Prinsessa Leian ongelma ja sen huonot vaihtoehdot

Posted on 14/01/2017 by Aki Jörgensen

Carrie Fisherin traaginen kuolema saattaa olla peräti koko elokuvahistorian konstikkain kuolemantapaus. Siitäkin huolimatta, että harvoin on lausuttu todempia sanoja kuin ne, mitkä professori Tolkien poimi Simone de Beauvoirin tuntemattomaksi jääneestä muistokirjoituksesta historiaan: ”There is no such thing as a natural death. Nothing that ever happens to man is natural, since his presence calls the whole world into question. All men must die, but for every man his death is an accident and even if he knows it and consents to it, an unjustifiable violation.” Näin, mutta tästä meidän rakkaaseen edesmenneeseemme.

Elokuva-alalla ei tietenkään ole ennen kuulumatonta, että näyttelijä kuolee kesken projektin. Jokainen tapaus on traaginen, mutta niistä verrattain suorastaan helppo on se, jossa elokuva on vielä kuvaamatta: tällöin näyttelijä on vain vaihdettava. Paljon hankalampi tapaus on se, jossa näyttelijä kuolee kuvausten ollessa kesken. Jos kyse oli päänäyttelijästä, määrittää väistämättä koko lopputuotetta, mutta sen valossa elokuva voidaan kyllä saattaa valmiiksi jonkinlaisella kikka kolmosella tai kuudellatoista, ja yleisö ymmärtää yhteisen yskän (tunnettuja esimerkkejä ovat Brandon Lee ja The Crow, missä käytettiin niin sanottua sijaisnäyttelijän selkä -ratkaisua, sekä Heath Ledger ja The Imaginarium of Doctor Parnassus, jossa Ledgerin hahmo korvattiin fantasiaelokuvan keinoin peittelemättä useammalla hänen ystävänäyttelijällään). Siitäkin on ennakkotapaus, jossa näyttelijä kuolee ison elokuvasarjan osien välissä: edesmennyt Richard Harris oli kerrassaan pakko vaihtaa Michael Gamboniin, koska Harry Potter -elokuvat tarvitsivat Dumbledorensa.

Tapaus Carrie Fisher on yhdistelmä kaikkia edellisiä, ja juuri siksi niin vaikea. Ensi jouluna ensi-iltansa saava Episodi VIII on kuvattu, ja siihen vielä tehtävistä täydennyskuvauksista selvitään varmasti hyvin ilman Fisheriäkin. Episodi IX on kuitenkin täysin kuvaamatta – ja huhut vieläpä väittävät, että Leian roolin piti olla siinä suurempi kuin seiskassa tai kasissa. Nythän emme esimerkiksi tiedä, onko Leian ja hänen poikansa Kylo Renin todennäköinen ja odotettu kohtaaminen kuvattu tähän episodiin ja onko se siis turvallisesti ”purkissa” vai oliko se vasta viimeisen osan käsikirjoituksessa, jolloin otti ohraleipä.

Toisin sanoen iso tarina, jossa Leia on äärimmäisen keskeinen, on yhtä kesken kuin se olisi, jos kohtalokas sairauskohtaus olisi tapahtunut kesken kuvausten. Tätä tilannetta muistuttava Potter-esimerkki taas kalpenee valkeaksi, kun muistetaan, että Harris oli ehtinyt näytellä Tylypahkan rehtoria kuitenkin vain kahdessa elokuvassa ja kahtena peräkkäisenä vuonna. Carrie Fisher on ollut koko maailman prinsessa Leia jo neljänkymmenen vuoden ajan.

Ongelmaa mutkistaa vielä entisestään se, että vaikka Disney-Lucasfilmin ei teoriassa tarvitsisi vielä tänä vuonna tehdä ongelmalle mitään – ja olisi jopa Carrie Fisherin kunnioittamista antaa meille Episodi VIII:ssa hänen roolisuorituksensa temppuilematta, sellaisena kuin pitikin – käytännössä valittava ratkaisu vaikuttanee väistämättä myös tähän lähempään elokuvaan. Kasi ei voi päättyä tilanteeseen, jossa Leialla on jotain kesken, jos tiedossa on, että Leiaa ei ysissä nähdä.

Lucasfilmin tarinaryhmän piti tällä viikolla alunperin kokoontua pohtimaan isoa kuviota Star Wars -elokuvista ja tarinankerronnasta Han Solon soololeffaa ja uutta trilogiaa pitemmälle. Viihdemedioiden mukaan kokoontumisten aihe on kuitenkin, hyvin ymmärrettävästi, vaihtunut Leia-ongelman ratkaisemiseksi. Tässä tilanteessa on helppo todeta, että vaihtoehtoja on vain huonoja, eikä niiden valitsemisessa auta yhtään, että Disneylle maksettiin Fisherin kuolemasta 48 miljoonan euron vakuutuskorvausrahat. Seuraavassa käyn läpi huonoja vaihtoehtoja. Huomatkaa kuitenkin, että vaihtoehdoista viimeiseksi sijoitan ratkaisumallin, joka kumpuaa Episodi VIII:aa koskevista juonihuhuista ja jota voidaan siis pitää spoilerina.

leia_esb

Vaihtoehto 1: Tapetaan prinsessa Leia.

Karua. Mutta: kenties ilmeisin vaihtoehto on, että Carrie Fisherin myötä koittaa myös prinsessa Leian loppu. Tuoreena esimerkkinä: rakastetun Edward Herrmanin kuolema tarkoitti automaattisesti sitä, että hänen hahmonsa Richard Gilmore oli poissa myös viime vuoden Gilmore Girls -jatkosarjasta. Leian kohdalla tämä tarkoittaisi parhaimmillaan sitä, että Leian hahmolle rakennetaan voimakas loppu episodi VIII:aan. Leian varsinaista kuolemaahan ei välttämättä tarvitsisi nähdä kankaalla yhtä konkreettisesti kuin Han Solon loppua The Force Awakensissa – hahmo voi Star Wars -tarinassa helposti kuolla vaikkapa aluksen tai jopa planeetan mukana.

Ratkaisussa on kuitenkin monta ongelmaa. Niistä isoin on varmasti juuri se, että ratkaisu tosiaan on ilmeisin: siinä missä Han Solon kuolema oli traaginen ja ainakin joidenkin katsojien mielestä yllättävä, Leian kuolemaa osataan nyt odottaa. Onko siitä silloin edes mahdollista rakentaa katsojan mahanpohjassa tuntuvaa – eikö se vain tuntuisi siltä, että ”joo, no siinä se ny meni”?

Ongelmallista on myös se, minne Leian kuolema tässä ratkaisussa sijoitettaisiin. Se kai tosiaan olisi pakko kirjoittaa Episodi VII:aan, koska ei tunnu draamallisesti järkevältä, että Leia kuolisi heti Episodi IX:n alkumetreillä saati elokuvien välissä. Se taas tarkoittaa jo kuvatun Episodi VIII:n ja Fisherin siihen tulkitseman roolityön merkittävää muuttamista (joka tosin Rogue Onen mittavien uudelleenkuvausten esimerkin myötä ei ole näille elokuville enää mitenkään uutta). Puhumattakaan siis siitä, millaisia väistämättömiä muutoksia leiattomuus tarkoittaisi Episodi IX:lle.

Lisäksi en lähtökohtaisesti pidä ajatuksesta, että Carrie Fisherin syvän surullinen kuolema väistämättä pakottaisi meidät luopumaan myös prinsessa Leiasta. Olin aiemmin ajatellut, että Leia saattaisi hyvinkin olla originaalitriosta se ainoa, joka uuden trilogian lopussa jää henkiin. Eikö hänenkin tappamisensa ulkoelokuvallisista syistä olisi…julmaa?

leia_force_awakens

Vaihtoehto 2: Valitaan Leian rooliin uusi näyttelijä.

Puhtaasti tarinallisista lähtökohdista ongelmaa tarkastellen tämä olisi paras vaihtoehto. Carrie Fisher on kuollut, mutta Leia Organa ei ole. Jos rooliin valittaisiin uusi näyttelijä, Episodi VIII:aan jäisi Fisherin viimeinen roolityö muuttamattomana, ja IX:ssä saagan ja hahmon tarinan voisi kertoa niille tarkoitettuun loppuunsa. Ajatellaanpa vaikkapa – eikä todellakaan tarvitse kuvitella hurjiakaan näin ajatellakseen – että Leia Organan rooli olisi uudessa trilogiassa kaikkein keskeisin nimenomaan episodi IX:ssä, jossa meillä mahdollisesti on edessä Leian veljen Luke Skywalkerin (Mark Hamill) edustaman hyvän ja Leian pojan Kylo Renin (Adam Driver) edustaman pahan välinen lopullinen yhteenotto. Jos tämä tarina vaatii, suorastaan huutaa, Leia Organaa, miksi ihmeessä tarinassa ei siis säilytettäisi Leia Organaa?

Siksi, että se on mahdotonta. Mahdotonta. Valitettavasti, koska puhtaasti tarinankerronnan kannalta olen tosiaan vakuuttunut, että tämä olisi paras vaihtoehto.

Mutta merkittävä osa suuresta yleisöstä ei koskaan hyväksyisi ”uutta Leiaa”, ja tämä roolisuoritus, vaikka se olisi kuinka täydellinen, leimaisi väistämättä koko elokuvaa. Sitä enemmän, mitä keskeisempi rooli olisi – joka taas olisi tärkein syy tämän vaihtoehdon valitsemiseen. Carrie Fisheriä ei voi korvata, piste. Paitsi että…

Vaihtoehto 3: Tehdään ”Tarkinit”.

Jos The Force Awakensin puhutuin erikoistehoste oli itsestään kohoava leipä (no okei, BB-8), niin Rogue Onen oli tietenkin tietokonetehosteena rakennettu moff Tarkin eli yli 20 vuotta sitten kuolleelta Peter Cushingilta näyttävä cgi-luomus. Ja niin, olihan siellä pikaisesti nuori Leiakin. Kirjoitin Rogue Onen ensi-illan jälkeen efektin vievän negatiivisesti huomiota sisällöltä ja ennustin sen näyttävän jo lähitulevaisuudessa nololta, mutta olen tainnut tulla toisiin ajatuksiin: kolmannella katsomiskerralla näin Rogue Onen 2D:nä, jossa tietokone-Tarkin näytti paljon luontevammalta kuin kolmessa ulottuudessa, ja lisäksi noinkin pieni määrä katsomiskertoja tuntui jo riittävän tempun sulattamiseen ”ihan ok”:ksi.

Kun siis tekniikkaa joka tapauksessa tuosta vielä kehitetään, olisi varmasti mahdollista luoda joulukuussa 2019 valmistuvaan Episodi IX:ään ”oikealta” tuntuva CGI-Leia. Siinä vaiheessa siihen olisi voinut olla valmis jo yleisökin: Tarkinhan tuli sille vielä yllätyksenä, mutta vastaavat temput luultavasti vain yleistyvät elokuvissa lähivuosina, ja Fisherin kuolema olisi kuitenkin ollut kaikkien tiedossa. Periaatteessa tämä vaihtoehto olisi mahdollistanut jopa saman edun kuin vaihtoehto 2: että Episodi IX:n voisi tehdä tähänastisia suunnitelmia suuremmin muuttamatta. Käytännössä luulen kuitenkin, että tämän vaihtoehdon valitseminen olisi tarkoittanut sitä, että Leian roolia olisi pienennetty voimakkaasti, jos sen olisi ollut määrä olla vaikkapa samantapaista kokoluokkaa kuin Han Solon oli The Force Awakensissa.

Mutta: kun BBC kertoi jo tällä viikolla Disneyn käyvän tästä vaihtoehdosta neuvotteluja Fisherin perikunnan kanssa tästä vaihtoehdosta, ja muut mediat väitteen toistivat, virallisella Star Wars -sivulla julkaistiin tätä kirjoittaessani yllättävä lausunto: Lucasfilm ei aio luoda Carrie Fisheriä digitaalisesti.

Lausunto on ymmärrettävä surun keskellä, ja varmasti pr-mielessäkin viisas, mutta minusta vähän yllättävä jyrkkyydessään. Pitääkö tästä nyt tulkita, että Lucasfilm kieltää itseltään CGI-Leian käyttämisen jopa sellaisissa pienissä täydennyskuvissa, joita saatettaisiin vaatia Episodi VIII:aan Leia-ratkaisussa tehtävissä muutoksissa? Eikö tietokoneavusteisesti siis edes rakenneta Leialle uutta loppua?

Joka tapauksessa, ainakin spekulaatio siitä, että Episodi IX:ssä nähtäisiin kokonaan tietokoneella rakennettu päähenkilö-Leia, voidaan nyt lopettaa alkuunsa. Ja se on ihan hyvä: osa yleisöä olisi varmasti pitänyt ratkaisua pyhäinhäväistyksenä.

473b

Vaihtoehto 4: Siirretään Leian osia muille.

Tarkkaan ottaen tähän vaihtoehtoon tartutaan lähes varmasti, oli vastaus isoon kysymykseen mikä tahansa. Osia siitä roolista, mikä Carrie Fisherille ja Leia Organalle oli Episodi IX:ään varattu, siirtyy varmasti muille hahmoille.

