Odotan Andorin toiselta kaudelta suuria, sillä se on aivan erilainen kuin kaikki muut Star Wars -sarjat, ja sen lisäksi minulle niistä paras (toisin kuin Skeleton Crew, joka oli vain erilainen)

Posted on 21/04/2025 by Aki Jörgensen

Tämän pääsiäisviikonlopun Star Wars Celebrationissa Japanissa on kuultu uutisia muun muassa tulevista Star Wars -elokuvista, ja jos olisin tämän blogin päivittämisessä takavuosien puhdissani, tilittäisin varmasti nyt tuntemuksiani niistä. Ehkä niihin vielä pääsen, mutta tämänhetkisissä oloissa koen kuitenkin vielä kiireellisemmäksi sanoa jotain Andorista, jonka toinen ja viimeinen tuotantokausi alkaa tiistaina 22. huhtikuuta. Kirjoitus ei spoilaa toista kautta (ensimmäistä kylläkin).

Andor on minulle paitsi tähänastisista Star Wars -sarjoista selvästi paras, myös itselleni muutenkin yksi viime vuosien suurimpia sarjakokemuksia, siis tämän frachisen ulkopuoleltakin.

Cassian Andor ja K-2SO lentävät avaruusalusta Andor-sarjan toisella tuotantokaudella — Cassian Andor (Diego Luna) ja K-2SO (Alan Tudyk): Rogue Onesta tuttu parivaljakko on Andor-sarjan toisella tuotantokaudella yhdessä taas (tai kronologisesti ensimmäistä kertaa).

Sen sijaan tätä edellisestä Star Wars -sarjasta Skeleton Crew’sta minulla ei meinannut olla sanottavaa lainkaan. Se ei varmaankaan ollut Star Wars -sarjoista kaikkein heikoin, mutta minä en siitä välittänyt.

Erilaisten teosten vastakkainasettelu ei ole välttämättä kovin hedelmällistä, ja esimerkiksi tässä tapauksessa on selvää, että Andor ja Skeleton Crew eivät juuri ole edes samoille yleisöille tarkoitettuja. Mutta siihen on pieni houkutus, koska itse asiassa nämä molemmat sarjat edustavat juuri sitä, mitä tässä blogissa niinä puhtisempina aikoina tapasin peräänkuuluttaa: uusia näkökulmia ja omanlaisiaan käsittelytapoja kaukaiseen galaksiin. Silti pidän niistä toista mestariteoksena ja toista suorastaan tarpeettomana.

Siispä kuitenkin, ennen kuin menen Andoriin ja jos vain sallitte: sittenkin ensin muutama ajatukseni Skeleton Crew’sta.

Jude Law'n esittämä Jod osoittaa valomiekalla lapsia Skeleton Crew -sarjassa — Skeleton Crew: Tässäkin sarjassa nähtiin droidi ja lennettiin avaruusaluksella, mutta siihen ne yhtäläisyydet Andorin kanssa ehkä jäävätkin.

Skeleton Crew oli vuodenvaihteessa 2024-25 esitetty 8-jaksoinen sarja, jossa neljä varhaisteini-ikäistä lasta karkasi vahingossa kotiplaneetaltaan avaruusaluksella, joka vei heidät seikkailulle avaruuspiraattien ja kätkettyjen aarteiden joukkoon. Sarjan olivat luoneet Jon Watts ja Christopher Ford (Marvel Cinematic Universen Spider-Man-leffojen tekijät) ja sen aikuispääosassa, päähenkilöitä vuoroin lapsenvahtivana ja vuoroin petkuttavana lierona nähtiin Jude Law. Wattsin kerrottiin etukäteismarkkinoinnin yhteydessä pitchanneen ideansa Lucasfilmin Kathleen Kennedylle ”Arkajalkoina avaruudessa”, ja juuri täsmälleen sellainen se nähtynä sitten olikin: jos tarina muutenkin toi mieleen sellaiset 1980- ja 1990-luvuilla suositut esimurrosikäisten seikkailut kuin Kulti, kutistin kakarat tai Jumanjin, niin aivan pastissinomaisesti se muistutti nimenomaan Arkajalkoja (The Goonies, 1985), Steven Spielbergin ja nuoren Kathleen Kennedynkin tuottamaa pikkuklassikkoa lapsista vanhan merirosvoaarteen jäljillä.

Olen ymmärtänyt, että Skeleton Crew oli monien katsojien mielestä vähintään sympaattinen ja joidenkin mielestä jopa näyteltyjen Star Wars -sarjojen parhaimmistoa. Kriitikotkin olivat sitä kohtaan suhteellisen suopeita, ehkä osin siksi, että valomiekoista ja palkkionmetsästäjistä vähemmän innostuvalle ammattikatsojalle se edusti ainakin vaihtelua.

Skeleton Crew’sta tykkääminen vaati sen perusasian ymmärtämistä, että se tosiaan oli hyvin nuorille katsojille, niin sanotusti ”koko perheelle” tarkoitettu, siis toisin kuin vaikkapa aiemmin viime vuonna nähty The Acolyte ja etenkin toisin kuin Andor. Ehkä hieman yllättäenkin ainakin minun silmissäni näkyi somessa pääasiassa tämän ymmärtäneitä kommentteja: osa tykkäsi Skeleton Crew’sta juuri tällaisenaan, osa taas sanoi hyväksyvänsä tämän sarjan olevan tarkoitettu jollekin muulle kuin itselleen. Star Wars -vastaanotoille niin tyypillisiä vihareaktioita en juuri huomannut. Tosin täytyy heti perään huomauttaa, että Twitterin kuoleman jälkeen olen jättäytynyt etäämmälle tämän franchisen äärellä käytävästä keskustelusta.

Skeleton Crew'n lapset ja Jude Law'n näyttelemä Jod katsovat aarrekarttaa — Tottakai Skeleton Crew’ssa oli aarrekarttoja!

Minäkin tämän toki ymmärsin, ja siksi en varsinaisesti halua kutsua Skeleton Crew’ta huonoksi. Sen sijaan palaan uudelleen sanaan, jota käytin jo kirjoituksen alussa: Skeleton Crew tuntui minusta tarpeettomalta. Minun oli vaikea jaksaa katsoa sitä loppuun. (Puoliso luovutti kotisohvalla toisen jakson kohdalla, eikä lapseni ole vielä tässä iässä. Voin kyllä hyvin kuvitella, että sopivan ikäisten jälkeläisten seurassa tämä sarja olisi tuntunut paremmalta.)

Aluksi tunsin kuitenkin olevani pettymykselläni pettämässä omat sanani. Olinhan tosiaan tässä blogissakin niin usein peräänkuuluttanut Star Wars -sarjoilta ”jotain uutta”. Tässä meillä nyt sitten oli aivan uusista hahmoista kertova tarina (tsek), sopivasti omanlaisellaan otteella kerrottuna (tsek) ja jopa suorastaan uusille yleisöille sopiva ja suunnattu (tsek). Mikä oikeus minulla oli moittia tällaista, kun olin niin monta kertaa kirjoittanut toivovani näkeväni jonakin päivänä sellaisenkin Star Wars -sarjan, joka veisi franchisea onnistuneesti sellaiseen uuteen suuntaan, josta minä itse en pitäisi?

Enkä siksi tahdo kovin kovaan ääneen moittiakaan. Mutta jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, mikä ongelmani itse asiassa oli. Suurin ongelmani Skeleton Crew’n kanssa oli se, että en löytänyt siitä Star Warsia. En lainkaan.

Skeleton Crew'n lapset kävelevät amerikkalaista lähiötä muistuttavalla kotikadullaan — Tottakai Skeleton Crew’ssa oli amerikkalainen kaupunkilähiö!

Skeleton Crew tapahtui niin sanotusti The Mandalorianin aikaan, mutta se sijoittui koko muun galaksin unohtamaan kolkkaan (päähenkilöiden kotiplaneetan ollessa suorastaan muulta galaksilta piilotettu kolkka), eikä sillä käytännössä ollut mitään tekemistä minkään aiemman Star Wars -tarinan kanssa. Mukana oli vain äärimmäisen ohuita viittauksia mihinkään aiemmin nähtyyn: myyttisten jedien, galaktisen tasavallan ja X-Wing-pilottien olemassaololla oli ohut vaikutuksensa tarinaan, mutta hahmot, lokaatiot ja avaruusotusrodut olivat aivan uusia.

Tämän voi ottaa virkistävänä vaihteluna monien Star Wars -tarinoiden sisäänpäin lämpiävälle pienelle pyörivälle piirille, mutta minusta tuntui koko ajan kuin olisin katsonut koko perheen avaruusseikkailua, jolla ei ollut mitään tekemistä Star Warsin kanssa, mutta jota yritettiin myydä minulle Star Wars -tarinana. Kun At Attinin planeetalla asuinlähiöt ja koulut muistuttivat tarkalleen elokuvamielikuvaa amerikkalaisesta takavuosikymmenten ihanneyhteiskunnasta, ajattelin Stephen Kingin kirjoja ja parin vuoden takaista Don’t Worry Darling -satiiria. Vaikka Star Warsin galaksi on tunnetusti suuri ja moninainen, huomasin itse kokevani, etten voinut parhaalla tahdollakaan uskoa, että sieltä löytyisi tällainen yhdysvaltalaisen ydinnostalgian kotiplaneetta, koska minun Star Warsiini on aina niin keskeisesti kuulunut tapahtumien miljöiden toiseus.

Myös idea siitä, että lapsille arkinen kotiplaneetta oli kaikkien muiden näkökulmasta tarunhohtoinen aarreplaneetta, tuntui tällä tavalla uusien hahmojen seikkailuna esitettynä tarinalta, joka olisi voitu kertoa aivan ilman Star Wars -otsikkoa. Itse asiassa nimenomaan: tämä seikkailu ei minusta tuntunut tuoreelta näkökulmalta tuttuun galaksiin, vaan itsenäisesti toimivalta scifiseikkailultatarinalta, johon oli päälle liimattu Jude Law’n hahmon sarjan ajan arvuuteltu kyky käyttää Voimaa ja pari muuta tarraa. Minusta Skeleton Crew olisi ollut parempi Skeleton Crew’na kuin Star Wars: Skeleton Crew’na. Hitto vie, Jon Watts olisi minun puolestani voinut yrittää aloittaa ideallaan ihan oman franchisensa!

Nyt pääsen Andoriin, jonka ensimmäistä kautta olen viime päivinä katsonut uudelleen ja jonka toinen kausi siis nähdään nyt huhti-toukokuussa.

Syy siihen, miksi pidän Andorista niin erityisen paljon, ei ole vain siinä, että se poikkeaa tyyliltään ja kerronnaltaan paljon muista Star Wars -sarjoista ja muistakin franchisen teoksista. Kyse on myös siitä, että toimii erinomaisena vakoojajännärinä omillaankin ja toisaalta siitä, että se on samaan aikaan myös onnistunut esiosa Rogue Onelle ja tavallaan koko galaktiselle sisällissodalle Star Warsin alkuperäisen ytimen taustalla. Se on näitä kaikkia, yhtä aikaa.

Andor tapahtuu mitä syvällisimmin Star Wars -galaksissa. Nimihenkilönsä Cassian Andorin (Diego Luna) kautta se on tosiaan esiosa Rogue Onelle, mutta sen päähenkilöihin kuuluu myös Mon Mothma (Genevieve O’Reilly), tuleva Kapinaliiton johtaja ja legacy-hahmo Jedin Paluusta (1983) asti. Kumpikin näistä hahmoista saa kuitenkin määrittelevän tulkintansa vasta tässä sarjassa, ja molemmat heistä elävät sarjassa tilanteissa, joita tai välttämättä joiden kaltaisiakaan emme ole nähneet franchisessa koskaan ennen.

Vastahakoisena kapinallisena ja luontaisena selviytyjänä Cassianissa on kyllä jotain samaa kuin Han Solossa, mutta siinä missä Solo on rehentelijä, joka ikuisella itseluottamuksellaan voi vaikka juosta päin stormtroopereita pitkin Kuolemantähden käytäviä, Cassian on paljon lähempänä meitä. Hän on kuin kuka tahansa duunari, jonka primäärimotiivi on selviytyä ja jonka ymmärrettävä lähtökohtaratkaisu diktatuurin väärien tekojen äärellä on kääntää katse pois vaaran tieltä.

Cassian Andor on laskeutunut pellolle TIE-hävittäjällä — Trailereista päätellen toisella kaudella Cassian Andoria TIE vie.

Andorissa esiintyy muitakin vanhoja tuttuja, pian nähtävällä kakkoskaudella vielä ykköstäkin enemmän, mutta hahmohistorioita enemmän sarja liittyy aiempiin tarinoihin tavalla, jolla se syventää näkökulmaamme oikeastaan melkein koko franchiseen. Andorin uusintavalotus yleensä seikkailullisten ja kepeästi katsottavien Star Wars -tarinoiden taustalle ”piilotettuun” galaktiseen tilanteeseen on niin totaalinen, että se voi saada meidät katsomaan uusin silmin paitsi Rogue Onea, myös jopa sitä vuoden 1977 elokuvaa, josta tämä kaikki alkoi ja jonka me kaikki luulemme tuntevamme läpikotaisin.

Andor näyttää meille paremmin kuin mikään Star Wars -tarina koskaan, miten paha Imperiumin hirmuhallinto todella kansalaisiaan kohtaan onkaan. Se näyttää meille, miten tyytymättömyys kasvaa kapinaksi. Se näyttää meille, miten tuppukylän kasvatin Luke Skywalkerinkin mielipide galaksin hallinnosta tiivistyy sanoihin ”tottakai minäkin vihaan Imperiumia”. Se näyttää meille myös sen, miksi Kapinaliitto ja vapauden idea lopulta vääjäämättä voittavat, vaikka kaikki galaksin militaarinen mahti ja kaikki superaseet ovatkin aina Imperiumin puolella. (Okei, tuon viimeisen voiton vääjäämättömyys on kieltämättä tällä hetkellä tosimaailmassa koetuksella, ja Star Warsissakin niiden toteutuminen johtunee demokratian tehoa enemmän siitä, että kyse on pohjimmiltaan sadusta sekä siitä, että koko galaktinen sisällissota oli aikanaan lopulta taustaa Luke Skywalkerin tarinalle, mutta sallinette idealismin tässä yhteydessä silti.)

Perrin Fertha, Mon Mothma ja Luthen Rael Andorin juhlavaatteissa toisella kaudella — Imperiumin otteet hyväksyvä ikävä ihminen Perrin Fertha (Alastair Mackenzie), senaattori Mon Mothma (Genevieve O’Reilly) ja antiikkikauppias Luthen Rael (Stellan Skarsgård). Vain yksi heistä voi olla julkisissa tiloissa avoimesti oma itsensä.

Sarjan nimi Andor on itse asiassa harhaanjohtava, sillä Cassian Andor on vain yksi näkökulmahenkilöistä. Siinä missä Mon Mothman vierailu Rebels-sarjassa tai vaikkapa Luke Skywalkerin esiintyminen The Mandalorianissa olivat lähellä cameoa ja fanipalvelusta, Andorissa Mon Mothma ei ole vierailija eikä vinkkaus katsojalle, vaan yksi päähenkilöistä, joiden varaan koko tarina rakentuu. Hänen lisäkseen keskeinen hahmo on vakoojamestari Luthen Rael (Stellan Skarsgård) ja lyhyemmän, mutta painavan osuuden verran myös Imperiumin vankilan luottovanki Kino Loy (Andy Serkis). Kenenkään heistä osa ei ole helppo, ja kuten Luthen ensimmäisen kauden kymmenennen jakson upeassa ”I’ve made my mind a sunless space” -kohtauksessa sanoo, he mitä todennäköisimmin uhraavat oman elämänsä, jotta toisten tulevaisuudessa aurinko nousisi.

Cassianin lisäksi Mon Mothman ja Luthenin polut jatkuvat toisella kaudella. Heistä ensimmäisen tiedämme selviävän johtamaan kapinaa myöhemmin, toisen kohtalon saatamme arvata siitä ettemme ole heidän myöhemmistä vaiheistaan aiemmissa tarinoissa kuulleet. Mutta hiljainen kapina kytee myös Cassianin kotiplaneetalla Ferrixissä, jonka asukkaista ensimmäinen kausi nosti esiin pienillä vedoilla montakin keskeistä hahmoa, mutta etenkin Cassianin ottoäidin Maarva Andorin (Fiona Shaw) ja mekaanikko Bix Caleenin (Adria Arjona).

Ferrixin kaupunkilaiset, jotka ovat virittäneet porteilleen sortajista varoittavat rummut ja jotka kokoontuvat saattamaan kuolleitaan koko kaupungin yhteisissä hautajaismarsseissa, eivät todellakaan ole tyytyväisiä osaansa. He pysyvät ruodussa Imperiumin aseiden edessä, kuten ymmärrettävää tosimaailmankin sortovaltioissa on. Mutta kaiken aikaa he ovat vain pienen sysäyksenä päässä toiminnasta. Heidän kaikkien myötä Andor olisi yhtä hyvin voitu nimetä vaikkapa ”Kapinan synnyksi”.

Hautajaiset Ferrixin kadulla Andorin ensimmäisen tuotantokauden päätösjaksossa — Ferrixin kaupunkilaisten cosplay-hattuja näkee Suomessa tyypillisesti vappuisin.

Mutta varsinaisesti mestariteokseksi Andor kuitenkin kasvaa siksi, ettei sen näkökulma rajoitu edes kapinallisiin sanan laajassakaan merkityksessä. Voin itse asiassa kertoa tarkalleen, missä kohtaa tajusin ensimmäisen kauden aikana varmuudella katsovani täysin poikkeuksellista sarjaa: se oli neljännen jakson kohtaus, jossa Imperiumin kirkasotsaisen pahiksen roolissaan katkerasti epäonnistunut Syril Karn (Kyle Soller) raahustaa nujerrettuna äitinsä kotiin ja saa häneltä naapurien katsellessa tervetulotoivotukseksi läimäyksen. Tämä on jotain, mitä emme todellakaan ole nähneet Star Warsissa aiemmin, ja hyvin harvoin tieteisfiktion piirissä muulloinkaan. Tänne kamera ei yleensä osoita, eikä niin sanottujen pahisten tällaista puolta yleensä koskaan näytetä.

Andor näyttää meille ihmisinä myös pahikset, ja paljastaa, että myös he ovat omalla tavallaan diktatuurin uhreja. Syril Karnin ja häntä fasistisemman tiedustelu-upseerin Dedra Meeran (Denise Gough) usko aatteensa oikeutukseen on oiva peilikuva Luthenin, Mon Mothman tai vähitellen heräävästi Cassianinkin motivaatioista, mutta vielä enemmän näiden hahmojen välillä on parallelioita siinä, että he kaikki ja loputkin sarjan sivuhenkilöt ovat kaikki ihmisiä Imperiumin rattaissa. Syrilin ja Dedran onnistumisen puolesta ei tarvitse ryhtyä symppaamaan, mutta heidän näkökulmaansa on mahdollista ymmärtää. Todellisenkin maailman diktatuureissa eläneiden ja elävien yksittäisten ihmisten toimintaa on paljon helpompi ymmärtää, kun ymmärtää sen, että esimerkiksi rajoiltaan suljetussa Neuvostoliitossa aikuistuneella ihmisellä ei ollut valinnanvaraa siitä, millaisen yhteiskuntajärjestyksen sisällä hänen olisi pyrittävä elämssään eteenpäin.

(Tätä edeltävissä Star Wars -tarinoissa onnistunein tarina Imperiumin puolella taistelevien näkökulmien avaamiseksi oli muuten ainakin minun tietääkseni Claudia Grayn romaani Lost Stars vuodelta 2015, joka niin ikään kertoi episodi IV:tä edeltävistä vuosista ja hahmoista, jotka kohtalon oikuista päätyivät eri puolille sisällissodan rintamaa. Andor menee kuitenkin kerronnallisessa kunnianhimossaan sitä paljon pidemmälle.)

Syril Karn ja hänen äitinsä Andorin ensimmäisellä tuotantokaudella — Ankeaa on, kun aikuinen mies äitinsä luona muroja syö!

Andor on synkempi, vakavampi ja ”aikuisille suunnatumpi” kuin mikään toinen Star Wars -sarja tai -elokuva (ainakaan tähän asti). Etenkin rangaistusvankilan ja sieltä pakenemisen osuus oli ensimmäisellä kaudella hengästyttävää katsottavaa: ensin aidosti ahdistavaa, lopuksi liki kyyneliin asti koskettavaa. Itselleni Andorin ensimmäisellä kauden vankilapaon jakso numero kymmenen oli yksi kaikkien aikojen Star Wars -hetkistä: sanotaanko nyt että vähintäänkin top-kymppiin, siis ohi monien elokuvien huippuhetkien ja varmasti ainoana tähänastisista näytellyissä sarjoissa nähdyistä.

Andor on myös muita Star Wars -tarinoita realistisempi, vaikka se tietenkin samassa kuvitteellisessa maailmassa tapahtuukin. Andorin Star Wars -maailmaan kuuluvat sellaisetkin arkiset asiat kuin makuuhuone- ja kylpyhuonetoiminnot, kun muissa teoksissa näitä koko huoneita harvoin vilahtaakaan (minkähänlainen sepalus stormtrooperien haarniskassa muuten on?). Andorin Star Warsiin on ainakin minun helpompi kuvitella itseni kuin Star Warsiin yleensä, ja kun TIE-hävittäjät ujelsivat ensimmäisellä kaudella Skotlannissa kuvatuissa maisemissa, huomasin ajattelevani, että harvoinpa nuokaan noin todellisilta minusta tuntuvat. Andor on onneksi todella kuvattu oikeissa kuvauspaikoissa ja huolellisesti rakennetuissa oikeissa lavasteissa, toisin kuin esimerkiksi Volume-studiokuplassaan omalla tavallaan huolellisesti liki kokonaan toteutettu The Mandalorian. Star Wars Celebrationissa luetellut toisen kauden luvut ”140 settiä, 700 pukua, 4100 tehostekuvaa” ovat vähintään pitkien Star Wars -elokuvien tasolla.

Andor ei ole minun suosikkini siksi, että haluaisin kaikki Star Warsini tällaisina, vaan siksi, että se juuri tällaisena on niin omanlaisensa. Andor onnistuu, koska se on yhtä aikaa omaperäinen ja ainutlaatuinen, mutta myös syvästi sitoutunut sarjan kokonaiskuvaan. Tästä törmäyksestä syntyy tuore näkökulma saagaan, joka täyttää pian 50 vuotta ja on viime vuosina, myönnettäneen, kaivannut enemmän tuoreita näkökulmia kuin saanut.

Cassian saapuu vankilaan Andorin ensimmäisellä tuotantokaudella — Andorin ensimmäisen kauden vankilassa oli seitsemän kerrosta, seitsemän huonetta kerroksessa, seitsemän pöytää huoneessa, seitsemän miestä pöydän ääressä, ja seitsemän-sakarainen muoto toistui muuallakin sarjassa saman sorron merkkinä.

Andor on kauttaaltaan ensiluokkaisesti näytelty, kuvattu, lavastettu ja niin edelleen, mutta viimeistään tässä kohtaa tätä hehkutusta on syytä nimetä päätekijä. Andorin onnistumisessa tärkeä tekijä lienee se, että sarjan luoja ja pääkirjoittaja Tony Gilroy ei ole varsinaisesti mikään Star Wars -fani. Bourne-toimintatrillerisarjan kirjoittaja Gilroy päätyi Star Warsin pariin, kun hänet värvättiin konsultiksi ja haamukirjoittajaksi korjaamaan Rogue Onen ongelmia uudelleenkuvauksilla. Legenda kertoo, että hän itse asiassa päätyi kirjoittamaan ja ohjaamaankin merkittävät osat elokuvaa uudelleen, vaikka elokuvan ohjaajana lopputeksteissä pysyi Gareth Edwards. Gilroyn lisäämiin kokonaisiin kohtauksiin Rogue Onessa kuuluu muun muassa elokuvan alun kohtaus, jossa Cassian esitellään katsojalle vakoojana, joka on valmis tappamaan omat tiedonantajansa tiedon suojelemiseksi.

Andor-sarjaa oltiin aluksi suunnittelemassa seikkailullisempana ja tyyliltään tavanomaisempana prequelina Rogue Onelle. Konsulttirooliin jälleen palkattu Gilroy tiettävästi latasi Lucasfilmille pöytään omat teesinsä siitä, miten hän kertoisi tarinan Cassianin ja kapinan alkuajoista, mutta totesi heti julistuksensa perään, että ”ette te tällaista kuitenkaan halua”. Lucasfilmiltä oli sanottu, että haluamme itse asiassa, teepä se, ja loppu on historiaa.

(Andorin ensimmäinen showrunner Stephen Schiff kreditoitiin, yllättävää kyllä, sarjan ensimmäisen kauden seitsemännen jakson kirjoittajaksi eli niille hetkille, jotka tapahtuivat Aldhanin ryöstökeikan ja vankilaosuuden välissä. Erikoista, mutta ilmeisesti juuri niihin hetkiin sattui periytymään sellaisia palasia Schiffin versiosta, että näin päädyttiin kreditoimaan – Hollywoodin käsikirjoittajaliiton kreditointisäännöt ovat välillä enemmän lakitupapeliä kuin luovan työn tunnustamista.)

Tiistaina alkava toinen tuotantokausi jää myös Andorin viimeiseksi. Tämä ei ollut alun perin tarkoitus, vaan ensimmäisen kauden tuotannon alkaessa Gilroyn tarkoitus oli jatkaa sarjaa peräti viiden tuotantokauden ajan. Kunkin kauden oli tarkoitus kattaa yhden vuoden tapahtumat aikajanan lähestyessä Rogue Onea ja täten myös episodi IV:tä.

Jo ensimmäisen kauden haastattelukierroksilla Gilroy kuitenkin alkoi kertoa sarjan tekemisen olleen niin uuvuttavaa sekä hänelle itselleen että päänäyttelijä Diego Lunalle, että jatkoideat siksi muokattiin muotoon, jossa ne kaikki voitaisiin kertoa vain yhdessä kaudessa. Toinen tuotantokausi koostuu neljästä kolmen jakson ryppäästä, joiden välillä aika hyppää aina selvästi eteenpäin alkuperäisen vuosisuunnitelman toteuttamiseksi. Jaksot julkaistaan Disney+:ssa aina kolmen jakson sykäyksissä, kokonaiskestoiltaan siis kutakuinkin elokuvan mittaisissa paloissa. Suunnitelma ei ole tavallisimmasta päästä, mutta ei ole tämä sarjakaan.

Muistan, että ennen ekan kauden näkemistä minusta tuntui erikoiselta, että Rogue Onen sivuhenkilön oma sarja saisi jo ensimmäisellä kaudellaan enemmän jaksoja kuin vaikkapa The Mandalorian tuotantokausissaan, ja vielä erikoisemmalta, että juuri siitä suunniteltiin vuosien mittaista, kun idea etukäteen ajatellen tuntui lähinnä minisarjan arvoiselta. Nyt, ennen toisen kauden näkemistä, minua harmittaa päin vastoin se, että kausia ei ole tulossa enempää.

Dedra Meera seisoo Imperiumin sotilaiden äärellä — ”Ah, tätä järjestystä! Kaikki palat ovat paikallaan!”

Sarjan hahmogalleria ja asetelmat ovat niin rikkaita, että tuntuu suorastaan tuhlaukselta, että se kaikki tullaan nyt ammentamaan tyhjiin vain samassa määrässä jaksoja joita ensimmäisellä kaudella käytettiin niiden kehittelyyn. Kuinka herkullista olisikaan ollut seurata hitaasti kypsytellen kerrottua Cassianin matkaa sankariksi ja Luthenin ja Mon Mothman edessä odottavia yhä pahenevia kompromisseja ja uhrauksia!

