Katsoin eilen Suomen ensi-illassa (kyllä, täällä Kuopiossa: Finkkarin uuden Scala-teatterin avajaisissa.) Star Trek Into Darknessin. Ja pidin, kuulkaas, kovasti.
Intohimoisimmat suippokorvat olkoot mitä mieltä tahansa, mutta minun kirjoissani Into Darkness on lähestulkoon ensiluokkainen scifisävyinen actionseikkailu. Jo J.J. Abramsin ensimmäinen Star Trek oli erinomaisen onnistunut tyylillinen modernisaatio, mutta vasta tämä toinen on tarinallinen modernisaatio.
Uudelleenkatsoin ensimmäisen uuden Trekin tällä viikolla. Se oli vielä enemmän starwarsia kuin muistinkaan: ihan kaikessa toimintakohtausten tyylistä miljööseen tosiaan näkyy, että ohjaajansa oli enemmän Wars- kuin Trek-fani, ja että uusi Star Trek oli jopa tehty enemmän Wars-faneille kuin trekkereille. Ja mikäs siinä, temppuhan kannatti: filmi oli älyttömän suosittu, ja avasi koko sisäänpäinlämpiävälle Trek-kulttuurille uusia yleisöjä. Gizmodon kriitikko kirjoitti juuri, että tuntee alkuperäisen Trekin vain muutaman tv-jakson tasolla, ja tuntee Abramsin Trekkien olevan tehty juuri hänelle.
Mutta vaikka minä(kin) pidin ykkös-Trekin sulavavauhtisesta toiminnasta, oli se myös pelottava esimerkki siitä, mitä en toivoisi kilpailevan saagan Episode VII:n olevan, ja minkä vuoksi en ollut aivan innoissani kuullessani Episode VII:n ohjaajavalinnasta. Star Trek 2009 oli niitä vuoristorataelokuvia, joiden kyydissä on kivaa, mutta jonka päätyttyä tapahtumat on jo unohtanut. Oli melkein yllättävää huomata toisella katsomiskerralla, että niin tosiaan, siinä ihan oikeasti posautettiin koko hiton Vulcanus avaruustuhkaksi, koska tarinan yhdentekevähkö, pilottijaksomainen pintajuoni peitti synkemmät sävyt alleen. Star Trekissä tapahtui omalle universumilleen perin harvinaisen vakavia, peruuttamattomia ja synkkiäkin asioita, mutta silti elokuva tuntui lähinnä kepeältä seikkailulta, jossa pinnari-Kirk kohoaa koulunpenkiltä kapteeniksi muutaman tunnin melskeissä ja kerää siinä sivussa ympärilleen tulevat kumppaninsa. Mitä tahansa nyt sitten Episode VII:ltä toivonkin (ei mennä siihen nyt), en toivo elokuvaa, joka ”vain viihdyttää”, ja joka syöksyy niin vauhdilla toimintakohtauksesta toiseen, että sitä katsoessaan unohtaa, minkä nimistä elokuvaa katsooakaan. Sillä, niin, Star Wars Episode VII:n ei pitäisi tarvita aloittaa niin puhtaalta pöydältä, että se ei tavoittelisi vanhojen elokuvien ystäviä.
Josta siis Into Darknessiin, joka ainakin yhden katsomiskerran perusteella on minusta parempi elokuva. Ja myös, jos tarpeen, parempi esikuva Star Wars Episode VII:lle.
Vaikka tämä Abrams-tiimin toinenkin Trek on täpöten täynnä toimintaa, tässä sitä kannattelee kunnollinen juoni käänteineen. Elokuvan vauhti tuntuu nyt ainakin useimmiten perustellulta, koska Into Darknessin shakkilaudalla on (ainakin) yksi pelaaja enemmän kuin ykkösosassa: aina joku uhkaa sankareitamme jostain suunnasta, joten onhan siinä liikuttava!
