Imperiumin vastaisku kahdessatoista 33 1/3 kierroksen minuutissa

Tarkoitukseni on kyllä palata piakkoin taas The Force Awakensiin (etenkin kun maanantaina saattaa ilmestyä jopa traileri!), mutta pysytelläänpä aiempien episodien parissa vielä hetki. En malta olla kirjoittamatta kesällä löytämästäni kuriositeetista. Kyseessä on The Empire Strikes Back Read-Along Book and Record 33 1/3 RPM. Eli omasta lapsuudestani tutulla kielellä satukasetti – paitsi että vinyylinä ja Star Warsista.

readalong_esbLevy on 33 1/3 -nopeudella pyöritettävä seiskatuumainen, joka tarkoittaa, että 12-minuuttisen tarinan kuunnellessaan pitää kääntää puolta Dagobahin kohdalla. Kirjasessa on 24 sivua. Julkaisuvuosi on käsittääkseni 1980. Minä löysin levyni Huuto.netistä, mutta tottahan joku tämän aarteen näyttää nettiinkin tallentaneen.

(Versiota ei pidä sekoittaa tänä vuonna uudelleenjulkaistuihin read-along-kirjoihin, jotka perustuvat special editionien alla 1997 valmistuneisiin versioihin, eikä varsinkaan romanisaatioihin pohjanneisiin radiodraamoihin, joista Empire kesti noin viisi tuntia – kyllä, SW-elokuvien äänikirjamaisiakin sovituksia riittää!)

Mikään äänikirja tämä ei kuitenkaan siis ole. Imperiumin vastaisku -”satukasetti” kestää tosiaan vain 12 minuuttia, ja se tarkoittaa, että nyansseja ei tässä sovituksessa kerrota. Kuuntelukokemus on melkein hengästyttävä: teksti etenee kuin seiskatuumaisilta kenties tutummat pop-kappaleet. Pikasuoritus jättää ainakin minut yhtä aikaa hämmentyneeksi ja vaikuttuneeksi: kun elokuvan tarinan riisuu käännekohtiinsa, huomaa siinä olevan niitä aika vähän. Vaikka Star Warsissa on monia satujen ja mytologioiden piirteitä, kokonaisia juonikuvioita myöten, ei Imperiumin vastaiskusta oikein suositeltavaksi iltasaduksi ole. Luke käy oppimassa Voiman käytön Yodan opissa, ja sitten hänen onkin jo lähdettävä taistelemaan Darth Vaderin kanssa, joka kertoo olevansa hänen isänsä. Tässä sovituksessa yllätyskäänne ei tunnu synkän episodin synkältä huipentumalta, koska sen sujahtaessa ohi ehtii hädin tuskin ihmetellä, mitä juuri tapahtui.

readalong_esb1Itse asiassa elokuvan tapahtumat on kuitenkin oiottu suorastaan ihailtavasti. Esimerkiksi kirjasen ensimmäisellä sivulla Luke ratsastaa tauntaunilla, ja toteaa, ettei Imperiumin joukoista ole merkkiäkään. Seuraavan sivun ensimmäisessä virkkeessä Han Solo jo huomaa luotaindroidin väläyksen tukikohdan tutkassa. Wampalle tai eksymisille lumimyrskyyn ei ole aikaa, muttei tarvettakaan. Nopeaan Yoda-kohtaukseenkin mahtuvat sentään kaksi olennaisinta opetusta: ketään ei pidä tuomita ulkonäön perusteella ja asiat on tehtävä, ei yritettävä tehdä. Jos nämä nimittäin ehtii vauhtikuunnelmasta huomata.

readalong_esb2Mutta ehtihän ne, jollakin lukuisista kuuntelukerroista siis. Sillä ei kai tällaisen tuotteen kohdeyleisö aikanaankaan ollut elokuvaa näkemätön lapsi. Kyse oli siitä, että vuonna 1980 elokuvaa ei ollut helppo nähdä uudelleen, joten romanisaatiot, sarjakuvasovitukset ja tällaiset lapsiystävällisemmät ratkaisut ajoivat kotivideon virkaa. Voin kuvitella, että elokuvan tuolloin vain kerran teatterissa nähneen nuoren katsojan silmissä tähän kirjaseen painetut leffakuvat saattoivat painua mieleen siten, että ne pomppaavat edelleen pysäytyskuvina esiin elokuvaa katsoessa. (Erikoista muuten, että 23 leffastillin keskellä on yksi Ralph McQuarrie -luonnos – se, joka esittää Pilvikaupunkia. Miksiköhän?)

Kuunnelmana The Empire Strikes Back Read Along Record ei silti ole, vimmaisesta vauhdistaan huolimatta, mikään juosten kustu suoritus. Aitoa John Williams -musiikkia käytetään peräti hienosti, tuttujen teemojen noustessa esiin, vaikka vain hetkosiksi kerrallaan. Ääniefektit ovat niin ikään elokuvasta. Sen sijaan repliikit eivät ole, ja ne ovatkin todella epätasaiset. Luken ja Hanin ääninäyttelijät (keitä ovatkaan) tavoittavat hyvin esikuviensa sävyt ja jopa muistuttavat Mark Hamillia ja Harrison Fordia. Keisari Palpatine sen sijaan kuulostaa enemmän Ben Kenobilta kuin itseltään, ja Darth Vaderin kohdalla aitoutta ei ole edes yritetty tavoitella.

Tosin repliikit eivät voisi elokuvasta ollakaan, sillä ne on pitänyt kirjoittaa uusiksi. Joukossa on muuten levyn kiinnostavin painotusero: tämän sovittaja on kirjoittanut Leian miettimään mustan lordin tavoitteen paljastuessa Pilvikaupungissa ”But why would Vader want Luke?”. Elokuvassa tämä kysymys heitetään ilmaan niin ohuesti (tyrmässä, Han Solon suulla ja sanoilla ”What’s so special about Luke?”), että sen hädin tuskin huomaa. Koska niin paljon muuta on pikakuunnelmasta riisuttu pois, pelkkä tuon rivin jättäminen (tai lisääminen, voi oikeastaan sanoa) korostaa sitä niin, että se melkein saa minut näkemään Imperiumin vastaiskun loppupuolen toisin. Tuohon yhteen lauseeseen kun sopii vaikeasti englannista kääntyvä termi foreshadowing, joka merkitsee tulevan käänteen ennakointia vihjaillen – elokuvahan puolestaan vetää loppukäänteen puskista.

readalong_esb3Kerrassaan mielenkiintoinen tuttavuus siis, monin tavoin. Ja näitäkin on muuten aikanaan julkaistu vähän (tai paljon) muitakin kuin elokuvasovituksia. Miltähän kirpputorilta niitä löytyisi?

Aiemmat episodit, osa 3: Jedin paluu ja lapsuuden loppu

Suhteeni alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosaan on riitaisempi kuin on ehkä edes sopivaa.

12-vuotiaana Jedin paluu oli minunkin suosikkini. Siinähän oli mahtava avaruustaistelu, hyytävä keisari Palpatine ja loppuratkaisun käänteet. Tai niin veikkaan ajatelleeni – itse asiassa minun on vaikea ymmärtää, mitä pikku-Aki on mahtanut ajatella. Attack of the Clonesin vuosina, prequel-vihan raivotessa kuumimmillaan, kantani oli kääntynyt siten, että väitin toistuvasti Jedin paluun olevan peräti huonoin Star Wars -elokuva, ja että uusien elokuvien vastustajat olivat sokeutuneet lapsuuden suosikilleen, kun eivät nähneet Jedin paluun sisältävän kaikkea sitä, mitä he Phantom Menacessa vastustivat.

Star Wars Episode VI: Return of the Jedi ei ole huonoin Star Wars -elokuva. Mutta erityisesti katsottuna heti kahden edeltäjänsä se on edelleen minulle karu kokemus. Siinä missä tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa kehuin Imperiumin vastaiskun poikkeuksellista ja rohkeaa rakennetta, jossa suurin toimintakohtaus on sijoitettu alkuun ja jonka jälkeen tarina haarautuu peräti pääpainoltaan pohdiskelevaksi, Jedin paluu on kuin avaruusseikkailu 1-2-3. Ensimmäinen näytös on irrallinen visiitti Jabban palatsiin, toisessa hengähdetään hetki Dagobahissa ja tutkitaan Endoria, ja kolmas on vain se iso tappelu. Ja siinä missä alkuperäisestä Tähtien sodasta äskettäin kirjoittaessani mainitsin jokaisen tarinaan saapuvan hahmon lisäävän kerroksia kaukaiseen galaksiimme, Jedin paluu tuntuu hukkaavan kaikki nuo kerrokset kepeään velmuiluun. Vika on todennäköisesti sekä ohjaaja Richard Marquandissa että käsikirjoituksessa, mutta elokuvasta on turha etsiä edes nasevaa dialogia. Erityisesti Han Solon hahmosta ei ole karboniitin jälkeen jäljellä mitään muuta kuin virne.

rotj-jabba

Kotimaiseen Rölli-elokuvaankin versioiduksi päätynyt Jabba Hutt on niin nautittavan inha luomus, että melkein peittää taakseen kohtaustensa kömpelyyden. Melkein.

Jedin paluun on heti avauksessaan jotenkin metsässä – tai siis jossain ensimmäisestä elokuvasta tutun Tatooinen autiomaassa. Siinä missä episodit IV ja V lähestyvät tarinaa otsikon tähtien sodan suunnasta, tehden heti alussa selväksi Kapinaliiton ja Imperiumin kulloisetkin asemat ja ikään kuin tuoden sankarien seikkailun sisään tähän suureen kuvaan, Jedin paluu käyttää yli puolet ensimmäistä tuntiaan historian hämmentävimpään pelastusoperaatioon. Haluaisin totisesti nähdä, miltä näytti tukikohdassa paperilla se suunnitelma, joka näyttää sisältävän muun muassa jokaisen Jabban palatsiin vuorollaan astelevan sankarin jäämisen vangiksi, ja jonka pieleen menemiseen olisi vaadittu vain, että roistolordin pomodroidi olisi määrännyt valomiekkaa kantavan Artoon jonnekin muualle kuin juuri sille alukselle, jolle sattumoisin suunnataan lopullisiin rankaisutehtäviin. Jakson huipennukseksi sopii sattuvan osuvasti, että sen lopussa galaksin pahapyllyisimpänä esitetty palkkionmetsästäjä Boba Fett kohtaa loppunsa Han Solon käännähtäessä vahingossa vähän sinnepäin: samoin tuntuu koko elokuva siiinä vaiheessa etenevän.

(Sinänsä Jabban hovissa on monta hienoa yksityiskohtaa, joista päällimmäiset ovat ihastuttavan ällöttävä hutt itse sekä hänen alakertainen lemmikkinsä – jonka kuolemasta tirautettava tippa on muuten Jedin paluun koskettavimpia hetkiä. Harmi vain, että niistäkin nauttimista haittaavat George Lucasin special editionien kaikkein tökeröimmät lisäykset: ei edes tarvitse mennä siihen, kuinka hölmö Jedi rocks -laulukohtaus jo sinällään on, mutta kun sen esittävät cgi-hahmot hyppäävät taustastaan silmille kuin smurffi lumesta, ja näyttävät sitä paitsi nolon epäuskottavilta vaikkapa juuri jättinukke-Jabban itsensä rinnalla, ja… Stop. Tarkoitukseni oli pysytellä näissä teksteissä erossa special edition -kysymyksestä, ja yritän jatkaa sillä tiellä.)

Jabba-jakson jälkeen Luke säntää takaisin edellisosasta tutulle Dagobahille, jossa hänen on määrä jatkaa kesken jäänyttä jedioppiaan. Mutta kas: Yoda onkin nyt sitä mieltä, että treenit ovatkin ohi ja Luke on valmis. Selitykseksi käy vain vanhuudenhöperöys tai väsähtäminen koko opettajuuteen (Yodahan ei, tietenkään, kuole ”vanhuuteen”, vaan päästää irti Voimaan samaan tapaan kuin Ben Kenobi episodissa IV), sillä sanoohan mestari itse samassa kohtauksessa Luken kohdanneen Vaderin liian aikaisin, kesken koulutuksensa. Ja kun jedikoulutus on näin kätevästi hoidettu pois to do -listalta, perään kääräistään kolmas irtonainen lanka solmulle, kun voimahaamu-Ben (jonka pitää puhuessaan istua alas) kertoo Leian olevan Luken sisko, edellisosassa vihjattu ”toinen viimeinen toivo”.

Skywalkerin kaksoset on niin syvälle Star Wars -mytologiaan ujutettu totuus, että sitä on vaikea enää edes kyseenalaistaa – eikä minullakaan mitään sitä vastaan ole. Mutta tosiasia on, että Imperiumin vastaiskua kuvattaessa Leia ei vielä ollut Luken sisko, ja viimeistään tässä kohtaa Jedin paluuta on karun selvää, että kolmannella episodilla on kovin vähän uutta annettavaa trilogiaansa. Tarkoitus on kääriä kaikki kasaan kahdessa tunnissa, eikä siihen mahdu sen koommin suvantokohtia kuin uusia käänteitäkään. Star Warsin vaihtoehtoisista todellisuuksista kiinnostunut katsoja ei voi kuin huokailla, millaista olisikaan ollut, jos tätä episodia olisivat seuranneet vielä kolme muuta, joissa Luke Skywalker olisi vasta niissä kohdannut siskonsa ja keisari Palpatinen. Tarkoitus tällaisia ei ole miettiä: Jedin paluun on määrä edetä kohti trilogian huipentumia, jossa galaksin rauhaa uhkaa toinen Kuolemantähti – niin, siinäpä vasta ennen näkemätön juoniaihio.

rotj-speeder

Vai oli Anakin olevinaan huippupilotti prequeleissa? Hui hai. Tarkkailkaapa, mitä vauhtia Leia pujottelee puiden lomassa tässä kohtauksessa.