Mutta lienee syytä luottaa Gilroyhin: ehkä toinen kausi tuntuu yhden tuotantokauden sijaan neljältä elokuvalta, kuten hän on esittänyt? Koostuihan jo ensimmäinen kausikin onnistuneesti tällaisista ”jaksoryhmistä”, joista esimerkiksi siirtymä yksi kattoi ryöstökeikan Aldhanilla, toinen rangaistusvankilan osuuden ja niin edelleen, ja joiden välillä sarjassa vaihtui aina ohjaaja ja jopa musiikin tyyli.

Tunnelman latistumista tai keventymistä ei haastattelujen ja trailerien perusteella ainakaan ole tarpeen pelätä. Toisella kaudella sankarit ovat yhä syvemmällä lähellä paljastumista ulottaessaan kapinalliset tihutyönsä Imperiumin ytimeen, ja pahat ovat toistaiseksi yhä vain pahemmin niskan päällä, sillä ”uuteen toivoon” on vielä vuosia aikaa. Empiren haastattelussa Gilroy lupaa sarjan käsittelevän täysin palkein kapinan synnyttämisen ongelmaa: kuinka pienessä piirissä ja salassa pidetystä vastarinnasta tehdään julkista ja suurta (ja pysytään hengissä). Samalla se käsittelee Cassianin matkaa johtajaksi ja, uskon, vie yhä pitemmälle näkökulmansa ”tavallisista ihmisistä” Star Wars -tarinoiden suuren konfliktin ytimessä.

Ykköskautta on vaikea ylittää mutta yrittää saa.

The Acolyte jää yhteen kauteen, ja sen epäonnistumisella voi olla itseään suurempia surkeita seurauksia koko franchiselle (ja sitä paitsi minä olisin lopulta halunnut nähdä sille jatkoa)

Posted on 04/09/2024 by Aki Jörgensen

Niinhän siinä kävi, että The Acolyte lopetettiin. Toista tuotantokautta ei tule, eikä sarjan kipparin Leslye Headlandin jopa useiden tuotantokausien mittaiseksi kaavailemaa tarinaa kerrota loppuun. No, sillä varauksella tietysti, ettei sitä päädytä joskus kertomaan vaikkapa romaanina tai sarjakuvana, joka Star Warsissa aina on mahdollista.

En voi sanoa yllättyneeni, eikä varmaan kenenkään muunkaan pitäisi. The Acolyte sai kriitikoilta jonkin verran kehujakin, mutta yleisön näkyvät arviot olivat voittopuolisen murskaavat: arvosanat Imdb:ssä ja Rotten Tomatoesissa ovat pohjamudissa, katsojaluvut ilmeisesti laskivat pahoin sarjan edetessä ja some-kommenttien perusteella enemmistö tuntuu ilahtuneen sarjan jäämisestä yhteen kauteen.

Jokin osa The Acolyten herättämästä poikkeuksellisen voimakkaasta vastustuksesta voidaan laskea Yhdysvaltain kulttuurisotien piiriin. Joillekin jo pelkkä musta nainen sarjan pääosassa ja vihjaukset lesbohahmoista Star Warsissa olisivat olleet liikaa, vaikka sarja olisi ollut tämän pinnan alla muuten sisällöltään millainen tahansa. Mutta rehellistä on kyllä myöntää, että enemmistö katsojista ei ihan yksinkertaisesti pitänyt tästä sarjasta.

Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteikö The Acolyte olisi kerännyt jonkinkokoisen fanikunnankin, tai etteikö sarjalla ystäviäkin olisi ollut. Nettiadressilla sarjan jatkamiseksi on tällä hetkellä reilut 60 000 allekirjoittajaa. Mutta lainaan osuvan huomion tästä Forbesin finaaliarviosta, jonka kanssa en tosin muuten ole kovin paljon samaa mieltä: kun The Acolyte ei ollut tarpeeksi aikuinen tai älykäs toimiakseen sille yleisölle, joka pitää Andoria parhaana Star Wars -sarjana, mutta se kuitenkin oli vakava, huumoriton ja oikeastaan jopa synkkä, eikä se siksi oikein ollut tarkoitettu lapsillekaan, joten ehkä sen potentiaalinen kohdeyleisö ei koskaan ollut kovin suuri.

Disney-yhtiö ei toki tee hyväntekeväisyyttä, ja Star Wars -sarjat ovat jopa sen lompsassa kalliita sijoituksia. Erityisesti juuri The Acolyte ei todellakaan ollut mikään halpis: ekan kauden on väitetty maksaneen jopa käsittämättömät 180 miljoonaa dollaria, joka on siis ison efektielokuvan luokkaa eikä kaukana vaikka Wolverine & Deadpoolin budjetista. Vaikka The Acolyten siis näkisi kulttuurisotien uhrina, on studiolla varmasti ja ihan ymmärrettävästikiin laskettu, että vähemmistön välittämä ja kohtalaisen monien poikkeuksellisen näkyvällä halveksunnalla huonoa PR:ää keräävä sarja ei jatkoa saa.

(Tuo hintalappu on kyllä monin tavoin käsittämätön, sillä The Acolyte ei tosiaankaan näyttänyt tai tuntunut vaikkapa Ahsokaa monin verroin kalliimmalta. Sitä paitsi sarjan onnistuneimmat osat olivat lopulta parin hahmon välisiä kohtauksia, eivätkä välttämättä lainkaan niitä, joihin sen jättibudjetin miljoonia ehkä on upotettu.)

Mutta vaikka en siis yllättynyt, niin kyllä tämä minua enemmän harmittaa kuin että suhtautuisin siihen neutraalisti. Eikä vain siksi, että The Acolyten luoja Leslye Headland ja päätähti Amandla Stenberg olivat molemmat haastattelujensa perusteella vilpittömiä eivätkä olisi ansainneet puolen internetin likaämpärien kuonaa niskaansa (ei kukaan olisi).

Minulle The Acolyte oli ensimmäisissä jaksoissaan paha pettymys: vielä neljännenkin jakson kohdalla olisin voinut kuvailla sitä yhdellä sanalla tylsäksi ja toisella etenkin käsikirjoitusta ajatellen tyhmäksi. Ehdottomasti sen käsikirjoituksessa – erityisesti dialogissa ja hahmojen isojen ja pienten päätösten perusteluissa – oli loppuun asti paljon ongelmia (miksi ”Qimirin” vaikkapa oikeastaan piti lopussa aivopestä Mae, kun hän olisi aivan hyvin voinut ottaa molemmatkin siskot mukaansa?).

Mutta puolivälissä, pahishahmonsa (Manny Jacinto) paljastumisen jälkeen, sarja alkoi muuttua kiinnostavaksi ja aivan vähintään antaa kiinnostavaa lupausta siitä, millaiseksi se voisi myöhemmin edetessään kasvaa. Kuten kirjoitin jo loppuarviossani: vaikka en pitänyt The Acolytea mestariteoksena, pidin siitä kuitenkin lopulta enemmän kuin The Mandalorianin kolmoskaudesta tai The Book of Boba Fettistä.

Lopussa huomasin suorastaan jääneeni odottamaan oikealla mielenkiinnolla, miten tämä sympathy-for-the-sith -näkökulmasta kirjoitettu tarina toisella tuotantokaudellaan jatkuisi. En oikein missään vaiheessa innostunut mestari Solin (Lee Jung-jae) johtamasta murhaajanmetsästyksestä enkä juuri Oshan ja Maen (Amandla Stenberg) menneisyyden tragediastakaan, mutta sarjan jälkimmäisellä puoliskolla aloin kyllä kovastikin kiinnostua pahan Qimirin hahmosta ja hänen latautuneesta suhteestaan Oshaan. Vaikka näiden kahden hahmon suhteessa oli samantapaisia elementtejä kuin Reyn ja Kylon suhteessa jatko-osatrilogiassa, tämä dark young adult romance tuntui joltakin, millaista ei oltu Star Warsissa ennen nähty. Luulen, että oleellisin tuore elementti oli se, että tässä nuoripari oli tosiaan ihan oikeasti pahan puolella. (Vastaus edellä lainattuun Forbesin kirjoitukseen siitä, kenelle The Acolyte oikeastaan oli suunnattu, voisi muuten hyvin olla: young adult -yleisölle.)

Mutta olisinpa silti lopussa halunnut kuulla lisää siitäkin, miksi ja miten Vernestra Rwoh (Rebecca Henderson) aikoi reagoida tilanteeseen salaa, jatkaen totuuden pimittämistä tapahtumista, vaikka Vernestran kylmäkiskoinen hahmo ei oikein minua ekalla kaudella vakuuttanutkaan. Ja olihan se viitosjakso, jossa tuli jediruumiita enemmän kuin kai Star Warsissa kerralla koskaan sitten Sithin koston ja joka oikeastaan oli melkein yksi puolen tunnin mittainen tiivis toimintakohtaus, joka tapauksessa todella tehokas kohtaus!

Tätä kaikkea peilaten sarjan haukkujien joukosta erottuu yksi ryhmä, joka minua jonkin verran harmittaa: he, jotka sanoivat jättäneensä The Acolyten kesken kahden tai kolmen ensimmäisen jakson jälkeen.

En minä sillä, etteikö katsoja halutessaan niin saisi tehdä, mutta lie kuitenkin mahdollista, että heistä ainakin osa olisi voinut minun tapaani muuttaa sarjasta jonkinasteisesti mieltään sen edetessä. Ja jos ei ainakaan ole mielekästä tuomita sarjaa sitä näkemättä vaikkapa päänäyttelijän ihonvärin perusteella, niin ei ehkä ole täysin reilua tuomita reilun neljän tunnin mittaista tarinaa ensimmäisen tunnin perusteellakaan? Ainakin elokuvat tavataan arvioida kokonaisuuksina.

Vaikka on toki totta sekin, että katsojalla on lupa vaatia laatua ensimmäisestä minuutista alkaen, voisi joskus olla hyvä muistaa, että takavuosina erinomaisetkin tv-sarjat saattoivat päästä kunnolla vauhtiin vasta toisella tai kolmannella tuotantokaudellaan – joissa siihen aikaan oli sitä paitsi tavallisesti 22 jaksoa. Striimausajan tarjonnan loputtomuus on opettanut meidät kärsimättömiksi, enkä ole ollenkaan varma, onko se tehnyt hyvää minuuttimitassa tiiviiksi typistettyjen sarjojen kerronnallekaan, mutta se on toinen asia.

Mitä sitten tulee The Acolyte -haukkujen sisältöön, niistä suvaitsemattomuuteen ja konservatiivisuuteen nojaavan osan luokittelen luokattomaksi ja sarjan käsikirjoitusta, ohjausta ja näyttelijätyötä parjaavaan kritiikkiin taas osittain yhdyn. Mutta näiden molempien haukkujen ryhmien joukossa on yksi kritiikin osa, joka ansaitsee enemmän mietintää: se toistuva kritiikki, jonka mukaan The Acolyte ”rikkoi Star Wars -kaanonia”.

Jos kaanonin rikkomisella tarkoitetaan jedien kuvaamista totuttua vähemmän sankarillisina tai noitapiirin Voima-uskovaisuuden poikkeamista totutusta, en ole samaa mieltä. Itse asiassa kumpikaan näistä ei ole kaanonin vastaisuutta nähnytkään, sillä jedien henkinen kieroonkasvaneisuus on George Lucasin prequelienin ytimessä ja monenlaisia alkuperäiskulttuurien ja uskonnollisten kulttien Voima-tulkintoja on nähty sujuvasti Dave Filonin sarjoissakin, saati sitten muussa oheiskirjallisuudessa.

Mutta jos kaanonin rikkomisella tarkoitetaan vihjauksia Oshan ja Maen alkuperästä Voimasta itsestään syntyneinä lapsina tai sitä seikkaa, että sithien olemassaolo näyttää ensimmäisellä kaudella paljastuvan jedineuvostolle, poden itsekin näistä jonkinlaisia sulatusvaikeuksia.

Kiinnostavaa kyllä, kyse on oikeastaan enemmän hämärähköstä originaalitrilogian kertomuksen kunnioittamisesta ensisijaisena päätarinana kuin varsinaisista ristiriitaisuuksista sen kanssa. Mikään ei oikeastaan mene täysin rikki, vaikka Anakin Skywalker ei olisikaan ainoa Voiman itsensä kautta isättömästi luotu lapsi, koska missään ei ole ehdottomasti sanottu näin olevan, eikä silloinkaan jos Yodan paljastettaisiin peitelleen sithien olemassaoloa seuraavan sadan vuoden ajan Pimeän uhkaan asti. Mutta jonkinlaisilta retconnauksilta eli jälkikäteisiltä aiempien kertomusten muunteluilta ne silti tuntuvat. Näissä oloissa emme nyt sitten todennäköisesti koskaan saa selville, olisivatko The Acolyten seuraavat tuotantokaudet selittäneet näitä käänteitä paremmin päin vai pahentaneet asiaa entisestään.

Sekin on tosin hyvä muistaa, että retcon-temppuja on Star Warsissa kyllä nähty ennenkin ja niitä ovat harrastaneet niin Lucas kuin Filonikin. Pakko on erikseen mainita, että itseäni suorastaan suuresti huvitti, kun jotkut pöyristyivät pitkänuppisen jedimestarin Ki-Adi Mundin esiinnyttyä The Acolytessa, koska hahmon aikanaan expanded universessa eli nykyisin Legendsiksi kutsutussa kaanonissa vahvistettu ikä ei olisi tätä mahdollistanut.

Huvitti, koska Legends-faktat eivät ole enää yli kymmeneen vuoteen olleet osa nykyistä Star Wars -kaanonia, eikä sen olisi pitänyt olla enää kenellekään mikään uutinen. Ja huvitti siksi, että nimenomaan Ki-Adi Mundin henkilöhistoria ei oikeastaan koskaan sopinut siihen vanhaankaan Star Wars -kaanoniin. Pimeän uhan aikaan julkaistuissa sarjakuvissa oli nimittäin peruuttamattomasti kanonisoitu, että Ki-Adi Mundilla oli planeettansa perinteen mukaan useita vaimoja ja lukuisia lapsia, koska Lucas ei ollut tuolloin vielä keksinyt tai ainakaan viitsinyt kertoa expanded universe -kirjoittajille, ettei jedien ollut lupa rakastua saati avioitua kertaakaan.

Nykyisessä Star Wars -kaanonissa moni asia on toisin kuin 1990-luvun ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Star Wars -oheistarinoissa, ja nyt yksi niistä monista asioista on jedimestari Ki-Adi Mundin ikä (ja varmaankin myös perhe!), eikä siinä sen kummempaa.

The Acolyten kohtalo voi tuntua yhdestä näkökulmasta jo tutulta Star Wars -tarinalta. Sehän ei suinkaan ole ensimmäinen tämän franchisen nimike, joka on yhdistetty kulttuurisotiin, johon osa yleisöstä on isostikin pettynyt sen ilmestyessä tai jonka tekijät saavat potkut hommistaan.

Mutta vaikka haukkuja on kuulunut ennenkin ja käsikirjoittajat tai ohjaajat ovat ennenkin joutuneet väistymään pääsemättä kertomaan tarinaansa tarkoittamallaan tavalla, yhdessä mielessä sille on kuitenkin vähän edeltäjiä: Star Wars -tarinoita ei ole juuri lopetettu juuri tällä tavalla. Kokonaan peruutettuja elokuvia ja sarjoja riittää Disney-ajalta kyllä jo hämmästyttäviä määriä (sormet eivät riitä laskemiseen alkuunkaan, mahtavatko riittää varpaatkaan?), mutta ne eivät ole päässeet tähän pisteeseen asti, jossa ensimmäinen kausi The Acolytea tosiaan valmistui, julkaistiin ja vasta sitten seuraava kausi peruutettiin. Kaikki muut tähänastiset sarjat ovat joko saaneet tai saamassa jatkoa (The Mandalorian, Andor ja Ahsoka) tai niille ei ole sellaista koskaan täysin ehdottomasti kaavailtukaan (Obi-Wan Kenobi ja The Book of Boba Fett).

Varsinaisia ennakkotapauksia tämänsorttiselle canceloinnille on vain kaksi. Ensimmäinen on animaatiosarja The Clone Wars, jonka Disney lopetti viidenteen tuotantokauteen vuonna 2013, muuten yhtenä ensimmäisistä julkisista teoistaan Star Warsin omistajana. Tämä oli siinä hetkessä aivan ymmärrettävä teko (ainakin minusta oli, sillä niin tähän silloin nuoreen blogiin kirjoitin), sillä uusi omistaja halusi häivyttää yleisön muistoista prequelit (muistattekos, niitäkin vihattiin aikanaan!) ja palata rakastetun originaalitrilogian lähteille voidakseen kuljettaa yleisön kohti tulossa olleita uusia elokuvia. Päättyessään The Clone Wars ei edes tuntunut jäävän pahasti kesken, antologiasarja kun oli ja viidennellä kaudella oli omalla tavallaan tyylikäs loppu, mutta myöhemmin selvisi, että Dave Filonilla todellakin oli sarjalle suunnitteilla aivan toisenlainen, Sithin koston kanssa päällekkäin ajoittuva loppu. Yleisön leppyminen prequeleille on yksi Disney-ajan Star Wars -historian suurista sivujuonteista, ja yksi parhaista todisteista sille on se, että lopulta The Clone Wars sai kuin saikin aivan uuden tuotantokauden vuonna 2020.

Toinen tapaus on vielä kiinnostavampi verrokki The Acolytelle, vaikka meneekin elokuvien puolelle, ja tästä puhuin jo sarjan loppuarviossani: Solo (2018). Han Solon oman elokuvanhan aivan ehdottomasti toivottiin omistajayhtiössä johtavan omaan elokuvasarjaansa. Edellytykset olivat ainakin paperilla olemassa: oli kaikkien tykkäämä päähahmo, mainio cast (roolissaan aivan kelvollinen Alden Ehrenreich, tuolloin hyvinkin nousevalta tähdeltä vaikuttanut Emilia Clarke ja valovoimainen Donald Glover, suomalaisittain toki myös Joonas Suotamo) ja kaikki tarinalliset mahdollisuudet kertoa rempseitä seikkailuja Star Wars -galaksissa juuri kaikkein klassisimpana ajanjaksona. Tarinaltaan Solo-leffa jäi vähemmän kesken kuin The Acolyte, mutta kyllä sen lopussa Qi’ran ottama videopuhelu itselleen Maulille ihan selvä jatko-osatäky oli.

Solo ei saanut jatkoa, koska se floppasi. Yleisöreaktioissa eri tavalla kuin The Acolyte, mutta viulut maksavan yhtiön kannalta lopulta ehkä hyvinkin samalla tavalla. Solo sai kädenlämpöiset arviot eikä sitä kukaan tainnut erityisemmin vihata, mutta eipä siitä kovin moni innostunutkaan – eikä sitä toivotun kokoinen yleisö katsonut. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Star Wars -elokuva, joka todennäköisesti tuotti tappiota ja jonka katsojaluvut jäivät odotuksiin nähden surkeiksi. Syitä oli varmasti monia, yhtenä tärkeimmistä katsojien sen hetken uupuminen yhtäkkiä jatkuvaksi muuttuneelta tuntuneeseen Star Wars -leffojen tulvaan. Ja toisena uskoakseni se, että koska se ei tosiaan ollut mitenkään erityinen elokuvakokemus, ei siitä ollut suosiotaan kehupuheilla kasvattavaksi kesähitiksi. Solo ei todellakaan ole huonoin Star Wars -elokuva, mutta yhdentekevin se on.

The Acolyte ei ole yhdentekevä – tai ainakaan sen ei olisi pitänyt olla.

Se olisi voinut olla muista erottuva sarja aikakaudesta, jota Star Wars -sarjoissa ja -elokuvissa ei ole aiemmin käsitelty, näkökulmasta jota niin ikään ei ole liiemmin niissä nähty. Jos se olisi ollut paremmin käsikirjoitettu ja ohjattu (äskeisistä viittauksista prequelien arvonnousuun huolimatta ei liene vieläkään kehu, jos sarjan dialogikohtaukset tuovat mieleen Kloonien hyökkäyksen romanssikohtaukset), siitä olisi todella voinut tulla omalle yleisölleen tärkeä sarja, vaikka se olisikin saanut osan yleisöstä vimmaisiksi vastustajikseen. Itse asiassa: juuri hieman pienempien yleisöjen suosikkina se olisikin kenties voinut onnistuneemmin haastaa Star Warsin hyvä-vastaan-paha -klassikkoasetelmaa kuin Disney-Lucasfimilla todennäköisesti kaikkein suurimmille yleisöille suunnatuissa kulttuurituotteissa enää koskaan uskalletaan. Vähän niin kuin tässä moneen kertaan mainittu Andor siis: muuhun Star Warsiin verrattuna poikkeuksellisen vakava ja jopa ahdistava sarja ei ole ihan kaikkien makuun, mutta tykkääjilleen se onkin varsinainen helmi.

Koska ”jotain uutta rohkeasti” on aina minusta parempi kuin ”entistä ja turvallisesti”, en jäänyt erityisesti kaipamaan Solo kakkosta, mutta jään kaipaamaan The Acolyten toista kautta. Mutta tällaisena tämän kesän Star Wars -teos jää torsoksi. En usko, että yksi kausi The Acolytea ansaitsee kovin monien kodeissa uusintakatseluja. Mitä tahansa Maen, Oshan ja Qimirin varalle olikaan suunnitteilla – ja mitä tahansa sarja aikoikaan kertoa meille vielä Darth Plagueisistakin! – siitä parhaaksi vihjeeksi voi jäädä Leslye Headlandin kuvaus virallisen sivun videossa jo ennen sarjan ensimmäisenkään jakson julkaisua: ”sithejä on mestari ja oppilas, mutta jos oppilas haluaa mestariksi, jossain vaiheessa hänen on värvättävä oma oppilas voidakseen voittaa mestarinsa, ja tuo oppilaan oppilas on akolyytti”.

Mutta nyt se tarina jää kertomatta ja pian varmaankin unohtuukin.

Se mikä sen sijaan ei unohdu, saattaa olla valitettavaa. Solon flopista Disney-Lucasfilmillä vedettiin muun muassa johtopäätökset lopettaa yksittäisiin elokuvahahmoihin perustuvien Star Wars -leffojen tuotannot ja kieltää ainakin joksikin aikaa kategorisesti uusien näyttelijöiden valitseminen esittämään tuttuja hahmoja. Nämä tuskin olivat ainoita tai edes keskeisiä syitä Solon epäonnistumiseen, mutta onko tarina tosi tai ei, näin nämä asiat koetaan. Pelkään pahoin, että The Acolyten epäonnistumisesta vedetään nämä johtopäätökset:

Star Wars -tarinoissa on syytä keskittyä yhä vain tuttuun Imperiumin ja kapinaliiton konfliktin ikonografiaan.
Täysin uusiin hahmoihin perustuvia tarinoita ei kannata yrittää kertoa.
Ydinyleisön ulkopuolisia yleisöjä ei kannata tavoitella.

Ja voi tietysti olla niinkin, että näin on. Jospa ne kaikkein suurimmat yleisöt (ne, joita Disney-yhtiö uskoo ja toivoo suuren Star Wars -franchisen ansaitsevan) todellakaan eivät innostu tämän franchisen viemisestä uusille urille. Vaikka esimerkiksi minä kuinka toivoisin, että innostuisivat, jos tarina ja konsepti olisivat tarpeeksi hyvät. Tai toivoisin, että välillä pienemmätkin yleisöt voisivat riittää.

Voi olla, että bisnesmielessä tuttuus kannattaa, sillä niin ainakin voi päätellä aikamme elokuvateatteriensi-iltoja katsomalla. Ja voi valitettavasti hyvin olla, että vaikka Disney-yhtiötä tuskin voi kiristää woke-syytöksillä luopumaan wokeismista (mitä ikinä se sitten edes tarkoittaa), sitä voi yleisöreaktioilla kiristää pidättäytymään kokeilemasta uutta. Tällaisen tien varrella meitä odottavat Mandalorianin yhä uudet mahdollisimman matalalta riman ylittävät seikkailut (seuraavaksi sarjan sijaan elokuvana), Reyn myöhemmistä vaiheista kertovan elokuvan brändääminen sittenkin suurta yleisöä houkutellen episodi X:ksi, digitaalisesti nuorennetun Mark Hamillin esittämän Luke Skywalkerin oma elokuva ja lopulta varmaankin originaalitrilogian uusintaversiokin – tosin tuota viimeistä varten pitäisi kai sentään pyörtää tuo sääntö uusien näyttelijöiden valitsemisesta tuttuihin hahmoihin, ja se portti ehkä sentään pysyy vielä jonkin aikaa kiinni.

Sitä ennen ja seuraavana edessä on kuitenkin aivan uusi Star Wars -sarja, jolla on, kiinnostavaa kyllä, eräitä yhtäläisyyksiä The Acolyten kanssa, vaikka se tarinallisesti tuskin voisi siitä kauempana olla. Joulukuussa alkava Skeleton Crew näyttää ja tuntuu Arkajaloilta ja Spielbergin E.T.:ltä lapsinäyttelijöineen ja Amerikan lähiönäkymineen niin pitkälle, että trailerin perusteella sitä on aika vaikea yhdistää Star Warsiin lainkaan.

Skeleton Crew vaikuttaa todella olevan suunnattu nuorelle yleisölle, eikä sen ehkä kannata odottaa kääntyvän yhtä tummaksi kuin The Acolyten tai haastavan hyvän ja pahan erottuvia asetelmia. Mutta myös Skeleton Crew on siis The Acolyten tavoin sarja, joka kertoo täysin uusista hahmoista, ilmeisesti myös niin ikään täysin uudessa miljöössä – ja omalla tavallaan sekin hyvin paljon turvallisimmasta Star Wars -muotista poikkeavalla tavalla. Jos Skeleton Crewtä ei päästä syyttämään woke-sarjaksi, sitä päästään aivan varmasti syyttämään Star Warsin lapsellistamisesta.

Itselleni ”Arkajalat avaruudessa” ei oikein koskaan tuntunut minusta kovin kiinnostavalta konseptilta, enkä osaa innostua traileristakaan. Mutta sillä on yhteistä The Acolyten kanssa sekin, että myös se perustuu kirjoittaja-ohjaajansa omaan ideaan, ja tällä kertaa se kirjoittaja-ohjaaja on Jon Watts, jonka työstämistä Spider-Maneista olen kyllä voittopuolisesti pitänyt. Ja sitä paitsi, vaikka minä en sitten Skeleton Crewsta pitäisikään (ihan oikeasti ne trailerin omakotitalorivit eivät kyllä minusta tuntuneet tähän franchiseen sopivilta), pidän siis tässäkin kovasti siitä, että tässäkin mennään vielä riskillä sisään.

Ahsoka-sarjan viides jakso The Shadow Warrior on tärkeä Star Wars -hetki ja jakso, jollaista en vain muutama vuosi sitten olisi uskonut koskaan näkeväni

Posted on 15/09/2023 by Aki Jörgensen

Nyt kun näyteltyjen Star Wars -sarjojen jaksoja on esitetty jo yli viisikymmentä (ihan totta!), alkaa olla mielekästä, että faniyleisö listailee niiden joukosta omia suosikkejaan. Ja kun top-listoja parhaista jaksoista näin jatkossa listataan, tulee Ahsoka-sarjan viimeksi nähty viides jakso The Shadow Warrior sijoittumaan niillä listoilla korkealle.

Kirjoitus sisältää spoilereita Ahsokan viidestä ensimmäisestä jaksosta.