Tämän vaihtoehdon valitsemalla voitaisiin kirjoittaa Leia ulos ja väistää näin sekä cgi-animaation tarve, uuden näyttelijän valinta että ehkä jopa Leian tarpeeton kuolemakin, jos vain keksittäisiin todella hyvä syy, miksi Leia on poissa kuvasta viimeisen episodin aikana. Vastarintajohtajan rooliin on helppo kirjoittaa uusi hahmo tai vaikkapa siirtää fanien vanha tuttu amiraali Ackbar, ja moniin niihin asetelmiin, missä kyse piti olla esimerkiksi Leian suhteesta Kyloon tai Reyhin on mahdollista siirtää Luke. Ongelma tosin on, että jälkimmäisissä asetelmissa oleellisinta kai olisi ollut juuri se, että Leian suhde etenkin poikaansa nimenomaan olisi toinen kuin Luken.

Oikeastaan tämä ei siis minusta ole ratkaisu ollenkaan, ja nostan sen tähän kirjoitukseen lähinnä vain siksi, että monet muut ovat sitä esittäneet. Minusta Star Wars -maailmaan voidaan kernaasti kirjoittaa vaikka miten monta uutta hahmoa, joista joku voidaan varmasti vielä lisätä episodi VIII:aankin kasvaakseen isompaan rooliin IX:ssä, mutta se ei ole ratkaisu, joka auttaisi ongelmaan, että Star Wars -maailmasta uhkaa puuttua Leia Organa.

Kuten sanottua: vain huonoja vaihtoehtoja. Mieleeni juolahtaa kuitenkin vielä kohta viisi, mutta nyt kertaan spoilerivaroituksen: viimeinen kohta perustuu Episodi VIII -juonihuhuihin.

Vaihtoehto 5: Siirretään isoja paloja.

Varmistan vielä, että tämä on täysin omaa, epävarmoihin huhuihin perustuvaa spekulaatiotani. Mutta:

Yksi varhaisista (ja edelleen harvinaisista!) Episodi VIII –juonihuhuista oli jo viime maaliskuussa, että elokuvan alkupuolella Leia joutuu vihollishyökkäyksen uhriksi ja päätyy isoksi osaa kasileffaa sairastupaan, ”pois pelistä”. Ja että tässä rytäkässä dynamiikkaa keikutetaan siten, että vastarinnan johtajiin kuuluvaksi huhuttu Laura Dernin hahmo ottaa Leian aseman sotilasoperaation johdossa, oletettavasti johtaen joukkoja toisin kuin Leia olisi. Huhuun vieläpä liittyy ajatuksia salamurhaajien jahtaamisesta, jotka viimeistään alkavat kuulostaa paitsi Kloonien hyökkäykseltä myös siltä, että tällaisen kohtauksen täytynee oikeastikin olla elokuvan peräti käynnistävien joukossa, jos se elokuvassa on.

Jos huhu siis on totta, siinä on ikävintä se, että se tarkoittaisi Leian roolin Episodi VIII:ssa jäävän pieneksi kuten VII:ssakin. Lohdutuksena meidän on toisaalta mahdollista takertua vielä epämääräisempään mutta uskottavaan liitännäishuhuun, jonka mukaan Leia selviäisi hyökkäyksestä hengissä käyttämällä Voimaa. Ainakin tämä Leia-fani pakahtuisi ilosta.

Koska kyse on Star Warsista, mahdollisesti kuvattu loukkaantumiskohtaus antaa ainakin yhden odottamattoman mahdollisuuden ratkaista Leia-ongelma: tässä sarjassahan on ennenkin siirretty hengenvaarallisesti loukkaantuneita hahmoja metallisiin pukuihin… Mutta tähän en oikeastaan ollut pyrkimässä, vaan tähän:

Minua kutkuttaa, että tämä juonikuvio voisi tarjota varsinaisen hihaässän Leia-ongelman ratkaisuun. Jos VIII-ohjaaja Rian Johnsonin leikkauspöydällä pyörii nyt kohtaus, jossa Leia päätyy koomaan tai vastaavaan tilaan, ja oletettavasti kohtauksia, joissa hän tuosta tilasta elokuvan loppupuolella palaa, voisi nuo paluukohtaukset siirtääkin episodi IX:ään.

Mitä sillä sitten saavutettaisiin? No: ehkäpä tyydyttävä loppu Skywalkerien tarinalle.

Koska Luke ja Rey aloittavat elokuvan kaukaiselta Ahch-Ton planeetalta, Skywalkerin sisarukset tuskin ehtivät tavata vielä ennen Leian attentaattia, jos sellainen elokuvan alkupuolella tapahtuu. Jälleennäkemiskohtaus kuitenkin todennäköisesti on kuvattu jo episodi VIII:aan: ensinnäkin on koko ajan ollut oletettavissa, että Luken tie veisi siskonsa luokse jo kakkososassa eikä vasta trilogian päätöksessä, jossa fokuksen luulisi olevan uusissa hahmoissa, ja toisekseen Oscar Isaac ystävällisesti jakoi meille muistelunaan yllä olevan yhteiskuvan Fisheristä ja Hamillista studiolla rooliasuissaan. Kyllähän se todennäköisimmin on yhteiskohtauksen kuvaustauolla näpsäisty. Ei-niin-villi veikkaukseni: Leian ja Luken jälleennäkemisen oli tarkoitus olla Episodi VIII:n ”tyven onnea” -tyyppinen loppukohtaus parhaiden Star Wars -perinteiden mukaisesti.

Jos tuo kohtaus siis siirrettäisiinkin viimeiseen episodiin (ja kasille kuvattaisiin uusi loppu), Episodi VIII päättyisi tässä spekulaatiossa ilman Luken ja Leian kohtaamista kuten edellinenkin osa. Tästä yleisö olisi eittämättä harmissaan. Mutta jos tuo kohtaus olisi kuitenkin mukana tähänastisen saagan päätöksessä, se voisi olla niin voimakas, että se riittäisi meille Leian oleelliseksi loppukohtaukseksi. Yleisölle voitaisiin myöhemmin tänä vuonna luvata, että Carrie Fisher on käsikirjoitusmuutosten jälkeen sittenkin mukana vielä IX:ssäkin. Lisätemppuja ei ehkä tarvittaisi paljonkaan hahmon näyttämöltä poistumisen selittämiseksi. Yleisönä kokisimme saaneemme Leian olosuhteisiin nähden aivan riittävässä määrin sarjan viimeiseen osaan. Ilman uutta näyttelijää. Ilman Leian tarpeetonta kuolemaa. Tosin ei ilman Episodi IX:n merkittävää uudelleenkirjoittamista.

Ja spekuloidakseni vielä: Entä jos siirto tehtäisiin, mutta siitä ei kerrottaisi ulos? Elokuvien tekijät malttaisivat mielensä ja pitäisivät ensi jouluna salaisuuden sillä samalla tavalla, millä salaisuudet nykyisin näissä tuotannoissa pitävät kutakuinkin kaikki muut paitsi juuri Carrie Fisher. Yleisö luulisi nähneensä Episodi VIII:ssa viimeisen kerran Fisherin Leiana, ja osa olisi ollut pieni. Yleisöä harmittaisi, mutta tekijät pitäisivät pokan: hän on surullisesti poissa, ymmärrättehän.

Ja sitten, kaksi vuotta myöhemmin…Episodi IX alkaisi Luken ja Leian yhteiskohtaamisella. Kylmät väreet. Seisaallaan taputtavat katsomot. Itku, joka antaisi anteeksi paljon.

Kuninkaallisemme Carrie Fisher (1956-2016)

Posted on 28/12/2016 by Aki Jörgensen

”To me she’s royalty”.

Episodi VII:n alussa kuullut sanat saivat minut ja monet muut nyökyttelemään. Carrie Fisher, ehkä enemmän kuin kukaan, oli meidän kuninkaallisemme. Internet ja iltapäivälehdet käyttävät sanaa ’legenda’ kovin kevyesti, mutta Carrie Fisher oli todella legenda jo eläessään.

Niinpä nyt, Fisherin sydämen annettua periksi viime perjantaina ja lopun koitettua tiistaiaamuna, ei ole liioiteltua sanoa koko Star Wars -perheen sydämen särkyneen. Kuten Lucasfilmin toimitusjohtaja Kathleen Kennedy sanoi lausunnossaan: on suorastaan vaikea ajatella maailmaa ilman häntä. (Puoli Hollywoodia tuntuu juuri nyt ajattelevan samoin.)

fisher

I don’t know who you are or where you came from, but from now on you’ll do as I tell you, okay?

Carrie Fisher oli esikuva miljoonille, jotka löysivät hänen esittämästään prinsessa Leia Organasta esikuvan, jollaiset aivan viime vuosia lukuunottamatta olivat elokuvissa harvassa: pippurisen ja toiminnallisen naissankarin. Hän oli – korkeintaan James Earl Jonesia lukuun ottamatta – paras tulkitsija George Lucasin konstikkaalle dialogille, ja siinä mielessä mahdollisesti originaalitrilogian paras näyttelijä. Hän oli näyttelijä, joka suuren yleisön silmissä jäi yhden roolin tähdenlennoksi, mutta joka loi nahkansa kulissien takana kirjailijana, kirjoittajana ja myös Hollywoodin salaisiin aseisiin luettavana script doctorina.

Fisher oli myös piinattu päihdeaddikti ja armoitettu humoristi. Myöhempinä vuosinaan hän törmäytti nämä puolet itsestään kirjoittaen kokemuksistaan paitsi fiktiota (romaani ja elokuva Terveisiä unelmien reunalta), myös niin terävää pilkkaa, että kaikki eivät uskaltaneet edes nauraa (yhden naisen show Wishful Drinking). Wikipediassa voisi olla linkki häneen sanan ’itseironia’ kohdalla.

Keskusteluohjelmissa ja coneissa vieraillessaan hänen esiintymisensä asettuivat erityisesti viime vuosina jonnekin stand up -komiikan ja rokkikeikan välimaastoon. Yhdessä Gary-koiransa kanssa Carrie Fisher otti haltuun yleisön, jonka edessä uskalsi esiintyä siitä täysin piittaamattomana, jalat sohvalle nostavana homssuisena vanhana hupsuna, joka tuntui hädin tuskin muistavan säilyttää tuleviin elokuviin liittyvät salaisuudet, jotka hänelle oli oikeussakon uhalla uskottu. Twitterissä hän tykitti merkillisten lyhenteiden & I. KRJNTEN sävyttämiä viestejä tavalla, joka saattoi liittyä hänen toiseen avoimesti tunnustamaansa ongelmaan, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Todennäköisesti moni luuli, että tädillä ei todellakaan ole enää kaikki kotona. Minä olen varma, että kaikissa aidosti merkittävissä merkityksissä oli (vaikka salaisuuksien säilyttäjänä hän tosiaan oli huono). Fisher todella piti Star Wars -faniuden äärimmäisiä ilmentymiä älyttöminä, eikä jaksanut pitää mielessään kaikkea sitä mitä fanit, mutta oli aivan varmasti otettu siitä jäljestä, jonka oli maailmaan jättänyt.

fisher_davis

“Please stop debating about whether or not I aged well. Unfortunately it hurts all three of my feelings. My body hasn’t aged as well as I have. Blow us.”

On syytä huomata, että näyttelijä Debbie Reynoldsin ja laulaja Eddie Fisherin tyttärenä Carrie Fisher syntyi Hollywoodin eliittiin, ja oli siten ehkä tuomittu alusta alkaen. Fisher oli äitinsä manageroima teinitähti, ja vain 19-vuotias esittäessään Leiaa ensimmäisen kerran. Julkisuudesta hän ei kuitenkaan koskaan pitänyt, ja Tähtien sodan menestys toi sitä hänelle enemmän kuin tarpeeksi. Vain muutamaa vuotta myöhemmin hän joutui tunnustamaan itselleen olevansa koukussa kokaiiniin. Vaikka on vaikea kuvitella häntä uhrina – ja Fisher varmasti tuhahtaisi, jos kuulisi jonkun niin tekevän – en osaa häntä syyllistääkään. Siinä missä huumejulkkiksista vaikkapa joku Kurt Cobain oli itse syyllinen tuhoonsa, Fisher oli pikemminkin ajan, paikan ja tilanteiden merkitsemä. Ja, on tietenkin syytä huomata: Fisher ei juonut tai narkannut itseään pahimpinakaan vuosinaan välittömään tuhoon asti.

Unohtaa ei sovi sitäkään, että Fisher loi nahkansa arvostetuksi kirjoittajaksi ja feministi-ikoniksi niskassaan paitsi yhden roolin vangin, myös nörttien seksisymbolin imago. Kannettuaan elokuvahistorian kenties ikimuistoisinta kampausta ensimmäisessä Tähtien sodassa (ja jouduttuaan kuuluisasti teippaamaan rintansa valkoisen kaapu-asunsa alle), hän joutui pukeutumaan Jedin paluussa seksiorjan surullisen kuuluisiin kultaisiin bikineihin. Viimeistään se teki lukemattomien elokuvankatsojien ensi-ihastuksesta myös eroottisten päiväunien kohteen. Tätä tähän blogiin kirjoittaessani en voi olla ajattelematta, kuinka naurettavalta tuntuu ajatus ajatella Fisheriä pelkän kultabikinin vankina, mutta sellainen hän todella monien ihmisten silmissä oli – ja sitä suurempi on saavutus, että Fisher tuskin koskaan itse koki näin olevan.

Vaikka suuri yleisö muisti Fisherin vain Leiana – ja ehkä sivurooleistaan Blues Brothersissa tai Harry tapasi Sallyssa – Fisherin omistautunein faniyleisö tiesi tämän kaiken, ja rakasti häntä siksi. Kuvaavaa on, että tänä jouluna, jolloin muun muassa minä kurkistelin somea koko ajan peläten tätä tiistaina tullutta suruviestiä, Star Wars -fiidini tuntuivat olevan täynnä rakkautta ja sympatiaa Fisheriä kohtaan. ”Toivon täksi jouluksi vain Carrie Fisherin parantumista”, lausui moni.

