan ensimmäinen osa hyväksytään Kurosawa-pastissina elokuvataiteen merkkiteoksiin, mutta silloinkin on tärkeää muistaa halveksia sitä, miten tärkeää roolia Star Wars näytteli Hollywoodin kultaisen 1970-luvun älykkään kauden päättymisessä. Ja vastaan tulisi plus-miinus-ikätovereitani, jotka niputtavat vanhan trilogian nuoruutensa klassikkoelokuviin, mutta muistavat prequelit huonoimpina näkeminään elokuvina (eivät ne ole).

Itse asiassa, Star Warsista viime vuosina näin enemmin ja julkisemmin kirjoittaessani olen miettinyt päätyneeni merkilliseen asemaan: vaikka kirjoitan maailman suosituimmasta franchisesta, jota valtavirtaisempaa elokuvanimikettä ei oikeastaan pitäisi ollakaan, tunnen Suomessa edustavani marginaalia.

Miksi näin? Luulen, että taustalla on – Yhdysvaltojen ja Suomen monenlaisia kulttuurieroja listaamatta – erityisesti täkäläisen elokuvakulttuurin erityisyys. Minua vanhemmat saavat kaikin mokomin esittää vastalauseensa, mutta minusta vaikuttaa siltä, että vasta oman sukupolveni aikuistuttua, 2000-luvun taitteen paikkeilla, ”elokuvien harrastaminen” ja ”leffojen katsominen” alkoivat sopia samalle sohvalle. Vanhan trilogian ilmestyessä 1980-luvun alussa, kahden televisiokanavan ja lukemattomien elokuvakerhojen Suomessa, oli kaksi aivan eri asiaa harrastaa elokuvia taiteenlajina ja kuulua kansaan, joka katsoo elokuvia. Edellisestä koulukunnasta katsottuna Star Wars ei ollut elokuva, se oli leffa, ja 1980-luvulla näiden ero oli vielä järisyttävä. Katsojakuntien ero on epäilemättä yhä olemassa, ja vuonna, jona kriitikoiden universaalisti halveksima Luokkakokous nousi kotimaan kaikkien aikojen kassamagneettien joukkoon olisi helppo sanoa, ettei se ole himmennyt Turhapurojen vuosikymmenestä lainkaan. Mutta kyllä se on: tänä päivänähän Godardin ystävän on täysin hyväksyttävää intoilla Nolanin supersankarielokuvasta. Massaviihteen kotimaassa Yhdysvalloissa taas viihteen arvostetumpi asema tarkoittaa myös sitä, että sikäläisille yleisöille Star Warsin ero Poliisiopistoihin on aina ollut selvempi.

X-Men (2000). Verrattuna viime vuosien Avengers-elokuviin nämä sankarit olivat valkokankaalla kaukana sarjakuvistaan.

Tätä taustaa lähempänä nykyhetkeä vaikuttaa spekulatiivisen fiktion yleinen, maailmanlaajuinen mutta Suomessa hyvin näkyvä, arvostuksen muutos. Tämän päivän suosituin televisiosarja Game of Thrones oli vielä vihreän valonsa hetkellä, alle kymmenen vuotta sitten, iso yllätys: ettäkö vakavien ja realististen draamojen HBO-kanava tarttuisi fantasiakirjallisuuteen. Harry Potterit tekivät viiveellä sen, mitä Johanna Sinisalon Finlandia-palkinto ei vielä tehnyt: suomalainenkin kirjallisuus vapautui arjen kahleista, kun kaikenikäisten nähtiin ahmivan nuortenkirjoja velhoista ja magiasta. Kun Hollywood 1990-luvun lopulla tarttui varovasti supersankareihin esimerkiksi X-Menissä, ei kukaan vielä ihmetellyt, miksi lähdemateriaalia käsiteltiin niin luovasti ja esimerkiksi alkuperäiset puvut täysin hyläten: sarjakuville uskollisella käsittelyllä ei nähty vielä yleisöä. Tänä kesänä on kummasteltu sitä, ettei kivikasaksi muuttuva mies käytä kivikasana housuja.

