The Force Awakens: Spekulaatio saa jatkua

The Force Awakensin nähtyäni ymmärrän paremmin JJ Abramsin ja Disneyn halua pitää elokuvan elementtejä salaisuutena mahdollisimman pitkään. Kun edellisessä merkinnässä pohdin sitä, kuinka ”hyvä elokuva” episodi VII oli, nyt siirryn saagan tarinankerrontaan – joten jos lukijoissa sattuisi olemaan joku elokuvaa vielä näkemätön, varoitan: nyt spoilaa.

kylo

Kylo Ren (Adam Driver): hahmo, josta saimme eräitä ensimmäisiä vastauksia.

Niin, on ymmärrettävää, että JJ halusi pitää Luke Skywalkerin piilossa elokuvan trailereista, koska ainoa hänen kasvonsa näyttävä kuva olisi ollut elokuvan loppukohtaus. Ja on selvää, ettei Reyn sukunimeä paljastettu ennen elokuvaa, koska ei sitä paljastettu itse elokuvassakaan. Itse asiassa luettelo kysymyksistä, joita fani jää miettimään The Force Awakensin lopputekstien pyöriessä, on hämmästyttävän yhteneväinen niiden kysymysten kanssa, joita moni mietti jo ennen elokuvaa, vaikkei olisi pahasti huhuista spoilaantunutkaan. Esimerkiksi:

  • Miksi Luke on pysynyt piilossa vuosia, eikä ole yrittänyt pysäyttää Ensimmäistä ritarikuntaa ja Kylo Reniä? Mitä hän on tehnyt poissaolonsa vuosina?
  • Mikä oikeastaan on galaksin tila: kuinka voimakas on Tasavalta, kuinka voimakas Ensimmäinen ritarikunta? Jos jälkimmäinen käyttää lapsina kaapattuja sotilaita ja tappaa vääräuskoisia siviilejä, onko se pikemminkin tosielämän Isisin kaltainen, uskonnollisten fanaatikkojen kauhulla alueitaan hallitseva terrorijärjestö, eikä lainkaan Imperiumin kaltainen ”oikea valtio”? Ja jos näin, mikä itse asiassa on se usko, jota Ensimmäinen ritarikunta tunnustaa?
  • Kuka tai mikä on tuon Ensimmäisen ritarikunnan Itsevaltias Snoke? Nähdäkseni kaikki vaihtoehdot ovat yhä avoinna Darth Plagueisista ihmemaaoz-maiseen jättimäisellä kuvajaisella alaisiaan pelottelevaan nukkemestariin.
  • Ketkä ovat Reyn vanhemmat, ja miksi hänet on jätetty Jakkulle?
  • Mikä on lopulta ”Herääminen”, joka on elokuvan nimessä asti? Reykö, joka ei kuitenkaan ole Snoken repliikin vaiheessa vielä koskenutkaan Voimaan? Heräsikö jokin muukin kuin Lucasfilmin tuotantokoneisto?

Emme tiedä. Ja mikä vielä yllättävämpää: näiden jo ennen elokuvaa pohdittujen kysymysten oheen The Force Awakens liittää oikeastaan vain yhden uuden kysymyksen (lukuunottamatta ilmeisiä ”Mitä tapahtuu seuraavaksi?” ja ”Kuinka sen-ja-sen-hahmon kävi?”): Mitä tapahtui Luken jedikoulussa, ja kuinka Ben (Solo? Organa? Skywalker?) tuli Snoken viettelemäksi?

Tuon yhden suuren salaisuutensa The Force Awakens muuten paljasti mielestäni tyylikkäästi, alleviivaamatta sen paljastuksenomaisuutta. Näin, vaikka mahdollisuudet ”I am your father” -tyyppiseen paljastushetkeen olivat olemassa: vaikka monet meistä olettivat Kylo Renin olevan Solo, ”varmana tietona” tämä ei käsittääkseni vuotanut minnekään, enkä ainakaan minä muista missään törmänneeni Ben-nimeen. Itse asiassa paljastus oli siksi yllättävänkin smooth: olihan jo kauan sitten huhuraportteja siitä, että elokuva ”kiusaisi” mahdollisuudella Luke Skywalkerista pimeällä puolella, ja etukäteen ”Onko Luke Kylo?” -spekulaatio netin vähemmän spoilaantuneissa jengeissä kiersikin. Siksi en olisi yllättynyt, jos elokuva olisi ensin antanut joidenkin katsojien uskoa mahdollisuuteen, että naamion sisällä tosiaan olisi Luke – kunnes kypärä lähtisi päästä Reyn kuulustelukohtauksessa. En silti ole pahoillani, ettei näin: myöhemmillä katsomiskerroilla tällaiset hämäykset tuntuvat aina vaivaannuttavilta.

rey-gun

Rey (Daisy Ridley): hahmo, jonka koin jo oppivani tuntemaan, mutta jonka historia kiinnostaa siksi yhä enemmän.

Se spekulaatio on nyt joka tapauksessa ulkona, mutta monet muut saavat jatkua, koska The Force Awakens käytti (ilkeästi kärjistäen) niin suuren osan ajastaan ikään kuin toteamaan sen saman, minkä trailerit ja etukäteishaastattelutkin. Tällä en tarkoita, että markkinointi olisi pilannut elokuvan, kuten en tarkoita sitäkään, ettäkö pitäisin lopputulosta huonona, vaan nimenomaan tätä minun ja monien muiden harrastusta spekuloida suuren saagan suurta tarinaa. Tämän blogin oheen perustamassani, yllättäen pirteästi tähän päivään asti jatkuneessa chat-keskustelussakin on pääosin pohdittu näitä ihan samoja juttuja, joita tosiaan useimpia pohdittiin jo ennen elokuvaa: Reytä, Snokea ja Lukea. Oletan, että monet näistä pohdinnoista elävät tästä episodiin VIII asti.

The Force Awakensissa on siten jonkin verran samaa vikaa kuin Pimeässä uhassa (kauhistus!): se on ennen kaikkea johdatus uuteen aikakauteen. Uutuus tuskin jää Pimeän uhan tavoin irralliseksi seuraajistaan – päinvastoin, episodi VIII voi jopa alkaa VII:n loppukohtauksesta, vaikka todennäköisemmin ei – mutta uuden trilogian kokonaisuuden näkökulmasta The Force Awakens tuo vasta päähenkilöt yhteen ja törmäyttää heidät ensimmäisen kerran pahan Kylo Renin kanssa. Loppukuva Luken ja Reyn kohtaamisesta toimii cliffhangerina, mutta samalla se ärsyttää juuri siksi, että se tuntuu kohdalta, josta uusi tarina kunnolla vasta alkaa.

Elokuvaa katsoessa tämä ei ole ongelma, koska The Force Awakens etenee niin kertakaikkisen sujuvasti, ja koska sekä katsojalla on niin mukavaa sekä uusien että vanhojen hahmojen parissa. Narratologian termein: The Force Awakensin tarina (se, mitä siinä tapahtuu) on aika köykäinen ja sitä paitsi lähes toisinto New Hopesta, mutta elokuvaa katsoessa se ei haittaa, koska sen juoni (se, miten tapahtumat seuraavat toisiaan ja miten tarina kerrotaan) toimii hyvin.

Mutta katsoessa The Force Awakensia seitsemäntenä osana pitkää sarjaa, tarinan heppoisuus onkin toisenlainen ongelma. Kirjoitinkin jo edellisessä merkinnässä siitä, että The Force Awakensista saattaa vielä tulla elokuva, josta fanit pitävät vähemmän kuin ei-fanit. Voin melkein jo kuvitella, kuinka kotisohvan tulevissa maratoneissa harmitellaan eräitä The Force Awakensin yksityiskohtia samaan tapaan kuin prequelien tyhmyyksiä. Se, että vastarintaliike ei muka kykene tulkitsemaan galaktisen kartan palaa ilman koko galaktista karttaa, tai se, että R2-D2 herää sopivasti elokuvan lopussa tuon loppupalan antamaan, ei ole kovin paljon fiksumpaa kirjoittamista kuin George Lucasin kömpelö ratkaisu saada nuori Anakin auttamaan jedejä antamalla ymmärtää, että huumekartellien ja salakuljettajien suosimalla Tatooinella yhdellekään rahanvaihtajalle eivät kelpaisi tasavallan rahayksiköt.

Osa näistä ongelmista johtuu JJ Abramsin yleispiirteestä elokuvantekijänä: mieluummin siistejä juttuja tapahtuu kuin järjen annettaisiin estää siistien juttujen tapahtuminen. Mutta osa voi johtua ikävämmin nimenomaan Lucasin vahvasta varjosta, prequelmaisuuden sairaalloisesta välttelystä. Siihen piikkiin panen esimerkiksi sen, että The Force Awakens tosiaan hämmentävästi jättää kertomatta, miten galaksissa oikeastaan isommin menee:  onko esimerkiksi superasettaan lataava Ensimmäinen ritarikunta niskan päällä kuten Imperiumi originaalitrilogiassa oli, vai onko se pikemminkin armeijaksi järjestäytynyt terroristiryhmä.

On hienovarainen linja, selitetäänkö kuviteltua maailmaa liikaa, liian vähän vai juuri sopivasti. Paljon yleisempi synti on selittää liikaa. The Force Awakens selittää sitä minusta hieman liian vähän. Ei siihen paljon olisi tarvittu: muutamat repliikit lisää ekspositiota esimerkiksi Han Solon, Leian tai Maz Kanatan suuhun, ja elokuva olisi asettunut paremmin suureen kuvaan siitä, mitä tapahtui kapinaliitolle ja Imperiumille sen jälkeen kun Endorissa juhlittiin. Mutta prequeleja syytettiin liiasta politiikasta, ja episodi VII:ää tehdessä oli selvästi päätetty väistää kaikkea, mistä prequeleja syytettiin.

Samalla mieleni tekee sanoa, että yksi prequelien perusteella vältelty asia saattoi olla suvantokohdatkin: episodit I-III kun jämähtelevät usein paikalleen, ja The Force Awakens todellakaan ei. Huomaan toivovani, että luvassa olisi vielä bluraylle myös leikkaus, johon todennäköisesti kuvattuja hengityshetkiä olisi palautettu – elokuvasta oli pudotettu pois jopa huhuraporttien perusteella eniten odottamani kohtaus, jossa Kylo Ren käy tyhjässä Millennium Falconissa ja istahtaa vielä kerran isänsä tuoliin. Mitään massiivista special editionia en kaipaa: viisikin minuuttia lisää ilmaa sinne tänne ripoteltuna voisi tehdä ihmeitä.

leia

Leia Organa (Carrie Fisher): hahmo, jonka olisin suonut puhuvan elokuvassa enemmänkin.

