Helppo tapa kirjoittaa (netti)juttu ilman kummempaa rakennetta on tehdä lista. Käytän tätä reseptiä nyt, Rogue Onen ensi-illan ollessa alle kuukauden päässä ja miettiessäni, ettei ainakaan minua jännitä lainkaan sillä tavoin kuin vuosi sitten – tai sillä tavoin kuin prequelienkaan lähestyessä. Tässä kuitenkin kymmenen minua joulukuun 14. päivän ensi-iltaelokuvassa kutkuttavaa asiaa, joihin kytkeytyy äskettäisiä paljastuksia ja kysymyksiä, jotka ratkeavat vasta elokuvan nähdessämme. Kevyitä spoilereita, ei varsinaisia juonipaljastuksia.

Alkuun kuitenkin tuore, kiva behind the scenes -featurette, joka innostaa ainakin minua enemmän kuin lukuisat nettiin tipahtelevat tv-spotit:

Miten se mahtaa alkaa?
Tämä on huhuosastoa, mutta on hyvin todennäköistä, että Rogue One ei käynnisty tutulla alkuskrollilla. Tämän on täytynyt olla vaikea päätös, ja jos alkuskrollittomuuteen on todella päädytty, kunnioitan täysin elokuvantekijöiden rohkeaa ratkaisua olla menemättä ikonisen ja tuttuuden tielle. Itse olisin nimittäin tässä kohtaa äänestänyt juuri sitä: alkuskrollihan tuntuu niin pakolliselta osalta niin Star Wars -pelejä kuin fanifilmejäkin, että tuntuu turkasen kummalliselta, jos franchisen historian kahdeksas kokopitkä elokuva ei sitten sellaista sisälläkään. Mutta kuten sanottua, valinta on rohkea, ja herättää sitä suuremman mielenkiinnon: miten filmi siis alkaa, jos ei odotetusti? Alkuskrollitta mahdollisuudet ovat auki esimerkiksi ns. intro-osuudelle ennen otsikkoa. Nähtäisiinkö ensin trailereissakin vilahtava flashback-osa?

Kapinaliiton ensimmäisen suuren voiton tarina on ehkä myös katsaus Imperiumin sisällissotiin
Suuren Imperiumin sisäiset riidat ovat aina tarjonneet hedelmällisen maaperän Star Wars -tarinoille, mutta varsinaisissa elokuvissa pahan armeijakunnat ovat näyttäytyneet hyvin yhtenäisinä. Oikeastaan ainoa särö episodielokuvissa nähtävään pelolla hallittuun hierarkiaan on kohtaus, joka kuuluu minusta koko sarjan upeimpiin: alkuperäisen elokuvan Kuolemantähdellä tapahtuva kokoontuminen, jossa Tarkin kertoo keisarin hajottaneen vanhan Tasavallan senaatin ja jossa julkea upseeri rohkenee pilkata itsensä Darth Vaderin uskoa. Ilmassa on merkkejä, että tämä kohtaus on saattanut olla mielessä myös Rogue Onen kirjoittajilla. Ohjaaja Gareth Edwards taustoitti äskettäin USA Todaylle pahis Orson Krennicin (Ben Mendelsohn) olevan ”työväenluokkainen” keisarillinen verrattuna kuvernööri Tarkinin kaltaisiin ”shakespeareaanisiin” yläluokkaisiin upseereihin. Tuore Catalyst-romaani avaa edelleen Krennicin ja Tarkinin välistä kilpailutilannetta. Saa nähdä, suodaanko Tarkinille Rogue Oneen monen toivomaa cameoa, mutta joka tapauksessa Rogue One lupaa sukeltaa Imperiumin skismoihin paremmin kuin episodielokuvat.

Siinä ei pauhaa John Williams
Kauhea kerettiläinen mielipide Star Wars -piireissä, mutta: mitä enemmän vanhenen ja elokuvia katson, sitä vähemmän tykkään John Williamsista ja hänen Erich Korngoldista ja Richard Wagnerista (sinänsä nerokkaasti) yhdistelemästä tyylistä, joka pauhaa niin monien Hollywoodin viihde-elokuvien taustalla. Kyse ei sentään ole siitä, ettenkö pitäisi Williamsin Star Wars -musiikista: pidän kyllä, ja kuten useimmat muutkin, pidän sitä peräti olennaisena osana koko elokuvasarjaa. Mutta yleisesti Williamsin tapa kertoa minulle orkestraatiollaan, mitä minun katsojana tulee kussakin kohtauksessa tuntea, on niin ikävän alleviivaavaa, että se alkaa olla melkein vastakohta sille, mistä elokuvamusiikissa muissa elokuvissa pidän. Siksi on niin mahtavaa, että Rogue One nyt viimein tarjoaa ensimmäisen tilaisuuden kuulla Star Warsia jonkun toisen sävelin – aivan kuten elokuva yleisemminkin toivottavasti tarjoaa uudenlaisen näkökulman kaukaiseen galaksiin. Näin, vaikka en varsinaisesti odota Michael Giacchinon karkaavan valtavan kauas Williamsin laduilta. Giacchinohan on sitä paitsi joutunut työskentelemään kiireessä, ollessaan Alexandre Desplatin viime hetken tuuraaja tämän joutuessa lähtemään projektista isojen lisäkuvausten muutettua sävellystyön aikataulua. Muun muassa Pixarin animaatioiden u-pei-den musiikkien säveltäjänä kunnostautunut (ja niistä Up!:sta ansaitusti Oscarin voittanut) Michael Giacchino on oikeastaan Desplatia kiinnostavampikin valinta.