Lyhyesti: scifin ja fantasian todellinen läpilyönti valtavirraksi sekä nuorten että aikuisten keskuudessa tapahtui vasta kymmenen viime vuoden aikana, ja sen tapahtuessa Star Wars -sarja oli jo ohi (joksikin aikaa). Prequelien ilmestyessä niistä intoileminen ei suinkaan ollut Suomessa valtavirtaa, vaikka silloisessa somessa, suomalaisellakin Star Wars -keskustelufoorumilla, tuolloin tasaisen vahva viestivirta olikin. Revenge of the Sith (2005) kuitattiin suomalaisessa mediassa yleisesti kolmen tähden arvioilla ja saatesanoilla ”sentään parempi kuin ne edelliset”, joille samat kriitikot olivat yleensä antaneet niin ikään kolme tähteä – näin siis arvio toimi samalla oikaisuna ja anteeksipyyntönä, osoitettuna enemmän muille kriitikoille kuin lukijoille. Elokuva oli Suomessa ilmestymisvuotensa toiseksi katsotuin (häviten Potterin nelososalle), mutta kaikkien aikojen katsotuimpien elokuvien listalla juhlivat meillä aivan toiset sarjat ja nimikkeet. Revenge of the Sithiä seuranneista SW-tuotteista esimerkiksi animaatiosarja Clone Warsille ei koskaan lohjennut Suomesta kummoista esitysalustaa – tai yleisöä.

Miten sitten käy joulukuussa, kun Voima herää? Tänä vuonna maailman eniten tuottaneiden elokuvien listan top-kymppiin ovat jo tunkeneet Jurassic World, Furious 7 ja Avengers 2 (nämäkin voivat tulla yllätyksenä Suomesta katsottuna), ja uskon, että The Force Awakens pyyhkii näillä kaikilla pöytää. Aivan äskettäin havahduin tämän kaiken isouteen tajutessani, että ensi kesän Lontoon Star Wars Celebrationin kolmen päivän liput on jo myyty loppuun (tätä kirjoittaessani yksittäisten päivien lippuja saa kuitenkin yhä). Ensin luulin tätä vitsiksi – kaksi vuotta sittenhän minä kävelin leppoisasti kaikkiin haluamiini esityksiin Saksan Celebrationissa, jonne myytiin lippuja vielä oveltakin kaikille halukkaille. Mutta pakko se oli uskoa: kiinnostuneita nyt vain on. Paljon.

Muutoksen merkit ovat jo ilmassa meilläkin. Hyvin kasuaalisti Star Warsiin suhtautuvat ihmiset tunnustavat olevansa vähintään varauksellisesti innoissaan tulevasta elokuvasta, ”vaikka eivät siitä juuri mitään tiedäkään” (eivät tiedä monet vihkiytyneetkään, vaikka arvailevat kyllä). Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden kaltaiset lehdet ovat tehneet yllättävänkin innostuneita juttuja aiheesta. Mistään ei tosin vieläkään kuulu merkkejä, että suomalaiset tv-kanavat olisivat kiinnostuneita Rebelsistä tai kustantamot uusista SW-kirjoista ja sarjakuvista, jotka jälkimmäiset sentään ovat lyöneet myyntiennätyksiä maailmalla. Siitäkään en osaa heittää ennustetta, lyökö Star Wars episodilla VII itsensä koko kansan jutuksi ensi joulukuussa, ja ovatko päiväni kieroutuneessa marginaalissa luetut. Odotan suurella mielenkiinnolla.

The Force Awakensiin on reilut neljä kuukautta ja Disney-Lucasfilmin totisen markkinointikampanjan avaukseen, syyskuun neljänteen, enää alle kuukausi. Itse ryhdistäydyin tässä vaiheessa avaamalla tämän blogin kumppaniksi ja jatkeeksi Facebook-sivun. Blogimerkinnät pysyvät täällä, mutta pienemmille havainnoille ja keskustelulle Facebook on omiaan.