Sitä emme saaneet, ja kuninkaallisemme Carrie Fisher on nyt yhtä Voiman kanssa. Voimaan hän tuskin uskoi, mutta jos jostakusta kirjoitan näin tosissani, niin hänestä.

leia

You know, no matter how much we fought… I’ve always hated watching you leave.

—

(Tämä on jälkikirjoitus, joka on pakollinen näin surunkin keskellä.)

Niin, sitähän emme nyt tiedä, mitä tämä Star Wars -sarjalle tarkoittaa. Ensi vuoden joulukuussa ensi-iltansa saava episodi VIII on kuvattu, mutta koska emme tiedä, mitä Leialle siinä tapahtuu, emme voi kuin spekuloida, miten Fisherin poissaolo ratkaistaan. Kirjoitetaanko hahmolle kuolema kahdeksanteen tai yhdeksänteen episodiin, ehkä käyttäen johonkin tarvittavaan lisäkuvaan tietokonetekniikkaa Rogue Onen tapaan? Vai kirjoitetaanko hahmo kahdeksannen osan lopussa tai yhdeksännen alkuskrollissa syrjään siten, että häneen ei tarvitse palata elokuvissa?

Olen ollut spekulaatiopöydissä, joissa on pohdittu mahdollisuutta, että kun The Force Awakens oli vanhasta triosta Harrison Fordin elokuva ja episodi VIII kaikesta päätellen on Mark Hamillin elokuva, saattaisi IX olla vuorostaan Carrie Fisherin elokuva. Itse olen kuitenkin koko ajan epäillyt, että sekä draamallisista että realistisista ulkoelokuvallisista syistä Fisher jäisi koko uudessa trilogiassa sellaiseen sivurooliin kuin oli The Force Awakensissakin. On nimittäin vaikea kuvitella, puhui Hollywood nyt Fisheristä miten kauniita tahansa, että 60-vuotias nainen, joka on suuren yleisön silmissä menneen ajan tähti, nostettaisiin koko perheen toimintaseikkailun ykkös- tai edes kakkostähdeksi.

Toisaalta olen ajatellut, että tästä voisi seurata, että Leia saattaisi ainoana originaalitriosta jäädä henkiin uuden trilogian päätteeksi. Kaikkihan odottavat Luken dramaattista kuolemaa joko VIII:ssa tai IX:ssä, mutta Leia olisi voinut olla ”legacy-hahmoista”, kuten Lucasfilm nykyisin heitä kutsuu, se joka saisi nähdä viimeisen episodin viimeiset voitonkuvat.

Jos saisin nyt toivoa, soisin Leian nimenomaan selviytyvän mieluummin näkymättömiin kuin joutuvan ylimääräisen kuolinkohtauksen uhriksi. Kun maailma jo joutuu luopumaan Carrie Fisheristä, olisi julmaa pakottaa se luopumaan myös Leia Organasta.

I can’t [be done with Leia]. It’s me. I’m the custodian of Leia. I keep her in my bag!

Mitä Rogue Onesta putosi pois

Posted on 20/12/2016 by Aki Jörgensen

Kaikkihan tässä vaiheessa Rogue Onen ovat nähneet? No, spoilerivaroitus nyt vielä kuitenkin tällekin kirjoitukselle.

Kun elokuva on nähty, katsokaapa tämä video. Siihen on koottu trailerimaiseksi leikattuna elokuvasta pois jätettyjä, mutta trailereissa ja muissa mainoksissa nähtyjä kohtauksia:

Melkomoista, vai kuinka? Tuossa on mukana aika monta kuvaa ja repliikkiä, joita olisi trailereista voinut veikata elokuvan ikonisimmiksi (”I rebel” ja Jyn vs. TIE, esimerkiksi). Erityisesti teaser ja Lontoon Celebrationissa ensiesitetty Behind the Scenes -kokoelma sisältävät hirvittävästi materiaalia, joka elokuvasta puuttuu.

Osa kohtauksista – monet pois jääneet otot Jynistä kapinallistukikohdassa, vaikkapa – voidaan laskea normaalin leikkauksessa tapahtuvan tiivistämisen pariin. Video kuitenkin todistaa, että ainakin elokuvaan tehtiin ainakin kolme merkittävää tarinallista muutosta keväällä alkaneen trailerimarkkinoinnin ja ensi-illan välillä:

Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus oli suurempi ja siinä käsiteltiin tematiikkaa, joka putosi lopullisesta elokuvasta pois.
Jyn (Felicity Jones) ja Cassian (Diego Luna) pakenivat Kuolemantähden suunnitelmat sisältävän datalevyn kanssa rannan taistelutantereelle.
Jyn kohtasi tornin ylätasanteella TIE Fighterin.

Moni saattaa tulkita kohdan neljä olevan, että Darth Vaderilla oli kolmas kohtaus elokuvassa. Vader kun näkyy trailereissa Kuolemantähden komentohuoneessa tai vastaavassa tilassa, jossa hahmo ei esiinny kahdessa Rogue One -kohtauksessaan. Olen kuitenkin taipuvainen päättelemään, sen perusteella mitä ohjaaja Gareth Edwards on kertonut ylösalaisen oton syntymisestä vahingossa, että Vader-kuvat napattiin alunperinkin vain trailerikäyttöä varten. Veikkaan siis, että tämä ei ole ”poistettu kohtaus”. For-promo-use-only -kuvia uskon olevan myös niiden hieman koomisten ottojen, joissa stormtrooperit kahlaavat rauhallisesti trooppisessa rantavedessä. Eivät ne olisi voineet elokuvassa missään olla, eiväthän?

Hieno kuva, jota ei ole Rogue Onessa – mutta tuskin kokonainen poistettu kohtaus.

Elokuvien kehittyminen idea-asteelta lopullisiksi julkaistuiksi teoksiksi on suorastaan oman Star Wars -harrastukseni syvintä ydintä. Tiedämme George Lucasin muuttaneen mieltään moneen kertaan (”Yoda ei koskaan valomiekkailisi”, hän sanoi 1970-luvulla), mutta niin totta vieköön monenlaisia inkarnaatioita ehtivät käydä läpi The Force Awakens ja Rogue Onekin, ennen kuin niistä yksi lukittiin lopulliseksi ja meille elokuvana tarjoiltiin. Viime vuonna tähän keskusteluun oli itse asiassa vielä enemmän aineksia, eikä se keskustelu ole vieläkään päättynyt, koska emme todellakaan vielä tiedä kaikkea siitä, millainen esimerkiksi George Lucasin ideoima ensimmäinen Episodi VII -luonnosversio olisi ollut. Siihen verrattuna Rogue One lienee ollut suhteellisen suoraviivainen prosessi: tällä kertaa on esimerkiksi koko ajan ollut selvää, missä tilassa galaksi on elokuvan tapahtuma-aikana ja mitä tarinassa vähintään pitää tapahtua.

Mutta miten siis elokuvasta on voinut tipahtaa pois noinkin ikonisen oloisia kohtauksia? Keskeisiä selityksiä on kaksi.

Ohjaaja Gareth Edwards on kertonut kuvanneensa elokuvaa, erityisesti sen taistelukohtauksia, heittäytyen toiminnan vietäväksi. Toisin sanoen etenkin Scarifin taisteluun on kuvattu luonnollisesti paljon, paljon enemmän käänteitä ja kohtauksia – joista osan oli koko ajan tarkoituskin jäädä pois leikkausvaiheessa. Kyse on tekemistavan erosta verrattuna vaikkapa Lucasiin, joka ei todellakaan improvisoinut enää kuvausvaiheessa.

Toisaalta tiedämme, että Rogue Oneen tehtiin kesällä ne surullisenkuuluisat uusintakuvaukset. On edelleen epäselvää, mitä kaikkea silloin kuvattiin, ja asia varmasti avautuu meille vähitellen, tekijöiden vapautuessa kertomaan omat versionsa. Kannattaa muistaa, että Rogue Onen kuuden viikon uusintakuvaukset eivät pituudeltaan suuresti poikkea The Force Awakensin vastaavista, ja ne olivat periaatteessa osa elokuvan tuotantosuunnitelmaa alusta alkaen. Kuitenkin on yhtä selvää, että osa suunnitelmaa ei varmasti ollut, että uusintakuvauksiin jouduttaisiin värväämään avuksi käsikirjoittaja-ohjaaja Tony Gilroy, joka lopulta saisi jopa kirjoittajakrediitin elokuvaan.

Saw Gerrera trailereissa, ennen kuin tukka kasvoi. Kalju Saw jäi vain flashback-osaan.

Keskeinen Gilroyn käsittelemä kohta vaikuttaa trailerien perusteella olleen Saw Gerrera. Trailereissa Saw lausuu dramaattisia kapinoinnin ja sodankäynnin vaikutuksesta ihmiseen: ”What will you do when they catch you? What will you do when they break you? If you continue to fight, what will you become?”. Elokuvassa Saw ei puhu tällaisia, eivätkä repliikit oikein sovikaan kohtaukseen, jossa vastahakoisesti seikkailuun värvätty Jyn kohtaa puolihullun entisen kasvattajansa. Saw-kohtaukset on kuvattu uudelleen (tämän näkee myös hahmon muuttuneesta kampauksesta trailerien ja lopullisen elokuvan välillä), ja vaikuttaa siltä, että kohtaaminen oli alunperin aivan toisenlainen.

Slashfilm päättelee, että myös Sawn lisäksi Jynin hahmon on täytynyt olla toisenlainen, jotta tällaiset sanat on voitu hänelle ylipäätään osoittaa elokuvana alkupuolella, enkä väitä vastaan. Elokuvasta on karsittu Jynin kapinallisuutta enemmänkin kuin ”This is a rebellion, isn’t it? I rebel.” -repliikin verran. Itse tulkitsin tuon kohtauksen teaserissa niin, että Jyn olisi elokuvan alussa jo mukana Kapinaliitossa, mutta ei oikein sopeutunut sotilaalliseen kuriin ja järjestykseen, ennen kuin nimenomaan häntä tarvitaan erikoistehtävään sukuyhteytensä vuoksi. Olisikohan ollut alunperin noin?

Jyn, Cassian ja K-2SO pakenevat Lontoon metr…Scarigin tukikohdasta.

Ennen kaikkea trailerit kuitenkin paljastavat, kuinka rajusti tarinan loppu on muuttunut uudelleenkuvaus- tai leikkausvaiheessa. Trailereissa on paljon kuvia, joissa Jyn, Cassian ja K-2SO juoksevat Kuolemantähden suunnitelmat sisältävien datalevyjen kanssa Imperiumin rakennuksessa ja rannan taistelujen lomassa, väistellen jopa AT-AT:eita.

Esitän oman veikkaukseni. Arvelen, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa sankarimme ovat suunnanneet datalevyn kanssa ensin pako-alukselle, kuten iskujoukon alkuperäinen tavoite tietysti elokuvassakin oli. K-2SO ei ”kuollut” vielä siellä, missä elokuvassa, vaan vasta myöhemmin, tämän pakomatkan aikana. Ehkäpä tappajaksi päätyi nimetympi pahis – trailerithan näyttivät myös johtaja Krennicin (Ben Mendelsohn) rantatunnelmissa.

Tässäkin mukana on datalevy. Mutta ei enää droidi?

Edelleen veikkaan, että Jynin ja Cassianin pako päättyi kapinallisaluksen luo, joka sitten tuhottiin heidän silmiensä edessä. Näin seikkailu olisi konkreettisesti kääntynyt yhdellä hetkellä itsemurhatehtäväksi: pakenemisen sijaan tavoitteeksi olisi tullut epätoivoinen yritys lähettää suunnitelmat avaruuteen. Elokuvassahan tämä suunnitelman muutos tehdään hyvin nopeasti. Dramatiikkaa olisi tietenkin vielä lisännyt Bodhi Rookin (Riz Ahmed) kuolema toisten sankarien nähden, ja samalla elokuvasta olisi kadonnut tarve sille kummalliselle johtojen viritykselle, jota kritisoin arviossanikin, ja jolla tunnutaan vain muistuttavan Bodhin olemassaolosta.

Toisaalta, jos näin olisi käynyt, on myös suhteellisen helppo ymmärtää, miksi loppua muutettiin. Pako-aluksen tuho silmien edessä olisi voinut tuntua myös kliseeltä. Ennen kaikkea se olisi voinut olla lopputaistelun flown kannalta tarpeeton, elokuvaa minuuttitolkulla pidentävä kiertotie. Miksi kuljettaa Jyn ja Cassian biitsille ja sieltä takaisin torniin, jos heidät voidaan viedä arkistohuoneesta suoraan torniin, on joku (Tony Gilroy?) hyvin voinut kysyä. Ja kas; on pitänyt kehittää uudet kuolemat Bodhille ja K-2SO:lle.

Jyn ja TIE. Mitä tässä tapahtuu?

