Boba Fett Jeremy Bullochin mukaan

Jeremy Bulloch, 71, on näytellyt ammatikseen lapsesta asti. Hän on esittänyt teatterissa Shakespearea ja opettanut kiinalaisille englantia BBC:n tuottamassa opetussarjassa. Hänen filmografiassaan on yli 100 nimikettä, ja vaikka suuri osa rooleista on pieniä, on mukana esimerkiksi Bond-elokuvia.

Mutta hänet muistetaan siitä, että hän esitti kahdessa elokuvassa kypärään pukeutunutta avaruuspalkkionmetsästäjää, jonka ainoat kolme repliikkiä lausuu Imperiumin vastaiskussa toisen ääni. Boba Fett on Star Wars -sarjan rakastetuimpia hahmoja ja tunnistettavuudessaan melkein sen päähenkilöiden rinnalla, vaikka hahmon elokuvaesiintymiset jäävät luvalla sanoen ohuiksi. Jedin paluussa sankarit huitaisevat Boban vahingossa sarlacc-hirviön kuoppaan, joten pahiksen uhkaavuuskin jää elokuvien perusteella ulkonaiseksi.

Star Warsin Special Editionien (1997) jälkeen Bulloch on tehnyt uuden uran kiertäen fanitapahtumissa, ja sellainen on tuonut hänet myös Helsinkiin tänä marraskuisena viikonloppuna. Hänen on täytynyt kertoa suosikkitarinansa ajastaan Boba Fettinä satoja ellei tuhansia kertoja. Suurimpiin hitteihin lukeutuu esimerkiksi se, kuinka Bulloch vahingossa lausui Boban kolmannen repliikin ”Put captain Solo in the cargo hold” muodossa ”Put captain Cargo in the solo hold” – tosijuttu, jossa vitsiä seuraa jatkovitsi siitä, ettei kukaan muu edes huomannut virhettä, koska Bullochin puhe kuului kypärän läpi vain muminana. Tämä juttu kuullaan Helsingin Hoth-Conissakin, ja yleisö taputtaa nauraen.

img_1206

Jeremy Bulloch vastasi yleisön kysymyksiin tunnin ajan Helsingin Kulttuuriareena Glorian lavalla lauantaina. (kuva: Aki Jörgensen)

Bulloch on synnynnäinen humoristi. Haastattelijan on helppo houkutella hänet mukaan absurdiin vitsailuun, mutta jos hän ei sitä tee, Bulloch vitsailee mielellään haastattelijan kustannuksella. Näin hän tekee Helsingissä, saaden suomalaisen lavakumppaninsa monta kertaa hämmennyksiin. Huikeimmalla hetkellä hän näyttää oikeasti alkavan itkeä lavalla kesken näyttelemisen muistelemisensa, kunnes laukaisee tunnelman paljastamalla tempun osoitukseksi ammattitaidostaan: ”That was acting for you”.

Koska Kulttuuriareena Gloriassa on hitokseen vähemmän väkeä kuin esimerkiksi Star Wars Celebrationissa, ja koska Bullochin tunnin Q&A todella on alusta loppuun avoin yleisökysymyksille, jokainen halukas taitaa päästä esittämään sellaisen. Minulla on jo pitkään ollut mielessäni yksi kysymys Bullochille, ja pääsen kysymään sen pian:

”Hei, olen Aki ja pidän suomenkielistä Star Wars -blogia Tähtien jatkosota, ja Jeremy Bulloch -kysymykseni numero yksi kuuluu: Onko Boba Fett pahis? (Is Boba Fett a ’Bad Guy’?)”

”En ole! En voi olla pahis. Voin näytellä pahista niin kuin parhaiten osaan, mutta en ole pahis.”

Hyvä, etten antanut mikkiä pois, sillä joudun kysymään jatkokysymyksen:

”Mutta näetkö Boba Fettin hahmon pahiksena?”

”Kyllä. Uskon, että Boba Fett on pahis. Hän voi olla hurmaava halutessaan, mutta älä päästä häntä irti. On hämmästyttävää, miten paljon leluja hänestä on tehty, kauniisti maalattuja.”

Bulloch todella hyppää vastauksessaan ihastelemaan Boba-lelujen hienoutta. Tätä suomeksi kirjoittaessani tajuan, että hän saattoi tarkoittaa lelujen määrän olevan outoa suhteessa hahmon pahuuteen, mutta tallenteelta kuunneltuna sanat kuulostavat samalta miten ne Hoth-Conissa koen: ajatusten harhailulta. Sama toistuu useamman kerran tunnin aikana. Esimerkiksi juuri ennen minua Bobaksi pukeutunut mies on kysynyt, jatkaisiko Boba Fett palkkionmetsästäjänä, jos pelastuisi sarlaccin kuopasta, vai voisiko hän tehdä jotain muuta. Bulloch tuntuu nappaavan kiinni vain sarlaccista pelastumisesta, ja vastaa siihen vielä lyhyemmin kuin minulle: ”Kyllä”.

img_1221

Jeremy Bulloch puhuu, suomalainen haastattelija-juontaja Jenna Alexa nauraa. Ja yleisökin, toki. (kuva: Aki Jörgensen)

On vaikea sanoa, onko kysymysten ohittaminen nopeilla kyllä/ei-vastauksilla Bullochilta kuivaa brittihuumoria, häntä kiinnostavien kysymysten valikointia vai osoitus huonosta kuulosta, jota hän pahoitteleekin useamman kerran. Todennäköisesti vähän näitä kaikkia. Lisäksi on ymmärrettävä, että tässä vaiheessa eläkeikäinen Bulloch on jakanut nimikirjoituksia koko päivän, vaikka on saapunut Helsinkiin Englannista edellisenä yönä kello 01. Bulloch tietää myös erittäin hyvin, ettei hänen tunnetuin roolinsa ollut suurta teatteria, mutta esiintyessään lavalla Star Wars -yleisölle hän harjoittaakin nykyistä ammattiaan, viihdyttäjän työtä. Ja hän tekee sen hyvin.

Mutta se on sääli, koska olisi aidosti kiinnostavaa tietää, millaisena Jeremy Bulloch tunnetuimman hahmonsa näkee. Hän on kuitenkin tulkinnut Boba Fettin valkokankaalla ja elänyt Boba Fettinä olemistaan seuraavat vuosikymmenet. Bullochin tarinoihin kuuluu, että hänestä hahmo oli ennen kaikkea tyylikäs puku, jossa tuli seistä samaan tapaan vaikuttavasti hiljaisena kuin Clint Eastwood Kourallisessa dollareita. Vaikka Bulloch sanoo pitäneensä Boban roolia mukavana työnä, en voi välttyä vaikutelmalta, että hän ei taida edelleenkään pitää itse hahmoa puvun pintaa syvällisempänä.

Hän väistää myös kysymyksen tuntemuksistaan Boban äänen vaihtamisesta toisessa Special Editionissa (2004) Temuera Morrisoniin eli Kloonien hyökkäyksen klooni-isäntään, ja vastaa sen sijaan, ettei häntä haitannut, ettei Boban alkuperäisenäkään äänenä käytetty häntä. Työtähän se vain oli, ja tämän hahmon rakentaminen elokuvaan oli yhteistyötä. Olen myös varma, että moni näyttelijä vastaisi toisin kysymykseen siitä, mitä muuttaisi roolityössään, jos saisi tilaisuuden palata valkokankaalle esittämään samaa hahmoa yli 30 vuotta myöhemmin. Bulloch vastaa, ettei mitään.

(Totuuden nimissä: on Bulloch välillä puhunut Boban hahmona analyyttisemminkin. Esimerkiksi tässä haastattelussa hän sanoo uskovansa Boba Fettin olevan ”reilu”: jos hän aikoisi ampua sinut, hän kertoisi siitä ensin.)

Savon Sanomat

The Jeremy Bulloch Comedy Hourin pääesiintyjä. (kuva: Aki Jörgensen)

 

Joku kysyy Bullochilta, mitä hän sanoisi Boba Fettille, jos tapaisi tämän todellisuudessa. Tämäkin on kiinnostava kysymys ajatellen, millaisena Bulloch Boban näkee. Mutta näyttelijä pyörittelee: ”Sanoisin hänelle… Sorry, not very nice. A bit awkward performance, but still very good. How long have you been acting?”, enkä ymmärrä, miten tämä pitäisi ymmärtää tai kääntää. Eikä ymmärrä haastattelijakaan, jolle Bulloch seuraavaksi toistaa viimeisen kysymyksen. ”Minäkö? En minä ole näyttelijä”, tämä hämmästyy.

Bulloch on. Tunnin kuluessa hän intoutuu yhä pitemmälle haastattelijansa kiusaamisessa. Yleisölle hän lupaa kysymys ja vastaus -tuntia seuraavan hänen seitsemän tunnin Hamlet-esityksensä. Vaikka jokainen tunnistaa tämän vitsiksi, tulee olo, että Bulloch on pitkästä päivästä huolimatta tosiaan vasta pääsemässä vauhtiin.

Epäilemättä Hamlet onkin syvällisempi hahmo kuin Boba Fett. Minä olen jonkinlainen toipuva Fett-holisti: tyylikäspukuinen palkkionmetsästäjä kuului minunkin suosikeihini erityisesti ollessani nuorempi, ja Suomen Star Wars -fanien nettifoorumeilla 15 vuotta sitten käytin pitkään Boba-avataria. Mutta olen itsekin alkanut pitää hahmoa yliarvostettuna.

