Niin rakastaen vihattu on ”Episodi ykkösestä” reilussa 15 vuodessa tullut, että on helppo unohtaa, ettei sitä suinkaan suin päin inhottu. Enemmänkin oltiin hämillään: että tällainenkös se vain olikin. Suomessa Pimeä uhka arvosteltiin mediassa tasaisella ”ihan kiva” -tasolla kolmen tähden arvoiseksi. Kuusi vuotta myöhemmin samat lehdet (ja arvostelijat?) lätkivät Sithin kostolle niitä samoja kolmea tähteä, aiempia arvioita anteeksipyytävillä saatesanoilla ”ylivoimaisesti uusien leffojen paras”.
Tai mitä sanotte Keskisuomalaisen kriitikon Marko Ahosen sanoista neljän tähden arvostelussaan: ”En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat haukkuneet Episodi 1:n lyttyyn. Elokuva tarjoaa lähes kaiken, mitä Tähtien sota -fani pystyi odottamaan. Siis lähes kaiken, ei aivan kaikkea. Mutta jossakin vaiheessa hype nousi niin korkealle, että elokuva olisi ollut joka tapauksessa pettymys, ellei se hyppäisi ulos valkokankaalta, ottaisi suihin ja tunkisi miljoonaa taalaa katsojan taskuihin.”
Sieltä tähän, jossa Star Wars Episode I: The Phantom Menace tosiaan on kenties kaikkien aikojen haukutuin elokuva. Ei kai haukkujiensakaan mielestä huonoin, mutta nimenomaan vihatuin. Ja, vaikka Ahonen ei minusta edes ollut valtavan väärässä aikalaisarviossaan: ehdottomasti ainakin pettymys.
Tätä elokuvaa monet odottivat kuusitoista vuotta. Kuvassa vasemmalla face palm.
Minun on aivan turha tässä luetella Pimeän uhkan kaikkia ongelmia. Niiden keulakuva (ja sinänsä kyllä ärsyttävä) Jar Jar Binks kun on niiden pienimmästä päästä. Merkittävämpää on esimerkiksi se, että Pimeä uhka tuntuu pönöttävän toiminnankin keskellä (katsokaa vaikka, kuinka Qui-Gon ja Obi-Wan pakenevat kuningatar Amidalan seurueen kanssa Naboolta kuin käyden kävelykokousta). Tai se, kuinka pönötys pysähtyy kolmeksi vartiksi Tatooinelle, jossa juoni tuntuu lainaavan Lucasfilmin tytäryhtiön LucasArtsin klassisia seikkailupelejä: on hankittava moottorin osa, jonka saa vain yhdestä paikasta, jossa ei tosin kelpaa raha, ja jota ei jostain syystä voi vaihtaa missään muuallakaan, joten on tehtävä vaihdannan välineeksi palveluksia. Tai se, kuinka melkein kaikki elokuvassa tuntuu onnistuvan pikemminkin sattumalta kuin sankarien sankarillisuuden ansiosta, kulminoituen tietenkin siihen, kuinka yhdeksänvuotias Anakin Skywalker posauttaa vahingossa Kauppaliiton komentoaluksen tuhannen päreiksi.
Star Wars -sarjan ulkopuolella olen kehitellyt teoriaa miljööelokuvista (terminologisia ehdotuksia otetaan vastaan). Tarkoitan sellaisia scifi-, fantasia- tai vaikkapa supersankarielokuvia, joiden juoni, käsikirjoitus, teema tai hahmot jättävät kyllä paljon toivomisen varaa, mutta joiden sisäinen maailma on mietitty niin huolella, että elokuvassa riittää ihmettelemistä vähintään yhdeksi katsomiskerraksi. Elokuvia, joiden ohjaajan tai käsikirjoittajan voi todeta epäonnistuneen, mutta joiden tuotantosuunnittelijat, lavastajat, puvustajat, äänisuunnittelijat ja mielellään näiden taltioinnissa merkittävässä osassa olevat kuvaajat tekevät niin laatutyötä, että elokuvia ei voi pitää kokonaan kehnoina. Tällaisia elokuvia ovat vaikkapa James Cameronin Avatar, Sam Raimin Oz The Great and Powerful, Disney-yhtiön Tron Legacy ja, tietenkin, Peter Jacksonin Hobitti-möhkäleet.
Jos tällainen jälkikäteisesti eroteltava minilajityyppi on olemassa, on Pimeän uhkan oltava sen suurimpia merkkiteoksia. George Lucasin haukkumiseen on jokaisella Star Wars -fanilla synnynnäinen oikeus, mutta tulkaapa haukkumaan minulle Episodi I:n efektisuunnittelijaa Doug Chiangia, Amidalan pukuloiston luonutta Trisha Biggaria, Darth Maulin ja monen muun hahmon ensimmäisen kerran piirtänyttä Ian McCaigia tai koko kaukaisen galaksin äänimaailman loihtinutta mestari Ben Burttia. He ja monet muut ovat ne sankarit, joiden ansiosta Pimeä uhka kestää kökköyksistään huolimatta monta, monta katsomiskertaa.