Jälleen mieleni tekee tarkentaa, että tämä ei tarkoita, ettenkö olisi pitänyt näkemästäni. Kyllä pidin (molemmilla tähänastisilla kerroilla). Pikemminkin tämä tarkoittaa sitä, että The Force Awakens asettuu Star Wars -jatkumoon siinäkin, että se ei suinkaan ole elokuva, josta fanit eivät löytäisi kritisoitavaa – ja että se, kaikkien edeltäjiensä tavoin, jättää avoimia kysymyksiä sekä juonestaan että siitä, millainen elokuva olisi vaihtoehtoisesti voinut olla.

Pohjimmiltaan esimerkiksi minä haluankin Star Warsini juuri sellaisina.

The Force Awakens: Kohti parempaa maailmaa

Ovat ne varmasti olleet makoisat kahvit, jotka JJ Abrams ja Lawrence Kasdan ovat juoneet, kun The Force Awakensin aloituslauseen ovat keksineet: ”This will begin to make things right”.

Ihanan vaatimaton julistus elokuvalta, joka mukailee originaalitrilogiaa ja välttelee kaikkea prequeleissa nähtyä niin pitkälle, että sitä voi melkein kutsua laskelmoinniksi. Toisaalta repliikki sopii melkein tiivistetyksi elokuva-arvioksi: nyt kaksi kertaa seitsemännen Star Wars -episodin nähtyäni toivon, että se ei jää trilogiansa parhaaksi elokuvaksi – mutta että se trilogia kyllä saa oikein hyvän startin.

Kuten arvaatte, minulla on aika paljon sanottavaa, eikä siihen yksi postaus riitäkään. Kirjoitin reilun parintuhannen merkin arvion jo eilen kahden näytökseni välissä, enkä ole pahasti eri mieltä itseni kanssa nyt morning afterinäkään. Tässä kirjoituksessa yritän kuitenkin mennä pitemmälle siihen, kuinka onnistunut The Force Awakens onkaan elokuvana – ja toisaalta Star Wars -elokuvana, mikä on vähän eri asia. Jätän varsinaiset saagan juonipohdinnat seuraavaan postaukseen, mutta toki tämäkin kirjoitus ansaitsee varoituksen: Tämä kirjoitus spoilaa, ellet ole nähnyt elokuvaa. Ja jos et ole nähnyt, miksi luet tällä hetkellä tätä blogia etkä katso elokuvaa?

newtfaimage1

Autiomaaplaneettojen piti olla niin nähtyjä, mutta kyllä minä vaan mielelläni lähtisin Jakkun hylättyjä sotakoneita tutkiskelemaan! Hyviä paikkoja geokätköille.

Yksi toisen päivän pääajatuksistani oli, että niin voittopuolisen positiivisesti kuin The Force Awakens onkin nyt vastaanotettu, se saattaa vielä osoittautua sarjan ensimmäiseksi elokuvaksi, josta ei-fanit pitävät faneja enemmän.

Tarkoitan tällä sitä, että The Force Awakens on niin onnistunut viihde-elokuva, että on vaikea kuvitella, että kukaan sen kertaalleen katsova inhoaisi näkemäänsä. Oletan, että suurenkin yleisön arviot tulevat ulottumaan ihankivasta aivanmahtavaan, kun kerran prequel-vihansa tarkkaan tuntevien fanien ja kriitikoidenkin ensimielipiteet ovat painottuneet tämän asteikon yläpäähän. Mutta kun aika kuluu ja me fanit katsomme The Force Awakensin viidettä tai viidettäkymmenettä kertaa, elokuvan puutteista ja vioista voi vielä tulla sille isompia rasitteita kuin ensikatsomalla tuntuukaan. Tämä on tietysti ymmärrettävääkin (kuten tohtori Ian Malcolm eräässä aivan toisessa scifiseikkailusarjassa aikanaan opetti: ”Details emerge more clearly as the fractal curve is redrawn. Inevitably, underlying instabilities begin to appear.”), ja oli totta myös prequelien kohdalla: ei Pimeää uhkaakaan ensi-illan jälkeen nykyiseen tapaan vihattu.

The Force Awakensille voi käydä näin, koska se – päinvastoin kuin Pimeä uhka – ei juuri pysähdy haukkomaan henkeä. Episodi VII on niin keskeytymätön vuoristorata, että sen kyydissä ei ehdi tulla tylsää, mutta vuoristoratoja ei välttämättä ole tarkoitettu ajeltavaksi lukuisia kertoja. Jo toisella katsomiskerralla saattaa tulla huomanneeksi, että The Force Awakensissa on monta melkein pimeäuhkamaista (!) heppoista juonenkäännettä, jotka vain peittyvät elokuvan viihteelliseen sujuvuuteen. Aion tosiaan palata juoneen myöhemmässä blogimerkinnässä, mutta todettakoon, että tarkoitan nyt esimerkiksi sitä, onko galaktisen kartan etsinnässä Luken löytämisen avaimena oikeastaan mitään järkeä.

Tätä saa, kun tilaa ohjaajaksi JJ Abramsin, jonka kaikki pitkät elokuvat ovat juuri tällaisia vauhtihirmuja, joiden juonelliset ongelmakohdat ratkaistaan liian usein sattumankaupalla. Yrittäkääpä vain miettiä, millaisen ajan sisällä The Force Awakens tapahtuu. Alussa kuluu puolitoista päivää seesteisesti Reyn mukana, mutta markkinapaikalta Reyn ja Leian halaukseen vaikutetaan menevän samoilla silmillä. Niin, ja kun nyt vauhdista puhutaan, vastatkaapa myös tähän: Koetteko nähneenne sellaisen vuorokauden pikaseikkailun, joka perustelee paikkansa kaanonin seitsemäntenä episodina olemalla tärkein vuorokausi Skywalkerien sukusaagassa sitten Jedin paluun?

Vauhdin kätkemien juoniheppouksien lisäksi asia, jonka epäilen alkavan jossain vaiheessa ärsyttää kovan luokan Star Wars -hupsuja enemmän kuin satunnaista katsojaa, on The Force Awakensin samankaltaisuus A New Hopen kanssa. Kaikki haluavat saada käsiinsä tärkeän droidin, joka päätyy autiomaaplaneetalla orvon käsiin, joka pakenee Millennium Falconilla uuden isähahmon seurassa, jotta voidaan voittaa kokonaisia planeettoja tuhoava superase… Mikään näistä ei olisi ongelma yksinään, eikä moni olisi yhdessäkään (onhan teemojen toistuminen ja tarinoiden syklisyys ilman muuta kaikkia satuja ja myyttejä kierrättävän Star Warsin ytimessä!), mutta yhdessä ne tekevät The Force Awakensista melkein remaken. Tämäkin kelpaa varmasti katsojille, jotka inhosivat prequelien poliittisia ja romanttisia juoniosia ja kaipasivat nimenomaan originaalitrilogian menoa, mutta itse koen, että parhaassa mahdollisessa maailmassa originaalitrilogian kaltaisuuden ei olisi pitänyt tarkoittaa sen tapahtumien kopiointia. (Jos minun pitäisi nimetä elementeistä ikävin, osoittaisin Starkilleriä eli ”kolmatta Kuolemantähteä”: Jos pahisten uhka olisi toisenlainen, olisi muu toisteisuus helpompi sulattaa.)

starkiller

Nürnbergin puoluekokous ei pettänyt odotuksia elokuvassakaan, mutta Starkiller-tukikohdan superaseesta en sano ihan samaa.

Mutta tällä en tarkoita sanoa, että olisin pitänyt The Force Awakensia huonompana toisella katsomiskerralla. Itse asiassa nautin siitä enemmän: kun en enää jännittänyt seuraavaa enkä katsonut analysoiden näkemääni verrattuna odottamaani, saatoin heittäytyä seikkailun vietäväksi. Ja sehän vie: aivan erinomaisesti, sitä paitsi. Niin hyvin, että elokuvan ongelmilta on kyllä oikein helppoa sulkea silmänsä.

Kiitos tästä kuuluu Abramsin ja Kasdanin lisäksi erityisesti näyttelijöille ja siis elokuvan hahmoille. Jos juoni onkin versiointi vanhasta, ovat Rey, Finn ja Kylo Ren todellakin jotain aivan uutta. Pidin suunnattomasti kaikista kolmesta, eikä minulla mitään Poe Dameroniakaan vastaan ollut – tämä vain jäi pääkolmikkoa vaatimattomammaksi hahmoksi. (Itse asiassa neljäs kantava hahmo oli BB-8, mikä ei toki pitäisi yllätys ollakaan – kantavathan Artoo ja Threepiokin A New Hopea hyvin pitkään jopa kaksin.)

Daisy Ridley oli aivan ilmiömäinen, ja on ilmiselvää, että hän sekä kantaa tämän trilogian erinomaisesti että nousee tähdeksi muutenkin. Rey on hahmonakin elokuvan kiinnostavin sankari: suuri surullinen yksinäinen, joka kuitenkin taistelee viimeiseen asti vastaan mahdollisuutta löytää uusi perhe elokuvan muiden hahmojen parista. John Boyegan hahmo on paljon trailerien välittämää kuvaa sujuvampi yhdistelmä komediaa ja tragediaa. Näyttelijöiden välinen, kaikissa haastatteluissa näkyvä aito ystävyys ja kemia on tallentunut valkokankaalle täydellisesti, ja niin paljon kuin monet muut Harrison Fordia kehuvatkin (ja miksipä eivät), minä nautin nuorten sankarien välisistä kohtauksista niin, että Han Solon tuominen mukaan kuvaan niinkin pian oli melkein harmi.

Silti Finn ja Reykin kalpenevat elokuvan ytimen, suunnattoman kiehtovan Kylo Renin rinnalla. Miten taitavaa elokuvallista hahmonrakentamista onkaan, että samassa elokuvassa sama tyyppi on vuorohetkin äärimmäisen paha, huvittavan koominen (raivonpurkaukset) ja katsojan sympatian kohde! Adam Driver on roolissa oikein hyvä, mutta tässä suurempi kiitos kuuluu ilman muuta käsikirjoitukselle. Minulle uusi trilogia näyttäytyy tällä hetkellä Reyn ja Kylo Renin kaksoistarinana (mutta ei kai nyt sentään kaksostarinana?).

reykylo

Tämä taisi olla ainoa kuva, jossa uuden trilogian ydinvastaparit kohtasivat trailereissa? Elokuvassahan niitä oli useampiakin, mikä todistaa, että ihan kaikki ei ollut tv-spoteissa.

Olin jo kirjoittamassa jotain pienempien roolien hahmoistakin, mutta se pohdinta taitaa olla parempi jättää juonen käsittelyn puolelle. Tämä sen sijaan on vielä sopivaa sanoa tässä: ajattelematta sitä, kuinka The Force Awakens seuraa originaalitrilogiassa nähtyä (ja tietysti osittain juuri siksi), se on aivan ensiluokkaisen onnistunut ”Star Wars -elokuva”.