Siitä olemme kuitenkin Jeremy Bullochin kanssa eri mieltä, mikä minua Boba Fettissä yhä kiehtoo. Minusta Boba Fett ei ole yksiselitteisesti pahis.

20161126_124802

Fanipoika ja fanipaita kohtasivat fandomin suurlähettilään.

(Kokosin Jeremy Bullochiin liittyviä twiittejä Storifyyn ja kirjoitin Jeremy Bullochista myös Savon Sanomiin.)

Mainokset

Marvelin Star Wars -sarjakuvat ovat nyt aivan kuin kaikki muutkin

Helsingin Hoth-Conissa käsitellään tänä viikonloppuna myös Marvelin Star Wars -sarjakuvia, ja siitä jo etukäteen innoittuneena sain viimein kirjoitettua tämän pitkään muhineen tekstin.

Ensimmäisten puolen vuoden jälkeen nimittäin kirjoitin tässä blogissa Marvelin aloittaneen uuden Star Wars -sarjakuvien linjastonsa mallikkaasti. Itse asiassa muistin olleeni enemmän haltioissani kuin tuon tekstini nyt luettuani olen ilmeisesti ollutkaan. Kritisoin nimittäin jo tuolloin Marvelin valintoja Dark Horsen avaamien polkujen kertaamiseksi, vaikka olinkin lukenut innoissani jokaisen julkaistun uuden kaanonin Star Wars -lehden. Marvelhan aloitti linjastonsa keskittymällä pelkästään episodien IV ja V väliin, jossa Dark Horse oli juuri viettänyt pari viimeistä vuottaan (ja jossa, tietenkin, tapahtuivat Marvelin omat 1970-luvun SW-sarjikset).

Nyt, kun Marvelin uusi Star Wars on ollut kanssamme jo melkein kaksi vuotta ja sen ensimmäisen vaiheen voi katsoa päättyneen Darth Vader -sarjakuvalehden viimeisen numeron myötä, myös suhteeni uuden kaanonin aikaiseen sarjakuvakerrontaan vaikuttaa normalisoituneen. Tähän mennessä Marvel on nimittäin jo ehtinyt julkaista kokonaisia minisarjoja, jotka eivät enää kiinnosta minua lainkaan. Tämän katson siis nimenomaan paluuksi normaaliin siinä mielessä, että niin totisesti oli Dark Horsenkin aikaan. Silti luen edelleen useimpia Marvelin ilmestyvistä Star Wars -nimikkeistä ilolla. Ja koska nykyisessä maailmassa digitaalisia sarjakuvalehtiä on helppo ostaa tablettiin niiden amerikkalaiseen ilmestymistahtiin, niin myös koko ajan teen.

journalistit

Poe Dameron -lehti lähettää terveisiä ammattikunnalleni.

Koska Marvelin kauden nimikelista mahtuu vielä juuri nyt helposti blogipostaukseen, kirjaan sen tähän omaksi selkeytyksekseni ja toivottavasti muidenkin mielenkiinnoksi:

  • Star Wars: tähän mennessä 25 numeroa tai 4 albumia, jatkuu. Lippulaivasarja. Sijoittuu episodien IV ja V väliin. Pääosissa Luke, Leia ja Han, ajoittaisia irtotarinoita mm. Obi-Wanista.
  • Darth Vader: 25 numeroa tai 4 albumia. Sijoittui episodien IV ja V väliin ja päällekkäin SW-sarjakuvan tähänastisten numeroiden kanssa.
  • Princess Leia: 5 numeron minisarja tai 1 albumi. Tapahtui heti episodi IV:n jälkeen.
  • Lando: minisarja/albumi. Tapahtui selvästi ennen episodi V:tä, ehkä jo ennen IV:ää.
  • Chewbacca: minisarja/albumi. Tapahtui heti episodi IV:n jälkeen.
  • Han Solo: minisarja/albumi. Tapahtui jälleen episodien IV ja V välissä. Päättyi juuri.
  • Obi-Wan & Anakin: minisarja/albumi. Tapahtui kolme vuotta episodi I:n jälkeen.
  • Kanan: 12 numeroa tai 2 albumia. Rebelsin sarjakuva-spinoff-prequel. Sijoittui kloonisotiin ja niiden jälkeiseen aikaan.
  • Shattered Empire: 4 numeron minisarja tai 1 albumi. Tapahtui Episodi VI:n jälkeen.
  • The Force Awakens -sarjakuva-adaptaatio. 5 numeroa/albumi.
  • Poe Dameron: tähän mennessä 10 numeroa, jatkuu. Tapahtuu ennen The Force Awakensia.
  • Doctor Aphra: joulukuussa alkava sarja. Ei minisarja, vaan ns. on-going lehti Darth Vaderin tapaan ja tavallaan myös sen jatkeeksi.
  • Darth Maul: helmikuussa 2017 alkava minisarja. Tapahtuu ennen Episodi I:tä.

Toisin sanoen: Marvel on kahden vuoden ajan ammentanut ennen kaikkea klassisimmasta mahdollisesta aikakaudesta, vuosista episodien IV ja V välissä, jolloin Luke, Leia ja Han voivat seikkailla yhdessä Kapinaliiton riveissä, ja jolloin Darth Vader ei vielä ole tavannut poikaansa kasvotusten. Useimmat originaalitrilogian päähenkilöt ovat saaneet oman tuolle aikakaudelle sijoitetun nimikkotarinansa – selkeimpänä puutteena toistaiseksi Luke.

sanasolo

Marvelin SW-sarjakuvien tähänastinen ”kohuhetki”. (Ei, Sana Solo ei oikeasti ollut Han Solon vaimo…ihan sanan varsinaisessa merkityksessä.)

Saattaa olla, että tämä tie alkaa vähitellen olla kuljettu. Oikeastaan toivonkin sitä. Lippulaivalehti Star Wars tuskin saavuttaa Imperiumin vastaiskua ihan vielä, mutta sen kanssa rinnakkain kulkeneen Darth Vader -lehden lopettaminen tuntuu askeleelta ainakin tapahtuma-ajallisesti monipuolisempaan SW-kerrontaan. Sellaiseksi voi myös laskea uutisoidut seuraavat siirrot: Darth Maul -minisarjahan on prequel-sidonnainen, ja Doctor Aphra -lehti taas Marvelin kauden ensimmäinen askel tarinankerrontaan ihan uusien hahmojen ympärillä, vaikka se perustuukin Darth Vader -sarjakuvassa esiteltyihin hahmoihin ja on kirjoittaja Kieron Gilleniä myöten sen spinoff. Toinen meneillään oleva on-going lehti, Poe Dameron, taas seikkailee mukavasti uuden trilogian asetelmissa, vaikkakin sentään turvallisesti ajassa ennen The Force Awakensin käänteitä.

Pieni muistelu menneestä. Kun Dark Horse -kustantamo sai Star Wars -sarjakuvalisenssin 1990-luvun alussa, se keskittyi pitkään nimenomaan kaukaisen galaksin uusiin kolkkiin tai päätarinan sivuhahmoihin. Näitä edustivat Boba Fettin, Mara Jaden ja Rogue Squadron -pilottien lisäksi esimerkiksi keisarillisista henkivartijoista kertonut Crimson Empire ja muinaisten jedien saaga Tales of the Jedi. Lukuunottamatta Dark Horsen starttia Dark Empirea ja Thrawn-trilogian sarjissovituksia DH ei itse asiassa juuri koskenut originaalitrilogian hahmoihin koko 1990-luvun aikana.

Toinen keskeinen ero Dark Horsen ja Marvelin kausien välillä on, että DH vältteli pitkään jatkuvien SW-lehtien perustamista, keskittyen kestoltaan rajoitettuihin minisarjoihin. Sellaisina julkaistiin jopa Tales of the Jedia, jonka tarinat kyllä muodostivat jatkuvan pitemmän tarinan. Aidosti jatkuvajuonisten on-going -lehtien aika koitti Dark Horsen käsissä vasta Kloonien hyökkäyksen jälkeen. Nämä erot eivät todellakaan tarkoita, että DH:n ysärituotanto olisi ollut täyttä timanttia, saati että se olisi täysin kestänyt aikaa, mutta sitä, että Star Wars -galaksia luodattiin tuolloisissa sarjakuvissa varsin kunnianhimoisesti.

On koomista – vaikka toisaalta ajallemme surullisen kuvaavaa – että Marvelin tarinoiden aihevalinnat voi nähdä lähes naurettavan laskelmoivina, vaikka Star Wars on vuonna 2016 ehdottomasti paljon suositumpi kuin 1990-luvun alussa. Laskelmointi ulottuu jossain määrin myös lehtien juoniratkaisuihin: esimerkiksi Tatooinella ja Naboolla on käyty jo monta kertaa. Onneksi Marvelin tarinankerronta ei kuitenkaan käytännön toiminnan tasolla ole lentänyt yhtä matalalla.

screenshot_2016-11-25-01-32-59-1

Darth Vader -lehden huikein hetki. Oikealla ”Imperiumin Sherlock Holmes”.