Minun olisi helppo jatkaa tätä ilkeilyä pitemmällekin – huomatkaa, etten ole vielä edes maininnut ewokeja – mutta yritän rauhoittua. Sillä mitä vikoja Jedin paluusta löydänkin, se on alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosa – ja päättelyjensä ytimessä se, kokoajan kiitos kuten Threepio sanoisi, onneksi onnistuu.

Tärkeä vapahtava tekijä on olennaisin näyttämölle asteleva uusi pelaaja: sysimustan hahmon keisari Palpatine, joka toki mainittiin jo ensimmäisessä osassa ja joka vilahti hologrammina toisessa, mutta joka saa kasvot vasta nyt. Ja millaiset kasvot! Ian McDiarmid tekee niin hyytävän roolisuorituksen, että elokuva onnistuu liki mahdottomassa tehtävässä: tuomaan tarinaan mukaan hahmon, jota elokuvahistorian pahiskaartin kärkeen piirtynyt Darth Vader itse (ja perässä katsoja) pelkää. Hyvin lyhyessä valkokangasajassa keisari Palpatine onnistuu asemoitumaan loppusuoralla koko originaalitrilogian pahuuden ilmentymäksi (jo siis ennen prequeleja, joissa hahmo toki tähän asemaan kirjoitettiinkin). Kun Palpatine lakonisesti toteaa karmeimman repliikkinsä ”Now, young Skywalker, you will die”, minun on todellakin helppo muistaa, mitä 12-vuotias pikku-Aki tunsikaan tätä elokuvaa katsoessaan.

Palpatine-Vader-Luke -kohtaukset kuuluvat koko originaalitrilogian komeimpiin hetkiin. Eikä kyse ole vain pelottavan Palpatinen olemuksesta tai Darth Vaderin tarinan koskettavasta lopusta: tämän tarinallisen Aalto-jakkaran kolmas jalka on Luke Skywalker ja peruskallion lailla homman hoitava Mark Hamill, rikollisen aliarvostetussa suorituksessaan. Luken draaman kaaren kertakaikkisen komea kulku on mielestäni peräti parasta koko Jedin paluussa. Jos Leian, Hanin ja Landon hahmot eivät valitettavasti enää kehitykään mihinkään koko elokuvan aikana, Luke kasvaa nyt mytologian keskushenkilöltä odotettaviin mittoihin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Luke keskustelee tyynesti Vaderin kanssa Endorissa, uskoen vakaasti hyvyyteen tähän asti vihaamansa miehen sisällä, on täydellinen osoitus siitä, että sankarimme tosiaan on nyt jedi – sivistynyt rauhan vartija, joka ei enää janoa seikkailua tai jännitystä niiden itsensä takia.

Draamallisesti upeaa on myös, kuinka Luke Skywalker ollessaan tappamatta isäänsä tekee nimenomaan henkisen isänmurhan Obi-Wanin ja Yodan opetuksista. Molemmat mestarithan vannottivat Lukelle, että Vaderin pelastaminen pimeältä puolelta on mahdotonta, ja että galaksin ainoa toivo on valomiekkataistelu, jossa Luke voittaa isänsä ja keisarin. Voi olla, että Darth Vaderin tarinaa korostava Lucas olisi tästä eri mieltä, mutta minä väitän, että Star Wars -sarjan se kohtaus, jossa hyvyys voittaa pahan, ei ole se, jossa Vader kääntyy auttamaan poikaansa, vaan se, jossa Luke heittää valomiekan pois ja toteaa olevansa jedi kuten isänsä ennen häntä. Bravo ja aplodit seisoen!

rotj-luke

Luke, älä välitä. Jos eräät mahdollisuudet suuruuteen valuivatkin tässä elokuvassa sormien välistä, se ei ollut koskaan sinun vikasi.

Itse asiassa Jedin paluun viimeinen puoli tuntia, niin pelkkää lopputaistelua kuin se onkin, ei ole sellaisena hassumpi. Keisarin kammion kohtaukset ovat sen ydin, mutta ne rytmittyvät taidokkaasti sarjan isoimpaan avaruustaisteluun (edelleen minun on vaikea ymmärtää, miten prequelit saattoivatkin jättää käyttämättä tässä kehittyneen teknologian mahdollisuudet hyväkseen). Avaruuskohtaukset toimivat hämmästyttävän hyvin siitä huolimatta, että Landoa lukuunottamatta kaikki taistelijat ovat korkeintaan hahmokaartin sivuosatasoa. Metsäkuun teddykarhutaistelu on tietysti elementeistä se, joka saisi monen mielestä olla toisin, mutta sekin on minun makuuni paljon mukiin menevämpää katsottavaa kuin vaikkapa tuskallinen Jabban palatsi -osuus. Erityisesti filosofisella tasolla ymmärrän Lucasin tolkienmaisen ajatuksen ”maan hiljaisista tekemässä sankar’töitä” – ehkä trilogiasta tosiaan jäisi kylmä maku, jos hyvisten sotilaalliseen voittoon riittäisivät vain parhaat sotilaat ja terävimmät taistelulentäjät. Tai sitten minäkin olen vanhemmiten taas pehmenemässä Jedin paluulle.

Tänä syksynä loppukohtauksia voisi tietysti olla herkullista yrittää katsoa etsien sieltä merkkejä tulevasta, mutta siltä osin on todettava tylysti: ei niitä ole. Jedin paluu ei ole kuudes osa yhdeksänosaisesta sarjasta – kyllä se on tarinansa loppu. Luke Skywalkerista on tullut jedi, Anakin Skywalker on palannut viime hetkellä ja loppusuudelmakin saadaan, kun Leia ja Han tietävät viimein molemmat rakastavansa toisiaan. Vielä viimeisimmissäkin special editioneissa (äh!) Lucas antaa lopun juhlintamontaasissa ymmärtää koko galaktisen Imperiumin todellakin kaatuvan keisarinsa mukana. Vaikka huhuja mahdollisesta jatko-osatrilogiasta tietysti oli jollain tasolla olemassa heti vuodesta 1983 lähtien, se jatko, jonka toteutumisen puolesta katsojat pitivät peukkuja, oli ”se toinen trilogia”, joka tapahtuisi ennen tätä alkuperäistä ja jonka piti huhujen mukaan olevan nimeltään Clone Wars.

Sen avausosan valmistumiseen meni 16 vuotta, sen nimi ei ollut Clone Wars, eikä se ollut ihan kaikkien mieleen.

Aiemmat episodit, osa 2: Imperiumin vastaisku ja jatko-osien esikuva

Imperiumin vastaisku on jatko-osa, jollainen jokainen jatko-osa haluaisi olla ja jonka jokainen elokuvantekijä haluaisi tehdä. Mukaan lukien ne, jotka eivät koskaan tee jatko-osia.

Tottakai ensimmäinen Star Wars (1977) (josta kirjoitin tämän tekstisarjan ensimmäisen osan viikko sitten) oli jo jättimenestys. Se aloitti blockbusterien aikakauden ja käynnisti sen koneiston, jonka yhä konstikkaammiksi paisuvat myöhemmät ulokkeet tuottavat meille joulukuussa The Force Awakensin ja jo ensi vuonna seuraavan Star Wars -elokuvan, Rogue Onen. Mutta niitä tai mitään nykyisen mittakaavan mukaista sarjaan liitettävää ei olisi, jos alkuperäistä menestyselokuvaa olisi seurannut jatko-osa, joka olisi ollut samaa laatuluokkaa kuin vaikkapa toisena blockbusterien airueena pidettävän Tappajahain (1975) jatko-osat olivat.

(Vaihtoehtomaailma on tässä kohtaa jopa helppo kuvitella: Alan Dean Fosterin kirjoittama romaani Splinter of the Mind’s Eye (julk. 1978) eli suomeksi Mustan lordin paluu kun oli alunperin kirjoitettu halvalla kuvattavaksi jatko-osaksi siinä tilanteessa, jossa sarjaa ei voisi jatkaa edes ykkösosan budjetilla. Se ei olisi rakastettu klassikkoelokuva.)

esb_kiss

Luken, Leian, Hanin ja kumppanien seuraavaa seikkailua odotettiin aikanaan kolme vuotta. Tämä on Imperiumin vastaiskun ainoa kohtaus, jossa originaalitrio on yhdessä kuvassa.

Kun puhutaan edeltäjiensä veroisista tai, rohkeasti, niitä peräti paremmista jatko-osista, mainitaan yleensä muutamat samat nimikkeet. Useimmiten Kummisetä II, Terminator 2, ehkä Aliens. Viime vuosina joukkoon ovat tunkeneet Toy Storyn kakkos- ja kolmososat sekä The Dark Knight. Nämä ovat kaikki kelpo ehdokkaita. Mutta rohkenen väittää niiden kaikkien vapisevan, jos niitä verrataan Imperiumin vastaiskuun, sillä se onnistuu noita mahdottomammassa tehtävässä.

Kaikki edellä mainitut elokuvat nimittäin ovat jatko-osia elokuville, jotka ovat itsessään täydellisiä kokonaisuuksia – elokuvia, joiden tarinat eivät välttämättä olisi kaivanneet jatko-osaa. Tällöin jatko-osan täytyy onnistuakseen yksinkertaisesti kertoa toinen ensiluokkainen tarina ensimmäisen jatkoksi. (Mikä ei tietenkään oikeasti ole lainkaan yksinkertaista.)

Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980) sen sijaan jatkaa tarinaa, joka jäi edellisellä kerralla täysin kesken – ja jota lukemattomat sen katsojat saattoivat jatkaa mielikuvituksessaan tai pihaleikeissään. Ei riittänyt, että jatko olisi ollut omillaan hyvä: sen täytyi tuntua siltä, kuin sen käsikirjoitus olisi ollut pöytälaatikossa valmiina edellistä tehdessä (mitä se ei todellakaan ollut). Tämä sarjoittaisen elokuvakerronnan tyyli on yleistynyt 2000-luvulla, mutta edelleen sen lopputulokset ovat sittenkin useammin olleet Matrixin kuin Star Warsin tasoa. Imperiumin vastaisku onnistui paitsi lunastamaan odotukset, myös ylittämään ne. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kertovan oman, paremman jatko-osaideansa alkuperäiselle Star Warsille? En minäkään.

esb_Hoth

Hothin taistelu on sarjan suorin sotakohtaus – jos sodalla tarkoitetaan sellaista sotaa, jota oikeissa sotaelokuvissa käydään. Ruumiita toki tuli enemmän Kuolontähtien räjähtäessä.

Alkuperäisen Tähtien sodan menestyksen salaisuus oli satumaisen seikkailun siirtäminen mielikuvituksekkaaseen avaruusmiljööseen. Imperiumin vastaisku kasvattaa sadun mytologiaksi – ja kutistaa samalla edeltäjänsä osaksi sitä. Satumaiset elementit muuttuvat osaksi suurta myyttistä tarinaa samaan tapaan kuin käy, jos vaikkapa kerrotaan yksittäinen kertomus ukkosenjumala Thorin (ei sen Marvel-version) vierailusta ihmisten kylässä verrattuna siihen, että puhutaan koko norjalaisesta Valhalla-mytologiasta. Käy niin, että sarjan kokonaisuutta katsoen A New Hope onkin enää pelkkä satu.

Kyse ei ole vain siitä, että Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä synkempi ja syvällisempi, kuten elokuvaa yleensä luonnehditaan. Niitä se kyllä on, ja juuri näitä piirteitä Imperiumin vastaiskun jälkeen tehdyissä jatko-osissa usein tavoitellaan – yleensä jopa molemmat, ellei Imperiumi nimeltä, ääneen haastatteluissa lausuen. Kyse on myös siitä, että se on itse asiassa myös pienimuotoinen hahmotutkielma ja se osa tarinaa, jossa suuri draama ei tapahdu taistelun lomassa.

Synkkyyden elokuvaan värittää merkittäviltä osin sen täysin poikkeuksellinen rakenne, joka jo sinällään varmistaa elokuvan paikan satunnaisemmankin katsojan mielessä. Imperiumin vastaiskuhan alkaa sankarien häviöllä, ja jatkuu sitten lähes koko kestonsa alakyntisenä takaa-ajona. Kun pakomatka viimein pysähtyy kaasuplaneetta Bespinin Pilvikaupunkiin, edessä on jälleen nöyryyttävä epäonnistuminen. Harvassa ylipäätään ovat koko perheen Hollywood-seikkailut, joissa sankarit ovat näin huonossa jamassa koko elokuvan ajan, mutta vielä harvinaisempia ovat tarinat, joiden loppukaan ei ole voiton tapainenkaan. Sankarit ovat menettäneet yhden joukostaan (plus yhden käden) ja pakenevat henkisesti ja fyysisesti nujerrettuina, hädin tuskin yhtenä kappaleena. Loppufanfaarin soidessa edellisosan lopun iloinen juhla on muisto vain. Tämän puolen Imperiumin nerokkuudesta kiteytti hienosti suuri Star Wars -fani Kevin Smith esikoiselokuvassaan Clerks (1994, kauan ennen prequeleja):

”Which did you like better? Jedi or The Empire Strikes Back?”