Veikkaan siis tässä vaiheessa, että rannan jälkeen Jynin tie on siis vienyt torniin kuten elokuvassakin, sillä jotenkinhan suunnitelmat on pitänyt joka tapauksessa lähettää Scarifilta avaruudessa taisteleville kapinallisille. Tornikohtauskin on kuitenkin ollut toisenlainen: ensimmäisen trailerin lopussa itseäni suuresti innostanut kuva kohtaamisesta TIE Fighterin kanssa puuttuu sekin elokuvasta. Siinä vihollisalus nousee esiin jotenkin rauhallisesti, eikä Jyn hidasta kulkuaan kohti alusta lainkaan. Kohtaus ei tunnu siltä, että siinä keisarillinen rivipilotti yhyttäisi kapinallisvakoojan. Moni on epäillyt, että TIE:tä saattaisi lentää joku hyviksistä samaan tapaan kuin Chewbacca ohjaa AT-ST:tä Jedin paluussa, mutta Cassianko se siis olisi ja miten tähän olisi päädytty? Tällainen menee tietenkin tässä vaiheessa fanifiktion puolelle – kohtaus on ja pysyy poissa elokuvasta – mutta huomaan toivovani, että siellä lentäisi pikemminkin Krennic, ja tässä olisi kyseessä elokuvan alkuperäinen sankarin ja pääroiston viimeinen yhteenotto.

Krennic taistelussa. Vai vasta taistelun jälkeen?

Vaihtoehtoisen tulkinnan tarjoaa Slashfilm, joka veikkaa sankarien kohdanneen lopuksi Krennicin rantavedessä, ja vieläpä uskoo heistä monen kuolleen siellä yhdessä. Kieltämättä kuvassa, jossa Krennic kävelee ruumiiden keskellä viitta vettä laahaten, on loppukohtauksen tunnelmaa.

Vaikea siis sanoa! Tarinaryhmän jäsen ja näistä asioista meille viestivä Pablo Hidalgo sanoi Twitterissä, että ”loppu ei muuttunut” uudelleenkuvauksissa. Tämä ei kuitenkaan kerro mitään, sillä Hidalgo voi tarkoittaa hyvin monta asiaa: esimerkiksi sitä, että kaikki sankarit kuolivat kaikissa käsikirjoitusversioissa tai että Leia-loppukohtaus oli mukana jo ennen uudelleenkuvauksia.

Jotain paljastaa The Art of Rogue One -kirja, kunhan saamme siihen kuumottelevat näppimme. Ensivilkaisuja tarjoavat Io9 ja ConceptArtWorld. Ja toivoa tietenkin sopii, että osa poistetuista osista päätyy aikanaan bluraylle (toivottavasti myös vähän paremmin kuin Episodi VII:n kohdalla). Mutta jotenkin arvelen, että Edwards ja kumppanit kertovat tästä ihan itse vielä tulevien viikkojen tai kuukausien aikana paljonkin. Rogue Onen tekemisen vaiheiden salaamiseenhan ei nyt, elokuvan ensi-illan jälkeen, ole samanlaista tarvetta kuin The Force Awakensin, jossa esimerkiksi Reyn perhetaustan kaltaiset arvoitukset pakottavat pitämään käsiksen aiempiakin vaiheita piilossa vielä joitakin vuosia.

Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

Posted on 16/12/2016 by Aki Jörgensen

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.

(Melkein) kaikki Rogue One -trailerit, klipit ja featurettet

Posted on 08/12/2016 by Aki Jörgensen

// linkkilista päivitetty 11.1.2017 //

Haluatko nähdä yli kymmenen minuuttia Rogue Onesta jo ennen ensi-iltaa? Katso kaikki tämä, siellä se on. Melkein jokaisessa tv-spotissakin on jokin sirpale uutta materiaalia verrattuna edellisiin. (Eleven-Thirty Eight pääsi tarkassa laskennassaan viikko sitten alle yhdeksään minuuttiin, mutta sen jälkeen on julkaistu vielä kokonaisia elokuvaleikkeitäkin).

Näitä on niin paljon, että eivät tässä varmaankaan edes ole ihan kaikki. Ja eiköhän niitä vielä lisääkin tule. Eikä ihan jokaista ehkä edes kannata katsoa. Päällimmäisinä tärkeimmät.

Varsinaiset trailerit (jotka kaikki tietenkin ovat nähneetkin):

Celebration 2015:n julkistusteaser (ei virallisesti julkaistu – silloiset mietteeni)
teaser (huhtikuu – mietteeni)
traileri (elokuu – mietteeni)
toinen traileri (lokakuu – mietteeni)

”Enkö vain olekin aika edukseni näissä puolen minuutin pätkissä, isäntä?”

Kokonaiset elokuvasta julkaistut klipit:

Celebration 2016:ssa näytetty klippi (ei elokuvaääniraitaa)
Jyn vs. stormtrooperit (Tonight Show -kohtauksen perässä)
Galen Erso ja johtaja Krennic
”Trust goes both ways”
”It’s Rogue. Rogue One.”
Jyn ja Kapinaliitto (sisältää tuttuja!)
Jyn pelastetaan (lisäys 11.12.)
”Chance of Failure” (lisäys 11.12.)

Kukas se siinä!

Behind the Scenes -featurettet:

Celebration 2016 reel
Featurette
Creature Featurette
Introducing Jyn Erso
Living in Star Wars
Paradise (lisäys 11.12.)
K-2SO (lisäys 11.12.)
Made Great in Britain (lisäys 11.12.)
Scoring Highlights (lisäys 11.12.)
Locations (lisäys 11.1.2017)

”Ackbarilta terkkuja sulle, Gareth!”

Aasialaiset trailerit:

Korea
Kiina

Kukas se siinä #2!

Tv-spotit:

Breath (tyylikäs, sisältää tuttuja!)
kiinalainen tv-spot (”Donnie Yen -elokuva”)
Hope Begins (tunteikas)
10 Days
Trust
Jyn & Cassian
Dream
Hope
Together
Believe
Contact
Greatest Weapon
Protect
Recruiting
Save the Rebellion
Strap in
Surrender
Time to Fight
Trained to Fight
Y-Wings in Action
IMAX (lisäys 11.12.)

Boba Fett Jeremy Bullochin mukaan

Posted on 27/11/2016 by Aki Jörgensen

Jeremy Bulloch, 71, on näytellyt ammatikseen lapsesta asti. Hän on esittänyt teatterissa Shakespearea ja opettanut kiinalaisille englantia BBC:n tuottamassa opetussarjassa. Hänen filmografiassaan on yli 100 nimikettä, ja vaikka suuri osa rooleista on pieniä, on mukana esimerkiksi Bond-elokuvia.

Mutta hänet muistetaan siitä, että hän esitti kahdessa elokuvassa kypärään pukeutunutta avaruuspalkkionmetsästäjää, jonka ainoat kolme repliikkiä lausuu Imperiumin vastaiskussa toisen ääni. Boba Fett on Star Wars -sarjan rakastetuimpia hahmoja ja tunnistettavuudessaan melkein sen päähenkilöiden rinnalla, vaikka hahmon elokuvaesiintymiset jäävät luvalla sanoen ohuiksi. Jedin paluussa sankarit huitaisevat Boban vahingossa sarlacc-hirviön kuoppaan, joten pahiksen uhkaavuuskin jää elokuvien perusteella ulkonaiseksi.

Star Warsin Special Editionien (1997) jälkeen Bulloch on tehnyt uuden uran kiertäen fanitapahtumissa, ja sellainen on tuonut hänet myös Helsinkiin tänä marraskuisena viikonloppuna. Hänen on täytynyt kertoa suosikkitarinansa ajastaan Boba Fettinä satoja ellei tuhansia kertoja. Suurimpiin hitteihin lukeutuu esimerkiksi se, kuinka Bulloch vahingossa lausui Boban kolmannen repliikin ”Put captain Solo in the cargo hold” muodossa ”Put captain Cargo in the solo hold” – tosijuttu, jossa vitsiä seuraa jatkovitsi siitä, ettei kukaan muu edes huomannut virhettä, koska Bullochin puhe kuului kypärän läpi vain muminana. Tämä juttu kuullaan Helsingin Hoth-Conissakin, ja yleisö taputtaa nauraen.

Jeremy Bulloch vastasi yleisön kysymyksiin tunnin ajan Helsingin Kulttuuriareena Glorian lavalla lauantaina. (kuva: Aki Jörgensen)

Bulloch on synnynnäinen humoristi. Haastattelijan on helppo houkutella hänet mukaan absurdiin vitsailuun, mutta jos hän ei sitä tee, Bulloch vitsailee mielellään haastattelijan kustannuksella. Näin hän tekee Helsingissä, saaden suomalaisen lavakumppaninsa monta kertaa hämmennyksiin. Huikeimmalla hetkellä hän näyttää oikeasti alkavan itkeä lavalla kesken näyttelemisen muistelemisensa, kunnes laukaisee tunnelman paljastamalla tempun osoitukseksi ammattitaidostaan: ”That was acting for you”.

Koska Kulttuuriareena Gloriassa on hitokseen vähemmän väkeä kuin esimerkiksi Star Wars Celebrationissa, ja koska Bullochin tunnin Q&A todella on alusta loppuun avoin yleisökysymyksille, jokainen halukas taitaa päästä esittämään sellaisen. Minulla on jo pitkään ollut mielessäni yksi kysymys Bullochille, ja pääsen kysymään sen pian:

”Hei, olen Aki ja pidän suomenkielistä Star Wars -blogia Tähtien jatkosota, ja Jeremy Bulloch -kysymykseni numero yksi kuuluu: Onko Boba Fett pahis? (Is Boba Fett a ’Bad Guy’?)”

”En ole! En voi olla pahis. Voin näytellä pahista niin kuin parhaiten osaan, mutta en ole pahis.”

Hyvä, etten antanut mikkiä pois, sillä joudun kysymään jatkokysymyksen:

”Mutta näetkö Boba Fettin hahmon pahiksena?”

”Kyllä. Uskon, että Boba Fett on pahis. Hän voi olla hurmaava halutessaan, mutta älä päästä häntä irti. On hämmästyttävää, miten paljon leluja hänestä on tehty, kauniisti maalattuja.”

Bulloch todella hyppää vastauksessaan ihastelemaan Boba-lelujen hienoutta. Tätä suomeksi kirjoittaessani tajuan, että hän saattoi tarkoittaa lelujen määrän olevan outoa suhteessa hahmon pahuuteen, mutta tallenteelta kuunneltuna sanat kuulostavat samalta miten ne Hoth-Conissa koen: ajatusten harhailulta. Sama toistuu useamman kerran tunnin aikana. Esimerkiksi juuri ennen minua Bobaksi pukeutunut mies on kysynyt, jatkaisiko Boba Fett palkkionmetsästäjänä, jos pelastuisi sarlaccin kuopasta, vai voisiko hän tehdä jotain muuta. Bulloch tuntuu nappaavan kiinni vain sarlaccista pelastumisesta, ja vastaa siihen vielä lyhyemmin kuin minulle: ”Kyllä”.

Jeremy Bulloch puhuu, suomalainen haastattelija-juontaja Jenna Alexa nauraa. Ja yleisökin, toki. (kuva: Aki Jörgensen)

On vaikea sanoa, onko kysymysten ohittaminen nopeilla kyllä/ei-vastauksilla Bullochilta kuivaa brittihuumoria, häntä kiinnostavien kysymysten valikointia vai osoitus huonosta kuulosta, jota hän pahoitteleekin useamman kerran. Todennäköisesti vähän näitä kaikkia. Lisäksi on ymmärrettävä, että tässä vaiheessa eläkeikäinen Bulloch on jakanut nimikirjoituksia koko päivän, vaikka on saapunut Helsinkiin Englannista edellisenä yönä kello 01. Bulloch tietää myös erittäin hyvin, ettei hänen tunnetuin roolinsa ollut suurta teatteria, mutta esiintyessään lavalla Star Wars -yleisölle hän harjoittaakin nykyistä ammattiaan, viihdyttäjän työtä. Ja hän tekee sen hyvin.

Mutta se on sääli, koska olisi aidosti kiinnostavaa tietää, millaisena Jeremy Bulloch tunnetuimman hahmonsa näkee. Hän on kuitenkin tulkinnut Boba Fettin valkokankaalla ja elänyt Boba Fettinä olemistaan seuraavat vuosikymmenet. Bullochin tarinoihin kuuluu, että hänestä hahmo oli ennen kaikkea tyylikäs puku, jossa tuli seistä samaan tapaan vaikuttavasti hiljaisena kuin Clint Eastwood Kourallisessa dollareita. Vaikka Bulloch sanoo pitäneensä Boban roolia mukavana työnä, en voi välttyä vaikutelmalta, että hän ei taida edelleenkään pitää itse hahmoa puvun pintaa syvällisempänä.

Hän väistää myös kysymyksen tuntemuksistaan Boban äänen vaihtamisesta toisessa Special Editionissa (2004) Temuera Morrisoniin eli Kloonien hyökkäyksen klooni-isäntään, ja vastaa sen sijaan, ettei häntä haitannut, ettei Boban alkuperäisenäkään äänenä käytetty häntä. Työtähän se vain oli, ja tämän hahmon rakentaminen elokuvaan oli yhteistyötä. Olen myös varma, että moni näyttelijä vastaisi toisin kysymykseen siitä, mitä muuttaisi roolityössään, jos saisi tilaisuuden palata valkokankaalle esittämään samaa hahmoa yli 30 vuotta myöhemmin. Bulloch vastaa, ettei mitään.

(Totuuden nimissä: on Bulloch välillä puhunut Boban hahmona analyyttisemminkin. Esimerkiksi tässä haastattelussa hän sanoo uskovansa Boba Fettin olevan ”reilu”: jos hän aikoisi ampua sinut, hän kertoisi siitä ensin.)