Se kuljettaa katsojansa mielikuvituksellisiin maailmoihin: tällä kertaa ilmastollisesti ja geologisesti tuttuihin, mutta toiseuden kulttuureiltaan kiehtoviin. Tälläkin kertaa mukana on monta lokaatiota, joita katsojana haluaisin tutkia tarkemminkin.
Se on täynnä kiehtovia hahmoja, joiden kaukaiseen galaksiin sijoitetut elämäntilanteet ovat kuitenkin kovin samastuttavia ongelmineen ja toivon mahdollisuuksineen. Tällä kertaa niitä on heti trilogian avausosasta alkaen tarjolla myös tarinan pahikselle.
Se on sujuva yhdistelmä seikkailua, toimintaa, draamaa ja komediaa. Niin paljon kuin prequelien hahmoja parjataankin, ne epäonnistuivat vielä pahemmin katsojan naurattamisessa, kun taas The Force Awakensia katsoessaan saa nauraa sekä hahmoille että hahmojen kanssa (molemmissa eilisissä näytöksissäni suurimmat naurut saivat BB-8:n sytkäri ja C-3PO:n ensiesiintyminen).
Se tuntuu luontevalta jatkolta sille, mikä on nähty edeltävissä episodeissa, ja perustelee siten järjestysnumeronsa.
Ja se koskettaa.

Ei epäilystä: Voima on herännyt. Mutta kunhan pääsen siihen juonipuoleen, voinkin aloittaa kysymällä, mitä se tarkoittaa…

Suomi-Twitter The Force Awakensista: ”Paruin rakkaudesta”

Suomen Twitterissä näkyi The Force Awakensin vastaanoton koko kirjo: ”kaikkien aikojen parhan Star Wars -leffan” hehkutuksesta ”aikuisten ihmisten menninkäisleikin” ihmettelyyn. Tässä poimintoja.

(Häpeilemättä spoilaavaa elokuvan nähneiden välistä keskustelua sen sijaan käytiin täällä.)

Ennen:

https://twitter.com/anulampinen/status/677226070408609793

https://twitter.com/Topitse/status/677099542676926464

Jälkeen:

https://twitter.com/iidamsn/status/677198621595582464

https://twitter.com/aavama/status/677087462439723008

https://twitter.com/mikkoaarne/status/677091821277855744

https://twitter.com/niinriina/status/677165985485426688

https://twitter.com/Veteenpiirretty/status/677232371016577024

https://twitter.com/yourVerna/status/677237781542920193

https://twitter.com/mirokank/status/677245599213817858

https://twitter.com/jacknevada125/status/677205885421264900

Suomi tähtikartalla:

Vääräuskoisten vuoro:

https://twitter.com/RoopeSalminen/status/677089691519361024

https://twitter.com/Bradi03/status/677122760418713600

Voima on herännyt

Se on nähty.

Kuten luvattua, ei juonispoilereita minulta täällä tänään. Blogin virallisessa chatissa niitä jo kyllä puitiin.

Ensimmäisen katsomiskerran objektiivinen elokuvakriitikkoarvosteluni:
Oikein sujuva viihteellinen vuoristorata, joka tuntuu koko ajan Star Warsilta, mutta mukailee vähän liikaa edeltäjiään.

Ensimmäisen katsomiskerran uskovaisten kuorolle saarnaava arvosteluni:
Sarjan isossa kuvassa tässä on itse asiassa samaa vikaa kuin kammotussa Pimeässä uhassa: enemmänkin johdatus uuteen kuin trilogian tarinallinen ensimmäinen kolmasosa. No, eihän se olisi Star Wars eikä mikään, ellei siitä riittäisi jossiteltavaa.

Ensimmäisen katsomiskerran vähän liiankin totuudenmukaiset bloginpitäjän fiilikseni:
Ai, tuo repliikki tulikin noin. Ja kas, tuollainen kuva tähän väliin! Hah, ne puhuikin tuollaisia. Hei, luinhan mä tästäkin silloin joskus yhden huhun!

Ensimmäisen katsomiskerran alitajuntaiset fiilikseni:
Voi että! Jes! Hiton siisti! Toi, ja toikin! Kylmät väreet!

rey-finn-falcon-10-biggest-force-awakens-mysteries

Esimerkiksi tämä kohta on elokuvassakin todella hieno. Eihän tämä ollut spoileri?

Nyt lopetan, koska lupasin olla spoilaamatta. Oikeita elokuva-arvioita on jo netissä, suomalaisiakin, ja yhden saatan vielä kirjoittaa itsekin. Illalla kohdallani toinen näytös, huomenna täälläkin tarkemmat analyysit, kunhan kerkiää.

Suomeksi dubattu Rebels uhkaa aikuistua

Animaatiosarja Star Wars Rebels alkoi sitten viimein Suomenkin telkkarissa. Hyvä niin, koska vuosi sitten startannutta sarjaa sietää suositella – mutta mutta.

Rebels pyörii Suomessa Nelosella lauantaiaamuisin – ja dubattuna suomeksi. Minun ei varmankaan tarvitse erityisesti alleviivata, etten pidä tätä ratkaisua hyvänä. Jaksot tulevat toki Ruutu-palveluun, mutta dubattuina sinnekin (miksiköhän muuten kanavat eivät tarjoa tällaisista ohjelmista netissä useampia ääniraitoja?). Onneksi sarja siis on Suomesta nähtävissä myös meikäläisessä Netflixissä, sillä siellä äänet ovat tietenkin alkuperäiset.

Tottakai Rebels on jossain mielessä ”lasten Star Warsia”, mutta ei se niin lastensarja ole, että se kannattaisi yksinomaan sellaiseksi tuomita. Jos sitä nyt jonkinlaisena testinä pidetään, niin kyllä Rebelsissä esimerkiksi kuolee hahmoja. Mutta mikä tietenkin on paljon oleellisempaa: Rebels on oikein viihdyttävää, ja parhaimmillaan erinomaisen starwarsia, katsottavaa aikuisellekin.

rebels-hera

Rebels ei ole osa Journey To the Force Awakens -ohjelmaa, vaan pikemminkin paluuta originaalitrilogiaan. Onhan tämäkin kuva ihan häpeämätön ripoff, mutta entäs sitten!

Yhdysvalloissa meneillään on kakkoskausi, jolla meno mielestäni vain paranee. Ensimmäisellä kaudellaan (josta kirjoitin tähän blogiin keväällä) Rebels pyörii lähinnä Lothal-planeetalla ja iloisen pikku kapinallistiiminsä ympärillä, mutta kakkoskaudella sarjan mittakaava kasvaa lähemmäs originaalitrilogian tunnelmia. Kun Ghost-aluksen kuusikko lyöttäytyy yhteen kasvavan Kapinaliiton kanssa, alkaa esimerkiksi avaruustaisteluissa esiintyä A-Wingien, B-Wingien ja Corelliean Corvettejen kaltaisia klassikkoaluksia. Yhdeltä planeetaltakin on nyt päästy isompiin kuvioihin.

Samalla päähahmojen historia alkaa aueta, ja vaikka tiimi edelleen on lapsille(kin) sopivaksi suunniteltu animaatiopoppoo, alkaa tyypeistä välittää. Pidin jo ykköskaudella pilottipomo Hera Syndullan ja cowboy-jedi Kanan Jarrusin hienovaraisesti kirjoitetusta suhteesta (siis todellakin space married, älkää uskoko muuta väittäviä!), mutta kakkoskaudella jopa nuoren Ezra Bridgerin kasvutarinassa alkaa olla omaa itua. Enemmän puutteita onkin minusta pahiskatraan puolella, mutta Sarah Michelle Gellarin ääninäyttelemässä uudessa inkvisiittorissa tuntuisi olevan tyyliä.

Itse asiassa useimmat ykköskauden kritiikkini näyttäisivät olevan kakkoskaudella paremmin (showrunner Dave Filoni on myöntänyt, että yksi syy ykköskauden Lothal-perusteisuuteen oli tekninen vaatimus samantapaisista lokaatioista nopeasti käynnistetyn tuotannon alussa). Kaikkiaan Rebelsillä on mielestäni mahdollisuus kasvaa draamallisesti suuntaan, jossa sen dubbaaminen suomeksi tuntuisi jossain vaiheessa aivan virhearviolta (vaikka no, dubattiinhan täällä viime vuosina jopa Hayo Miyazakin aikuisellekin pitkäpiimainen vakava draama Tuuli nousee).

rebels-bwing

Kapinalliset etsivät uusia, tulivoimaisempia hävittäjiä. Tunnistattehan, mikä tuo on?

 

Kehuni eivät muutenkaan tarkoita, että Rebels olisi minusta läpensä timanttia. Joukossa on ilman muuta heikompiakin jaksoja. Kohderyhmän ikä näkyy sarjan asennetta enemmän siinä, kuinka sankarimme selviytyvät välillä aivan mahdottomistakin pälkähistä vaivattoman oloisesti, Imperiumin jäädessä yleensä nuolemaan näppejään. Ja kakkoskaudella minua kiusaa fanipalvelun puolelle menevä The Clone Wars -hahmojen vyöryttäminen mukaan Rebelsiin – vaikka kieltämättä onkin hauskaa, kuinka Tasavallan originaalikloonit halveksuvat seuraajiaan, Imperiumin stormtroopereita.

Mutta aivan parhaimmillaan sarja on minusta timanttia, ja olen valmis nostamaan kakkoskauden avausjakson The Siege at Lothal tämän järeän Star Wars -vuoden suurten franchise-hetkien joukkoon. Kirjoituksen loppuun livautan seuraavaksi jaksojuonispoilereita, joten jos ette niitä halua nähdä, lopettakaa lukeminen tähän.

rebels-vader

Rebelsissä nähdään tuttujakin, vaikka useimpien jaksojen pää- ja pahisrooleissa ovatkin sarjan omat hahmot.

Niin, Rebelsin 2×01 tuo siis sarjaan ensimmäistä kertaa kunnolla kaksikin edellisellä kaudella vasta vilahtanutta isoa hahmoa: yhtäältä itse Darth Vaderin ja toisaalta Ahsoka Tanon, Anakinin padawanin. Muutenkin erinomainen, tuplapitkä jakso nousee huipputasolle viimeistään siinä, miten se onnistuu käsittelemään näitä kahta vaativaa hahmoa. Minäkin kun pelkäsin etukäteen, miten ylivoimaisen voimakas Vader voidaan tuoda taistelemaan sankareitamme vastaan, mutta niinpä vain kohtaukset toimivat. Vaderia ei ylikäytetä, ei hyppyytetä prequel-jedien tyyliin eikä todellakaan humorisoida helposti voitettavaksi: kuvaava on Ezran suuhun pantu repliikki täpärän paon jälkeen: ”What was that?!”

