Yhdeksän vuotta vanha Rogue One: A Star Wars Story (2016) pomppasi toukokuussa Disney+:n katsotuimmaksi elokuvaksi. Siihen oli tietenkin vain yksi syy: toukokuussa toiseen tuotantokauteensa päättynyt Andor-sarja päättyi kohtaukseen, jota välittömästi seuraavat Rogue Onen tapahtumat. Myös meillä kotona uusintakatsottiin Rogue One heti Andorin viimeisten jaksojen perään – tai no, seuraavana iltana, mutta kuitenkin.
Andor oli mielestäni mestariteos: ylivoimaisesti paras Star Wars -sarja ja yksi onnistuneimmista teoksista koko sarjan lähes 50-vuotisessa historiassa. Kirjoitin sarjasta pitkän kirjoituksen tähän blogiin aiemmin.
Sen sijaan Rogue Oneen minulla on aina ollut ristiriitainen suhde. Niin sanotussa varsinaisessa arviokirjoituksessani yhdeksän vuotta sitten kehuin elokuvaa rohkeasta erilaisuudesta ja onnistuneesta suhteesta franchisen aiempiin teoksiin, mutta totesin myös kyseessä olevan ”sekavan elokuvan, josta on paikoin vaikea löytää järkeä”.
Tässä kirjoituksessa katson Rogue Onea uusilla Andor-merkkisillä silmälaseillani.
Ennen kuin menen varsinaisiin Andorin jälkeisiin ajatuksiini, on hyvä pohjustaa näkökulmaani hieman lisää puhumalla ensin siitä, mitä olen Rogue Onesta aiemmin ajatellut.
Mielipiteeni on itse asiassa pysynyt vuosien sulattelun aikana varsin vakaana. Nyt kun tuon vanhan arvioni luin, olin edelleen valmis allekirjoittamaan lähes kaiken, mitä silloin tuoreeltaan kirjoitin. Arviossa oli kuitenkin yksi merkittävä kohta, josta olen muuttanut täysin mieltäni. Tuolloin kirjoitin, että Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva, sillä silloin arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.
Tästä olen nykyisin täysin päinvastaista mieltä. Rogue One on minusta nimenomaan parempi Star Wars -elokuva kuin elokuva yleisesti.
Rogue One on onnistunut Star Wars -elokuva, koska se täydentää suuressa saagassa aiemmin kerrottua omalla näkökulmallaan ja tekee sen tavalla, joka toimii sekä satunnaiselle katsojalle että paatuneemmalle fanille. Sen ansioihin kuuluu myös tietty omaleimaisuus: se on riittävän erilainen – vakavampi ja surullisempi – kuin muut Star Wars -elokuvat.
Mitenkään järisyttävän erilainen se ei tosin elokuvana ole – etenkään nyt, kun näytellyissä sarjoissa olemme saaneet, niin hyvässä kuin pahassakin, paljon vahvemmin elokuvien formaatista poikkeavia näyteltyjä Star Wars -kertomuksia. Rogue Onessa on kyse taistelusta kapinallisten ja Imperiumin välillä, perhettään etsivästä päähenkilöstä ja sellaisesta scifi-toimintaviihteestä, joka etenee hahmosta, kohtauksesta ja planeetalta toiselle sopivalla vauhdilla, päättyen näyttävään taisteluun jota käydään yhtä aikaa avaruudessa ja planeetankamaralla. Näin kuvailtuna ei mikään kauas pudonnut omena, siis.
Kun Rogue Onen katsoo kolmatta tai kahdeksannetta kertaa, kuten Star Wars -fanit elokuviaan tapaavat katsoa, sen ongelmat eivät juuri haittaa. Toistuvilla katselukerroilla teosten heikkoudet ovat jo katsojalle tuttuja eivätkä enää yllätä, kun taas niiden vahvuuksia odottaa katsoessaan innolla – näinhän prequelienkien maine on vuosien varrella parantunut. Star Wars -fani katsoo Rogue Onen mielellään, ja varmaan moni kasuaalimpikin katsoja ainakin pariin kertaan.
