Bloodline: Uuden trilogian galaksin tila valkenee viimein

Posted on 14/06/2016 by Aki Jörgensen

Nyt kun The Force Awakensin ensi-illasta on jo yli puoli vuotta, meille vähitellen kerrotaan, kuinka sen kuvaamaan tilanteeseen Jedin paluun onnellisesta lopusta pohjimmiltaan päädyttiin. Olennainen palanen tätä palapeliä on Claudia Grayn kehuttu romaani Bloodline, joka sijoittuu aikaan noin kuusi vuotta ennen Episodi VII:aa.

Tämä kirjoitus alkaa spoilaamattomana kirja-arviona. Selkeän varoituksen jälkeen käsittelen myös kirjan spoilaavia juonenkäänteitä niistä kiinnostuneille lukijoilleni.

Ensin ilouutinen kaikille, joiden mielestä Luke Skywalker ei ollut ainoa klassinen hahmo, joka jäi The Force Awakensissa liian vähälle huomiolle: Bloodline on läpikotaisin Leia-romaani. Sen muissa pääosissa ovat käytännössä uudet hahmot (joista Korr Sella toki vilahti The Force Awakensissa sen yhden sekunnin ajan kuolemassa Hosnian Primen tuhoutuessa). Leia ei sentään edusta kirjassa aivan yksin elokuvahahmoja, mutta hänestä Bloodlinessa ehdottomasti on kyse.

Tai no, hänestä ja Uudesta Tasavallasta. Bloodline on yllättävänkin voimakkaasti poliittinen romaani Tasavallan senaatissa, vaikka se toki kääntyy vähäksi aikaa myös ”kunnon Star Wars –seikkailuksi” salaisine tehtävineen. Claudia Grayn kunnianhimoinen tehtävä on romaanillaan selittää, miksi Uusi Tasavalta, Imperiumin tuhon jälkeen perustettu galaksin demokraattinen yhteishallinto, on hajoamaisillaan (kuten jo takakannen nosto paljastaa tosiaan olevan tapahtumassa). Samalla se selittää, miksi kunnioitettu prinsessa, senaattori ja sotasankari Leia Organa on The Force Awakensin aikaan asemassa, jossa hän uskoo tulevansa salamurhatuksi, jos vielä palaa senaattiin (tämän paljastava kohtaus Leian ja Korr Sellan välillä poistettiin elokuvasta, mutta se esiintyy muun muassa romanisaatiossa).

Romaani perustuu näiltä osiltaan Lucasfilmin Tarinaryhmän kaavailemaan The Force Awakensin taustatarinaan ja toisaalta Episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajan Rian Johnsonin ehdotuksiin. Kirjan ”skandaalipaljastus”-osa sai alkunsa animaatiolyhytelokuvan ideana, jota Tarinaryhmä suunnitteli jo vuonna 2012, ja Ransolm Casterfon hahmo taas oli varhaisessa vaiheessa mukana The Force Awakens -käsikirjoitusluonnoksissa. Bloodline on siis mitä suurimmassa määrin samaa kaanonia kuin elokuvatkin, ”virallinen totuus”, kuten nykyisessä Lucasfilmin tulkinnassa periaatteessa kaikki Disney-oston jälkeen julkaistu.

Toukokuussa julkaistu Bloodline on otettu kiittävästi vastaan. Sitä on kehuttu jopa Star Wars –romaaneista parhaaksi ja sen on väitetty muuttavan The Force Awakensin katsomiskokemuksen.

Tämän huomioiden omat tuntemukseni ovat…ristiriitaiset.

Star Wars –romaanina Bloodline on kyllä erinomaisesta päästä. Sen juoni on toimiva yhdistelmä isoa ja pientä sekä politiikan että toiminnan tasoilla: romaani ei kerro valtavista uroteoista eikä historiallisista käännekohdista, mutta yksilötasolla sittenkin molemmista. Viime vuoden Lost Starsin kirjoittaja Claudia Gray on nytkin taitava henkilökertoja: erityisesti romaanin keskeisin uusi hahmo, ”hyvästä Imperiumista” haaveileva mutta Palpatinea ja Vaderia syvästi vihaava senaattori Ransolm Casterfo on ensiluokkaisen monitasoinen. Ovelasti Gray saa lukijan ensin leimaamaan Casterfon keskenkasvuiseksi kiihkoilijaksi kuten Leiakin tekee, ennen kuin paljastaa, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia.

The Force Awakensin prequelina Bloodline onnistuu paitsi juonikuvioiden tasolla, myös ja erityisesti galaksin Imperiumi-suhteen kuvaajana. Bloodlinen aikana Imperiumista alkaa olla niin kauan, että vallassa on seuraava sukupolvi, mutta sodan kokeneetkin ovat yhä niin läsnä, että täysi läpivalaisu historiaan on yhä vaarallisen tekemättä. Imperiumin kansalaisten ruohonjuuritasoa upeasti Lost Starsissa kuvannut Gray onnistuu näiden mielipidevirtojen esittelyssä upeasti nytkin, ja siten kaukainen galaksi tuntuu taas piirun verran realistisemmalta.

Mutta sittenkin minusta tuntuu, että siinä missä Lost Stars oli minustakin mestarillinen, Bloodline tuntuu kiireessä kirjoitetulta. Se yksinkertaistaa Uuden Tasavallan senaatin kahdeksi keskenään riiteleväksi puoluelaumaksi, jotka eivät saa mitään aikaiseksi lähinnä siksi, etteivät saa. Aivan perimmäiset syyt senaatin saamattomuuteen jäävät lopulta aukeamatta samaan tapaan kuin arvoitukseksi jää, minkä senaattori kotiplaneetaton Leia itse asiassa on – aivan kuin kirjailijalla ei sittenkään olisi vastausta ensimmäiseenkään kysymykseen.

Kirjaa on myös paikoin kiusallisen helppo tulkita vertauskuvaksi Yhdysvaltain todellisesta kahtiajakautuneesta poliittisesta umpisolmusta. Bloodline paljastaa, että Star Warsin galaksi on jakautunut parissakymmenessä Jedin paluun jälkeisessä vuodessa ”populistisiin” ja ”centristisiin” planeettoihin. Populistit, joihin Leia kuuluu, haluavat mahdollisimman heikon keskusjohdon, jotta siitä ei enää koskaan voisi nousta Imperiumin kaltaista diktatuuria. Centristit taas uskovat voimaan ja vahvuuteen. Onneksi Grayn ei sentään voi katsoa väittävän Leiaa ja muita ”hyviksiä” republikaaneiksi tai Yhdysvaltain demokraatteja Imperiumin perään haikaileviksi centristeiksi, sillä aivan sellaisenaan asetelma ei meidän galaksiimme käänny: centristit muun muassa kannattavat kuolemantuomiota.

Lisäksi…tämä menee henkimaailman ja ehdottomasti makuasioiden puolelle, mutta en voi olla lisäämättä: En ole aivan varma, tunnistanko romaanista prinsessa Leiaa. Älkää käsittäkö väärin: Grayn Leia tuntuu aidolta ihmiseltä, sympaattiselta ja sympatian arvoiselta, mutta kuulostaako hänen äänensä siltä, jollaisena minä näen Leia Organan? Jostain syystä ei aivan, vaikken osaa edes osoittaa, miksi. Leian suhde Vaderiin, isäkseen paljastuneeseen kiduttajaansa, tuntuu minusta oikealta, mutta ikuisen taistelijan pettynyt suhde politiikkaan ei yhtä lailla. Tarinassa vain vieraileva Han Solo kyllä tuntuu omalta itseltään, ja Leia-Han –kohtaukset kuuluvat kirjan aidoimpiin. Tätä kirjoittaessani huomaan jo epäileväni tuntemuksiani, mutta lukiessani minun oli vaikea kuulla kirjan Leiana elokuvien Leiaa.

Kannattaako Bloodline lukea? Kyllä. Onko se uuden kaanonin paras Star Wars –romaani? Ei, koska se on vasta toiseksi paras Claudia Grayn Star Wars –romaani. Onko se erinomainen poliittinen trilleri muussa kuin Star Wars –mielessä? Ei, sillä sen varsinainen juoni on melko arvattava.

Kuvan jälkeen spoilaava osuus, eli mitä Bloodlinessa tapahtuu sellaista, mikä tekee siitä tähän mennessä keskeisimmän The Force Awakensin ja koko uuden trilogian prequelin.

Oikeastaan sen jo sanoin: Bloodline selittää The Force Awakensin aikaisen galaksin tilaa ja Leian henkilökohtaista asemaa siinä enemmän kuin mikään tähän mennessä, tuo elokuva ehdottomasti mukaan lukien.

Bloodline paljastaa, että vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia galaksi ei ollut vielä kuullutkaan The First Orderista. Imperiumi oli voitettu, ja Leiankin silmissä suurin uhka oli Tasavallan itsensä hajoaminen kahtia, mahdollisesti sotaisasti.