The Clone Wars -sarjan Ahsokan paluu taas paljasti hauskan ilmiön franchisesta: alunperin monien inhoama ”Snips” osoittautuikin palatessaan fanien suursuosikiksi – tai ainakin siltä reaktioiden perusteella tuntui. Aivan pieni tekijä muutoksessa ei liene Ahsokan ääninäyttelijän Ashley Ecksteinin aseistariisuva persoona ja hänen perustamansa Her Universe -vaatebrändin menestys, mutta ilmeisesti hahmokin on lopulta enemmän kuin hyväksytty. Ja kieltämättä, minäkin olin vielä toisellakin katsomiskerralla haltioitunut The Siege at Lothalin hurjimmasta hetkestä, jossa Kanan ja Ahsoka ottavat Voima-yhteyden tuntemattoman hyökkääjäaluksen pilottiin – Vaderiin, joka pamauttaa Ahsokan etäältä tajuttomaksi ja lausuu itsekseen ”The apprentice lives”. Vau.

Tämä kaikki tietenkin johtaa Rebelsin aikanaan kaikkein kovimpaan tulikokeeseen. Eihän nimittäin, Star Warsin suuressa kuvassa, jossa nämäkin animaatiosarjat ovat nyt samaa kaanonia elokuvien kanssa, ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin asettaa aikanaan opettaja ja oppilas, Vader ja Ahsoka, vastakkain taisteluun, josta vain toinen kävelee pois. Hahmot voivat varmasti kohdata muutaman kerran, mutta ennemmin tai myöhemmin sarjan on eliminoitava hahmo, joka tietäisi kertoa kapinallisille (ja potentiaalisesti jopa Luke Skywalkerille) Vaderin alkuperäisen henkilöllisyyden. Vader taas ei voi sallia Ahsokan elävän, jos hahmon halutaan olevan uskollinen itselleen petturijedien ja Anakinin historian tuhoajana.

Siksi olin itse hieman yllättynyt Ahsokan paluusta: tämä synkkä loppu kun olisi voitu väistää yksinkertaisesti pitämällä hahmo poissa sarjasta. Nyt sopii toivoa, että Dave Filonilla ja kumppaneilla on aikanaan rohkeutta tämä loppu sankarilleen kirjoittaa. Se nimittäin on se lopullinen testi Rebelsille niin lasten- kuin aikuistenkin sarjana katsottuna: tuossa kohtauksessa sarjan on vaarallisen helppo epäonnistua pahoin vähintään toisen yleisönsä silmissä.

Aiemmat episodit, osa 2: Imperiumin vastaisku ja jatko-osien esikuva

Imperiumin vastaisku on jatko-osa, jollainen jokainen jatko-osa haluaisi olla ja jonka jokainen elokuvantekijä haluaisi tehdä. Mukaan lukien ne, jotka eivät koskaan tee jatko-osia.

Tottakai ensimmäinen Star Wars (1977) (josta kirjoitin tämän tekstisarjan ensimmäisen osan viikko sitten) oli jo jättimenestys. Se aloitti blockbusterien aikakauden ja käynnisti sen koneiston, jonka yhä konstikkaammiksi paisuvat myöhemmät ulokkeet tuottavat meille joulukuussa The Force Awakensin ja jo ensi vuonna seuraavan Star Wars -elokuvan, Rogue Onen. Mutta niitä tai mitään nykyisen mittakaavan mukaista sarjaan liitettävää ei olisi, jos alkuperäistä menestyselokuvaa olisi seurannut jatko-osa, joka olisi ollut samaa laatuluokkaa kuin vaikkapa toisena blockbusterien airueena pidettävän Tappajahain (1975) jatko-osat olivat.

(Vaihtoehtomaailma on tässä kohtaa jopa helppo kuvitella: Alan Dean Fosterin kirjoittama romaani Splinter of the Mind’s Eye (julk. 1978) eli suomeksi Mustan lordin paluu kun oli alunperin kirjoitettu halvalla kuvattavaksi jatko-osaksi siinä tilanteessa, jossa sarjaa ei voisi jatkaa edes ykkösosan budjetilla. Se ei olisi rakastettu klassikkoelokuva.)

esb_kiss

Luken, Leian, Hanin ja kumppanien seuraavaa seikkailua odotettiin aikanaan kolme vuotta. Tämä on Imperiumin vastaiskun ainoa kohtaus, jossa originaalitrio on yhdessä kuvassa.

Kun puhutaan edeltäjiensä veroisista tai, rohkeasti, niitä peräti paremmista jatko-osista, mainitaan yleensä muutamat samat nimikkeet. Useimmiten Kummisetä II, Terminator 2, ehkä Aliens. Viime vuosina joukkoon ovat tunkeneet Toy Storyn kakkos- ja kolmososat sekä The Dark Knight. Nämä ovat kaikki kelpo ehdokkaita. Mutta rohkenen väittää niiden kaikkien vapisevan, jos niitä verrataan Imperiumin vastaiskuun, sillä se onnistuu noita mahdottomammassa tehtävässä.

Kaikki edellä mainitut elokuvat nimittäin ovat jatko-osia elokuville, jotka ovat itsessään täydellisiä kokonaisuuksia – elokuvia, joiden tarinat eivät välttämättä olisi kaivanneet jatko-osaa. Tällöin jatko-osan täytyy onnistuakseen yksinkertaisesti kertoa toinen ensiluokkainen tarina ensimmäisen jatkoksi. (Mikä ei tietenkään oikeasti ole lainkaan yksinkertaista.)

Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980) sen sijaan jatkaa tarinaa, joka jäi edellisellä kerralla täysin kesken – ja jota lukemattomat sen katsojat saattoivat jatkaa mielikuvituksessaan tai pihaleikeissään. Ei riittänyt, että jatko olisi ollut omillaan hyvä: sen täytyi tuntua siltä, kuin sen käsikirjoitus olisi ollut pöytälaatikossa valmiina edellistä tehdessä (mitä se ei todellakaan ollut). Tämä sarjoittaisen elokuvakerronnan tyyli on yleistynyt 2000-luvulla, mutta edelleen sen lopputulokset ovat sittenkin useammin olleet Matrixin kuin Star Warsin tasoa. Imperiumin vastaisku onnistui paitsi lunastamaan odotukset, myös ylittämään ne. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kertovan oman, paremman jatko-osaideansa alkuperäiselle Star Warsille? En minäkään.

esb_Hoth

Hothin taistelu on sarjan suorin sotakohtaus – jos sodalla tarkoitetaan sellaista sotaa, jota oikeissa sotaelokuvissa käydään. Ruumiita toki tuli enemmän Kuolontähtien räjähtäessä.

Alkuperäisen Tähtien sodan menestyksen salaisuus oli satumaisen seikkailun siirtäminen mielikuvituksekkaaseen avaruusmiljööseen. Imperiumin vastaisku kasvattaa sadun mytologiaksi – ja kutistaa samalla edeltäjänsä osaksi sitä. Satumaiset elementit muuttuvat osaksi suurta myyttistä tarinaa samaan tapaan kuin käy, jos vaikkapa kerrotaan yksittäinen kertomus ukkosenjumala Thorin (ei sen Marvel-version) vierailusta ihmisten kylässä verrattuna siihen, että puhutaan koko norjalaisesta Valhalla-mytologiasta. Käy niin, että sarjan kokonaisuutta katsoen A New Hope onkin enää pelkkä satu.

Kyse ei ole vain siitä, että Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä synkempi ja syvällisempi, kuten elokuvaa yleensä luonnehditaan. Niitä se kyllä on, ja juuri näitä piirteitä Imperiumin vastaiskun jälkeen tehdyissä jatko-osissa usein tavoitellaan – yleensä jopa molemmat, ellei Imperiumi nimeltä, ääneen haastatteluissa lausuen. Kyse on myös siitä, että se on itse asiassa myös pienimuotoinen hahmotutkielma ja se osa tarinaa, jossa suuri draama ei tapahdu taistelun lomassa.

Synkkyyden elokuvaan värittää merkittäviltä osin sen täysin poikkeuksellinen rakenne, joka jo sinällään varmistaa elokuvan paikan satunnaisemmankin katsojan mielessä. Imperiumin vastaiskuhan alkaa sankarien häviöllä, ja jatkuu sitten lähes koko kestonsa alakyntisenä takaa-ajona. Kun pakomatka viimein pysähtyy kaasuplaneetta Bespinin Pilvikaupunkiin, edessä on jälleen nöyryyttävä epäonnistuminen. Harvassa ylipäätään ovat koko perheen Hollywood-seikkailut, joissa sankarit ovat näin huonossa jamassa koko elokuvan ajan, mutta vielä harvinaisempia ovat tarinat, joiden loppukaan ei ole voiton tapainenkaan. Sankarit ovat menettäneet yhden joukostaan (plus yhden käden) ja pakenevat henkisesti ja fyysisesti nujerrettuina, hädin tuskin yhtenä kappaleena. Loppufanfaarin soidessa edellisosan lopun iloinen juhla on muisto vain. Tämän puolen Imperiumin nerokkuudesta kiteytti hienosti suuri Star Wars -fani Kevin Smith esikoiselokuvassaan Clerks (1994, kauan ennen prequeleja):

”Which did you like better? Jedi or The Empire Strikes Back?”

Empire.”

”Blasphemy.”

”Empire had the better ending. I mean, Luke gets his hand cut off, finds out Vader’s his father, Han gets frozen and taken away by Boba Fett. It ends on such a down note. I mean, that’s what life is, a series of down endings. All Jedi had was a bunch of Muppets.”

Siihen, mitä Jedin paluussa on, palaan tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa, mutta lainauksen myötä on tartuttava synkkyyskorin syvimpään mustaan. Se, että Darth Vader on Luke Skywalkerin isä, on nykykatsojalle täysin ilmeistä, mutta vuonna 1980 sen on täytynyt yllättää kaikki. Käänteen shokkiarvo tietysti tajuttiin jo tuolloin: kohtaushan kuvattiin siten, että David Prowsen repliikki kuului ”No, Obi-Wan killed your father”, ja vain Mark Hamill oli hetkeä aiemmin kuullut, mitä päälle dubataan. Hamillin tuska ja epätietoisuus hänen uransa tärkeimmässä kohtauksessaan on siis aitoa, ja sen sai jakaa katsoja: mitä, miten, täh? Kyseessä on liioittelematta kaiken elokuvan kaikkien aikojen twist-loppu: kohtaus, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon ja suorastaan huutaa lisäselitystä, mutta ei sittenkään (kuten Vader Lukelle sanoo) tunnu absurdilta, päälleliimatulta tai teennäiseltä. Tutkiessamme tunteitamme tiedämme sen todeksi, vaikka emme tahtoisi uskoa, tai ymmärtäisi miten. En tiedä, onko yhdenkään uuden ihmisen enää mahdollista nähdä Star Wars -elokuvia ensimmäistä kertaa tietämättä Vaderin henkilöllisyyttä, mutta on suuri sääli, että kronologista järjestystä vaatiessaan George Lucas halusi viedä katsojilta tämän kokemuksen mahdollisuudenkin.

esb_vader

Kakkossijalle on monta ehdokasta, mutta tämä on Star Wars -elokuvien ylivoimainen ykköskohtaus.