Rogue One todennäköisesti voittaisi Star Wars -fanien keskuudessa järjestettävän äänestyksen Disney-aikaisten elokuvien paremmuudesta. Tämä on pohjimmiltaan hyvin ymmärrettävää. Se ei jaa mielipiteitä niin vahvasti kuin The Force Awakens tai The Last Jedi, joita toiset rakastivat ja toiset vihasivat. Se on ilman muuta mieleenpainuvampi tapaus kuin toinen episodinumeroidun saagan ulkopuolinen elokuva Solo. Ja tietenkin se on varmasti aivan kaikkien mielestä onnistuneempi elokuva kuin The Rise of Skywalker. (Leffasivusto Imdb:ssä TFA nautti pitkään korkeita pistelukuja, mutta jatko-osatrilogian valmistumisen jälkeen sen pisteet ovat laskeneet, ja nykyisin sen keskiarvosana 7.8 on tasoissa Rogue Onen kanssa.)
Mutta kaikesta tästä huolimatta Rogue One on myös sydänjuuriaan myöten moniongelmainen elokuva. Se oli sitä jo ilmestyessään, eikä sitä ole kokonaan korjannut aika eikä Andor.
Vaikka on tavallaan hienoa ja rohkeaa, että sen päähenkilöt ja lähes kaikki sivuhenkilötkin olivat uusia hahmoja, kyseessä on ehdottomasti elokuva, jossa on aivan liian suuri joukko henkilöhahmoja. Niin sanottuihin päähenkilöihin yrittävät lukeutua elokuvan varsinainen keskushahmo Jyn Erso (Felicity Jones), meille nyt niin tuttu kapinallisvakooja Cassian Andor (Diego Luna), hänen droidipartnerinsa K-2SO (Alan Tudyk), soturimunkit Baze Malbus (Chiang Wen) ja Chirrut Imwe (Donnie Yen), lentäjä Bodhi Rook (Riz Ahmed)… Näistä useimmat tuntuvat hyviltä tyypeiltä, mutta yhdenkään motivaatioita tai luonnetta ei syvennetä elokuvan aikana mitenkään merkityksellisesti. Parhaiten heistä alunperin oikeastaan jäi mieleen lakoninen droidi, joka tuntuu ohjelmointinsa puitteissa välittävän ihastuttavan vähän mistään.
Kuten jo aiemmin mainitsin, elokuva kulkee kirjaimellisesti koko ajan paikasta toiseen, Jynin ja Cassianin poimien näitä hahmoja matkan varrelta mukaansa kuin elefanttimarssi-leikissä. Hahmot eivät kuitenkaan varsinaisesti kuljeta Rogue Onen tarinaa, vaan pikemminkin tuntuvat kulkevan sen mukana elokuvan etenemisen pakottamana. Munkit tarttuvat mukaan kuin vahingossa. Jyn sattuu elokuvan aikana jopa kahdesti sopivasti ehtimään etsittyjen henkilöiden (terroristikapinallisen Saw Gerreran ja isänsä Galen Erson) eteen juuri hetkeä ennen kummankin kuolemaa ja heidän allaan olevan maaperän väkivaltaista räjäyttämistä. Molemmilla kerroilla seuraavaksi siirrytään heti seuraavaan paikkaan.
Elokuvassa on monia käänteitä, joita en monen katsomiskerran jälkeenkään ymmärrä. Mikä saa Jyn Erson kääntymään yhtäkkiä Kapinaliiton puolelle heti sen jälkeen, kun hänen isänsä on kuollut kapinallisten hyökkäyksessä? Miksi Gerreran jengiin kuuluu aivopesevä lonkerohirviö, joka ei sitä paitsi edes loppujen lopuksi pese Bodhin aivoja pitkäkestoisesti? Miten C-3PO ja R2-D2 voivat olla cameo-kohtauksessaan Yavinilla, kun myöhemmin paljastuu, että Leian alus, jolla heidän pitäisi episodi IV:n perusteella olla, on ihan muualla?
Rogue One tuntuu siltä kuin se olisi leikattu kasaan vähintään kahdesta eri elokuvasta, ja tämä johtuu tietenkin siitä, että näin juuri on. Ei ole tässä vaiheessa enää mikään salaisuus, että Lucasfilm käytännössä otti elokuvan jälkituotantovaiheessa pois ohjaaja Gareth Edwardsilta ja palkkasi Tony Gilroyn pelastamaan elokuvan. Vaikka Edwardsin nimi lukee lopputeksteissä Rogue Onen ohjaajana, Gilroy (joka siis myöhemmin kipparoi Andor-sarjan) kirjoitti ja ohjasi joukon uusia ja korvaavia kohtauksia ja leikkasi elokuvaa uusiksi niiden kautta.