Kirjan lopussa jää vielä arvoitukseksi, josko näin itse asiassa kävikin. Bloodlinessa selviteltävä salaliitto nimittäin on, että eräät centristiset maailmat tukevat salaa Imperiumin jäänteistä kerättyjä sotilaallisia joukkoja, suunnitelmissaan Ensimmäisen Ritarikunnan tuleva esiinmarssi. Bloodlinen jälkeenkään emme tiedä, kuinka Chuck Wendigin Aftermath-romaanin salaperäisen amiraalin johtamien viimeisten keisarillisten ajasta päästiin tähän, ja missä esimerkiksi Snoke on tässä vaiheessa (häntä ei mainita Bloodlinessa, vaikka The Force Awakensin romanisaation mukaan Leia ja Snoke tuntevat toisensa). Kannattaa kuitenkin huomata ajankohta: kun esimerkiksi Finn ja monet muut First Orderin sotilaat on kaapattu vanhemmiltaan jo lapsina, on tämä suunnitelma ollut tekeillä jo pitkään ennen Bloodlinen aikaa ja paljastumistaan, eikä sen paljastumisesta ole toisaalta The Force Awakensin aikana vielä kovin kauaa. Ehkäpä Snoke onkin tässä vaiheessa yksi Uuden Tasavallan huomaamattomista senaattoreista, Palpatinen tapaan? (Vaan eikö se olisi tylsää?)

Ajankohtansa kautta Bloodline tulee paljastaneeksi muutakin kiinnostavaa. Tässä hetkessä, siis vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, Ben Solo ei ole vielä kääntynyt opettajaansa Luke Skywalkeria vastaan ja ottanut nimeä Kylo Ren (eikä Luke Skywalker ole siis vielä kadonnut). Tai – jos näin on tapahtunut, se on tapahtunut juuri äsken, sillä Ben ja Luke ovat koko romaanin ajan jossain kaukana, tavoittamattomissa. Todennäköisesti tämä synkkä päivä, johon epäilemättä palataan vielä Tarinaryhmän luotsaamissa Star Wars –tarinoissa ellei suorastaan elokuvissa, ajoittuukin juuri näille main, sillä tiedämme The Force Awakensin romanisaatiosta Hanin ja Leian menettäneen poikansa jo ennen tämän aikuistumista.

Todennäköisimmältä kuitenkin tuntuu, että noihin tapahtumiin johtaa suoraan Bloodlinen toinen iso käänne. Romaanin edetessä galaksille paljastuu Leian skandalöösi perhetausta: kyllä, jedi-Luke tiedettiin hänen veljekseen, mutta sikäläisessä Wikipediassa Anakin Skywalkerin artikkeli ei jatkunut ”Katso: Darth Vader”. Toisin kuin vanhassa expanded universessa, jonka perusteoksessa Thrawn-trilogiassakin noghrit kunnioittivat Leiaa ”Lady Vaderina”, tässä kaanonissa Luke ja Leia katsoivat parhaaksi pitää isänsä myöhemmän aliaksen omana tietonaan – jopa niin tarkasti, että he eivät kertoneet edes lapsenlapsi Benille. Kuinka suurta osaa tämä salailu näyttelikään Kylo Renin pettymyksessä vanhempiinsa, jää nähtäväksi.

Sisällissodan sankarin paljastuminen vihatun Vaderin tyttäreksi on siis uuden kaanonin selitys sille, miksi Leia on Tasavallan paaria-luokassa ja miksi hän johtaa vastarintaliikettään salassa sen sijaan, että olisi puhunut sen osaksi Uuden Tasavallan virallista ulkopolitiikkaa. Tämä selitys on minun puolestani aivan uskottava – jos kohta luonteeltaan niin monimutkainen, että sen avaaminen pelkät elokuvat katsovalle yleisölle on vaikeaa. Rian Johnsonin osallistuminen romaanin ideoimiseen lupaa joka tapauksessa, että galaktinen politiikka on jossain määrin osa Episodi VIII:aa.

Tämäkin on sanottava ääneen: Ajankohtansa vuoksi Bloodline tulee myös – sori vaan – nollanneeksi aika monta Rey-teoriaa. Bloodlinen aikaan Rey on kaiken tietämämme mukaan ollut jo monta vuotta yksin Jakkulla. Leian ja Hanin tyttäreksi Reytä tuskin enää moni veikkasikaan, mutta näin vaihtoehdoista näyttää pyyhkiytyvän Lukekin. Vaikka…saapa nähdä.

Vielä yksi sivuseikka ansaitsee maininnan, ja sekin menee luokkaan ”kutkuttavan salaperäistä”. Romaani nimittäin vihjaa moneen kertaan Mon Mothman olevan ”poissa” ja ilmeisesti sairas, mutta tekee selväksi, että tämä ei ole kuollut. Äkkiä laskien Kapinaliiton vanhan johtajan ja Uuden Tasavallan ensimmäisen kanslerin täytyy olla tässä vaiheessa vähintään 80-vuotias, mutta pidän vähintään mielenkiintoisena, että romaani vihjailee hänen politiikkaan paluunsa epävarmuudesta. Oma salaliittopääni on taipuvainen tulkitsemaan tämän kääntäen: romaani tulee vihjanneeksi, että saatamme hyvinkin vielä tavata Rogue Onessakin esiintyvän Mon Mothman Episodi VIII:ssa tai IX:ssä, joka tapauksessa vähintään oheisteosten puolella. Jos The Force Awakensissa todella tuhottiin koko Uuden Tasavallan hallinto, eikö vanha sotaratsu saata tuumia: ”Taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan”?

Uuden kaanonin paras Star Wars -oheinen

Posted on 28/04/2016 by Aki Jörgensen

Tämä blogimerkintä menee todellakin sarjaan ”kirjoituksia, jotka olisi pitänyt kirjoittaa jo ajat sitten”. Tarkkaan ottaen vähän ennen The Force Awakensin ensi-iltaa. Mutta kirjoittamatta jäi, ja niin vain sen tekee nyt ajankohtaiseksi se, että Claudia Grayn odotettu toinen Star Wars -romaani Bloodline julkaistaan jo ensi viikolla.

Ja sehän on odotettu siksi, että Grayn ensimmäinen Star Wars -romaani oli viime syyskuussa julkaistu Lost Stars. Young adult -muotitermin alla julkaistu romaani tuli ja yllätti kaikki, mukaanlukien minut. On nimittäin päivänselvää, että Lost Stars on parasta uuden kaanonin aikaista Star Wars -oheisluettavaa tai -katsottavaa. Sen lisäksi se saattaa hyvin olla jopa kaikkien aikojen paras lukemani Star Wars -romaani.

Lost Stars kertoo, kuten young adult -romaani ilmeisesti käytännössä tarkoittaa, kahdesta nuoresta ystävästä-jotka-voisivat-olla-rakastavaisia, jotka päätyvät suuressa sodassa vastakkaisille puolille. Kaikki tietävät, että tätä peruskaavaa käyttäen voi saada aikaiseksi sekä aivan suurimpia tarinoita Romeosta ja Juliasta uuteen Battlestar Galacticaan että kammottavia kauhuja ihmiskunnan riesaksi (Twilight, katson sinua). Lost Stars, kuten varmaankin tuli jo selväksi, lukeutuu ehdottomasti onnistumisiin.

Vanhan expanded universen, Legends-tarinoiden, lukijat saattavat muistaa Rogue Squadron -sarjakuvien tarinan The Making of Baron Fel, joka ainakin omassa mielessäni kuuluu tuon kaanonin huippuhetkiin. Sen alussa kapinallisten vangiksi joutunut Imperiumin lentäjä-ässä Soontir Fel aloittaa tarinansa kertomalla olleensa vain maalaispoika joka halusi lentää, ja että ”toisissa olosuhteissa” hänestä olisi voinut tulla Kapinaliiton Luke Skywalker – ja Luke Skywalkerista Imperiumin Soontir Fel.

Minä luen Lost Starsin sukulaiseksi tälle tarinalle – paitsi että se on paljon, paljon syvempi ja älykkäämpi. Claudia Grayn päähenkilöt Thane Kyrell ja Ciena Ree kasvavat Imperiumin vakauttamalla planeetalla. Thane tulee planeetan aristokratiaan kuuluvasta perheestä, Ciena köyhistä ja luonnonuskoisista oloista. Molemmat haluavat avaruuslentäjiksi, ja tie siihen on tietenkin Imperiumin akatemia. Vaiherikkaalla tiellään nämä kaksi valmistuvat akatemiasta juuri parahiksi samoihin aikoihin, kun jossain toisaalla eräs prinsessa uskoo erään superaseen suunnitelmat kahden droidin haltuun. Lost Starsin edetessä Thane ja Ciena päätyvät eri puolille galaktista konfliktia, joka etenee kaiken aikaa taustalla myös meille tuttua latuaan.

Gray onnistuu kirjassa taitavasti sekä tuon konfliktin että päähenkilöidensä kuvaajana. Ensinnäkin Thane Kyrell ja Ciena Ree tuntuvat aidoilta ihmisiltä, ja heistä välittää lukiessaan enemmän kuin Star Wars -kirjoissa (sori vaan) yleensä. Nämä kaksi tuntuvat kuuluvan yhteen, vaikka samaan aikaan heidän liittonsa tuntuu lukijastakin mahdotttomalta. Näin, koska – ja nyt pääsemme Grayn varsinaiseen neronleimaukseen – hahmojen ytimeen on kirjoitettu erinomaisen kiinnostava ajatusleikki. Kaksikosta kapinalliseksi päätyy nimittäin rikkaan perheen kyyninen poika Thane Kyrell, joka ei usko auktoriteetteihin eikä varsinkaan idealistiseen pasifismiin. Imperiumin uskollisena sotilaana taas pysyy Ciena Ree, joka nimenomaan on idealisti ja kunniansa vanki, joka tahtoo rauhaa.