Jos Imperiumin vastaisku kääntää mielikuvamme pahiksesta ympäri, on poikkeuksellista myös se, miten elokuva kohtelee edellisen osan keskushenkilöä Luke Skywalkeria. Kun elokuva on noin puolen tunnin kohdalla, Hothin tasangoilla, hoitanut suurimman toimintakohtauksensa alta pois (tehkääpä perässä tuokin, supersankarileffat!), se hajauttaa päähenkilönsä koko loppuajaksi kahteen leiriin. Ja siinä missä Leia ja Han pakenevat ylivoimaista Imperiumia ikään kuin realistisempana tulkintana siitä, mikä vielä edellisosassa kävi rempseästi Kuolemantähden käytävillä juoksennellen, Luken polku vie retriittiin pohtimaan sisäistä Voimaansa ja sen käyttämisen tuomaa vastuuta. Muistattehan, että vielä edellisosassa Voima lähinnä vain mainittiin ”galaksia sitovana energiakenttänä”, ja sitä käytettiin vielä kepeänä taikuutena, Obi-Wanin hämätessä heikkomielisiä stormtroopereita.

Jos Imperiumin vastaisku muutenkin on liki käsittämättömän rohkea seikkailuelokuva, tässä se on suorastaan uhkarohkea. Päähenkilö tosiaankin jää suureksi osaksi elokuvaa suolle vastanäyttelijänään vain nukkehahmo. Muutenkin filmi väistelee huolellisesti helppoa tietä edellisosan kohtausten toistamisesta astetta suurempana (jälleen yksi oppi, jota seuraajat eivät ole huomanneet), mutta Luke-Yoda -asetelma on kutakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä olisi voinut ykkösosan perusteella odottaa katsojien haluavan kakkoselta. Silti nuo kohtaukset kuuluvat koko sarjan rakastetuimpiin. ”Tee, tai älä tee, yrittämistä ei ole”, on tunnetuimpia Star Wars -repliikkejä, ja koko elokuva on rakennettu samaa oppia noudattaen.

esb_yoda

Jedimestari Yoda, Imperiumin vastaiskun tärkein uusi hahmo, lie aika hyvä opettaja, koska sikäli ajallisesti lyhyeen Luken jedikoulutus elokuvan sisällä tuntuu jäävän.

Juuri Imperiumin vastaiskun kohdalla ei myöskään sovi unohtaa rakentajien merkitystä. Elokuvan onnistuneisuus ei tietenkään ole suoraa seurausta siitä, että se on kuudesta ensimmäisestä Star Wars -elokuvasta vähiten Lucas-johtoisesti syntynyt. Mutta Irvin Kershnerin ohjaustyön sekä Lawrence Kasdanin käsikirjoituksen merkitystä ei voi korostaa liikaakaan. Kasdania sopii kiittää etenkin sankarien kirjoittamista ihmisiksi. Siinä missä ensimmäisen Tähtien sodan repliikit ovat legendaarisia yksittäisinä lauseina (”I find your lack of faith disturbing”), Imperiumin vastaiskun repliikit ovat aitoa dialogia, josta kuuluisin esimerkki on tosin kuvauksissa improvisoitu ”I love you” – ”I know” -hyvästely. Kershnerin vaikutus taas näkyy tunnelman lisäksi elokuvassa yllättävänkin paljon myös visuaalisesti: kiinnittäkääpä huomiota vaikkapa nopeisiin leikkauksiin Luken saapuessa Pilvikaupunkiin tai majesteettisen teräviin linjoihin kaikissa Vaderin hallitsemissa tiloissa. Lucasin tyyli oli toisenlainen: ei vielä vuonna 1980 välttämättä huonompi, mutta juuri tunnelmalliseen keskimmäiseen episodiin Kershner oli loistava valinta.

Imperiumin vastaisku on useimpien Star Wars -fanien suosikkiepisodi, ja sellaisena sen asema tuskin on uhattuna joulukuussakaan. Tiukkalinjaisimpien mielestä se ei ole vain sarjan huippukohta, vaan että peräti kaikki sitä seurannut on ollut emotionaalisesti ja sisällöllis-laadullisesti pelkkää alasajoa. Myös satunnaiselle katsojalle, samoin kuin lapsellisten avaruussotien vihaajalle, se on se todennäköisin suosikki: elokuva, jossa on ”muita enemmän”. Se on elokuva, joka teki Star Warsista yhden menestyselokuvan sijaan rakastetun sarjan, ja siten minun on itse asiassa lopetettava tämä kirjoitus lähes samoin kuin edellinen: ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään blogia ei olisi.

Aiemmat episodit, osa 1: Uusi toivo ja kaiken alku

Star Wars. Tähtien sota. Episodi IV. ANH.

Elokuvalla, joka aloitti kaiken, mutta joka myöhemmin päätyi kronologiseksi neljänneksi osaksi suurempaa kertomusta, on perin ymmärrettävästi monta nimeä. Se, että Fox-kanava tänään esitti elokuvan pitkästä aikaa Suomessa alkuperäisellä kotimaisella nimellään Tähtien sota, tuntui virkistävältä, mutta melkein oudolta. Koska alkuperäisestä nimestä on tullut koko elokuvasarjan ja vielä laajemmin koko franchisen nimi, on välillä tuntunut siltä, että ihmiset, jotka kutsuvat yhtä elokuvaa pelkästään ”Tähtien sodaksi” tai ”Star Warsiksi” ovat todennäköisesti hyvin satunnaisia katsojia tai itsepintaisia kriitikkoja. Star Wars Episode IV: A New Hope (1977) on harvinaisuus: klassikkoelokuva, joka on käytännössä vaihtanut nimeä ensi-iltansa jälkeen.

anh_crawl1977

Alkupiste. Vuonna 1977 Star Wars oli alkuteksteissäänkin vain Star Wars, ilman episodinumeroa ja alaotsikkoa.

Jos sarjan luojalta George Lucasilta kysytään, nimen lisäksi tarkoitus oli muuttaa koko elokuvan luonne. Enkä tällä kertaa edes viittaa elokuvaan vuosien 1997 teatterijulkaisuun (special edition) tai dvd:llä ja bluraylla julkaistuihin versioihin (”special editionit II ja III”) lisättyihin ja muokattuihin tehosteisiin. Ei, tarkoitan nimenomaan alkuperäisen elokuvan jälkikäteistä uudelleenasemointia suuremman saagan neljänneksi osaksi.

Prequel-sukupolven näkökulmasta originaalileffa näyttäytyy joka tapauksessa ”sen vanhan trilogian” ensimmäisenä osana, todennäköisesti hidastempoisena ellei suorastaan vanhahtavana. Vastaavasti tämän vuoden joulukuussa saa alkunsa katsojasukupolvi, joka näkee uuden trilogian ensimmäisenään – tai vähintään ”omana” – Star Warsinaan, ja siten kaikki aiemmat episodit toisin kuin me. Tämä ikääntyvän taideteoksen luonnollinen evoluutio ei kuitenkaan riittänyt Lucasille: hänen pitäessään sarjaa näpeissään uusien fanien tapa nähdä A New Hope oli vuosia suorastaan virallinen paradigma, ainoa oikeaksi hyväksytty näkökulma. Okei, hidastempoiseksi arvottaminen ei sentään kuulunut viralliseen katsantoon – mutta sellaisenahan vuoden 1977 elokuva väistämättä näyttäytyy nopealiikkeisen Episodi III:n eli Revenge of the Sithin (2005) perään katsottuna.

Mitä tahansa mieltä special editioneista tai originaalien originaaliversioiden julkaisun tarpeellisuudesta ollaankin, tätä käsitystä en suostu pitämään kuin vääränä. Lucasin linjaus siitä, että elokuvat tulisi katsoa järjestyksessä I-VI tekee karkeaa vahinkoa katseltaville elokuville, ja on todennäköisesti kaikkein suurin todistuskappale siitä, että suuri luoja tosiaan menetti ison osan ymmärrystään oman luomuksensa ansioista originaalitrilogian ja prequel-trilogian välissä.

Sillä ei Episodi IV ole elokuvasarjan neljäs osa – se on ensimmäinen. Silmarillion tapahtuu ennen Tarua sormusten herrasta, mutta maailmassa tuskin on ketään, jonka mielestä se kannattaisi lukea ensimmäisenä Tolkien-teoksena. Star Wars -sarjan tapahtumilla on toki kronologinen järjestyksensä, jossa Episodi IV tapahtuu III:n jälkeen ja ennen V:tä, ja jossa episodin otsikkokin erittäin ovelasti on A New Hope – eihän uutta toivoa, nimittäin, voi olla olemassa ennen kuin on ollut vanhoja ja menneitä toivoja. Mutta ei se tarkoita, etteikö elokuva, josta kaikki alkoi, olisi edelleen relevantti aloituspiste.

Ensikertalaisen katsojan näkökulmasta tarinan aloittaminen keskeltä ei ole ongelma, vaan tärkeä osa sarjan perimmäistä viehätystä. Toisin kuin monet oikeat scifi-elokuvat (Star Warshan ei edes ole scifiä, vaan pikemminkin fantasiaa), Star Wars ei sijoitu puhtoiseen ja valmiiksi pohdittuun tulevaisuuteen, vaan todellisen oloiseen maailmaan, joka vain poikkeaa omastamme. Englanninkielinen termi ’used future’ on kuvaava: Star Warsin galaksi oli käytetty, likaisuudessaan todellinen. Galaksi, jossa lennettiin valon nopeudella, mutta jossa sankareiksi kasvavienkin hahmojen arkiset huolet koskivat kosteusviljelyä ja avaruusalusten kasassa pysymistä. Star Warsin maailmalla ja hahmoilla tuntui jo vuoden 1977 katsojan silmissä olevan historia, vaikka alkuskrollissa ei vielä ollutkaan episodinumeroa, joka suoraan vihjaisi mitään aiemmista tarinoista.

anh_benhut

A New Hope ei sisällä yhtään kohtausta, jossa kaikki sen sankarit pääsisivät ryhmäkuvaan, koska Ben Kenobi poistuu tarinasta ennen mahdollista tapaamistaan prinsessa Leian kanssa. Tästä kohtauksesta taas puuttuvat Han ja Chewbacca.