Tarkkoja kuvauksia Gilroyn tekemien muutosten luonteesta ei ole vuosien varrella kovin paljon tihkunut. On myös hyvä ymmärtää, ettei Lucasfilmin kätköissä ole olemassa mitään valmista, julkaisematonta ja vaihtoehtoista ”ohjaajan versiota”. Olisi vain vaihtoehtoisia ja poistettuja kohtauksia (joita ei ole julkaistu).
Pääteltävissä on joka tapauksessa ollut, että Gilroy muutti sekä elokuvan tyyliä että sen tarinaa, muun muassa kirjoittamalla ja kuvaamalla uusiksi kaikki Saw Gerrera -kohtaukset. Ilmeisesti Jyn Erso oli aiemmassa versiossa kapinaliiton kapinallinen jäsen, kun taas julkaistussa versiossa hänet värvätään mukaan sen ulkopuolelta. Jos muistatte nyt Rogue Onen tuoreeltaan ja katsotte tämän leffan alkuperäisen teaser-trailerin, huomaatte, että kaikki siinä olleet repliikit ja lähes kaikki kuvatkin puuttuvat lopullisesta elokuvasta, ja ne kaikki on korvattu uusilla:
Ei ole syytä epäillä, etteikö muutoksiin ollut syitä, ja etteikö Edwardsilla tekeillä olleessa versiossa todella ollut ongelmia. Ehkä kuvatut kohtaukset eivät vain leikkauspöydällä toimineet yhteen juonen, rytmin tai molemmilla mittareilla. Edwards ei ole julkisuudessa tietääkseni lausunut tapahtumista mitään muuta kuin kiitollisuutta kokemuksestaan, emmekä ole saaneet kuulla hänen todellista näkökulmaansa saati mitään mahdollisesta katkeruudesta. Sen sijaan Gilroy on vähitellen käynyt suorapuheisemmaksi, esimerkiksi verraten äskettäin elokuvan ensimmäistä versiota ruumiiseen: ”Rogue [One] it was like, ‘There’s a corpse on the table, what are you gonna do? Could someone come in and save it?'”
Kuitenkin valmiskin Rogue One ontuu siksi, että tuo ruumis on kursittu kasaan kuin Frankensteinin hirviö, eivätkä sen kaikki jäsenet liikehdi samassa tahdissa toistensa kanssa. Elokuvalla oli jo ennen Gilroyta monta juonimaakaria ja varsinaista käsikirjoittajaakin, kuten olen kirjannut tähän blogiin jo aikanaan kirjoituksessa mahtipontisella otsikolla ”Näin syntyi Rogue One” (tuossa tekstissä ei nähdäkseni ole mitään vanhentuneen virheellistä, vaikka nyt sitä voisi tietysti joillain tiedoilla täydentää). En ole elokuvantekijä mutta voin vilkaista, ja vakaa näkemykseni on, että elokuvasta tuskin tulee täysin hyvää, jos sillä on 3-5 käsikirjoittajaa ja melkein 2 ohjaajaa.
Gilroyn onnistuneisiin Rogue One -lisäyksiin kuuluu se kohtaus, joka nyt tarkalleen seuraa Andorin loppua. Siis kohtaus, jossa Cassian Andor esiteltiin katsojille, ja jossa Cassian hätkähdyttävästi ampuu tiedonantajansa varjellakseen tietoa siitä, mitä Kapinaliitto tietää Kuolemantähdestä. Tavallaan tuo kohtaus johti koko Andoriin, ja se on joka tapauksessa avain sille, minkä näkökulman Gilroy Andorilla Star Wars -saagaan lisäsi: kapinointi ylivoimaista fasistista diktatuuria vastaan ei ole ”kivaa” eikä silkkaa kevyttä seikkailua.
Andorin jälkeen katsottuna selvin muutos Rogue Onessa on tietenkin se, että nyt se tuntuu loppunäytökseltä Cassian Andorin tarinalle. Andor sai alkunsa Rogue Onen spinoffina, mutta se kasvatti Cassianin sivuhenkilöstä paljon suuremman ja koskettavamman tarinan päähenkilöksi. Niinpä nyt katsoessani Rogue Onea Cassian kiilaa silmissäni Jynin ohi elokuvankin päähenkilöksi. Paikoin tuntuu aivan väärältä, että elokuva – tietenkin – keskittää näkökulmansa Jyniin.