Empire.”

”Blasphemy.”

”Empire had the better ending. I mean, Luke gets his hand cut off, finds out Vader’s his father, Han gets frozen and taken away by Boba Fett. It ends on such a down note. I mean, that’s what life is, a series of down endings. All Jedi had was a bunch of Muppets.”

Siihen, mitä Jedin paluussa on, palaan tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa, mutta lainauksen myötä on tartuttava synkkyyskorin syvimpään mustaan. Se, että Darth Vader on Luke Skywalkerin isä, on nykykatsojalle täysin ilmeistä, mutta vuonna 1980 sen on täytynyt yllättää kaikki. Käänteen shokkiarvo tietysti tajuttiin jo tuolloin: kohtaushan kuvattiin siten, että David Prowsen repliikki kuului ”No, Obi-Wan killed your father”, ja vain Mark Hamill oli hetkeä aiemmin kuullut, mitä päälle dubataan. Hamillin tuska ja epätietoisuus hänen uransa tärkeimmässä kohtauksessaan on siis aitoa, ja sen sai jakaa katsoja: mitä, miten, täh? Kyseessä on liioittelematta kaiken elokuvan kaikkien aikojen twist-loppu: kohtaus, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon ja suorastaan huutaa lisäselitystä, mutta ei sittenkään (kuten Vader Lukelle sanoo) tunnu absurdilta, päälleliimatulta tai teennäiseltä. Tutkiessamme tunteitamme tiedämme sen todeksi, vaikka emme tahtoisi uskoa, tai ymmärtäisi miten. En tiedä, onko yhdenkään uuden ihmisen enää mahdollista nähdä Star Wars -elokuvia ensimmäistä kertaa tietämättä Vaderin henkilöllisyyttä, mutta on suuri sääli, että kronologista järjestystä vaatiessaan George Lucas halusi viedä katsojilta tämän kokemuksen mahdollisuudenkin.

esb_vader

Kakkossijalle on monta ehdokasta, mutta tämä on Star Wars -elokuvien ylivoimainen ykköskohtaus.

Jos Imperiumin vastaisku kääntää mielikuvamme pahiksesta ympäri, on poikkeuksellista myös se, miten elokuva kohtelee edellisen osan keskushenkilöä Luke Skywalkeria. Kun elokuva on noin puolen tunnin kohdalla, Hothin tasangoilla, hoitanut suurimman toimintakohtauksensa alta pois (tehkääpä perässä tuokin, supersankarileffat!), se hajauttaa päähenkilönsä koko loppuajaksi kahteen leiriin. Ja siinä missä Leia ja Han pakenevat ylivoimaista Imperiumia ikään kuin realistisempana tulkintana siitä, mikä vielä edellisosassa kävi rempseästi Kuolemantähden käytävillä juoksennellen, Luken polku vie retriittiin pohtimaan sisäistä Voimaansa ja sen käyttämisen tuomaa vastuuta. Muistattehan, että vielä edellisosassa Voima lähinnä vain mainittiin ”galaksia sitovana energiakenttänä”, ja sitä käytettiin vielä kepeänä taikuutena, Obi-Wanin hämätessä heikkomielisiä stormtroopereita.

Jos Imperiumin vastaisku muutenkin on liki käsittämättömän rohkea seikkailuelokuva, tässä se on suorastaan uhkarohkea. Päähenkilö tosiaankin jää suureksi osaksi elokuvaa suolle vastanäyttelijänään vain nukkehahmo. Muutenkin filmi väistelee huolellisesti helppoa tietä edellisosan kohtausten toistamisesta astetta suurempana (jälleen yksi oppi, jota seuraajat eivät ole huomanneet), mutta Luke-Yoda -asetelma on kutakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä olisi voinut ykkösosan perusteella odottaa katsojien haluavan kakkoselta. Silti nuo kohtaukset kuuluvat koko sarjan rakastetuimpiin. ”Tee, tai älä tee, yrittämistä ei ole”, on tunnetuimpia Star Wars -repliikkejä, ja koko elokuva on rakennettu samaa oppia noudattaen.

esb_yoda

Jedimestari Yoda, Imperiumin vastaiskun tärkein uusi hahmo, lie aika hyvä opettaja, koska sikäli ajallisesti lyhyeen Luken jedikoulutus elokuvan sisällä tuntuu jäävän.

Juuri Imperiumin vastaiskun kohdalla ei myöskään sovi unohtaa rakentajien merkitystä. Elokuvan onnistuneisuus ei tietenkään ole suoraa seurausta siitä, että se on kuudesta ensimmäisestä Star Wars -elokuvasta vähiten Lucas-johtoisesti syntynyt. Mutta Irvin Kershnerin ohjaustyön sekä Lawrence Kasdanin käsikirjoituksen merkitystä ei voi korostaa liikaakaan. Kasdania sopii kiittää etenkin sankarien kirjoittamista ihmisiksi. Siinä missä ensimmäisen Tähtien sodan repliikit ovat legendaarisia yksittäisinä lauseina (”I find your lack of faith disturbing”), Imperiumin vastaiskun repliikit ovat aitoa dialogia, josta kuuluisin esimerkki on tosin kuvauksissa improvisoitu ”I love you” – ”I know” -hyvästely. Kershnerin vaikutus taas näkyy tunnelman lisäksi elokuvassa yllättävänkin paljon myös visuaalisesti: kiinnittäkääpä huomiota vaikkapa nopeisiin leikkauksiin Luken saapuessa Pilvikaupunkiin tai majesteettisen teräviin linjoihin kaikissa Vaderin hallitsemissa tiloissa. Lucasin tyyli oli toisenlainen: ei vielä vuonna 1980 välttämättä huonompi, mutta juuri tunnelmalliseen keskimmäiseen episodiin Kershner oli loistava valinta.

Imperiumin vastaisku on useimpien Star Wars -fanien suosikkiepisodi, ja sellaisena sen asema tuskin on uhattuna joulukuussakaan. Tiukkalinjaisimpien mielestä se ei ole vain sarjan huippukohta, vaan että peräti kaikki sitä seurannut on ollut emotionaalisesti ja sisällöllis-laadullisesti pelkkää alasajoa. Myös satunnaiselle katsojalle, samoin kuin lapsellisten avaruussotien vihaajalle, se on se todennäköisin suosikki: elokuva, jossa on ”muita enemmän”. Se on elokuva, joka teki Star Warsista yhden menestyselokuvan sijaan rakastetun sarjan, ja siten minun on itse asiassa lopetettava tämä kirjoitus lähes samoin kuin edellinen: ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään blogia ei olisi.

Star Wars: Suomen Twitterin kommenttiraita

Kun eilen kerrankin käytiin suomalaisessa somessa oikein kunnolla keskustelua tämän blogin aiheesta (joulukuuta odotellessa!), teen formaattikokeilun ja tarjoilen tässä poiminnan parhaista. Parikymmentä kotimaista Twitter-kommenttia alkuperäisestä Star Warsista (1977), jonka Fox-kanava esitti sunnuntaina televisiossa ja josta minä kirjoitin omat tämänkertaiset sanani eilen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aiemmat episodit, osa 1: Uusi toivo ja kaiken alku

Star Wars. Tähtien sota. Episodi IV. ANH.

Elokuvalla, joka aloitti kaiken, mutta joka myöhemmin päätyi kronologiseksi neljänneksi osaksi suurempaa kertomusta, on perin ymmärrettävästi monta nimeä. Se, että Fox-kanava tänään esitti elokuvan pitkästä aikaa Suomessa alkuperäisellä kotimaisella nimellään Tähtien sota, tuntui virkistävältä, mutta melkein oudolta. Koska alkuperäisestä nimestä on tullut koko elokuvasarjan ja vielä laajemmin koko franchisen nimi, on välillä tuntunut siltä, että ihmiset, jotka kutsuvat yhtä elokuvaa pelkästään ”Tähtien sodaksi” tai ”Star Warsiksi” ovat todennäköisesti hyvin satunnaisia katsojia tai itsepintaisia kriitikkoja. Star Wars Episode IV: A New Hope (1977) on harvinaisuus: klassikkoelokuva, joka on käytännössä vaihtanut nimeä ensi-iltansa jälkeen.

anh_crawl1977

Alkupiste. Vuonna 1977 Star Wars oli alkuteksteissäänkin vain Star Wars, ilman episodinumeroa ja alaotsikkoa.

Jos sarjan luojalta George Lucasilta kysytään, nimen lisäksi tarkoitus oli muuttaa koko elokuvan luonne. Enkä tällä kertaa edes viittaa elokuvaan vuosien 1997 teatterijulkaisuun (special edition) tai dvd:llä ja bluraylla julkaistuihin versioihin (”special editionit II ja III”) lisättyihin ja muokattuihin tehosteisiin. Ei, tarkoitan nimenomaan alkuperäisen elokuvan jälkikäteistä uudelleenasemointia suuremman saagan neljänneksi osaksi.

Prequel-sukupolven näkökulmasta originaalileffa näyttäytyy joka tapauksessa ”sen vanhan trilogian” ensimmäisenä osana, todennäköisesti hidastempoisena ellei suorastaan vanhahtavana. Vastaavasti tämän vuoden joulukuussa saa alkunsa katsojasukupolvi, joka näkee uuden trilogian ensimmäisenään – tai vähintään ”omana” – Star Warsinaan, ja siten kaikki aiemmat episodit toisin kuin me. Tämä ikääntyvän taideteoksen luonnollinen evoluutio ei kuitenkaan riittänyt Lucasille: hänen pitäessään sarjaa näpeissään uusien fanien tapa nähdä A New Hope oli vuosia suorastaan virallinen paradigma, ainoa oikeaksi hyväksytty näkökulma. Okei, hidastempoiseksi arvottaminen ei sentään kuulunut viralliseen katsantoon – mutta sellaisenahan vuoden 1977 elokuva väistämättä näyttäytyy nopealiikkeisen Episodi III:n eli Revenge of the Sithin (2005) perään katsottuna.

Mitä tahansa mieltä special editioneista tai originaalien originaaliversioiden julkaisun tarpeellisuudesta ollaankin, tätä käsitystä en suostu pitämään kuin vääränä. Lucasin linjaus siitä, että elokuvat tulisi katsoa järjestyksessä I-VI tekee karkeaa vahinkoa katseltaville elokuville, ja on todennäköisesti kaikkein suurin todistuskappale siitä, että suuri luoja tosiaan menetti ison osan ymmärrystään oman luomuksensa ansioista originaalitrilogian ja prequel-trilogian välissä.

Sillä ei Episodi IV ole elokuvasarjan neljäs osa – se on ensimmäinen. Silmarillion tapahtuu ennen Tarua sormusten herrasta, mutta maailmassa tuskin on ketään, jonka mielestä se kannattaisi lukea ensimmäisenä Tolkien-teoksena. Star Wars -sarjan tapahtumilla on toki kronologinen järjestyksensä, jossa Episodi IV tapahtuu III:n jälkeen ja ennen V:tä, ja jossa episodin otsikkokin erittäin ovelasti on A New Hope – eihän uutta toivoa, nimittäin, voi olla olemassa ennen kuin on ollut vanhoja ja menneitä toivoja. Mutta ei se tarkoita, etteikö elokuva, josta kaikki alkoi, olisi edelleen relevantti aloituspiste.

Ensikertalaisen katsojan näkökulmasta tarinan aloittaminen keskeltä ei ole ongelma, vaan tärkeä osa sarjan perimmäistä viehätystä. Toisin kuin monet oikeat scifi-elokuvat (Star Warshan ei edes ole scifiä, vaan pikemminkin fantasiaa), Star Wars ei sijoitu puhtoiseen ja valmiiksi pohdittuun tulevaisuuteen, vaan todellisen oloiseen maailmaan, joka vain poikkeaa omastamme. Englanninkielinen termi ’used future’ on kuvaava: Star Warsin galaksi oli käytetty, likaisuudessaan todellinen. Galaksi, jossa lennettiin valon nopeudella, mutta jossa sankareiksi kasvavienkin hahmojen arkiset huolet koskivat kosteusviljelyä ja avaruusalusten kasassa pysymistä. Star Warsin maailmalla ja hahmoilla tuntui jo vuoden 1977 katsojan silmissä olevan historia, vaikka alkuskrollissa ei vielä ollutkaan episodinumeroa, joka suoraan vihjaisi mitään aiemmista tarinoista.

anh_benhut

A New Hope ei sisällä yhtään kohtausta, jossa kaikki sen sankarit pääsisivät ryhmäkuvaan, koska Ben Kenobi poistuu tarinasta ennen mahdollista tapaamistaan prinsessa Leian kanssa. Tästä kohtauksesta taas puuttuvat Han ja Chewbacca.