Sillä kyllä se niitä tosiaan kestää. Rohkenen väittää, että Pimeä uhka ikääntyy itse asiassa paremmin kuin olisin kymmenen vuotta sitten luullutkaan (ja ehdottomasti paremmin kuin seuraajansa Kloonien hyökkäys). Tässä vaiheessa Episodi I on kuin onkin jo jonkinlaisessa klassikon asemassa: se oli kokonaiselle sukupolvelle ensikosketus Star Warsiin, ja jos ei sen juoneen, niin ainakin juuri sen miljööseen liittyy monilla rakkaita muistoja.
Tämäkin kohtaus on tönkkö, mutta matkalle Naboon pääkaupunkiin voisin lähteä.
Tämä johtuu siitä, että vaikka Pimeä uhka epäonnistui elokuvana, se kuitenkin onnistui siinä roolissa, mitä George Lucas valitettavasti ei myöhemmin halunnut elokuvalle suoda. Luojansa toiveista huolimatta Pimeä uhka ei toimi kerronnallisesti sarjan aloituksena (puhumattakaan sitten siitä, että originaalitrilogiaa katsomaton ei voine tätä ”ykköstä” katsoessaan käsittää, miksi tällainen elokuva on saanut niin paljon seuraajia). Mutta se toimii näyttäessään katsojalle laajemman ja ajallisesti aikaisemman kuvakulman hänelle tuttuun Star Warsin galaksiin. Se näyttää originaalitrilogian katsoneelle vain kaksi uutta planeettaa, Naboon ja Coruscantin, mutta ne ovatkin loistavasti erilaiset Episodien IV-VI kaukaisiin perähikiäplaneettoihin verrattuna, käyttäen uuden teknologian mahdollisuudet hienosti hyödyksi miljöiden tuomisessa lihaksi. Planeetat tuntuvat aidoilta, asutuilta maailmoilta, eikä esimerkiksi gunganien kaupungin vaikuttavuutta pitäisi kokonaan sivuuttaa siksi, että rotua päällimmäisenä edustava hahmo joutaisi mennä. Samalla galaksi tuntuu yhä Star Warsilta, ainoastaan monipuolisemmalta ja laajemmalta – vaikka tarinasta ei voi samaa sanoakaan.
Pimeä uhka esittelee niin ikään usein sivuutetun onnistuneesti sen, kuinka Tasavallan ja jedien suuruuden vuodet ovat jo lähellä loppuaan. Tasavaltahan esitetään rauhan liittona, joka kuitenkin sallii kaupallisen yrityksen tehdä invaasion jäsenplaneetalleen (ja vihjaa vieläpä kansanmurhasta siinä sivussa). Jedit taas nähdään viisaina ja voimakkaina, mutta kuitenkin niin dorkina, että mittaavat jediyttä veriarvoista eivätkä sydämellä, josta myöhempi Yoda aina puhuu. Nämä ristiriidat eivät lukeudu käsikirjoituksen ongelmiin, vaan ovat täysin tarkoituksellisia. Ylipäätään Lucasin prequel-trilogian onnistunein juoni kulkee koko ajan taustalla, selittäen Tasavallan siirtymän Imperiumiksi ja Palpatinen valtaannousun – sen päällä vain ovat ne vähemmän onnistuneet juonet.
Päällimmäiseen juoneen (tai sen olemattomuuteen) liittyykin Pimeän uhkan kaikkein ylittämättömin ja perustavanlaatuisin ongelma – virhe, joka paljon Jar Jar Binksiä pahemmin asettaa sen koko olemassaolon kyseenalaiseksi. Se on se, että Pimeä uhka ei itse asiassa ole episodi ykkönen, vaan episodi nolla. Se ainoastaan esittelee maailman ja johdattaa trilogian kolme keskeisintä hahmoa (Amidalan, Anakinin ja Obi-Wanin) toistensa luokse, mutta ei vaivaudu juuri aloittamaankaan heistä kahden viimeksi mainitun tarinaa. Itse asiassa he eivät kunnolla kohtaa vielä toisiaankaan: Amidala ja Obi-Wan eivät taida käydä elokuvassa yhtäkään keskustelua, eivätkä Anakin ja Obi-Wankaan pääse juuri tervehdystä pitemmälle. Lucasin ratkaisu sijoittaa ensimmäinen tarina Anakinin lapsuuteen – ja nostaa sen päähenkilöksi episodin lopussa kuoleva Qui-Gon Jinn – oli mielestäni valtava virhe, joka heijastuu prequel-trilogian kahteen seuraavaankin elokuvaan. Kuinka toisenlainen olisikaan Anakinin lankeemus, jos sitä ja hänen ystävyyttään Obi-Waniin olisi seurattu kahden elokuvan sijaan kolmen ajan?