Mutta kun he kaksin lopulta haihtuvat atomeiksi viimeisellä rannalla Kuolemantähden säteessä, en ajattele kapinallisuutensa elokuvan aikana löytänyttä Jyniä. Ajattelen Cassiania, joka näin liittyy Luthen Raelin seuraan sankarina, joka ei tulisi näkemään sitä auringonnousua, jonka puolesta henkensä antaa (mutta joka ei koskaan koittaisi ilman hänen uhraustaan). Ajattelen Cassiania, joka viimeisessä tehtävässään onnistui Jynin kautta jälleen auttamaan yhtä apua tarvinnutta siskoa (vaikkei omaa siskoaan). Ajattelen sitä, että Cassian ajattelee viimeisellä hetkellään Bix Caleenia (ja kiitän Rogue Onen tekijöitä siitä, että Jyni ja Cassianin suhde oli elokuvassa enemmän toverillinen kuin romanttinen).
Viimeisessä kuvassa Jyn katsoo kohti Kuolemantähden aiheuttamaa räjähdysaaltoa, elokuvan sisällä ikään kuin rohkeana sankarina, mutta Cassian kohti katsojaa, kuin tulevan takautuvan suuruutensa aavistaen tai hyvästit meille katsojille jättäen.
Ja kyllä, näin Rogue One toimii minulle paremmin kuin ennen. Loppu oli alunperinkin vaikuttava, mutta silloin en ollut erityisen kiintynyt sen paremmin Jyniin kuin Cassianiinkaan.
Nyt loppukohtauksessa on ehdottomasti enemmän tunnetta ja latausta, koska se on muuttunut Andorin lopuksi, ja koska se nyt on loppu jollekin aiempaa suuremmalle. Eikä tämä johdu vain siitä, että Cassian itse kuolee, vaan myös siitä, että Kuolemantähden suunnitelmien varastaminen ja välittäminen kapinaliitolle on loppu koko sille tarinalle Kapinaliiton kasvuvuosista, jonka Andor kertoi. Kuolemantähti on väijynyt taustalla koko sarjan ajan, vaikka sen nimi lausuttiin vasta lopussa ja silloinkin kuiskaten. Kuolemantähti oli keisarin ”energiaprojekti” jonka vuoksi Ghormanin planeetta tuhottiin, Kuolemantähden osia rakennettiin Narkina 5:n vankilassa, Kuolemantähden suunnitelmien vuoksi Luthenkin antoi henkensä.
Samalla toimii entistäkin paremmin se, mikä Rogue One myös on: jonkin alku. Rogue One kuvittaa sen, mihin episodi IV:n alkuteksteissä vuonna 1977 viitattiin sanoilla ”Rebel spaceships, striking from a hidden base, have won their first victory against the evil Galactic Empire.” Kun Kuolemantähden suunnitelmat – tuo hiuskarvan varassa oleva toivon lanka, joka juuri ja juuri pakenee vielä Rogue Onen lopussa itseltään Darth Vaderilta – saavuttavat viimeisessä kuvassa prinsessa Leian, kulkee samalla kapinan viestikapula modernilta Andorilta klassiseen originaalitrilogiaan.
Nyt puhuin ensin Rogue Onen lopusta, mutta kun näitä tarinoita kerrotaan näin nurinkurisissa järjestyksissä, lienee ihan hyväksyttävää minunkin puhua seuraavaksi sen alusta. Aivan ensimmäinen ajatukseni Rogue Onesta katsoessani sitä Andorin jälkeen oli nimittäin se, että kyllä se yllättävänkin saumattomasti sarjan jatkona toimii.
Sarjahan tosiaan päättyy kohtaukseen, jossa Cassian lähtee sille tehtävälle, jolta Rogue One hänet heti alussa löytää (sitä edeltävän vuosia aiemmin tapahtuvan Jyn-prologinsa jälkeen). Cassianin lisäksi elokuvassa esiintyvät monet muut sarjassa nähdyt hahmot kapinallisjohtaja Mon Mothmasta (Genevieve O’Reilly) taistelutoveri Melshiin (Duncan Pow), kaikki vielä samojen näyttelijöiden tulkitsemana lukuun ottamatta yhtä poikkeusta (Benjamin Bratt korvasi Andorissa Jimmy Smitsin Bail Organan roolissa, koska Smits ei ollut käytettävissä kuvausten aikana). Vain sarjaan lisätyt hahmot Vel ja Kleya puuttuvat.