Se, että George Lucas aloitti avaruussarjansa elokuvasta, jossa nuori maalaispoika, salaperäinen velho ja rempseä kulkuri pelastavat prinsessan, ei johtunut siitä, että ajan teknologia olisi pakottanut hänet kertomaan ensimmäiseksi juuri tämän edullisesti toteutettavan tarinan. Eihän hän oikeasti tiennyt tätä kolmatta pitkää elokuvaansa kirjoittaessaan edes olevansa tekemässä elämäntyötarinansa neljättä kronologista osaa. Toki jo tuon kirjoitustyön aikana Lucas tuli kehitelleeksi karkeita suuntaviivoja niille jatkotarinoille, jotka tulevina vuosina muotoutuivat Imperiumin vastaiskuksi ja Jedin paluuksi, ja sille taustatarinalle, josta paljon myöhemmin tuli prequel-trilogia, mutta kaiken tämän elokuvallinen toteuttaminen oli originaalileffan yllätysmenestykseen asti vain pilke ohjaajan silmäkulmassa. Luke Skywalkerin tulevista vaiheista, saati sitten Darth Vaderin menneistä, tuskin puhuttiin kuvauksissa, joissa Ben Kenobi esimerkiksi ei vielä valehdellut puhuessaan itsestään, Anakin Skywalkerista ja Darth Vaderista kolmena eri henkilönä – Vader kun ei tuossa vaiheessa ollut Lucasinkaan mielestä Luken isä.

Ja tämä kaikki on tietenkin aivan fine. On normaalia, jopa toivottavaa, että elokuvasarjan tarina kasvaa kerrottaessa. Star Warsin episodi IV on origo, alkupiste, josta suuri sarja eteni ensin eteenpäin, sitten taaksepäin ja ensi joulukuusta alkaen taas eteenpäin (sekä siinä välissä muiden käsissä ja muissa medioissa kaikkiin suuntiin menneisyyteen ja tulevaisuuteen). Episodi IV on ensimmäinen Star Wars -elokuva, ja vaikka Lucas itse muuta väittäisi, on kaikkea muuta kuin hänen tappionsa, että sellaisena sen näemme. Vuonna 1977 valmistunut elokuva on valmistunut ennen vuonna 1999 valmistunutta – ja myös vuoden 1999 jälkeen se kannattaa katsoa ennen seuraajiaan.

A New Hope johdattaa katsojan kaukaisen galaksin kauan sitten tapahtuneisiin tarinoihin, kuinka ollakaan, täydellisesti. Prequelien jälkeen katsottuna se tosiaan on hidas: tarina kulkee viestikapulan lailla kuljettaen ensin droidit kapinallisaluksesta autiomaan takana odottavan Luken luo, sitten tämän kolmikon traagisten tapahtumien kautta Ben Kenobin adoptoimiksi ja lopulta kasvavan seurueen Han Solon alukseen ja kohti seikkailun seuraavaa vaihetta. Elokuvalla kestää lähes tunnin, siis puolet kestostaan, päästä pois Tatooinelta, joka sitäpaitsi prequel-katsojalle olisi jo tuttu autiomaaplaneetta.

Avausepisodina katsottuna aikaa sen sijaan ei hukata lainkaan. Jokainen viestinviejä lisää oman kerroksensa tarinaan ja avaa galaksia katsojalle. Ei ole mikään sattuma, että tätä rakennetta noudattelevat monet sadutkin. Mutta, toisin kuin sadut, jotka yleensä päättyvät sulkulauseeseen elämän loppuun asti elämisestä, A New Hope päättyy hädin tuskin puolipisteeseen. Sekin on osa elokuvan avainta, ja sitä, että seikkailu jatkui jo aikanaan katsojien mielikuvituksessa ja nuorempien katsojien leikeissä.

anh_throneroom

Loppukohtaus, joka oli jo aikalaiskatsojillekin kaikkea muuta kuin loppu.

Kun A New Hope saavuttaa loppufanfaarinsa ja sankareiksi kasvaneet nuoret miehet saavat mitalinsa, elokuvan sisällä on kulunut vain muutama päivä, eikä tarina tunnu saagaa kokonaisuutta tarkastellen kuin alkaneen. Vähät vielä siitä, että Kapinaliiton voitto Imperiumista on vain väliaikainen: paljon väkevämpi keskeneräisyyden signaali on kerronnallisesti se, että tarinan roisto, Darth Vader, ei ole kohdannut tarinan sankaria, Luke Skywalkeria kertaakaan kasvokkain. Itse asiassa ainoa repliikki, jossa kumpikaan heistä tunnustaa toisensa olemassaolon, on Vaderin avaruustaistelun lomassa itselleen lausuma huomautus siitä, että Voima on vahva eräässä kapinallispilotissa.

Jälkikäteisen katsojan näkökulmasta on siis suuri vaara, että osa alkuperäisen elokuvan hienostuneesta koneistosta nykii ja tökkii. Minäkin, joka tutustuin sarjaan 1990-luvun puolivälissä ja vasta noin 11-vuotiaana, tunsin tosipuraisun vasta kaikki kolme silloista elokuvaa katsottuani – ensimmäinenkin kyllä viehätti jo ensikatsomalla, muttei vielä faniuttanut. Todella moni elokuvan vuonna 1977 nähnyt on kertonut olleensa totaalisen koukussa jo ensisekunneista lähtien: siitä kohtauksesta, jossa valtava avaruusalus lipuu valkokankaan yli. Myöhemmin minäkin toki tajusin avauskohtauksen majesteettisuuden, mutta vhs:ltä, televisioruudusta, 4:3-kuvasuhteessa ja kotisohvalta katsottuna se ei vain kerrassaan tehnyt nuoreen katsojaan valtaisaa vaikutusta edes kaksikymmentä vuotta sitten. Nykyiset kotiteatterit auttavat osaltaan asiaa, mutta epäilen suuresti vaikutuksen tehoa katsojaan, joka olisi sitä ennen ilakoinut värikylläisten prequel-elokuvien läpi.

Katsoja on aina katsomishetkensä vanki, mutta sittenkin: kun siristää silmiään läpi kaiken sen, mitä Hollywoodilla, blockbustereilla tai ylipäätään viihde-elokuvalla on jo 38 vuoden ajan tarkoitettu, on pohjimmiltaan helppo nähdä, miksi alkuperäinen Star Wars mullisti (hyvässä ja pahassa) koko elokuvateollisuuden. Tässä yksi yksinkertaistus: Se valaisi valkokankaan puhtaalla seikkailulla, jossa hyvä taisteli pahaa vastaan mielikuvitusta kutkuttavassa vaihtoehtomaailmassa. Tämä resepti, joka nyt tuntuu niin valtavirtaiselta, ei ollut sitä 1970-luvulla, jolloin katsotuimpia elokuvia olivat Kummisetien kaltaiset vakavat draamat.

Samalla tulee kuitenkin muistaa, ettei menestyksen avain ollut tietenkään pelkkä viihteellisyys tai osuminen siinä ”oikeaan aikaan” – toki siinä oli kyse myös siitä, että George Lucasin elokuva yksinkertaisesti oli lajissaan niin pirun hyvä. Epäonnistunut avaruusseikkailu olisi unohdettu pian, vaikka sille olisi ollut kuinka suuri tiedostamaton kaipuu.

anh_cellblock

Näillä käytävillä seikkailtiin lukemattomissa leikeissä elokuvan jälkeen – ja varmasti monen aikuiskatsojankin päässä. Toki Lucasin itsensäkin: kuvassa käytävä jatkuu kauemmas kuin vuonna 1977, sillä tätäkin kohtaa korjailtiin myöhemmin.

Episodi IV:ksi uusintaesityskierroksella ristitty elokuva ei vielä ollut avain vuosikymmenien saagaan, The Force Awakensiin tai edes George Lucasin upporikastumiseen. Jatko-osan menestys oli vielä kaikkea muuta kuin taattua. Oli kuitenkin äärimmäisen olennaista, että jo ensimmäisessä osassa olivat siemenet yhtä elokuvan mittaista yksikköä suurempaan kokonaisuuteen. Ajatusleikkinä voidaan esimerkiksi miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos blockbusterien aika ei olisikaan alkanut Lucasin Star Warsista ja Steven Spielbergin Tappajahaista (1975), vaan suoraan miesten myöhemmästä yhteistyöstä Kadonneen aarteen metsästäjistä (1981). Vaihtoehtoisessa maailmassa, jossa Indiana Jones olisi nähnyt päivänvalon ennen Star Warsia, seikkaileva arkeologi olisi hyvinkin saattanut tehdä elokuvateollisuudelle sen minkä A New Hope teki. Mutta on mahdotonta kuvitella, että Indiana Jonesista olisi sittenkään kasvanut Star Warsin kaltainen suuri saaga – vaikka Indy-elokuvia varmaankin olisi tässä vaihtoehtomaailmassa enemmän kuin omassamme. Ei, sillä Indiana Jonesissa, kuten useimmissa muissakaan elokuvissa – niitä mitenkään tällä moittimatta – ei ole sisässään siemeniä kokonaiseen universumiin.

Siksi tämä kirjoitussarja, johon lupaan syksyn aikana viisi muutakin osaa ja jossa sanon omat tämänkertaiset sanani kuudesta tähänastisesta Star Wars -elokuvasta, ei olisi mitenkään voinut alkaa episodista I. Ensin oli episodi IV, ja sitä ilman tätäkään blogia ei olisi.

Viisi pelkoa The Force Awakensista

Jouduttuani hiljattain yrittämään vastata kysymykseen siitä, odotanko The Force Awakensin olevan ”hyvä elokuva”, yritän antaa tällä kirjoituksella jonkinlaisen vastauksen. Lähestyn asiaa käänteisesti: listaamalla viisi aitoa pelkoa, jotka minulla Star Wars Episodi VII:stä on.

Tosin yksikään näistä peloista ei ole ”Elokuva ei ole hyvä”.

artoopiilossa

Voima varjele, mitä sieltä tulee! Artoota melkein hirvittää katsoa. (kuva: Aki Jörgensen)

Pelko 1: The Force Awakens ei ole Episodi VII.

Tämä on ylivoimaisesti suurin pelkoni. Muistattehan, kuinka koulussa opettajat yrittivät nuijia päähämme, että täysin oikeita tietoja sisältävästä vastauksesta saa nolla pistettä, jos se ei vastaa kysyttyyn kysymykseen. Tämä vaara vaanii uuden Star Wars -elokuvan yllä Damokleen valomiekkana. Episodinumerottomasta markkinointinimestään huolimatta alkuskrollissa lukenee järjestysnumero. Jos Episodi VII ei lunasta otsikkoaan, se ei oikeuta olemassaoloaan.

Tämä hirvittää minua, kun The Force Awakensista puhutaan siihen tapaan kuin ”on epävarmaa, kuinka suuri rooli Skywalkerin kaksosilla on” (Entertainment Weekly). Tähänastinen Star Wars -sarja kertoi konfliktista (organisatorisesti) jedien ja sithien, (aatteellisesti) demokratian ja diktatuurin sekä (filosofisesti) vihan ja rakkauden välillä. Henkilökohtaisella tasolla kaikki nämä konfliktit kulminoituivat Anakin Skywalkeriin ja hänen poikaansa Lukeen. Seitsemännen episodin tulisi tuntua niin oleelliselta jatkolta tälle kaikelle, että sen olisi aina pitänyt olla osa kokonaisuutta – muuten se ei ole seitsemäs episodi, vaan ainoastaan uusi seikkailu samassa universumissa.

Pelko 2: The Force Awakens on Episodi VI.7.

Tämä pelko saa voimaa edellisestä Star Wars -trilogiasta, sillä juuri tämä on mielestäni parjatun The Phantom Menacen kaikkein perustavin ongelma. Star Wars -sarjan Episodi I ei niinkään ole ykkönen kuin nolla: se tapahtuu ajallisestikin irrallaan seuraavista osista, lähinnä esittelee maailman ja kertoo simppelin tarinan, jolla on vain vähän aitoa vaikutusta seuraaviin osiin. Se on kuin pilottijakso televisiosarjalle, jonka oikea tarina nähdään niissä seuraavissa kymmenissä jaksoissa. Valitettavasti Episodi I:tä ei kuitenkaan sarjojen tapaan seurannut tuntikaupalla tarinankehittelyä (paitsi paljon myöhemmin animaatiosarjoissa, mutta niitä en nyt laske). Episodit II ja III eivät kahdestaan riittäneet muodostamaan sitä kaarta, joka Anakin Skywalkerin lankeemukseen ja kloonisotien galaktiseen kurimukseen olisi tarvittu. Välistä ikään kuin puuttui yksi kokonainen elokuva, koska trilogian ensimmäinen osa oli tuhlattu johdannoksi.

Tämä vaara on jälleen olemassa, kun ohjaaja-kirjoittaja JJ Abrams johdattelee meidät takaisin kaukaiseen galaksiin 30-35 vuotta Jedin paluun jälkeen. Jos suurin osa The Force Awakensista käytetään galaksin tilan vähittäiseen paljastamiseen ja siihen, kuinka uudet hahmot tapaavat toisensa, kohtaavat vanhoja hahmoja, törmäävät uusiin pahiksiin ja päätyvät lopulta siihen, missä heidän kaikkien tätä uutta tarinaa varten tulee olla, seitsemäs episodi voi jälleen tuntua uuden trilogian episodilta nolla. Tähän pelkooni vaikuttavat ennakkotapaukset: Hollywoodin viime vuosien remake- ja reboot-muodissa ovat korostuneet nimenomaan origin storyt, joissa kokonainen elokuva kirjoitetaan tiimin kasaamisen ympärille (AvengersStar Trek).

Pelko 3: The Force Awakens on köyhän tarinaryhmän expanded universe.