Ahsoka-sarjan viides jakso The Shadow Warrior keskittyy sarjan nimihahmoon (Rosario Dawson), eikä näytä mitään siitä, mihin sarjan pahikset ja heidän vankinsa Sabine Wren (Natasha Liu Bordizzo) päätyivät lähdettyään edellisen jakson lopussa kohti toisen galaksin tuntemattomuutta. Jakson alussa Ahsoka niin ikään on ”jossain toisaalla”: ajan ja paikan välissä sijaitsevalla tasolla, joka esiteltiin Rebels-sarjassa ja jota siellä kutsuttiin maailmaksi maailmojen välissä (world between worlds). Tässä jaksossa paikkaa ei nimetä eikä viisaasti selitelläkään. Riittää, että katsoja ymmärtää, että kyseessä on astraalitaso elämän ja kuoleman välissä, ja että siellä Ahsokan on päätettävä, onko hänellä vielä voimia palata elämään.

Oppaaksi, opettajaksi ja opponentiksi tähän pohdintaan Ahsoka saa vuosien takaisen mestarinsa, itsensä Anakin Skywalkerin, jota esittää jälleen Hayden Christensen, kuten episodeissa II ja III sekä viimeksi Obi-Wan-sarjassa, tällä kertaa erinomaisesti toimivan pienen digitaalisen faceliftin nuorentamana. Yhdessä he kohtaavat näkyjä Ahsokan (ja Anakinin) nuoruudesta kloonisodissa ja tietenkin myös kohottavat valomiekkansa toisiaan vastaan.

Ja kun Ahsoka sitten valitsee elää, hän palaa Hera Syndullan (Mary Elizabeth Winstead) ja muiden häntä etsineiden luo, mutta ilmiselvästi muuttuneena. Ahsoka vaihtaa vaatteensa valkoisiin, lupaa hakea Sabinen ja Ezran kotiin ja liftaa kyydin purrgilleilta, hyperavaruudessakin matkustavilta avaruusvalailta, jotka Ezran ja Thrawninkin Rebelsin lopussa jonnekin kauas veivät.

Se, kuinka syvälle tunteisiin The Shadow Warrior menee, riippuu katsojan suhteesta animaatiosarjoissa viidentoista vuoden ajan rakennettuun Ahsoka Tanon hahmoon ja toisaalta prequel-trilogiaan eli elokuvaepisodeihin I-III (1999-2005). Mutta vaikka minä en ole aivan fanikunnan syvimmässä päässä kummassakaan noissa lajeissa, olin jaksoa katsoessani todella vaikuttunut. Sen kohtaukset – repliikit, kuvat ja jopa vain hahmojen ilmeet – ovat pyörineet nyt parin päivän ajan päässäni.

Sanoin jo kahden ensimmäisen jakson jälkeen tässä blogissa, että Ahsoka tuntuu elokuvalliselta enemmän kuin mikään muu nähdyistä Star Wars -sarjoista, ja tämä jakso tuntui siltä vielä edellisiäkin enemmän. Olisinpa nähnytkin tämän teatterissa, kuten tätä ulkomailla jossain esitettiin! (Tällä en tarkoita sanoa, että ns. elokuvallisuus olisi sarjalle kuin sarjalle jokin vaatimus, ja suurin SW-sarjasuosikkini Andor toimii sataprosenttisesti nimenomaan sarjaformaattiin ja kotiesityskokoon sopivana, mutta tarkoitan, että Ahsokan kohdalla kiinnitän jatkuvasti huomiota sarjan kuvalliseen ja kerronnalliseen mätsäävyyteen SW-elokuvien kanssa.)

The Shadow Warriorissa sarjan luoja, kirjoittaja ja myös tämän jakson ohjaaja Dave Filoni sitoo suorastaan mestarillisesti yhteen sellaisia Star Wars -franchisen osia, jotka esimerkiksi minä olen ehkä sittenkin tähän asti mieltänyt erillisempinä kuin olen ajatellutkaan. Tunnustan: kun näin ilmielävinä sekä Anakinin että nuoren Ahsokan, heistä tuli samalla silmänräpäyksellä jollain tavalla (saagan sisällä) todellisempia kuin olin koskaan aiemmin ajatellut. Nyt se on peruuttamatonta, minä ajattelin, nyt se on totta. ”It’s true, all of it”, kuten Han Solo sanoi The Force Awakensissa.

Toki The Clone Wars -sarja on ollut osa SW-kaanonia koko olemassaolonsa ajan. Kun Disney-yhtiön omistuksen aikana kaikki muut ennen vuotta 2014 julkaistut oheistarinat siirrettiin Legends-otsikon alle ja irrotettiin saagan ”kanonisesta” historiasta, TCW jäi sinne sillä hetkellä ainoana elokuvien ulkopuolisena teoksena. Sen jälkeen julkaistuissa Disneyn aikaisissa elokuvissa ja sarjoissa on ammennettu animaatioista vähitellen yhä enemmän, ensin kuin kepillä jäätä kokeillen ja sitten koko ajan rohkeammin ja perustavammin. Ensin animoiduista eläviksi siirtyivät Saw Gerreran kaltaiset sivuhahmot, mutta nyt ollaan siis tilanteessa, jossa suuri yleisö katsoo näyteltynä tarinaa, joka de facto on jatko-osa Rebels-piirrossarjalle, jota merkittävä osa suurimmasta yleisöstä ei ole nähnytkään. Ja jonka nimihahmo Ahsoka Tano, alunperin George Lucasin ja Dave Filonin jälkikäteinen lisäys episodielokuvien jo kertaalleen muodostaman kertomuksen keskelle, kuuluu koko Star Wars -franchisen aivan keskeisimpien sankarien joukkoon, vaikka ei esiinny episodielokuvissa lainkaan.

Silti vasta tämä sarjan viides jakso oli se viimeinen silaus, jonka ainakin minä nyt huomaan tarvinneeni. Vaikka tunnustus voi tuntua koomiselta, näin se on: nyt kun se on olen omin silmin nähnyt, nyt prequelit, animaatiosarjat ja nykyiset uudet teokset todella tuntuvat tapahtuvan samassa universumissa (ja tietenkin originaalit siinä välissä).

The Shadow Warrior -jakson voimassa ei kuitenkaan ole suinkaan kyse vain siitä, että nuoren Ahsokan (roolissa Ariana Greenblatt, myös nuori Gamorra Avengers-elokuvista) näkeminen nuoren Anakinin rinnalla tekee Ahsokasta todellisemman. Kyse on myös siitä, että nuoren Anakinin näkeminen näin on piste keskusteluun siitä, voimmeko viimein antaa anteeksi prequeleille.

Kun nuori Hayden Christensen aikanaan nähtiin nuoren Anakin Skywalkerin roolissa episodeissa II ja III vuosina 2002 ja 2005, hänen hahmoaan, roolisuoritustaan ja niiden ympärillä olleita elokuvia haukuttiin liki kaikkialla SW-fanipiirien ulkopuolella ja aika paljon myös sisäpuolella. Todellisuudessa Hayden-kritiikki oli aina epäreilua, samoin kuin Jake Lloyd -kritiikki vielä nuoremman Anakinin tulkinnasta episodista I vuonna 1999. Kumpikin näyttelijä toteutti roolissaan tarkalleen noiden elokuvien itsevaltaisen luojan-kirjoittajan-ohjaajan George Lucasin visiota.

Jo 2000-luvun alussa minusta oli hyvin kummallista, että Star Wars -faniuteni puheeksi tullessa monet ihmiset usein vuodattivat inhoaan prequelien Anakinin näyttelijän nössöyttä ja/tai pökkelömäisyyttä kohtaan. En mene tässä kirjoituksessa Lucasin kykyihin ja kiinnostuksiin henkilöohjaamisen saralla, mutta lopulta noiden elokuvien Anakin oli juuri sellainen, jollaisen Lucas hahmosta kirjoitti ja ohjasi. Ei ollut missään nimessä ainakaan näyttelijöiden vika, että se ei vastannut 2000-luvun alun yleisön odotusta Darth Vaderin nuoruudesta.

Itse asiassa Hayden Christensen tulkitsi ohjaajan visiota jo parikymppisenä episodi II:ssa parhaansa mukaan ja episodi III:ssa suorastaan erinomaisesti – jos katsoja vain oli valmis ottamaan vastaan sen kieltämättä monista elokuvista poikkeavan rekisterin, jota George Lucas prequeleissa tarjoili.

Kirjoittaessani tätä sattumoisin päivänä, jona Suomessa ensi-iltansa saa Kuolleet lehdet -elokuva, tulen ajatelleeksi, että ehkä Lucasin Star Warsien ja erityisesti prequelien replikoinnissa on jotain yhteistä peräti meidän Aki Kaurismäkemme kanssa: kummankaan hahmojen tapa puhua ja olla ei ole täysin todellisesta maailmasta, vaan sijoittuu omaan, omituiseen universumiinsa. Kumpikaan näistä ohjaajista ei lähtökohtaisesti tavoittele realistista luontevuutta – mikä ei tosin tietenkään tarkoita sitä, että vaikkapa Lucasin onnistuminen Anakinin ja Padmen romanssin kirjoittajana ja toteuttajana olisivat arvostelun ulkopuolella.

Prequelien puolustuspuheista palaan Ahsokaan, ja sanon peräti näin: se Anakin Skywalker, joka nähdään Ahsokan viidennessä jaksossa, on parasta Anakin Skywalkeria. Parasta. Koskaan.

Nyt, vasta nyt, Hayden Christensen saa näyttää täydet kykynsä hahmon tulkitsijana. Nyt, vasta nyt, näemme sellaisen Anakin Skywalkerin, jollaisen ehkä olisimme aina ansainneet: karismaattisen sankarin, jonka pimeä puoli on kaiken aikaa vain häivähdyksen päässä. Ahsoka Tanon (ja monen katsojan) rakkaan ystävän, jonka tragedia muuttua hirvittäväksi joukkomurhaajaksi Darth Vaderiksi on koko ajan väistämätön.

Tai itse asiassa palaan vielä prequeleihin tämän verran: minusta niiden kaikkein suurin ongelma ei koskaan ollut mikään elokuvissa nähty, vaan se, että episodi I oli itse asiassa episodi nolla, episodi II vasta tarinan varsinainen alku, ja episodien II ja III välissä tapahtuneet kloonisodat jätettiin elokuvissa näyttämättä – ja täten Anakinin lankeemus pimeälle puolelle lopulta valkokankaalla kunnolla pohjustamatta. 2000-luvun alun vuosina sitä, tai ainakin noihin sotiin sijoittuvia tarinoita, käsiteltiin sarjakuvissa, kirjoissa ja ensimmäisessä Clone Wars -lyhytanimaatioiden sarjassa, mutta vakavasti – ja virallisen kanonisesti, aiemmat kertomukset syrjäyttäen – Lucas kertoi sen tarinan vasta prequel-trilogian jo valmistuttua, Filonin kanssa The Clone Wars -animaatiosarjassa, jossa kertomukseen lisättiin myös juuri Ahsoka.

The Shadow Warrior -jakson kloonisotakohtaukset tekevät todelliseksi sen, minkä The Clone Wars -sarjan katsomalla periaatteessa olemme tienneet. Anakin Skywalkerin lankeemukseen vaikutti se, että hän soti sotaa vuosia vain noin parikymppisenä nuorukaisena. Sotiessaan Anakin koulutti samalla lapsisotilaaksi vielä nuorempaa Ahsokaa (mikä niin ikään on näyteltynä järkyttävämmin totta kuin animoituna). Prequel-trilogian aikaiset jedit eivät olleet enää absoluuttisen ”hyviä”, vaikka kokivatkin taistelevansa hyvän puolella, vaan vähintäänkin omasta pasifistisesta filosofiastaan vinoon kasvaneita.

Ja koska näemme tämän kaiken keskellä häikäisevän hyvän Hayden Christensenin vastustamattomine hymynkareineen, näemme tämän jälkeen toisin myös Christensenin parjatun roolisuorituksen prequeleissa. Ja, tätäkään ei sovi unohtaa: aivan erikseen tämä on tietenkin hienoa myös Hayden Christensenille itselleen. ”It’s been so heartwarming for Star Wars fans to finally embrace me… I guess the moral of the story is patience”, Christensen sanoi Obi-Wan-sarjan promootiokiertueella.

Ja toisaalta tämä on tietysti meille katsojille ja SW-faneille upeaa myös siksi, että Ahsokassa nähdään sellainen Anakin Skywalker, jollaista emme ole koskaan ennen nähneetkään. Tämä on Voimahaamu-Anakin, Luken pimeältä puolelta pelastama Anakin, puoli elämäänsä Darth Vaderina viettänyt Anakin, mutta valoon palanneena.

Vielä vain muutamia vuosia sitten tuntui täysin mahdottomalta ajatellakaan, että Disney-Lucasfilm olisi viitannut uusissa Star Wars -elokuvissaan näin suoraan prequeleihin. Päinvastoin tuonaikainen yhtiö tahtoi irrottautua niiden muistosta mahdollisimman kauas ja ripustaa omat elokuvansa ja sarjansa aluksi täysin originaalitrilogian varaan. Tähän liittyi sekin, että The Clone Wars -sarja lopetettiin yhtä tuotantokautta aiemmin kuin Dave Filoni olisi halunnut (viimeinen lisäkausi tehtiin vasta myöhemmin, ajan kypsyttyä ja sekä fanien että Filonin kasvaneista toiveista).

Episodien VII-IX tuotantojen aikana minäkin kirjoitin tässä blogissa monta kertaa pohdintoja siitä, kuinka olisi saagan sisällä täysin loogista ja tarpeellista nähdä Luke keskustelemassa isänsä haamun kanssa tai haamu-Anakin kovistelemassa hänen Vader-persoonaansa palvovaa tyttärenpoikaansa Kylo Reniä. Mutta vaikka toivoin sellaista näkeväni, mutta niin kirjoittaessani en silti koskaan uskonut, että enää ikinä elokuvattua Anakinia näkisimme – niin vahvasti uskoin mielipiteitä jakaneiden prequelien jäävän ikuisesti omaksi saarekkeekseen elokuvatussa eli suurimmalle yleisölle tarjoiltavassa Star Wars -saagassa. Se, että jotkut nyt kutsuvat Anakinin vierailua Ahsokassa ”fan serviceksi” on siis absoluuttisen väärin: vaikka kyse on myös monien fanien toiveiden täyttymyksestä, on samaan aikaan kyse juonikuviosta, jota saagan suuri kokonaisuus on suorastaan välttämättä vaatinut jo hyvin pitkään.

Se, mitä Ahsokalle maailmassa maailmojen välissä tapahtuu ja mitä hän siellä oppii, oli jaksossa lopulta vähemmän järisyttävää kuin noiden kohtausten näkeminen sinänsä.

Toisin kuin jotkut nettispekulantit arvelivat, Ahsoka ei todellakaan retconnannut Star Wars -universumia multiversumiksi, jossa olisi olemassa toinen aikalinja, jossa Anakin Skywalker olisi pelastettu kääntymästä pimeälle puolelle. Tämä olisi ollut periaatteessa Rebelsissä asetettujen ”world between worlds” -sääntöjen mukaan mahdollista, ja itsekin kirjoitin tässä blogissa pelkääväni sitä, että näinkin ajan ja paikan välistä astraalitasoa voisi joku kirjoittaja pahimmassa tapauksessa käyttää.

Mutta niin Dave Filoni ei todellakaan – minun suureksi onnekseni! – tehnyt. Itse asiassa hän ei tässä jaksossa käyttänyt paikan sääntöjä edes varsinaiseen aikamatkustamiseen sillä tavalla kuin hän Rebelsissä teki. Ahsoka näkee aikaikkunoiden tai flashbackien sijaan pikemminkin eräänlaisia uninäkyjä (josta syystä nuo hetket myös kietoutuvat kauttaaltaan usvaiseen hämyyn, vaikka tv-tason budjetillakin voi olla osansa siinä päätöksessä).

Tarinankerronnallisesti The Shadow Warrior -jakso sopii Joseph Campbellin sankarin tarina -monomyyttiteorian keskellä olevaan kohtaan sankarin sisäisestä luolasta, johon hänen on laskeuduttava kohtaamaan perimmäinen pelkonsa. Campbellin sankarin tarinaa muutenkin syleilevässä Star Wars -saagassa tällainen kohtaus kuuluu perinteisiin: omaan luolaansa (usein kirjaimelliseen!) ovat laskeutuneet niin Luke, Anakin, Rey kuin vaikka Din Djarinkin.

Myös Ahsokan luolasta ammentava opetus on lopulta varsin perinteinen: on parempi elää kuin kuolla, ja on parempi elää toisia auttaakseen kuin taistellakseen, vaikka se taistelu olisikin pahaa vastaan. Hauskaa on, että käytännössä täysin saman valinnan tekee täysin samanlaisessa astraalitilassa, melkein samoja keskustelujakin oman mystisen opettajansa kanssa käyden, eräskin aivan toisen scifisaagan päähenkilö John Sheridan (minulle hyvin rakkaassa sarjassa Babylon5).

Ahsoka Tanon hahmolle koettelemuksen vaikutus on selvästi suuri. Kuten jotkut jo ennen tätä jaksoa arvelivat, Baylan Skoll työnsi Ahsokan kuiluun kuin balrog Gandalfin, ja kuilusta nousi ”Ahsoka valkoinen”: henkistynyt, ehkä perin juurin muuttunut hahmo.

Uskon ja tulkitsen, että Ahsokan mieli muuttuu luolassa ennen kaikkea kahdessa asiassa: ensin hän ymmärtää, että hänet todella indoktrinoitiin sotilaaksi lähes lapsena ja että tämä on leimannut koko hänen elämäänsä, ja toiseksi hän ymmärtää, että hänen on mahdollista opettaa itse muita siirtämättä hänen opettajiensa virheitä eteenpäin. Nämä molemmat opetukset johtavat siihen, että siinä missä Ahsokalle oli sarjan alussa tärkeintä estää Thrawnin paluu, nyt Sabinen pelastaminen on hänelle vielä tärkeämpää.

Tämä on ehkä yksinkertaista, mutta tämä on myös kaunista, ja tämä on hyvin Star Warsia. Hyvin taitavaa Filonilta on myös, että opetusta ei väännetä aivan rautalangasta. Huomaan netissä, että osa katsojista tulkitsee jakson käsitelleen myös tai erityisesti Ahsokan henkilökohtaista syyllisyydentuntoa Anakinin lankeemuksesta ja irti päästämistä Anakinin haamusta. Tämä oli kutakuinkin oma oletukseni ennen jakson katsomista, mutta itse jaksoa en siis noin nähnyt – mutta niinkin sen selvästi voi nähdä.

Jopa jakson otsikkoa The Shadow Warrior voi tulkita monella tavalla. Ehkä se tarkoittaa sitä, mikä Ahsoka ymmärtää olleensa, ja jonka Ahsoka jättää maailmaan maailmojen välissä taakseen? Vai tarkoittaako se sittenkin uudenlaista taistelijuutta, Ahsokan uutta identiteettiä?

Vaikka tässä on jo paljon, riittäisi Ahsokan tässä ja edellisessä jaksossa vielä enemmänkin mutusteltavaa. Tyydyn kuitenkin ymppämään tähän pitkään kirjoitukseen enää kaksi ajatusta.

Ensimmäinen on se, että world between worlds -osuuden jälkeen myös tämän jakson loppu, avaruusvalaiden vatsassa kaukaisuuteen liftaaminen, oli äärimmäisen hienoa Star Warsia. Kohottavaa, jatkoa ajatellen kutkuttavaa, ja muuten Kevin Kinerin huippuluokkaisen musiikin tehostamaa. Lainaan useampienkin muiden netissä tekemää huomiota: siinä missä Andor oli äärimmilleen viedyn parasta Star Warsia siitä näkökulmasta, jossa Star Wars tapahtuu likaisen ja ”käytetyn” galaksin varjoissa ja tuntuu eletyltä, on Ahsoka parasta Star Warsia siitä näkökulmasta, jossa korostuvat puolestaan sarjan mielikuvituksekkaimmat fantasiaelementit. Avaruusvalaat? Bring them on!

Toinen on tämä. Se lienee tämän kirjoituksen kriittisin.

Tähänastinen kokemukseni Ahsoka-sarjasta on ollut, että olen katsonut Rebelsin jatkosarjaa, jonka yksi keskeisistä hahmoista on Ahsoka Tano. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta se on kyllä jotain muuta kuin miten sarja on brändätty ja otsikoitu. Minusta sarja ei ole tähän asti juuri keskittynyt nimihenkilöönsä ja tämän motivaatioihin siten, että olisin kokenut sen olevan Ahsoka Tanosta kertova sarja. Rosario Dawson roolissakin on jäänyt minulle etäisemmäksi kuin hahmo animaatiosarjoissa: jotenkin kuvaavaa (jos myös maneerisen silmiinpistävää) on, kuinka näyttelijä/hahmo seisoskelee jatkuvasti kädet puuskassa. Kuin varautuneena, kieltäen ketään tulemasta kovin lähelle.

Tässä käsitelty viides jakso toki keskittyy Ahsokaan, mutta sekin todennäköisesti tavalla, joka antaa enemmän Ahsokan taustat tuntevalle katsojalle kuin vasta tämän sarjan myötä häneen kunnolla tutustuneelle yleisölle.

Nyt jäljellä on enää kolme jaksoa. Tässä vaiheessa lienee turvallista ennustaa, että ellei Ahsoka pääty suorastaan cliffhangeriin (joka on mahdollista), se päättyy tilanteeseen, josta tarina joka tapauksessa jatkuu joko Filonin tulevassa ”Mandoverse-elokuvassa” tai sitten mahdollisessa toisessa tuotantokaudessa Ahsokaa jo ennen sitä. Mutta nämä kolme jaksoa ratkaisevat, tuntuuko tämä ensimmäinen (?) kausi tarinasta Ahsokasta vai tarinasta, jossa Ahsokakin on mukana.

Molemmat vaihtoehdot voivat kyllä tarkoittaa hyvää sarjaa. Ja kuten tästä toivottavasti selväksi tuli, tähän asti olen pitänyt näkemästäni.

Kaikissa kolmessa juuri julkistetussa Star Wars -elokuvassa on jotain tuttua (enkä tarkoita vain sitä, että uusien Star Wars -elokuvien julkistaminenkin on tuttua)

Posted on 09/04/2023 by Aki Jörgensen

Taas niitä on luvassa: uusia Star Wars -elokuvia.

Kuten ennakkoon osattiin odottaa, Star Wars Celebrationissa Lontoossa tosiaan julkistettiin perjantaina uusia Star Wars -elokuvia. Peräti kolme kappaletta. Kaikenlaista muutakin Celebrationissa on toki jo ehditty käsitellä, sillä nyt Star Wars -rintamalla todellakin tuulee lujaa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn nyt noihin kolmeen elokuvaan ja puran vähän, mitä meille nyt oikeastaan luvattiin. Sattuneesta syystä tulen kuitenkin samalla käsitelleeksi myös Ahsoka-sarjaa ja siitä julkistettua traileria.

Kolme nyt julkistettua tulevaa Star Wars -elokuvaa ohjaavat Sharmeen Obaid-Chinoy, James Mangold ja Dave Filoni. Yhdellekään näistä elokuvista ei julkistettu tässä yhteydessä virallista nimeä eikä ensi-illan aikaa. Kaikille niille kuitenkin paljastettiin ytimekkäästi ilmaistuna leffojen aihe tai perusasetelma, joka kaikissa tapauksissa antaa hyvin aineksia spekulointiin.

Nimenomaan tässä perjantain leffajulkistukset eroavat useimmista niistä lukuisista elokuvaprojekteista, jotka Lucasfilm on aiempina vuosina ilmoittanut olevan tekeillä episodi IX:n jälkeiseksi Star Wars -elokuvaksi. Tuo edellinen Star Wars -ensi-ilta oli joulukuussa 2019 eli tätä kirjoittaessani jo kolme ja puoli vuotta sitten, ja seuraavaa Star Wars -enskaria odotellaan tällä hetkellä jouluksi 2025, jolloin Solo-leffan floppaamisesta (ja ehkä osin jatko-osatrilogian kahden jälkimmäisen osan fanivastaanotosta) johtunut ”tuumaustauko” on venynyt jo kuuden vuoden mittaiseksi. Yrityksen puutteesta tässä välilläkään ei Disney-Lucasfilmiä voi syyttää, ehkä pikemminkin haja-ammuntaa muistuttavasta yliyrittämisestä: saan laskettua kasaan noin kymmenen SW-leffaprojektia, jotka ovat varmuudella olleet tekeillä ennen näitä kolmea, eivätkä siinä edes ole mukana mahdolliset muut, joista tieto ei ole julkisuuteen. Näistä noin kymmenestä viime vuosina tekeillä olleista projekteista useimmat on peruutettu kokonaan, loppujen valmistumisesta haaveet ovat hamassa tulevaisuuteen.

Näissä oloissa on hyvin ymmärrettävää, että moni oli perjantaina valmis uskomaan näidenkin kolmen elokuvan todelliseen valmistumiseen vasta istuessaan niiden ensi-iltanäytöksissä. Mutta yhtä kaikki viesti tuli Lontoosta selväksi: uusia Star Wars -elokuvia on jälleen tekeillä. Ja kenties jonkinlaista vahvistuvaa luottamusta näihin hankkeisiin voi hakea siitä, että niitä todella julkistettiin kerralla kolme, ja että niiden aiheistakin jo jotain paljastettiin. Kun esimerkiksi Taika Waititin kerrottiin taannoin kehittelevän omaa Star Wars -elokuvaansa, ei sen aiheesta sanottu mitään, ja myöhemmin Waititin haastattelusanomisista saattoi päätellä, että Lucasfilm olikin todennäköisesti kutsunut Waititin nimenomaan kehittelemään ideaa omaksi Star Wars -elokuvakseen – ilman että sellaista ideaa vielä projektin julkistamisen hetkellä olikaan.

James Mangold is making a film about the “first Jedi to wield the force”.

Dave Filoni is making a film about the “escalating war between the Imperial remnant and the New Republic”. A “cinematic event” in the Mando timeline.

And Sharmeen Obaid-Chinoy is making a film set 15… pic.twitter.com/dhCdV3W1Qh
— Empire Magazine (@empiremagazine) April 7, 2023

Perjantaina uutisoiduista kolmesta elokuasta Sharmeen Obaid-Chinoyn elokuva on näistä se, jota tiedettiin Celebration-julkistukseksi odottaa. Tämä on projekti, joka tähän asti tunnettiin käsikirjoittajansa mukaan nimellä ”Damon Lindelofin elokuva”, ja jota Hollywood-mediat olivat jo pitkin viime vuotta huhunneet Lucasfilmin Star Wars -projekteista lupaavimmaksi ja seuraavaksi oikeasti valmistuvaksi SW-elokuvaksi. Senkin Hollywood-mediat ovat tienneet meille jo viime vuonna kertoa, että tämä projekti sijoittuisi episodi IX:n jälkeiseen aikaan ja että siinä nähtäisiin jatko-osatrilogiasta tuttuja hahmoja.

Mutta sitä Hollywood-mediat eivät tienneet kertoa, että Obaid-Chinoyn elokuvan yhden lauseen pitch olisi ”Rey (Daisy Ridley) rakentaa uutta jedijärjestöä 15 vuotta episodi IX:n jälkeen”. Täytyy sanoa, että tämä yllätti minut täysin. Enimmäkseen positiivisesti: pidänhän kovasti sekä Reyn hahmosta että Ridleystä ja olen toki jo odotellutkin, miten ja milloin Lucasfilm rohkenee astua tarinoissaan episodi IX:n jälkeiseen, täysin tuntemattomaan aikaan. Ja siksikin, koska en pitänyt episodi IX:stä: The Rise of Skywalker ei ollut Reyn hahmon ansaitsema loppu, eikä se tietenkään hahmon seikkailujen loppu tarkoittanut ollakaan. Tästä näkökulmasta tällainen elokuva on minulle oikein tervetullut.