Jyn Erso, mon amour
Rogue Onessa on todella kova cast, jota mietittäessä voisin kuvitella vilkuillun Disneyn sisällä Marvelin puolelle. Mads Mikkelsenin ja Forest Whitakerin kaltaiset ilmeikkäät luonnenäyttelijät ovat mahtavia valintoja tuomaan marvelmaiseen tapaan uskottavuutta ja tunnetta rooleihin, jotka sinänsä saattavat jäädä melskeessä ohuiksi tai lyhyiksi. (En usko elokuvien menestyksen yleisesti perustuvan pelkkään castingiin, mutta Marvel-elokuvien menestys siihen kyllä perustuu.) Mutta parasta, parasta, joulukuun ensi-iltaleffassa on ainakin trailerien perusteella sen päähenkilö. Felicity Jones on ängetty melkoisen testosteroniseen seuraan, mutta ainakin naisten vähäisyyttä kompensoidaan todellisella tehomimmillä. ”We have hope. Rebellions are built on hope”, Jyn Erso sanoo trailerissa, ja hitto vie, kun hän sen sanoo, minä uskon. Asiaa ei haittaa se, että Felicity Jonesin hymy sulattaisi jäänkin.

Nostalgia, mystalgia
Selvähän se, että monet alkuperäisen Kuolemantähden suunnitelmien varastamisesta kertovan elokuvan ilonhetkistä ovat takuulla nostalgisia. Superase itse, stormtrooper-mallisto ja vaikkapa Yavin IV:n kapinallistukikohta ovat osa monen lapsuutta, itsestään Darth Vaderista puhumattakaan. Tuskin olen ainoa vanha Star Wars -fani, jolle nostalgiaa edustaa myös sana (whisper it:) kyber-kristalli. Kiintoisaa onkin nähdä, kuinka noita nostalgianhippuja tarjoillaan: Rogue One kun ei trailereissaan itse asiassa varsinaisesti mässäile tutulla kuvastolla. Alienit ovat suurimmaksi osaksi uusia, Yavin IV:ää lukuunottamatta planeetat ovat uusia. Tuttuja hahmoja nähdään ilmeisesti vain pienissä sivuosissa, vaikka elokuvaan olisi ollut niin helppo livauttaa vaikkapa Wedge Antillesin kaltainen kaikille faneille tuttu hahmo minkään aikajanan särkymättä. Jopa Vaderia tekijät ovat koko ajan korostaneet käyttävänsä säästellen. Toisaalta hyvä näin, toisaalta elokuva saakin tuntua tapahtuvan tutussa ajassa ja galaksissa. The Force Awakensin outoihin yksityiskohtiin kuului se, että vaikka tarina kierrätti originaalitrilogiaa turhankin tarkkaan, tuttuja alienrotuja ei näkynyt missään.

The Expendables
Uusien hahmojen suunnaton draamallinen etu on tietenkin se, että he ovat nimenomaan uusia. Koska Diego Luna ei näyttele Biggs Darklighteria vaan Cassian Andoria, emme tiedä mitään Cassian Andorin tulevaisuudesta. Periaatteessa kuka tahansa Rogue Onen päähenkilöistä voi kuolla, ja se on jännittävää elokuvassa, jossa itse päätehtävässä – saako joukkueemme Kuolemantähden suunnitelmat siepattua vai ei – ei ole jännitettävää. (Lontoon Celebrationissa paikalla olleet tai sieltä spoilaavat uutiset lukeneet tosin saivat kuulla yhden hahmon vahingossa paljastetun kuoleman, mutta kukaanhan ei sano, että kuolemia olisi pakko olla vain yksi.)