Tämä pelko on suunnattu vihkiytyneille. Suurelle yleisölle uusi Star Wars -elokuva on aito jatko-osa: ei uusintaversio, ei reboot, vaan paluu vanhaan tarinaan vuosikymmeniä myöhemmin. Tähän perustuu merkittävä osa elokuvan odotusarvoa, ja tähänastisen markkinointikampanjan painavin hetki oli vanhentuneen Han Solon näyttäminen saapumassa kotiin. Mutta samaan aikaan on kylmä fakta, että meille faneille The Force Awakens itse asiassa on reboot, elokuvan pyyhkiessä pöytää kymmenien vuosien aikana kerrotuilla expanded universe -tarinoilla. Oli Legends-otsikon saaneiden tarinoiden laadusta mitä mieltä tahansa, ne kuitenkin muodostivat suhteellisen yhteensopivan kertomuksen galaksin tapahtumista Jedin paluun jälkeen. Tuon kertomuksen olivat kehittäneet 30 vuoden aikana kymmenet kirjoittajat, joukossaan Timothy ZahninMichael A. Stackpolen ja James Lucenon kaltaisia arvostettuja nimiä.

Jossain syvällä uuden trilogian juonen pohjalla ovat George Lucasin omat ajatukset galaksin myöhemmistä vaiheista, mutta osallisista esimerkiksi Abramsin mukaan lopulliseen tarinaan päädyttiin vasta hänen mukaantulonsa jälkeen. Se tarkoittaisi, että Abrams, Lawrence Kasdan ja Lucasfilmin tarinaryhmä keittivät uuden trilogian tapahtumat kokoon vain joidenkin kuukausien aikana, elokuvan lukitun tuotantoaikataulun jo vauhdilla lähestyessä. Hyvässä maailmassa tuoreet aivot ja keskittynyt maali – uusi Star Wars -elokuvatrilogia – ovat tuottaneet koherentimman ja älykkäämmän vision kuin irtonaisten kirjoittajien parviäly aiemmin. Mutta kolmas pelkoni on, että The Force Awakensin näkemys siitä, mitä galaksille, jedeille tai Luke Skywalkerille on tapahtunut, on vaisumpi ja harkitsemattomampi kuin se galaksin tulevaisuus, joka kirjoissa ja sarjakuvissa oli jo olemassa. Jopa sellainenkin seikka kuin prinsessa Leian ja Han Solon suhteen laatu on riskijuttu: me kaikkihan olimme tietävinämme, kuinka onnellisesti siinä romanssissa ”aiemmin” kävi. Petymmekö nyt?

Pelko 4: The Force Awakens on originaalitrilogian kommenttiraita.

Tämä pelko, enemmän kuin mikään kolmesta aiemmasta, juontaa nimenomaan ohjaaja-kirjoittajavalintaan. Abramsilla on ikävä taipumus täyttää teoksiaan siisteillä jutuilla, joiden järjellinen selitys jää toissijaiseksi tai jotka iskevät silmää aiemmin nähdylle. Erityisesti hänen Star Trekinsä ovat täynnä viittauksia vanhoihin tarinoihin. Osa niistä toimii erinomaisesti – osan katsojista ymmärtäessä viitteen ja toisten huomaamatta mitään – mutta etenkin Into Darknessin loppupuolella aiemmin kerrotun tarinan toisintaminen menee lähelle uusintaversiota ja tasolle, jolla aletaan lähestyä parodiaa. Trekeissä Abramsin avaruusselitys oli, että elokuvan sisällä syntynyt vaihtoehtouniversumi on kosmisesti seurailevinaan aiemman universumin tapahtumia. Mutta Star Warsissa, jonka seitsemännen elokuvan tulisi olla aito jatko-osa (ks. Pelko 1) pelkkä nostalgiaan nojaaminen olisi suuri virhe.

Aivan Into Darknessin kaltaista A New Hopen tarkan juonen kopiointia en pelkää, mutta viitteitä tämänkin pelon aiheellisuudesta on silti liikaa. The Force Awakenshan alkaa, kuten meille on jo tähän mennessä vahvistettu, aavikkoplaneetalla etäällä galaktisista konflikteista asuvasta nuoresta sankarista, joka päätyy seikkailuun törmättyään pulassa oleviin toisplaneetallisiin vierailijoihin. Pahis Kylo Renin arvataan tavoittelevan Darth Vaderin asemaa, ja luvassa on jälleen kapakkakohtauskin (Vanity Fair). Jos Episodi VII keskittyy koko kestonsa ajan toistamaan tai mukailemaan originaalitrilogian juonta, kohtauksia, hahmoja ja repliikkejä (”I have a bad feeling about this” sieltä tietysti tulee, mutta toivottavasti ei monta muuta), sen katsominen itsenäisenä elokuvana kärsii.

Pelko 5: The Force Awakens on komedia.

Viimeinen pelkoni liittyy oleellisesti edelliseen, mutta pelkojen maailmassa on silti mahdollista, että edelliseltä pelolta vältyttäisiin, ja tälle karille silti ajettaisiin. The Force Awakens on elokuva, jonka yläotsikko sisältää sanan ”sodat”. Se sijoittuu galaksiin, joka kaikesta päätellen on huonommassa jamassa kuin suurin osa vanhoista faneista (tai vanhoista jatkokirjailijoista, ks. Pelko 3) oletti. Huhujen perusteella siinä saattaa tapahtua hyvinkin kauheita, mikä tietysti ei olisi ihme sarjassa, jonka ihka ensimmäisessä osassa jo nähtiin planeetan räjäyttävä superase.

Samaan aikaan sen on kuitenkin määrä aloittaa uudelleen maailman suurin franchise, ja vedota esimerkiksi merkittävään leluilla leikkivään katsojasegmenttiin. Sen ohjaaja tunnetaan leikkivänä visionäärinä, joka mielellään täyttää dialogin kepeällä vitsailulla. Se valmistuu tallista, jossa on katsottu viisaaksi valita Han Solo -elokuvan ohjaajiksi Lego-leffan tekijät. Viides pelkoni siis on, että The Force Awakens kurtistaa kulmakarvojaan, mutta pitää kielen syvällä poskessa. Star Wars -elokuvan tulee olla hauska katsoa, mutta originaalitrilogian onnistuneisuudessa oli silti olennaista, että elokuvat ottivat itsensä vakavasti.

Jokainen näistä peloista voisi toteutua, ja elokuva silti olla vielä ”hyvä”. Erityisesti ensimmäinen pelkoni voisi realisoitua totaalisesti, ja lopputulos olla silti toiminnallisena viihde-elokuvana arvioituna erinomainen: se ei vain olisi ”hyvä episodi seiska”. Neljäs pelkoni taas vaikuttaisi toteutuessaan merkittävästi elokuvan uudelleenkatsottavuuteen, ainakin omalla kohdallani, mutta senkään realisoituminen ei välttämättä häiritsisi monia suuren yleisön kertakatsojia. Ehtimiseen originaalitrilogialle vinkkaileva filmi saattaisi jopa varmistaa primitiivireaktion ”olihan se paljon parempi kuin prequelit”.

Entä sitten se kysymys? Odotanko Episodi VII:n olevan ”hyvä elokuva”? Niin… Minulla ei ole tällä hetkellä kovinkaan bad feeling (äskettäinkin kirjoitin näin innostuneita). Mutta oikeastaan en aidosti osaa vastata. Vastaukseni siitä, olivatko Episodit I-III ”hyviä elokuvia”, ei sekään tiivisty yhteen sanaan.

Ensin pitäisi esimerkiksi osata katsoa niitä muiden elokuvien tapaan.

Episodi VII: Sankareita molemmilla puolilla?

Entertainment Weeklyn tämän viikon tukeva The Force Awakens -paketti paljasti muutakin kuin pinon uusia valokuvia ja hahmonimien alkuperiä. Lehdessä raotettiin ensimmäistä kertaa verhoa, jota huhut ja vuodot eivät juuri ole heiluttaneetkaan: mistä uuden Star Wars -trilogian avausosassa temaattisesti on kyse. MakingStarWars-nettisivuhan raportoi elokuvan tapahtumia erittäinkin yksityiskohtaisesti (omien tietojensa mukaan), mutta koska senkään kirjoittajat eivät ole nähneet käsikirjoitusta saati raakaleikkausta, jäävät raporteista piiloon toiminnan takaiset sisällöt: dialogi ja tunteet.

Tässä spekulatiivisessa kirjoituksessa pyrin pitäytymään EW:ssä ja muualla virallisesti julkistetussa tiedossa, joita – muistutus! – en laske varsinaisiksi spoilereiksi. En siis spoilaa tässä enempää, huhuihinkaan perustuen.

ew-cover

Entertainment Weekly: Tällä viikolla runsaasti paljastuksia muun muassa kansikuvapojasta.

Entertainment Weekly sai ohjaaja JJ Abramsin puhumaan Kylo Renistä, episodi VII:n ikonisimmaksi tarkoitetusta pahiksesta, jonka naamio koristaa esimerkiksi useimpia oheistuotepakkauksia. Abrams kertoo, että naamion alkuperä selitetään elokuvassa, mutta designin on tarkoituskin viitata myös elokuvan sisällä Darth Vaderin kuuluisaan asuun. ”Ren on hyvin tietoinen aiemmin tapahtuneesta, ja se on hyvin tärkeä osa elokuvan tarinaa”, Abrams sanoo vihjaillen. Ohjaaja myös vahvisti yleisen teorian todeksi: säröilevä kahden käden valomiekka on Renin rakentama. Miekka taitaa kuvata isäntäänsä, sillä Abrams jatkaa yhä kiinnostavammin: ”Ren ei ole yhä valmiiksi muotoutunut kuin esimerkiksi Darth Vader oli hänet kohdatessamme. Ja minusta Voimalla on kaksi puolta. Uskoakseni molemmat puolet haluaisivat nähdä itsensä tarinan sankareina.”

Tämä on dilemma, joka tietysti piilee Darth Vaderin hahmon ja sitä kautta koko vanhan Star Warsin ytimessä, mutta jota kuusi aiempaa elokuvaa itse asiassa käsittelevät vähemmän kuin luulisi. Ajatus Voiman pimeästä ja valoisasta puolesta on todellisuutta mustavalkoisempi, joten sen pitäisi suorastaan pakottaa kysymään: miksi jotkut valitsevat pimeän puolen, jos se kerran yksiselitteisesti edustaa pahuutta? Prequel-trilogia tarjoaa oman selityksensä Anakin Skywalkerin lankeemukselle, mutta useimmille katsojille rakkaampi vanha trilogia katsoo Darth Vaderin uhkaavaa hahmoa koko ajan etäältä. Jää katsojan oman tulkinnan varaan, miten Anakin Skywalker näkee itsensä ja tekonsa sen jälkeen, kun hahmo polvistuu Palpatinen eteen Sithin kostossa. Uskooko hän kaikkien vuosien ajan, keisarinsa synkkiä käskyjä toteuttaessaan, olevansa sankari, kuten tuon episodin alkuskrollin muuten täysin ilmaan jäävää heittoa ”There are heroes on both sides, evil is everywhere” voisi hyväntahtoisesti tulkita?

Vaikka Abrams ja tuottaja Kathleen Kennedy ovat uuden trilogian kohdalla ottaneet väkevästi etäisyyttä prequeleihin, juuri tuon ajatuksen käsittely näyttää jatkuvan The Force Awakensissa. Kennedy sanoo toisaalla EW:n jutuissa, että George Lucasin näkemys siitä, että pahuus on hyvyyttä ”helpompi” tie, on episodi VII:nkin ytimessä. Näyttelijä Adam Driver kertoi äskettäin Comic Conin paneelissa, että Kylo Reniä lähetyttiin ”pikemminkin hahmona, joka uskoo olevansa oikeassa kuin joka uskoo olevansa paha”. Kuvaan sopivat minusta hyvin myös Covergirl-meikkituotteiden äskettäin paljastamat (…) The Force Awakens -pahisrepliikit ”I will finish what you started” ja ”Immune to the light”. Vaikka niiden varsinainen merkitys ja lausujatkin ovat tietysti arvailujen varassa, molemmat sopisivat minusta näillä tiedoilla Kylo Renin suuhun.

Kuten ensimmäisestä teaserista tiedämme (sanojen merkitystä tietämättä!): Voiman molemmat puolet ovat nyt heränneet. Koska tällä kertaa galaksi ei ilmeisesti ole voimallisesti sen enempää jedien (kuten prequeleissa) kuin sithinkään (kuten originaalitrilogiassa) vallassa, kummankaan osapuolen ensisijainen motivaatio ei välttämättä ole kosto, voitto tai toisen totaalinen tuho. Kyse voisi nyt pikemminkin olla filosofisista eroista Voiman eri puolten välillä…joita nyt vain, niin no, ratkotaan myös taistellen valomiekoilla.

adamdriver

Adam Driver on Kylo Ren, hahmo täynnä tunnetta. (kuva: dtstuff9, CC BY-SA 2.0)

Minusta on erittäin paljon kiinnostavampaa, jos Kylo Reniä ei aja keisari Palpatinen tavoin materialistinen vallanhalu tai Darth Maulin tavoin aivopesusta vihjaava kostonhalu, vaan Darth Vaderin idean tavoin vahva ajatus oikeassa olemisesta, kenties jopa hyvän puolella olemisesta. Vielä parempi, jos Ren tosiaan ei ole hahmona ”fully formed”. Mielenkiintoinen sanavalinta voi viitata siihen, että tällä kertaa pahis kasvaa tarinan aikana. Yleensähän Star Warsissa ja mytologisissa eepoksissa yleensäkin on seurattu vain protagonistien kasvutarinaa, antagonistien pysyessä muuttumattomina. Käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin kommentit samassa artikkelissa ovat vielä hämärämpiä, mutta eivät nekään saa minua muuttamaan spekulaatiotani: Kasdanin mukaan Kylo Ren on poikkeuksellinen hahmo koko sarjassa siksi, että hän on ”täynnä tunnetta”. (Kasdan paljasti EW:lle ensimmäistä kertaa, että Lucas pyysi häntä mukaan tekemään prequeleita. Täyttä jossittelua on, millaisia ne olisivat voineet olla, jos tämä olisi suostunut – sillä sittenhän Lucas kirjoitti elokuvat erittäin itse.)