Claudia Gray siis kääntää luonteiden ennakko-oletukset ympäri – ehkä monen mielestä sukupuoltenkin, sillä Grayn alkuperäinen tehtäväkäsky oli kertoa päinvastoin idealistisen tytön liittymisestä kapinaliittoon ja kyynisen pojan liittymisestä Imperiumiin. Mutta juuri kiepauttamalla luonteet toisin hän onnistuu kertomaan mielestäni kaikkien aikojen kiehtovimman ja uskottavimman todistuksen siitä, miten Imperiumi pitää valtansa. Thanen ja Cienan kautta käsitellään muun muassa Kuolemantähteä vastapuolen näkökulmasta: miten kokonaisia planeettoja tuhoavan aseen voi nähdä rauhaa rakentavana, ennaltaehkäisevänä pelotteena ydinpommin tapaan, ja miten tuon kuun kokoisen tukikohdan imperiaaliuhrit lisäisivätkään järjestyksenpitäjien raivoa kapinallisterroristeja kohtaan. Star Wars tapaa perinteisesti, arkkityyppisen luonteensa mukaisesti, esittää Imperiumin yksiselitteisen ”pahana”, mutta meille kaukaiseen galaksiin korviamme myöten uppoutuneille on tervettä ja kiehtovaa nähdä vastustaja myös inhimillisenä. Jokainen käskyjä seuraava sotilas ei toki ole hän, joka armotta antaisi käskyn tuhota Alderaan (yksi kirjan sivuhenkilöistä on alderaanilainen keisarillinen).

Tämän kaiken lomassa Lost Stars tarjoaa onnistuneesti vastapuolen ja sivullisen näkökulmaa moniin pienempiin yksityiskohtiin: julkkisprinsessa Leia Organa on pari vuotta ennen Yavinin taistelua nuorille kadeteille kenties pieni ihastuksenkin kohde, mustiin pukeutuva Darth Vader Imperiumin rivisotilaille salaperäinen ja pelottava ilmestys ja Kapinaliittoon aikanaan yhtäkkiä ilmestyvä ”kenraali Han Solo” kapinan duunareille kummastus. Luonnollisesti Gray ei vastusta kiusausta ujuttaa hahmojaan myös eräille avainpaikoille: arvatkaapa vain, kuka skannaa senkin Tantive IV:n pakokapselin, jossa ei havaita eläviä olentoja. Kaikki tämä toimii oikein hyvin, koska nämä väläykset ovat kirjan mauste, eivät pääasia.

Monta kertaa lukiessani mietin, oliko tätä ylipäätään järkeä julkaista ”young adult” -bannerin alla. ”Nuortenromaanius” kun tuntuu tässä tapauksessa nurinkurisesti tarkoittaneen paitsi älykkäämpää ja aikuisempaa kerrontaa kuin suurin osa Legends-tarinoista, myös sitä, että tämän kirjan päähenkilöt harrastavat seksiä. Totuuden nimissä nuortenromaanius näkyy tosin paikoin star-crossed lovers -kaavan ulkopuolellakin: akatemiassa kerronta tuo mieleen Harry Potter -kirjojen Tylypahkan ja esimerkiksi Endorissa tapahtumien kuvauksen vähäisyys kiusaa vähemmän kärsimätöntä lukijaa. YA-leimaa ei silti kannata missään nimessä pelätä: ensinnäkin painotuksia voi perustella kirjan tuntuvalla paksuudella, ja kuten sanottua, Thanen ja Cienan sielunmaisemien kuvauksessa romaani menee vähintään ”aikuistenromaanien” syvyyteen.

Ehdoton suosituspeukku siis. Lost Stars onnistuu romanssina, tragediana, seikkailuna ja kiehtovana vaihtoehtoisena katsauksena Star Wars -universumiin, eikä siltä enää kehtaa missään enempää pyytää. Surumielinen loppujakso kuljettaa lukijan Jakkun taisteluun asti, mutta vaikka tämäkin kirja julkaistiin osana Journey to The Force Awakens -ohjelmaa kuten Shattered Empire ja Aftermath, ei tämä mitään erityistä uutta siihen elokuvaan liittyvää informaatiota lukijalle enää antanut. Sen sijaan tarina pysähtyy pisteeseen, jota pidin aivan erityisen rohkeana. Nyt toivon vain, että Claudia Graylla on rohkeutta myös kieltäytyä jatko-osatoiveista…

Ensi viikolla julkaistava Bloodline ei siis, onneksi, ole Lost Stars 2. Sen sijaan se lupaa virallisen sivun vihjausten perusteella olla ”se varsinainen prequel The Force Awakensille”. Kuusi vuotta ennen Episodi VII:ää tapahtuva romaani kertoo Ensimmäisen ritarikunnan kasvavan uhan vaikutuksesta Uuteen tasavaltaan. Romaani keskittyy Leia Organan ympärille (jei!) ja kertoo siis Vastarintaliikkeen synnystä Tasavallan sisällä. Virallisen sivun vihjeen perusteella tarina saattaa myös sisältää sen monien spekuloiman hetken, jossa galaksille viimein paljastuu kloonisotien sankarin Anakin Skywalkerin ja Imperiumin vihatun Darth Vaderin välinen yhteys. Epäilemättä odotettavissa on The Force Awakensin sivuhenkilöiden esiintymisiä ja ainakin jonkinlaisia viittauksia Skywalker-Organa-Solon perhetragediaan. Ja ellei tämä jo muuten kiinnostanut, Episodi VIII:n ohjaajan Rian Johnsonin kerrotaan osallistuneen juonenkehittelyyn.

Bloodline julkaistaan ”aikuistenromaanina” eikä ”nuorten aikuisten romaanina”. Toivottavasti laatu ei silloin putoa…

The Force Awakens bluray kiehtoo ja suututtaa

Posted on 26/04/2016 by Aki Jörgensen

The Force Awakens lie tässä vaiheessa jo blurayltakin (tai dvd:ltä) katsottu, eikö? Sillä eihän siinä, totuuden nimissä, ollut kaikkinensa katsottavaa kuin noin neljän tunnin edestä.

Kirjoitin jo etukäteen julkaisun näyttävän verrattain vaatimattomalta. Katsomisen jälkeen se tuntuu siltä vielä enemmän. Vaikuttaa siltä, että Disney-Lucasfilm haluaa edelleen pitää pääosassa itse elokuvan, eikä selittele sitä suuremmalti. Itse asiassa mahtipontisesti nimetty Secrets of The Force Awakens -päädokumentti jopa alitti odotukseni, koska ensi-illan (ja dokkarin haastattelujen kuvaamisen) jälkeen tekijät ovat kuitenkin antaneet haastatteluja niinkin obskuureista aiheista kuin vaikkapa Kylo Renin tuhka-astiasta. Niinpä kun bluray-dokkari alkaa kikattelevien näyttelijöiden ”jes, nyt me saadaan viimein puhua tästä” -puuskahduksilla, sen voisi odottaa menevän todella kertomattomiin kulissien takaisiin tarinoihin…mutta niin ei tapahdu. Dokumenttiin ei todellakaan ole jätetty (tai päästetty) sen nimenmukaisia salaisuuksia: itse asiassa haastan kenet tahansa kaivamaan dokumentista tiedonmuruja, jotka eivät olisi jo paljastuneet elokuvan ensi-iltaa edeltävinä tai sitä seuranneina kuukausina. Itseni yllätti aidosti vain yksi pieni yksityiskohta: se, että osa haastateltavista lausui Kylo Renin etunimen muodossa ’kii-lo’, mikä voi tarkoittaa, että tämä oli jossain vaiheessa tarkoitus.

Secrets of the Force Awakens -dokumentti ei näytä salaisuuksia, mutta sentään tällaisia hetkiä.

Se, mikä dokumentissa oli tietenkin hienoa, oli elokuvan kuvauksien näkeminen viimeinkin videona. Kaltaiseni prequel-sotien veteraanit muistavat, kuinka silloin elokuvien making of -kuvia ja videoita paitsi vuodettiin nettiin, myös julkaistiin ihan virallisestikin koko ajan elokuvanteon aikana. Tällä kierroksella vastaavanlainen materiaali on ollut niin vähissä, että todellakin pelkät kamerantakaiset kuvat vaikkapa Millennium Falcon -lavasteista tuntuvat nyt kullanarvoisilta. Tässä vaiheessa haastatteluissa on jo kerrottu toistamiseen asti, miten uskomattomia yksityiskohtia elokuvaan tehtiin ”livenä” tietokoneiden sijaan (vain yksi esimerkki: punainen pitkä robotti Maz Kanatan linnan ulkopuolella), mutta sen näkeminen videolla on silti kiinnostavaa.

Jokainen minuutti The Force Awakensin lisämateriaaleja on siis toki katsomisen arvoinen, mutta pintaraapaisuksi ne jäävät. Kuvaavaa on, että dokkareissa ei edes mainita tuotannon merkittävintä, isoa julkisuuttakin ymmärrettävästi saanutta, takaiskua eli Harrison Fordin jalkaonnettomuutta – vaikka tuon onnettomuuden tiedetään vaikuttaneen merkittävästi tuotantoon, kun kaikki myöhemmät kuvaus- ja lavastusaikataulutkin menivät uusiksi ison tähden ollessa jonkin aikaa toipilaana. Toinen iso asia, mihin dokumentti ei koske pitkällä tikullakaan on elokuvan tuotannon huippusalaisuus ja samalla sen suhde meihin: siis yleisön massiivisiiin odotuksiin, spekulaatioihin, huhuihin ja vuotoihin.