Ei, päinvastoin erityisesti päälehti Star Wars edustaa todella ketterää SW-sarjakuvaa. Tarinoista pidin esimerkiksi vankilaepisodista, mutta ennen kaikkea pidän siitä, että Jason Aaronin kirjoittamina Luke, Leia ja Han tuntuvat aivan itseltään. Esimerkiksi parhaillaan meneillään olevassa Tähtituhooja-tarinassa he sanailevat koko ajan aivan Imperiumin vastaiskun dialogin hengessä.

Darth Vader -lehti, josta erityisesti jenkkiyleisö tuntui pitävän vielä enemmän, oli sekin paikoin todella hyvä – mutta paikoin toisaalta aivan kauhea. Kenraali Grievousin tavoin puolidroidiksi käsitelty mon calamari on syöpynyt verkkokalvoilleni todellisena haastajana vanhan expanded universen karmeimmille kökköyksille. Darth Vaderin kerronnallisia perusongelmia – hahmo on aina kaikkia muita vastaan ylivoimainen, eikä hänen päänsä sisään oikeastaan voi katsoa – kirjoittaja Kieron Gillen ei myöskään voinut peitota, ja osa hänen ratkaisuaan oli Vaderin ympäröiminen erilaisilla ”koomisilla pahiksilla”. En ollenkaan pitänyt sarjakuvan ”pahasta Artoosta ja Threepiosta”, murhanhimoisesta droididuosta – tohtori Aphrasta ilman muuta enemmän. Käytännössä parhaat osat Darth Vaderia olisivat voineet mainiosti ilmestyä myös Star Wars -nimisen lehden vuorottelevina tarinoina – sarjan isoin juoni ei jää historiaan.

Minisarjoista paras, ja samalla Marvelin kaksivuotiskauden tähänastinen huippuhetki, on Lando. Selvästi aikuislukijoille kirjoitettu ja kuvitettu tarina, jossa Lando, Lobot ja uudet kumppanit sieppaavat tietämättään itsensä keisari Palpatinen avaruusaluksen, on tyyliltään jännäri, väreiltään ja tapahtumiltan synkkä, onnistuu hahmonimitarinoista parhaiten vastaamaan kysymykseen ”what makes him tick”, ja siinä on peräti traagisia käänteitä. Bravo, kirjoittaja Charles Soule ja kuvittaja Alex Maleev!

Screenshot_2016-11-25-01-49-07-1.png

Lando ja Lobot, veljet. Kuten hieno sarjakuva todellakin todistaa.

Pidin myös Leian ja Hanin tarinoista, edellisestä erityisesti piristävän taiteensa vuoksi. Chewbaccan seikkailua en sen sijaan jaksanut loppuun, ja Obi-Wan & Anakin jäi kokeilematta kokonaan. Episodi VII:n prequelina virheellisesti odotetun Shattered Empiren pettymyksestä kirjoitin aikanaan erikseen. Rebels-kytky Kanan ajoi oikein hyvin asiansa, vaikkei lopulta minua niin paljon kiinnostanutkaan. The Force Awakensin sarjisversiosta ei toisaalta jäänyt kotiväelle yhtään mitään kerrottavaa. Poe Dameronin osalta annan juryn olla vielä kopissaan: ainakin toistaiseksi ilonkiljahduksiin on ollut syytä lähinnä uuden trilogian aikaisen sarjakuvan olemassaolossa, mutta ainekset kasvuun ovat olemassa.

Mitä seuraavaksi? Toivottavasti tosiaan jotain uutta. En taida viitsiä kuitenkaan olla niin toiveikas, ettäkö luulisin, että päähahmojen sooloseikkailut olisivat nyt tässä, vaikka tarinat onkin nimetty ytimekkäästi hahmojen nimillä eikä seikkailuina. (Mitenkähän vaikkapa väistämätön seuraava Han Solo -minisarja muuten mahdetaankaan näissä oloissa nimetä? Han Solo 2? Mietittiinköhän tämä loppuun asti?).

Seuraavaksi vuorossa oleva Darth Maul ainakin kuuluu niihin hahmoihin, joiden soolotarina ei minua kiinnosta. Tässä Marvel vaikuttaa todellakin vain laskevan hahmon suosion varaan: Maulin nuoruustarinoita on nähty ennenkin, ja on vaikea kuvitella, että tällä versiolla olisi suurta uutta annettavaa, vaikka myöhempi Maul samaan aikaan onkin hyvin kiinnostava osa Star Wars -animaatiosarjoja. Saavat kehua kovasti, että ostaisin.

Doctor Aphra -sarjiskin epäilyttää, vaikka tosiaan toivonkin Marvelin vähitellen uskaltautuvan kertomaan tarinoita uusista hahmoista SW-galaksissa. Aika näyttää, mahtaako Aphrasta olla uuden kaanonin Mara Jadeksi. Darth Vader -lehden suosituksi osoittautunut sivuhahmo on eräänlainen ilkikurinen avaruuden seikkaileva arkeologi, ja kieltämättä hän olikin Vaderin tarinan sivujuonteena lehden parasta antia. Omaan makuuni hahmo tosin muistuttaa melkein kopiolta maistuen Doctor Whon River Songia. Mutta pysyykö tohtori ylipäätään kiinnostavana ilman alaissuhdetta galaksin pahimmista pahimpaan? Voiko tällainen hahmo kantaa kovin pitkään omaa lehteään? Miksei Doctor Aphra ole suosiolla minisarja?

aphra-and-vader-800x445

Nuori tohtori Aphra yllätti ja pisti lopulta kampoihin jopa Vaderille, mutta onko hän kiinnostava ilman Vaderia?

Lontoon Celebrationin paneelissaan Marvelin väki sanoi keskittyneensä tarkoituksella yhteen aikakauteen, ”jotta tarinat voivat ristetä toisiaan”. Väittivät myös, ettei episodien V ja VI välissä olisikaan kovin paljon tarinaa kerrottavaksi. Tästä taidan olla eri mieltä, mutta ennen kaikkea minulla onkin toisenlainen ehdotus:

Hyppäisivät suoraan syvään päähän: Jedin paluun ja The Force Awakensin väliin. Jättäisivät Star Wars -lehden etenemään klassisessa ajassa, mutta perustaisivat toisen lehden – vaikkapa Star Wars: The New Republic – kertomaan tuosta tuskaisasta rauhan rakentamisen ajasta Imperiumin hiipuessa. Tarina voisi alkaa joko heti Shattered Empiren jälkeen tai Jakkun taistelusta, johon sijoittunee Chuck Wendigin tähän liittyen nimetty, ensi vuonna julkaistava Aftermath-romaanitrilogian päätös Empire’s End. Käyttäisivät mukana säästeliäästi originaalitrioa, mutta keksisivät uusia, kiinnostavia hahmoja kartoittamaan tätä tuntematonta aikakautta galaksissa. Ottaisivat mukaan kirjoittajatiimiin sen Wendigin, joka Aftermath-kirjojen mestarillisissa välinäytöksissä raapaisee galaksin eri kolkkia. Poimisivat alkajaisiksi parikin juonilankaa noista välinäytöksistä.

Ja jos taas Marvel haluaa jatkaa hahmonimisten minisarjojen linjalla, niin tässä muutama ehdotus toisen Han Solo -tarinan vaihtoehdoiksi: Wedge Antilles, (nuori) PalpatineThrawn, Amidala (ennen Episodi I:tä), Piett, Kreivi Dooku, Lor San Tekka.

Ja, no joo, myönnetään: se Luke.

Boba Fett, Suomi-scifi ja valomiekkailu: Viikonloppu on Hoth-Conin

Mitä teet tulevana viikonloppuna? Tuletko tapaamaan Boba Fettiä?

Helsingin kulttuuriareena Gloriassa tähän on lauantaina mahdollisuus. Toista kertaa järjestettävän Hoth-Conin kunniavieras kun on Jeremy Bulloch, Star Wars -galaksin kuuluisimman palkkionmetsästäjän näyttelijä Imperiumin vastaiskusta ja Jedin paluusta.

hothcon

Kirjoitin pari kuukautta sitten Hoth-Conista ja siitä, kuinka se jo olemassaolollaan täyttää Star Wars -harrastamisen kokoontumisten ja järjestäytymisten tämänhetkistä tyhjiötä Suomessa. Mutta nyt tapahtuma on siis aivan nurkan takana.

Tapahtuman ykköshoukutin on ehdottomasti lauantaina paikalla oleva Jeremy Bulloch. Star Wars -näyttelijöiden Suomi-vierailut ovat harvinaista herkkua jo lähtökohtaisesti (Joonas Suotamoa laskematta). Periaatteessa Jeremy Bulloch ei tunnetuimmassa roolissaan mitään ikimuistoista näyttelijätyötä tee: hän on itsekin sanonut Boba Fettin roolin pääosassa olevan puvun ja kertonut perustaneensa oman tulkintansa Clint Eastwoodin tapaan seisoa läsnäolevasti Kourallisessa dollareita. Kuvaavaa on, että Imperiumin vastaiskussa on myös kohtauksia, joissa puvussa on toinen näyttelijä – ei sillä ilmeisesti niin väliä kenenkään mielestä silloin ollut. Bulloch ei edes saanut itse sanoa Boban harvoja elokuvissa kuultavia repliikkejä: ne lausui alunperin Jason Wingreen, kunnes George Lucas korvasi Special Edition II:ssa vuonna 2004 äänen Jango Fettiä näytelleellä Temuera Morrisonilla. Vuonna 1945 syntyneen Jeremy Bullochin muu näyttelijänura koostuu ennen kaikkea tv-rooleista, joita hänen filmografiassaan onkin 1950-luvulta 2000-luvulle asti. Töistä huomattavimpiin kuuluu James Bond -elokuvien Q:n apulaisen rooli.