Kylo Renin hahmon kasvuun ja keskeneräisyyteen viittaa sekin, minkä Abrams paljasti vielä samassa haastattelussa: Kylo Ren ei ole ristimänimi, vaan sith-tittelin Darth kaltainen pseudonyymi, jota käyttävät ”Knights of Ren” -salaseuran jäsenet. Vaikuttaa samalla siis myös siltä, että minunkin toiveeni on kuultu: todennäköisesti Kylo Ren ei ole sith, vaan jotain aivan muuta. Mitä ja miten tämä eroaa sitheilystä – jos Ren polttaa kyliä First Orderin joukkojen kanssa kuten EW-kuvissa näkyy, ei se kovin kaukana ole planeettojen räjäyttelystä Imperiumin aseilla – se jää nähtäväksi.

Silti tämä ei ollut vielä kaikki, mikä Entertainment Weeklyn jutuissa jäi kutkuttamaan elokuvan tematiikasta. Toinen todella kiinnostava temaattinen tiedonmuru löytyy Kennedyn ja Abramsin päähaastattelusta, jossa kerrotaan, että ohjaajan mukaan houkutellut Kathleen Kennedyn esittämä kysymys oli ”Kuka on Luke Skywalker?”.

Haluan ajatella, että tässä ei ole kyse vain pinnallisesta kysymyksestä. Että Abrams ei vain tajunnut olevansa kiinnostunut näkemään, mitä galaksin viimeiselle jediritarille kuuluu. Ei, haluaisin lukea EW:n jutun rivien välistä mukaan vanhan Yoda-repliikin: ”Sodat eivät suureksi ketään tee”. Jedin paluun lopussa Luke Skywalker vaikuttaa lähes pasifistilta, mutta hän on sotinut koko aikuisen ikänsä, kotoa lähdöstään asti. Millaiseksi se olisi häntä muuttanut, ja millaista jediyttä tällainen hahmo haluaisi siirtää eteenpäin?

Tämäkin on minusta hyvin kiinnostava kysymys. Sitä kiinnostavammaksi se käy, kun tässä haastattelussa nyt vahvistettiin eräs huhujen suuri linja: Han Solo (Harrison Ford) on yksi uuden elokuvan päähenkilöistä, ja Skywalkerin sisaruksilla (Mark Hamill ja Carrie Fisher) on ilmeisesti ainakin ruutuajallisesti pienemmät roolit. Jos ja kun kysymys Luke Skywalkerista oli ainakin aluksi Abramsille The Force Awakensin ytimessä, täytyy elokuvassa olla hyvin merkittävästi kyse Lukesta, vaikka tämä olisikin muualla kuin kameran edessä. Tiedättehän, siihen tapaan kuin vaikkapa Carol Reedin Kolmannen miehen (1949) päähenkilöksi on helppo muistaa Orson Wellesin näyttelemä hahmo, vaikka tämä esiintyy vain muutamassa kohtauksessa. Koko elokuva kuitenkin pyörii hänen näkymättömän hahmonsa ympärillä.

Olen yhä periaatteessa sitä mieltä, että moni katsoja, minä mukaanlukien, pettyy syvästi, jos episodi VII näyttää meille Han Solo Shown ilman Lukea ja Leiaa. Mutta on ehkä olemassa toinenkin tie. Jos huhuraportit puhuvat vain tapahtumista ja kohtauksista, ne eivät kerro, mistä tai edes kenestä noissa kohtauksissa on kyse. Darth Vaderin jälkeen Star Warsissa on ollut kyse Luke Skywalkerista.

Se on isompi kuin luulemme

Alkuperäisen Star Warsin (1977) suosikkeihini kuuluvassa kohtauksessa sankarimme seuraavat Millennium Falconilla yksinäistä TIE Fighteria. Hyperajoton avaruushävittäjä löytyi sieltä, missä piti sijaita pasifistinen planeetta Alderaan, jonka Imperiumi on juuri murskannut Kuolemantähdellään. TIE näyttää lentävän kohti pientä kuuta, mutta Ben Kenobi toteaa synkällä äänellä kuun olevan itse asiassa avaruusasema. ”Aivan liian iso ollakseen avaruusasema”, kuittaa saagan skeptikko Han Solo. ”Mulla on tosi paha tunne tästä”, mutisee nuori Luke Skywalker, joka luultavasti olisi kyseisellä hetkellä mieluummin noutamassa voimanjohtimia Tosche-asemalta.

20150416_200213

Finnkinon keväällä järjestämään The Force Awakens -paneelin ilmaiseen streaming-näytökseen olisi mahtunut enemmänkin väkeä. (kuva: Aki Jörgensen)

The Force Awakensin ensi-iltaan on reilut neljä kuukautta, ja sen lähestyminen tuo minulle mieleen tuon kohtauksen. Erityisesti näin on, kun katselen tilannetta täältä Suomesta, jossa on välillä vaikea hahmottaa, että kyse on todella maailman suurimmasta franchisesta. Täällähän esimerkiksi The Force Awakensin traileriin päättynyt paneelinäytös esitettiin Finnkinolla ilmaiseksi vajaalle salille, kun monessa maassa sen esityksiin arvottiin lippuja lukemattomien halukkaiden kesken. Kun vaikkapa samana keväänä muutaman vuoden ikäinen pop-yhtye One Direction veti olympiastadionin täyteen käytännössä vain alle 18-vuotiaan fanikuntansa ansiosta, on helppo sijoittaa Star Wars suosiossa samaan sarjaan vaikkapa kilpakumppaninsa Trekin kanssa: perinteikkääksi tuotenimeksi, jonka kaikki tietävät, mutta jonka kannattajat eivät katukuvassa juuri näy.

Artoo ja Vader

Darth Vaderin asu on aikaa sitten irronnut asiayhteydestään Chaplinin kulkuriasun tapaiseksi ikoniksi. (kuva: Aki Jörgensen)

Englanninkielisessä maailmassa myös Trek on isompi kuin meillä, mutta Warsin ylivoimasta ei ole epäilystäkään. Star Wars on itse asiassa franchise, joka ylittää koko sanan merkityksen: sen tuntevat kaikki, se on läsnä kaikkialla. Toisin kuin vaikkapa kesän menestyselokuva Jurassic World, Star Wars ei ole enää pitkään aikaan ollut vain elokuvasarja, jolle tehdään jatko-osia, ja jonka fanit ostavat myös oheistuotteita. Ei; jo pelkät kulttuurilliset viittaukset Star Warsiin osoittavat sarjan merkityksen: on vaikea kuvitella, että Yhdysvaltain valkoinen talo julkaisisi humoristisen tiedotteen mistään muusta kulttuurituotteesta. Lapset, joiden ikä ei riitä saagan ytimessä olevien varsinaisten elokuvien katsomiseen, peittyvät valomiekkojen ja Darth Vaderin haarniskan kaltaisiin symboleihin synttärikesteillä, konsolipeleissä ja leikeissä. 2010-luvun kärkikomediasarjoista Big Bang Theoryssa nauretaan hieman ylenkatsoen nörttinelikon fanipoikaiselle scifi- ja sarjakuvaharrastukselle, mutta How I Met Your Motherin viisikko-jonka-ystäväpiiriin-kaikki-haluaisivat-kuulua on aivan yhtä kilahtanut Star Warsiin, ja katsojan oletetaan riemuitsevan mukana. Luulen, että se oli Empire-lehti, joka jossain ”kaikkien aikojen elokuvat” -listassaan totesi lopulta tuosta alkuperäisestä elokuvasta, että jos katsoja ei siitä pidä, hänen pitää kysyä itseltään, pitääkö hän elokuvista lainkaan.

Suomessa näin ei voisi sanoa – tai ainakin sille naurettaisiin monella kulmalla. Vastaan tulisi vakavamielisiä elokuvaharrastajia, joiden mielestä korkeintaan ensimmäinen osa hyväksytään Kurosawa-pastissina elokuvataiteen merkkiteoksiin, mutta silloinkin on tärkeää muistaa halveksia sitä, miten tärkeää roolia Star Wars näytteli Hollywoodin kultaisen 1970-luvun älykkään kauden päättymisessä. Ja vastaan tulisi plus-miinus-ikätovereitani, jotka niputtavat vanhan trilogian nuoruutensa klassikkoelokuviin, mutta muistavat prequelit huonoimpina näkeminään elokuvina (eivät ne ole).

Itse asiassa, Star Warsista viime vuosina näin enemmin ja julkisemmin kirjoittaessani olen miettinyt päätyneeni merkilliseen asemaan: vaikka kirjoitan maailman suosituimmasta franchisesta, jota valtavirtaisempaa elokuvanimikettä ei oikeastaan pitäisi ollakaan, tunnen Suomessa edustavani marginaalia.

Miksi näin? Luulen, että taustalla on – Yhdysvaltojen ja Suomen monenlaisia kulttuurieroja listaamatta – erityisesti täkäläisen elokuvakulttuurin erityisyys. Minua vanhemmat saavat kaikin mokomin esittää vastalauseensa, mutta minusta vaikuttaa siltä, että vasta oman sukupolveni aikuistuttua, 2000-luvun taitteen paikkeilla, ”elokuvien harrastaminen” ja ”leffojen katsominen” alkoivat sopia samalle sohvalle. Vanhan trilogian ilmestyessä 1980-luvun alussa, kahden televisiokanavan ja lukemattomien elokuvakerhojen Suomessa, oli kaksi aivan eri asiaa harrastaa elokuvia taiteenlajina ja kuulua kansaan, joka katsoo elokuvia. Edellisestä koulukunnasta katsottuna Star Wars ei ollut elokuva, se oli leffa, ja 1980-luvulla näiden ero oli vielä järisyttävä. Katsojakuntien ero on epäilemättä yhä olemassa, ja vuonna, jona kriitikoiden universaalisti halveksima Luokkakokous nousi kotimaan kaikkien aikojen kassamagneettien joukkoon olisi helppo sanoa, ettei se ole himmennyt Turhapurojen vuosikymmenestä lainkaan. Mutta kyllä se on: tänä päivänähän Godardin ystävän on täysin hyväksyttävää intoilla Nolanin supersankarielokuvasta. Massaviihteen kotimaassa Yhdysvalloissa taas viihteen arvostetumpi asema tarkoittaa myös sitä, että sikäläisille yleisöille Star Warsin ero Poliisiopistoihin on aina ollut selvempi.

xmen

X-Men (2000). Verrattuna viime vuosien Avengers-elokuviin nämä sankarit olivat valkokankaalla kaukana sarjakuvistaan.

Tätä taustaa lähempänä nykyhetkeä vaikuttaa spekulatiivisen fiktion yleinen, maailmanlaajuinen mutta Suomessa hyvin näkyvä, arvostuksen muutos. Tämän päivän suosituin televisiosarja Game of Thrones oli vielä vihreän valonsa hetkellä, alle kymmenen vuotta sitten, iso yllätys: ettäkö vakavien ja realististen draamojen HBO-kanava tarttuisi fantasiakirjallisuuteen. Harry Potterit tekivät viiveellä sen, mitä Johanna Sinisalon Finlandia-palkinto ei vielä tehnyt: suomalainenkin kirjallisuus vapautui arjen kahleista, kun kaikenikäisten nähtiin ahmivan nuortenkirjoja velhoista ja magiasta. Kun Hollywood 1990-luvun lopulla tarttui varovasti supersankareihin esimerkiksi X-Menissä, ei kukaan vielä ihmetellyt, miksi lähdemateriaalia käsiteltiin niin luovasti ja esimerkiksi alkuperäiset puvut täysin hyläten: sarjakuville uskollisella käsittelyllä ei nähty vielä yleisöä. Tänä kesänä on kummasteltu sitä, ettei kivikasaksi muuttuva mies käytä kivikasana housuja.

Lyhyesti: scifin ja fantasian todellinen läpilyönti valtavirraksi sekä nuorten että aikuisten keskuudessa tapahtui vasta kymmenen viime vuoden aikana, ja sen tapahtuessa Star Wars -sarja oli jo ohi (joksikin aikaa). Prequelien ilmestyessä niistä intoileminen ei suinkaan ollut Suomessa valtavirtaa, vaikka silloisessa somessa, suomalaisellakin Star Wars -keskustelufoorumilla, tuolloin tasaisen vahva viestivirta olikin. Revenge of the Sith (2005) kuitattiin suomalaisessa mediassa yleisesti kolmen tähden arvioilla ja saatesanoilla ”sentään parempi kuin ne edelliset”, joille samat kriitikot olivat yleensä antaneet niin ikään kolme tähteä – näin siis arvio toimi samalla oikaisuna ja anteeksipyyntönä, osoitettuna enemmän muille kriitikoille kuin lukijoille. Elokuva oli Suomessa ilmestymisvuotensa toiseksi katsotuin (häviten Potterin nelososalle), mutta kaikkien aikojen katsotuimpien elokuvien listalla juhlivat meillä aivan toiset sarjat ja nimikkeet. Revenge of the Sithiä seuranneista SW-tuotteista esimerkiksi animaatiosarja Clone Warsille ei koskaan lohjennut Suomesta kummoista esitysalustaa – tai yleisöä.