Kakkososaisuudestaan Into Darkness hyötyy erityisesti hahmovetoisuudessaan: meille ei tarvitse enää esitellä sankareita ja heidän erojaan vanhoihin esikuviinsa, joten nyt etenkin Kirkin ja Spockin suhteesta saadaan enemmän irti. Liekö kyse tuttuudestakin, että näyttelijöistä erityisesti Chris Pine eli Kirk parantaa ykkösosasta. Tosin tälläkin kertaa osalla jengistä on melko vähän tekemistä, mutta se on elokuvan formaattivika verrattuna pitkään televisiosarjaan. Ainoa uusi jengiläinen on nolon vanhanaikainen koriste-naishahmo. Hahmovetoisuudesta käy silti ainakin se, että Benedict Cumberbatchin hahmo (joo joo, koko tällaisista asioista kiinnostunut internet on tiennyt jo kuukausia mistä on kyse, mutta jätän nyt spoilerin kirjoittamatta) on todella tehokas, uhkaava pahis – ykkösosalla oli ongelmia tälläkin osastolla. Paljolti juuri Cumberbatchin presenssin ansiosta Into Darkness onnistuu tuntumaan edeltäjäänsä synkemmältä, vaikka edeltäjässä sentään räjäytettiin se Vulcanus.
Entäs se toiminta – jestas, Into Darknessissa on useampikin toimintakohtaus, joille kaikki viime vuosien yrittäjät saavat olla kateellisia. Erityisesti erään torpedointikohtauksen päätyttyä teki mieli taputtaa (en kehdannut yksin). On vaikeaa saada katsoja jännittämään elokuvassa, jossa hahmoille ei periaatteessa pitäisi voida käydä mitään, mutta tässä minä puristin penkin käsinojia. Ja onko Enterprise koskaan näyttänyt yhtä todelliselta ja, tuota, isolta kuin tämän elokuvan prologissa? Ei, ei edes Motion Picturen verkkaisissa kamera-ajoissa.
Kakkososa myös jatkaa onnistuneesti Trek-universumin modernisointia. Vanhoissa, pasifistis-aatteellisissa Trekeissähän ei juuri koskaan nähty esimerkiksi Maata, mutta tämä uusi vaihtoehto-Trek tuntuu tapahtuvan realistis-nihilistisemmässä tulevaisuudessa. Tämän Trekin maailmassa tuskin on luovuttu rahasta ja omaisuudesta. Silti kyse on (ainakin minun makuuni) riittävän samasta asiasta: uusi Trek on kuin modernisoitu valotus siitä vanhasta.
Muutenkin Into Darkness tasapainoilee onnistuneesti vaikeassa tilanteessaan muistaa saagan painolasti ja toimia ykkösosan myötä löytyneille uusille yleisöille. Se on täynnä viittauksia ja yksityiskohtia, jotka puhuttelevat vihkiytyneitä toisin kuin noviiseja, mutta ei välttämättä vaadi katsojaltaan mitään muuta aiempaa tietoa kuin sen oman ykkösosansa. Tämänkin olisi voinut tehdä niin monella tavalla: yhdessä kohtauksessa tohtori McCoyn pöydällä on tribble, ja jos pysyttäisiin tällä tasolla, olisi se aika laiskaa droppailua. Mutta esimerkiksi viittaukset Federaation ja klingonien imperiumin herkkiin suhteisiin toimivat todella hyvin. Sen sijaan siitä voi varmasti olla montaa mieltä, onko järkevää, että Into Darknessin loppupuoli tekee niin paljon, krhm, ”kunniaa” eräälle vanhalle Trek-tarinalle kuin tekee.
Kaiken kaikkiaan: Into Darkness on edeltäjänsä tavoin ennen kaikkea puhdasverinen viihde-elokuva, mutta se onnistuu viihdyttämisessä vielä edeltäjäänsäkin paremmin, syventäen tarinaa tietoisesti. Olen samaa mieltä Slashdotin pitkän arvion kanssa: ”Trek-teemaisena action-elokuvana” Into Darkness on loistava. Epäilemättä moni Federaation logon olkapäähänsä tatuoinut trekkeri kiroaa nämä kaksi elokuvaa vääräuskoisina. Ilmeisesti odotettavissa on myös arvioita, joiden mielestä ykkösosan päättymätön toimintavaihde oli parempi ratkaisu, koska niin ainakin tuntuu ajattelevan esimerkiksi Wired. Mutta minä nautin nyky-Trekkini tällaisena mieluusti.
Peruutus Trek-sivuvaihteelta tähän blogiin. Mitä nyt sitten tahdonkaan Episode VII:ltä (ei, ei vieläkään mennä siihen), Into Darknessissa on todella paljon sellaista, mille sanoisin kyllä. Ja se, mille sanoisin ei, liittyy suurelta osin Into Darknessin käsikirjoitukseen. Muistattehan, että Episode VII:ssä juuri se ei tule Abramsin tallista.
Tähtien jatkosota 