The Jeremy Bulloch Comedy Hourin pääesiintyjä. (kuva: Aki Jörgensen)

Joku kysyy Bullochilta, mitä hän sanoisi Boba Fettille, jos tapaisi tämän todellisuudessa. Tämäkin on kiinnostava kysymys ajatellen, millaisena Bulloch Boban näkee. Mutta näyttelijä pyörittelee: ”Sanoisin hänelle… Sorry, not very nice. A bit awkward performance, but still very good. How long have you been acting?”, enkä ymmärrä, miten tämä pitäisi ymmärtää tai kääntää. Eikä ymmärrä haastattelijakaan, jolle Bulloch seuraavaksi toistaa viimeisen kysymyksen. ”Minäkö? En minä ole näyttelijä”, tämä hämmästyy.

Bulloch on. Tunnin kuluessa hän intoutuu yhä pitemmälle haastattelijansa kiusaamisessa. Yleisölle hän lupaa kysymys ja vastaus -tuntia seuraavan hänen seitsemän tunnin Hamlet-esityksensä. Vaikka jokainen tunnistaa tämän vitsiksi, tulee olo, että Bulloch on pitkästä päivästä huolimatta tosiaan vasta pääsemässä vauhtiin.

Epäilemättä Hamlet onkin syvällisempi hahmo kuin Boba Fett. Minä olen jonkinlainen toipuva Fett-holisti: tyylikäspukuinen palkkionmetsästäjä kuului minunkin suosikeihini erityisesti ollessani nuorempi, ja Suomen Star Wars -fanien nettifoorumeilla 15 vuotta sitten käytin pitkään Boba-avataria. Mutta olen itsekin alkanut pitää hahmoa yliarvostettuna.

Siitä olemme kuitenkin Jeremy Bullochin kanssa eri mieltä, mikä minua Boba Fettissä yhä kiehtoo. Minusta Boba Fett ei ole yksiselitteisesti pahis.

Fanipoika ja fanipaita kohtasivat fandomin suurlähettilään.

(Kokosin Jeremy Bullochiin liittyviä twiittejä Storifyyn ja kirjoitin Jeremy Bullochista myös Savon Sanomiin.)

Marvelin Star Wars -sarjakuvat ovat nyt aivan kuin kaikki muutkin

Posted on 25/11/2016 by Aki Jörgensen

Helsingin Hoth-Conissa käsitellään tänä viikonloppuna myös Marvelin Star Wars -sarjakuvia, ja siitä jo etukäteen innoittuneena sain viimein kirjoitettua tämän pitkään muhineen tekstin.

Ensimmäisten puolen vuoden jälkeen nimittäin kirjoitin tässä blogissa Marvelin aloittaneen uuden Star Wars -sarjakuvien linjastonsa mallikkaasti. Itse asiassa muistin olleeni enemmän haltioissani kuin tuon tekstini nyt luettuani olen ilmeisesti ollutkaan. Kritisoin nimittäin jo tuolloin Marvelin valintoja Dark Horsen avaamien polkujen kertaamiseksi, vaikka olinkin lukenut innoissani jokaisen julkaistun uuden kaanonin Star Wars -lehden. Marvelhan aloitti linjastonsa keskittymällä pelkästään episodien IV ja V väliin, jossa Dark Horse oli juuri viettänyt pari viimeistä vuottaan (ja jossa, tietenkin, tapahtuivat Marvelin omat 1970-luvun SW-sarjikset).

Nyt, kun Marvelin uusi Star Wars on ollut kanssamme jo melkein kaksi vuotta ja sen ensimmäisen vaiheen voi katsoa päättyneen Darth Vader -sarjakuvalehden viimeisen numeron myötä, myös suhteeni uuden kaanonin aikaiseen sarjakuvakerrontaan vaikuttaa normalisoituneen. Tähän mennessä Marvel on nimittäin jo ehtinyt julkaista kokonaisia minisarjoja, jotka eivät enää kiinnosta minua lainkaan. Tämän katson siis nimenomaan paluuksi normaaliin siinä mielessä, että niin totisesti oli Dark Horsenkin aikaan. Silti luen edelleen useimpia Marvelin ilmestyvistä Star Wars -nimikkeistä ilolla. Ja koska nykyisessä maailmassa digitaalisia sarjakuvalehtiä on helppo ostaa tablettiin niiden amerikkalaiseen ilmestymistahtiin, niin myös koko ajan teen.

Poe Dameron -lehti lähettää terveisiä ammattikunnalleni.

Koska Marvelin kauden nimikelista mahtuu vielä juuri nyt helposti blogipostaukseen, kirjaan sen tähän omaksi selkeytyksekseni ja toivottavasti muidenkin mielenkiinnoksi:

Star Wars: tähän mennessä 25 numeroa tai 4 albumia, jatkuu. Lippulaivasarja. Sijoittuu episodien IV ja V väliin. Pääosissa Luke, Leia ja Han, ajoittaisia irtotarinoita mm. Obi-Wanista.
Darth Vader: 25 numeroa tai 4 albumia. Sijoittui episodien IV ja V väliin ja päällekkäin SW-sarjakuvan tähänastisten numeroiden kanssa.
Princess Leia: 5 numeron minisarja tai 1 albumi. Tapahtui heti episodi IV:n jälkeen.
Lando: minisarja/albumi. Tapahtui selvästi ennen episodi V:tä, ehkä jo ennen IV:ää.
Chewbacca: minisarja/albumi. Tapahtui heti episodi IV:n jälkeen.
Han Solo: minisarja/albumi. Tapahtui jälleen episodien IV ja V välissä. Päättyi juuri.
Obi-Wan & Anakin: minisarja/albumi. Tapahtui kolme vuotta episodi I:n jälkeen.
Kanan: 12 numeroa tai 2 albumia. Rebelsin sarjakuva-spinoff-prequel. Sijoittui kloonisotiin ja niiden jälkeiseen aikaan.
Shattered Empire: 4 numeron minisarja tai 1 albumi. Tapahtui Episodi VI:n jälkeen.
The Force Awakens -sarjakuva-adaptaatio. 5 numeroa/albumi.
Poe Dameron: tähän mennessä 10 numeroa, jatkuu. Tapahtuu ennen The Force Awakensia.
Doctor Aphra: joulukuussa alkava sarja. Ei minisarja, vaan ns. on-going lehti Darth Vaderin tapaan ja tavallaan myös sen jatkeeksi.
Darth Maul: helmikuussa 2017 alkava minisarja. Tapahtuu ennen Episodi I:tä.

Toisin sanoen: Marvel on kahden vuoden ajan ammentanut ennen kaikkea klassisimmasta mahdollisesta aikakaudesta, vuosista episodien IV ja V välissä, jolloin Luke, Leia ja Han voivat seikkailla yhdessä Kapinaliiton riveissä, ja jolloin Darth Vader ei vielä ole tavannut poikaansa kasvotusten. Useimmat originaalitrilogian päähenkilöt ovat saaneet oman tuolle aikakaudelle sijoitetun nimikkotarinansa – selkeimpänä puutteena toistaiseksi Luke.

Marvelin SW-sarjakuvien tähänastinen ”kohuhetki”. (Ei, Sana Solo ei oikeasti ollut Han Solon vaimo…ihan sanan varsinaisessa merkityksessä.)

Saattaa olla, että tämä tie alkaa vähitellen olla kuljettu. Oikeastaan toivonkin sitä. Lippulaivalehti Star Wars tuskin saavuttaa Imperiumin vastaiskua ihan vielä, mutta sen kanssa rinnakkain kulkeneen Darth Vader -lehden lopettaminen tuntuu askeleelta ainakin tapahtuma-ajallisesti monipuolisempaan SW-kerrontaan. Sellaiseksi voi myös laskea uutisoidut seuraavat siirrot: Darth Maul -minisarjahan on prequel-sidonnainen, ja Doctor Aphra -lehti taas Marvelin kauden ensimmäinen askel tarinankerrontaan ihan uusien hahmojen ympärillä, vaikka se perustuukin Darth Vader -sarjakuvassa esiteltyihin hahmoihin ja on kirjoittaja Kieron Gilleniä myöten sen spinoff. Toinen meneillään oleva on-going lehti, Poe Dameron, taas seikkailee mukavasti uuden trilogian asetelmissa, vaikkakin sentään turvallisesti ajassa ennen The Force Awakensin käänteitä.

Pieni muistelu menneestä. Kun Dark Horse -kustantamo sai Star Wars -sarjakuvalisenssin 1990-luvun alussa, se keskittyi pitkään nimenomaan kaukaisen galaksin uusiin kolkkiin tai päätarinan sivuhahmoihin. Näitä edustivat Boba Fettin, Mara Jaden ja Rogue Squadron -pilottien lisäksi esimerkiksi keisarillisista henkivartijoista kertonut Crimson Empire ja muinaisten jedien saaga Tales of the Jedi. Lukuunottamatta Dark Horsen starttia Dark Empirea ja Thrawn-trilogian sarjissovituksia DH ei itse asiassa juuri koskenut originaalitrilogian hahmoihin koko 1990-luvun aikana.

Toinen keskeinen ero Dark Horsen ja Marvelin kausien välillä on, että DH vältteli pitkään jatkuvien SW-lehtien perustamista, keskittyen kestoltaan rajoitettuihin minisarjoihin. Sellaisina julkaistiin jopa Tales of the Jedia, jonka tarinat kyllä muodostivat jatkuvan pitemmän tarinan. Aidosti jatkuvajuonisten on-going -lehtien aika koitti Dark Horsen käsissä vasta Kloonien hyökkäyksen jälkeen. Nämä erot eivät todellakaan tarkoita, että DH:n ysärituotanto olisi ollut täyttä timanttia, saati että se olisi täysin kestänyt aikaa, mutta sitä, että Star Wars -galaksia luodattiin tuolloisissa sarjakuvissa varsin kunnianhimoisesti.

On koomista – vaikka toisaalta ajallemme surullisen kuvaavaa – että Marvelin tarinoiden aihevalinnat voi nähdä lähes naurettavan laskelmoivina, vaikka Star Wars on vuonna 2016 ehdottomasti paljon suositumpi kuin 1990-luvun alussa. Laskelmointi ulottuu jossain määrin myös lehtien juoniratkaisuihin: esimerkiksi Tatooinella ja Naboolla on käyty jo monta kertaa. Onneksi Marvelin tarinankerronta ei kuitenkaan käytännön toiminnan tasolla ole lentänyt yhtä matalalla.

Darth Vader -lehden huikein hetki. Oikealla ”Imperiumin Sherlock Holmes”.

Ei, päinvastoin erityisesti päälehti Star Wars edustaa todella ketterää SW-sarjakuvaa. Tarinoista pidin esimerkiksi vankilaepisodista, mutta ennen kaikkea pidän siitä, että Jason Aaronin kirjoittamina Luke, Leia ja Han tuntuvat aivan itseltään. Esimerkiksi parhaillaan meneillään olevassa Tähtituhooja-tarinassa he sanailevat koko ajan aivan Imperiumin vastaiskun dialogin hengessä.

Darth Vader -lehti, josta erityisesti jenkkiyleisö tuntui pitävän vielä enemmän, oli sekin paikoin todella hyvä – mutta paikoin toisaalta aivan kauhea. Kenraali Grievousin tavoin puolidroidiksi käsitelty mon calamari on syöpynyt verkkokalvoilleni todellisena haastajana vanhan expanded universen karmeimmille kökköyksille. Darth Vaderin kerronnallisia perusongelmia – hahmo on aina kaikkia muita vastaan ylivoimainen, eikä hänen päänsä sisään oikeastaan voi katsoa – kirjoittaja Kieron Gillen ei myöskään voinut peitota, ja osa hänen ratkaisuaan oli Vaderin ympäröiminen erilaisilla ”koomisilla pahiksilla”. En ollenkaan pitänyt sarjakuvan ”pahasta Artoosta ja Threepiosta”, murhanhimoisesta droididuosta – tohtori Aphrasta ilman muuta enemmän. Käytännössä parhaat osat Darth Vaderia olisivat voineet mainiosti ilmestyä myös Star Wars -nimisen lehden vuorottelevina tarinoina – sarjan isoin juoni ei jää historiaan.

Minisarjoista paras, ja samalla Marvelin kaksivuotiskauden tähänastinen huippuhetki, on Lando. Selvästi aikuislukijoille kirjoitettu ja kuvitettu tarina, jossa Lando, Lobot ja uudet kumppanit sieppaavat tietämättään itsensä keisari Palpatinen avaruusaluksen, on tyyliltään jännäri, väreiltään ja tapahtumiltan synkkä, onnistuu hahmonimitarinoista parhaiten vastaamaan kysymykseen ”what makes him tick”, ja siinä on peräti traagisia käänteitä. Bravo, kirjoittaja Charles Soule ja kuvittaja Alex Maleev!

Lando ja Lobot, veljet. Kuten hieno sarjakuva todellakin todistaa.

Pidin myös Leian ja Hanin tarinoista, edellisestä erityisesti piristävän taiteensa vuoksi. Chewbaccan seikkailua en sen sijaan jaksanut loppuun, ja Obi-Wan & Anakin jäi kokeilematta kokonaan. Episodi VII:n prequelina virheellisesti odotetun Shattered Empiren pettymyksestä kirjoitin aikanaan erikseen. Rebels-kytky Kanan ajoi oikein hyvin asiansa, vaikkei lopulta minua niin paljon kiinnostanutkaan. The Force Awakensin sarjisversiosta ei toisaalta jäänyt kotiväelle yhtään mitään kerrottavaa. Poe Dameronin osalta annan juryn olla vielä kopissaan: ainakin toistaiseksi ilonkiljahduksiin on ollut syytä lähinnä uuden trilogian aikaisen sarjakuvan olemassaolossa, mutta ainekset kasvuun ovat olemassa.