Miten sitten käy joulukuussa, kun Voima herää? Tänä vuonna maailman eniten tuottaneiden elokuvien listan top-kymppiin ovat jo tunkeneet Jurassic World, Furious 7 ja Avengers 2 (nämäkin voivat tulla yllätyksenä Suomesta katsottuna), ja uskon, että The Force Awakens pyyhkii näillä kaikilla pöytää. Aivan äskettäin havahduin tämän kaiken isouteen tajutessani, että ensi kesän Lontoon Star Wars Celebrationin kolmen päivän liput on jo myyty loppuun (tätä kirjoittaessani yksittäisten päivien lippuja saa kuitenkin yhä). Ensin luulin tätä vitsiksi – kaksi vuotta sittenhän minä kävelin leppoisasti kaikkiin haluamiini esityksiin Saksan Celebrationissa, jonne myytiin lippuja vielä oveltakin kaikille halukkaille. Mutta pakko se oli uskoa: kiinnostuneita nyt vain on. Paljon.

Muutoksen merkit ovat jo ilmassa meilläkin. Hyvin kasuaalisti Star Warsiin suhtautuvat ihmiset tunnustavat olevansa vähintään varauksellisesti innoissaan tulevasta elokuvasta, ”vaikka eivät siitä juuri mitään tiedäkään” (eivät tiedä monet vihkiytyneetkään, vaikka arvailevat kyllä). Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden kaltaiset lehdet ovat tehneet yllättävänkin innostuneita juttuja aiheesta. Mistään ei tosin vieläkään kuulu merkkejä, että suomalaiset tv-kanavat olisivat kiinnostuneita Rebelsistä tai kustantamot uusista SW-kirjoista ja sarjakuvista, jotka jälkimmäiset sentään ovat lyöneet myyntiennätyksiä maailmalla. Siitäkään en osaa heittää ennustetta, lyökö Star Wars episodilla VII itsensä koko kansan jutuksi ensi joulukuussa, ja ovatko päiväni kieroutuneessa marginaalissa luetut. Odotan suurella mielenkiinnolla.

The Force Awakensiin on reilut neljä kuukautta ja Disney-Lucasfilmin totisen markkinointikampanjan avaukseen, syyskuun neljänteen, enää alle kuukausi. Itse ryhdistäydyin tässä vaiheessa avaamalla tämän blogin kumppaniksi ja jatkeeksi Facebook-sivun. Blogimerkinnät pysyvät täällä, mutta pienemmille havainnoille ja keskustelulle Facebook on omiaan.

Uuden Star Wars -sarjakuvan ensimmäiset puoli vuotta

Marvel on julkaissut nyt puolen vuoden ajan uutta Star Wars -sarjakuvaa, ja viime viikon numerot ovat aiheuttaneet linjaston ensimmäisen (aiheellisen) kohun. On siis vähintään korkea aika minunkin sanoa pari sanaa aiheesta. En silti spoilaa – edes sitä kohukäännettä – joten lukekaa rauhassa, vaikkette olisi lukeneet.

Star-Wars-cover

Star Wars #1:n (taas) kansi.

Star Wars -sarjakuvien lisenssin siirryttyä takaisin Marvelille, emoyhtiö Disneyn suojiin, tarinat alkoivat siis tämän vuoden tammikuusta ainakin teknisesti puhtaalta pöydältä. Nämä uudet seikkailut sijoittuvat virallisesti Lucasfilmin tarinaryhmän valvomaan uuteen kaanoniin yhdessä elokuvien, animaatiosarjojen ja uusien romaanien kanssa. Kaikki Marvelin vanhat (1977-1986) ja Dark Horsen SW-linjaston (1994-2014) sarjakuvat ovat nyt Legends-universumia, eivätkä uudet tarinat ota niitä huomioon.

Samalla se tarkoittaa lukijan kannalta sitä, että Marvel palasi alkupisteeseen – eikä lukijan voida olettaa unohtavan lukemaansa yhtä helposti kuin uusi kaanon ehkä onkin määriteltävissä. Neljästä Marvelin uudesta lehtilinjasta kolme, jatkuvat sarjat Star Wars ja Darth Vader sekä minisarja Princess Leia, sijoittuvat kutakuinkin toistensa kanssa päällekkäin (se neljäs on Rebels-prequel Kanan). Kolme sarjaa tapahtuvat pian Episodi IV:n jälkeen. Tämä taas, tietenkin, on sama ajanjakso, johon Marvelin alkuperäiset 1970-luvun sarjikset sijoittuivat ja johon Dark Horse on niin ikään palannut useita kertoja. Dark Horsen kahden viimeiseksi jääneen vuoden 2013-2014 aikana Brian Woodin kirjoittama, niin ikään alleviivaavasti vain Star Warsiksi nimetty lehti kertoi sekin täsmälleen samoista ajoista.

Tästä taas seuraa, että ainakin minusta Marvelin ensimmäiset kuukaudet ovat tuntuneet tutuilta. Brian Woodin Star Wars, josta pidin kovasti ja joka katkesi ikävästi kesken, palasi nimenomaan Alderaanin tuhon, Kuolemantähden räjähtämisen ja Yavinin taistelun jälkeisiin tilanteisiin, ja onnistui esittämään Luken, Leian, Hanin ja jopa Darth Vaderin pitkästä aikaa aitoina ihmisinä, jotka käsittelivät oikeita kysymyksiä aikuismaisesti. Yhden kotiplaneetta oli tuhottu, toiset etsivät paikkaansa repaleisessa Kapinaliitossa ja vastakappalehahmo toisaalla sai tuta mestarinsa vihan tämän pitäessä häntä henkilökohtaisesti vastuullisena galaksin kaikkien aikojen suurimpaan sotilaskatastrofiin. Brian Woodin sarjis tuntui minusta aikuismaiselta pehmeältä rebootilta, jollaiseksi se varmaankin oli tarkoitettukin.

Jason Aaronin kirjoittama uusi Star Wars -lehti (kuusi numeroa tähän mennessä), Kieron Gillenin Darth Vader (kuusi numeroa) ja Mark Waidin Princess Leia (viisi numeroa kuudesta julkaistu) palaavat näihin täsmälleen samoihin kysymyksiin. Itse asiassa en näe mitään syytä, miksen voisi laskea Brian Woodin Star Warsin sijoittuvan näiden kanssa samaan kaanoniin – paitsi tietenkin sen syyn, että tapahtumat ovat ajallisesti päällekkäisiä. Esimerkiksi ajatus siitä, että Vader ja Luke ikään kuin jahtaavat toisiaan galaksissa samaan aikaan tietämättä kumpikaan, ketä jahtaavat, on tismalleen sama kuin Woodin sarjakuvissa.

Marvelin uusi SW-linja on tämän takia tuntunut minusta pettymykseltä, ja lehtien käsittämättömät myyntilukuennätykset ja ylistävät kehut ylitsevuotavilta: olivatko Dark Horsen sarjikset menneet jenkkien suurelta yleisöltä täysin ohi? Mieluummin olisin itse nähnyt jotain uutta, ja loogista olisi ollut tietenkin nähdä jotain, joka johtaisi kohti The Force Awakensia. Tämä sarjakuva on toki tulossakin, syksyllä, ja paluu A New Hopen ajan sankarikolmikkoon sarjakuvissakin on luonteva osa Lucasfilmin suunnitelmaa paluusta juurilleSitä en silti voi olla ihmettelemättä, oliko tarpeen aloittaa peräti kaksi jatkuvaa lehteä samaan ajankohtaan, vaikka se onkin tuttu Marvel-metodi supersankaritarinoiden puolelta (josta uusien SW-sarjakuvien tekijät tietenkin poimittiinkin). Tapahtumien päällekkäisyys hankaloittaa tuntuvasti lehtien myöhempää luettavuutta: nytkin minun piti kelata numeroita pariin kertaan ennen kuin ymmärsin, että Star Wars #4:n kohtaus Jabban palatsissa tapahtuu Darth Vader #1:n sivujen välissä.

Mutta jos sivuutetaan tämä lähtökohtainen kritiikki ja hyväksytään lehtien aiheet sellaisina kuin ne ovat, on Marvel aloittanut Star Wars -sarjakuvalinjansa mallikkaasti. Kaikki kolme lehteä sijoittuvat SW-sarjisten suuressa kuvassa parempaan päähän. Itse asiassa äskeisen kritiikinkin voisin sanoa näinkin: Marvel jatkaa Dark Horsen viimeisinä vuosinaan aloittamalla Brian Woodin sarjakuvan linjalla, säilyttäen tason vähintään ennallaan.

Vader-cover

Darth Vader #1:n kansi.

Lehdistä kehutuin taitaa olla Darth Vader. Tämä johtunee hersyvistä yksityiskohdista: murhanhimoinen protokolladroidi ja tuhovoimainen artoo-yksikkö on mainio kaksikko, ja uusi hahmo Aphra toiminee ainakin kaikille heille, joita ei haittaa, että kyseessä on selvästi kopio eräästä toisesta seikkailevasta avaruusarkeologista River Songista. Toinen syy voi olla, että Dark Horsen SW-sarjakuvia lukeneet tietävät, kuinka vaikea hahmo Vader on kirjoittaa. Marvelin Kieron Gillen onnistuu ehdottomasti paremmin kuin useimmat. Samalla Vader-sarja kuitenkin syyllistyy ehkä kolmikosta eniten vanhojen tarinoiden toistamiseen: jälleen kerran keisari Palpatine esimerkiksi kohtelee Vaderia kuin koiraa, kilpailuttaen tätä muita pahispalvelijoitaan vastaan (eikä Gillen minusta onnistu Palpatinen kanssa yhtä hyvin kuin Vaderin). Luvassa voi onneksi olla uusia käänteitä: Gillen on kuvannut sarjakuvaansa House of Cardsin kaltaiseksi Vaderin ”nousun” kuvaukseksi: Episodi IV:n lopun epäonnistumisesta Episodi V:n armottomaksi sotilasjohtajaksi.

Leia-cover

Princess Leia #1:n kansi.

Minisarja Princess Leia taas erottuu kahdesta muusta erityisesti Terry Dodsonin pehmeälinjaisen kuvituksen ansiosta. Minuun se kolahtaa, ja luulen, että etten ole ainoa eurooppalainen sarjakuvanlukija, jota suuresti huvittaa, että jenkeissä tyyli on nähty ”naisille suunnattuna”. Sisältöpuolella sarja esittää kiintoisasti uuden kysymyksen: eivätkö monet Alderaanin selviytyjät pitäisi Leiaa syyllisenä planeetan tuhoon?

Star Wars -lehti taas on kolmikosta selvästi toiminnallisin, mutta se on myös lehdistä se, jossa päähahmot pääsevät kohtaamaan, ja tämän vaikean testin lehti läpäisee hienosti. Ja mitä sitten tulee Kananiin, ei sekään ole hullumpi, vaikka ennen kaikkea pidän lehden olemassaolosta: myös uudessa kaanonissa prequelit ovat tapahtuneet, vaikka jotkut raivopäät haluaisivat toisin itselleen uskotella.

Siitä puheen ollen, Marvelin uusien sarjakuvien kanonisuus näkyy paikoin melkein alleviivauksena. Kun vain muutaman lehden sisällä vieraillaan Naboolla, Geonosiksella ja parikin kertaa Tatooinella, en ihmettele yhtään, jos osa lukijoista heiluttaa fanservicen keltaista korttia. Itse en kuitenkaan viitsi vielä valittaa, koska kohtaukset todella onnistuvat luomaan sarjaan jatkuvuuden tuntua. Noissakin kohtauksissa jatkuvuutta rakennetaan itse asiassa nimenomaan prequeleihin, joihin viittaaminen voi esimerkiksi Force Awakensissa jäädä vähemmälle.

Saa nähdä, kuinka pitkään kestää, että Star Wars ja Darth Vader -lehti tavoittavat Episodi V:n (saati VI:n). Molemmat sarjat käsittelevät ensimmäisessa kuuden numeron tarinakaaressaan pois parit ilmeiset näkökulmat, ja olettaisin, että esimerkiksi Darth Vaderin ja Luke Skywalkerin kohtaamisia ei voi kovin montaa episodien väliin sijoittaa. Uusia seikkailuja väliin kuitenkin mahtuu ihan niin paljon kuin Marvel vain kehtaa. Ilmeisesti seuraavaksi luvassa on ainakin ”Ben-setä” Kenobin flashback-seikkailu.

– – –

Viimeiseksi pari sanaa siitä kohukäänteestä, itse asiaa spoilaamatta kuten luvattu (mutta jos nyt haluatte sen sarjakuvia lukematta tietää, niin tässä linkki).

Nythän on siis niin, että kevätkauden päätteeksi Marvel-sarjiksissa on twist, joka puuttuu perustavasti erääseen originaalitrion hahmoista. Joku voi pitää käännettä peräti retconina eli aiemmin kerrottujen tapahtumien muuttamisena jälkikäteen, mutta näin ei ole. Käänne ei nimittäin käy vastaan mitään elokuvissa nähtyä – ainoastaan sitä, mitä luulemme tietävämme vanhan expanded universen perusteella. Legens-tarinoissa asiat olivat toisin, mutta nyt ne ovat näin.