Mutta se kieltämättä kohottaa kulmakarvojani, kuinka vahvasti tuo juonitiivistelmä kuulostaa ”episodi X:ltä”. Sellaisena tätä tuskin markkinoidaan – liian vähän aikaa on kulunut siitä, kun Lucasfilm painokkaasti ilmoitti episodinumeroidun saagan ehdottomasti päättyvän The Rise of Skywalkeriin – mutta jos elokuvan päähenkilö käyttää nimeä Rey Skywalker ja rakentaa tarinassa uutta jedijärjestöä, niin aika vaikea voi olla eritellä, mikä tämän elokuvan jatko-episodielokuvista erottaa. Se tietysti jää tässä vaiheessa nähtäväksi: tarinan varsinainen juonikin siihen vaikuttaa, tuntuuko tämä aikanaan jatko-osalta jatko-osatrilogialle vai omalta uudelta kertomukseltaan. Samoin siihen vaikuttaa se, kuinka monia muita vanhoja tuttuja tässä elokuvassa nähdään ja kuinka suurissa rooleissa, kun mahdollisuudet ovat tietenkin auki vaikka kaikkien jatko-osatrilogiassa eloon jääneiden hahmojen palaamisille. Tämä on tätä nykyaikaa: originaalitrilogian ja prequelienkin aikakaudella Star Wars -fanit janosivat lisää seikkailuja leffojensa pääsankareille, mutta niiden aikaan se tarkoitti ilmiselvästi kirjoja tai sarjakuvia, eikä kukaan osannut edes haaveilla, että sellaisia voitaisiin saada näyteltyinä elokuvina.

Oli myös toinen, ulkoelokuvallinen, syy, miksi Reyn nimeäminen ja Daisy Ridleyn nouseminen Celebrationin lavalle (ah, ollapa salin yleisössä silloin!) minut yllätti: viime vuonna Lindelofin käsisprojektin huhuttiin olleen tarina, jonka miespääosanäyttelijä olisi koko ajan ollut valittuna. Ei toki ole mitenkään mahdotonta, etteikö näin ole edelleen, mutta omat ajatukseni tuo Hollywood-medioiden väite vei siihen, että Lindelofilla olisi ollut tekeillä nimenomaan yhden uuden (mies)hahmon ympärille rakennettu tarina, jossa medioissa mainitut jatko-osatrilogian hahmot olisivat pikemminkin sivurooleissa.

Tästä pääsenkin luontevasti tämän projektin tummaan varjoon: ”Sharmeen Obaid-Chinoyn elokuva” on jo nyt todistuskappale numero 47 ketjussa ”Star Wars -projektit, jotka eivät mene kuin Strömsössä”.

Käsikirjoittaja Lindelof (sarjat Lost, The Leftovers ja Watchmen) oli tämän projektin alkuperäinen isä, Hollywood-medioiden mukaan suorastaan sen idean isä. Vain pari viikkoa sitten Lindelof ja hänen kirjoittajaparinsa Justin Britt-Gibson saivat valmiiksi leffan ensimmäisen käsisversion – ja jättivät projektin samantien. Tilalle valittiin heti Steven Knight (Peaky Blinders), mikä kielii siitä, että ero ei tullut studiolle yllätyksenä. Itse asiassa se saattoi tapahtua molemminpuolisessa ymmärryksessä, sillä sen verran savolaisesti Lindelof ehti jo Slashfilmin haastattelussa pyöritellä kysymystä siitä, kuuluisiko hänen oikeastaan olla tekemässä Star Wars -elokuvaa. On hyvä muistaa, että ”taiteelliset erimielisyydet” eivät aina välttämättä tarkoita repivää riitaa tai kenenkään potkuja.

Mutta yhtä kaikki: tämä on siis taas yksi niistä Disney-aikaisista Star Wars -projekteista, jossa soihtua vievät eteenpäin eri henkilöt kuin jotka sen alunperin sytyttivät, The Last Jedin ja The Mandalorianin ollessa Disney-ajan ainoat valmistuneet isot Star Wars -projektit, jotka ovat pysyneet koko ajan alkuperäisten tekijöidensä käsissä. Tämä on sääli ainakin siksi, että pidän itse Lindelofia etenkin The Leftoversin perusteella lajinsa mestarina ja Watchmenin perusteella myös poikkeuksellisen taitavana alkuperäisaineiston tuoreuttajana, ja olisin siksi totisesti halunnut nähdä ”hänen Star Warsinsa”.

Damon Lindelofin Watchmen: sarjakuvaan perustuva sarja, joka alussa tuntuu ”alkuteoksesta innoittuneelta remakelta”, mutta joka edetessään paljastuu alkuteoksen älykkääksi jatko-osaksi.

Sharmeen Obaid-Chinoy, jonka nimen kirjoitusasua olen tässä tänä viikonloppuna opetellut, on kyllä kiinnostava, jos kohta myös hyvin erikoinen ja odottamaton ohjaajavalinta, eikä vain siksi että hän on pakistanilaistaustainen ja nainen. Obaid-Chinoy on alunperin dokumentaristi (kaksinkertainen lyhyen dokumentin Oscar-voittaja!), jonka tähän asti tunnetuin fiktiotyö on kaksi jaksoa Ms. Marvel -sarjaa viime vuodelta. Tämä ei todellakaan ole cv, josta voisi odottaa ihmisen päätyvän tekemään Star Wars -elokuvaa! Mutta en lähde kritisoimaan: Obaid-Chinoyn valinta lupaa vähintään sen, että leffan kipparilla on tuore näkökulma tekemiseensä.

Joka tapauksessa tämä ”New Jedi Order -elokuva” on omissa kirjoissani hyvin jännittävä projekti, jos se vain kuvausvaiheeseensa pääsee ja aikanaan valmistuu. On myös hyvin ilmeistä, että jos niin käy, tämän varassa lepää Lucasfilmillä aika paljon. Kun tosiaan hankkeesta jo nyt julkistuksen hetkellä on käytetty sanavalintaa ”New Jedi Order”, jolla otsikolla aikanaan vuosina 1999-2003 julkaistiin pitkä kirjasarja Luke Skywalkerin ja hänen oppilaidensa taistelusta galaksin ulkopuolista uhkaa vastaan, niin veikkailematta mitään tuon kirjasarjan innoituksesta tulevalle elokuvalle on ainakin selvää, että premissi uusista jedeistä voisi tälläkin kertaa johtaa menestyksen niin salliessa vaikka hyvinkin moniin omiin jatko-osiinsa.

New Jedi Order silloin ennen: kirjan kansi. NJO-kirjat olivat aikanaan Legends-tarinoiden sapelinluovutus Luken, Leian ja Hanin sukupolvelta seuraavalle. Kirjojen pahiksen rooli oli luovutettu Imperiumi-johdannaisilta sotaisalle Yuuzhan Vong -alienrodulle.

Toinenkaan perjantaina julkistetuista elokuvista, Lucasfilmin oman pojan ja eräänlaisen tosiasiallisen taiteellisen johtajan Dave Filonin ohjaama leffahanke, ei tullut aivan puun takaa. Niin sanotun ”Mandoversen” eli The Mandalorianin hahmojen ja siihen liittyvien ja/tai samanaikaisten sarjojen yhteistä eventiä ei ole vain huhuttu ja spekuloitu tapahtuvaksi, vaan sellaiseen suunnitelmaan on viitannut haastatteluissa Filonikin. Minä tosin ajattelin, että ”Mandoversen Avengers -tarina” olisi Din Djarinin, Boba Fettin, Ahsokan ja kumppaneiden yhteinen yhden kauden sarja, mutta miksei sitten elokuvakin – etenkin jos sen on määrä olla samalla näiden lomittaisten tarinoiden huipentuma tai päätös.

Tällaisen elokuvan olisi tosin luontevaa saada ensi-iltansa suoraan suoratoistopalvelu Disney+:ssa, hahmojensa sarjojen kodissa. Star Wars Celebrationin julkistuksesta voi olettaa, että tähtäimessä olisi teatterielokuva, mutta tarkkaan ottaen niin ei sanottu. Ja ehkä on saivartelua edes tässä vaiheessa pohtia moista, koska teatterikierrosten ikkuna on kaventunut ohueksi ja suoratoistoelokuvien määritelmää on hädin tuskin enää olemassakaan – paitsi toki juuri siinä, että aivan suoraan suoratoistoon tulevia ei voi lainkaan valkokankaalla nähdä.

Joka tapauksessa Filonin elokuvan voi melko suurella todennäköisyydellä veikata oikeasti myös valmistuvan, koska varmastikin sekä sen sisältö että sen tuotanto liittyvät luontevasti joka tapauksessa jo tekeillä oleviin telkkarisarjoihin. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että tähän tulevaan elokuvaan liittyen nähtiin Celebrationissa jo trailerikin, sillä alkaa vaikuttaa selvältä, että ensi syksynä nähtävä Ahsoka-sarja johtaa nimenomaan sellaisiin suuriin kuvioihin, joita tämä elokuva tulee jatkamaan.

Ahsoka-traileri onkin melkoinen pläjäys. Hahmon aiempia esiintymisiä seurannut katsoja on jo pitkään tiennyt, mitä odottaa: Ahsoka (näyttelijänä nyt elävänä Rosario Dawson) kokoaa Rebels-sarjasta tutun tiimin jälleen kasaan (Mary Elizabeth Winstead näyttelee Heraa!) löytääkseen jälleen lopussa kadonneen Ezra Bridgerin ja kohdatakseen jälleen Imperiumin mestaristrategin suuramiraali Thrawnin (näyttelijänä edelleen Lars Mikkelsen kuten animaatiosarjassakin). Kaikille näille odotuksille traileri antaa tukea, ja lisäksi mukana menossa näyttää olevan parikin jediä tai sithiä (tai muuta Voiman pimeän puolen käyttäjää), ehkä yksi inkvisiittorikin. Kapinaliiton entinen ja Uuden Tasavallan nykyinen johtaja Mon Mothma (Genevieve O’Reilly) näyttäytyy. Taistelua käydään Rebelsissä esiintyneessä ”maailmassa maailmojen välissä”, mikä on omiaan herättämään ikäviä epäilyksiä erilaisista retcon- tai reboot-mahdollisuuksista.

Yhdessä kohdassa traileria Ahsoka namedroppaa katsojalle Thrawnin alkulähteet viittaamalla häneen termillä ”heir to the Empire”. Tuon niminen Timothy Zahnin romaani vuodelta 1991 (joka julkaistiin 1990-luvulla suomeksikin nimellä Imperiumin perillinen) esitteli lukijoille paitsi Thrawnin hahmon, myös monet perustavat pääpalaset koko expanded universesta, joka nykyisin tunnetaan Legends-jatkumona, ja jonka jäljet ovat valtavat myös nykyisessä kanonisessa Star Warsissa. Esimerkkinä voidaan käyttää vaikka sitä, että nimenomaan Imperiumin perillisessä ensiesiteltiin galaksin keskusplaneetta Coruscant, jonka George Lucas näytti omissa elokuvissaan katsojille vasta vuosia myöhemmin.

Thrawn se on. Celebrationissa esitetyssä pitemmässä trailerissa nähtiin kasvotkin, me muut saimme tyytyä tässä vaiheessa takaraivoon.

Itse asiassa Ahsoka-traileri sai välittömästi monet nettispekuloijat tulkitsemaan, että joko se tai tämä tuleva Filonin elokuva käytännössä on elokuvasovitus Heir to the Empiresta, vaikka sen tarina ei aivan sellaisenaan toki enää kaanonia olekaan. Tietyt suuret linjat tuntuvat joka tapauksessa pätevän: kun vuoden 1991 kirjassa suuramiraali Thrawn ilmestyi galaksin ulkolaidalta noin viisi vuotta Jedin paluun jälkeen, kokosi tuolloin jo tappiolla olleet Imperiumin joukot ja uhmasi partaveitsenterävällä älyllään Uutta Tasavaltaa ja haastoi Luke Skywalkerin kaltaiset sankarit, niin pitkälti juuri tämä tilanne näytetään nyt toistettavan (ainoastaan vain eri sankareita pääosassa käyttäen). On niin ikään kiusallisen helppoa epäillä Ahsoka-trailerissa hullunkiilto silmissään meuhkavaa partasuuta samankaltaiseksi hahmoksi kuin oli Zahnin kirjan salaperäinen mieleltään järkkynyt ex-jedi Joruus C’baoth (hahmon nimi on kuitenkin Baylan, ja häntä näyttelee Ray Stevenson). Ja, jukopliut, jos nyt vielä vähän enemmän silmiä siristetään, niin ehkäpä trailerissa nähtävälle nuorelle naisellekin (hahmon nimi Shin, näyttelijä ukrainalainen Ivanna Sakhno) voidaan spekuloida tarinaan samantapaista roolia kuin oli Zahnin kirjan toiseksi rakastetuimmalla hahmolla Mara Jadella…

Mutta, haluan huomauttaa spekulanteille ja itsellenikin: tämä spekulointi liittyy verrattain ulkoisiin yhtäläisyyksiin. Vaikka Dave Filoni nyt haluaa tuoda Thrawnin roistoilemaan nykykaanonissa samaan kaukaisen galaksin aikajanan kohtaan jossa hahmo alunperin Legends-tarinoissa roistoili, ja tekee sen ilmeisen tietoisesti alkuteokselle silmää iskien ja varmasti siitä myös ammentaen, ei se tarkoita, että kertomus yksityiskohdissaan välttämättä etenisi Zahnin Thrawn-kirjatrilogian rataa. (Eikä ainakaan Mara Jadea kannata oikeasti, kaikissa rooleissaan, odottaa palautettavaksi kaanoniin: hänen roolinsa kun liittyy vahvasti Luke Skywalkerin hahmoon, jonka puolisoksikin hän myöhemmin päätyi, eikä sellaiselle hahmolle taida olla paikkaa nykyisessä kaanonissa.)

Ivanna Sakhnon tulkitsema Shin vaikuttaa fanaattiselta tapaukselta. Ja hänellä on padawan-letti!

Ensi syksynä nähtävä Ahsoka-sarja on tietyissä piireissä tämän hetken Star Wars -projekteista odotetuin ja lienee varmaa, että jos ja kun Filonin leffa osaltaan jatkaa sen tarinaa ja osaltaan supersuositun The Mandalorianin tarinaa, myös sille on yleisö valmiina. Tässä kohtaa reaaliaikajanaa pidän kuitenkin mielenkiintoisena huomioida Ahsoka-sarjan ja Filoni-leffan julkistuksen tämänhetkistä vastaanottoa. Sitä ei nimittäin voi pitää hurmoksellisena, ja Filonin asema fanien keskuudessa vaikuttaa selvästi ottaneen viime vuosina jonkinlaisia iskuja. Tänä pääsiäisenä minusta tuntuu, että melkein jokaisella taholla on näihin kahteen Filonin tulevaan teokseen jonkinlaisia mutta-kun -näkökulmiaan.

Osa Rebels-faneista on haltioissaan saadessaan sankarinsa elävien näyttelijöiden tulkitsemana, mutta osa on yhä sitä mieltä, että Filoni teki virheen päättäessään kertoa tämän tarinan nimenomaan näyteltynä eikä animoituna. Perusteltua kritiikkiä voi esittää sekä näyttelijöiden vaihdoksiin formaattien välillä (miksei etenkin Tiya Sircar, mm. The Good Placesta tuttu näyttelijä, muka voinut itse esittää ääninäyttelemäänsä Sabinea myös live action -sarjassa?) että tyylinvaihdokseen: animaatiot ovat kuitenkin animaatioita ja näytellyt sarjat ainakin hieman toisenlaisia, ja nimenomaan animaatioissa Ahsokaa tähän asti on seurattu. Animaatioita katsomaton yleisö taas on nähnyt Ahsokan tähän mennessä vain muutamassa The Mandalorianin ja Book of Boba Fettin jaksossa, ja on nyt ymmärrettävästi ymmällään siitä, mitä pitäisi ajatella tai edes ymmärtää sarjasta, jonka nimihenkilöllä on taustallaan kymmenen tuotantokautta kahta eri animaatiosarjaa, joista toisen lähes suora jatko-osa ensi syksyn näytelty sarja on.

Edellä jo pyörittelemäni Heir to the Empire -yhtäläisyydet eivät nekään uppoa kaikille varauksetta. Joskus vuoden 2000 paikkeilla minäkin olisin ollut seitsemännessä taivaassa, jos minulle olisi kerrottu, että eräänä päivänä näkisin edes löyhästi noihin kirjoihin perustuvan elokuvan jonka pääpahis tosiaan olisi itse Thrawn, mutta nyt vuonna 2023 vettä ja Star Wars -tarinoita on virrannut niin paljon, että en minä sellaista oikeastaan enää nyt olisi kaivannut (vaikka pidin kyllä Thrawnin palautuksesta kaanoniin Rebelsissä). Enkä osaa kuvitella, että täysin tyytyväisiä olisivat hekään, jotka jatko-osatrilogian vuosina vaativat The Last Jedin tuhoamista kaanonista ja Zahnin kirjojen filmaamisesta niiden ”tilalle” sellaisenaan: eiväthän hekään nyt saa haluamaansa, vaan nimenomaan sellaisen version Heir to the Empiresta, joka sopii nykyiseen kaanoniin ja johtaa kohti jatko-osatrilogiaa.

Heir to the Empire silloin ennen:kirjan kansi. Joruus C’Baoth oli kannessa piirretty keskiöön, mutta Thrawn (alhaalla vasemmalla) oli se konna, joka jäi lukijoiden mieleen ja jonka mukaan kirjat myöhemmin tunnettiin. (Kirjasarjan toinen rakastettu uusi hahmo Mara Jade pääsi vasta kolmoskirjan kanteen.)

Kolmas perjantaina julkistettu elokuva tuli aivan ilman ennakkovaroituksia. James Mangoldin (Walk the Line, Logan, ensi kesän Indiana Jones and the Dial of Destiny), ohjaaman ja kirjoittaman projektin kerrottiin olevan elokuva ”jedien aamunkoitosta” 25 000 vuotta ennen tuttujen Star Wars -tarinoiden tapahtumia ja kertovan ensimmäisestä Voiman käyttäjästä. Mangold itse kutsui ideaa ”raamatulliseksi eepokseksi” ja vertasi sitä Kymmeneen käskyyn (siis vuoden 1956 Charlton Heston -elokuvaan). Huumoriveikkona heitän tähän siis odottavani tällä tiedolla hidasta patsastelua autiomaalavasteissa!

Hulppea ajoitus ”25 000 vuotta menneisyydessä” tarkoittanee lähinnä sitä, että tämän elokuvan tapahtumilla ei sitten olisi mitään suoraa yhteyttä mihinkään aiempiin kanonisiin Star Wars -tarinoihin, ei edes The High Republic -kirjoihin, jotka sentään sijoittuvat ajassa vain naurettavat parisataa vuotta ennen episodielokuvia. Kanonisesti tarinan pitäisi sijoittua tai kytkeytyä Ahch-Ton planeetalle, jolle Luke Skywalker oli vetäytynyt jatko-osatrilogian aikaan: senhän kerrottiin olevan ”ensimmäinen jeditemppeli”. Star Wars -kontekstissa todennäköisesti jo 25 000 vuotta menneisyydessä matkailtiin avaruudessa, sillä niin on Star Warsissa aina tapana ollut. Star Warsille ominainen ”käytetyn tulevaisuuden” tunnelma ulottuu perinteisesti niin kauas menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin, eikä vuosituhansilla ole ainakaan tähän asti ollut tarinoissa kovin havaittavaa vaikutusta esimerkiksi tarinoissa käytettävään teknologiaan.

Ja niin tosiaan, jos Obaid-Chinoyn elokuva kuulosti ”New Jedi Order -elokuvalta” ja Filonin elokuva ”Heir to the Empire -elokuvalta”, niin myös Mangoldin elokuvalla on yhteys Legends-tarinoihin. Perjantain julkistuksessa käytettiin tästä elokuvasta ja koko sen tarkoittamasta aikajanan jaksosta sanavalintaa ”Dawn of the Jedi”. Sattumalta-tai-ei-sattumalta saman niminen oli myös vuosina 2012-14 julkaistu sarjakuva, joka sijoittui aikaan kymmeniä tuhansia vuosia ennen tunnettua Star Warsia. Kuten edellisissä tapauksissa, tekeillä tuskin on minkäänlaista suoraa tai edes epäsuoraa adaptaatiota, mutta on aivan selvää, että vaikutteita aiemmin kerrotuista Legends-tarinoista nyt kyllä otetaan.

Dawn of the Jedi silloin ennen: sarjakuvan kansi. Kyseessä oli yksi Dark Horsen ajan viimeisistä suurista Star Wars -projekteista ennen kuin sarjislisenssi palasi Marvelille.

Mangoldin elokuvakin on jännittävä lupaus, mutta ennen syvempiä spekulointeja lasken jalat maahan. Mangold kertoi Celebration-haastatteluissa työskennelleensä tämän projektin kanssa pari kuukautta, mutta tosiasiassa hän tietenkin työskentelee tällä hetkellä tiivisti Indiana Jonesinsa kanssa. Lisäksi hänellä on tekeillä klassikkosarjakuvaan perustuva Swamp Thing -elokuva (huh!). Ylipäätään näistä kolmesta leffajulkistuksesta tämä tuntuu hatarimmalta, ja annan sen lopulliselle toteutumiselle niistä huonoimman ennusteen.

Mangoldin nimi on liitetty Star Wars -huhuihin aiempinakin vuosina, esimerkiksi Boba Fett -elokuvaan viitisen vuotta sitten. Minusta vaikuttaa selvältä, että ”Dawn of the Jedi -elokuva” ei ole mikään James Mangoldin omaan ideaan perustuva erillisprojekti, vaan projekti, johon Mangold on värvätty Indiana Jonesin onnistumisen myötä. Uskon myös, että tämä projekti on yksi niistä, joita jotkut muutkin ovat käyneet Lucasfilmillä viime vuosien aikana yrittämässä. Voisin hyvin kuvitella, että esimerkiksi ”Game of Thrones -miesten” David Benioffin ja D.B. Weissin kehittelemä uusien ”Star Wars -elokuvien sarja” olisi voinut olla premissiltään ”ensimmäiset Voiman käyttäjät”. Tai että omaa Star Wars -elokuvaansa tiettävästi kehitelleistä monista ohjaajista ja kirjoittajista vaikkapa J.D. Dillard olisi saatttanut käydä koettamassa kykyjään juuri tämän pähkinän pureskelemisessa, jos Lucasfilmillä olisi jo pitkään kytenyt halu saada joku kertomaan tarina tästä perusideasta. (Toivottavasti joku joskus vuosien päästä kirjoittaakin kirjan näistä kaikista salaperäisistä hankkeista – olisi niin kiva tietää, mitä kaikkea onkaan ollut kehitteillä!)

Jos näin on, tämän voi kuitenkin halutessaan nähdä projektin toteutumisenkin puolesta puhuvana seikkana. Jos Mangoldin elokuvan kerrottaisiinkin vuoden-parin päästä olevan ”no longer in active development”, kuten vaikkapa Patty Jenkinsin Rogue Squadron -leffaprojektin tila tällä hetkellä on, niin ei silti olisi mitenkään mahdotonta, etteikö joku jossain vaiheessa vielä ”Dawn of the Jedi -elokuvankin” ensi-iltaan asti saisi.

Viimeistään siihen, kuten näihin kaikkiin kolmeen, on hyvä uskoa siinä vaiheessa, kun istuu jonkun näistä ensi-iltanäytöksessä. Sormet ristiin, ehkä jo joulukuussa 2025!

Välitilinpäätös: Obi-Wan Kenobi -sarja on vain suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa, mutta sydän sillä on paikallaan

Posted on 11/06/2022 by Aki Jörgensen

Kirjoitan tätä nähtyäni Disney+-palvelun Obi-Wan Kenobi -sarjasta neljä jaksoa, kun niitä kaikkiaan on luvassa kuusi. Tämä olkoon se paikka, jossa sanon blogissa jotain välitilinpäätöksen omaista (sillä aiemmin en ole mitään ehtinyt).

Mitä siitä sitten ajattelen? Pidän.

Sellaista Star Wars -teosta ei varmaan enää tulekaan, josta kaikki fanit varauksetta pitäisivät. Karkea tuntumani on, että Obi-Wan Kenobi olisi ollut enemmistön mieleen, mutta missään nimessä kaikkien mieleen se ei ole ollut. Obi-Wan Kenobi on selvästi esimerkiksi hieman hitaampi kuin mikä olisi osan fanikunnasta makuun. On myös todella inhottavaa, että tämänkin sarjan kimppuun ovat käyneet Disney-vuosien ajan Star Wars -franchisea riesanneet rasistiset ja misogyyniset vihaamisen harrastajat, niin pitkälle että esimerkiksi Ewan McGregorkin kommentoi asiaa henkilökohtaisesti, mutta sen pitemmälle en siihen keskusteluun mene. Muunlaisilla perusteilla Obi-Wan-sarjasta saa tietenkin olla tykkäämättä.

Minä siis tykkään, mutta minunkaan mielestäni Obi-Wan Kenobi ei valitettavasti ole ihan niin vahva kuin uskalsin etukäteen toivoa. Siis sellainen, joka olisi selvästi ”parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saisi oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään” (kuten kirjoitin ennakkopohdinnassani). Erittelen tuntemuksiani tässä kirjoituksessa tarkemmin, mutta lyhyesti voisi sanoa, että siinä missä erityisesti viime vuodenvaihteen The Book of Boba Fett oli pelkkää pintaa ilman vähäistäkään sisältöä, on Obi-Wanilla sydän paikallaan, mutta sillä on jonkin verran ongelmia pikemminkin pinnan puolella. Tällaisenakin sarja on joka tapauksessa ollut tähän astisista kolmesta näytellystä Star Wars -sarjasta eniten minun makuuni. Tämä kirjoitus spoilaa tähän mennessä esitettyjä neljää jaksoa, mutta ei kahta vielä esittämätöntä jaksoa.

Siitä asti kun Obi-Wan Kenobin soolotarinan epäiltiin tai tiedettiin tekeillä olevan, sen eräänlainen perusongelma, tai konsulttikielellä sanottuna haaste nyt siis ainakin, oli se, että hahmo on niin suosittu, saagalle keskeinen ja seikkailijana väkevä, että mikään ihan pienimuotoinen tarina ei hänelle riittäisi. Ongelman-tai-haasteen tästä teki se, että hahmon tunnettuun henkilöhistoriaan ei pitäisi olla mahdollista sijoittaa tähän ajankohtaan aivan galaktisen mittakaavan eeppistä seikkailua. Ennen tämän sarjan tuotantoa tietämämme saagan sisäinen totuushan oli, että Obi-Wan ei olisi parinkymmenen vuoden erakkoaikanaan edes poistunut Tatooinelta.

Obi-Wan Kenobi -sarjan ratkaisu – joka oli tiedossa huhusivuilla jo ennen sarjan esitystä, mutta tuli varmasti suurimmalle osalle katsojista yllätyksenä – oli lähettää Obi-Wan (Ewan McGregor) pelastamaan 10-vuotiasta Leia Organaa (Vivien Lyra Blair) pulasta. Leia on minusta kirjoitettu ehkä pikemminkin noin 8-vuotiaaksi, mutta muuten onnistuneesti sekä lapsihahmojen sarjassa että tuntuuko-se-Leialta -mittarilla. Tarinankerronnan kannalta se joka tapauksessa oli uskottava ja toimiva valinta, ja siitä siis kiitos tekijöille, joista mainittakoon nimeltä käsikirjoittajat Hossein Amini ja Joby Harold (sillä oletuksella siis, että Leia-juoni olisi ollut perusidealtaan mukana jo Aminin versiossa ennen kuin Harold palkattiin muun muassa lisäämään tarinaan Darth Vader).