Mutta silti Bulloch on tähti. Hän on yksi niistä Star Wars -julkkiksista, jotka ovat Special Editionien jälkeen tehneet kokonaisen uran kiertämällä erilaisia SW-, scifi- ja elokuvatapahtumia. En ihmettele: Bulloch on samaan aikaan karismaattinen ja välitön: kuin se suvun setämies, jolla on hauskimmat ja kummallisimmat jutut. Olen itsekin nähnyt (katsomosta) Bullochin kahdesti, Saksan ja Lontoon Star Wars Celebrationeissa. Hän lähtee tarvittaessa mukaan vaikka millaisiin pelleilyihin, mutta on kiinnostava jo pelkästään puhuessaan. Sillä, älkäämme unohtako, hän oli siellä, kun rakkaita elokuviamme tehtiin. Helsingin Hoth-Conin lauantaipäivä huipentuu Bullochin kysymys ja vastaus -sessioon, ja on varmasti viihdyttävää kuunneltavaa.

essen-bobas

Jeremy Bulloch (irvistämässä takarivissä) tanssiin maorien waka-tanssia kahden muun Fettin, Temuera Morrisonin (keskellä) ja Daniel Loganin (oik.) sekä juontaja Warwick Davisin kanssa. Kuva Saksan Celebrationista 2013. (kuva: Aki Jörgensen)

Juuri nyt Bullochin vierailua ajankohtaistaa Entertainment Weeklyn eilen julkaisema juttu, joka lopullisesti vahvistaa minunkin ”lähes varmana” jo pitkään kirjoittamani tiedon: Josh Trankin peruutetun Star Wars -spinoffin piti olla Boba Fettin oma elokuva, ja projektin julkistus kävi viime vuonna niin lähellä, että sille oli jo valmistettu aiheteaser. Oven paukahdettua Trankin takana (tai edessä, miten sen nyt ottaa) Boba-leffan ohitti aikataulussa Han Solon oma elokuva, jonka ensi-ilta on vuonna 2018, mutta mikään ei estä Disney-Lucasfilmiä palaamasta palkkionmetsästäjän pariin myöhemmin, vaikkapa Episodi IX:n jälkeiselle vuodelle 2020.

Jeremy Bullochin lisäksi Helsingin Hoth-Conin vieraita ovat ohjaaja-käsikirjoittaja Pekka Lehtosaari (mm. monet Disney-suomennokset ja tuleva Rendel), ohjaaja Timo Vuorensola (Star Wreck, Iron Sky) ja pitkän linjan sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen. Kaksipäiväisen tapahtuman sunnuntai onkin voimakkaasti varattu muulle-kuin-Star-Warsille, ohjelman keskittyessä tuolloin kotimaisiin genre-elokuviin Rendeliin ja Iron Skyyn, joista nähdään myös filmimateriaalia. Varmasti kunkin vieraan Star Wars -suhteesta kuullaan silti.

Koko viikonlopun ajan Hoth-Conissa pyörivät joka tapauksessa X-Wing Miniatures -turnaus, muiden SW-aiheisten lautapelien kokeilupiste ja Ludosport Swedenin valomiekkakoulutus, joka kuulemma on erityisesti kiinnostanut yleisöä jo hyvissä ajoin etukäteen. Cosplay-harrastajia houkutellaan paikalle asiaankuuluvalla pukukilpailulla. Suoraan Star Warsiin liittyy vielä lauantain Marvelin SW-sarjakuvia käsittelevä paneeli. Luonnollisesti Gloriassa on paikalla myös liuta tuotekauppiaita. After party on Bar Bäkkärissä, jossa esiintyy Vuorensolan bändi Älymystö.

Hoth-Conin järjestäjät (taustalla on erityisesti brittiomisteinen Head Hunter Store) ovat jo ilmoittaneet Facebookissa tapahtuvan jatkuvan ensi vuonnakin. Kuten sanoin jo aiemmin, kotimainen ”coni” on erinomaisen tervetullut jo siksikin, että suomalaisia Star Wars -väen kokoontumisia ei ruuhkaksi asti ole. Itse odotan mielenkiinnolla, kasvaako tapahtuma ensi vuonna tätäkin vuotta selvemmin ”yleiseksi” genre-coniksi, vai kääntyykö se odotetun Episodi VIII:n alla selvemmin SW-tapahtumaksi. Erilaisia paneeli- ja show-mahdollisuuksia Tähtien sodan äärellä kyllä riittäisi vaikka yksinäänkin parin päivän täytteiksi.

Mutta ensin siis tämä vuosi. Olen itse menossa paikalle lauantaiksi. Luonnollisesti bloggaan ja twiittaan näkemästäni, mutta tulkaa kernaasti sanomaan moi!

Avoin kirje elokuva-alalle: Ensi-ilta-aamuissa ei ole järkeä

Hyvät elokuvayhtiöt, levittäjät, maahantuojat ja elokuvateatterit: Jo toisen kerran peräkkäin olette vieneet Star Wars -elokuvia odottavilta yleisöiltä ensi-illan.

Rogue One: A Star Wars Story saa ensimmäiset näytöksensä Suomessa keskiviikkona 14. joulukuuta kello 11. Suomalaiset näkevät elokuvan maailman ensimmäisten joukossa. Esimerkiksi Lontoon ensi-ilta on vuorokauden vaihtuessa torstaiksi kello 00.01. Yhdysvalloissa, jossa perjantain ensi-iltapäivän perinteet ovat järkkymättömät, ensi-ilta on jälleen vasta Euroopan jälkeen, joulukuun 16. päivänä. Näin oli myös vuosi sitten The Force Awakensin kanssa. Tässä mielessä meillä ei pitäisi olla syytä valittaa – mutta valitan silti.

rogueone-trailer-tie

Miten Jyn Erso tästä selviää, paljastuu suomalaisille yleisöille 14. joulukuuta.

Aamupäivän ensi-iltanäytöksessä ei ole mitään järkeä. Se tarkoittaa, että lukemattomat elokuvaa innokkaimmin odottavat eivät pääse näkemään sitä ensimmäisten joukossa, koska eivät voi jäädä pois töistä. Se tarkoittaa, että paikalle pääsevätkin joutuvat katsomaan elokuvan ”väärällä jalalla”, koska kaikkein tunnelmallisinta elokuvateatterin hämärään on loppujen lopuksi astella iltaisin. Se tarkoittaa, että spoilereita ahkerimminkin välttelevät ovat viimeisen päivän ajan vaaravyöhykkeellä, koska näytösaika on estänyt heitä olemasta mukana ensimmäisessä katsojaosastossa.

Mutta ennen kaikkea aamupäivän ensi-iltanäytös tarkoittaa, että elokuvasarjan faneilta riistetään mahdollisuus yhteiseen kokemukseen. Ei ole yhtä kellonaikaa, jona kaikki eniten elokuvaa odottaneet olisivat yhtä aikaa teattereissa kokemassa samat kohtaukset ensimmäistä kertaa. Ei ole yhtä näytöstä, johon kaikki kaupungin cosplay-harrastajat saapuisivat näyttävine asuineen. Kaikkein kovimman fanituksen piireissä ei ole edes mahdollista koota kokoon porukkaa yhteiseen katsomistilanteeseen, koska kynnelle kykenevät valitsevat aamunäytöksen vaikka yksin ja toisille se taas on, kuten sanottua, syvästä faniudesta huolimattakin mahdotonta.

Käytännössä: ensi-ilta-aamun vuoksi ensi-iltaa ei ole. Rogue One vain saapuu teatteriin ja alkaa pyöriä yleisölle, joka astelee sitä katsomaan vähitellen keskiviikon mittaan. Näin oli viime vuonnakin – ja se oli surullista.

starwars

”Ai tää, joo, mä näin tän jo aamupäivällä. Tiesitkö et toi on muuten sun sisko.”

Tämä on sääli, suuri sääli. Voi tietysti argumentoida, ettei ole valtavan fiksua katsoa 2-3 tuntisia elokuvia keskellä yötä keskellä viikkoa, kuten aiempi tapa esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -trilogian ja Star Wars -prequelien kohdalla oli, mutta nuo näytökset kuuluvat minun ja monen muun tunteikkaimpiin elokuvateatterikokemuksiin. Siinä mallissa näytösaika nimenomaan kutsui siihen ihan ensimmäiseen näytökseen koolle kaikki aivan eniten elokuvaa odottaneet – ja lopuille olivat sitten tarjolla kaikki seuraavan ja sitä seuraavien päivien normaalit näytösajat. Kenenkäänhän ei ollut mikään pakko kukkua yöesitystä, mutta ainakin se oli useammalle työssäkäyvällekin pelkkää päällekkäisyyttä katsoen mahdollinen.

Verrattuna aamupäivän aloitukseen yönäytös olisi myös elokuva-alan etu: yöllinen ajankohta tarjoaa paljon paremmat mahdollisuudet tapahtuman tuotteistamiseen ja hyvään pr:ään kuin vajaille saleille esitettävä arkinen aamunäytös. Yönäytöksellä voisi siis olla jopa taloudellista arvoa – ja se ainakin on varmaa, että aamunäytöksellä ei ole. (Kuinka monelle maistuvat aamulla edes karkit tai popcornit?)