Vielä ärsyttävämmiltä tuntuvat muutaman minuutin featurettet BB-8:sta, ILM:stä, musiikista ja muutamista muista aiheista. Tänä päivänä nämä tuntuvat sen tasoisilta katsauksilta, että niiden olisi kuulunut olla pikemminkin netissä julkaistavia pätkiä juuri prequelien malliin – ja maksavien asiakkaiden blurayllä näitä kutakin aihetta olisi voinut käsitellä vaikka puoli tuntia Peter Jacksonin Keski-Maa-elokuvien levyjen tapaan.

BB-8, uskomaton nukke- ja tietokoneanimaation yhteisluomus, saa 6-minuuttisen featuretten. Kuusiminuuttisen.

Aivan kaikkein eniten minua kuitenkin kismittävät poistetut kohtaukset. Kirjoitinkin jo tätä julkaisua ennakoidessani, että monet oikeasti kiinnostavat poistetut kohtaukset loistavat poissaolollaan: Leian ja Korr Sellan välinen, galaksin poliittista tilannetta käsitellyt kohtaus tai Unkar Pluttin myöhemmät vaiheet Falconin perässä, esimerkiksi. Mutta sitä en osannut arvata, kuinka herttaisen yhdentekeviä todella olisivatkaan ne parit pätkät, jotka bluraylla on suvaittu julkaista. Vastarinnan lääkäri sanomassa Finnin paranevan? Pliis.

Jopa ennakkoon odottamani, kauan ennen elokuvan julkaisua huhuja seuraavissa piireissä kohuttu kohtaus Kylo Renistä Falconissa paljastui bluraylla pelkäksi nopeaksi väläykseksi, jota katsoja ei jää kaipaamaan. Tässä kuitenkin juuri piilee suuttumukseni ydin: eiväthän ne sekunnit, jotka nyt tuosta kohtauksesta näimme, tarkoita, että kohtauksen olisi pitänyt olla juuri tuollainen. Tuskin kohtaa on tuollaisenaan ”valmiina” elokuvasta poistettu. Päinvastoin, se on luultavasti päätetty jättää pois jo aiemmin, kuten efekteiltään viimeistelemätön lumikiiturikohtaus. Sitten nuo parit kymmenet sekunnit on vain viimeistelty ja lätkäisty levylle.

Tunnelmallisemmin tehtynä, sopivaan kohtaan elokuvan rytmiä sijoitettuna, Kylo Ren istahtamassa isänsä legendaarisen avaruusaluksen tuolille pohtimaan viimeisen kerran tulevaa tekoaan olisi voinut olla The Force Awakensin hienoimpia kohtauksia: herkkä ja hyytävä hetki. Se, että elokuvantekijät päättivät jättää kohdan pois elokuvasta, on heidän valintansa, ja saattaa toki selittyä nimenomaan vaikkapa elokuvan rytmillä. Mutta se sirpale, joka kohtauksesta meille nyt näytettiin, antaa ymmärtää, ettei valinta ollut kummoinenkaan. The Force Awakensin nyt julkaistut poistetut kohtaukset – ja laajemmin kaikki muutkin blurayn ekstrat – pönkittävät illuusiota siitä, että elokuvan oli aina määrä olla juuri tällainen, eikä se olisi mitenkään voinut olla toisenlainen. Ja näinhän, kuten tämän blogin seuranta-alueen perimmäinen ideakin on, ei todellakaan ole.

Minulle Star Wars -elokuvien keskeinen viehätys on aina ollut siinä, miten tarina rakentuu: kuinka ideat kasvavat kokonaisiksi hahmoiksi, juonikuvioiksi tai elokuviksi, ja kuinka nämä jatkuvassa saagassa vaikuttavat aina seuraaviin ideoihin, juonikuvioihin, elokuviin ja oheistarinoihin. Pian elokuvan ensi-illan jälkeen listaamani 20 asiaa, jotka putosivat pois ei sekään sisällä läheskään kaikkea, mitä moiselle listalle voisi nyt koota. Secrets of The Force Awakens -dokkari mainitsee kyllä Poen tarkoitetun kuoleman, käsikirjoittajien vaihdoksen ja pari muuta isoa käännettä, mutta ei pureudu juuri lainkaan siihen prosessiin, josta minä kaikkein eniten haluaisin kuulla. Erityisesti poistettujen kohtausten valinnallaan se antaa ymmärtää, ettei kerrottavaa olisikaan.

Kylo Ren käy Millennium Falconissa. Bluraylla tämä hetki kiitää ohi, vaikka tässä kuvassakin on tunnelmaa.

Onneksi toivoa sopii – ja itse asiassa olettaakin – että paljon tästä kerrotaan ja nähdään vielä myöhemmin. Trilogian valmistuttua julkaistavassa juhlaboksissa, esimerkiksi. JJ Abrams on sanonut, että poistettuja kohtauksia voitaisiin julkaista lisää jopa netissä. Kovin suuria salaisuuksia ei kuitenkaan liene luvassa enää ihan heti: jostain sekin kielii, että The Force Awakensin Making of -kirja on ilmeisesti kaikessa hiljaisuudessa haudattu (tai siirretty).

Voi tietysti olla, että joitain salaisuuksia on nyt vielä syytäkin pitää salaisuuksina, koska ne saattavat olla siirtyneet seuraaviin episodeihin. Tällainen voisi olla esimerkiksi olla elokuvaan harkittu Yodan Voima-haamun vierailu. Toinen syy jonkin poistetun kohtauksen puuttumiselle voi olla se, minkä Abrams mainitsi Entertainment Weeklyn podcastissa: osia poistetuista kohtauksista voi päätyä osaksi toisia kohtauksia, kuten se tuhkakasaan laskettava kypärä, joka kuvattiin alunperin osaksi Vaderin kypärälle puhumisen kohtausta.

Onnekasta on sekin, että itse elokuvan saaminen kotiteatterikatsottavaksi (näin pian!) on toki tervetullutta. Ensikatsomalta The Force Awakens on väreiltään ja ääniltään hieman säädetty verrattuna teatteriversioon, ja suomalaiskatsojan iloksi tekstityskin on nyt parempi kuin teatterissa. Ja mahdollistaahan kotijulkaisu tietysti kaikkien yksityiskohtien tarkan selaamisen. Lucasfilmin pr-mies Pablo Hidalgo löysi kuvista kadonneen konstaapeli Zuvion. Reyn Voima-näystäkin on vasta tämän julkaisun myötä paljastunut jopa uusia puhujia: Alec Guinnessin, Ewan McGregorin ja Frank Ozin saatoimme kaikki kuulla toisella tai kolmannella katsomiskerralla teatterissakin, mutta näkyyn keisari Palpatinen ääni oli todella piilotettu kohtaukseen niin syvälle, etten ole lainkaan varma, kuulenko sitä vieläkään.

Tässä vielä pari täydennyslinkkiä videomuotoisen making of -aineiston ystäville:

Iamagin 5-minuuttinen erikoisefektien esittelykela
Indiewiren 10-minuuttinen vastaava
Varietyn 11-minuuttinen videohaastattelu erikoisefekteistä
DP/30:n kaksi puolituntista haastattelua samasta aiheesta (1 ja 2)
FXGuideTV:n jakso, niin, edelleenkin erikoistehosteista
Discover Irelandin juuri julkaisema lyhyt Skellig Michael -featurette

The Force Awakensin tärkein repliikki

Posted on 05/01/2016 by Aki Jörgensen

En usko teoriaan avainkohtauksista. En usko, että jokainen elokuva tiivistyy yhteen hetkeen, saati yhteen repliikkiin, joka avaisi tekijälleen tai katsojalleen koko elokuvan teeman tai juonen. Tällaisia elokuvia toki on: Goodfellas tiivistyy täydellisesti pitkään steadycam-ottoon läpi ravintolan, päähenkilön vietellessä tytön näyttämällä mafiaelämän viettelevyyden, ja On the Waterfrontin kuuluisa ”I coulda been a contender” -repliikki on ilman muuta koko hahmon ja elokuvan avain. Mutta en usko katsojana enkä kriitikkona, että tällaisten etsimisessä elokuvasta kuin elokuvasta olisi mieltä.

The Force Awakensissa kuitenkin on avainkohtaus, ja peräti avainrepliikki.

Tai no, itse asiassa niitä on kaksi. Bisneksen ja Star Warsin uudelleenkäynnistämisen kannalta avainkohtaus nähtiin jo toisessa teaserissa: siinä näimme ensimmäistä kertaa Harrison Fordin vanhentuneena salakuljettajana. Tuskin on Star Warsin ystävää, joka ei olisi Han Solon astuessa Millennium Falconiin ja lausuessa ”Chewie, we’re home” tuntenut samaa, mitä hahmot ruudulla: kotiin palaamiseen vertautuvaa onnea, vanhan ystävän kohtaamisen iloa.

”Chewie, we’re home”. Pinnallinen vaihtoehto avainkohtaukseksi.

Kohtausta ja repliikkiä ei edes viitsi syyttää laskelmoiduksi, koska juuri tästä koko The Force Awakensissa tosiaan oli kyse: Star Warsin paluusta, ja katsojien johdattamisesta kaukaisen galaksin kotiin. Pohjimmiltaan juuri tästä johtuu myös elokuvan vahva rimmaaminen A New Hopen kanssa: ei niinkään ideoiden puutteesta, vaan tekijöiden ja katsojien halusta herättää samat tunteet ja kokemukset. Kuin klassikkobändi soittaisi vanhaa hittiään uudelleen sovitettuna, koska sen yleisö kuitenkin haluaa kuulla.