Me uskomme Voimaan
Rogue Onessa ei pitäisi olla jedejä, mutta Voima siinä kyllä on läsnä. On Jedha-planeetta, jedien henkinen koti. On ilmeisesti lukuisia tuolle planeetalle matkustavia pyhiinvaeltajia. On sokea Chirrut Imwe (Donnie Yen), joka on Voima-uskovainen olematta jedi. On Kapinaliiton Voima-usko, jossa jedien vanhasta toivotuksesta on tullut jonkinlainen taisteluhuuto. Tuoreen Galactic Atlas -kirjan mukaan Jedhan temppeli on nimeltään Temple of the Whills, mikä tuo minulle suorastaan kylmät väreet (George Lucasin ihan alkuperäisten luonnosten ja originaalileffan romanisaation mukaan tämä kaikkihan on peräisin ”from the Journal of the Whills” eli Whillien aikakirjoista). Ja sitten on vielä se, että jedien vanhoja temppeleitä on äskettäin käsitelty Rebelsissä ja käsitellään reilun vuoden kuluttua Episodi VIII:ssä… Kaikki tämä on minusta hyvin kiehtovaa, ja ”jotain uutta” koko sarjan mittakaavassa. Star Wars -tarinoissa ei minun muistini mukaan ole tässä mittakaavassa aiemmin tutkittu galaksin teologiaa: miten tosiaan uskovat he, jotka Voimaan uskovat, vaikka eivät jedeihin kuulu?

This shit just got real
Star Wars ei, tietenkään, ole voimakkaan poliittinen elokuvasarja. Olen tavannut sanoa, että se ei edes ole scifiä, jossa pitäisi lähtökohtaisesti kysyä ”entä jos” -kysymyksiä ihmisen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, vaan silkkaa avaruusmaisemiin sijoitettua fantasiaa. Hyvällä syyllä voi uskoa, että viihdejätti Disneyn tavoitteena lienee pitää reaalipolitiikka mahdollisimman kaukana elokuvistaan. Toisinaan reaalipolitiikka saattaa vain iskeä takaisin, ja niin voi tottavie käydä myös silloin, kun elokuvasarjan keskiössä on valkoista fasistihallintoa vastaan taistelevien monikulttuuristen kapinallisten joukko, joiden suvaitseva viesti on, että hyvä Voima yhdistää ihan koko galaksia. Niinpä Yhdysvaltain tulevan presidentin ollessa Donald Trump tuo edellämainittu Jyn Erson sanoma ylivoimaisen pahan voittavasta toivosta voi tuntua odottamattoman monista odottamattoman ajankohtaiselta (tässä erityisen voimakas kirjoitus aiheesta). Kuten sanottua, Trump-vastaista sanomaa Rogue Oneen ei tietenkään varmasti ole tarkoituksella kirjoitettu (ei, vaikka elokuvan kirjoittajiin kuuluvat Gary Whitta ja Chris Weitz ovatkin siviilissä siinä hyvin äänekkäitä), mutta on vaikea ohittaa, kuinka kylmäävän ajankohtaiselta tuntuu vaikkapa tämä sitaatti Bodhi Rookin näyttelijältä Riz Ahmedilta: “Rogue One is about waking up to the real political situation of your time and accepting you can’t sleepwalk into the future because there won’t be one”.

This shit just got real #2
Ilman edellistäkin synkkää huomiota Rogue Onen ns. jutun piti koko ajan olla realismi. Tämän piti olla se elokuva, joka näyttää sodan Tähtien sodassa. Saa nähdä, miten pitkälle se lopulta toteutuu (ks. viimeinen kohta), mutta ainakin trailerien perusteella elokuva todella on lopullisessa asussaankin kaikkien aikojen realistisimmin toteutettu Star Wars -tarina. Siihen liittyy yliluonnollisten jedien puuttuminen, mutta siihen liittyy aivan erityisesti elokuvaan valittu tyyli, jossa Greig Fraserin käsivarakamera näyttäisi kulkevan sotilaidemme mukana aivan kuin maallisissakin sotatarinoissa. Vaikka en ole vieläkään ihan antanut anteeksi sitä, että Rogueksi nimetty elokuva ei kerrokaan X-Wing-piloteista, niin ainakin olen kovasti innoissani siitä, että se kertoo oikeista sotilaista.

Elefantti olohuoneessa
Lopuksi on todettava, että kyllähän sekin kovasti kuumottelee, mistä Rogue Oneen liittyen on etukäteen ehkä eniten puhuttu. Elokuvan reshoot-vaihe venyi kesällä niin pitkäksi, että se aiheutti edellämainitun säveltäjävaihdoksen ja sai aikaan ikävän huhun, jonka mukaan Disney olisi halunnut pehmentää elokuvaa tutummanmuotoiseksi avaruusseikkailuksi. On todella kiinnostavaa nähdä, onko lopullisesta elokuvasta erotettavissa, mitä ehkä on muutettu – ja tietysti myös se, kerrotaanko muutoksista enemmän elokuvan ensi-illan jälkeen. Koko kesän ja syksyn ajan Kathleen Kennedy ja muut elokuvan tekijät ovat yrittäneet korjata tapahtunutta muistuttamalla haastatteluissa, että reshooteja tehdään kaikkiin isoihin elokuviin ja ne kuuluvat asiaan. Mutta kuten MakingStarWarsin Jason Ward hyvin kirjoitti: reshootit eivät pelota meitä siksi, että niitä tehtiin, vaan siksi, että kuulemamme perusteella on selvää, että näissä reshooteissa tehtiin muutakin kuin suunnitelmaan kuuluvia pieniä korjauksia.