Se, että George Lucas aloitti avaruussarjansa elokuvasta, jossa nuori maalaispoika, salaperäinen velho ja rempseä kulkuri pelastavat prinsessan, ei johtunut siitä, että ajan teknologia olisi pakottanut hänet kertomaan ensimmäiseksi juuri tämän edullisesti toteutettavan tarinan. Eihän hän oikeasti tiennyt tätä kolmatta pitkää elokuvaansa kirjoittaessaan edes olevansa tekemässä elämäntyötarinansa neljättä kronologista osaa. Toki jo tuon kirjoitustyön aikana Lucas tuli kehitelleeksi karkeita suuntaviivoja niille jatkotarinoille, jotka tulevina vuosina muotoutuivat Imperiumin vastaiskuksi ja Jedin paluuksi, ja sille taustatarinalle, josta paljon myöhemmin tuli prequel-trilogia, mutta kaiken tämän elokuvallinen toteuttaminen oli originaalileffan yllätysmenestykseen asti vain pilke ohjaajan silmäkulmassa. Luke Skywalkerin tulevista vaiheista, saati sitten Darth Vaderin menneistä, tuskin puhuttiin kuvauksissa, joissa Ben Kenobi esimerkiksi ei vielä valehdellut puhuessaan itsestään, Anakin Skywalkerista ja Darth Vaderista kolmena eri henkilönä – Vader kun ei tuossa vaiheessa ollut Lucasinkaan mielestä Luken isä.

Ja tämä kaikki on tietenkin aivan fine. On normaalia, jopa toivottavaa, että elokuvasarjan tarina kasvaa kerrottaessa. Star Warsin episodi IV on origo, alkupiste, josta suuri sarja eteni ensin eteenpäin, sitten taaksepäin ja ensi joulukuusta alkaen taas eteenpäin (sekä siinä välissä muiden käsissä ja muissa medioissa kaikkiin suuntiin menneisyyteen ja tulevaisuuteen). Episodi IV on ensimmäinen Star Wars -elokuva, ja vaikka Lucas itse muuta väittäisi, on kaikkea muuta kuin hänen tappionsa, että sellaisena sen näemme. Vuonna 1977 valmistunut elokuva on valmistunut ennen vuonna 1999 valmistunutta – ja myös vuoden 1999 jälkeen se kannattaa katsoa ennen seuraajiaan.

A New Hope johdattaa katsojan kaukaisen galaksin kauan sitten tapahtuneisiin tarinoihin, kuinka ollakaan, täydellisesti. Prequelien jälkeen katsottuna se tosiaan on hidas: tarina kulkee viestikapulan lailla kuljettaen ensin droidit kapinallisaluksesta autiomaan takana odottavan Luken luo, sitten tämän kolmikon traagisten tapahtumien kautta Ben Kenobin adoptoimiksi ja lopulta kasvavan seurueen Han Solon alukseen ja kohti seikkailun seuraavaa vaihetta. Elokuvalla kestää lähes tunnin, siis puolet kestostaan, päästä pois Tatooinelta, joka sitäpaitsi prequel-katsojalle olisi jo tuttu autiomaaplaneetta.

Avausepisodina katsottuna aikaa sen sijaan ei hukata lainkaan. Jokainen viestinviejä lisää oman kerroksensa tarinaan ja avaa galaksia katsojalle. Ei ole mikään sattuma, että tätä rakennetta noudattelevat monet sadutkin. Mutta, toisin kuin sadut, jotka yleensä päättyvät sulkulauseeseen elämän loppuun asti elämisestä, A New Hope päättyy hädin tuskin puolipisteeseen. Sekin on osa elokuvan avainta, ja sitä, että seikkailu jatkui jo aikanaan katsojien mielikuvituksessa ja nuorempien katsojien leikeissä.

anh_throneroom

Loppukohtaus, joka oli jo aikalaiskatsojillekin kaikkea muuta kuin loppu.

Kun A New Hope saavuttaa loppufanfaarinsa ja sankareiksi kasvaneet nuoret miehet saavat mitalinsa, elokuvan sisällä on kulunut vain muutama päivä, eikä tarina tunnu saagaa kokonaisuutta tarkastellen kuin alkaneen. Vähät vielä siitä, että Kapinaliiton voitto Imperiumista on vain väliaikainen: paljon väkevämpi keskeneräisyyden signaali on kerronnallisesti se, että tarinan roisto, Darth Vader, ei ole kohdannut tarinan sankaria, Luke Skywalkeria kertaakaan kasvokkain. Itse asiassa ainoa repliikki, jossa kumpikaan heistä tunnustaa toisensa olemassaolon, on Vaderin avaruustaistelun lomassa itselleen lausuma huomautus siitä, että Voima on vahva eräässä kapinallispilotissa.

Jälkikäteisen katsojan näkökulmasta on siis suuri vaara, että osa alkuperäisen elokuvan hienostuneesta koneistosta nykii ja tökkii. Minäkin, joka tutustuin sarjaan 1990-luvun puolivälissä ja vasta noin 11-vuotiaana, tunsin tosipuraisun vasta kaikki kolme silloista elokuvaa katsottuani – ensimmäinenkin kyllä viehätti jo ensikatsomalla, muttei vielä faniuttanut. Todella moni elokuvan vuonna 1977 nähnyt on kertonut olleensa totaalisen koukussa jo ensisekunneista lähtien: siitä kohtauksesta, jossa valtava avaruusalus lipuu valkokankaan yli. Myöhemmin minäkin toki tajusin avauskohtauksen majesteettisuuden, mutta vhs:ltä, televisioruudusta, 4:3-kuvasuhteessa ja kotisohvalta katsottuna se ei vain kerrassaan tehnyt nuoreen katsojaan valtaisaa vaikutusta edes kaksikymmentä vuotta sitten. Nykyiset kotiteatterit auttavat osaltaan asiaa, mutta epäilen suuresti vaikutuksen tehoa katsojaan, joka olisi sitä ennen ilakoinut värikylläisten prequel-elokuvien läpi.

Katsoja on aina katsomishetkensä vanki, mutta sittenkin: kun siristää silmiään läpi kaiken sen, mitä Hollywoodilla, blockbustereilla tai ylipäätään viihde-elokuvalla on jo 38 vuoden ajan tarkoitettu, on pohjimmiltaan helppo nähdä, miksi alkuperäinen Star Wars mullisti (hyvässä ja pahassa) koko elokuvateollisuuden. Tässä yksi yksinkertaistus: Se valaisi valkokankaan puhtaalla seikkailulla, jossa hyvä taisteli pahaa vastaan mielikuvitusta kutkuttavassa vaihtoehtomaailmassa. Tämä resepti, joka nyt tuntuu niin valtavirtaiselta, ei ollut sitä 1970-luvulla, jolloin katsotuimpia elokuvia olivat Kummisetien kaltaiset vakavat draamat.

Samalla tulee kuitenkin muistaa, ettei menestyksen avain ollut tietenkään pelkkä viihteellisyys tai osuminen siinä ”oikeaan aikaan” – toki siinä oli kyse myös siitä, että George Lucasin elokuva yksinkertaisesti oli lajissaan niin pirun hyvä. Epäonnistunut avaruusseikkailu olisi unohdettu pian, vaikka sille olisi ollut kuinka suuri tiedostamaton kaipuu.

anh_cellblock

Näillä käytävillä seikkailtiin lukemattomissa leikeissä elokuvan jälkeen – ja varmasti monen aikuiskatsojankin päässä. Toki Lucasin itsensäkin: kuvassa käytävä jatkuu kauemmas kuin vuonna 1977, sillä tätäkin kohtaa korjailtiin myöhemmin.

Episodi IV:ksi uusintaesityskierroksella ristitty elokuva ei vielä ollut avain vuosikymmenien saagaan, The Force Awakensiin tai edes George Lucasin upporikastumiseen. Jatko-osan menestys oli vielä kaikkea muuta kuin taattua. Oli kuitenkin äärimmäisen olennaista, että jo ensimmäisessä osassa olivat siemenet yhtä elokuvan mittaista yksikköä suurempaan kokonaisuuteen. Ajatusleikkinä voidaan esimerkiksi miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos blockbusterien aika ei olisikaan alkanut Lucasin Star Warsista ja Steven Spielbergin Tappajahaista (1975), vaan suoraan miesten myöhemmästä yhteistyöstä Kadonneen aarteen metsästäjistä (1981). Vaihtoehtoisessa maailmassa, jossa Indiana Jones olisi nähnyt päivänvalon ennen Star Warsia, seikkaileva arkeologi olisi hyvinkin saattanut tehdä elokuvateollisuudelle sen minkä A New Hope teki. Mutta on mahdotonta kuvitella, että Indiana Jonesista olisi sittenkään kasvanut Star Warsin kaltainen suuri saaga – vaikka Indy-elokuvia varmaankin olisi tässä vaihtoehtomaailmassa enemmän kuin omassamme. Ei, sillä Indiana Jonesissa, kuten useimmissa muissakaan elokuvissa – niitä mitenkään tällä moittimatta – ei ole sisässään siemeniä kokonaiseen universumiin.

Siksi tämä kirjoitussarja, johon lupaan syksyn aikana viisi muutakin osaa ja jossa sanon omat tämänkertaiset sanani kuudesta tähänastisesta Star Wars -elokuvasta, ei olisi mitenkään voinut alkaa episodista I. Ensin oli episodi IV, ja sitä ilman tätäkään blogia ei olisi.

Rebels, ensimmäinen kausi: Alku ja paluu

Tässä blogissa olen keskittynyt seuraamaan Star Warsin paluuta valkokankaalle. Vähemmälle huomiolle näissä kirjoituksissa on jäänyt, että Disney-Lucasfilmin uuden SW-kaanonin ensimmäiset teokset on nyt nähty kaikilla rintamilla: kirjoina, sarjakuvina ja televisiossa.

rebels1

Rebels on ns. koko perheen viihdettä, muttei onneksi liian pirtsakkaa menoa.

Niin, uuden animaatiosarjan Star Wars Rebelsin ensimmäinen tuotantokausi päättyi jo jokin aika sitten. Kritikoin ensin, SW-puntaroin sitten. En spoilaa mitään normaalin elokuva-arvostelun tasoa enempää, koska sarjaahan ei ole Suomessa vielä esitetty.

Arvio siis kärkeen: Rebels on kelpo sarja. Sen ensimmäinen tuotantokausi ei vielä tee siitä mestarillista, mutta mielestäni alku on paljon, paljon parempi kuin Clone Warsin. Kuten olen tullut maininneeksi, tuo aiempi sarja jäi minulta kesken (ja osaltaan vieraannutti minua koko Star Warsista). Jaksot olivat irtonaisia, tapahtumat siksi yhdentekeviä ja yleinen meininki lähinnä lapsellinen. Minulle on kerrottu, että Clone Wars paranee tuntuvasti myöhemmillä kausillaan, ja jossain vaiheessa antanen sille vielä uuden mahdollisuuden. Niin ikään minulle on kerrottu, että Clone Warsin loppukausiin verrattuna Rebels itse asiassa tuntuu alussa lapselliselta. Voi olla – humoristisempi se ainakin on.