Mutta nyt, kun elokuva vähitellen asettuu rooliinsa seitsemäntenä episodina sarjassaan ja toisaalta elokuvana muiden joukossa, sitä on jo lupa katsoa ja tulkita sisältönsäkin kautta. Väitän, että sellaisena The Force Awakensista on löydettävissä toinen repliikki, joka tiivistää koko elokuvan sanoman. Eikä se sanoma onneksi ole (aivan) sama kuin A New Hopessa.

Originaalielokuvan originaalitrio Luke-Leia-Han: kaksi tekemässä sattumankin sanelemaa matkaansa sankariksi kolmannen rinnalle.

Ensimmäisen Star Wars -elokuvan (1977) viehätyksen ydin oli monille, erityisesti ensimmäiselle katsojasukupolvelle, sen lupaus sankarillisuudesta. Aivan kuten saduissa ja mytologioissa, joihin elokuva vahvasti vertautui ja jopa perustui, sen päähenkilö oli tavallinen maalaispoika – mutta kuten kukaan ei todella ole tavallinen, oli maalaispojan sisällä voima saavuttaa suuria. Nuoren Mark Hamillin tulkitsema Luke ei malttanut odottaa tilaisuutta päästä kasvamaan pois kotoaan, mutta on tärkeää huomata, että Luken unelma ei suinkaan ollut tulla jediritariksi saati taistella Imperiumia vastaan. Näistähän Luke ”puhuu kuin setänsä”, kuten Obi-Wan sanoo: kapina on kaukana. Luke päinvastoin haaveili tavallisesta, kuuliaisesta reitistä suuriin maailmoihin: Imperiumin akatemiasta, ja varmasti kesäloppulomista rakkaiden kasvattivanhempiensa luona Biggs-kamun tapaan.

Nerokkaasti elokuva ei kuitenkaan tarjonnut samastumisen kohteeksi pelkästään jokamies Lukea, vaan se esitteli myös renttumaisemman mutta samalla isovelimäisen Han Solon. Han Solo on sankari, joka kaikki haluaisivat olla, mutta joka useimmat meistä ovat vielä vähemmän kuin Luke. Ja tietysti Han on sankari, joka ainakin yrittää esittää muuta kuin sankaria: kultainen sydän pitää kaivaa esiin palkkioista ja omasta nahastaan välittävän salakuljettajan pinnan alta. Vaikka alkuperäisessä elokuvassa on toki muitakin keskushenkilöitä, sen ytimessä ovat nämä kaksi, joille käy kuten Alan Dean Fosterin romanisaation alkulehdillä Leian sanoina riemastuttavasti todetaan: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan, joten luonnollisesti heistä tuli sankareita” (tosin sama repliikki pätee droideihinkin).

Leia, tarinan kolmas päähahmo, muuten eroaa kahdesta ’pojasta’ siinä, että hänellä ei ole A New Hopessa merkittävää kehityskaarta: Leia on esimerkiksi jo alussa sekä itsevarma että luonnollinen johtaja. Tämä teki Leiasta nuorille katsojille vähintään yhtä hyvän esikuvan, mutta se kuvastaa originaalileffan pohjimmaista poikamaisuutta. Kasvutarina on varattu pojille.

rey-finn-falcon-10-biggest-force-awakens-mysteries

Finn ja Rey, kaksi vastahakoista yksinäistä valitsemassa tietä sankaruuteen.

The Force Awakensin mahtavat uudet hahmot ovat toista maata, eivätkä vain siksi, että tällä kertaa ’tytöllä’ on tosiaankin kasvutarinansa. Rey on yksinäinen ja onneton aivan toisella tavalla kuin perheoloissa kasvanut Luke, mutta siitä huolimatta yhtä vastahakoinen liittymään seikkailuun sen kolkuttaessa ovelle. Reyn kaipuu perheeseen, jota hän ei edes muista, on vaikuttava motiivi hahmon pysyttelyyn paikallaan. Keskustelut Han Solon kanssa ovat erityisen koskettavia: paljastuu, että Rey ei ole edes nähnyt elämässään juuri muuta kuin aavikkoa, mutta silti hän pelkää lyhyenkin poissaolon Jakkulta olleen jo liikaa. Toivo ja epätoivo siitä, että perhe olisi saattanut juuri sillä hetkellä palata, on Reyn koko elämänlanka. Koko elokuvan ajan Rey kamppaileekin muutosta vastaan, ja siksi loppukohtauksessa Luke Skywalkerin löytymistäkin vaikuttavampaa on Daisy Ridleyn toiveikas katse, joka on päättänyt kysyä: Auta minua, olet ainoa toivoni.

Finnin tarina käynnistyy päinvastoin päätöksestä tarttua muutokseen, mutta senkään muutoksen päässä ei automaattisesti siinnä sankaruus. Alun kohtauksessa se käy vitsin varjolla ilmi: Finn ei vapauta Poeta koska se on ”oikein”, vaan koska tarvitsee apua paetakseen. Mutta siinä missä Rey ei tahtoisi luopua odotuksestaan, Finn nimenomaan päättää jättää taakseen sen ainoan asian, johon hänet on kasvatettu. Finn on kasvanut nimettömänä First Orderin joukkoihin, jotka hän sitten hylkää niin päättäväisesti, että ampuu surutta entisiä tovereitaan mieluummin kuin osallistuu edustamansa armeijan surmatöihin. Tästä Finnin tarina siis alkaa, mutta siihen se ei pääty: tämän jälkeen on edessä matka päättää, mihin entisestä stormtrooperista on. John Boeygan silmistä näkyy halu paeta, kuten Maz Kanata sanoo, mutta The Force Awakensin aikana hän löytääkin syyn jäädä.

Ja sitten meillä on Kylo Ren – ei sankari, mutta muotoutumaton hahmo kuten sankaritkin. JJ Abramsin ja Lawrence Kasdanin ääneenlausuma tavoite oli kertoa samalla myös pahan hahmon kasvutarina harmaasta entistä pahemmaksi. Siinä missä Reyn ja Finnin hahmot tuntuvat ”käynnistyvän” The Force Awakensissa elettyään siihen asti varsin lyhyesti tiivistettävää elämää, Kylo Renillä on takanaan menneisyyttä, josta olisi varmasti paljonkin kerrottavaa. Hänellä oli nimi, ja hänellä oli perhe. Ne molemmat, ja Adam Driverin kasvotkin, hän jätti taakseen, valitsi toisen tien omista syistään, ja etenee elokuvan aikana sillä tiellä äärimmäisen pitkälle. Kylo Ren on äärettömän kiinnostava hahmo, kenties mainstream-elokuvan kiinnostavin vuosiin, koska pahuudestaan huolimatta hän ei elokuvan päättyessäkään hän ole ”valmis”, eikä karmeista teoistaan huolimatta välttämättä täysin anteeksiantamattomasti pahakaan. Hän vain on päättänyt uskoa toisin.

The Force Awakensin avainrepliikki lausutaan näistä hahmoista yhdelle, mutta se voitaisiin osoittaa heille kaikille. Se on viesti, joka ei itse asiassa ole valtavirtaiselle elokuvalle aivan kevyt. Ja se on ajatuksia herättävämpi viesti meidän ajallemme kuin vuoden 1977 esikuvaelokuvan viesti siitä, että kuka tahansa kykenee sankaruuteen. Tarjoukseni The Force Awakensin tärkeimmäksi repliikiksi on:

The belonging you seek is not behind you. It is ahead.

En toistaiseksi ole erityisesti innostunut Maz Kanatan hahmosta, mutta tämä kohtaus ja repliikki ovat pyörineet päässäni erityisesti kolmannen katsomiskerran jälkeen. Lupita Nyong’on sanat henkivät isovanhempaista viisautta. Se, että Reyn pitää hyväksyä, etteivät hänen vanhempansa koskaan palaa, ja löydettävä itselleen läheiset ihmiset muualta, on sellaista rakastavaa tylyyttä, jota useimmat eivät saisi sanotuksi. Ei ihme, että Reyn poskella vierähtää kyynel (minulla katsomossakin). Sama ajatus – yhteenkuuluvuus on etsittävä edestäpäin, ei menetetystä menneestä – ajaa myös Finniä ja, niin, Kylo Reniä.

Avaruuden mummeli Maz Kanata, The Force Awakensin Ben Kenobi ja Yoda.

Enkä malta olla lisäämättä toiveikasta tulkintaa. Viesti siitä, että mennyt on hyväksyttävä menneeksi ja aika entinen palaamattomaksi on nimittäin lähes vastakkainen aikamme nostalgiaa ihannoivalle juonteelle, jota The Force Awakenskin toisaalta edustaa. Tässä meillä on elokuva, joka pinnaltaan haluaa vakuuttaa katsojilleen kaiken olevan kuin ennenkin ja entisen olevan tuttu, turvallinen koti – mutta joka samalla syvemmältä juonteeltaan haluaa kääntää katseen tulevaan. Se haluaa sanoa, että vaikka olimmekin kotona jo Han Solon astuessa ovesta sisään, on meidät tässä trilogiassa kutsuttu päästämään irti originaalitriosta ja löytämään sama yhteenkuuluvuus uusien hahmojen ja elokuvien kanssa. Voisiko sen jopa tulkita lupaavan, että edessäpäin on jotain aivan uutta?