Joka tapauksessa temppu on rohkea, ja painava osoitus siitä, että Star Wars -kaanoni todella on nollattu. Emme tiedä, mitä sankareillemme Jedin paluun jälkeen tapahtui, mutta emme myöskään tiedä kaikkea siitä, mitä heille tapahtui ennen Uutta toivoa. Tämä on SW-fanin todellisuus nyt, ja se kannattaa hyväksyä – ja se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi näitä sarjakuvia kannattaa kyllä lukea. On ainakin teoriassa mahdollista, että esimerkiksi tämä juonenkäänne heijastuu vielä valkokankaalle – tuskin tosin The Force Awakensiin, mutta standalone-elokuviin ihan mahdollisestikin. Pulpahtihan vanha huhu Han Solon ja Boba Fettin nuoruusvuosien elokuvasta pintaan taas äskettäin.

Onneksi jenkkisarjakuvien lukeminen ja vieläpä oikeaan ilmestymistahtiin on nyt helpompaa kuin koskaan: sujuvaan lukukokemukseen tarvitaan vain tabletti, Comixology-app ja luottokortti. Halvalla Marvel ei tosin näitä myy. Miksi myisikään, kun se tietää hyvin, että Star Warsin nimellä on mahdollista saada aikaan laskevan sarjakuvamyynnin ennätysluvut kahteenkymmeneen vuoteen?

Naamioista ja identiteeteistä: Teoria Kylo Renistä

Spoilerivaroitus: Tämä spekulatiivinen kirjoitus Episodi VII:stä perustuu juonihuhuihin ja viittaa lyhyesti myös Rebelsin tapahtumiin.

Screenshot_38

Pahan uudet kasvot (kuva toisesta teaserista). Mutta miksi niitä peittää naamio?

 

Kirjoitin toisen teaserin herättämien kysymysten joukossa Kylo Renin naamioitumisesta. Uskon vakaasti, että hahmon tyylikkäälle maskille on myös tarinansisäinen syy. Eihän Darth Vader vetänyt kypärää päähänsä huvikseen, vaikka sillä varmasti pelotevaikutuskin oli. Olisiko Kylo Renilläkin siis lääketieteellinen syy kasvonaamioon? Vai olisiko hänellä jokin muu syy peittää kasvonsa: tarkoittaako hän peittää samalla identiteettinsä? Tunnistettaisiinko hänet ilman maskia? Jälkimmäinen ajatus ohjaa tietenkin kysymään olennaisen kysymyksen: kuka on tämä uusi Voimaa käyttävä pahis?

Haluan pohtia erästä epämääräisessä huhussa heitettyä ajatusta nyt, kun sitä ei ole vielä todistettu todeksi eikä tuulesta temmatuksi. Kyse voi oikein hyvin olla jälkimmäisestä, mutta olen huomannut, että itseäni tämä ajatus kutkuttaa hyvällä tavalla.

Eric Hizzo -niminen kaveri postasi kiinnostavan viestin kuukausi sitten Redditiin ja sittemmin vielä tarkennuksia StarWars7Newsiin. Hizzolla huhuili kahdesta aiheesta: uskottavia, hienosti muihin huhuihin ja vuotaneisiin luonnoskuviin sopivia väitteitä Jakku-planeetasta ja Max von Sydown hahmosta sekä kyseenalaisempia, mutta äärettömän kiinnostavia väitteitä Kylo Renistä. Hizzo kertoi lähteekseen kirjoittajan, jolla on tekeillä vielä julkistamaton SW-romaani von Sydown hahmon vuosista Jakkulla. Hizzo myöntää itse, ettei pysty vahvistamaan väitteitään mitenkään, eikä edes selittämään, miksi hänen lähteensä tietäisi ennen kuulumattomia tietoja Kylo Renistä (siis olettaen, että väite Jakku-romaanista olisi totta).

Huhun uskottavuusarvo ei siis ole korkea, mutta kuten sanottua, kiinnostavuusarvo on. Näin väite menee:

Kylo Ren väittää olevansa Darth Vader. Hän ei siis vain esiinny uutena Sithin mustana lordina, vaan väittää olevansa Vader itse. Me yleisössä kyllä tiedämme Vaderin kuolleen Kuolemantähdellä, mutta tästähän Imperiumin perillisellä First Orderilla ei ole mitään todisteita. Darth Vaderina esiintyessään Kylo Ren on noussut voimakkaaksi hahmoksi First Orderin sisällä, ja hänellä on oma eliittiyksikkönsä. Jotkut epäilevät hänen identiteettiään, mutta Renillä on keinonsa todistaa väitteet vääräksi: Voimaa käyttämällä, voimaa säästämättä.

Jos tämä olisi totta, se tietenkin selittäisi, miksi Kylo Ren naamioituu päästä varpaisiin. Vader-väitteen uskottava ylläpitäminen vaatisi jatkuvaa roolia: Kylon olisi pitänyt väittää, että uusi naamio on korvannut vanhan, eikä hän saisi paljastaa kenellekään todellisia kasvojaan, oikeaa ikäänsä eikä sitä, ettei todellisuudessa tarvitse naamiotaan elossa pysymiseksi (jos siis näin on). Koska Adam Driverin esittämä hahmo lienee iältään korkeintaan kolmekymppinen, hän ei olisi mitenkään voinut esiintyä Darth Vaderina vielä kovin pitkään, joten hänen olisi pitänyt myös keksiä hyvä selitys, miksi isoa Veetä ei olisi nähty vuosiin Endorin taistelun jälkeen. Toisaalta on muistettava, että First Orderin johdon saati sotilaiden parissa ei tuolloin luultavasti olisi kovin monta oikean Vaderin aikanaan tavannutta. Ja, kuten huhuilija Hizzo itse kirjoittaa: tässä kaikessa tietysti auttaisi se, että Kylo osaa käyttää Voimaa (kuten Vaderin tiedettäisiin tehneen) – ja se, että Kylolla olisi näyttää epäilijöille vanha Vaderin kypärä (kuten trailerista arvaamme hänellä olevan).

Screenshot_32

Jossain Episodi VII:ssä jollakulla on tallessa tuttu päähine. Kuva toisesta teaserista.

 

Esiintyäkseen Darth Vaderina Kylon tulisi tietenkin myös käyttäytyä yhtä armottomasti kuin Vaderin imperiaalisessa perimätiedossa tiedettäisiin toimineen. Mutta tästä pääsenkin seikkaan, joka minua kovasti mietityttää: Mitä uuden kaanonin SW-galaksin asukkaat itse asiassa tietävät Darth Vaderista?

Elokuvien perusteellahan mikään ei varsinaisesti viittaa siihen, että Vader olisi mikään Imperiumin poster boy. Prinsessa Leia tunsi hänet riittävän hyvin puhutellakseen häntä (rohkean) pilkkaavasti A New Hopen alussa, mutta Leia olikin senaattori, eikä tunnu kaukaa haetulta, että keisari olisi toisinaan käyttänyt Vaderia Coruscantin yläluokankin pelotteluun. Ne Imperiumin sotilaat, jotka Empire Strikes Backin aikaan palvelevat Vaderin alaisina, pelkäävät häntä, eivätkä syyttä: palvelusaika kun voi lyhentyä pienestäkin virheestä. Voisi hyvin olettaa, että suuressa galaktisessa Imperiumissa, jota keisari Palpatine hallitsi rautaisella nyrkillä, on valtavia kolkkia ja lukemattomia eskadroonia, joissa keisarin oikeasta kädestä ollaan korkeintaan kuultu epämääräisiä huhuja.

Ja tämän jälkeen kokonaan toinen luku on sitten se, mitä kaukaisen galaksin Wikipediassa kerrotaan Darth Vaderista Endorin taistelun jälkeen – aikana, josta emme ole vielä nähneet mitään (siis uudessa kaanonissa). Anakin Skywalkerhan nimittäin oli juuri Vanhan Tasavallan poster boy – mutta silti tai juuri siksi on täysin auki, kuinka laajalti näiden kahden yhteys on tiedossa. Jo vanhassa expanded universessa esitettiin ajatus, ettei kovinkaan laajalti: että moni esimerkiksi luulisi Anakin Skywalkerin kuolleen sankarina puolustaessaan Jeditemppelin nuoria oppilaita Darth Vaderia vastaan tämän jedien tappajan astuessa galaktiselle näyttämölle – mikä Obi-Wanin mielestä varmaankin olisi ”totta tietystä näkökulmasta”.

Tämän ajatuksen soisin kernaasti siirtyvän uuteenkin Star Wars -kaanoniin, ja (riippumatta tämän Kylo-huhun todennäköisyydestä) minusta vaikuttaa hyvin mahdolliselta, että näin juuri tapahtuu. Uuden kaanonin tekijät ovat nimittäin selvästi miettineet samoja kysymyksiä. Rebelsin toisen kauden ensimmäisessä jaksossa (joka esitettiin Anaheimin Celebrationissa) paljastuu, että Vaderin henkilöllisyys ei ole esimerkiksi Anakinin padawanin Ahsoka Tanon tiedossa. Sarjan pääjehu Dave Filoni on sanonut uskovansa, ettei suuri osa galaksista tiedä Darth Vaderin olevan olemassakaan. Marvelin uusissa sarjakuvissa Vaderin tähän mennessä kohtaamat henkilöt kyllä tunnistavat hänet ja tuntevat hänen maineensa, mutta nämä ovatkin Jabba Huttin ja palkkionmetsästäjien kaltaisia hahmoja, joiden voi olettaakin olevan perillä Imperiumin synkistä nurkista. (Uusi kaanon näyttää yleisesti ottaen säilyttävän saman tulkinnan originaalitrilogian aikaisesta Vaderista kuin vanha expanded universekin: että Vader ei ole Imperiumin sotilaallinen johtaja, vaan keisarin henkilökohtainen operatiivinen nyrkki, jonka kelpoisuutta opettaja koettelee jatkuvasti.)

Palatakseni Kylo-huhuun: sen tueksi on myös ulkoelokuvallisia todisteita. Jo The Force Awakensin tuotannon varhaisaikoina kuultiin kuiskauksia siitä, että Disney haluaa kaikin keinoin ujuttaa Darth Vaderin uusiin elokuviinkin. Kypärä on nyt jo mukana, ja voimme turvallisesti olettaa, että joka tapauksessa Kylo Ren pyrkii elokuvassa jollain tavalla seuraamaan Vaderin jalanjäljillä. Mutta vielä pitemmälle Vaderin henkisen perinnön käsittelyssä päästäisiin, jos meillä olisi todella hahmo, joka väittäisi olevansa tuo tähänastisen Star Wars -saagan keskushenkilö.

Minulla on myös savuava ase. Tai tarkemmin ottaen kylä. Tai tarkemmin ottaen hahmo kylän edessä. Niin, nettiin ilmestyi aiemmin keväällä luonnoskuva, joka selvästi esittää teaserissakin vilahtavaa kohtausta, jossa Kylo Ren taistelee First Orderin sotilaiden kanssa. Mutta luonnoskuvassa Kylo Renin paikalla seisoo itse Darth Vader.

Huhusivustot selittivät tuota luonnoskuvaa toppuutellen, että Vader on kuvassa ”place holderina”, oikean pahiksen paikalla. Tämä tuntui minusta koko ajan kummalliselta selitykseltä: en muista aiemmin nähneeni luonnoskuvia, joihin piirrettäisiin tarkoituksella aivan toinen hahmo. Etenkin kun Episodi VII:n pahikseksi on vuotaneiden luonnoskuvien perusteella maalailtu niin monen näköistä kyborginkaltaista olentoa. Miksei kyläkuvassa seiso jokin Kylo Renin aiemmista inkarnaatioista, jos ei lopullinen versio?

Entä jos jossain käsikirjoituksen vaiheessa harkittiinkin vaihtoehtoa, että Kylo Ren todella pukeutuisi oikeaan Darth Vaderin asuun? Jos siitä sentään olisi luovuttu ja valittu uusi design, voisi juonikuvio silti pitää.

Tämä kaikki on tietenkin pelkkää spekulaatiota, perustuen vähintään epämääräiseen huhuun. Mutta minä huomaan pitäväni tästä ajatuksesta luvattomankin paljon. Vaderina esiintyminen olisi luonteva selitys Kylo Renin manialle omistaa Vader-memorabiliaa ja muita vanhoja sith-esineitä. Jos Kylo Ren on se-jonka-luulemme-hänen-olevan, Vaderina esiintyminen toisi uuden, kieroutuneen kerroksen hahmon vallanhaluun. Ja jos Kylo Ren todella olisi onnistunut uskottelemaan galaksille olevansa Vader, olisi siinä jo yksi hyvä peruste elokuvan otsikon episodinumerolle: Valitun Anakinin synkkä tarina ei olisikaan saanut päätöstään Endorin taivaalla. Ja, mikä parasta: koska me katsojina tietäisimme koko ajan, että Kylo Ren ei oikeasti ole Vader, ei mikään tästä menisi juonitwistien ”haha-fooled-you-all” -osastolle.

Jätän tähän vielä tämän:

”Your uncle Luke never told you what happened to your grandfather.”
”He told me enough! He told me he’s dead
.”
”No.
I am your grandfather.