Mitä seuraavaksi? Toivottavasti tosiaan jotain uutta. En taida viitsiä kuitenkaan olla niin toiveikas, ettäkö luulisin, että päähahmojen sooloseikkailut olisivat nyt tässä, vaikka tarinat onkin nimetty ytimekkäästi hahmojen nimillä eikä seikkailuina. (Mitenkähän vaikkapa väistämätön seuraava Han Solo -minisarja muuten mahdetaankaan näissä oloissa nimetä? Han Solo 2? Mietittiinköhän tämä loppuun asti?).

Seuraavaksi vuorossa oleva Darth Maul ainakin kuuluu niihin hahmoihin, joiden soolotarina ei minua kiinnosta. Tässä Marvel vaikuttaa todellakin vain laskevan hahmon suosion varaan: Maulin nuoruustarinoita on nähty ennenkin, ja on vaikea kuvitella, että tällä versiolla olisi suurta uutta annettavaa, vaikka myöhempi Maul samaan aikaan onkin hyvin kiinnostava osa Star Wars -animaatiosarjoja. Saavat kehua kovasti, että ostaisin.

Doctor Aphra -sarjiskin epäilyttää, vaikka tosiaan toivonkin Marvelin vähitellen uskaltautuvan kertomaan tarinoita uusista hahmoista SW-galaksissa. Aika näyttää, mahtaako Aphrasta olla uuden kaanonin Mara Jadeksi. Darth Vader -lehden suosituksi osoittautunut sivuhahmo on eräänlainen ilkikurinen avaruuden seikkaileva arkeologi, ja kieltämättä hän olikin Vaderin tarinan sivujuonteena lehden parasta antia. Omaan makuuni hahmo tosin muistuttaa melkein kopiolta maistuen Doctor Whon River Songia. Mutta pysyykö tohtori ylipäätään kiinnostavana ilman alaissuhdetta galaksin pahimmista pahimpaan? Voiko tällainen hahmo kantaa kovin pitkään omaa lehteään? Miksei Doctor Aphra ole suosiolla minisarja?

Nuori tohtori Aphra yllätti ja pisti lopulta kampoihin jopa Vaderille, mutta onko hän kiinnostava ilman Vaderia?

Lontoon Celebrationin paneelissaan Marvelin väki sanoi keskittyneensä tarkoituksella yhteen aikakauteen, ”jotta tarinat voivat ristetä toisiaan”. Väittivät myös, ettei episodien V ja VI välissä olisikaan kovin paljon tarinaa kerrottavaksi. Tästä taidan olla eri mieltä, mutta ennen kaikkea minulla onkin toisenlainen ehdotus:

Hyppäisivät suoraan syvään päähän: Jedin paluun ja The Force Awakensin väliin. Jättäisivät Star Wars -lehden etenemään klassisessa ajassa, mutta perustaisivat toisen lehden – vaikkapa Star Wars: The New Republic – kertomaan tuosta tuskaisasta rauhan rakentamisen ajasta Imperiumin hiipuessa. Tarina voisi alkaa joko heti Shattered Empiren jälkeen tai Jakkun taistelusta, johon sijoittunee Chuck Wendigin tähän liittyen nimetty, ensi vuonna julkaistava Aftermath-romaanitrilogian päätös Empire’s End. Käyttäisivät mukana säästeliäästi originaalitrioa, mutta keksisivät uusia, kiinnostavia hahmoja kartoittamaan tätä tuntematonta aikakautta galaksissa. Ottaisivat mukaan kirjoittajatiimiin sen Wendigin, joka Aftermath-kirjojen mestarillisissa välinäytöksissä raapaisee galaksin eri kolkkia. Poimisivat alkajaisiksi parikin juonilankaa noista välinäytöksistä.

Ja jos taas Marvel haluaa jatkaa hahmonimisten minisarjojen linjalla, niin tässä muutama ehdotus toisen Han Solo -tarinan vaihtoehdoiksi: Wedge Antilles, (nuori) Palpatine, Thrawn, Amidala (ennen Episodi I:tä), Piett, Kreivi Dooku, Lor San Tekka.

Ja, no joo, myönnetään: se Luke.

Kuukausi Rogue Oneen: Kymmenen syytä jännittää

Posted on 17/11/2016 by Aki Jörgensen

Helppo tapa kirjoittaa (netti)juttu ilman kummempaa rakennetta on tehdä lista. Käytän tätä reseptiä nyt, Rogue Onen ensi-illan ollessa alle kuukauden päässä ja miettiessäni, ettei ainakaan minua jännitä lainkaan sillä tavoin kuin vuosi sitten – tai sillä tavoin kuin prequelienkaan lähestyessä. Tässä kuitenkin kymmenen minua joulukuun 14. päivän ensi-iltaelokuvassa kutkuttavaa asiaa, joihin kytkeytyy äskettäisiä paljastuksia ja kysymyksiä, jotka ratkeavat vasta elokuvan nähdessämme. Kevyitä spoilereita, ei varsinaisia juonipaljastuksia.

Alkuun kuitenkin tuore, kiva behind the scenes -featurette, joka innostaa ainakin minua enemmän kuin lukuisat nettiin tipahtelevat tv-spotit:

Miten se mahtaa alkaa?
Tämä on huhuosastoa, mutta on hyvin todennäköistä, että Rogue One ei käynnisty tutulla alkuskrollilla. Tämän on täytynyt olla vaikea päätös, ja jos alkuskrollittomuuteen on todella päädytty, kunnioitan täysin elokuvantekijöiden rohkeaa ratkaisua olla menemättä ikonisen ja tuttuuden tielle. Itse olisin nimittäin tässä kohtaa äänestänyt juuri sitä: alkuskrollihan tuntuu niin pakolliselta osalta niin Star Wars -pelejä kuin fanifilmejäkin, että tuntuu turkasen kummalliselta, jos franchisen historian kahdeksas kokopitkä elokuva ei sitten sellaista sisälläkään. Mutta kuten sanottua, valinta on rohkea, ja herättää sitä suuremman mielenkiinnon: miten filmi siis alkaa, jos ei odotetusti? Alkuskrollitta mahdollisuudet ovat auki esimerkiksi ns. intro-osuudelle ennen otsikkoa. Nähtäisiinkö ensin trailereissakin vilahtava flashback-osa?

krennic-vader

Kapinaliiton ensimmäisen suuren voiton tarina on ehkä myös katsaus Imperiumin sisällissotiin
Suuren Imperiumin sisäiset riidat ovat aina tarjonneet hedelmällisen maaperän Star Wars -tarinoille, mutta varsinaisissa elokuvissa pahan armeijakunnat ovat näyttäytyneet hyvin yhtenäisinä. Oikeastaan ainoa särö episodielokuvissa nähtävään pelolla hallittuun hierarkiaan on kohtaus, joka kuuluu minusta koko sarjan upeimpiin: alkuperäisen elokuvan Kuolemantähdellä tapahtuva kokoontuminen, jossa Tarkin kertoo keisarin hajottaneen vanhan Tasavallan senaatin ja jossa julkea upseeri rohkenee pilkata itsensä Darth Vaderin uskoa. Ilmassa on merkkejä, että tämä kohtaus on saattanut olla mielessä myös Rogue Onen kirjoittajilla. Ohjaaja Gareth Edwards taustoitti äskettäin USA Todaylle pahis Orson Krennicin (Ben Mendelsohn) olevan ”työväenluokkainen” keisarillinen verrattuna kuvernööri Tarkinin kaltaisiin ”shakespeareaanisiin” yläluokkaisiin upseereihin. Tuore Catalyst-romaani avaa edelleen Krennicin ja Tarkinin välistä kilpailutilannetta. Saa nähdä, suodaanko Tarkinille Rogue Oneen monen toivomaa cameoa, mutta joka tapauksessa Rogue One lupaa sukeltaa Imperiumin skismoihin paremmin kuin episodielokuvat.

Siinä ei pauhaa John Williams
Kauhea kerettiläinen mielipide Star Wars -piireissä, mutta: mitä enemmän vanhenen ja elokuvia katson, sitä vähemmän tykkään John Williamsista ja hänen Erich Korngoldista ja Richard Wagnerista (sinänsä nerokkaasti) yhdistelemästä tyylistä, joka pauhaa niin monien Hollywoodin viihde-elokuvien taustalla. Kyse ei sentään ole siitä, ettenkö pitäisi Williamsin Star Wars -musiikista: pidän kyllä, ja kuten useimmat muutkin, pidän sitä peräti olennaisena osana koko elokuvasarjaa. Mutta yleisesti Williamsin tapa kertoa minulle orkestraatiollaan, mitä minun katsojana tulee kussakin kohtauksessa tuntea, on niin ikävän alleviivaavaa, että se alkaa olla melkein vastakohta sille, mistä elokuvamusiikissa muissa elokuvissa pidän. Siksi on niin mahtavaa, että Rogue One nyt viimein tarjoaa ensimmäisen tilaisuuden kuulla Star Warsia jonkun toisen sävelin – aivan kuten elokuva yleisemminkin toivottavasti tarjoaa uudenlaisen näkökulman kaukaiseen galaksiin. Näin, vaikka en varsinaisesti odota Michael Giacchinon karkaavan valtavan kauas Williamsin laduilta. Giacchinohan on sitä paitsi joutunut työskentelemään kiireessä, ollessaan Alexandre Desplatin viime hetken tuuraaja tämän joutuessa lähtemään projektista isojen lisäkuvausten muutettua sävellystyön aikataulua. Muun muassa Pixarin animaatioiden u-pei-den musiikkien säveltäjänä kunnostautunut (ja niistä Up!:sta ansaitusti Oscarin voittanut) Michael Giacchino on oikeastaan Desplatia kiinnostavampikin valinta.

jynjpg

Jyn Erso, mon amour
Rogue Onessa on todella kova cast, jota mietittäessä voisin kuvitella vilkuillun Disneyn sisällä Marvelin puolelle. Mads Mikkelsenin ja Forest Whitakerin kaltaiset ilmeikkäät luonnenäyttelijät ovat mahtavia valintoja tuomaan marvelmaiseen tapaan uskottavuutta ja tunnetta rooleihin, jotka sinänsä saattavat jäädä melskeessä ohuiksi tai lyhyiksi. (En usko elokuvien menestyksen yleisesti perustuvan pelkkään castingiin, mutta Marvel-elokuvien menestys siihen kyllä perustuu.) Mutta parasta, parasta, joulukuun ensi-iltaleffassa on ainakin trailerien perusteella sen päähenkilö. Felicity Jones on ängetty melkoisen testosteroniseen seuraan, mutta ainakin naisten vähäisyyttä kompensoidaan todellisella tehomimmillä. ”We have hope. Rebellions are built on hope”, Jyn Erso sanoo trailerissa, ja hitto vie, kun hän sen sanoo, minä uskon. Asiaa ei haittaa se, että Felicity Jonesin hymy sulattaisi jäänkin.

deathstar

Nostalgia, mystalgia
Selvähän se, että monet alkuperäisen Kuolemantähden suunnitelmien varastamisesta kertovan elokuvan ilonhetkistä ovat takuulla nostalgisia. Superase itse, stormtrooper-mallisto ja vaikkapa Yavin IV:n kapinallistukikohta ovat osa monen lapsuutta, itsestään Darth Vaderista puhumattakaan. Tuskin olen ainoa vanha Star Wars -fani, jolle nostalgiaa edustaa myös sana (whisper it:) kyber-kristalli. Kiintoisaa onkin nähdä, kuinka noita nostalgianhippuja tarjoillaan: Rogue One kun ei trailereissaan itse asiassa varsinaisesti mässäile tutulla kuvastolla. Alienit ovat suurimmaksi osaksi uusia, Yavin IV:ää lukuunottamatta planeetat ovat uusia. Tuttuja hahmoja nähdään ilmeisesti vain pienissä sivuosissa, vaikka elokuvaan olisi ollut niin helppo livauttaa vaikkapa Wedge Antillesin kaltainen kaikille faneille tuttu hahmo minkään aikajanan särkymättä. Jopa Vaderia tekijät ovat koko ajan korostaneet käyttävänsä säästellen. Toisaalta hyvä näin, toisaalta elokuva saakin tuntua tapahtuvan tutussa ajassa ja galaksissa. The Force Awakensin outoihin yksityiskohtiin kuului se, että vaikka tarina kierrätti originaalitrilogiaa turhankin tarkkaan, tuttuja alienrotuja ei näkynyt missään.

rebels

The Expendables
Uusien hahmojen suunnaton draamallinen etu on tietenkin se, että he ovat nimenomaan uusia. Koska Diego Luna ei näyttele Biggs Darklighteria vaan Cassian Andoria, emme tiedä mitään Cassian Andorin tulevaisuudesta. Periaatteessa kuka tahansa Rogue Onen päähenkilöistä voi kuolla, ja se on jännittävää elokuvassa, jossa itse päätehtävässä – saako joukkueemme Kuolemantähden suunnitelmat siepattua vai ei – ei ole jännitettävää. (Lontoon Celebrationissa paikalla olleet tai sieltä spoilaavat uutiset lukeneet tosin saivat kuulla yhden hahmon vahingossa paljastetun kuoleman, mutta kukaanhan ei sano, että kuolemia olisi pakko olla vain yksi.)