20 asiaa, jotka putosivat pois The Force Awakensista

Posted on 28/12/2015 by Aki Jörgensen

Tuntuiko The Force Awakens kahden tunnin ja vartin mittaisena nykyspektaakkeliksi jopa lyhyeltä? Jäikö moni asia yllättävän vähälle käsittelylle toiminnan seassa? Niin minustakin – ja osin tämä voi johtua siitä, että mutkikkaan tuotantoprosessinsa (käsikirjoittajan vaihdoista näyttelijän loukkaantumisiin) tosiaan tehtiin isoja muutoksia. Paljon kuvattua putosi elokuvasta leikkausvaiheessakin.

Tämä topkymppinä alkanut blogipostaus ei näilläkään luvuilla ole taatusti likimainkaan täydellinen, mutta tässä siis kaksikymmentä asiaa, jotka putosivat pois The Force Awakensista ennen ensi-iltaa:

Tämäkin kohtaus meinasi jäädä meiltä näkemättä – tai ainakaan siinä ei olisi lentänyt Poe Dameron.

1.Poe Dameronin piti kuolla.
Näyttelijä Oscar Isaacin paljastus GQ-lehdelle ei ole yllätys: draamallisista syistä on oleellista, että oikea vastarintasankari ei löydä droidiaan, koska muuten Poe varastaisi seikkailun johtoroolin taisteluun ulkopuolelta ajautuvilta sankareiltamme Finniltä ja Reyltä. Kuoleman vaihtuminen valekuolemaksi käsikirjoitusvaiheessa ei silti haittaa: Poe Dameron on mukava hahmo, ja hänelle on varmasti käyttöä seuraavissa episodeissa.

2. Luke Skywalkeria yritettiin kyllä kirjoittaa tarinaan mukaan ennen loppua.
Ensimmäisen käsikirjoittajan Michael Arndtin mukaan Luke otti koko tarinan itselleen aina ilmestyessään tarinaan, ja katsoja lakkasi kiinnostumasta uusista hahmoista. Tuntuu tekniseltä, että tällaisen syyn takia Luke Skywalker päätyi piiloon koko episodi VII:n ajaksi, mutta teknistäkin suurten saagojen tarinankerronta voi joskus olla. Ja onpa Arndt epäilemättä oikeassakin. (Tämä on kiinnostavaa siksikin, että aiemmin luulimme nimenomaan Arndtin halunneen painottaa tarinassa enemmän uusia hahmoja ja Abramsin vanhoja. Taisimme luulla väärin – kuten siinäkin, kun luulimme Arndtin saaneen yksiselitteisesti potkut.)

3. Sukellus Endoriin oli pöydällä.
Michael Arndtin aikaan harkittuja juonta ajavia macguffineita olivat saman haastattelun mukaan myös ”Darth Vaderin jäännösten etsintä, matka vedenalaisiin toisen Kuolemantähden jäännöksiin ja pyhien, historiallisten jedipaikkojen etsintä”. Itse asiassa ensimmäiseksi ja viimeksi mainittu noista tuntuvat minusta kiertäneen mukaan elokuvaan. Vaderin palaneen kypäränhän omistaa Kylo Ren, ja Anakinin vanha miekka on toki keskeinen lopullisessakin elokuvassa. Kartta Luken luo taas on elokuvan mukaan itse asiassa kartta muinaisen jeditemppelin luo. Mutta sen sijaan toisen Kuolemantähden jäännökset -juoni olikin parempi hylätä paperikoriin.

4. Kartan sijaan miekka tai käsi?
Varhaisten huhujen mukaan elokuvan tavoiteltu macguffin ei ollutkaan kartan sisältävä muistitikku, vaan Jakkulle päätyvä Luke Skywalkerin vanha valomiekka – tai suorastaan myös Luken Pilvikaupungissa miekan mukana menettämä käsi. Ymmärrän, että kätevästä ideasta luovuttiin, mutta miekan kuljettaminen halki elokuvan kohti omistajaansa olisi ollut symbolisesti kaunista. Sitä en kuitenkaan osaa selittää, miten kauan sitten kadotettu miekka olisi ollut se esine, joka johtaa kohti Lukea, sillä sitähän lopullinen juoni edellytti.

Tässä kohtauksessako Kylon oli määrä lausua merkitseviä? Leikattiinko ne sanat pois liiankin merkitsevinä?

5. Kylo Renin oli määrä tunnistaa Rey.
Kylo eli Adam Driver ei lausu elokuvassa repliikkiä ”Is it true? You are just a scavenger?”, mutta näin lausuu häntä kuvaavaa actionfiguuri. Veikkaan – mutten tiedä – että repliikki on leikattu pois Kylon ja Reyn ensikohtaamisesta Takodanan metsässä. Se viittaa melko vahvasti jonkinlaiseen tunnistamiseen. Vielä vahvemmin siihen viittaa saman ajatuksen vaihtoehtoiselta versiolta tuntuva repliikki The Force Awakensin romanisaatiosta: ”It is you”, jonka Kylo lausuu, kun Rey eli Daisy Ridley sieppaa Luken valomiekan lopputaistelussa. Vaikuttaa siltä, että vaikka Rey ei tunne Kyloa, elokuvassa oli alunperin tarkoitus vihjata, että Kylo vähintään tietää, kenen lapsi Jakkulta saattaisi löytyä.

6. Puhetta puuttuu.
Maz Kanata ja Snoke tuntuvat puhuvan trailereissa ja tv-spoteissa aivan muuta kuin itse elokuvassa. Näin, koska trailereiden repliikkejä miksattiin tarkoituksella hämäävästi, koska elokuvaan päätyi eri ottoja samoista kohtauksista – ja koska molempien hahmojen käymiä keskusteluja leikattiin tuntuvasti. Todennäköisesti aivan loppuvaiheessa elokuvasta tipahti Kyloa kuvaileva repliikki ”Immune to the light”, jonka Covergirl-meikkisarja uskoi vielä syksyllä olevan elokuvan avainrepliikkejä.

Tätä toisen teaserin kuvaa ei ole elokuvassa. Vasemmalla Leia, oikealla Maz Kanata.

7. Maz Kanatan piti seurata jengiä vastarinnan tukikohtaan.
Toisessa teaserissa Maz Kanata antaa Luken miekan Leialle, mutta elokuvassa samantapaisessa kuvassa Finnille. Lupita Nyong’o oli itse asiassa mukana myös vastarinnan tukikohdan kuvauksissa, mutta lopulta hahmo pudotettiin leikkausvaiheessa sieltä pois – ohjaaja Abramsin mukaan, koska hänellä ei ollut siellä tekemistä.

8. Artoon herääminen kävi käsikirjoituksessa enemmän järkeen.
Elokuvan ehkä kritisoiduin juonihölmöys, R2-D2:n yhtäkkinen herääminen elokuvan lopussa näyttämään tarvittava kartta, saa selityksensä romanisaatiosta ja haastatteluista. Artoo ei herää Reyn saapumisen vuoksi, vaan siksi, että se kuulee mainittavan sanat Imperiumin arkistossa olevista kartoista, ja käynnistää itsensä näyttämään Kuolemantähdeltä aikanaan lataamansa kartat. Kelpuutan selityksen – mutta en sitä, että katsojan pitää etsiä se muualta kuin elokuvasta. Tässä kohtaa Disney ei tunnu oppineen pelkäämistään prequeleista. Aivan samaan tapaan esimerkiksi originaalitrilogian jedien katoamisen mysteeri, jonka selitykseen liittyy Qui-Gon Jinnin henki, ei niinkään ole juonenkäänteenä aivan idioottimainen, mutta George Lucas ei onnistunut selittämään sitä Revenge of the Sithin elokuvaversiossaan.

9. Korr Sellan hahmo olisi voinut paljastaa meille paljon.
Korr Sella on se tummaihoinen nainen, joka nähdään elokuvassa yhdessä ainoassa kuvassa, parvekkeella Tasavallan pääplaneetan räjähtäessä. Maisie Richardson-Sellersin näyttelemällä hahmolla piti olla isompi rooli: hahmo on Leian sanansaattaja ja henkilökohtainen ystävä, joka Leian piti alunperin saatella matkaan. Todennäköisesti tämä kohtaus myös kuvattiin, sillä twiittasihan Carrie Fisherin avustajakin hänestä jo kuvausten aikaan, ennen Richardson-Sellersin roolin julkistusta siis. Siinä olisi voinut olla se kohtaus, jossa olisin saanut elokuvaan kaipaamani sirpaleen lisätietoa galaksin tilasta.

Tämä kohtaus olisi voinut sisältää Maz Kanatan selventävän kommenttiraidan.

10. Reyn näky olisi voinut olla selväsanaisempikin.
Vuotaneiden luonnoskuvien ja käsishuhujen perusteella Maz Kanata näytti aiemmassa käsikirjoitusvaiheessa Luken jediakatemian tuhon näyn yhtä aikaa sekä Reylle että Finnille (kenties Han Solollekin?). Eräässä luonnoskuvassa Finn sytyttää Luken valomiekan Mazin majassa, ja näkykohtaus kuvailtiin käsi kädessä -ringiksi. Tällöin kohtaus olisi ollut pikemminkin Mazin näyttämä muistokuva kuin elokuvan versio, jonka voi tulkita Voima-näyksi tai spekuloiden vaikka Reyn omaksi tukahdutetuksi muistoksikin.