Suomen elokuvateatterien markkinajohtaja Finnkino perustelee näytösaikoja tuotantoyhtiön vaatimuksilla:

finnkino

Tämä selitys ei täysin pidä vettä, koska ensimmäisiä näytöksiä nimenomaan ei esitetä maailmanlaajuisesti samaan aikaan. Suomessa valittu kellonlyömä on ilmeisesti ensimmäinen hetki, jolloin Rogue Onen saa klikata käyntiin – esimerkiksi Tanskan ensimmäiset näytökset ovat keskiviikkona jo kello 10, koska siellä kello on meitä tunnin takana. Mutta vain hyvin, hyvin harvat maat maailmassa ylipäätään näyttävät Rogue Onea vielä keskiviikkona. Esimerkiksi Britannian fanit siis tosiaan saavat yöensi-illan, koska ensimmäinen näytös on siellä torstaina kello 00.01.

Ja näin pitäisi olla meilläkin. Ymmärrän hyvin olevani first world problem -käsitteen ytimessä sanoessani näin, mutta tällaisissa tilanteissa pitäisi mieluummin luopua ensihetken oikeudesta kuin ensi-iltakokemuksesta. Jos Rogue Onen ensi-ilta ei voinut olla keskiviikkona kello 00.01, vaan aikaisintaan kello 10.00, sen pitäisi olla suosiolla vasta keskiviikkoiltana tai jopa torstaiyönä. Koska suomalaiset fanit kuitenkin näkevät elokuvan ennen amerikkalaista kotiyleisöä, malttaisimme odottaa vielä muutaman tunnin lisää voidaksemme katsoa sen yhdessä.

Kirjoittajalla on yksi lippu aamunäytökseen ja toinen heti samalle illalle.

Kuukausi Rogue Oneen: Kymmenen syytä jännittää

Helppo tapa kirjoittaa (netti)juttu ilman kummempaa rakennetta on tehdä lista. Käytän tätä reseptiä nyt, Rogue Onen ensi-illan ollessa alle kuukauden päässä ja miettiessäni, ettei ainakaan minua jännitä lainkaan sillä tavoin kuin vuosi sitten – tai sillä tavoin kuin prequelienkaan lähestyessä. Tässä kuitenkin kymmenen minua joulukuun 14. päivän ensi-iltaelokuvassa kutkuttavaa asiaa, joihin kytkeytyy äskettäisiä paljastuksia ja kysymyksiä, jotka ratkeavat vasta elokuvan nähdessämme. Kevyitä spoilereita, ei varsinaisia juonipaljastuksia.

Alkuun kuitenkin tuore, kiva behind the scenes -featurette, joka innostaa ainakin minua enemmän kuin lukuisat nettiin tipahtelevat tv-spotit:

Miten se mahtaa alkaa?
Tämä on huhuosastoa, mutta on hyvin todennäköistä, että Rogue One ei käynnisty tutulla alkuskrollilla. Tämän on täytynyt olla vaikea päätös, ja jos alkuskrollittomuuteen on todella päädytty, kunnioitan täysin elokuvantekijöiden rohkeaa ratkaisua olla menemättä ikonisen ja tuttuuden tielle. Itse olisin nimittäin tässä kohtaa äänestänyt juuri sitä: alkuskrollihan tuntuu niin pakolliselta osalta niin Star Wars -pelejä kuin fanifilmejäkin, että tuntuu turkasen kummalliselta, jos franchisen historian kahdeksas kokopitkä elokuva ei sitten sellaista sisälläkään. Mutta kuten sanottua, valinta on rohkea, ja herättää sitä suuremman mielenkiinnon: miten filmi siis alkaa, jos ei odotetusti? Alkuskrollitta mahdollisuudet ovat auki esimerkiksi ns. intro-osuudelle ennen otsikkoa. Nähtäisiinkö ensin trailereissakin vilahtava flashback-osa?

krennic-vader

Kapinaliiton ensimmäisen suuren voiton tarina on ehkä myös katsaus Imperiumin sisällissotiin
Suuren Imperiumin sisäiset riidat ovat aina tarjonneet hedelmällisen maaperän Star Wars -tarinoille, mutta varsinaisissa elokuvissa pahan armeijakunnat ovat näyttäytyneet hyvin yhtenäisinä. Oikeastaan ainoa särö episodielokuvissa nähtävään pelolla hallittuun hierarkiaan on kohtaus, joka kuuluu minusta koko sarjan upeimpiin: alkuperäisen elokuvan Kuolemantähdellä tapahtuva kokoontuminen, jossa Tarkin kertoo keisarin hajottaneen vanhan Tasavallan senaatin ja jossa julkea upseeri rohkenee pilkata itsensä Darth Vaderin uskoa. Ilmassa on merkkejä, että tämä kohtaus on saattanut olla mielessä myös Rogue Onen kirjoittajilla. Ohjaaja Gareth Edwards taustoitti äskettäin USA Todaylle pahis Orson Krennicin (Ben Mendelsohn) olevan ”työväenluokkainen” keisarillinen verrattuna kuvernööri Tarkinin kaltaisiin ”shakespeareaanisiin” yläluokkaisiin upseereihin. Tuore Catalyst-romaani avaa edelleen Krennicin ja Tarkinin välistä kilpailutilannetta. Saa nähdä, suodaanko Tarkinille Rogue Oneen monen toivomaa cameoa, mutta joka tapauksessa Rogue One lupaa sukeltaa Imperiumin skismoihin paremmin kuin episodielokuvat.

Siinä ei pauhaa John Williams
Kauhea kerettiläinen mielipide Star Wars -piireissä, mutta: mitä enemmän vanhenen ja elokuvia katson, sitä vähemmän tykkään John Williamsista ja hänen Erich Korngoldista ja Richard Wagnerista (sinänsä nerokkaasti) yhdistelemästä tyylistä, joka pauhaa niin monien Hollywoodin viihde-elokuvien taustalla. Kyse ei sentään ole siitä, ettenkö pitäisi Williamsin Star Wars -musiikista: pidän kyllä, ja kuten useimmat muutkin, pidän sitä peräti olennaisena osana koko elokuvasarjaa. Mutta yleisesti Williamsin tapa kertoa minulle orkestraatiollaan, mitä minun katsojana tulee kussakin kohtauksessa tuntea, on niin ikävän alleviivaavaa, että se alkaa olla melkein vastakohta sille, mistä elokuvamusiikissa muissa elokuvissa pidän. Siksi on niin mahtavaa, että Rogue One nyt viimein tarjoaa ensimmäisen tilaisuuden kuulla Star Warsia jonkun toisen sävelin – aivan kuten elokuva yleisemminkin toivottavasti tarjoaa uudenlaisen näkökulman kaukaiseen galaksiin. Näin, vaikka en varsinaisesti odota Michael Giacchinon karkaavan valtavan kauas Williamsin laduilta. Giacchinohan on sitä paitsi joutunut työskentelemään kiireessä, ollessaan Alexandre Desplatin viime hetken tuuraaja tämän joutuessa lähtemään projektista isojen lisäkuvausten muutettua sävellystyön aikataulua. Muun muassa Pixarin animaatioiden u-pei-den musiikkien säveltäjänä kunnostautunut (ja niistä Up!:sta ansaitusti Oscarin voittanut) Michael Giacchino on oikeastaan Desplatia kiinnostavampikin valinta.

jynjpg

Jyn Erso, mon amour
Rogue Onessa on todella kova cast, jota mietittäessä voisin kuvitella vilkuillun Disneyn sisällä Marvelin puolelle. Mads Mikkelsenin ja Forest Whitakerin kaltaiset ilmeikkäät luonnenäyttelijät ovat mahtavia valintoja tuomaan marvelmaiseen tapaan uskottavuutta ja tunnetta rooleihin, jotka sinänsä saattavat jäädä melskeessä ohuiksi tai lyhyiksi. (En usko elokuvien menestyksen yleisesti perustuvan pelkkään castingiin, mutta Marvel-elokuvien menestys siihen kyllä perustuu.) Mutta parasta, parasta, joulukuun ensi-iltaleffassa on ainakin trailerien perusteella sen päähenkilö. Felicity Jones on ängetty melkoisen testosteroniseen seuraan, mutta ainakin naisten vähäisyyttä kompensoidaan todellisella tehomimmillä. ”We have hope. Rebellions are built on hope”, Jyn Erso sanoo trailerissa, ja hitto vie, kun hän sen sanoo, minä uskon. Asiaa ei haittaa se, että Felicity Jonesin hymy sulattaisi jäänkin.