Sarjassa on oikeastaan vain yksi kiertelemättä retconnattu yksityiskohta elokuvaan verrattuna: Cassian sanoo Rogue Onessa Saw Gerreran tyrmässä olevansa ensimmäistä kertaa vangittuna, mikä ei tietenkään Andorin perusteella pidä paikkansa. (Gilroy on sanonut tästä meriselityksensä olevan, että Cassian kunnon vakoojana valehtelee.)
Tämä tarinallinen palapeli oli tietysti Tony Gilroylle helppo osa. Mutta ilahduttavaa kyllä, myös tyylillisesti ja temaattisesti elokuva toimii aivan mukiinmenevästi sarjan jatkoksi.
Rogue One oli aikanaan aiempaa vakavampi Star Wars, ja vaikka Andor on siihen verrattuna synkkyydessään, surullisuudessaan ja eräänlaisessa realismissaan (joista kirjoitin siinä arviossani aiemmin) vielä ihan toisella tasolla. Silti elokuvan sävy on tarpeeksi lähellä sitä, ettei se tunnu heti perään katsottuna pahasti erilaiselta.
Erityisesti alkupuolen Jedha-planeetalle sijoittuva erinomainen kaupunkisotajakso, jossa Saw Gerreran kapinalliset käyvät sotaa Imperiumia vastaan silmiinpistävän samaan tapaan kuin islamistit Yhdysvaltoja vastaan Irakissa tai Afganistanissa elokuvan tuotannon aikaan, sopii erinomaisen hyvin jatkamaan Andorin monisävyisen tummanharmaata näkemystä galaktisesta konfliktista. Cassian sanoo elokuvassakin: ”We’ve all done terrible things for the rebellion”, ja Andorin jälkeen ymmärrän tämän repliikin merkityksiä entistä paremmin.
Mieleni tekee myös mainita kaksi yksityiskohtaa, joita Andor mielestäni erityisesti ”parantaa” Rogue Onessa. Molemmat ovat oikeastaan samalla myös kokonaisia hahmoja.
Ensimmäinen heistä on Saw Gerrera (Forest Whitaker). Hahmo oli luotu Dave Filonin animaatiosarjoissa, mutta hänet nähtiin ”elävänä” ensimmäisen kerran juuri Rogue Onessa. Todellisen terroristin hahmo oli jo elokuvassa mielenkiintoinen lisä Kapinaliiton henkilögalleriaan, mutta minusta hyvä idea hukattiin tuolloin kummalliseen toteutukseen. Gerrerahan on Rogue Onessa käytännössä kaistapää, siis täysin seonnut, ja kun hänet elokuvassa kohdataan, hän tosiaan lähes heti jo hyvästelläänkin lopullisesti. Epäselväksi jäi, miten tällainen hahmo on voinut pysyä sen koommin asemassaan sotakomentajana kuin hengissä Imperiumin etsijöiltä.
Mutta nyt, kun Saw on sen jälkeen nähty parissa muussakin sarjassa ja etenkin juuri Andorissa, meille on jälkikäteen tarjoiltu kunnollinen kaari hahmon kehityskulkua vapaustaistelijasta varttihulluksi. Gilroy vieläpä selitti tuon hulluudenkin narkomanialla, ja tarjoili riittäviä välähdyksiä Gerreran selväpäisemmästä karismasta selittämään tyypin asemaa alaistensa keskuudessa. Kaiken tämän jälkeen Saw Gerreran loppukin viimein toimi minullekin – vaikka se toimivuus pitikin hakea takautuvasti, Star Warsille tyypilliseen aivot nyrjäyttävään tapaan.
Toinen Andorin myötä paremmin toimiva osa Rogue Onea on elokuvan pahis, Kuolemantähti-projektin johtaja Orson Krennic (Ben Mendelsohn). Elokuvalla on nimittäin hänen kanssaan ongelma, joka ei missään nimessä ole mainion australialaisnäyttelijän vika: Krennic ei ole läsnä.
Krennic personoidaan heti tarinan alussa henkilökohtaiseksi vastustajaksi Jynille (hän kaappaa isän ja teloittaa äidin), mutta sitä hän ei kuitenkaan tosiasiallisesti ole. Koko elokuvan ajan Krennic on vain sattumalta samalla reitillä sankarien kanssa. Itse asiassa kumpikaan osapuoli ei tarinan aikana edes tiedä toisistaan. Kun he lopussa lyhyesti kohtaavat, Krennic kysyy Jyniltä saman kysymyksen kuin Cassian Andorissa Cyrililtä: ”Kuka sinä olet?”. Mutta vaikka Jyn ehtii vastata, mitään sen suurempaa ei seuraa. Jyn ei tavoittele Krennicille henkilökohtaista kostoa, Krennic ei viittaa millään tavalla menneisyyteensä Ersojen perhetuttuna Jynin lapsuudessa.