Siitä huolimatta ja vertailupohjani vajavaisuudet tunnustaen: Rebels on Clone Warsin alkuun verrattuna paitsi toisenlainen, myös kypsempi sarja. Se keskittyy viisaasti vain yhteen hahmokatraaseen, jolloin hahmot voivat kasvaa paremmin. Siinä on jatkuva juoni, vaikka ainakaan vielä ensimmäisellä kaudella se ei valtavan vahva olekaan. Ja vaikka se on komediallinen ja melko lapsiystävällinen, onhan kyseessä Disney-kanavan animaatiosarja, se ei ole täysin siloiteltu. Sarjassa on kuitenkin nimeä myöten kyse sissisodasta, ja pahiksisista erityisesti Inkvisiittori tekee ensimmäisen tuokkarin aikana muutamia todella ilkeitä temppuja.

Rebelsin ykköskauden perusidea avaruusaluksellisesta vallanpitäjiin pettyneitä lainsuojattomia tuo mieleen Joss Whedonin erinomaisen Fireflyn eli Serenityn, ja niin tuovat monet jaksotkin. Hahmojen sanailukin on parhaimmillaan samantapaista. Siinä myös kuuluu Rebelsin erikoisuus: dialogi on äänitetty ennen animaation valmistumista aitona keskusteluna, siis näyttelijöiden ollessa samassa huoneessa, eikä erikseen ja jälkikäteen kuten usein on tapana (kotimainen Pasila tehtiin samoin). Ratkaisu kuuluu luontevuutena.

Fireflymäisyydessä tosin näkyvät sarjan heikkoudetkin, eivätkä ainoastaan vertailukohteen ensiluokkaisuuden vuoksi. Rebels saisi minun puolestani rohkeammin kertoa juonta ja/tai kehittää hahmoja, koska ensimmäisen kauden aikana molemmat puolet jäävät kevyelle tasolle. Hahmoille on esimerkiksi selvästi mietitty taustatarinoita, mutta ykköskauden jaksoissa niihin ei juuri paneuduta.

Siitäkin haluaisin valittaa, että ensimmäinen tuotantokausi sijoittuu käytännössä kokonaan Lothal-planeetalle, joka on kauniisti suunniteltu, uskottava maailma, mutta melko tylsä ja Tatooinen kaltainen. Tältä valitukselta kuitenkin syö terää se, että eka kausi ilahduttavasti päättyy tilanteeseen, jonka perusteella sopii odottaa, että toisen kauden asetelma on aivan erilainen. Dave Filoni ja muut sarjan tekijät eivät puhuneet puppua, kun lupasivat draaman kaaren etenevän.

rebels2

TIE Fightereita! Rebels lunastaa lupauksensa palata originaalitrilogian tunnelmiin.

Silkkana viihteenä katsottuna Rebelsin meiningissä ei ole valittamista, vaikka todella ikimuistoiset kohtaukset saati jaksot harvassa ovatkin. Erityisesti kausifinaalin hyökkäys Star Destroyerille ja TIE Fightereilla lentelyt iskevät suoraan meikäläisen toiminnalliseen SW-valtimoon. Tavallaan Rebels tuntuu hyvällä tavalla realistisemmalta kuin Clone Wars, jos näin voi sanoa, mikä varmaankin johtuu siitä, että keskiössä eivät ole painovoimaa uhmaavat, liki vahingoittumattomat jedit.

Visuaalista tyyliä on kehitetty eteenpäin Clone Warsista: vaikka hahmoanimaatio on edelleen välillä jäykkää, ovat etenkin toimintakohtaukset aina toimivia. Rebels perustuu visuaalisesti Ralph McQuarrien alkuperäisiin 1970-luvun Star Wars -luonnoksiin, mikä on mainio päätös. Valmistakin originaalitrilogiaa on tutkittu tarkoin: lighting supervisor Joel Aron on kertonut Star Wars Insider -lehdessä tavoittelevansa filmikameran jälkeä ja matkivansa vanhojen SW-elokuvien valaistusta valomiekkojen välketaajuutta myöten, mikä kuulostaa merkilliseltä, mutta on selvästi johtanut erinomaiseen tulokseen.

rebels3

Kukas se siinä? Suurmoffi Tarkinin kaltaiset vanhat tutut tuovat suuremman saagan tuntua.

Star Warsin suuremman kuvan kannalta Rebels onnistuu siis palauttamaan ajatukset originaalitrilogiaan, kuten varmasti on ollut tarkoituskin. Varhainen taistelu Imperiumia vastaan peilautuu Episodi VII:n taisteluun myöhempää Imperiumia vastaan. Suuren saagan tuntua tuovat myös cameot: Rebelsin ensimmäisellä kaudella vierailee peräti kymmenkunta elokuvista tai Clone Warsista tuttua hahmoa. Tämä menee hieman fanservicenkin puolelle, nyt kun Disney-Lucasfilm niin uhoaa rakentavansa yhtenäistä uutta kaanonia, mutta en edes yritä kiistää, ettenkö olisi ollut innoissani nähdessäni suurmoffi Tarkinin tarkastamassa stormtroopereita. (Sen sijaan Lando Calrissianin jakso ei ollut mieleeni.)

Rebelsiin on tekijöiden mukaan suunniteltu kolmen näytöksen rakenne, joka ei kuulemma välttämättä tarkoita vain kolmen tuotantokauden pituista sarjaa, mutta joista ensimmäinen näytös päättyy ensimmäisen kauden myötä. Odotan suurella mielenkiinnolla, millaiseksi sarja rohkenee kasvaa. Potentiaali on suuri: parhaimmillaan sarja voisi kertoa koko Kapinaliiton alkuvuodet sankariensa todistamana, päättyen aikanaan Yavin IV:lle ja Kuolemantähden taisteluun. Toivottavasti lapsiyleisön tavoittelu ei estä suuruutta. Jonkinlainen koetinkivi on kujeileva droidi Chopper, jota merkittävä osa amerikkalaista faniyleisöä tuntuu rakastavan, mutta joka itseäni ärsyttää suunnattomasti. Toisaalta jedi-Kananin ja pilotti-Heran avoliitto näyttäytyy sarjassa yllättävänkin aikuisena ihmissuhteena. (Hera on muutenkin sarjan suosikkihahmoni, ja olen riemuissani, että nimenomaan twi’lek-lentäjätär on jedimiehen sijaan tiimin pomo.)

Ainakin Yhdysvalloissa Rebels on otettu todella fanittaen vastaan. Siksi on mielenkiintoista nähdä, mitkä Rebelsin piirteet osoittautuvat niin merkittäviksi, että ne vaikuttavat tuleviin näyteltyihin elokuviin – sarjahan on johdatus uuteen SW-aikakauteen, kun taas Clone Wars oli pikemminkin edellisen saattohoitoa. Mahdollisuuksia kaikuihin jopa episodielokuvissa on, enkä tarkoita vain Episodi VII -huhuissakin esiintynyttä faktaa, että Rebels teki Darth Vaderin työllistämistä jedejä jahtaavista inkvisiittoreista kaanonia. Suosittelen katsomaan mielenkiinnolla erityisesti jaksoa, jossa vieraillaan jeditemppelissä. Dave Filonilla on ylipäätään mielessään kaikenlaista kiintoisaa: esimerkiksi kysymys siitä, mitä galaksin tavalliset ihmiset todella tietävät keisari Palpatinesta ja Darth Vaderista (lukekaa vaikka virallisen sivun haastattelu ykköskauden finaalista, joka tosin samalla spoilaa kauden loppuyllärit). Enkä voi olla ajattelematta, että jos Episodi VII:n hiekkaplaneetta ei muka ole Tatooine, kuten monet huhuilijat ovat väittäneet, olen todella yllättynyt, jos se ei ole myöskään Lothal.

Toisen kauden ensimmäinen jakso näytetään ensi viikolla Anaheimin Celebrationissa.

Huomautus Episodista I: The Phantom Plot

star-wars-episode-1-posterKenties eräiden Itä-Euroopan viimeaikaisten tapahtumien innoittamana päässäni on viime päivinä pyörinyt Amidalan repliikki The Phantom Menacesta:

I was not elected to watch my people suffer and die while you discuss this invasion in a committee.

Ei, en väitä, että The Phantom Menace toimisi allegoriana Krimin tilanteesta. Sen sijaan takerrun nyt tuohon päässäni pyörineeseen repliikkiin.

Olen aiemminkin maininnut, että mielestäni kuningatar Amidala on parasta Phantom Menacessa. Juuri nämä lakonisesti lausutut repliikit, jotka nuori Natalie Portman toteaa oudon androgyynillä äänellä lähes jokaista sanaa painottaen, ovat niitä kohtia, joissa Star Wars Episode I oikeasti tuntuu tapahtuvan kaukaisessa galaksissa kauan sitten. Naboon vaaleilla valitun lapsikuningattaren (mitä ihmettä oikeasti) jokainen ele huokuu toiseutta, jonka katsoja vieraudestaan huolimatta tunnistaa tuntemattoman kuninkaallisen etiketin elimellisiksi osiksi. Lausujan puvut ovat tietenkin upeita myös, mutta hahmo toimii paljon niitä syvemmin (mitä ei valitettavasti voi sanoa kaikista muista elokuvan hahmoista tai osista).

Mutta tämä ei ollut nyt päällimmäinen ajatukseni. Kuunnelkaapa päässänne uudelleen, mitä Amidala sanoo:

I was not elected to watch my people suffer and die while you discuss this invasion in a committee.

Ja vielä: To watch my people suffer and die.

Lyön vetoa, että enemmistö The Phantom Menacen nähneistä ei muistaisi kysyttäessä, että elokuvan tapahtumien keskiössä on kansa, joka kärsii ja kuolee.

Ja kuitenkin, juuri se siellä on. Yleinen Episodi ykkös -kritiikki on, että sen juoni pyörii kuolettavan tylsästi kauppareittien verotuksen ja kongressin byrokratian ympärillä. Jossain määrin näin onkin, mutta samalla elokuva osoittaa (tai siis yrittää osoittaa) heti ensiminuuteillaan, mihin kauppareittien verotuskiista johtaa: robottiarmeijaa käyttävän yritysimperiumin invaasioon, jossa kokonainen planeetta valloitetaan asein taloudellisten etujen kiristämiseksi galaksin suurimmalta planeettaliitolta. Taustalla kyse voi olla kauppareittien verotuksesta, suunnitelman alle jäävien onnettomien sivullisten kannalta kyse on kärsimisestä ja kuolemisesta.