Sori poika, en minäkään tajunnut, että tämä olisi tämmöinen pilottijakso.
Kun Pimeää uhkaa katsoessa ummistaa silmänsä varsinaiselta juonelta ja valkokankaan tapahtumiltakin, sen uusintakatsomisten nautittavuuden isoimmaksi esteeksi muodostuvatkin hahmot – enkä vieläkään tarkoita päällimmäisenä sitä, että Jar Jar astuu kakkaan Tatooinella. Qui-Gon Jinniä näyttelevä Liam Neeson tekee sinänsä vankkaa työtä, epäilemättä yhden Pimeän uhkan parhaista rooleista, ja kantaa kyllä elokuvan ihan kelvollisesti, mutta hänen vuokseen Ewan McGregorilla ei ole koko elokuvassa juuri mitään tekemistä. Skotti näytteleekin roolin omituisesti yhtenään virnuillen. Jake Lloyd, toinen katsojaraivon yleiskohde, tekee puolestaan lapsinäyttelijäksi hyvää ja Episodi I:n mittarilla jopa elämänmakuista työtä, mutta hahmo on kirjoitettu täyteen Jippii!-huudahdusten tyyppisiä, katsojan korvaan vihlovia hölmöyksiä. Paha virhe on myös vaakakupin toisen pään eli roiston unohtaminen: Darth Maulille suunniteltiin ilmeisesti vain se mainittu ulkomuoto, koska minkäänlaisena hahmona tätä kaksoisvalomiekan heiluttajaa ei voi pitää.
Neesonin lisäksi parasta työtä tekee Natalie Portman, jonka kuningatar Padmé Amidala Naberrie on ylivoimainen prequel-hahmosuosikkini. Vaaleilla valitun teinikuningatar Amidalan tunteita paljastamattomasti lausutut hätähuudot (”I will not condone a course of action that will lead us to war”) vaikuttavat minuun edelleen, monen monta katsomiskertaa myöhemmin. Pukuineen ja vähine eleineen Amidala on paras esimerkki siitä, mitä prequel-trilogian olisi pitänyt tarjota vieläkin enemmän: aivan toisenlaista toiseutta ja alieniutta kuin mikä Episodi IV:n kapakasta muistetaan.
”Minä en ole valmis katsomaan, kuinka perustatte komitean selvittämään asiaa”, toteaa Amidala, ja katsoja saattaa olla sattuvan samaa mieltä.
Pimeä uhkan pettymys kannattaa pitää mielessä joulukuussa. Moni asia (ehkä ennen muuta ohjaaja-käsikirjoittaja) on toisin, mutta moni myös samoin: myös The Force Awakensiin kohdistuu tällä hetkellä kohtuuttomia odotuksia ja hypeä, jonka vastaavaa saattoi hyvinkin olla ilmassa vain Pimeän uhan kohdalla.
Ja niin ohi Pimeä uhka monesta maalistaan todella ampui, että nämäkin puolusteluni tuntuvat varmasti monista ansaitsemattomilta. Mutta jos en ole aistinut aivan väärin Pimeän uhkan vähittäistä armoa katsojien keskuudessa, on mainittava vielä yksi siihen todennäköisesti vaikuttanut tekijä: elokuva päättyy paljon paremmin kuin alkaa. Lopputaistelu on rytmiltäänkin kuin eri leffasta. Mahtaakohan kiitos siitä kuulua John Williamsin Duel of the Fates -hitille (soundtrack kuuluu muutenkin elokuvan vahvuuksien listalle), mutta kun Episodi I viimein todella purskahtaa toimintaan kaiken pönötyksen ja hitaasti etenevän seikkailupelin jälkeen, se todella toimii. Tällä seikalla on merkitystä tässä vaiheessa, kun näitä elokuvia katsotaan kymmenensiä kertoja tai kolmen-kuuden leffan maratoneina: loppufiilis katsomossa Episodi I:n jälkeen on enemmän ”jes, tästä eteenpäin” kuin ”huh, onneksi ohi”.
Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava, että aivan pieni seikka Pimeän uhkan maineessa ei varmaankaan ole se, mitä sitä seurasi. Sillä jos tässä olenkin halunnut sanoa, että Episodi I:ssä on kaikista vioistaan huolimatta myös viihdyttävä puolensa, ja että se ylipäätään ei ole aivan niin umpisurkea kuin millaisena sitä pidetään, olen melko lähellä kääntämään nämä sanat päinvastaisiksi, kun käsittelyyn otetaan Episodi II, tämän elokuvasarjan todellinen aallonpohja.
Tähtien jatkosota 