Leian pelastaminen on tehtävä, jonka vuoksi voin uskoa Obi-Wanin jättävän päätehtävänsä Luken vartioijana. Jotkut ovat olleet tästä eri mieltä, mutta minusta se ei riko saagan kokonaiskuvaa mitenkään, sillä koska Leia ja Obi-Wan eivät kohtaa missään aiemmassa Star Wars -kertomuksessa, ei ole olemassa tilannetta, jossa hahmojen olisi kuulunut viitata tähän yhteisseikkailuunsa. Käsikirjoittaja Joby Harold, joka haastatteluissaan vaikuttaa aiheensa hyvin tuntevalta, sanoi The Hollywood Reporterille ajattelevansa Leialla olevan nyt vain entistä parempi syy lähettää myöhemmin ”You’re my only hope” -avunpyyntönsä juuri Obi-Wan Kenobille, ja muistuttaa myös Leian nimeävän myöhemmin jopa oman poikansa Beniksi (Star Wars ei olisi Star Wars, elleivät myöhemmät kertojat selittäisi parhain päin aiempien kertomusten vähemmänkin ajateltuja yksityiskohtia). Me katsojat taas saamme näin Obi-Wanin omassa sarjassaan pois aavikolta ”suureen maailmaan” ja itse asiassa oikeinkin kiinnostaviin Star Wars -maisemiin. Palaan niihin hieman myöhemmin.

Tästä huolimatta, ja jopa itsensä Darth Vaderin läsnäolosta huolimatta, Obi-Wan Kenobi -sarjan tarina on onnistuttu pitämään tietyssä mielessä pienimuotoisena – ja tarkoitan siis, että minun makuuni hyvällä tavalla.

Pienimuotoisuudella viittaan esimerkiksi siihen, että Leiaa ei (ensimmäisenä…) vangittu sith-inkvisiittorien tukikohtaan tai muualle galaksin syvimpään ytimeen, vaan melko kämäiseenkin kidnappaajien tyrmään, jonka käytävät muuten toivat mieleeni Oldboy-elokuvan vankihotellin, ja josta Leian pelastaminen ei tuntunut Obi-Wanille aivan henkeä uhkaavan vaarallisen vaikealta. Tai siihen, että sarjassa on maltettu antaa Obi-Wanille useita jaksoja aikaa kerätä voimia (pun intended) ennen tarttumista jedikykyihin tai valomiekkaan kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Vaikka Leia tietysti on saagan keskeisimpiä hahmoja ja pulassa oleva lapsi joka tapauksessa Obi-Wanin avun arvoinen tehtävä, tulee sellainen olo, että tässä ei ole kyse kaiken pielessä olevan korjaamisesta. Pikemminkin siitä, että alussa kaikelta piilossa pysyttelevä ”vanha Ben” leikkaa lihaa (?!) Tatooinella työkseen ja katselee etäältä Luken kasvua, ja käy nyt suorittamassa tämän pakollisen pelastusoperaation kuten kunnon sankari tekee, mutta palaa sitten vähin äänin asemapaikalleen leikkaamaan lihaa (?!) ja katselemaan kasvua. Tosin ei varmaankaan ja toivottavastikaan aivan muuttumattomana miehenä (palaan tähänkin kohta).

Samalla sarjaan valittu tarina tulee tässä kuitenkin kiistatta tehneeksi myös juuri sen, joka oli koko ajan Obi-Wan -tarinan perusongelman ytimessä. Tarkoitan sitä, kuinka terävään valokeilaan galaksin etsityin jedi Obi-Wan Kenobi asettuu heti poistuessaan erakkoudestaan galaksin ihmisten ilmoille, Darth Vaderin inkvisiittorien metsästettäväksi ja jopa kasvotusten itsensä Vaderin kanssa. Tästä syntyy sarjaan esimerkiksi minulle toimiva jännite, jota osa sarjasta vähemmän diganneista ei tunnista.

On nimittäin tavallaan merkityksetöntä, onko Obi-Wanin oma seikkailu jatkuvaa taistelua vai ei, tai kuinka uhkaavia pahiksia hän matkallaan kohtaa, kun kuumottavaa on ylipäätään hänen poistumisensa piilostaan. Obi-Wanin koko selviytymisen idea tähän asti oli olla näyttäytymättä kenellekään, joten tässä sarjassa jännitetään, kuinka hän näyttäydyttyään selviää.

Se, että katsojana tiedän, että Obi-Wan tosiaan onnistuu palaamaan takaisin erakoksi Tatooinelle, ja että Luken ja Leiankin henkilöllisyydet pysyvät salattuina, ei ainakaan omalla kohdallani tässä tapauksessa lainkaan vähennä kuumotusta. Ehkä jopa päinvastoin. Asiahan on nimittäin niin, että jos tässä katsottaisiin minkä tahansa muun franchisen jonkin hahmon soolotarinaa, niin kyllähän me silloinkin tietäisimme, että hyvä kaiken pahan voittaa, kun Kolumbia-orkesteri soittaa.

Kun kyse on Star Warsista, jonka aivan keskeinen piirre on se, että katsoja useimmiten tietää kaikenlaista keskeistä myös kerrottavaa tarinaa seuraavista tapahtumista, jännitän Obi-Wanin selviytymisen lisäksi sitä, kuinka sarjan tekijät onnistuvat tasapainoilemaan sen kanssa, että Obi-Wan asetetaan näin toistuvasti lähelle epäonnistua elossapysymisensa ja Skywalker-kaksosten salaisuuden säilyttämisen kaksoistehtävässään, ja silti kaanonin hänen tässä onnistumisestaan tulisi pysyä ehjänä.

Tässä tasapainoilussa tietenkin aivan keskeinen tekijä on Darth Vader (Hayden Christensen).

Olin alunperin jopa vähän harmissani Vaderin mukaan ottamisesta, ja aivan ensituntumani oli ikävä tuntemus fan servicestä. Syy ensiharmistukseeni ei ollut niinkään se, että Vader on saagan ikonisista ja suosituista hahmoista ikonisin ja suosituin, vaan juuri se, kuinka massiivinen hahmo hän kaikilla tavoin on. Kun Darth Vader on paikalla, kaikki muu on aina toissijaista, ja pelkäsin, että näin ollen toissijaiseksi voisi päätyä myös Obi-Wan Kenobi, jonka omaa sarjaa kuitenkin odotin. Toinen ongelma on, että kun Darth Vader on paikalla, juuri kenenkään vastustajan ei oikeastaan pitäisi pystyä kävelemään paikalta pois – ongelma, jonka kanssa myös Rebels-animaatiosarja toisella tuotantokaudellaan painiskeli, ja jonka se viisaasti taisi sitten ratkaista jättämällä Vaderin sarjan seuraavilta kausilta kokonaan pois. Kolmantena voitaneen vielä mainita sekin, että vaikka episodi IV:n Obi-Wanin ja Vaderin repliikit eivät suoraan kieltäneet hahmojen välistä kohtaamista episodien välissä, on selvää, että tekijöiltä vaadittiin erityisesti juuri tässä kohtaa kaanonia kunnioittavaa taituruutta.

Sarjan neljännen jakson kohdalla vaikuttaa siltä, että tekijät ovat harkinneet Darth Vaderin mukaan tuomista riittävästi ja ymmärtäneet, että heidän tavoittelemansa tarinan kertomiseksi Vaderin ei tarvitse olla ruudulla esillä kymmeniä minuutteja. Kun hän paikalla on, hän onneksi on sitä kaikessa uhkaavuudessaan. Kolmannessa jaksossa tankkimaisesti edennyt ja sivullisia tieltään viskellyt Vader oli juuri se Vader, joka meidän tässä vaiheessa kuuluikin nähdä: ei mikään franchisen kiva kypärämaskotti, vaan pelottava, armoton ja epäinhimillinen pahis. ”What have you become”, kysyi Obi-Wan, ennen kuin Vader sytytti hänet tuleen kostoksi heidän edellisestä kohtaamisestaan.

Vader ei ole valloittanut Obi-Wanilta sarjaa itselleen. Oletan sarjan kulminoituvan näiden kahden toiseen kohtaamiseen ja kyllä, edelleen oletan meidän saavan vielä kunnollisen flashbackin tai unityyppisen kohtauksen nuoresta Anakinista – mutta jos sellaisia olisi ollut sarjassa todella monia, kertomuksen keskiö olisi helposti heilahtanut Obi-Wanista Vaderin/Anakinin suuntaan. Niin voimakas on Voiman valitun asema Star Wars -kertomusten keskushahmona, ja vaikka se kertomus suuri onkin, tämän kertomuksen piti kertoa meille Obi-Wan Kenobista.

Jotka odottivat prequelien miekkataistelujen hyppyjä ja pomppuja, eivät taida tuntea Darth Vaderia.

Tässä kohtaa on syytä todeta, että pidätän edelleen tuomiotani siitä, kuinka onnistunut kertomus Obi-Wan Kenobista tämä lopulta on.

Kirjoitin ennakkopohdinnassani, että Obi-Wanin rooli sarjan kokonaiskuvassa on olla ”toivon vartija”, ja että hänestä episodien III ja IV välissä kertovan sarjan tulisi minusta kertoa, kuinka episodi III:n lopun pettynyt ja murtunut Obi-Wan kasvaa kohti episodi IV:n (tai Rebelsin lyhyen näyttäytymisensä) parempaan huomiseen rauhallisesti uskovaa opettajaa. Minusta loogista olisi, että kun kertomus Obi-Wanista juuri tässä aikaikkunassa meille kerrotaan, juuri tämä muutos hänessä meille sarjan myötä kerrottaisiin. Vielä en ole aivan varma, ovatko sarjan tekijät olleet tästä kanssani samaa mieltä.

Se tuli kyllä selväksi, että sarjan alussa Obi-Wan oli todella murtunut mies. Surullinen ja lähes luovuttanut – vaikka sentään yhä Luken ja Leian tärkeyteen uskova. Iloton erakko, joka huutaa kysymyksiä opettajalleen Qui-Gonille, joka ei vastaa (siinä ihan konkreettinenkin palanen Obi-Wanin muutosta episodien III ja IV välillä, josta oletin tämän sarjan sanovan jotain).

Obi-Wan Kenobi -sarja on ehdottomasti ollut parempi päähenkilönsä ympärillä tapahtuvissa henkilökohtauksissa kuin toiminnallisissa hetkissään, mutta siltikin huomaan toivovani, että saisin nähdä vielä enemmän Obi-Wanin päänsisäistä myllerrystä. Olemme nyt edenneet kahden jakson verran siitä hetkestä, jossa Obi-Wan sai vasta kuulla, ettei sittenkään tappanut ystäväänsä ja veljeään Anakinia Mustafarin kaksintaistelussa, vaan tämä onkin vajonnut yhä syvemmälle pimeälle puolelle Darth Vaderin hahmossa. Mutta vaikka hahmot ovat jo kohdanneetkin, ei sarja valitettavasti ole täyttänyt kaikkea draamallista potentiaalia tästä paljastuksesta. Johtaako tämä tieto ja oletettava toinen kohtaaminen Vaderin kanssa Obi-Wanin toiveikkuuden palaamiseen, jää vielä nähtäväksi.

Mainitsin jo, että sarja on parhaimmillaan ja cinemaattisillaan Ewan McGregorin ympärillä ja hetkinä, joissa ei ole kyse toiminnasta. Paikoin Obi-Wan Kenobissa valitettavasti näkyy edellisistäkin Star Wars -sarjoista tuttu ”tv-mäisyys” tavalla, minkä ei näillä budjeteilla tai näyttelijöillä tarvitsisi näkyä, ja etenkään ei tarvitsisi, kun muistetaan, että juuri tämän projektin juuret itse asiassa olivat teatterileffa-hankkeessa.

Se kai sarjamuotoiseen kertomukseen sopii, että kukin jaksoista kertoo jämptisti aina yhteen lokaatioon eli näissä oloissa yhdelle planeetalle sijoittuvan palasen kokonaiskertomuksesta. Mutta ei niiden palasten kai olisi välttämätöntä sisältää toistuvasti käänteitä, joissa sankarit joko pääsevät pakoon tai joutuvat pulaan helpon oloisesti eli lähinnä siksi, että juoneen tarvitaan seuraavaksi vuoroin joko pako tai uusi pelastusoperaatio. Tällaiset kaavat ovat jo niin tuttuja vaikkapa Star Wars -animaatiosarjoista, ettei niitä näyteltyihin enää tarvittaisi.

Eikä sarjakerronnan ainakaan välttämättä tarvitsisi tarkoittaa tv-tasoisia lavasteita, kohtauksia tai nopeasti kuvatuilta vaikuttavia dialogikohtauksia selvästi vain lyhyeksi hetkeksi kuvauksiin kärrättyjen vaihtuvien vierailijanäyttelijöiden kanssa. Obi-Wan Kenobissa on ehdottomasti ollut minusta paljon hienoja hetkiä, ja siis myös hienoja kokonaisia kohtauksia ja vaikkapa toimivia dialogikohtauksia. Ohjaaja Deborah Chow (mm. The Mandalorian) on ammattilainen ja kuvaaja Chung-hoon Chung (mm. Handmaiden ja mainittu Oldboy) alansa ihan oikeita mestareita, ja parhaina hetkinään sarja tuntuu jopa virkistävän ei-amerikkalaiselta. Mutta selväksi on tullut, että ei tämä Disney-Lucasfilmille elokuvaa ole. Vain tv-ruudun ja suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa.

Osaltaan edelliseen kritiikkiini liittyy, että Star Wars -tuotannoissa nykyisin hyödynnettävän The Volume -tekniikan rajat valitettavasti näkyvät katsomoon asti. Volumeksi kutsutussa led-näytöillä kuorrutetussa kuplassa eli ikään kuin ”elävän taustaprojektion sisällä” kuvaaminen on varmasti näyttelijöille ja ohjaajille mieluisampaa kuin Ewan McGregorille prequel-ajoilta tuttu bluescreenin edessä elehtiminen. Siitä vaikuttaa kuitenkin usein seuraavan kohtauksia, joissa näyttelijöitä ja yksittäisiä esinelavasteita ympäröivät autiot ja merkityksettömät tilat, kuten vaikkapa suuressa osassa kolmosjaksoa Obi-Wanin ja Leian etsiskellessä tietään eteenpäin. Jopa Obi-Wanin ja Vaderin kohtaaminen oli sijoitettu ihmeellisen mitättömiin kulisseihin, vaikka hahmojen välillä energiaa olikin: kuvauspaikka näytti kuin studion takapihalta, vaikka se siis varmaankin oli sisällä Volumessa, ja taustalla olisi siis voinut olla periaatteessa mitä tahansa.

Vaikuttaa siltä, että vaikka Volume-tekniikalla saadaan kyllä kuljetettua Din Djarin, Boba Fett tai Obi-Wan uskottavasti toisille planeetoille verrattain edullisesti, kopissa kuvaamisen jähmeys alkaa pitemmän päälle tuntua tarinoissa. Ero siihen, mitä on mahdollista tehdä niin sanotuissa oikeissa lokaatioissa tai lavasteissa ja tarvittaessa oikeilla ihmisjoukoilla – kuten ykkösjaksossa inkvisiittorien kuulustellessa tatooinelaisia – on suuri. (Ilahduttavaa siksi, että seuraava SW-sarja Andor on ilmeisesti kuvattu päinvastoin suurimmaksi osaksi perinteisissä lavasteissa.)

Vielä erikseen tekee mieleni kritisoida avaruusolento-hahmojen vähyyttä (joka sekin on kritiikki, jonka voisi kohdistaa kaikkiin tähän astisiin näyteltyihin SW-sarjoihin). Kyllä niitä pitäisi sisäisen logiikan nimissä näyttää Star Wars -tarinoissa useammin kuin noin kerran per jakso, ja näillä budjeteilla sen pitäisi ymmärrykseni mukaan olla aivan mahdollistakin. Tai: kun niitä näytetään säästeliäästi, niiden meikit ja prostetetiikat saisivat olla saagan yleisellä vaatimustasolla, eivätkä sellaisia ”vähän sinnepäin” -versioita kuin suurinkvisiittori tässä sarjassa oli. Alla kuvat pau’an-rodun edustajasta rodun ensiesittelyssä episodi III:ssa vuonna 2005, rotuun kuuluvasta suurinkvisiittorista Rebels-animaatiosarjassa vuonna 2015 ja Rupert Friendistä samassa roolissa tässä sarjassa (kehnon maskin alla näyttelijä teki minusta hyvää työtä.)

Jos ohitan kerronnan tekniset kankeudet, olen ollut pääosin oikeinkin innoissani siitä, mihin Obi-Wan-sarja on hahmonsa kuljettanut. Minähän tosiaankin ihastelen Star Warsissa aina aivan erityisesti lokaatioita, avaruusaluksia, kuviteltuja kulttuureja, viittauksia galaksin kulloiseenkin henkiseen tilaan ja muita tämmöisiä niin sanottuja taustoja, ja erityisesti silloin kun tarinat jättävät toivomisen varaa, oikein keskityn ihastelemaan niitä. Tällä kertaa tarjolla on ollut oikein hyviä sellaisia. Hong Kongia ja Blade Runneria muistuttanut Daiyu-planeetta olisi sopinut The Clone Wars -sarjaan ja sopi siten oikein hyvin Obi-Wan-tarinaan. Sekä Daiyulla että Tatooinella nähdyt kohtaukset paikkasivat osaltaan Disneyn näyteltyjen SW-tarinoiden tähänastista ammottavaa asutuskeskusten aukkoa – puhumattakaan sitten Alderaanista, jonka ensinäkeminen aiheutti minussa sarjan ensimmäisen äänekkään riemun hihkaisun kotisohvalla.

Sarjaan ehkä hieman yllättäenkin ilmestynyt Imperiumia pakenevien jedien ”tähtienvälinen maanalainen rautatie” on oikeinkin kiinnostava konsepti, johon varmasti törmätään vielä monissa tulevissakin tarinoissa. Siihen kytkeytyvä Indira Varman näyttelemä kaksoisagentti Tala Durith on sarjan heittämällä kiinnostavin uusi hahmo: Imperiumin upseeri, mutta hyvä ihminen, joka taistelee pahuutta vastaan eri tavalla kuin mitä olemme tottuneet näkemään.

Ja kun kolmannessa jaksossa mainittiin Quinlan, oli kotisohvallamme aika sarjan toisen äänekkään riemun hihkaisuni: siis Quinlan Vos, prequeleissa kirjaimellisesti vilahtanut, mutta aikansa oheistarinoissa hyvinkin käytetty rastatukkainen jedihahmo, jonka George Lucas itse säästi kuolemalta episodi III:ssa ilmeisenä aikomuksenaan käyttää hahmoa vielä myöhemmin, mutta joka tähän päivään mennessä ei vielä ole elävänä astellut episodi III:n jälkeisiin tarinoihin. (Making Star Warsin mukaan olemme itse asiassa saattaneet nähdä Obi-Wanissa jopa nyky-kaanonin Corran Hornin, vielä syvemmälle Legends-tarinoihin jääneen vanhan fanisuosikkihahmon, sillä kakkosjaksossa äitinsä kanssa paennut poika oli kreditoitu tämän kaimaksi.)

Aivan erityisesti on mainittava sarjassa kaiken aikaa leijuva ”dark times” -tunnelma, jota minusta kyllä todellakin on, vaikka etukäteen sellainenkin väite kuultiin, että ensimmäinen versio Obi-Wan-sarjakäsiksistä olisi hylätty liian synkkänä. Tässähän eletään Star Wars -galaksissa aikaa, jona kapinaliittoa ei käytännössä vielä ole olemassa lainkaan, ja Bail Organan kaltaiset hahmot pyrkivät vielä tekemään hyvää Imperiumiksi muuttuneen Tasavallan sisällä, mutta Imperiumi surffaa jo tosiasiassa fasismin hard core -tasoilla. Ilmiantakaa kaikki hallintoa vastustavat, inkvisiittorit propagoivat, mutta silti moni galaksissa tuumaa, että tämähän on hyvä, järjestys se olla pitää. Juuri tänä keväänä en voi olla vetämättä ainakin pieniä viittaussuhdemerkkejä Obi-Wanin ja Leian kyytiinsä ottavan joviaalin autokuskin ajokkiinsa ripustaman Imperiumi-lipun ja Venäjällä maan aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaan tukemaan ilmestyneen Z-kirjainkultin välille.

Inkvisiittoreista sen sijaan ei tunnuta saavan irti niin paljon kuin olisi ehkä ollut mahdollista. Heidän tukikohtaansakin kuulemma tunkeuduttiin lähes samaan tapaan jo aiemmin Jedi: Fallen Order -pelissä. Heidän osaltaan paljon jää sen varaan, mitä kahdessa viimeisessä osassa vielä ehditään käsittelemään. Kolmas sisar Reva (Moses Ingram) vaikuttaa kantavan sisällään arvoitusta, käyttäytymällä toistuvasti uppiniskaisesti ja tuntemalla Darth Vaderin paremmin kuin muut inkvisiittorit, mutta nähtäväksi jää, vaivautuuko sarja kertomaan meille tämän uuden hahmon taustalta seikkoja, jotka häntä selittäisivät. Myös suurinkvisiittorin näennäis-kuolemaa olisi syytä vielä käsitellä, hahmo kun on ilmeisen elossa myöhemmin tapahtuvassa Rebels-sarjassa.

Mutta kun jäljellä on enää kaksi jaksoa, kaikkea toivomaani ei varmaankaan ennätetä täyttää. Jos siis tärkeyslistaa laitetetaan, kaikkein tärkeintä on edelleen nimihahmo Obi-Wan Kenobi ja hänen muutoksensa. Sitä tästä sarjasta tultiin hakemaan, sitä tulkitsemassa Ewan McGregor on yhtä jämptisti ainoa oikea mies paikallaan kuin vaikka Harrison Ford Han Solona konsanaan, ja sen saamisen tai saamattomuuden perässä tämä tarina kaatuu.

Kuten tiedämme, liian ohuiksi jääneisiin sivuhahmoihin voidaan Star Warsissa aina palata uusissa tarinoissa myöhemmin.

Obi-Wan Kenobi -sarja kertoo, kuinka toivon vartija löytää uskonsa jälleen, ja se saattaa olla parasta Star Warsia pitkään aikaan

Posted on 23/05/2022 by Aki Jörgensen

Ilmausta ”kauan odotettu” käytetään nykyisessä populaarikulttuurissa ärsyttävän kepeästi verrattuna aikaan, jolloin jokaista jatko-osaa odotettiin vuosia ja niiden välissä ei todellakaan nähty samaan sarjaan liittyviä toisia elokuvia. Mutta kun Obi-Wan Kenobi -sarja ensi perjantaina 27.5. alkaa, sitä tosiaankin voi kutsua kauan odotetuksi hetkeksi. Voi esimerkiksi sanoa, että vasta silloin näemme samalla viimeisen niistä Star Wars -projekteista, jotka George Lucas myi Disney-yhtiölle lähes tarkalleen 10 vuotta sitten.

Tämä kirjoitus on saatesanani Obi-Wan Kenobi-sarjaan, ja viittaan siinä muun muassa tekijähaastatteluissa julkistettuihin tietoihin, mutta en nettiin vuodettuihin paljastuksiin.

Ensin kuitenkin tämä tausta. Tosiaankin kymmenen vuotta on kulunut siitä kesästä vuonna 2012, jolloin Lucas oli vakaasti päättänyt saatella perustamansa yrityksen ja Star Warsin uusiin käsiin. Sitä varten hän oli käynnistänyt jatko-osatrilogian tuotantovalmistelut, kirjoittanut siihen omat tarinaluonnoksensa ja valinnut avausosalle käsikirjoittajan. Hän oli valinnut ja värvännyt Kathleen Kennedyn omaksi seuraajakseen yhtiön johtajana ja taiteellisena tuottajana. Ja kun hän näillä eväin tarjosi Lucasfilmiä ja viime kädessä siis ennen kaikkea Star Warsia Disney-yhtiölle, hänellä oli tarjota ostajalle toinenkin leffatäky: episodielokuvien lisäksi kannattaisi alkaa tehdä yksittäiselokuvia yksittäisten Star Wars -hahmojen ympärille.

Kun Lucasfilm oli Disneyn, tähän ryhdyttiin heti. Spinoff-elokuvia ei julkistettu heti samassa tiedotteessa yrityskaupan kanssa – jatko-osatrilogia julkistettiin – mutta hyvin pian tämän jälkeen. Mutta hahmoelokuvia siis mistä hahmoista? Vaihtoehtoja riitti. Sitä emme tiedä, kävikö joku neljäskin hahmo lähellä omaa elokuvaa, mutta ne kolme, jotka päätyivät tuotantoon, eivät olleet kovin yllättäviä valintoja: Han Solo, Boba Fett ja Obi-Wan Kenobi. Niistä varmuudella ainakin Han oli ollut mielessä Lucasilla itselläänkin, tosin niin olisi varmasti ollut kenellä tahansa muullakin.

Näitä kolmea hahmoa yhdisti suosion ja karismaattisuuden lisäksi se, että kaikkien todennäköisin oma tarina olisi ajoittunut aikaan ennen episodi IV:tä, joka siis tarkoitti mahdollisuuksia siihen, että nämä kolme elokuvaa olisivat vähintään viitanneet toisiinsa – tai kenties johtaneet marvelmaisesti myöhemmin duo- tai trio-elokuvaan. Jos tämä kuitenkin oli suunnitelma – en tosiasiassa tiedä, oliko – se sai unohtua, koska kävi niin kuin kävi. Han Solon leffa siirtyi aikatauluissa eteenpäin, koska sen keskeinen tekijä, käsikirjoittaja Lawrence Kasdan, tarvittiinkin tekemään ensin The Force Awakensia (2015). Tilalle kiilasi Rogue One (2016), joka oli kyllä standalone-elokuva, mutta ei yhdenkään tutun hahmon sooloelokuva, jolloin Lucasin alkuperäiskonsepti katosi jo kättelyssä. Boba Fettin leffa peruuntui muun muassa väärän ohjaajavalinnan takia ja korvattiin käytännössä myöhemmin The Mandalorian -sarjalla, vaikka sen spinoffina sitten lopulta saatiinkin myös Boban nimeä kantanut (aivan toinen ja toisenlainen) teos.

Ja miten kävi siis Obi-Wanin leffan, johon liittyvistä huhuista minäkin siis kirjoitin tässä blogissa jo, huh huh, vuonna 2014, ja jonka ensi-iltapäivän piti olla joulukuussa 2020?

No, se todella tekeillä ollut Obi-Wan-elokuvaprojekti, jonka ohjaajaksi oli ainakin viime vaiheessa kiinnitetty Stephen Daldry, haudattiin viimeistään Solo-leffan (2018) kaupallisen epäonnistumisen jälkeen. Lucasfilm veti SW-leffaprojektien liinat kiinni ja vaihtoi strategiaa kohti kotiteattereita eli kehitteillä ollutta Disney+:aa. Siellä avauspaukut pantiin Boba Fettistä miedosti muokattuun uuteen hahmoon eli The Mandalorianiin (2019-), mutta heti sen perään tulille nostettiin vino pino sarjoja, joiden joukossa omat showt henkiin herätetylle Boba Fettille, Lando Calrissianille, Rogue Onen Cassian Andorille, animaatiosarjojen Ahsoka Tanolle ja, niin, Obi-Wan Kenobille. Ei tunnu kovin väärältä tulkinnalta, että Lucasin myyntihetkellä tarjoamat ajatukset yksittäisten hahmojen standalone-tarinoista toteutuvat lopulta, mutta elokuvien sijaan televisiossa. Ja nyt viimein niiden joukossa siis toteutuu Obi-Wan Kenobi.