deathstar

Nostalgia, mystalgia
Selvähän se, että monet alkuperäisen Kuolemantähden suunnitelmien varastamisesta kertovan elokuvan ilonhetkistä ovat takuulla nostalgisia. Superase itse, stormtrooper-mallisto ja vaikkapa Yavin IV:n kapinallistukikohta ovat osa monen lapsuutta, itsestään Darth Vaderista puhumattakaan. Tuskin olen ainoa vanha Star Wars -fani, jolle nostalgiaa edustaa myös sana (whisper it:) kyber-kristalli. Kiintoisaa onkin nähdä, kuinka noita nostalgianhippuja tarjoillaan: Rogue One kun ei trailereissaan itse asiassa varsinaisesti mässäile tutulla kuvastolla. Alienit ovat suurimmaksi osaksi uusia, Yavin IV:ää lukuunottamatta planeetat ovat uusia. Tuttuja hahmoja nähdään ilmeisesti vain pienissä sivuosissa, vaikka elokuvaan olisi ollut niin helppo livauttaa vaikkapa Wedge Antillesin kaltainen kaikille faneille tuttu hahmo minkään aikajanan särkymättä. Jopa Vaderia tekijät ovat koko ajan korostaneet käyttävänsä säästellen. Toisaalta hyvä näin, toisaalta elokuva saakin tuntua tapahtuvan tutussa ajassa ja galaksissa. The Force Awakensin outoihin yksityiskohtiin kuului se, että vaikka tarina kierrätti originaalitrilogiaa turhankin tarkkaan, tuttuja alienrotuja ei näkynyt missään.

rebels

The Expendables
Uusien hahmojen suunnaton draamallinen etu on tietenkin se, että he ovat nimenomaan uusia. Koska Diego Luna ei näyttele Biggs Darklighteria vaan Cassian Andoria, emme tiedä mitään Cassian Andorin tulevaisuudesta. Periaatteessa kuka tahansa Rogue Onen päähenkilöistä voi kuolla, ja se on jännittävää elokuvassa, jossa itse päätehtävässä – saako joukkueemme Kuolemantähden suunnitelmat siepattua vai ei – ei ole jännitettävää. (Lontoon Celebrationissa paikalla olleet tai sieltä spoilaavat uutiset lukeneet tosin saivat kuulla yhden hahmon vahingossa paljastetun kuoleman, mutta kukaanhan ei sano, että kuolemia olisi pakko olla vain yksi.)

pilgrims

Me uskomme Voimaan
Rogue Onessa ei pitäisi olla jedejä, mutta Voima siinä kyllä on läsnä. On Jedha-planeetta, jedien henkinen koti. On ilmeisesti lukuisia tuolle planeetalle matkustavia pyhiinvaeltajia. On sokea Chirrut Imwe (Donnie Yen), joka on Voima-uskovainen olematta jedi. On Kapinaliiton Voima-usko, jossa jedien vanhasta toivotuksesta on tullut jonkinlainen taisteluhuuto. Tuoreen Galactic Atlas -kirjan mukaan Jedhan temppeli on nimeltään Temple of the Whills, mikä tuo minulle suorastaan kylmät väreet (George Lucasin ihan alkuperäisten luonnosten ja originaalileffan romanisaation mukaan tämä kaikkihan on peräisin ”from the Journal of the Whills” eli Whillien aikakirjoista). Ja sitten on vielä se, että jedien vanhoja temppeleitä on äskettäin käsitelty Rebelsissä ja käsitellään reilun vuoden kuluttua Episodi VIII:ssä… Kaikki tämä on minusta hyvin kiehtovaa, ja ”jotain uutta” koko sarjan mittakaavassa. Star Wars -tarinoissa ei minun muistini mukaan ole tässä mittakaavassa aiemmin tutkittu galaksin teologiaa: miten tosiaan uskovat he, jotka Voimaan uskovat, vaikka eivät jedeihin kuulu?

chirrut-imwe

This shit just got real
Star Wars ei, tietenkään, ole voimakkaan poliittinen elokuvasarja. Olen tavannut sanoa, että se ei edes ole scifiä, jossa pitäisi lähtökohtaisesti kysyä ”entä jos” -kysymyksiä ihmisen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, vaan silkkaa avaruusmaisemiin sijoitettua fantasiaa. Hyvällä syyllä voi uskoa, että viihdejätti Disneyn tavoitteena lienee pitää reaalipolitiikka mahdollisimman kaukana elokuvistaan. Toisinaan reaalipolitiikka saattaa vain iskeä takaisin, ja niin voi tottavie käydä myös silloin, kun elokuvasarjan keskiössä on valkoista fasistihallintoa vastaan taistelevien monikulttuuristen kapinallisten joukko, joiden suvaitseva viesti on, että hyvä Voima yhdistää ihan koko galaksia. Niinpä Yhdysvaltain tulevan presidentin ollessa Donald Trump tuo edellämainittu Jyn Erson sanoma ylivoimaisen pahan voittavasta toivosta voi tuntua odottamattoman monista odottamattoman ajankohtaiselta (tässä erityisen voimakas kirjoitus aiheesta). Kuten sanottua, Trump-vastaista sanomaa Rogue Oneen ei tietenkään varmasti ole tarkoituksella kirjoitettu (ei, vaikka elokuvan kirjoittajiin kuuluvat Gary Whitta ja Chris Weitz ovatkin siviilissä siinä hyvin äänekkäitä), mutta on vaikea ohittaa, kuinka kylmäävän ajankohtaiselta tuntuu vaikkapa tämä sitaatti Bodhi Rookin näyttelijältä Riz Ahmedilta: “Rogue One is about waking up to the real political situation of your time and accepting you can’t sleepwalk into the future because there won’t be one”.

This shit just got real #2
Ilman edellistäkin synkkää huomiota Rogue Onen ns. jutun piti koko ajan olla realismi. Tämän piti olla se elokuva, joka näyttää sodan Tähtien sodassa. Saa nähdä, miten pitkälle se lopulta toteutuu (ks. viimeinen kohta), mutta ainakin trailerien perusteella elokuva todella on lopullisessa asussaankin kaikkien aikojen realistisimmin toteutettu Star Wars -tarina. Siihen liittyy yliluonnollisten jedien puuttuminen, mutta siihen liittyy aivan erityisesti elokuvaan valittu tyyli, jossa Greig Fraserin käsivarakamera näyttäisi kulkevan sotilaidemme mukana aivan kuin maallisissakin sotatarinoissa. Vaikka en ole vieläkään ihan antanut anteeksi sitä, että Rogueksi nimetty elokuva ei kerrokaan X-Wing-piloteista, niin ainakin olen kovasti innoissani siitä, että se kertoo oikeista sotilaista.

at-act

Elefantti olohuoneessa
Lopuksi on todettava, että kyllähän sekin kovasti kuumottelee, mistä Rogue Oneen liittyen on etukäteen ehkä eniten puhuttu. Elokuvan reshoot-vaihe venyi kesällä niin pitkäksi, että se aiheutti edellämainitun säveltäjävaihdoksen ja sai aikaan ikävän huhun, jonka mukaan Disney olisi halunnut pehmentää elokuvaa tutummanmuotoiseksi avaruusseikkailuksi. On todella kiinnostavaa nähdä, onko lopullisesta elokuvasta erotettavissa, mitä ehkä on muutettu – ja tietysti myös se, kerrotaanko muutoksista enemmän elokuvan ensi-illan jälkeen. Koko kesän ja syksyn ajan Kathleen Kennedy ja muut elokuvan tekijät ovat yrittäneet korjata tapahtunutta muistuttamalla haastatteluissa, että reshooteja tehdään kaikkiin isoihin elokuviin ja ne kuuluvat asiaan. Mutta kuten MakingStarWarsin Jason Ward hyvin kirjoitti: reshootit eivät pelota meitä siksi, että niitä tehtiin, vaan siksi, että kuulemamme perusteella on selvää, että näissä reshooteissa tehtiin muutakin kuin suunnitelmaan kuuluvia pieniä korjauksia.

The Force Awakensin kommenttiraita: Mysteerilaatikko aukeaa

Ennustin pari viikkoa sitten The Force Awakensin 3D-blurayn markkinoinnin osoittavan, että kommenttiraita on palaamassa kotijulkaisujen kruununjalokiveksi. Ennuste pysyköön yhä ilmassa, mutta asia on niin, että JJ Abramsin kommenttiraita todella on paras ekstra ja ”making of”, mitä The Force Awakensista on tähän päivään mennessä missään muodossa julkaistu. Se on myös tärkein täydennyspala tätä narratiivia sen jälkeen, kun kirjoitin siihen astisilla tiedoillani oman Näin syntyi -kirjoitukseni viime helmikuussa.

En odottanut kommenttiraidasta ihan näin suuria. Kysehän ei todellakaan ole siitä, ettäkö Abramsin TFA-puheesta olisi tähän mennessä ollut pulaa. Ensi-illan edellä ja sen jälkeen luin, katsoin ja kuuntelin sen verran monta Abramsin haastattelua, että uskoin ilman muuta jo kuulleeni kaiken, mitä mysteerilaatikon käsitteestään tunnettu ohjaaja haluaisi kertoa. Kuinka kaikki mahdollinen pyrittiin tekemään käsityöllistävinä käytännön efekteinä ja lavasteina, kuinka The Force Awakensin voimakkaat A New Hope -lainat ovat täysin tietoisia ja kuinka elokuvan lopullinen käsikirjoitus sai muotonsa Abramsin ja Lawrence Kasdanin pitkillä kävelyillä. Kaikki tämä ja monet Abramsin anekdootit alkoivat jossain vaiheessa viime talvena toistua niin, että usein huomasin arvaavani, minkä tarinan JJ on aloittamaisillaan: ”ah, nyt tulee se, missä puhutaan, kuinka kuuma Abu Dhabissa oli stormtrooper-asussa/kumipuvussa”.

abrams-jakku

Ohjaaja-käsikirjoittaja JJ Abrams, joka halusi Star Warsinsa maailman olevan niin aito, että sinne voi kuvitella astuvansa.