Tämä on tietenkin ymmärrettävän helppo unohtaa, koska The Phantom Menace ei erityisesti alleviivaa tapahtumien synkkiä särmiä. Kauppaliiton operaation uhreja ei muistella senkään vertaa kuin alkuperäisessä Star Warsissa räjäytetyn Alderaan-planeetan miljoonia vaiennettuja ääniä. Phantom Menace keskittyy kuljettamaan päähenkilöitään pyykkinarumaisen juonen saattelemana Naboolta Tatooinelle, sieltä Coruscantiin ja takaisin Naboolle, kiertäen videopelillisten toimintakohtausten ja seikkailupelillisten esineenetsintäongelmien kautta. Tunnelma on kepeä ja koominen: jopa droidit, jotka oletettavasti suorittavat vihjatun naboolaisten tappamisen, esitetään koomisina slapstick-hahmoina.

Amidalan repliikin lisäksi katsojalle annetaan asioiden oikeasta laidasta vain yksi toinen vihje; Naboon kuvernööri, joka videoviestissään anoo: ”The death toll is catastrophic. We must bow to their wishes. You must contact me!” Obi-Wan pitää lähetystä Kauppaliiton temppuna houkutella kuningatar kotiin panttivangiksi, ja kieltää kauhistunutta Amidalaa vastaamasta viestiin. Mutta elokuvan lopun äklössä paraatikohtauksessa kuvernööri seisoo jälleen kuningattarensa rinnalla. Mikä tarkoittaa, niin, että kuvernööri ei viestissään valehdellut Kauppaliiton puolelle kääntyneenä, vaan puhui totta – joko Kauppaliiton painostamana tai omasta halustaan, yhtä kaikki toivoen sanoillaan tappamisen loppuvan.

Olen tavannut ajatella, että Attack of the Clonesissa on hyvä juoni, mutta surkea käsikirjoitus, ja että Phantom Menacessa kummassakaan ei ole kehumista. Ehkä prequel-trilogian ensimmäisen osan suurin tragedia ei kuitenkaan ole siinä, että sen juoni pyörisi täysin triviaalien asioiden ympärillä. Sen sijaan se on, että elokuva epäonnistuu täysin kertomisessa katsojalle, mistä sen tapahtumissa oikeastaan on kyse, ja piilottaa potentiaalisesti koskettavan ja avaruusseikkailuksi jopa rajun tragedian tyylitajuttomasti hupailuun.

Se Toinen Sarja: Into Darkness vie kohti valoa

Katsoin eilen Suomen ensi-illassa (kyllä, täällä Kuopiossa: Finkkarin uuden Scala-teatterin avajaisissa.) Star Trek Into Darknessin. Ja pidin, kuulkaas, kovasti.

Intohimoisimmat suippokorvat olkoot mitä mieltä tahansa, mutta minun kirjoissani Into Darkness on lähestulkoon ensiluokkainen scifisävyinen actionseikkailu. Jo J.J. Abramsin ensimmäinen Star Trek oli erinomaisen onnistunut tyylillinen modernisaatio, mutta vasta tämä toinen on tarinallinen modernisaatio.

Uudelleenkatsoin ensimmäisen uuden Trekin tällä viikolla. Se oli vielä enemmän starwarsia kuin muistinkaan: ihan kaikessa toimintakohtausten tyylistä miljööseen tosiaan näkyy, että ohjaajansa oli enemmän Wars- kuin Trek-fani, ja että uusi Star Trek oli jopa tehty enemmän Wars-faneille kuin trekkereille. Ja mikäs siinä, temppuhan kannatti: filmi oli älyttömän suosittu, ja avasi koko sisäänpäinlämpiävälle Trek-kulttuurille uusia yleisöjä. Gizmodon kriitikko kirjoitti juuri, että tuntee alkuperäisen Trekin vain muutaman tv-jakson tasolla, ja tuntee Abramsin Trekkien olevan tehty juuri hänelle.

Mutta vaikka minä(kin) pidin ykkös-Trekin sulavavauhtisesta toiminnasta, oli se myös pelottava esimerkki siitä, mitä en toivoisi kilpailevan saagan Episode VII:n olevan, ja minkä vuoksi en ollut aivan innoissani kuullessani Episode VII:n ohjaajavalinnasta. Star Trek 2009 oli niitä vuoristorataelokuvia, joiden kyydissä on kivaa, mutta jonka päätyttyä tapahtumat on jo unohtanut. Oli melkein yllättävää huomata toisella katsomiskerralla, että niin tosiaan, siinä ihan oikeasti posautettiin koko hiton Vulcanus avaruustuhkaksi, koska tarinan yhdentekevähkö, pilottijaksomainen pintajuoni peitti synkemmät sävyt alleen. Star Trekissä tapahtui omalle universumilleen perin harvinaisen vakavia, peruuttamattomia ja synkkiäkin asioita, mutta silti elokuva tuntui lähinnä kepeältä seikkailulta, jossa pinnari-Kirk kohoaa koulunpenkiltä kapteeniksi muutaman tunnin melskeissä ja kerää siinä sivussa ympärilleen tulevat kumppaninsa. Mitä tahansa nyt sitten Episode VII:ltä toivonkin (ei mennä siihen nyt), en toivo elokuvaa, joka ”vain viihdyttää”, ja joka syöksyy niin vauhdilla toimintakohtauksesta toiseen, että sitä katsoessaan unohtaa, minkä nimistä elokuvaa katsooakaan. Sillä, niin, Star Wars Episode VII:n ei pitäisi tarvita aloittaa niin puhtaalta pöydältä, että se ei tavoittelisi vanhojen elokuvien ystäviä.

Josta siis Into Darknessiin, joka ainakin yhden katsomiskerran perusteella on minusta parempi elokuva. Ja myös, jos tarpeen, parempi esikuva Star Wars Episode VII:lle.

Vaikka tämä Abrams-tiimin toinenkin Trek on täpöten täynnä toimintaa, tässä sitä kannattelee kunnollinen juoni käänteineen. Elokuvan vauhti tuntuu nyt ainakin useimmiten perustellulta, koska Into Darknessin shakkilaudalla on (ainakin) yksi pelaaja enemmän kuin ykkösosassa: aina joku uhkaa sankareitamme jostain suunnasta, joten onhan siinä liikuttava!

Kakkososaisuudestaan Into Darkness hyötyy erityisesti hahmovetoisuudessaan: meille ei tarvitse enää esitellä sankareita ja heidän erojaan vanhoihin esikuviinsa, joten nyt etenkin Kirkin ja Spockin suhteesta saadaan enemmän irti. Liekö kyse tuttuudestakin, että näyttelijöistä erityisesti Chris Pine eli Kirk parantaa ykkösosasta. Tosin tälläkin kertaa osalla jengistä on melko vähän tekemistä, mutta se on elokuvan formaattivika verrattuna pitkään televisiosarjaan. Ainoa uusi jengiläinen on nolon vanhanaikainen koriste-naishahmo. Hahmovetoisuudesta käy silti ainakin se, että Benedict Cumberbatchin hahmo (joo joo, koko tällaisista asioista kiinnostunut internet on tiennyt jo kuukausia mistä on kyse, mutta jätän nyt spoilerin kirjoittamatta) on todella tehokas, uhkaava pahis – ykkösosalla oli ongelmia tälläkin osastolla. Paljolti juuri Cumberbatchin presenssin ansiosta Into Darkness onnistuu tuntumaan edeltäjäänsä synkemmältä, vaikka edeltäjässä sentään räjäytettiin se Vulcanus.

Entäs se toiminta – jestas, Into Darknessissa on useampikin toimintakohtaus, joille kaikki viime vuosien yrittäjät saavat olla kateellisia. Erityisesti erään torpedointikohtauksen päätyttyä teki mieli taputtaa (en kehdannut yksin). On vaikeaa saada katsoja jännittämään elokuvassa, jossa hahmoille ei periaatteessa pitäisi voida käydä mitään, mutta tässä minä puristin penkin käsinojia. Ja onko Enterprise koskaan näyttänyt yhtä todelliselta ja, tuota, isolta kuin tämän elokuvan prologissa? Ei, ei edes Motion Picturen verkkaisissa kamera-ajoissa.

Kakkososa myös jatkaa onnistuneesti Trek-universumin modernisointia. Vanhoissa, pasifistis-aatteellisissa Trekeissähän ei juuri koskaan nähty esimerkiksi Maata, mutta tämä uusi vaihtoehto-Trek tuntuu tapahtuvan realistis-nihilistisemmässä tulevaisuudessa. Tämän Trekin maailmassa tuskin on luovuttu rahasta ja omaisuudesta. Silti kyse on (ainakin minun makuuni) riittävän samasta asiasta: uusi Trek on kuin modernisoitu valotus siitä vanhasta.

Muutenkin Into Darkness tasapainoilee onnistuneesti vaikeassa tilanteessaan muistaa saagan painolasti ja toimia ykkösosan myötä löytyneille uusille yleisöille. Se on täynnä viittauksia ja yksityiskohtia, jotka puhuttelevat vihkiytyneitä toisin kuin noviiseja, mutta ei välttämättä vaadi katsojaltaan mitään muuta aiempaa tietoa kuin sen oman ykkösosansa. Tämänkin olisi voinut tehdä niin monella tavalla: yhdessä kohtauksessa tohtori McCoyn pöydällä on tribble, ja jos pysyttäisiin tällä tasolla, olisi se aika laiskaa droppailua. Mutta esimerkiksi viittaukset Federaation ja klingonien imperiumin herkkiin suhteisiin toimivat todella hyvin. Sen sijaan siitä voi varmasti olla montaa mieltä, onko järkevää, että Into Darknessin loppupuoli tekee niin paljon, krhm, ”kunniaa” eräälle vanhalle Trek-tarinalle kuin tekee.

Kaiken kaikkiaan: Into Darkness on edeltäjänsä tavoin ennen kaikkea puhdasverinen viihde-elokuva, mutta se onnistuu viihdyttämisessä vielä edeltäjäänsäkin paremmin, syventäen tarinaa tietoisesti. Olen samaa mieltä Slashdotin pitkän arvion kanssa: ”Trek-teemaisena action-elokuvana” Into Darkness on loistava. Epäilemättä moni Federaation logon olkapäähänsä tatuoinut trekkeri kiroaa nämä kaksi elokuvaa vääräuskoisina. Ilmeisesti odotettavissa on myös arvioita, joiden mielestä ykkösosan päättymätön toimintavaihde oli parempi ratkaisu, koska niin ainakin tuntuu ajattelevan esimerkiksi Wired. Mutta minä nautin nyky-Trekkini tällaisena mieluusti.

Peruutus Trek-sivuvaihteelta tähän blogiin. Mitä nyt sitten tahdonkaan Episode VII:ltä (ei, ei vieläkään mennä siihen), Into Darknessissa on todella paljon sellaista, mille sanoisin kyllä. Ja se, mille sanoisin ei, liittyy suurelta osin Into Darknessin käsikirjoitukseen. Muistattehan, että Episode VII:ssä juuri se ei tule Abramsin tallista.