Nyt nähtävä kuusiosainen ”limited series” Obi-Wan Kenobi ei ole se sama tarina, joka oli aikanaan tekeillä elokuvaksi. Se ei ole enää edes sama tarina, joka oli ensimmäisenä tekeillä sarjaksi: Hossein Aminin käsikirjoittama ensimmäinen versio todettiin Lucasfilmin päättävissä pöydissä ”liian synkäksi”, ja käsikirjoittaja vaihtui Joby Haroldiin. The Hollywood Reporterin mukaan Aminin versiossa ei ollut mukana Darth Vaderia, mutta siinä sen sijaan oli Darth Maul – Vader-osa tästä huhusta oli varmuudella totta, mutta Maul-osa kiistettiin Lucasfilmin suunnalta sen verran poikkeuksellisen äänekkäästi, että se ilmeisesti ei ollut.

Keskeisten tekijöiden vaihtuminen on ollut Disney-aikaisille SW-projekteille tyypillistä, ja tyypillistä on myös se, että meille katsojille jää lopulta arvoitukseksi, onko tekemättä jäänyt totaalisesti toisenlainen kertomus (kuten esimerkiksi episodi IX:n kanssa kävi), vai ovatko uudet tekijät pikemminkin jatkaneet edellisten pohjalta (kuten esimerkiksi episodi VII:n kanssa tehtiin). Nytkin myös Hossein Amini on kreditoitu useimpien Obi-Wan-jaksojen tekijäksi. Joka tapauksessa nyt nähtävää teosta sitoo ilahduttavasti yhteen se, että kyseessä on ensimmäinen ”yhden ohjaajan SW-sarja”: kaikki kuusi jaksoa on ohjannut kanadalainen tv-ammattilainen Deborah Chow, joka on työskennellyt aiemmin muun muassa yhtenä The Mandalorianin kippareista. Kaikesta päätellen Obi-Wan Kenobin jaksot myös todella kertovat yhden, kokonaisen tarinan. Ei siis yhden jakson mittaisten seikkailujen kokoelmaa, eikä suoraa petausta toiselle tuotantokaudelle.

Näissä viime hetken saatesanoissa en lähde referoimaan kaikkea sarjasta markkinoinnissa, saati vuodoissa, paljastettua, mutta heitän muutamia näkökulmia, joilla virittäytyä Obi-Wanin taajuudelle. Uskon, että keskeisintä on tuijottaa sarjan otsikkoa ja muistaa, mikä Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) rooli saagan suuressa kuvassa on.

Vuoden 1977 originaalileffassa eli episodi IV:ssä Obi-Wan eli ”vanha Ben” (tuolloin toki näyttelijänä Alec Guinness) oli tarinan sankarin Luken klassinen mentor-hahmo ja toisaalta sen scifi-ulkokuoren alla piilevän sadun yhtä klassinen velho-hahmo. Tarinateoreetikko Joseph Campbellin sankarin matka -kaavan mukaan Obi-Wan oli Luken ”kutsu seikkailuun”, ja hänen mukaansa lähteminen oli Lukelle ”ensimmäinen kynnyksen ylitys” hänen sankarinmatkallaan. Kuivasti elokuvan tapahtumatasoa katsoen taas Obi-Wan oli originaalileffassa sen kirjoitushetkellä – jolloin Vader ei esimerkiksi Lucasin ajatuksissa vielä ollut Luken isä – yksinkertaisesti eläkkeelle vetäytynyt vanhus, jonka Leian hätäkutsu veti vielä kerran takaisin toimintaan.

Saagan myöhemmässä kokonaiskuvassa, jossa kaikille Lucasin huolettomasti 1970- tai 1990-luvulla kirjoittamille juonenkäänteille on sepitetty sisäisesti loogiset selitykset, Obi-Wan ei suinkaan ole Tatooinen piilopaikassaan vain eläkkeellä. Ja nyt on syytä huomata, että Kathleen Kennedyn, Dave Filonin ja kumppanien Lucasfilm todellakin kertoo tarinoita saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioiden.

On mahdollista, että Obi-Wan-sarja selittää nämä asiat auki hieman toisin, mutta minä ja monet muut olemme ynnänneet asiat tähän mennessä näin:

Luken on mahdollista olla piilossa Darth Vaderin kotiplaneetalla, vieläpä Darth Vaderin äidin kasvattipojan kasvattipoikana, nimenomaan siksi, että Tatooine on galaksin kaikista paikoista se, jonne entinen Anakin Skywalker ei koskaan halua palata.
Luke on piilotettu Owen ja Beru Larsin perheeseen siksi, että piilottajat Obi-Wan ja Yoda ymmärsivät jedien vanhan tien olleen väärä, ja että pahan Keisarin kaatajaa ei voisi kasvattaa koulimalla lapsesta vauvasta asti supersotilasta. Ensin olisi opittava ihmiseksi.
Obi-Wanin itsensä rooli on olla Luken näkymätön suojelija. Jos Luke Skywalker on uusi toivo, on Obi-Wan Kenobi toivon vartija. (Leia lienee tässä luennassa jonkinlainen toivon varmuuskopio.)

Mutta ennen kuin Obi-Wan vain odottelee stoalaisen rauhallisena kämpillään, että Luke sattuu etsiskelemään hänen lähettyviltään erästä astromekaniikkadroidia, hänen on täytynyt käydä läpi toisenlainen kehityskaari, ovat ohjaaja Deborah Chow, näyttelijä Ewan McGregor ja muut Obi-Wan -sarjan tekijät huomauttaneet. Chow puhuu asiasta esimerkiksi tässä haastattelussa.

Saapuessaan Tatooinelle Luke-nyytin kanssa Obi-Wan ei nimittäin todellakaan ole täynnä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hänhän on juuri epäonnistunut katastrofaalisesti, ja menettänyt aivan kaiken. Jedit ovat poissa, tasavalta on poissa, demokratia on poissa, keisari Palpatine on voittanut. Kaiken tuon tuhoon osallistui Anakin Skywalker, joka oli Obi-Wanille kuin veli, ja jonka pysäyttämiseksi Obi-Wan on joutunut tappamaan tämän itselleen kaikkein läheisimmän ihmisen. Kaiken tämän seurauksena (tai piiloutuakseen) hän on ilmeisesti jopa katkaissut kaikki yhteytensä Voimaan samaan tapaan kuin Luke on tehnyt The Last Jedissa – ainakin näin tuntuu Ewan McGregor sanovan Empiren haastattelussa.

Niin, tappamaan Anakinin! Näinhän Obi-Wan tosiaan episodi III:n lopussa luulee. Tunnustan, että tämä on tosiasia, jota seurauksineen minäkään en ole tullut kunnolla aiemmin ajatelleeksi. Darth Vaderin todellinen henkilöllisyys on nykyisessä kaanonissa huomattavasti harvempien tiedossa kuin Disney-aikaa edeltäneessä expanded universessa, ja tosiaankin, Obi-Wan Kenobi olisi ehdottomasti ehtinyt Luken kanssa Tatooinella piiloihinsa ennen Vaderin ilmestymistä kuuluisaksi hahmoksi galaksin ”piireihin”. Deborah Chown haastattelusanojen perusteella vaikuttaa nyt siltä, että Obi-Wan Kenobi -sarja kertoo (osaltaan) tilanteesta, jossa Obi-Wanille lopulta vasta paljastuu, että ”uusi sith-lordi” Darth Vader onkin itse asiassa Anakin Skywalker. Ja kas: yhtäkkiä onkin hyvin selvää, miksi Obi-Wan Kenobin mukaan nimetyssä sarjassa on mukana myös Darth Vader, vieläpä juuri Hayden Christensenin tulkitsemana.

Uskon edelleen, että mukana on myös jonkinlainen flashback-osuus Obi-Wanin ja Anakinin toveruusvuosiin (Christenseniä ei olisi tarvinnut palkata pelkästään Vaderin pukuun pukeutumiseksi). Mutta selvää on nyt, että sarja johtaa kulkunsa kohtaamiseen, jossa Obi-Wan ja Darth Vader kohtaavat, ja jossa Obi-Wan varmastikin yrittää vielä kerran pelastaa ystävänsä pimeältä puolelta. Voi jopa sanoa, että näin on pakko tapahtua, sillä sanoohan Vader myöhemmin pojalleen episodissa VI ”Obi-Wanin kerran uskoneen, kuten sinä nyt uskot”. Tämä on nyt sitä saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioimista, ja samoin sitä on se, miten sarja tähtää episodi IV:n Vaderin repliikkiin siitä, kuinka hän oli edellisen kerran Obi-Wanin ”taakseen jättäessään pelkkä oppilas verrattuna siihen, millainen mestari hän on nyt”. (”Only a master of evil, Darth”, kuittaa siihen Obi-Wan, ja jälleen yksi nuoren George Lucasin heitto saa uusia merkityksiä meidän näkökulmastamme kohtausta katsoen: tuolloin Darth kai oli Lucasin mielessä etunimi, mutta nyt repliikkiin on luettavissa Obi-Wanin pilkkaa tai piikittelyä entistä oppilastaan kohtaan.)

Kaiken kaikkiaan tässä kohtaamisessa panokset ovat kutakuinkin korkeimmat mahdolliset. Star Wars -tarinoiden poikkeuksellisesta aikasyklistä kertoo paljon, että me katsojat tulemme parin viikon päästä jännittämään tätä hetkeä sohviemme partaalla, vaikka itse asiassa tiedämme, kuinka siinä niin sanotusti käy: tiedämme Obi-Wanin epäonnistuvan yrityksessään pelastaa Anakin ja tiedämme molempien selviytyvän kohtaamisesta elävänä.

Sitä emme kuitenkaan tiedä, kuinka tämä kaikki johtaa siihen, että Obi-Wan Kenobi tämän sarjan tapahtumien myötä löytää syyn toivoa parempaa ja vetäytyä seestyneesti Ben-rooliinsa. Veikkaan, että jokin Vaderissa saa Obi-Wanin uskomaan, että Anakinin jälkeläiset ovat avain, ja tämän myötä hän lopulta löytää uskon rooliinsa kasvavan Luken näkymättömänä suojelijana. Veikkaan myös, että tässä sävyssä on kyse siitä, miksi edellinen käsisversio hylättiin esituotantovaiheessa liian synkkänä: Star Wars -tarinat saavat kai sentään olla edetessään synkkiä, mutta niiden on päätyttävä toiveikkaasti.

Silti, vaikka kyse on epäilemättä Obi-Wan Kenobi -sarjan kulminaatiopisteestä ja vaikka Obi-Wanin ja Vaderin uutta kohtaamista hehkutettiin jo varhain ”vuosisadan uusintaotteluna, saa nähdä, mikä Vaderin roolin koko on. Toivon itse, että harkitusti säännöstelty. Vader on niin vahva hahmo, että on ylipäätään aina parempi, että hän ei ole liikaa kuvassa. Kuvaavaa on, että kun Ewan McGregor teki ensimmäistä kohtaustaan Darth Vaderin kanssa, hän tajusi olevansa juuri sillä hetkellä aidosti, oikeasti pelon vallassa – ei roolissa, ei näyttelijänä.

Kuuteen jaksoon näyttää joka tapauksessa mahtuvan luontevasti hyvin paljon muutakin. Jo pelkkien trailerien perusteella siinä muun muassa paetaan Rebelsistä tuttuja inkvisiittoreita, lähdetään Tatooinelta ainakin Daiyu-planeetalle (joka muistuttaa kovasti Lucasin vanhan Star Wars Underworld –sarjakonseptin koekuvauksia) ja vaihdetaan teräviä sanoja Larsin perheen kanssa. Trailereissa ei ole kuitenkaan näytetty paljon, ja sarjassa on näyttelijälistan perusteella yllättävänkin paljon uusia hahmoja keskeisissä rooleissa. Silti, kun tarinan aikapiste on tämä ja Obi-Wan Kenobi hahmona on niin keskeinen kuin on, jokainen katsoja voi omassa päässään tehdä veikkauksia myös siitä, keitä tuttuja hahmoja nähdään yllätyksinä matkan varrella: mahdollisia kun ovat muun muassa keisari Palpatine, omaa sarjaansa odotteleva Ahsoka Tano, omassa sarjassaan juuri nähty Boba Fett, Andor-sarjassa pian nähtävä Mon Mothma ja tietenkin Obi-Wanin opettajan Qui-Gon Jinnin Voima-haamu.

Obi-Wan Kenobi oli alusta alkaen hyvin odotettu projekti, muun muassa ja ehkä ennen kaikkea siksi, kuinka lähes kaikki Star Wars -fanit olivat sitä mieltä, että Ewan McGregor ansaitsisi saada näytellä Obi-Wan Kenobia vielä kerran ja nyt ”todella hyvässä tarinassa”. Vuosien vieriessä nämä odotukset eivät ole ainakaan vähentyneet. Tässä vaiheessa Obi-Wan Kenobi saattaa jopa olla ainoa Star Wars -projekti, joka todella kutsuu aivan kaikkia sarjan yleisöjä: originaalitrilogia-puristeja, nykyisin jopa rakastetuiksi korotettujen prequelien sukupolvea ja myöhemminkin tulleita esimerkiksi siksi, kuinka hahmo kytkeytyy The Clone Wars -animaatiosarjaan. Tarjolla näyttäisi niin ikään olevan teemallisia parallelioita The Last Jediin, jatko-osista parhaaseen (jos kohta mielipiteitä jakaneeseen).

Toisin kuin ehkä jotkin toiset Star Wars -hankkeet, Obi-Wan Kenobi ei tunnu fan servicelta, rahastukselta tai vain yhdeltä Star Wars -sarjalta pian liian monien joukossa. Toki lopputulos voi aina olla suuri pettymyskin, kuten The Book of Boba Fett oli, mutta tätä kirjoittaessani pidän peukkuja pystyssä.

Jos olemme onnekkaita, Obi-Wan Kenobi ei ole vain tähän mennessä suurin Star Wars -sarja. Se voi olla myös se Disney-ajan projekteista, jolla lopulta on kaikista eniten uutta täydennettävää siihen, mitä George Lucas jälkeensä jätti. Se voi olla, niin, parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saa aivan oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään.

The Book of Boba Fettissä parasta olivat kyllä The Mandalorian -osat, mutta silti jokin tuntui olevan vinksallaan niissäkin

Posted on 15/02/2022 by Aki Jörgensen

Tämä piti vielä sanomani The Book of Boba Fettistä.

Siis sen jälkeen, että viime kirjoituksessani jo totesin, että tätä sarjaa ei olisi kannattanut edes tehdä, ja nyt kun se on nähty, sen voi nyt suosiolla vaikka unohtaa.

Minäkin kun totesin pitäväni The Book of Boba Fettin parhaina osuuksina sen ”Mandalorian-osia”, etenkin ja ihan sellaisenaan viidettä jaksoa The Return of the Mandalorian. Ja päätösarviossani totesin, että nuo osat ovat ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen Boba-sarjaa tai sen olemassaolon oikeutusta.

No, sanonpa nyt vielä siis pari sanaa tästä poistetusta palastakin. Jotain omituista oli nimittäin niissä Mandalorian-osissakin.

Palatessaan Boba Fettin puuhailujen parista tarinan päähenkilöön Din Djariniin (Pedro Pascal) – siltähän se tuntui – The Book of Boba Fett siis kertoi kattavasti, mitä Mandolle kuuluu. Ja sehän oli kiinnostavaa, kuten todettu.

Ensin Din Djarin etsi käsiinsä entiset uskonveljensä ja -siskonsa. Sai asesepän takomaan Grogulle oman pienen haarniskan mittaamattoman arvokkaasta mithrilistä, anteeksi, siis beskarista. Tajusi, että hänen tiensä ei enää mahdu näiden äärimandalorialaisten uskonnon liikennesääntöihin. Tuunasi Tatooinella Peli Motton kanssa itselleen päheän uusvanhan hävittäjän, johon salaviisas mekaanikko rakensi kivan istuimen Grogullekin. Kävi kolkuttelemassa Luke Skywalkerin rakenteilla olevan jeditemppelin portteja. Jätti Grogulle lahjan. Kävi auttamassa Boba Fettiä jossain triviaalissa tappelussa joka liittyi jotenkin johonkin tarinantynkään, jonka voimme jo unohtaa. Ja sai kuin saikin Grogun takaisin luokseen.

Kiinnostavaa, mutta siinäpä se ensimmäinen omituisuus.

Tottakai oli koko ajan selvää, että vaikka Din Djarin ja Grogu erosivat The Mandalorianin toisen kauden lopussa, niin ennen pitkää mandalorialainen ja löytölapsi löytäisivät toisensa jälleen. Olihan näiden kahden side sarjan emotiaalinen ydin.

Mutta että se tapahtui näin pian! Sivusarjassa, The Mandalorianin toisen ja varsinaisen kolmannen kauden välissä. Jos katsoja katsoo näitä teoksia myöhemmin, ja jättää Boba-sarjan välissä katsomatta, hänelle on kuin Grogu ei olisi koskaan Luken mukaan lähtenytkään. Tai: tämä täysin sama lopputulos olisi saavutettu siten, että The Mandalorianin toisen kauden päätösjaksossa, paikalle saapuneen Luke Skywalkerin tarjotessa kätensä, Grogu olisikin vain kieltäytynyt ja halannut tiukemmin Mandoa.

Kuten sanottua, oli selvää että Grogu jossain vaiheessa palaisi ”isänsä” luo ja katsojana olen paluusta tyytyväinenkin, mutta näin pikaisena toteutettu soutu-huopaus oli minusta tarinankerronnallisesti kummallinen ratkaisu. Nyt sen paremmin Din kuin Grogukaan ei saanut kummoista mahdollisuutta kasvaa hahmona ilman toistaan. Kumpikaan ei ehtinyt kauaa ikävöidä puolikastaan eikä kypsytellä ajatusta siitä, että he sittenkin kuuluvat yhteen.

Tulee oikeastaan sellainen olo, että joko kirjoittajat Jon Favreau ja Dave Filoni tulivat Boba-sivusarjaa kehitellessään kokonaan toisiin ajatuksiin aiemmin tarkoittamastaan Grogu-juonikuviosta – tai sitten, ja tästä tulee vielä haljumpi olo, tämän koko kuvion taustalla oli vain halu näyttää meille vähän ”henkiin herätettyä” Luke Skywalkeria.

Toinen – pahempi – omituisuus koskee nimenomaan Luke Skywalkeria (Mark Hamill ja sijaisnäyttelijät ja cgi-tehosteet). Ja taas: en minä sillä, etteikö minustakin olisi ollut jännää nähdä Luke! Mutta se, mitä sitten tapahtui…

Dave Filonin itsensä ohjaamassa jaksossa From the Desert Comes a Stranger Luke pakotti Grogun tekemään valinnan: joko beskar-paita ja paluu Dinin luo – tai Yodan valomiekka ja jedikoulutus. Mutta ei molempia.

Tämä on kummallisen ehdoton vaatimus. Only the sith deal in absolutes, sanoo Obi-Wan Sithin kostossa, kuten Dave Filoni erittäin hyvin tietää, mutta juuri äärimmäisestä valinnasta on kyse. Valinnan vaatimuksen vielä esitti Luke Skywalker, joka itse keskeytti Imperiumin vastaiskussa jedikoulutuksensa Yodan kanssa juuri siksi, että oli kiintynyt ystäviinsä, ja palasi auttamaan heitä vaarassa.

Nyt seuraa palanen sellaista Star Wars -tulkintaa, jota olen itse pitänyt suorastaan perustavana, klassisena ja kanonisena, mutta tarkkaan ottaen kyse kyllä on elokuvien ulkopuolisesta tulkinnasta.

Kysymys: Miksi Luke ja Leia piilotettiin eri vanhempien kasvatettavaksi sen sijaan, että Obi-Wan ja Yoda olisivat alkaneet kouluttaa heistä ”superjedejä” ja ”keisarin kaatajia” vauvasta lähtien? Miksi Obi-Wan aloitti Luken kouluttamisen vasta ikään kuin sattuman saattelemana, Luken ilmestyessä hänen ovelleen Leian hätäkutsun lähettämänä? Sen ikäisenä, jossa Yodakin piti Lukea liian vanhana oppimaan? Ja vielä: etenkin kun prequeleissa niin selvästi oli todettu, että ennen vanhaan ihan tavallisetkin potentiaaliset jedit otettiin pois vanhemmiltaan jedikouluun jo pikkulapsina?

Se liki kanonisena pitämäni tulkinta: Juuri siksi. Koska Obi-Wan ja Yoda tiesivät, että jedien pöljät säännöt kielletyistä henkilökohtaisista kiintymyssuhteista olivat osaltaan johtaneet jedien vieraantumiseen galaksin todellisuudesta ja Voimalle tärkeästä välittämisen periaatteesta. Ja että ehdottomasti ne säännöt olivat liki suoraan johtaneet juuri Anakin Skywalkerin lankeemukseen. Siksi Obi-Wan ja Yoda nimenomaan lähettivät Luken ja Leian kasvamaan rakastavissa perheissä ”normaaleiksi kunnon ihmisiksi” ennen kuin he mahdollisesti oppisivat jedeiksi, ja siihenkin suorastaan ryhdyttäisiin vain, jos Voima niin tahtoisi. Itsensä Yodan epäröinnistä huolimatta tämä uhkapeli nimenomaan tepsi, sillä juuri tästä syystä Luke kykeni näkemään isässään hyvää jopa Darth Vaderin maskin taakse. Juuri siksi Luke onnistui tavoittamaan isänsä, ja vain siksi keisari kaatui. Suuren tarinan suuren voiton salaisuus: rakkaus voitti.

Myönnetään: Tämä tulkinta, jonka siis todellakin itsekin täysin ostan, on todellisuudessa jälkiviisastelu-henkinen, ellei peräti retcon. Ihan oikeasti syy siihen, miksi Luke originaalileffan alussa vain eleli Tatooinella rauhallisesti – vielä omalla sukunimellään! – on nimittäin se, että tuota elokuvaa kirjoitettaessa Darth Vader ei vielä ollut Luken isä, eikä Lukea oltu siis mitenkään kirjoitettu ”piilotetuksi” – saati että Obi-Wan olisi häntä jotenkin vartioinut. Eikä Luken ja Leian kasvuvuosiin oltu alunperin piilotettu mitään jedien kiintymysopit kumoavaa vallankumousta, koska ei George Lucas varmasti ollut keksinyt sellaisiakaan ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan prequeleita 1990-luvulla.

Mutta vähät siitä, että tulkinta on jälkiviisastelu-henkinen, kun se kerran niin kauniisti toimii! Olen jopa valmis uskomaan, että ainakin suurissa linjoissaan tämä on Lucasin prequeleissaan itsekin tarkoittama retcon-tulkinta, vaikka siis en tiedäkään hänen aivan näillä sanoin asiaa esimerkiksi haastatteluissa vahvistaneen.

Paitsi että en siis ollenkaan ymmärrä, miten The Book of Boba Fettin Luke-osuus sopii tähän kuvaan.

Miksi Luke nyt opettajaksi ryhtyessään vaatiikin oppilaaltaan Grogulta kiintymyssuhteiden hylkäämistä prequel-ajan jedien tapaan? Miksi Luke ei nyt ikään kuin edes hyväksy, että Grogu kaipaa samanaikaisesti jediopetusta että rakkaitaan, vaikka niin kaipasi hän itsekin? Eikö Luken pitäisi olla ensimmäinen uusista jedeistä, paremman tien kulkija, jedikunnan reboot?

Miksi The Book of Boba Fettin Luke ei näin perustavassa asiassa, suoraan sanoen, tunnu käyttäytyvän Luke Skywalkerin tavoin lainkaan?

Ellen tietäisi, että jakson ohjannut ja kirjoittanut Dave Filoni todellakin tuntee kanonisen Star Warsin ja Luke Skywalkerin koko olemuksen syvällisesti minua itseäni paremmin, syyttäisin jakson tekijöitä ymmärryksen puutteesta.

Mutta niin en toki voi tehdä, sillä Filoni itse on suorastaan luennoinut tästä nimenomaisesta näkökulmasta siitä, miksi jedien kiintymyksen välttely oli väärin ja miksi Anakin todella kääntyi pimeälle puolelle ja miksi Luke onnistui hänet sieltä pelastaan. Tämä miniluento on vieläpä peräisin niin läheltä The Book of Boba Fettiä kuin mahdollista, The Mandalorianin ensimmäisen kauden oheismateriaaleista, ja viimeistään tämän myötä minä nimenomaan oletin, että tämä niin sanottu tulkinta on käytännössä myös kanoninen totuus:

Nyt ihmettelen siis, mitä en tässä ymmärrä, sillä en kyllä ymmärrä.

Se, minkä sen sijaan ymmärrän, on eräs Grogun kohtaloon epäilemättä vaikuttava ulkoelokuvallinen voima. Kutsukaamme sitä ”Ahsoka-paralleliaksi”.

Kun Lucas ja Filoni loivat prequelien valmistumisen jälkeen The Clone Wars -sarjan keskeiseksi hahmoksi Ahsoka Tanon, he loivat samalla ongelman: mitä Ahsokalle tapahtuisi episodien II ja III välissä, jonka vuoksi häntä ei episodissa III nähtäisi tai mainittaisi?

Vastaus ja ratkaisu olisi toki ollut hahmon traaginen kuolema ennen episodi III:n tapahtumia. Mutta mitä suositummaksi Ahsoka hahmona kasvoi ja mitä rakkaammaksi Filonille itselleen, sitä mahdottomampaa tästä todistettavasti tuli. Filoni on jo kertaalleen kirjoittanutkin Ahsokalle komean ja uskottavan kuolinkohtauksen – ei kloonisotiin, vaan ennen episodi IV:tä tapahtuneen Rebelsin toisen kauden loppuun – mutta jänistänyt siitä pois, palauttaen hahmon henkiin. Ja nyt Ahsoka (Rosario Dawson) siis seikkailee näytellyissä tarinoissa, ja jo episodien VI ja VII välissä.

Ahsoka Tano on hieno hahmo, mutta tosiasiassa franchisen suuren kertomuksen sisäinen ongelma on vain pahentunut, mitä pitemmälle Star Wars -historiaan Ahsoka on elänyt. Kyse ei ole enää vain siitä, miksi Ahsokaa ei näy episodin III tapahtumissa, vaan myös esimerkiksi siitä, miksi Ahsoka ei yrittänyt pelastaa Anakinia pimeältä puolelta episodien III tai IV välissä. Tai miksei hän ottanut yhteyttä kapinaliiton julkkikseksi nousseeseen Lukeen episodien IV ja V välissä, joko auttaakseen tai opettaakseen häntä tai, huh huh, vihjaistakseen hänelle jotain erään mustakypäräisen hahmon identiteetista.

Grogu on samantapainen pommi.

Kun niin keskeinen hahmo kuin jedikykyinen ”Baby Yoda” on lisätty kronologisesti keskelle Star Wars -saagaan sequelienkin valmistumisen jälkeen, meillä on siis käsissämme kysymys, missä Grogu luuraa elokuvien aikana. Grogun tekemiset prequelien tai originaalitrilogian aikana saattavat meille vielä jossain tarinassa selvitäkin, mutta pahin ongelma onkin se, mitä hänelle tapahtuu nyt näkemiemme jaksojen ja episodi VII:n välissä, jonka vuoksi häntä ei jatko-osatrilogiassa nähdä tain mainita.

Koska myös Grogu on suosittu ja rakas hahmo, arvelen, että kerronnallinen kynnys traagiseen kuolemaan on tälläkin kertaa korkea. Tällöin vaihtoehdoksi on jäämässä, että Grogu on pyrittävä kirjoittamaan sellaisille poluille, joissa emme joudu kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko Kylo Ren Grogun yönä jona Luken jeditemppeli paloi tai miksei Grogu ottanut yhteyttä tuohon vanhaan kurssikaveriinsa pelastaakseen tämän pimeältä puolelta.

Ja siispä: tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä, miksi Grogusta ei tullut Luken jedioppilasta. En vain oikein ymmärrä, miksi hän palasi Mandon luo jo näin pian – enkä ollenkaan ymmärrä, miksi tällaisen Luken ultimaatumin saattelemana.