Andorilla oli potentiaalisesti sama ongelma, koska oli alusta asti selvää, että käsikirjoitus ei voisi kovin helposti kuljettaa Cyril Karnia saati Dedra Meeroa samaan tilaan Cassianin tai Luthenin kanssa. Tämän ongelman Tony Gilroy kuitenkin ratkaisi mestarillisesti, kirjoittamalla Cyrilin tarttumaan hänen elämänsä mullistaneen Cassianin ideaan pakkomielteisesti kuin tarkastaja Javert vanki Jean Valjeaniin ja panemalla Dedran jäljittämään koko sarjan ajan Luthenia yhtä periksi antamatta, tosin tietämättä ketä jäljittää – sekä kirjoittamalla näiden kahden välille kompleksisen suhteen, jota sarja niin ikään seuraa. Andorissa ei ole puhettakaan, etteivätkö pahikset olisi orgaaninen osa tarinaa ja mielenkiintoisia.
Johtaja Krennic on niin ikään mukana Andorissa. Hänen roolinsa on Cyriliä ja Dedraa pienempi, mutta riittävä tämän hahmon kehittymiseksi. Andor näyttää Krennicin tunnettuna emäfasistina, ja kohtaus, jossa Luthen ja Kleya sitten ovat samassa huoneessa hänen kanssaan kuuluu sarjan jännittävimpiin.
Mutta jopa Krennicille Gilroy tarjoaa pienen, merkityksellisen inhimillisen piirron. ”I can’t protect you, Lio”, Krennic sanoo ISB:n johtajalle Partagazille myötätuntoisella äänellä, paljastaen etunimen käytöllä näiden hahmojen välillä olevan ystävyyden hetkellä, jolla epäonnistuminen on jo lähes koitumassa Partagazin kohtaloksi anteeksiantamattomassa järjestelmässä. Andorissa Gilroy näyttää sekä sen, mistä kapina syntyy, että sen, mistä fasistinen diktatuuri muodostuu: ihmisistä.
Kaikki mitä Andor lisää Krenniciin, lisää painoarvoa hahmon osuuteen myös Rogue Onessa. Ja koska Krennicin tavoite elokuvassa on ”katkaista turvallisuusrikkomusten sarja” eli siis estää Kuolemantähti-tietojen leviäminen, Andorin viimeisten jaksojen jälkeen katsottuna hänen tekemisensä elokuvassa itse asiassa tuntuvatkin täysin luontevalta jatkumolta sille suuremmalle tarinalle, jonka osalta Rogue One nyt katsottuna tuntuu: Andorin tarinalle.
Kaikesta tästä huolimatta olen sitä mieltä, että kokonaan Andor ei korjaa Rogue Onen ongelmia.
Elokuva on edelleen epätasainen, sirpaleinen ja sekava. Jyn Erson hahmo ei edelleenkään oikein kanna omaa tarinaansa. Kamera on usein levottomasti liikkeessä, kohtaukset ovat turhan nopeita, musiikki on vaisua johnwilliams-lightia. Vaderin jälkimmäinen kohtaus (joka ei ollut Gilroyn lisäys vaan Edwardsin, mutta sekin myöhäinen lisäys varsinaisten kuvausten jo päätyttyä) on yksittäisenä hetkenä erinomainen, mutta muuhun elokuvaan nähden oikeastaan vain päälle liimattu, ja se tuntuu siltä nyt katsottuna enemmän kuin aiemmin, koska se nähdään nyt niin emotionaaliselta tuntuvan Cassianin kuoleman jälkeen.
Kaikkiaan: Rogue One ei tunnu yhtä vahvalta kuin Andor, koska se ei sitä ole. Mutta kuten sanottua, se onkin parempi Star Wars -elokuva kuin elokuvataiteen merkkiteos. Ja se sopii nyt katsottuna onneksi vallan hyvin jälkikirjoitukseksi mestarilliselle sarjalle, joka sai alkunsa spinoffina sille itselleen.
Tähtien jatkosota 
.jpg){kind=link}