Mutta olin siis väärässä. Tässä, juuri tässä, on elokuvan kommenttiraidan idean vahvuus: kun ihminen, joka mielellään kertoo tekemästään, saa tehdä niin kahden tunnin ajan työnsä äärellä, keskeytyksettä ja ilman haastattelukysymyksiä, hän saattaa kertoa kaikenlaista, mikä ei olekaan tullut moneen kertaan esille. Vaikka toisinkin voisi arvella, Abrams on tällainen ihminen. Mysteerilaatikon konsepti kun tuntuu tarkoittavan, että kutkuttava arvoitus voittaa Abramsille aina avoimuuden tuotannossa ja usein logiikan myös teosten sisällöissä, eikä hän varmasti valehtele sanoessaan, että haluaisi tehdä koko teoksen valmiiksi vilauttamatta siitä trailereita enempää kenellekään ennen ensi-iltaa. Mutta: älköön kukaan enää väittäkö, että hänellä olisi ongelmia puhua prosessista viimeisen siveltimenvedon jälkeen. (Eikä ehkä ole voimakas kärjistys todeta, että George Lucasiin edellinen pätee melkeinpä täysin kääntäen.)

Kun Abrams on näin irti, hän on siis vuolassanainen. Hän toki haluaa nytkin todistella The Force Awakensissa vältetyn liiallista tietokone-efektiikkaa, mutta nyt hän tekee sen osoittamalla kohtauksista hyvinkin tarkkaan, mikä olento, lavaste tai tausta toteutettiin milläkin tavalla (”roiskimme näyttelijän päälle kipinöitä”, hän kertoo Kylon raivostumiskohtauksen kohdalla). Nytkin Abrams puhuu, tietysti, paljon originaalielokuvan tietoisesta lainaamisesta, ”going back to go forward”, kuten hän jo ennen ensi-iltaa metodin määritteli, mutta niin syvällä se The Force Awakensin ytimessä onkin, että olisi tekopyhää sitä kiistääkään. Abrams esimerkiksi kuvailee kommenttiraidalla Kylo Reniä peräti elokuvan ilmentymäksi: ”uudeksi hahmoksi, joka luodaan aiempien DNA:sta”, ja joka kaikessa on väistämättä Darth Vaderin varjossa kuten uusi pahis katsojillekin.

maz-castle

Tässä kuvassa yhdistyy kaksi erillistä oikeaa kuvaa, joiden keskellä kamera pannaa ylöspäin tietokoneella toteutetuksi kuvaksi linnasta ja lippuseinästä, Abrams kertoo. Punaisen robotinhan tiesimme jo aiemmin olevan ”oikea” puujaloilla kävelevä näyttelijä.

Abramsia pidetään työssään alaisensa huomioivana johtajana, ja koska hänen myös tiedetään viljelevän haastatteluissa amerikkalaisittainkin todella paljon ylisanoja, ei varmasti kenellekään tule yllätyksenä, että hän kehuu läpi kommenttiraidan jokaista mainitsemaansa ihmistä mahtavaksi ja parhaaksi työssään. Mutta niin asiaan kuin kehut kuuluvatkin, ei niitä ole vaikea uskoa ihan aidoiksi tunnustuksiksi, koska Abrams todella ulottaa ne kuvissa vain vilahtaviinkin statisteihin tai jonkin yksityiskohdan rakentaneeseen työmuurahaiseen. Ylätasoisempi elokuvaohjaaja ei nimittäin näitä nimiä edes muistaisi. Tosin juuri kehuista bongasin ainoan kommenttiraidalta yhyttämäni virheen: Abrams kehuu Reyn käyttämää stormtrooper-silmikkoa osoitukseksi puvustaja Michael Kaplanin neroudesta, mutta Kaplan itse antaa tästä ideasta toisaalla samassa bluray-julkaisussa kehut alaiselleen.

(Tähän kohtaan sopii todeta Suomi-maininnat. Abrams kehuu Chewbaccan toista näyttelijää Joonas Suotamoa ”mahtavaksi tyypiksi” ja vertaa hänen komediallista ajoitustaan peräti Harrison Fordiin ja John Boyegaan, joiden vastaavaa on tätä ennen ylistänyt pitkin kommenttiraitaa. Jakkulla puhuttavat alien-repliikit luonutta suomalaista kielinaista Sara Forsbergia saati Abu-Dhabissa kamera-assistenttina toiminutta Veera Ovaskaa hän ei mainitse.)

trailer-ties

”Tässä kuvassa ei ole mitään järkeä, koska aurinko ei kohtauksen muissa kuvissa näytä lainkaan tältä, mutta pakko meidän oli se käyttää”, Abrams myöntää.

Ohjaaja-käsikirjoittajaa sopii kiittää siitäkin, että hän avaa kommenttiraidalla entisestään sitä, miten The Force Awakens kasvoi juuri sellaiseksi elokuvaksi minkä näimme. Hän esimerkiksi kertoo, että monet Reyn ja Finnin väliset keskustelut kuvattiin tuotannon edetessä uudelleen hieman muutetulla dialogilla. Hahmojen hieno suhde ei siis syntynyt paperilla, vaan sitä viilattiin pienin liikkein toimivammaksi ja lähemmäksi sitä, miten näyttelijät Daisy Ridley ja John Boyega parivaljakkoa tulkitsivat. Isommasta päästä näitä muutoksia lienee, että herkkä hetki, jossa hahmot ehtivät esittäytyä toisilleen Millennium Falconissa, lisättiin vasta Harrison Fordin loukkaantumista seuranneina viikkoina, jolloin ehdittiin huomata tällaisenkin tarve.

Tietenkään Abrams ei lähde selittelemään niitä osia elokuvaa, jotka on tarkoituskin jättää arvoituksiksi, eikä kukaan sitä häneltä varmasti odottanutkaan. Kommenttiraidalta on siis turha etsiä vihjeitä siitä, kuka on Snoke tai ketkä ovat Reyn vanhemmat. Edelliseen liittyen hän kuitenkin sanoo sen, että oli täysin harkittu juttu, että Leia nimeää elokuvassa pääpahiksen. The Force Awakensin romanisaatiossa se sanotaan vielä suoremmin: Leia ja Snoke tuntevat toisensa, ja mitä romanisaation pieniin lisäyksiin tulee, Abrams vahvistaa niistä toisenkin: kyllä, Kylo Ren oli lähellä palata valoon ennen isänmurhaa, ja kyllä, heti teon jälkeen hän sitä myös katui.

Mitä tulee Kylo Renin historiaan, Abrams on aiemminkin antanut ymmärtää hänen ja Kasdanin kehitelleen Renin ritareiden historiaa, mikä onkin mukava kuulla – esimerkiksi Lost-sarjassahan Abrams pikemminkin kävi käynnistämässä mysteerejä ja jätti muiden ratkottavaksi, onko arvoituksiin vastauksia. Jossain määrin mielenkiintoista eräisiin spekulaatioihin nähden on, että Abrams sanoo Kylon ja Reyn kohtaamisen hetkellä ”They’ve never met, but he’s heard of her”, mutta en ehkä ottaisi näitä sanoja kanonisoitavana in-universe-faktana. Ohjaaja saattaa ajatella pikemminkin elokuvan sisäisin termein: hahmot eivät tässä vaiheessa elokuvaa ole kohdanneet, mutta toiselle heistä on puhuttu toisesta.

trailer-ren-rey

Yhä todennäköisemmältä vaikuttaa, että tämä on Kylo Renin ja Reyn ensitapaaminen, mutta serkku- tai jediluokkakaverispekulaatioihin uskovien ei ole ihan vielä luovutettava.

Niin paljon kaikenlaista pienempää uutta jännää Abrams niin ikään kommenttiraidalla kertoo, että listaan niitä vielä muutaman. Te, jotka haluatte kuunnella kommenttiraidan itse, mutta ette ole vielä niin tehneet: kannattaa ehkä lopettaa tämän merkinnän lukeminen tähän ja kuunnella itse.

Muun muassa tällaista Abrams The Force Awakensin kommenttiraidalla kertoo:

  • Adam Driver oli alunperin Kathleen Kennedyn ehdotus Kylo Renin rooliin.
  • Rogue Onen säveltäjä Michael Giacchino seisoo stormtrooperina Poen takana alussa, kun lentäjä-ässä tuodaan Kylo Renin eteen.
  • Reyn seinän tukkimiehen kirjanpito oli Abramsin vaimon idea.
  • hiekkaan uppoavan TIE Fighterin räjähdys oli Steven Spielbergin idea. Spielberg ilmeisesti jeesi projektia taustalla vähän enemmänkin.
  • Abrams antaa kunniaa Millennium Falconin vuotavan kaasun käyttämisestä oletettujen stormtrooperien voittamiseen Lucasfilmin tarinaryhmän Pablo Hidalgolle, jonka SW-ekspertiisiä varmaankin siis tarvittiin kehittelemään skenaario, joka täsmää Falconin avaruusmekaniikkaan ja stormyjen sotisovan ominaisuuksiin.
  • Elokuvan tapahtumat todella kulkevat niin hurjalla vauhdilla kuin tuntuvatkin. Abrams vahvistaa, että Maz Kanatan palatsiin Takodanalle päädytään samana päivänä, jona Rey ja Finn kohtaavat Jakkun markkinoilla. Paitsi siis että sankarit kohtaavat siinä välissä Han Solon, myös Kylo reissaa samana päivänä ensin Jakkulta Starkiller-planeetalle ja sieltä Takodanalle, ja First Order täräyttää siinä välissä aurinkokunnan tuusan nuuskaksi.
  • Puzzlewoodin metsässä Englannissa kuvattuun Takodanan metsään ei lavastettu mitään. Niin kalliot, joiden välissä Rey ja Kylo taistelevat kuin metsässä leijaileva sumukin ovat aitoja.
  • Greenham Commonin entisessä lentotukikohdassa kuvatun vastarintaliikkeen D’Qar-planeettan maisemaa täydennettiin ”eteläamerikkalaisilla vuorilla”.
  • Vastarintaliikkeen tukikohdassa cameonsa tekevät Abramsin isä ja appiukko.
  • Abramsin ohjaajaystävä Ava DuVernay (Selma) ehdotti lopputaisteluun lisättäväksi hetken, jossa Rey sulkee silmänsä. Tämä tuntuu aivan käsittämättömältä, koska sekin tuntui minusta niin selkeältä A New Hope -peilikuvalta kohtaan, jossa Voimaan yhtynyt Ben valaa uskoa Lukeen Kuolemantähden taistelussa.
  • Abrams katuu, että lopun kuvissa, joissa Leia halaa ensimmäistä kertaa tapaamaansa Reytä, näkyy Chewbacca, joka kuitenkin oli Han Solon tärkein ystävä.
  • Kaikki elokuvan Falconin sisältävät ulkokuvat kuvattiin Greenham Commonin tukikohdassa. Hämmästyttävää, että näin iso tuotantotekninen seikka ei ole jäänyt ainakaan omaan päähäni aiemmin. Onkohan tämä peräti elokuvan merkittävin bluescreen-temppu?

The Force Awakens bluray kiehtoo ja suututtaa, osa 2

Aluksi hyvät uutiset. Tuore The Force Awakens 3D bluray-julkaisu on viime kevään suurelle yleisölle suunnattua julkaisua selvästi enemmän se paketti, joka Star Wars -fanin kokoelmaan kuuluu. Jos siis tuo aiemmin tällä samalla otsikolla arvioimani lätty jäi hankkimatta, onnittele itseäsi, ja osta tämä uusi.

Tuore julkaisu sisältää kaikki alkuperäiset ekstrat (reilut puolitoista tuntia), paketin uusia (noin 40 minuuttia), elokuvan tavallisena ja 3D-versiona sekä ohjaaja-käsikirjoittaja JJ Abramsin kommenttiraidan. Ei sekään jää historiaan kaikkien aikojen ruhtinaallisimpana kotijulkaisuna, mutta ajaa hyvin asiansa esimerkiksi trilogiaboksia odotellessa. Tämä on The Force Awakensin kahdesta br-julkaisusta ”se oikea” – riippumatta siitä, tekeekö katsoja otsikossa mainittavalla 3D-levyllä mitään (minultakin puuttuvat lasit, joten en voi sitä nyt arvioida).

tfa-boksi

Mutta tästä pääsemmekin siihen, miksi tämäkin bluray kuitenkin myös suututtaa. Nuo 40 minuuttia uusia ekstroja tuntuvat nimenomaan siltä, että ne olisivat kuuluneet jo siihen tavanomaiseenkin perhepakkaukseen. 3D-levy on toki luku sinänsä, mutta tuntuu täysin rahastukselta, että tämän paketin ekstralevy ei ollut sellaisenaan jo edellisessä kahden levyn paketissa. Vähintäänkin nämä olisi ollut reilua julkaista samalla kertaa, jolloin ostava asiakas olisi voinut itse valita, maksaako hieman kevyemmästä vai täysikokoisesta versiosta. Ja sittenkin niiden erot olisivat, luonnollisesti edelleen sitä 3D-levyä lukuunottamatta, olleet turhan mitättömät.

Mutta suuttumus sikseen. Mitä siellä siis on?

tfadeletedscene

”Mitä sinä täällä teet?” ”I have always been here.” ”Väärä saaga.”

Kolme uutta poistettua kohtausta, joista kahden voi hyvällä syyllä sanoa olevan elokuvan maineikkaimpia. Leian ja Korr Sellan välinen kohtaus vastarinnan tukikohdassa liittyy galaksin yleispoliittiseen tilanteeseen ja kohtaus, jossa Reytä seurannut Unkar Plutt menettää raajan Chewbaccan käsittelyssä Mazin linnassa oli mukana jo aivan iäisyyden takaisilta tuntuvissa huhuissa, ennen kuin elokuvan juonesta tiedettiin vielä juuri mitään. Kumpikin tuntuu kuitenkin täysin oikeutetusti poistetulta – ainakin tässä muodossaan, sillä kuten edellisen br-julkaisun kohdalla kritisoin, poistetut kohtaukset on käsitelty bluraylle niin pikaisiksi, että ne tuskin tekevät oikeutta sille, miltä kohtaukset lopulta olisivat oikeassa elokuvassa vaikuttaneet. Näistä kumpikin on joka tapauksessa lopullisen elokuvan rytmin kannalta tarpeeton: vaisu Leia-kohtaus olisi pilannut Leian hienon ensiesiintymisen elokuvassa ja Unkar jää ihan aiheesta taakse Jakkulle. Kolmas ekstrasiivu on itse asiassa näistä kiinnostavin, toimiva tunnelmapala Han Solon ja kumppanien sekä stormtrooperien kohtaamisesta Mazin linnan kellarissa. Se lienee jäänyt pois turhan samankaltaisena Solon ja salakuljettajajengien sanailun kanssa, mutta se sisältää hauskan maallisen lisäselityksen sille, miksi Han tietää Finnin valehtelevan taustastaan: hän on tunnistanut First Orderin saapasmallin.

Kaikki aiemman julkaisun ekstrat ovat siis mukana sellaisenaan, mutta vasta nyt kattaus täydentyy kohtuullisen kelvolliseksi katsaukseksi suurelokuvan syntyyn. Uusien ekstrojen kirkkain helmi on Daisy Ridleyn ja John Boyegan, elokuvan kiistattomien läpimurtotähtien, 12-minuuttinen keskustelu. Minä voisin katsoa näiden kahden sanailua vaikka tunteja, ja The Force Awakensin yhteydessä julkaistujen nettijuttujen yhteydessä olen katsonutkin, mutta tähänkin mahtuu kestoonsa nähden paljon ihastuttavaa. Selväksi esimerkiksi tulee, että näyttelijöiden ylimaallinen keskinäinen kemia, ystävyyttäkin enemmän sisaruutta muistuttava suhde, vaikutti itse elokuvaankin, ja Abrams muutti Reyn ja Finnin hahmoja kesken kuvausten lähemmäs Ridleyn ja Boyegan off-screen toveruutta. Kaksikko kertoo myös ennen kuulemattomia muista näyttelijöistä, kuten lähettää terveisiä ”meidän” Joonas Suotamollemme (”Joonas is the greatest, I really want to see him again´”, sanoo Ridley) ja paljastaa, kuka oli paras valomiekkailemaan (Adam Driver). Jostain syystä Rey&Finn-pätkään on myös säästelty eräitä hienoimpia behind the scenes -kuvia kohtausten valmistelusta – ehkä siksi, että ensimmäisessä elokuvassaan esiintynyt Ridley niin hellyttävästi kertoo, kuinka vaikuttunut oli siitä, kuinka pääsi ylipäätään näkemään, miten elokuvia tehdään.

daisy-ridley-raps

Aiempien Star Wars -elokuvien päätähdet esittivät vähemmän yhteisiä rap-kappaleita.

Loput ekstrat ovat neljä 4-8 minuutin pätkää foley-äänistä, ääniefekteistä, puvustuksesta ja aseista. Kaikista näistäkin voisin katsoa vaikka puolen tunnin dokumentteja. Äänien käsittely jää pinnallisten kehujen ja promovideo-tasoisen esittelyn tasolle, kuten moni aiemmankin bluray-julkaisun ekstroista, mutta pukuklipissä sentään raapaistaan vähän käyttämättä jääneitä asuja ja asepätkässä sitä, miten 3D-tulostus auttaa nykyään elokuvatuotantoja. Näiden, kuten kaikkien aiemman TFA-br:n ekstrojen, vika on siinä, että ne ehtivät lähinnä luetella asioita (”Reylle piti tehdä ilmava ja realistinen asu”, ”tarvittiin lähiase valomiekkaa vastaan”) pureutumatta kunnolla siihen kiinnostavaan prosessiin, jonka seurauksena johonkin valintaan elokuvassa lopulta päädyttiin.

Tätä kirjoittaessani ehdin melkein itsekin ihmetellä, miksi nyt sitten pidän tätä julkaisua päivittämisen arvoisena verrattuna siihen edelliseen tai miksi olen tähän niinkään tyytyväinen kuin olen. Olenko ehkä hämääntynyt liikaa ihastuksesta siitä, että suomentaja on rohjennut käyttää kautta linjan Tähtien sotaa sen sijaan, että puhuisi Lucasfilmin globaalin tahtotilan mukaan Star Warsista?

Ei, se johtuu siitä, mikä todellakin tekee jo yksinään The Force Awakens 3D bluraysta hintansa arvoisen, ja mistä en vielä sanonut mitään, koska se ansaitsee aivan oman blogimerkintänsä: ohjaajan kommenttiraidasta.