(Yhtenä vastauksena Grogun ”sequel-ongelmaan” mieleeni on muuten jäänyt tämä mainio spekulaatio The Mandalorianin kakkoskauden finaalin ajalta. Siinä esitetään, että Grogusta, mandalorialaisesta löytölapsesta, tulee sarjan loppuun mennessä sarjan nimen lopullinen ”The Mandalorian”, darksaberia kantava jedikoulutettu mandalorialainen.)

Tämä kaikki, siis aikajärjestyksissään kaoottinen mutta kronologiassaan loogisuuteen pyrkivä kerronta, on muuten omasta mielestäni edelleen yksi Star Warsin viehättävimmistä erityispiirteistä. Mutta kieltämättä hirvittää, kuinka kasassa tämä kaikki pysyy taitavimmillakin tarinaryhmillä ja davefiloneilla teosten määrän kasvaessa nykyistä vauhtiaan.

Kuudennen jakson jälkeen alan ymmärtää, että The Book of Boba Fett ei tehnytkään juuri pitkää sivupolkua, vaan oli itse se sivupolku

Posted on 03/02/2022 by Aki Jörgensen

Nyt kun The Book of Boba Fettiä on nähty kuusi jaksoa ja jäljellä on enää vain yksi, on hyvä muistuttaa eräistä tosiseikoista, jotka oli kerrottu haastatteluissa jo ennen ensimmäistä jaksoa:

Tämän sarjan tuotantovaiheessa jaksojen numerot olivat 301, 302, 303 ja niin edelleen – siis aivan kuin kyse olisi ollut The Mandalorianin kolmoskaudesta.
Kaikki tämän sarjan tekijätkään eivät edes kuvauksissa tienneet, että he eivät olleet tekemässä The Mandalorianin kolmoskautta.
Asioista tietävienkin parissa sarjan leikkisä tuotantonimi oli The Mandalorian 2.5.

Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä kuudesta jaksosta.

Viidennen ja kuudennen jakson jälkeen on selvää, että nämä The Mandalorianiin eri tavoin viittaavat numeroinnit eivät olleet pelkästään sumuverhoa, joilla pyrittiin piilottelemaan Boba Fettin oman sarjan tekeillä olemista ennen sen yllätysjulkistamista The Mandalorianin kakkoskauden finaalin lopputeksteissä. Jonkin verran kyse oli varmasti juuri tuostakin, mutta vieläkin enemmän siitä, että paitsi että The Book of Boba Fett näyttää ja tuntuu The Mandalorianilta, se aivan suoraan jatkaa myös The Mandalorianin tarinaa.

Itse asiassa sarja, joka kantaa otsikossaan Boba Fettin nimeä, ja jonka otsikko tuntui ”kirja”-sanallaan viittaavan jonkinlaiseen kokonaiskatsaukseen Boba Fettin elämästä, tuntuu viime jaksoissaan kadottaneen Boba Fettin (Temuera Morrison) kokonaan. Kun viimeksi tähän blogiin sarjasta kirjoitin, neljännen jakson jälkeen eli kutakuinkin silloin kun sarjassa viimeksi edes näimme Boba Fettin enemmän kuin vilaukselta, kirjoitin sarjan suuresta ongelmasta: siitä, että se ei tunnu oikein haluavan sanoa mitään nimihenkilöstään Boba Fettistä. Nyt on selvää, että kyse ei ole ”vain tunteesta”, vaan Jon Favreaun luotsaama Boba-sarja tuntuu nyt tosiaan kadottaneen peräti koko mielenkiintonsa Bobaan.

Puhun siis siitä, että viides jakso The Return of the Mandalorian oli kokonaisuudessaan eräänlainen sivupolku toisen sarjan nimihenkilön kuulumisiin, ja tuorein, kuudes jakso From the Desert Comes a Stranger viettää sekin suurimman osan minuuttikestostaan Din Djarinin (Pedro Pascal) ja muiden enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin liittyvien hahmojen parissa. Olkoonkin toki niin, että kuutosjaksossa jotkut heistä – lähinnä Boba Fettin haarniskaakin kantanut tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth (Timothy Olyphant) – liittyvät paljon ilmeisemmin The Book of Boba Fettin pääjuoneen kuin Grogun treenit Luke Skywalkerin (Mark Hamill) kanssa.

Mutta siinä missä viimeksi kirjoitin Boba Fett -sarjan Boba Fett -mitäänsanomattomuudesta asiain tilaan pettyneenä, nyt voin katsoa asiaa myös toisesta näkökulmasta. Tai oikeastaan: kahdesta toisiaan sivuavasta, mutta kuitenkin erilaisesta toisesta näkökulmasta.

Ensimmäinen on se, joka suorastaan purskahtelee internetissä tätä kirjoittaessani. Se, että vähät siitä, jos tämä ja edellinen jakso eivät käsitelleetkään Boba Fettiä, koska ne olivat niin mahtavia. Tämä on monen aito mielipide, ja mikäs siinä, etteikö se olisi minunkin, ainakin sinnepäin.

Bryce Dallas Howardin ohjaama viitosjakso sellainen ainakin oli. Mandon paluu tuntui jaksolta, joka olisi kuulunut sellaisenaan The Mandalorianiin, ja se saattoi aivan hyvin olla jopa paras tähänastinen näytelty SW-sarjajakso. Din Djarinin motivaatiot ja hahmon tragedia aukenivat ehkä paremmin kuin koskaan hänen omassa sarjassaan. Jakso oli täynnä tavallista toimivampaa kuivaa huumoria. Avaruudessa pyörivä rinkulakaupunki oli henkeäsalpaavin uusi SW-lokaatio pitkään aikaan. Ja se loppupuolen hurjastelu Naboo-hävittäjällä (huutomerkki!) Beggar’s Canyonissa (kaksi huutomerkkiä!), se se vasta olikin.

Naboo Starfighter: Myös prequel-nostalgia on aitoa nostalgiaa.

Boba Fettiin tai mihinkään The Book of Boba Fettin neljässä ensimmäisessä jaksossa nähtyyn tarinaan mikään viitosjaksossa nähty ei tosin liittynyt yhtään mitenkään, mutta mitäpä sillä tosiaan väliä katsoessa, jos katsottava muuten kelpasi. Etenkin kun minä ja monet muut emme tosiaan tätä ennen olleet pitäneet The Book of Boba Fettiä ja siinä nähtyä tarinaa aivan mahtavina.

Dave Filonin ohjaama kuutosjakso ohjasi kurssia, kuten sanottua, hieman lähemmäs tämän meneillään olevan sarjan pääjuonta, vaikka nimihahmo Boba Fett siinäkin hädin tuskin vilahti. Mutta mitäpä siitäkään tosiaan, kun tarjolla olivat R2-D2, Ahsoka Tano, Cad Bane, Grogu ja, huh huh, itse mestari Luke Skywalker ilmielävänä, tällä kertaa myös pitemmin puhumassa ja liikkumassa! (Yritin kirjoittaa tähän sisään lisävitsiä moninkertaisista huutomerkeistä, mutta menin itsekin sekaisin Luken kohdalla tarvittavien huutomerkkien määrässä).

Jos jossain on Star Wars -fani, jonka sydän ei läikähdä ilosta R2-D2:n piipittäessä, epäilen hänen faniuttaan syvästi. Tai jos jossain on joku, joka ei halua nähdä nuorta Lukea opettelemassa jediopettajaksi. Tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) keskustelemassa Luken kanssa ohimennen hänen isästään – jo pelkästään tämä yksi pieni hetki olisi vain pari vuotta sitten ollut valtavalle osalle Star Wars -fandomia korkeintaan etäinen toiveuni, mutta nytpä me vain yhtäkkiä elämme aikaa, jossa tällainen kohtaus voi täysin luontevasti tapahtua sivuhuomiona tarinassa, jonka oikeastaan ehkä pitäisi kertoa aivan muista hahmoista. Ei siis todellakaan mikään ihme, että sellaisia kohtauksia katsoessa moni on täysin valmis sivuuttamaan sen, mistä sarjassa ehkä tuotelupauksensa mukaan piti kertoa, mikä se nyt olikaan, kenenkäs kirja tämä olikaan, väliäkö hällä.

Minä en silti ollut kuutosjaksosta aivan pelkästään haltioissani, sillä minusta jakso muistutti yhden katsomiskerran perusteella liian paljon kuvitettua Wookieepedia-artikkelia siitä, mitä Luke Skywalkerille, Grogulle ja vähän Ahsokallekin kuuluu The Mandalorianin kakkos- ja kolmoskausien välissä ja kuinka Luke aloitteli myöhemmin tuhoutuvaa jedikouluaan. Jaksossa ei nimittäin nähty näistä aiheista tarinallisesti yhtään mitään, mitä emme olisi voinut itsekin kuvitella tapahtuvan. Ja kun niissä nähtiin jediharjoituksia, niissä ei edes nähty yhtään uudenlaista jediharjoitusta tai -opetusta: vain tuttua hyppelyä ja treenipallon väistelyä, yhdistettynä yhtä tuttuihin sanoihin tasapainosta ympärillämme. Mutta myönnän kyllä, että sanon tämän liki koomisen näköisenä, kuin tarkoituksella otsaani rypistäen ja akateemista kriitikon hattua päähäni asetellen, sillä tottakai minäkin fanina halusin nähdä tuon kaiken, ja tunsin saavani odottamattoman lahjan, kun sain sen nähdä kuvittelemisen sijaan.

Summatakseni: Tästä näkökulmasta siis The Book of Boba Fettin jaksot viisi ja kuusi olivat kutakuinkin parasta mahdollista tämän hetken Star Warsia, ja pihkat siitä, mitä joku jossain muka olisi halunnut kuulla kerrottavan Boba Fettin tragediasta galaksin yleisimpien kasvojen viimeisenä kantajana.

Itken onnesta vaikka vielä jaksoa jäljellä. Vihdoinkin mainstream faneille tehdään sisältöä.
— Pekka Tuuri (@pekkatuuri) February 2, 2022

Sitten se toinen toinen näkökulma siihen, onko The Book of Boba Fett täysin kadottanut punaisen lankansa. Palaan siihen, mistä tämän kirjoituksen aloitin: siihen, että The Book of Boba Fettiin tosiaan viitattiin Lucasfilmin ja tuotannon sisälläkin The Mandalorianin kolmantena tuotantokautena tai kahden ja kolmannen ”välikautena”.

Jospa katsojankin olisi järkevämpää suhtautua The Book of Boba Fettiin nimenomaan The Mandalorian 2.5:nä, jolle vain jostain syystä on annettu harhaanjohtava otsikko?

Mitä enemmän ajattelen nyt kuutosjaksossa nähtyä, minusta alkaa tuntua, että ei ole mielekästä ajatella, että The Book of Boba Fett olisi tehnyt sivupolun The Mandalorianin tarinaan. Pikemminkin tuntuu siitä, että tämä koko sarja on sivupolku The Mandalorianin tarinassa.

Näiden kahden jakson aikana aseteltiin lukuisia palasia valmiiksi tulevaa Mandon kolmoskautta varten. Etsittiin Din Djarinille seuraavaa elämäntehtävää selvittämällä, että enää se ei löydy hänet kasvattaneiden äärimandalorelaisten jengistä. Hankittiin uusi pähee kärry tuhoutuneen tilalle (ja toisenlaisiin tehtäviin). Sekä tietenkin setvittiin isä-poika-suhdetta, The Mandaloreanin sydämellistä ydintä, kuutosjaksossa lopulta myös ”pojan” eli Grogun näkökulmasta. Tämä kaikki oli monin tavoin painavampaa katsottavaa kuin mikään siitä, mitä sarjan alkupuolella nähtiin tapahtuvan Boba Fettille.

Ylipäätään se, että Boba Fettin unohtuminen taka-alalle viime jaksoissa ei häirinnyt monia katsojia, kertoo tästä samasta asiasta. The Mandalorian on ollut monelle Star Wars -fanille niin mieluinen Star Wars -sarja, että kun sarja toi kuvaan Din Djarinin, katsoja oli heti täysin valmis hyppäämään tämän kelkkaan. Sitä kelkkaa Mando laskettelikin sitten pyytämään avuksi Cobb Vanthia (suoraselkäistä lainvartijaa, jonka periaatteessa pitäisi vastustaa Boba Fettiä siinä missä muitakin rikollisia) tai tapaamaan, vaikka ei sentään hakemaan, Lukea (jonka kanssa Boba on tapellut kerran jos toisenkin). Siis rinteisiin, joihin Boballa ei olisi ollutkaan asiaa.

Luulen, että ensi viikon päätösjaksoa on täysin luontevaa katsella siten, että myös Boba Fett ja Fennec Shand – tämän sarjan näennäiset päähenkilöt – tuntuvat siltä, mitä he suuressa kuvassa ovatkin: The Mandalorian -sarjan sivuhenkilöitä siinä missä vaikka juuri Cobb Vanthkin. Boba oli kyllä se Star Wars -universumin alkuperäinen mandalorealainen, mutta Din on se, jonka tarina yleisöä tällä hetkellä kiinnostaa.

Ehkä tämän sarjan totuudenmukaisempi nimi olisikin ollut vaikkapa The Mandalorian: The Book of Boba Fett tai jotain muuta vihjailevampaa, koska mistään klassisesta spinoffista, saati erillisestä yksittäishahmokertomuksesta vaikkapa viime joulukuun Marvel-sarja Hawkeyen tapaan, ei oikeastaan ollutkaan kyse.

Ja, jos nyt näin suopeaksi ryhdyn, niin ehkä tätä kertomuksellista keikausta voisi jopa pitää sinä yllätyskuviona, jota ennen ensimmäisiä jaksoja tässä blogissa The Book of Boba Fettin odotin ja toivoin sisältävän, ja jota ensimmäisten jaksojen jälkeen ei tuntunut missään kuuluvan eikä näkyvän.

Sitä voin pohtia ensi viikolla päätösjakson jälkeen, kuinka laatumielessä onnistuneeksi tämä näkökulma The Book of Boba Fettin muuttaa, mutta tällä hetkellä minusta vaikuttaa, että koko sarjan voi todellakin nähdä kertomuksena siitä, kuinka Din Djarin auttoi Boba Fettiä vakauttamaan Tatooinea The Mandalorianin toisen ja kolmannen kauden välissä. Ei siis niinkään Boba Fettin kirjana, vaan pikemminkin Boba Fettiä käsittelevänä välilukuna Din Djarinin kirjassa.

Hayden Christensen palaa ensi vuonna muuttuneeseen Star Wars -maailmaan

Posted on 24/10/2021 by Aki Jörgensen

Vastaus

Ei riitä, että Hayden Christensen on mukana Obi-Wan-sarjassa (kuten kerrottiin jo melkein vuosi sitten). The Hollywood Reporterin mukaan hän on mukana myös Ahsoka-sarjassa.

Se siis tarkoittaa, että Darth Vader tai Anakin Skywalker tai molemmat nähdään jopa kahdessa tulevassa näytellyssä Star Wars -tarinassa. Vaikka Christensenin paluu ei siis enää ole niin suuri uutinen kuten se oli vuosi sitten, on siitä silti mahdollista annostella pari aasinsiltaa kertomaan, millainen on Star Warsin tulevaisuus ensi vuodesta alkaen, josta onkin tulossa yksi franchisen hurjimmista vuosista koskaan. Näin kävi ilmeisesti vähän sattumaltakin, Solon floppauksen ja episodi IX:n ensi-illan jälkeisen tuumaustauon sekä koronapandemian aiheuttamien viivästysten myötä, mutta tämän vuoden joulukuun lopusta alkaen uusia sarjoja (ja elokuviakin) alkaa tipahdella nähtävillemme ihan tulvaksi asti.

Teksti jatkuu joulukuun Boba Fett -sarjan julisteen alla ja on täysin spekulatiivinen – ei huhuihin perustuvia spoilereita tulevista sarjoista.

Ensin siis muistutus. Julkistettujen ja voimassa olevien tietojen mukaanhan tulossa on siis kaikkea tätä:

The Book of Boba Fett -sarja eli The Mandalorianin spinoff: esitetään Disney+:lla alkaen 29.12.2021
Obi-Wan Kenobi -sarja: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
Andor-sarjan 1. kausi: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
The Bad Batch -animaatiosarjan 2. kausi: esitetään ensi vuonna 2022
The Mandalorian -sarjan 3. kausi: kuvaukset ovat parhaillaan meneillään, joten olisiko tämänkin esitysaika vielä vuoden 2022 lopulla?
Ahsoka-sarja: THR:n tämänpäiväisen uutisen mukaan ”tuotanto” alkaa ensi vuoden alussa, kenties siis jo varsinaiset kuvaukset tästäkin
Rogue Squadron -elokuva: ensi-ilta joulukuussa 2023
The Acolyte -sarja: esituotantovaiheessa
Lando-sarja: esituotantovaiheessa
Rangers of the New Republic: julkistettu siinä missä kaikki nämä muutkin, mutta saattaa jäädä jopa toteuttamatta liittyen Gina Caranon potkuihin eli Cara Dunen hahmon puuttuessa rosterista
Taika Waititin, Kevin Feigen ja Rian Johnsonin erilliset ja eri aikoina julkistetut elokuvaprojektit

Eikä tässä siis vielä listattu huhuttuja juttuja, kuten jatko-osatrilogian Finnin (John Boyega) omaa sarjaa. The Hollywood Reporter mainitsi syyskuisessa artikkelissaan tulossa olevan ”11 Star Wars -sarjaa seuraavien vuosien aikana”, ja edellä luetelluista minä lasken julkistettujen hankkeiden lukumääräksi yhdeksän – tosin voi olla, että THR tai sen lähteet vain laskevat jotenkin toisin, esimerkiksi laskemalla varmuudella useamman tuotantokauden pituisiksi tarkoitetut sarjat eli Andorin ja The Mandalorianin kahdesti.

Mutta siis onhan noita kyllä.

Hayden Christensen ja Ewan McGregor edellisellä kerralla: Sithin koston (2005) loppu.

Obi-Wan Kenobi -sarjaa on jo hyvissä ajoin ennakkomarkkinoitu ”vuosisadan uusintamatsina” eli Obi-Wanin (Ewan McGregor) ja Darth Vaderin (Hayden Christensen) uutena kohtaamisena. Sikäli kuin sellainen ottelu kaanoniin mahtuu, on se ilman muuta ja ymmärrettävästi vastustamaton megatapahtuma niin monille faneille, sarjan tekijöille kuin Lucasfilmille bisnes-mielessäkin.

Ja kyllä kai se jotenkuten kaanoniin mahtuukin. George Lucas aivan epäilemättä tarkoitti Sithin koston lopputaistelun olleen Obi-Wanin ja Vaderin ainoa edellinen kohtaaminen ennen heidän viimeistä kamppailuaan Kuolemantähdellä originaalileffassa, mutta saman Lucasin 1970-luvun elokuvan repliikit eivät mitenkään estä sitä, etteikö valomiekkaa olisi voitu taittaa välissäkin. Vaderin mutina itselleen ”A presence I haven’t felt since…” jää sopivasti kesken paljastamatta, missä tai milloin musta lordi entisen opettajansa läsnäolon viimeksi tunsi. Vaderin lausahduksen vanhalle Benille, ”When I left you, I was but the learner; now I am the master”, taas voi halutessaan jopa tulkita siten, että Obi-Wan-sarjan kohtaaminen tarvitaan, koska Sithin kostossa se on kirjaimellisesti Obi-Wan, joka jätti Vaderin taakseen, eikä toisinpäin. (Kanonisesti oleellista on vain, että Vader ei saa saada elokuvien välissä selville Obi-Wanin piilopaikkaplaneettaa, eikä etenkään Luken olemassaoloa.)

Obi-Wan Kenobi -sarjaan liittyy tietysti paljon avoimia kysymyksiä, mutta Hayden Christenseniä ajateltaessa niistä päällimmäinen on kysymys siitä, nähdäänkö sarjassa vain Vader vai kenties myös Anakin. Sarja sijoittuu aikaan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, mutta kun siinä nyt selvästi käsitellään Obi-Wanin omaa tragediaa eli hänen epäonnistumistaan Anakinin kanssa, olisi enemmän kuin loogista ja draamallisestikin herkullista nähdä siinä myös digitaalisilla nuoruudenlähteillä aikaansaatuja flashback-kohtauksia niihin onnellisempiin aikoihin, jolloin Anakin vielä oli Obi-Wanin hyvä oppilas ja muutenkin kuin veli ikään.

Minusta Anakin-fläsärit myös selittäisivät parhaiten sen, miksi juuri Christensen itse tosiaankin palaa rooliinsa, vaikka toki myös Vader voidaan sarjan aikana ilman mustaa kypäräänsä nähdä. Muistattehan, että vielä vain viisi-kuusi vuotta sitten Rogue Onessa Vaderia näyttelemään kelpasi joku-stuntti-vain -tyyppinen talentti – tosin kyllä pienempään rooliinkin.

Toinen Darth Vaderin kahdesta näyttäytymisestä Rogue Onessa (2016): tämä ei ollut Hayden Christensen.

Mutta jos Obi-Wan Kenobi -sarjan pääpaino Anakin/Vader-akselilla täytyykin olla Vaderissa, niin Ahsoka-sarja on tässä mielessä kokonaan toista maata.

Ahsoka on siis sekin näytelty sarja, jossa The Clone Wars – ja Rebels-animaatioissa pitkän uran tehnyttä rakastettua Ahsoka Tanon hahmoa tulkitsee Rosario Dawson, kuten jo yhdessä The Mandalorianin kakkoskauden jaksoista. Se myös sijoittuu The Mandalorianin aikoihin eli viitisen vuotta Jedin paluun jälkeen, ja tuon The Mandalorian -jakson vihjeen perusteella turvallinen veikkaus on, että sarjan pääjuoni liittyisi Rebelsin lopussa kadonneiden Ezran ja suuramiraali Thrawnin etsintään.

Siinä kaukaisen galaksin historian vaiheessa Darth Vader, kuten myös Anakin Skywalker, on ehdottomasti ja peruuttamattoman kanonisesti kuollut. Obi-Wan-sarjaan luvatun vuosisadan uusintamatsin verrokkikohtaus Ahsokan ja Vaderin välillä, siis entisen oppilaan kohtaaminen Vaderiksi kääntyneen Anakinin kanssa, on sitä paitsi jo nähty Rebels-piirrossarjan toisella kaudella.

Tästä seuraa käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Joko Hayden Christensen nähdään Ahsokassa nimenomaan nuorena Anakinina flashback-kohtauksissa – tai sarjan nykyhetkessä Voima-haamu-Anakinina, joka pitää yhteyttä entiseen oppilaaseensa rajan takaa.

Ahsoka Tano, Anakinin aiempi padawan, aikuisena ja Rosario Dawsonin kasvoilla.

Jälkimmäinen vaihtoehto on mittaamattomasti kutkuttavampi. Anakin Skywalkerin kuolemanjälkeiset teot ovat nimittäin Star Wars -kertomusten suurimpia mustia pisteitä. Ne ovat samaa tasoa kuin Yodan rotu, johon ei ennen The Mandaloriania kerrassaan kukaan ollut saanut koskea: kiinnostavia ja ilmeisiä kysymysmerkkejä, joita ei vain ole tarinoissa käsitelty.

Jedin paluun loppu kertoi jokaiselle katsojalle jo vuonna 1983 selvästi, että Anakin tosiaankin pelastui ennen kuolemaansa haamuilemaan Benin ja Yodan seuraan. Lucasin special editionien myöhemmät iteraatiot vieläpä täsmensivät, että haamu otti itselleen nuoren Hayden-Anakinin kasvot. Näin, vaikka prequeleissaan Lucas teki lucasmaisella tavalla epäselvän selväksi, että jedit eivät itse asiassa ennen Beniä ja Yodaa osanneet ”kadota kuollessaan” eli säilyttää tietoisuuttaan yhtyessään elävään Voimaan. (Lucasfilm-lähde Pablo Hidalgo on joskus netissä kertonut Lucasin itsensä tarjonneen tähän ristiriitaan selitykseksi, että Anakin sai ”apua toiselta puolelta” eli ilmeisesti juuri Beniltä ja Yodalta.)

Koska Ben ja Yoda siis kykenevät Star Wars -tarinoissa palaamaan juttelemaan Luken kanssa, kaiken järjen mukaan Anakin, joka ei ehtinyt tehdä niin elämänsä aikana, olisi tehnyt samoin. Yhtä lailla kaiken järjen mukaan Anakinilla olisi ollut paljon sanottavaa – ja anteeksipyydettävää! – myös tyttärelleen. Joitakin viittauksia tällaisiin käytyihin keskusteluihin löytyykin vuosikymmenten varrella kertyneistä Star Wars -kertomuksista, ja joissain 1980-luvun sarjakuvissa jokin tällainen keskustelu jopa nähdään, mutta sen verran harvassa ja syvälle historiaan uponneissa saagan alaviitteissä ne ovat, että pidän selvänä, että tämä on tosiaankin alue, johon George Lucas itse kielsi oheistarinoiden kertojia koskemasta.

Mutta tänä päivänä tuottaja-kirjoittaja-showrunner Dave Filonilla onkin lupa koskea jopa siihen Yodan rotuun, kuten The Mandalorianissa on nähty – eikä Lucas toki virallisesti enää itse Star Wars -tarinoita omistakaan, vaikka eräitä hänen linjauksiaan on yhtiössä edelleen kunnioitettu. Jos taas minulta kysyttäisiin Star Wars-tarina-aihioita, joita kaikkein eniten haluaisin nähdä ja joita en olisi koskaan kuvitellut ainakaan näyteltyinä elokuvattuina kohtauksina näkeväni, niin Anakin Skywalker ottamassa kantaa tekoihinsa Darth Vaderina saattaisi hyvinkin olla jopa listan ensimmäisellä sijalla.

Harvinainen kohtaus, jossa Anakin Skywalkerin haamu (oikealla, Sebastian Shawn kasvoilla) keskustelee Luke Skywalkerin kanssa Jedin paluun jälkeen. Ote Marvelin Star Wars -sarjakuvalehdestä #90 (1985).

Samaan aikaan on pakko huomauttaa, että niin paljon kuin olen tällaisen kohtauksen kiinnostunut näkemään, niin suuri sääli on, että se näyttäisi tapahtuvan vasta nyt.

Jatko-osatrilogiassa oli kaikki perustellut ainekset käsitellä Anakin Skywalkerin haamun tekemisiä. Olihan Anakin vanhasta näkökulmasta episodinumeroidun Star Wars -saagan keskushenkilö, ja olihan sen jatkoksi kirjoitettuun uuteen trilogiaan sijoitettu keskeiseksi henkilöhahmoksi Ben Solo / Kylo Ren, joka ihannoi nimenomaan hänen pahis-identiteettiään Darth Vaderia. Olipa vielä trilogian avausosan nimikin The Force Awakens, jonka keskellä myös jännittävä ”Forceback-kohtaus” antoi ymmärtää Voiman tai sen kautta operoivien haamujen näyttäytyvän tämän trilogian aikana vielä selvästi.

Mutta ei: ainoa pihaus, mikä Anakinista kuultiin, olivat muutamat sanat Reylle The Rise of Skywalkerin lopussa muiden jedien joukossa. Ne sanat toki lausui juuri Hayden Christensen, mutta siinä kohtauksessa kuultiin muitakin jedejä – sellaisiakin, jotka tiettävästi kaanonin mukaan eivät edes haamuile samalla konkretian tasolla kuin Anakin olisi voinut. Minäkin kirjoitin jatko-osatrilogian vuosina useaan kertaan tässä blogissa siihen tapaan, että Anakinin olisi tarinallisesti suorastaan välttämätöntä olla mukana viimeistään saagan päätösosassa, vaikka en ulkoelokuvallisista syistä uskonutkaan niin tapahtuvan.