pilgrims

Me uskomme Voimaan
Rogue Onessa ei pitäisi olla jedejä, mutta Voima siinä kyllä on läsnä. On Jedha-planeetta, jedien henkinen koti. On ilmeisesti lukuisia tuolle planeetalle matkustavia pyhiinvaeltajia. On sokea Chirrut Imwe (Donnie Yen), joka on Voima-uskovainen olematta jedi. On Kapinaliiton Voima-usko, jossa jedien vanhasta toivotuksesta on tullut jonkinlainen taisteluhuuto. Tuoreen Galactic Atlas -kirjan mukaan Jedhan temppeli on nimeltään Temple of the Whills, mikä tuo minulle suorastaan kylmät väreet (George Lucasin ihan alkuperäisten luonnosten ja originaalileffan romanisaation mukaan tämä kaikkihan on peräisin ”from the Journal of the Whills” eli Whillien aikakirjoista). Ja sitten on vielä se, että jedien vanhoja temppeleitä on äskettäin käsitelty Rebelsissä ja käsitellään reilun vuoden kuluttua Episodi VIII:ssä… Kaikki tämä on minusta hyvin kiehtovaa, ja ”jotain uutta” koko sarjan mittakaavassa. Star Wars -tarinoissa ei minun muistini mukaan ole tässä mittakaavassa aiemmin tutkittu galaksin teologiaa: miten tosiaan uskovat he, jotka Voimaan uskovat, vaikka eivät jedeihin kuulu?

chirrut-imwe

This shit just got real
Star Wars ei, tietenkään, ole voimakkaan poliittinen elokuvasarja. Olen tavannut sanoa, että se ei edes ole scifiä, jossa pitäisi lähtökohtaisesti kysyä ”entä jos” -kysymyksiä ihmisen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, vaan silkkaa avaruusmaisemiin sijoitettua fantasiaa. Hyvällä syyllä voi uskoa, että viihdejätti Disneyn tavoitteena lienee pitää reaalipolitiikka mahdollisimman kaukana elokuvistaan. Toisinaan reaalipolitiikka saattaa vain iskeä takaisin, ja niin voi tottavie käydä myös silloin, kun elokuvasarjan keskiössä on valkoista fasistihallintoa vastaan taistelevien monikulttuuristen kapinallisten joukko, joiden suvaitseva viesti on, että hyvä Voima yhdistää ihan koko galaksia. Niinpä Yhdysvaltain tulevan presidentin ollessa Donald Trump tuo edellämainittu Jyn Erson sanoma ylivoimaisen pahan voittavasta toivosta voi tuntua odottamattoman monista odottamattoman ajankohtaiselta (tässä erityisen voimakas kirjoitus aiheesta). Kuten sanottua, Trump-vastaista sanomaa Rogue Oneen ei tietenkään varmasti ole tarkoituksella kirjoitettu (ei, vaikka elokuvan kirjoittajiin kuuluvat Gary Whitta ja Chris Weitz ovatkin siviilissä siinä hyvin äänekkäitä), mutta on vaikea ohittaa, kuinka kylmäävän ajankohtaiselta tuntuu vaikkapa tämä sitaatti Bodhi Rookin näyttelijältä Riz Ahmedilta: “Rogue One is about waking up to the real political situation of your time and accepting you can’t sleepwalk into the future because there won’t be one”.

This shit just got real #2
Ilman edellistäkin synkkää huomiota Rogue Onen ns. jutun piti koko ajan olla realismi. Tämän piti olla se elokuva, joka näyttää sodan Tähtien sodassa. Saa nähdä, miten pitkälle se lopulta toteutuu (ks. viimeinen kohta), mutta ainakin trailerien perusteella elokuva todella on lopullisessa asussaankin kaikkien aikojen realistisimmin toteutettu Star Wars -tarina. Siihen liittyy yliluonnollisten jedien puuttuminen, mutta siihen liittyy aivan erityisesti elokuvaan valittu tyyli, jossa Greig Fraserin käsivarakamera näyttäisi kulkevan sotilaidemme mukana aivan kuin maallisissakin sotatarinoissa. Vaikka en ole vieläkään ihan antanut anteeksi sitä, että Rogueksi nimetty elokuva ei kerrokaan X-Wing-piloteista, niin ainakin olen kovasti innoissani siitä, että se kertoo oikeista sotilaista.

at-act

Elefantti olohuoneessa
Lopuksi on todettava, että kyllähän sekin kovasti kuumottelee, mistä Rogue Oneen liittyen on etukäteen ehkä eniten puhuttu. Elokuvan reshoot-vaihe venyi kesällä niin pitkäksi, että se aiheutti edellämainitun säveltäjävaihdoksen ja sai aikaan ikävän huhun, jonka mukaan Disney olisi halunnut pehmentää elokuvaa tutummanmuotoiseksi avaruusseikkailuksi. On todella kiinnostavaa nähdä, onko lopullisesta elokuvasta erotettavissa, mitä ehkä on muutettu – ja tietysti myös se, kerrotaanko muutoksista enemmän elokuvan ensi-illan jälkeen. Koko kesän ja syksyn ajan Kathleen Kennedy ja muut elokuvan tekijät ovat yrittäneet korjata tapahtunutta muistuttamalla haastatteluissa, että reshooteja tehdään kaikkiin isoihin elokuviin ja ne kuuluvat asiaan. Mutta kuten MakingStarWarsin Jason Ward hyvin kirjoitti: reshootit eivät pelota meitä siksi, että niitä tehtiin, vaan siksi, että kuulemamme perusteella on selvää, että näissä reshooteissa tehtiin muutakin kuin suunnitelmaan kuuluvia pieniä korjauksia.

The Force Awakensin kommenttiraita: Mysteerilaatikko aukeaa

Posted on 09/11/2016 by Aki Jörgensen

Ennustin pari viikkoa sitten The Force Awakensin 3D-blurayn markkinoinnin osoittavan, että kommenttiraita on palaamassa kotijulkaisujen kruununjalokiveksi. Ennuste pysyköön yhä ilmassa, mutta asia on niin, että JJ Abramsin kommenttiraita todella on paras ekstra ja ”making of”, mitä The Force Awakensista on tähän päivään mennessä missään muodossa julkaistu. Se on myös tärkein täydennyspala tätä narratiivia sen jälkeen, kun kirjoitin siihen astisilla tiedoillani oman Näin syntyi -kirjoitukseni viime helmikuussa.

En odottanut kommenttiraidasta ihan näin suuria. Kysehän ei todellakaan ole siitä, ettäkö Abramsin TFA-puheesta olisi tähän mennessä ollut pulaa. Ensi-illan edellä ja sen jälkeen luin, katsoin ja kuuntelin sen verran monta Abramsin haastattelua, että uskoin ilman muuta jo kuulleeni kaiken, mitä mysteerilaatikon käsitteestään tunnettu ohjaaja haluaisi kertoa. Kuinka kaikki mahdollinen pyrittiin tekemään käsityöllistävinä käytännön efekteinä ja lavasteina, kuinka The Force Awakensin voimakkaat A New Hope -lainat ovat täysin tietoisia ja kuinka elokuvan lopullinen käsikirjoitus sai muotonsa Abramsin ja Lawrence Kasdanin pitkillä kävelyillä. Kaikki tämä ja monet Abramsin anekdootit alkoivat jossain vaiheessa viime talvena toistua niin, että usein huomasin arvaavani, minkä tarinan JJ on aloittamaisillaan: ”ah, nyt tulee se, missä puhutaan, kuinka kuuma Abu Dhabissa oli stormtrooper-asussa/kumipuvussa”.

Ohjaaja-käsikirjoittaja JJ Abrams, joka halusi Star Warsinsa maailman olevan niin aito, että sinne voi kuvitella astuvansa.

Mutta olin siis väärässä. Tässä, juuri tässä, on elokuvan kommenttiraidan idean vahvuus: kun ihminen, joka mielellään kertoo tekemästään, saa tehdä niin kahden tunnin ajan työnsä äärellä, keskeytyksettä ja ilman haastattelukysymyksiä, hän saattaa kertoa kaikenlaista, mikä ei olekaan tullut moneen kertaan esille. Vaikka toisinkin voisi arvella, Abrams on tällainen ihminen. Mysteerilaatikon konsepti kun tuntuu tarkoittavan, että kutkuttava arvoitus voittaa Abramsille aina avoimuuden tuotannossa ja usein logiikan myös teosten sisällöissä, eikä hän varmasti valehtele sanoessaan, että haluaisi tehdä koko teoksen valmiiksi vilauttamatta siitä trailereita enempää kenellekään ennen ensi-iltaa. Mutta: älköön kukaan enää väittäkö, että hänellä olisi ongelmia puhua prosessista viimeisen siveltimenvedon jälkeen. (Eikä ehkä ole voimakas kärjistys todeta, että George Lucasiin edellinen pätee melkeinpä täysin kääntäen.)

Kun Abrams on näin irti, hän on siis vuolassanainen. Hän toki haluaa nytkin todistella The Force Awakensissa vältetyn liiallista tietokone-efektiikkaa, mutta nyt hän tekee sen osoittamalla kohtauksista hyvinkin tarkkaan, mikä olento, lavaste tai tausta toteutettiin milläkin tavalla (”roiskimme näyttelijän päälle kipinöitä”, hän kertoo Kylon raivostumiskohtauksen kohdalla). Nytkin Abrams puhuu, tietysti, paljon originaalielokuvan tietoisesta lainaamisesta, ”going back to go forward”, kuten hän jo ennen ensi-iltaa metodin määritteli, mutta niin syvällä se The Force Awakensin ytimessä onkin, että olisi tekopyhää sitä kiistääkään. Abrams esimerkiksi kuvailee kommenttiraidalla Kylo Reniä peräti elokuvan ilmentymäksi: ”uudeksi hahmoksi, joka luodaan aiempien DNA:sta”, ja joka kaikessa on väistämättä Darth Vaderin varjossa kuten uusi pahis katsojillekin.

Tässä kuvassa yhdistyy kaksi erillistä oikeaa kuvaa, joiden keskellä kamera pannaa ylöspäin tietokoneella toteutetuksi kuvaksi linnasta ja lippuseinästä, Abrams kertoo. Punaisen robotinhan tiesimme jo aiemmin olevan ”oikea” puujaloilla kävelevä näyttelijä.

Abramsia pidetään työssään alaisensa huomioivana johtajana, ja koska hänen myös tiedetään viljelevän haastatteluissa amerikkalaisittainkin todella paljon ylisanoja, ei varmasti kenellekään tule yllätyksenä, että hän kehuu läpi kommenttiraidan jokaista mainitsemaansa ihmistä mahtavaksi ja parhaaksi työssään. Mutta niin asiaan kuin kehut kuuluvatkin, ei niitä ole vaikea uskoa ihan aidoiksi tunnustuksiksi, koska Abrams todella ulottaa ne kuvissa vain vilahtaviinkin statisteihin tai jonkin yksityiskohdan rakentaneeseen työmuurahaiseen. Ylätasoisempi elokuvaohjaaja ei nimittäin näitä nimiä edes muistaisi. Tosin juuri kehuista bongasin ainoan kommenttiraidalta yhyttämäni virheen: Abrams kehuu Reyn käyttämää stormtrooper-silmikkoa osoitukseksi puvustaja Michael Kaplanin neroudesta, mutta Kaplan itse antaa tästä ideasta toisaalla samassa bluray-julkaisussa kehut alaiselleen.

(Tähän kohtaan sopii todeta Suomi-maininnat. Abrams kehuu Chewbaccan toista näyttelijää Joonas Suotamoa ”mahtavaksi tyypiksi” ja vertaa hänen komediallista ajoitustaan peräti Harrison Fordiin ja John Boyegaan, joiden vastaavaa on tätä ennen ylistänyt pitkin kommenttiraitaa. Jakkulla puhuttavat alien-repliikit luonutta suomalaista kielinaista Sara Forsbergia saati Abu-Dhabissa kamera-assistenttina toiminutta Veera Ovaskaa hän ei mainitse.)

”Tässä kuvassa ei ole mitään järkeä, koska aurinko ei kohtauksen muissa kuvissa näytä lainkaan tältä, mutta pakko meidän oli se käyttää”, Abrams myöntää.

Ohjaaja-käsikirjoittajaa sopii kiittää siitäkin, että hän avaa kommenttiraidalla entisestään sitä, miten The Force Awakens kasvoi juuri sellaiseksi elokuvaksi minkä näimme. Hän esimerkiksi kertoo, että monet Reyn ja Finnin väliset keskustelut kuvattiin tuotannon edetessä uudelleen hieman muutetulla dialogilla. Hahmojen hieno suhde ei siis syntynyt paperilla, vaan sitä viilattiin pienin liikkein toimivammaksi ja lähemmäksi sitä, miten näyttelijät Daisy Ridley ja John Boyega parivaljakkoa tulkitsivat. Isommasta päästä näitä muutoksia lienee, että herkkä hetki, jossa hahmot ehtivät esittäytyä toisilleen Millennium Falconissa, lisättiin vasta Harrison Fordin loukkaantumista seuranneina viikkoina, jolloin ehdittiin huomata tällaisenkin tarve.

Tietenkään Abrams ei lähde selittelemään niitä osia elokuvaa, jotka on tarkoituskin jättää arvoituksiksi, eikä kukaan sitä häneltä varmasti odottanutkaan. Kommenttiraidalta on siis turha etsiä vihjeitä siitä, kuka on Snoke tai ketkä ovat Reyn vanhemmat. Edelliseen liittyen hän kuitenkin sanoo sen, että oli täysin harkittu juttu, että Leia nimeää elokuvassa pääpahiksen. The Force Awakensin romanisaatiossa se sanotaan vielä suoremmin: Leia ja Snoke tuntevat toisensa, ja mitä romanisaation pieniin lisäyksiin tulee, Abrams vahvistaa niistä toisenkin: kyllä, Kylo Ren oli lähellä palata valoon ennen isänmurhaa, ja kyllä, heti teon jälkeen hän sitä myös katui.