11. Kylo Ren saattoi käydä Millennium Falconissa.
Elokuvan ensiesityksessä olin ällistynyt, että huhuista suorastaan eniten odottamani kohtaus ei ollutkaan mukana. Sille oli vielä selvä paikkakin: Kylo Ren saa Voima-sävärit Han Solon saapumisesta Starkiller-planeetalle, ja katoaa sen jälkeen tukikohdasta joksikin aikaa. Huhut tarjosivat jo varhain selityksen: niiden mukaan Kylo menee sinne, mistä Solo-sävärit tulivat, ja löytää Millennium Falconin tyhjänä. Entinen Solo nousee alukseen, kävelee ohjaamoon, ja istuu isänsä tuolille ”kuin pohtimaan vielä kerran”, kuten huhu kuului. Tällä hetkellä en tosiasiassa tiedä, onko tätä kuvattu, mutta jos on, on siinä hitonmoinen poistettu kohtaus.

12. Luke olisi voinut keskustella Anakinin kanssa.
Luonnostaiteilija Ian McCaig kertoo The Art of The Force Awakens -kirjassa esittäneensä ”Anakinin ja Vaderin välillä häilyvän Voima-haamun” esiintymistä elokuvassa. Vähintään mielenkiintoinen ajatus! Epäselväksi jää, oliko tämä idea McCaigin oma vai kävikö se myös käsikirjoittajien pöydällä, mutta enpä ihmettelisi, vaikka vielä kohtaisimme sen tulevassa episodissa. Tällä kertaa Hayden Christensenin cameota varmasti vielä välteltiin kaiken muun prequel-sidonnaisen tapaan, mutta seuraavassa se ehkä jo uskallettaisiin tehdä.

13. Maz Kanatan planeetalla olisi voinut olla rathtareita.
Eräässä Making Star Warsin uskottavassa huhuraportissa rathtareita esiintyy Takodanalla herkuttelemassa stormtroopereilla. Tämä on vain prosessikirjoittamista, mutta detaljina mielenkiintoinen: mitähän mahtoi tässä käsikirjoituksen vaiheessa tapahtua Han Solon aluksella?

Ralph McQuarrie piirsi stormtrooperille valomiekan jo Kuolemantähdelle 1970-luvulla.

14. Phasmalla piti olla valomiekka.
Valomiekkaa kantavat stormtrooperit on vanha Ralph McQuarrie -konsepti 1970-luvulta, joten tottakai sekin kaikkien muiden vanhojen McQuarrie-ideoiden kanssa kaivettiin naftaliinista The Force Awakensia suunniteltaessa. Ilmeisesti Phasmalle harkittiin valomiekkaa, jolla vuotaneen luonnoskuvan mukaan olisi ollut ”wampan kynnestä tehty kahva”. En ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä nyt.

15. Leialla piti olla superase.
Huhu puhui Star Destroyereita tuhoavasta aseesta ja kertoi vastarinnan epätoivosta. Ei näkynyt elokuvassa tätäkään.

16. Chewbaccalla olisi voinut olla mekaaninen käsi.
Niin ikään vuotaneiden luonnoskuvien kertomaa: Chewielle harkittiin ”sotavamman” peruina mekaanista käsivartta.

Lopullinen Kylo-kypärä on minusta ehdottomasti paras näkemistäni, mutta epäilemättä osa katsojista olisi tykännyt kyborgi-Kylosta enemmän kuin föönikypärä-Kylosta.

17. Kylo Ren olisi voinut olla paljon, paljon mekaanisempi.
Lukemattomia iteraatioita läpikäynyt Kylo Renin hahmo näytti monissa syksyllä 2014 nettiin vuotaneissa luonnoskuvissa kyborgilta. Oikea käsi näytti olevan kokonaan mekaaninen, ja Vaderin kypärää pitelevän hahmon kasvoja peitti joko vadermainen kyborgikypärä tai naamio, jonka on tarkoitus näyttää kyborgilta. Näistä luonnoskuvista lähti ensimmäisen kerran liikkeelle sitkeä huhu Luke Skywalkerista pahan puolelle kääntyneenä: hahmo kun tosiaan näytti Lukelta, ja mekaaninen käsi tuntui suoraan Lukelle kuuluvalta. Olisipa totisesti hauska tietää, oliko kaikissa käsikirjoitustyön vaiheissa kuitenkin kyse siitä, että kyborgimainen hahmo oli todellisuudessa Kylo ”Ben” Ren, vai harkittiinko pahikseksi jossain vaiheessa jotain aivan muutakin kyborgiolentoa. Tuskin kuitenkaan koskaan Lukea…

18. Pahan linnake katosi.
Samoissa nettiin vuotaneissa luonnoskuvissa esiintyi synkkä linna, jossa Rey näytti kohtaavan valtaistuimella istuvan kyborgimaisen olennon, jonka vangiksi sitten jäi. Tällaista kohtausta ei ole elokuvassa. Puhtaana spekulaationa mietin, että nämä suunnitelmat saattavat olla tarkoitetut Reyn ja Kylon kohtaamiseksi Maz Kanatan linnan sisäpuolella, vaikka ne luonnoksia katsoessa olikin helppo tulkita pahan omaksi linnaksi. Joka tapauksessa näillä kuvilla oli oma hämäävä vaikutuksensa spoiler gameen: ne oli kovin helppo yhdistää tietoon siitä, että elokuvaa on kuvattu Skellig Michaelin luostarisaarella, jonka moni siksi oletti olevan jonkinlainen pahan valtakunta. Toiset taas saivat näistä tiedoista lisää vettä myllyyn, jonka mukaan elokuvan paha kyborgiolento paljastuisi linnakohtauksessa Luke Skywalkeriksi.

19. Luken piilopaikkasaarella olisi voitu nähdä toimintakohtaus.
Tosiasia, joka piti minua epäuskoisena siitä, että Luke Skywalker todella löytyisi piilostaan vasta elokuvan lopussa: Skellig Michaelin saaren kuvauksissa oli mukana stuntteja. Jälkikäteen ajatellen tälle on kuitenkin selitys, joka jää edelleen spekulaatioksi: kenties Skelligillä oli tarkoitus kuvata samalla stuntteja vaativia kohtauksia, jotka nähdään vasta episodi VIII:ssa. Tiedämme nimittäin myös, että Skelligillä oli tarkoitus kuvata pitempään kuin oli sään vuoksi mahdollista – ja että saarelle tosiaan palattiin episodi VIII:n kuvauksia varten jo viime syksynä.

Shadows of the Empire (1996), episodi V.5.

20. The Force Awakensin nimi oli pitkään Shadow of the Empire.
Pablo Hidalgon äskettäin paljastama työnimi olisi liipannut läheltä vanhaa expanded universe -kulmakiveä Shadows of the Empirea. Valittu nimi The Force Awakens on ilman muuta parempi, vaikka minua ärsyttääkin, ettei elokuva anna kunnollista selitystä sen merkitykselle. Muita huhuttuja työnimiä elokuvalle olivat The Ancient Fear ja A New Dawn, joista jälkimmäinen huhun mukaan olisi sittemmin kierrätetty Rebels-kirjalle. Muinaista uhkaa en elokuvan nähtyäni nimivaihtoehdoksi usko, mutta Uusi aamunkoitto on kyllä ollut mahdollinen – aika nössö se vain olisi ollut.

Seuraavaksi vielä: hupsuimmat huhut.

The Force Awakens: Spekulaatio saa jatkua

Posted on 19/12/2015 by Aki Jörgensen

The Force Awakensin nähtyäni ymmärrän paremmin JJ Abramsin ja Disneyn halua pitää elokuvan elementtejä salaisuutena mahdollisimman pitkään. Kun edellisessä merkinnässä pohdin sitä, kuinka ”hyvä elokuva” episodi VII oli, nyt siirryn saagan tarinankerrontaan – joten jos lukijoissa sattuisi olemaan joku elokuvaa vielä näkemätön, varoitan: nyt spoilaa.

Kylo Ren (Adam Driver): hahmo, josta saimme eräitä ensimmäisiä vastauksia.

Niin, on ymmärrettävää, että JJ halusi pitää Luke Skywalkerin piilossa elokuvan trailereista, koska ainoa hänen kasvonsa näyttävä kuva olisi ollut elokuvan loppukohtaus. Ja on selvää, ettei Reyn sukunimeä paljastettu ennen elokuvaa, koska ei sitä paljastettu itse elokuvassakaan. Itse asiassa luettelo kysymyksistä, joita fani jää miettimään The Force Awakensin lopputekstien pyöriessä, on hämmästyttävän yhteneväinen niiden kysymysten kanssa, joita moni mietti jo ennen elokuvaa, vaikkei olisi pahasti huhuista spoilaantunutkaan. Esimerkiksi:

Miksi Luke on pysynyt piilossa vuosia, eikä ole yrittänyt pysäyttää Ensimmäistä ritarikuntaa ja Kylo Reniä? Mitä hän on tehnyt poissaolonsa vuosina?
Mikä oikeastaan on galaksin tila: kuinka voimakas on Tasavalta, kuinka voimakas Ensimmäinen ritarikunta? Jos jälkimmäinen käyttää lapsina kaapattuja sotilaita ja tappaa vääräuskoisia siviilejä, onko se pikemminkin tosielämän Isisin kaltainen, uskonnollisten fanaatikkojen kauhulla alueitaan hallitseva terrorijärjestö, eikä lainkaan Imperiumin kaltainen ”oikea valtio”? Ja jos näin, mikä itse asiassa on se usko, jota Ensimmäinen ritarikunta tunnustaa?
Kuka tai mikä on tuon Ensimmäisen ritarikunnan Itsevaltias Snoke? Nähdäkseni kaikki vaihtoehdot ovat yhä avoinna Darth Plagueisista ihmemaaoz-maiseen jättimäisellä kuvajaisella alaisiaan pelottelevaan nukkemestariin.
Ketkä ovat Reyn vanhemmat, ja miksi hänet on jätetty Jakkulle?
Mikä on lopulta ”Herääminen”, joka on elokuvan nimessä asti? Reykö, joka ei kuitenkaan ole Snoken repliikin vaiheessa vielä koskenutkaan Voimaan? Heräsikö jokin muukin kuin Lucasfilmin tuotantokoneisto?