Ulkoelokuvallisilla syillä tarkoitin pitkälti nimenomaan sitä, että Anakinin olisi pitänyt näyttää Hayden Christenseniltä. Disney-Lucasfilmille oli etenkin The Force Awakensissa, mutta myös muissa tähänastisissa uusissa elokuvissaan hyvin tärkeää näyttää Star Warsin palanneen sekä ”perinteisenä” että ”modernina”, mutta yhtä kaikki siis erilaisena kuin Lucasin prequeleissa. Tästä sinänsä ymmärrettävästä periaatteesta, yhdistettynä elokuvien tuotantojen välillä kuluneisiin vuosiin, seurasi valitettavasti osaltaan se, että vaikka episodielokuvat I-IX periaatteessa ihan kelpo jatkumon muodostavatkin, ovat kaikki kolme trilogiaa tavallaan myös toisistaan erillisempiä kuin ne hyvässä maailmassa voisivat olla. Ne ovat ja tuntuvat eri ihmisten eri aikoina tekemiltä, eivätkä edes kaikki niiden yhteiset hahmot tunnu pelkkien elokuvien perusteella täysin samoilta. Rakennuspalikat prequelien, originaalien ja sequelien välille jäivät kerrottavaksi oheistarinoissa jos sielläkään.

Sitä en siis todellakaan tiedä, kävikö missään tarinaideoinnin vaiheissa vakavasti edes esillä vaihtoehto käyttää Hayden Christensenin tulkitsemaa Anakin Skywalkeria jossain jatko-osatrilogian aikana. Mutta uskon, että vielä vain muutama vuosi sitten Christensenin kasvot valkokankaalla olisivat olleet aivan liian konkreettinen kytkentä suuren yleisön karsastamiin prequeleihin.

Concept artist Ian McCaigin näkemys Anakinin ja Vaderin välillä vaiheilevasta Voima-haamusta The Force Awakensin villeistä ideointisessioista. Kuva kirjasta The Art of The Force Awakens.

Voi olla, että tärkein ero Obi-Wan Kenobin ja Ahsokan sekä jatko-osatrilogian välillä onkin juuri se, että nämä tulevat tarinat ovat ”vain” telkkaria. Vaikka sarjat ovat tämän päivän Hollywoodille tärkeitä, niitä tuskin arvotetaan vieläkään aivan valkokangasspektaakkelien tasolle. Raha- ja yleisömäärät eivät yksinkertaisesti ole aivan yhtä suuria, ja ehkä yleisönkin tunnelataus on harvinaisemmissa elokuvaelämyksissä yhä erilainen kuin kotisohvalla tiheämmin julkaistavien sarjojen kanssa. Kun Star Wars -sarjoja vielä tosiaan on tekeillä jopa kymmenkunta, ei Lucasfilmillä varmaankaan viitsitä enää huolestua siitä, suuttuuko joku pökkelöksi parjatun Haydenin paluusta rooliinsa yhdessä tai kahdessa niistä. (Ja tietysti jotain tekemistä voi olla silläkin tasapainolla, että harkittua hajurakoa prequeleihin pitänyt jatko-osatrilogia on sittemmin saanut omat vihaajansa sekin.)

Toinen tärkeä ero on tietenkin myös se, että Obi-Wan Kenobi ja Ahsoka -sarjat, kuten nimihahmotkin, ponnistavat juuri samasta saagan vaiheesta jota myös Haydenin näyttelemä Anakin edustaa. Prequeleissahan Ewan McGregorkin Obi-Wania tulkitsi – ja suureksi osaksi aivan yhtä pökkelöin repliikein kuin Hayden-parkakin. Ahsokan hahmon lähtökohta taas on Anakinin padawanina elokuvien II ja III välissä (joka oli George Lucasin itsensä keksimä jälkikäteistäydennys tarinaan). Kenenkään ei siis voida sanoa, etteikö Hayden-Anakin ”kuuluisi” näiden hahmojen rinnalle – kuten monikin olisi varmaan sanonut, jos Hayden-Anakin olisi tullut Yodan sijaan juttelemaan Mark Hamillin näköiselle Luke Skywalkerille The Last Jedissa.

Anakin Skywalker ja Ahsoka Tano sellaisina kuin olemme tähän asti tottuneet heidät näkemään: piirrettyinä. The Clone Wars -sarja.

Mutta sitten on se näkökulma, jonka haluan tällä kertaa ottaa. Olen hiljattain kirjoittanut tässä blogissa siitä, kuinka Star Wars -kaanonin jatkuvuus tarkkaan katsoen hieman säröilee, mutta ei katkea vaikka taipuisikin.

Ehkäpä Hayden Christensenin paluu onkin merkki siitä, että Star Warsin saaga (tai sen mestarit ja komentajat) on nyt viimein aikuistunut ja kypsynyt hyväksymään kaikki saagan kanonisina julkaistut vaiheet osaksi samaa kertomusperinnettä ja viittaamaan niihin avoimesti. Nyt, kun saaga on selättänyt sekä prequelien että sequelien vaikeat tuotannot ja myrskyisät vastaanotot. Nyt, kun Disney-Lucasfilmin koneisto on sarjojen avulla viimein päässyt siihen lukuisten lomittaisten tuotantojen vauhtiin, johon se aluksi tähtäsi pelkkiä elokuvia tekemällä. Nyt, kun animaatioiden ja näyteltyjen tarinoiden raja-aidat ovat kaadetut, ja animaatioiden päätekijästä on itse asiassa kasvanut yksi kaikkein keskeisimmistä Star Wars -tekijöistä Lucasin itsensä jälkeen.

Sillä nythän meillä on, esimerkkiketjuna, vaikkapa tällaista: Hayden Christensen esiintymässä Obi-Wan Kenobissa aivan suorana jatkumona prequeleille, joihin perustuvaan animaatiosarjaan alunperin luotu Ahsoka Tano myös kohtaa Hayden Christensenin omassa sarjassaan, joka ponnistaa uuden sukupolven tuotannon The Mandalorian -sarjasta, jossa Imperiumin perilliset havittelevat Grogu-pienokaista syistä jotka vaikuttavat suoraan liittyvän jatko-osatrilogian lopussa paljastuvaan Palpatinen juoneen kloonata itsensä, ja jonka spinoff The Book of Boba Fett taas on näistä lähimmän tulevaisuuden nimikkeistä vahvimmin originaalitrilogiaan liittyvä jatkotarina, ja jonka päähenkilöistä toinen esiintyy myös The Bad Batch -animaatiosarjassa – joka taas on eräänlainen jatko-osa The Clone Warsille eli siten myös prequeleille.

Jotain jokaiselle – mutta ketään tai mitään osa-aluetta unohtamatta. Toivottavasti – tällä kertaa.

Star Wars Visions lupasi villejä vaihtoehtoja, mutta tarjosi vain miedon kommentaarin – eikä ihme, sillä vaihtoehtotarinat ovat Star Wars -franchiselle vaikeita

Posted on 05/10/2021 by Aki Jörgensen

Jostain syystä tämän syksyn teemalta Disney+-palvelussa tuntuvat animoidut vaihtoehtoiset tarinat. Marvel-leffojen maailmaa on ravisteltu What if -antologiasarjalla, ja nyt reilun viikon ajan katsottavissa ovat olleet myös Star Wars Visions -lyhytanimaatiot. Molempien tuotelupaus on tarjota villejä ja kaanonista välittämättömiä kertomuksia tutuissa franchise-universumeissa.

Teoksilla on tosin selvä luonne-ero. MCU: What if on tyylillisesti yhtenäinen antologiasarja, jota julkaistiinkin puolen tunnin jaksoissa viikoittain ihan ”normaalin” sarjan tapaan. Star Wars: Visionsin yhdeksästä lyhäristä sen sijaan vastaavat seitsemän eri animaatiostudiota (tarkkaan ottaen anime-studiota eli japanilaista animaatiostudiota), ja ne julkaistiin siis D+:ssa kerralla.

Tällä kirjoituksella, joka tosin tulee jo vähän myöhässä, pyrin sanomaan jotain paitsi arvio-tyyppistä Visionsista, myös jotain yleisempää ei-kanonista Star Wars -tarinoista.

The Twins: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa pahis käyttää naamiota.

Visions-lyhäreitä on siis yhdeksän kappaletta, ja niistä vastaa seitsemän eri tekijäpoppoota. Kuten lähtökohdasta liki suoraan seuraa, kattaus on vaihteleva sekä tyylillisesti että onnistumisprosentiltaan.

Parhaimmillaan ne ovat todella viehättäviä, jopa mukavan erilaisia lyhyitä Star Wars -tarinoita, joita katsojan ei tarvitse ottaa turhan vakavasti. Itseäni viehätti, kuinka niistä monissa oli hyödynnetty selkänoja nimenomaan anime-antologiana ja sekoitettu siten nimenomaan tunnistettavan japanilaista miljöötä ja kulttuuria kaukaisen galaksin kuvastoon. Erityisen onnistuneina tällaisina voisi mainita maaseudulle sijoitettu tarina The Village Bride ja urbaanimpi Lop & Ochõ. Village Bridessa on muuten yksi kokoelman kiinnostavimmista ideoista: kulttuuri, joka tulkitsee ja uskoo galaksin kaikkeuden yhteen sitovaan Voimaan perustavasti eri tavalla kuin Star Wars -tarinoissa perinteisesti on tavattu tulkita.

Samurait ja jedit tietysti ovat olleetkin sukua toisilleen 1970-luvulta alkaen, ja George Lucas itse ammensi originaaliinsa elementtejä Akira Kurosawan elokuvista. Visions-tarinoista vahvimmin samuraihenkinen on järjestyksessä ensimmäiseksi sijoitettu, melkein mustavalkoinen The Duel, joka tosin jääkin lähinnä samuraileffaviittaustensa vangiksi. Tähän kohtaan muuten sopii mainittavaksi se, että vaikka Visionsin englanninkielisissä versioissa kuullaan Lucy Liun ja Neil Patrick Harrisin kaltaisia hyvin tunnettujakin näyttelijöitä, suosittelen ehdottomasti katsomaan nämä japaniksi – ei sille nimittäin mitään mahda, että silloin replikoinnin tyyli täsmää kuviin paremmin. (Suomenkielistä versiota en kokeillut.)

The Duel: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa valomiekkaillaan.

Pahimmillaan episodit taas tuntuvat tylsiltä tai ärsyttäviltä. Minut jättivät täysin kylmiksi etenkin rokkirallatus Tatooine Rhapsody ja viimeisenä listassa ollut Akakiri siksi, että sillä oli enää niin kovin vähän lisättävää edellisissä jo nähtyyn..

Niin sanotun ”laadun” ja toimivuuden vaihtelevuus ei oikeastaan ole mikään ihme: tällaisen sarjan, tai siis oikeastaan lyhytanimaatioiden kokoelman, luonteeseen jopa kuuluu, että kaikki pätkät eivät ole kaikkien mieleen. Jossakin pätkässä katsojaa voi tökkiä piirrostyyli, toisessa kertomus, ja toisissa taas toimia toinen tai molemmat – ja joku toinen katsoja saattaa sitä paitsi olla eri mieltä. Animea yleisemmin vieroksuva katsoja tuskin innostuu tarinoista monestakaan.

Tatooine Rhapsody: Yksi harvinaisista Star Wars -tarinoista, joissa hutt soittaa bassokitaraa.

Sen sijaan isompi harmi on, että Visions-animaatiot eivät lopulta ole visioiltaan kovin villejä.

Yhtä vaille kaikki animaatiot kääntyvät ennemmin tai myöhemmin valomiekkojen mittelöksi, ja se tuntuu pitemmän päälle aika puuduttavalta. Vaikka aivan kaikki tarinoiden miekkailijat eivät sentään ole ”tavallisia” jedejä tai sithejä, on selvää, että suuri osa Star Wars -maailman loputtomista mahdollisuuksista jää tutkimatta, jos jokainen animaatiostudio tarttuu ensimmäiseen haluunsa piirtää animetyylisiä valomiekkatappeluja. Tämä vertaus voi olla irrallinen, mutta heitän sen silti: jos tänä syksynä julkaistu Metallica Blacklist -soittolistajärkäle sisältäisi pelkkiä hevikitaraversioita Metallican klassikkobiiseistä, niin eihän sitä kukaan jaksaisi viittä tuntia kuunnella.

Visions-animaattoreille annettu tarinankerronnallinen vapaus olla piittaamatta kaanonista ei sekään ole johtanut kummoisesti kaanonista poikkeaviin lopputuloksiin. Animaattorit ovat ilmeisesti ihan itse päättäneet tulkita tehtäväkäskyä siten, että vaikka tuttuja hahmoja tai paikkoja ei Visions-tarinoissa juuri nähdä, kyse on pikemminkin ”näin olisi ihan hyvin voinut tapahtua” kuin ”entä jos näin olisi tapahtunut” -tyyppisistä tarinoista.

Itse asiassa useimmat Visions-lyhärit voisi täysin vaivattomasti sijoittaa Star Wars -kaanoniin, jossa ne ainoastaan tapahtuisivat ajassa tai paikassa etäällä episodielokuvien tapahtumista ja Skywalkerien suvusta. Yhdeksästä animaatiosta ainoastaan yksi, The Twins (jossa esiintyvät Imperiumin kasvattamat Voima-kaksoset), asettuu ilmiselvästi ei-kanoniseksi siten, että sen olisi mahdotonta tapahtua samassa kuvitteellisten tarinoiden jatkumossa elokuvien kanssa.

Lop & Ochõ: okei, en muista juuri tämmöistä pupurotua kaukaisessa galaksissa nähneeni, mutta tämäkin tarina muuten sopisi kaanoniin mainiosti.

Visionsin onnistuneisuutta arvioitaessa antologian ongelmana voi hyvin pitää myös sitä, että sen kohderyhmää on vaikea hahmottaa, ellei sellaiseksi sitten tyydy määrittelemään ”animesta pitäviä kevyttä vaihtelua kaipaavia Star Wars -faneja”. Disney+:ssa Visions on ikärajaluokiteltu rankemmaksi tavaraksi kuin vaikkapa The Bad Batch, ja totta on, että karmean ukkelin hyökkäys The Elderissä menee melkein kauhun puolelle. Toisaalta rokkaava hutt Tatooine Rhapsodyssa ja muutama muukin tarina on paljon lapsellisempi kuin Dave Filonin Star Wars -sarjat keskimäärin ovat.

Kaikkinensa Disney+:n tämän syksyn taisteluparista Star Wars Visions häviää Marvelin What If:ille. Moni saattaa verrata Visionsia myös Netflixin Love, Death and Robots -scifi-lyhytanimaatioiden antologiasarjaan, vaikka se ei liitykään mihinkään franchiseen eikä siis ole ”vaihtoehtoisten” tarinoiden kokoelma, mutta siinä vertailussa Visions jää vielä kauemmas taakse. Itse huomasin katsellessani muistelevani vertailuksi myös parinkymmenen vuoden takaista Animatrixia eli piakkoin taas ajankohtaisen Matrix-leffasarjan animaatiolyhytelokuvista koostuvaa episodinpuolikasta.

The Elder: Harvinaisen tyly Star Wars -pahis.

Mutta koska Visions on joka tapauksessa tällaisenaan välipala, ehkä kiinnostavampaa kuin vertailla sen laatua muihin teoksiin onkin miettiä sitä osana vaihtoehtoisten tarinoiden ja universumien genreä.

Marvelin puolella What Ifissä ei nimittäin ole kyse vain yhdestä animaatiosarjasta, vaan pikemminkin koko franchisen uudesta vaiheesta. Aiemmin tänä vuonna Disney+:lla nähty Loki-sarja ensiesitteli MCU:n sisällä vaihtoehtoiset rinnakkaistodellisuudet, ja What Ifin jälkeen samalla linjalla jatketaan trailerin perusteella Spider-Man: No Way Homessa ja jo nimenkin perusteella Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa.

MCU-fanit odottavat noita molempia suurella innolla, mutta itseäni (kasuaalimpana katsojana) valittu suunta epäilyttää. Tämä on nimittäin ovi, jota MCU:n on mahdotonta enää sulkea. Kun leffasarjojen välisten hauskojen crossover-kohtaamisten ja vaihtoehtoisten hahmohistorioiden tielle on kerran lähdetty, siellä sitten ollaan. Siellä odottavat kapteeni Amerikan ja Iron Manin uudet näyttelijät ja uudet seikkailut uusissa universumeissa. Siellä edessä on mahdollisuus irrottaa periaatteessa jokainen tarina milloin vain edellisten tai tulevien teosten kaanonista omaan universumiinsa aina sen mukaan, miten kirjoittajat tai vaikkapa näyttelijöiden sopimusehdot päättävät. Sillä tiellä ”kaanonin” käsite alkaa luisua tien laidalta laidalle, ja pahimmillaan se katoaa metsään palaamatta koskaan.

Marvel Cinematic Universella on kuitenkin yksi ”niin, mutta” -kortti puolellaan: se kun perustuu sarjakuvien maailmaan, jossa vuosikymmenten ajan on tehty juuri noin (vaikka siihen eivät ole ”näyttelijät” liittyneetkään). Jos ja kun MCU:lle käy samoin, tuottaja-päämaestro Kevin Feige ja kumppanit voivat siis vedota vallitsevaan olotilaan: tällainenhan tämä franchise on aina ollut.

Star Wars Infinities:Return of the Jedi. Esimerkkinä Star Wars -franchisen ”what if” -kerronnasta.

Star Wars -sarjaa sen sijaan on aina leimannut vahva sitoutuminen siihen, että kerrotut tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Voisi jopa sanoa, että koomisenkin vahva.

Lucasfilm on kaikkina aikoina pyrkinyt, usein tosiasioita uhmaten, esittämään elokuvat etukäteen kokonaisuudeksi suunniteltuna kokonaisuutena. Kirjoja ja muita oheiskertomuksia on aina markkinoitu siten, että niiden on annettu ymmärtää suoraan jatkavan ja laajentavan elokuvien tarinoita ja maailmoja. Ehkä suloisinta on se, että me yleisö olemme ostaneet tämän viestin sydänjuuriamme myöten: ajatelkaapa vain, kuinka verisesti Star Wars -fanit aina suuttuvat, kun kokevat jonkin uuden julkaisun sopivan huonosti tähän yhteiseen sopimukseen ikuisesta ja rikkomattomasta kaanonista. Esimerkkejä ei tarvitse hakea Disneyn aikaisten pääelokuvien vastaanottoa kauempaa, mutta niitä löytyy syvältä franchisen niche-kerroksistakin.

Toki ja totisesti Star Wars -tarinoissa on osattu tehdä retconnauksia ja julkaista keskenään ristiriitaisia tai sellaisiksi myöhemmin osoittautuvia kertomuksia jo kohta 45 vuoden ajan. Tekijöiden ja yleisön välinen sopimus yhdestä ja yhteisestä kaanonista on kuitenkin kaiken kestänyt ja kaiken kärsinyt, koska varsinaisesti vaihtoehtoisiksi julkaisuhetkellä tarkoitettuja tarinoita on julkaistu hyvin, hyvin vähän. Merkittävimmät niistä on suorastaan helppo listata:

Infinities-sarjakuvat. Star Wars -historian selvin varsinainen ”what if” -tarinakokonaisuus, jonka otsikolla alunperin julkaistut tarinat A New Hope, The Empire Strikes Back ja Return of the Jedi (2001-2003) kaikki ottivat jonkin hetken originaalitrilogiasta ja käänsivät sarjan siitä totutusta poikkeavaan suuntaan: ”entä jos Luke ei olisikaan onnistunut tuhoamaan Kuolemantähteä”. Myöhemmin Infinities-alabrändin alle käännettiin myös muita Dark Horsen 1990-2000-luvuilla julkaisemia kaanoniin soveltumattomia, pääasiassa lyhyitä tarinoita, ja laajimmillaan sillä on kutsuttu myös muiden medioiden vastaavia Star Wars -tarinoita.
The Star Wars (2013-2014). Dark Horsen viimeinen suuri Star Wars -teos eli George Lucasin varhaisten ja alkuperäisten Star Wars -leffatarinaluonnosten sarjakuvasovitus. Silmiä avaavaa luettavaa huuruisuudessaan.
Lego Star Wars -animaatiosarjat. Saavat palikkamuotonsa vuoksi poikkeusluvan olla niin koomisia ja kujeilevia kuin haluavat.
Jeffrey Brownin Darth Vader and Son (2012) ja sen jatko-osat. Suosittuja kuvakirjoja, joissa Darth Vader viettää suloista perhe-elämää pienten lastensa Luken ja Leian kanssa. Samantapaisia huumori- tai parodiatulkintoja Star Warsista on toki nähty muitakin, mutta Brownin on virallisesti lisensoitu.
Star Wars -pelit vähintään niiltä osin, joissa pelaaja pelin tarinan sisällä suorittaa tai todistaa elokuvien tapahtumia toisin kuin niissä tapahtui ja esimerkiksi käy räjäyttämässä sen Kuolemantähden Luken sijaan.
Ja, vaikka tämä ei ole erityisen merkittävä teos, en malta olla mainitsematta: vuonna 2010 Lucasfilm ja Abrams Books julkaisivat taidekirjan nimeltä, kyllä, Star Wars: Visions, jossa taiteilijat olivat saaneet vapaat kädet kuvitella Star Warsista inspiroituen ei-kanonista(kin) kuvataidetta. (Kirjan otsikko kierrätettiin animelyhäreille tietoisesti, ei vahingossa.)

Enki Bilal: Never Ending Fight Against the Darkness. Ei Star Wars -sarjakuva vaan sarjakuvataiteilijan maalaus kirjasta Star Wars: Visions (2010).

Mutta, kuten sanottua: vaikka julkaisuhetkellä vaihtoehtoisiksi tunnustettuja kertomuksia on ollut vain vähän, sehän ei todellakaan tarkoita, etteikö niitä käytännössä olisi.

Esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilla julkaistut Star Wars -kirjat ja sarjakuvat sopivat vain ontuen samaan kaanoniin seuraavan aallon eli 1990- ja 2000-luvun kirjojen ja sarjakuvien kanssa. Edellisiä ei aikanaan koskaan virallisesti julistettu jälkimmäisistä irrallisiksi, mutta lukijalta vaati melkoista aivojumppaa sovittaa kaikki tapahtumat samojen hahmojen seikkailuiksi.

Isomman sopan tuotti se, että itse George Lucas suhtautui oheistarinoihin yleensä välinpitämättömästi ja parhaimmillaankin valikoiden, joten vaikka monet kirjoittajat tekivät vilpittömästi parhaansa sovittaakseen tarinansa hänen elokuviensa yhteyteen ja Lucasfilmiltäkin siihen yritettiin ohjata, Lucasin pöydältä tulevissa päätöksissä ja hänen varsinaisissa omissa teoksissaan asetettiin usein kaanon-faktoja tai galaktista historiaa asentoon, joka oli täysin ristiriidassa aiemmin julkaistuissa kertomuksissa sanotun kanssa. Esimerkiksi prequeleita edeltävän ajan Star Wars -tarinoiden viittaukset ”klooneihin” ovat nykylukijan silmin käytännössä aina pielessä. Ehkä räikein tapaus on kuitenkin prequelien jälkeiseltä ajalta, kun Lucas itse tuotti uuden The Clone Wars -animaatiosarjan ”yliajamaan” hänen itsensä aiemmin tuottamat episodien II ja III väliin sijoitetut sarjakuvat, kirjat ja ensimmäisen Clone Wars -animaatiosarjan.

Ja sitten meillä tietysti on varsinainen syvä kuilu eli Lucasin ja Disney-yhtiön välisen kaupan jälkeinen franchisen kertomusperinteen kahtiajako ”Legends-tarinoihin” ja ”kaanoniin”. Tuolloinhan edelliseen siirrettiin Lucasin omia audiovisuaalisia pääteoksia lukuunottamatta kaikki ennen vuotta 2014 julkaistu ja jälkimmäiseen päätettiin sijoittaa lähtökohtaisesti kaikki sen jälkeen julkaistu.

Periaatteessa voisi siis sanoa, että Star Warsin suuri ”what if” on Legends-kaanon. Tarinoiden jatkumo, joka on perusteellisesti vaihtoehtoinen käytännössä kaikkiin nykyisiin tarinoihin verrattuna ja räikeimmin vaihtoehtoinen tarkastellessaan originaalitrilogian pääsankarien Jedin paluun jälkeistä henkilöhistoriaa ja heidän jälkeläisiään.

Star Wars: Union (1999-2000): Luke Skywalkerin ja Mara Jaden häät.

Vaikka nykyisessä kaanonissa on viime aikoina alkanut näkyä merkkejä vähittäisestä rapautumisesta, en silti jaksa uskoa Star Warsin olevan matkalla Marvelin perässä multiversumien moniin maailmoihin.

Sen kyllä ennustan, että mitä enemmän tarinoita uuteen(kin) kaanoniin sijoitetaan, erityisesti lähelle tiheimmin tarinoituja originaalitrilogian vuosia, sitä enemmän ristiriitaisuuksia ja epätarkkuuksia nykyisessä(kin) kaanonissa takuuvarmasti esiintyy. Silti perinne siitä, että aina kerrottavien uusien tarinoiden periaatteessa pitäisi kuulua samaan kaanoniin, tuntuu aivan liian vahvalta purettavaksi.

Lucasfilmillä on esimerkiksi tekeillä vähintään toistakymmentä sarjaa ja elokuvaa, ja mitä todennäköisimmin ne kaikki markkinoidaan meille mitä vahvimmin saman kaanonin kertomuksina. Jossain määrin vaihtoehtoisilta tulkinnoilta aikanaan tuntuneet animaatiosarjat ovat jo aikaa sitten uitetut niin lähelle näyteltyjä teoksia, että Ahsoka Tanon esiintyminen The Mandalorianissa Luke Skywalkerin tapaan ei lopulta ollut mitenkään yllättävää, tervetullutta vain. Ainoa mahdollinen todella villi kortti tulevassa SW-rosterissa on Taika Waititin Star Wars -leffa, mutta senkin kohdalla uskon mieluummin tyylilliseen kuin tarinalliseen irtiottoon saagan totutusta linjasta.

Taika Waititin leffan logovalinta eräässä tiedotustilaisuudessa oli kieltämättä mielenkiintoinen.

Kirjojen ja sarjakuvien puolellakaan ei näy merkkejä edes uusien tarinoiden julkaisemisesta Legends-kaanoniin, saati sitten uusien vaihtoehtoisten kertomusten tähänastista isommasta tilaamisesta. Franchisen tämän vuoden iso avaus The High Republic, joka sijoittuu aikaan parisataa vuotta ennen Skywalkereita ja jolla tavoitellaan uusia, nuoria yleisöjä, kytkeytyy sekin koko ajan pienin ristiinviittauksin vanhaan kaanoniin. Samaan aikakauteen sijoittuvan tulevan näytellyn The Acolyte -sarjan kautta se tulee lopulta kietoutumaan myös kaikkein suurimman yleisön tuntemaan audiovisuaaliseen Star Wars -kertomusuniversumiin.

Itse asiassa animelyhärikokoelma Star Wars Visions on pikemminkin vahvistus sille, että selvästi vaihtoehtoiset tarinat tulevat pysymään Star Warsissa sekä harvinaisina että ilmiselvästi vaihtoehtoisiksi brändättynä. Sehän siis tosiaan edustaa sitä vaihtoehtoa – ja sellaisenakin sen tarjoama vaihtoehto on vain niin miedosti irrallaan ”virallisista” kertomuksista kuin on.

Me, jotka toivomme irrotteluiltamme kunnollista revittelyä, voimme tietysti aina toivoa, että toinen ”kausi” Visionsia lähtisi laukalle ensimmäistä villimmin.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: saaga