Mitä tulee Kylo Renin historiaan, Abrams on aiemminkin antanut ymmärtää hänen ja Kasdanin kehitelleen Renin ritareiden historiaa, mikä onkin mukava kuulla – esimerkiksi Lost-sarjassahan Abrams pikemminkin kävi käynnistämässä mysteerejä ja jätti muiden ratkottavaksi, onko arvoituksiin vastauksia. Jossain määrin mielenkiintoista eräisiin spekulaatioihin nähden on, että Abrams sanoo Kylon ja Reyn kohtaamisen hetkellä ”They’ve never met, but he’s heard of her”, mutta en ehkä ottaisi näitä sanoja kanonisoitavana in-universe-faktana. Ohjaaja saattaa ajatella pikemminkin elokuvan sisäisin termein: hahmot eivät tässä vaiheessa elokuvaa ole kohdanneet, mutta toiselle heistä on puhuttu toisesta.

Yhä todennäköisemmältä vaikuttaa, että tämä on Kylo Renin ja Reyn ensitapaaminen, mutta serkku- tai jediluokkakaverispekulaatioihin uskovien ei ole ihan vielä luovutettava.

Niin paljon kaikenlaista pienempää uutta jännää Abrams niin ikään kommenttiraidalla kertoo, että listaan niitä vielä muutaman. Te, jotka haluatte kuunnella kommenttiraidan itse, mutta ette ole vielä niin tehneet: kannattaa ehkä lopettaa tämän merkinnän lukeminen tähän ja kuunnella itse.

Muun muassa tällaista Abrams The Force Awakensin kommenttiraidalla kertoo:

Adam Driver oli alunperin Kathleen Kennedyn ehdotus Kylo Renin rooliin.
Rogue Onen säveltäjä Michael Giacchino seisoo stormtrooperina Poen takana alussa, kun lentäjä-ässä tuodaan Kylo Renin eteen.
Reyn seinän tukkimiehen kirjanpito oli Abramsin vaimon idea.
hiekkaan uppoavan TIE Fighterin räjähdys oli Steven Spielbergin idea. Spielberg ilmeisesti jeesi projektia taustalla vähän enemmänkin.
Abrams antaa kunniaa Millennium Falconin vuotavan kaasun käyttämisestä oletettujen stormtrooperien voittamiseen Lucasfilmin tarinaryhmän Pablo Hidalgolle, jonka SW-ekspertiisiä varmaankin siis tarvittiin kehittelemään skenaario, joka täsmää Falconin avaruusmekaniikkaan ja stormyjen sotisovan ominaisuuksiin.
Elokuvan tapahtumat todella kulkevat niin hurjalla vauhdilla kuin tuntuvatkin. Abrams vahvistaa, että Maz Kanatan palatsiin Takodanalle päädytään samana päivänä, jona Rey ja Finn kohtaavat Jakkun markkinoilla. Paitsi siis että sankarit kohtaavat siinä välissä Han Solon, myös Kylo reissaa samana päivänä ensin Jakkulta Starkiller-planeetalle ja sieltä Takodanalle, ja First Order täräyttää siinä välissä aurinkokunnan tuusan nuuskaksi.
Puzzlewoodin metsässä Englannissa kuvattuun Takodanan metsään ei lavastettu mitään. Niin kalliot, joiden välissä Rey ja Kylo taistelevat kuin metsässä leijaileva sumukin ovat aitoja.
Greenham Commonin entisessä lentotukikohdassa kuvatun vastarintaliikkeen D’Qar-planeettan maisemaa täydennettiin ”eteläamerikkalaisilla vuorilla”.
Vastarintaliikkeen tukikohdassa cameonsa tekevät Abramsin isä ja appiukko.
Abramsin ohjaajaystävä Ava DuVernay (Selma) ehdotti lopputaisteluun lisättäväksi hetken, jossa Rey sulkee silmänsä. Tämä tuntuu aivan käsittämättömältä, koska sekin tuntui minusta niin selkeältä A New Hope -peilikuvalta kohtaan, jossa Voimaan yhtynyt Ben valaa uskoa Lukeen Kuolemantähden taistelussa.
Abrams katuu, että lopun kuvissa, joissa Leia halaa ensimmäistä kertaa tapaamaansa Reytä, näkyy Chewbacca, joka kuitenkin oli Han Solon tärkein ystävä.
Kaikki elokuvan Falconin sisältävät ulkokuvat kuvattiin Greenham Commonin tukikohdassa. Hämmästyttävää, että näin iso tuotantotekninen seikka ei ole jäänyt ainakaan omaan päähäni aiemmin. Onkohan tämä peräti elokuvan merkittävin bluescreen-temppu?

Rogue One Traileri 2: ”Meillä on toivoa”

Posted on 14/10/2016 by Aki Jörgensen

Kaikkihan näkivät tämän jo eilen, näkiväthän?

Jei!

Rogue Onen toinen traileri (ensimmäinen niistä oli teaser) on niin sanottu juoni-trailer. Tässä avataan, melkein rautalankamalliksi asti, mistä on kyse. Juonesta kerrotaan jopa niin paljon, että voin kuvitella monen katsojan miettivän tietävänsä nyt liikaakin, vaikka trailerien pahimmalla ”elokuva pienoiskoossa” -tasolla tämä kaksiminuuttinen ei onneksi lennäkään.

Sinänsä kaikki tässä paljastettu on käsittääkseni kerrottu esimerkiksi Hollywood Reporterin haastattelujen kaltaisissa virallisissa lähteissä jo aiemmin, mutta niiden leikkaaminen traileriin näin, että sen kronologiakin tuntuu mukailevan hyvin pitkälle joulukuun ensi-iltaelokuvaa, tavoittaa varmasti meitä tuotantoa tarkkaan seuranneita suuremman yleisön. Minusta tuntuu, että nyt olisi mahdollista kirjoittaa varsin kattava ennustus siitä, mitä elokuvassa tapahtuu ja missä järjestyksessä, kun taas The Force Awakensin trailerit keskittyivät selkeästi elokuvan ensimmäiseen puoliskoon eivätkä paljastaneet loppupuolen tapahtumia juurikaan.

Tämä kielii minulle siitä, että Disney-Lucasfilm painii edelleen oman päätöksensä kanssa: tässä heillä nyt on Star Wars -elokuva, jossa ei olekaan Luke Skywalkeria eikä edes Reytä, eikä se jatka tarinaa siitä, mihin viimevuotinen elokuva jäi. Niinpä traileri yrittää tehdä sen selväksi: on isä, on tytär, on yhä Imperiumi ja Kapinaliitto, edellisellä on Kuolemantähti, ja se on pysäytettävä. Siltikin: koska Episode 1:n päätyttyä teatterista tiettävästi käveli ulos katsojia, jotka luulivat podrace-kilpailevasta pikkupojasta kasvavan Luke Skywalkerin, on aivan varmaa, että moni Rogue Onea odottavakin katsoja ihmettelee, miksi Imperiumilla nyt jälleen on kolmas tai neljäs Kuolemantähti.

Tervetuloa takaisin Star Wars -galaksiin, Islanti!

Mutta onhan tämäkin traileri silti vain tunnelmallinen ja innostava! Eilen trailerin töissä katsoessani minusta tuntui siltä, että se melkein selittää itsensä. Tarkasta kuva kuvalta -selityksestä kiinnostuneiden kannattaa lukea MakingStarWarsin ja StarWarsNewsNetin postaukset. Minä nostan puolestani esiin nämä ajatukset:

Erityisesti trailerin alku näyttää kovasti siltä, että näin alkaa myös elokuva. Jyn Erson Islannissa kuvatut lapsuudenmuistot, joista aikuinen Jyn (Felicity Jones) hätkähtää todellisuuteen vankilassa, ovat todennäköisesti elokuvankin ratkaisu siihen, miten näyttää menneisyyttä ilman kankeaa flashback-menetelmää tai ”Ten years later” -tekstiplanssia. Tulkintaa kuitenkin mutkistaa, että Jynin isää Galen Ersoa näyttelevä Mads Mikkelsen muuten sanoi juuri GQ-lehden haastattelussa näytelleensä kolmen eri ikäisen Jyn Erson kanssa.

Galen Erso (Mads Mikkelsen). Elävistä näyttelijöistä parhaita, muuten.

Traileri on (lähes) ensisilmäyksemme Galen Ersoon, ja häntä näytetäänkin siinä samantien paljon. Galen tuntuu minusta tällä hetkellä todella kiinnostavalta hahmolta, eikä vain loistavan tanskalaisnäyttelijänsä takia. Hänen roolinsa Kuolemantähden rakentamisessa on ilmiselvästi keskeinen, mutta tästä trailerista päätellen hän on enemmän yhteistyöhön pakotettu uhri kuin ”pahis”. Kiintoisaa on myös se, että kun ensimmäisessä teaserissa annettiin vielä ymmärtää Jynin tehtävän olevan tietojen hankkiminen Imperiumin superaseesta, tässä trailerissa tuntuu siltä, että kyse on myös isäukon pelastusoperaatiosta. Niin usein kuin Star Wars -elokuvissa perhesuhteista kyse onkin, tuntuu ratkaisu tällä hetkellä oikein toimivalta.

Toisaalta tämäkin traileri, kuten myös tuore juliste, tekee selväksi, että Rogue One seisoo ja kaatuu Jyn Erson eli Felicity Jonesin mukana. Juuri Jones lausuu kaikki trailerin juustoisimmatkin repliikit toivosta – ja saa minut uskomaan niiden merkityksen. (Muistammehan myös, että välittömästi tämän elokuvan tarinaa seuraava episodi onkin nimeltään ”A New Hope”.) Rogue Onella on siis keskeisemmin ”päähenkilö” kuin yhdelläkään aiemmalla Star Wars -elokuvalla, enkä ole tästä yhtään pahoillani: uskoni Jonesiin on todella vahva. Olen ihastuksissani esimerkiksi Jonesin äskeisestä lausunnosta Hollywood Reporterille: näyttelijä löysi Jynin hahmoon mallin Florence and the Machinen musiikkivideoista, koska ”niin paljon Jynistä on liikettä”.

Voin arvata tämän idean muotoilun: ”niinku ne isot patsaat Tarusta Sormusten Herrasta mutta että ne esittäis jediä”. Komealta näyttää!

Traileri paljastaa aiempaa paremmin Rogue Onen lokaatioiden runsauden. On Islannissa kuvattu karu planeetta, jossa Ersot aiemmin asustivat. On, tietenkin, kapinnallistukikohta Yavinin neljännellä kuulla. On Jordaniassa kuvattu ”jäätynyt autiomaakuu” Jedha, Voimaan uskovien pyhiinvaelluskohde. On Malediiveilla kuvattu trooppinen Scarif. Ja on vielä sateisten kanjonien planeetta Eadu.

Ainakin viisi planetaarista kohdetta siis. Se tuntuu paljolta elokuvalle, joka kulkee (todennäköisesti) suurimman osan aikaan Jyn Erson mukana. Galaktisia lokaatioita on saman verran kuin Attack of the Clonesissa, jossa päähenkilöt sentään jakautuivat osaksi aikaa kahteen paikkaan. Toivottavasti Rogue One ei tunnu juoksentelulta – ainakaan siis huonossa mielessä.

Tämä vihjaileva kuva Vaderista nähtiin vilaukselta ainoastaan Lontoon Celebrationissa esitetyssä teaserissa, jossa niin ikään oli mukana tämän trailerin alkuun päätyneitä kuvia Jynin lapsuudesta.

Vader on, tietenkin, nyt mukana useassa kuvassa. En varsinaisesti pelkää, että häntä elokuvassa ylikäytetään, mutta markkinoinnissa hyvinkin mahdollisesti. Huomatkaa kohtaus, jossa johtaja Krennic uhoaa Vaderille Kuolemantähden tulivoimasta kovin itsevarmana. Tämä voi tuntua oudolta Vaderin lyhytpinnaisuutta ajatellen, mutta on itse asiassa aivan linjassa kaanonin kanssa: A New Hopen Vader on vielä eräänlainen Imperiumin hierarkian ulkopuolinen Keisarin verikoira, kun taas vasta Empire Strikes Backin Vader on se kaikkien upseerien yläpuolella seisova armoton sotilasjohtaja. Tätä muutosta Lucasfilmin tarinaryhmä on myös kanonisoinut Marvelin äskettäin päättyneessä Darth Vader -sarjakuvassa, josta kirjoitan muutaman sanasen ihan piakkoin.

Vielä haluan huomauttaa, että trailerissa on mukana, kuten odotettua, ilahduttavan paljon Star Warsille epätyypillistä kuvaa ja käsivarakameraakin – hyvä Gareth Edwards! Make it your own! Mutta mitä nyt sitten tulee niihin pelkoihin ja huhuihin elokuvaa keventäneistä täydennyskuvauksista, niin ei tämä nyt varsinaisesti aivan merkittävästi The Force Awakensia karkeammalta sotaelokuvalta tässä vaiheessa näytä.

Lopuksi tervehdin ilolla sitä, että aiempiin huoliini ”Rogue One” -nimen merkityksestä vastataan näemmä sen verran, että elokuva tarkoittaa sentään jotain elokuvassakin. Se on ”call sign” – aluksen, tehtävän tai pilotin koodinimi, jää vielä epäselväksi.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: hahmot