Emme tiedä. Ja mikä vielä yllättävämpää: näiden jo ennen elokuvaa pohdittujen kysymysten oheen The Force Awakens liittää oikeastaan vain yhden uuden kysymyksen (lukuunottamatta ilmeisiä ”Mitä tapahtuu seuraavaksi?” ja ”Kuinka sen-ja-sen-hahmon kävi?”): Mitä tapahtui Luken jedikoulussa, ja kuinka Ben (Solo? Organa? Skywalker?) tuli Snoken viettelemäksi?

Tuon yhden suuren salaisuutensa The Force Awakens muuten paljasti mielestäni tyylikkäästi, alleviivaamatta sen paljastuksenomaisuutta. Näin, vaikka mahdollisuudet ”I am your father” -tyyppiseen paljastushetkeen olivat olemassa: vaikka monet meistä olettivat Kylo Renin olevan Solo, ”varmana tietona” tämä ei käsittääkseni vuotanut minnekään, enkä ainakaan minä muista missään törmänneeni Ben-nimeen. Itse asiassa paljastus oli siksi yllättävänkin smooth: olihan jo kauan sitten huhuraportteja siitä, että elokuva ”kiusaisi” mahdollisuudella Luke Skywalkerista pimeällä puolella, ja etukäteen ”Onko Luke Kylo?” -spekulaatio netin vähemmän spoilaantuneissa jengeissä kiersikin. Siksi en olisi yllättynyt, jos elokuva olisi ensin antanut joidenkin katsojien uskoa mahdollisuuteen, että naamion sisällä tosiaan olisi Luke – kunnes kypärä lähtisi päästä Reyn kuulustelukohtauksessa. En silti ole pahoillani, ettei näin: myöhemmillä katsomiskerroilla tällaiset hämäykset tuntuvat aina vaivaannuttavilta.

Rey (Daisy Ridley): hahmo, jonka koin jo oppivani tuntemaan, mutta jonka historia kiinnostaa siksi yhä enemmän.

Se spekulaatio on nyt joka tapauksessa ulkona, mutta monet muut saavat jatkua, koska The Force Awakens käytti (ilkeästi kärjistäen) niin suuren osan ajastaan ikään kuin toteamaan sen saman, minkä trailerit ja etukäteishaastattelutkin. Tällä en tarkoita, että markkinointi olisi pilannut elokuvan, kuten en tarkoita sitäkään, ettäkö pitäisin lopputulosta huonona, vaan nimenomaan tätä minun ja monien muiden harrastusta spekuloida suuren saagan suurta tarinaa. Tämän blogin oheen perustamassani, yllättäen pirteästi tähän päivään asti jatkuneessa chat-keskustelussakin on pääosin pohdittu näitä ihan samoja juttuja, joita tosiaan useimpia pohdittiin jo ennen elokuvaa: Reytä, Snokea ja Lukea. Oletan, että monet näistä pohdinnoista elävät tästä episodiin VIII asti.

The Force Awakensissa on siten jonkin verran samaa vikaa kuin Pimeässä uhassa (kauhistus!): se on ennen kaikkea johdatus uuteen aikakauteen. Uutuus tuskin jää Pimeän uhan tavoin irralliseksi seuraajistaan – päinvastoin, episodi VIII voi jopa alkaa VII:n loppukohtauksesta, vaikka todennäköisemmin ei – mutta uuden trilogian kokonaisuuden näkökulmasta The Force Awakens tuo vasta päähenkilöt yhteen ja törmäyttää heidät ensimmäisen kerran pahan Kylo Renin kanssa. Loppukuva Luken ja Reyn kohtaamisesta toimii cliffhangerina, mutta samalla se ärsyttää juuri siksi, että se tuntuu kohdalta, josta uusi tarina kunnolla vasta alkaa.

Elokuvaa katsoessa tämä ei ole ongelma, koska The Force Awakens etenee niin kertakaikkisen sujuvasti, ja koska sekä katsojalla on niin mukavaa sekä uusien että vanhojen hahmojen parissa. Narratologian termein: The Force Awakensin tarina (se, mitä siinä tapahtuu) on aika köykäinen ja sitä paitsi lähes toisinto New Hopesta, mutta elokuvaa katsoessa se ei haittaa, koska sen juoni (se, miten tapahtumat seuraavat toisiaan ja miten tarina kerrotaan) toimii hyvin.

Mutta katsoessa The Force Awakensia seitsemäntenä osana pitkää sarjaa, tarinan heppoisuus onkin toisenlainen ongelma. Kirjoitinkin jo edellisessä merkinnässä siitä, että The Force Awakensista saattaa vielä tulla elokuva, josta fanit pitävät vähemmän kuin ei-fanit. Voin melkein jo kuvitella, kuinka kotisohvan tulevissa maratoneissa harmitellaan eräitä The Force Awakensin yksityiskohtia samaan tapaan kuin prequelien tyhmyyksiä. Se, että vastarintaliike ei muka kykene tulkitsemaan galaktisen kartan palaa ilman koko galaktista karttaa, tai se, että R2-D2 herää sopivasti elokuvan lopussa tuon loppupalan antamaan, ei ole kovin paljon fiksumpaa kirjoittamista kuin George Lucasin kömpelö ratkaisu saada nuori Anakin auttamaan jedejä antamalla ymmärtää, että huumekartellien ja salakuljettajien suosimalla Tatooinella yhdellekään rahanvaihtajalle eivät kelpaisi tasavallan rahayksiköt.

Osa näistä ongelmista johtuu JJ Abramsin yleispiirteestä elokuvantekijänä: mieluummin siistejä juttuja tapahtuu kuin järjen annettaisiin estää siistien juttujen tapahtuminen. Mutta osa voi johtua ikävämmin nimenomaan Lucasin vahvasta varjosta, prequelmaisuuden sairaalloisesta välttelystä. Siihen piikkiin panen esimerkiksi sen, että The Force Awakens tosiaan hämmentävästi jättää kertomatta, miten galaksissa oikeastaan isommin menee: onko esimerkiksi superasettaan lataava Ensimmäinen ritarikunta niskan päällä kuten Imperiumi originaalitrilogiassa oli, vai onko se pikemminkin armeijaksi järjestäytynyt terroristiryhmä.

On hienovarainen linja, selitetäänkö kuviteltua maailmaa liikaa, liian vähän vai juuri sopivasti. Paljon yleisempi synti on selittää liikaa. The Force Awakens selittää sitä minusta hieman liian vähän. Ei siihen paljon olisi tarvittu: muutamat repliikit lisää ekspositiota esimerkiksi Han Solon, Leian tai Maz Kanatan suuhun, ja elokuva olisi asettunut paremmin suureen kuvaan siitä, mitä tapahtui kapinaliitolle ja Imperiumille sen jälkeen kun Endorissa juhlittiin. Mutta prequeleja syytettiin liiasta politiikasta, ja episodi VII:ää tehdessä oli selvästi päätetty väistää kaikkea, mistä prequeleja syytettiin.

Samalla mieleni tekee sanoa, että yksi prequelien perusteella vältelty asia saattoi olla suvantokohdatkin: episodit I-III kun jämähtelevät usein paikalleen, ja The Force Awakens todellakaan ei. Huomaan toivovani, että luvassa olisi vielä bluraylle myös leikkaus, johon todennäköisesti kuvattuja hengityshetkiä olisi palautettu – elokuvasta oli pudotettu pois jopa huhuraporttien perusteella eniten odottamani kohtaus, jossa Kylo Ren käy tyhjässä Millennium Falconissa ja istahtaa vielä kerran isänsä tuoliin. Mitään massiivista special editionia en kaipaa: viisikin minuuttia lisää ilmaa sinne tänne ripoteltuna voisi tehdä ihmeitä.

Leia Organa (Carrie Fisher): hahmo, jonka olisin suonut puhuvan elokuvassa enemmänkin.

Jälleen mieleni tekee tarkentaa, että tämä ei tarkoita, ettenkö olisi pitänyt näkemästäni. Kyllä pidin (molemmilla tähänastisilla kerroilla). Pikemminkin tämä tarkoittaa sitä, että The Force Awakens asettuu Star Wars -jatkumoon siinäkin, että se ei suinkaan ole elokuva, josta fanit eivät löytäisi kritisoitavaa – ja että se, kaikkien edeltäjiensä tavoin, jättää avoimia kysymyksiä sekä juonestaan että siitä, millainen elokuva olisi vaihtoehtoisesti voinut olla.

Pohjimmiltaan esimerkiksi minä haluankin Star Warsini juuri sellaisina.

The Force Awakens: Kohti parempaa maailmaa

Posted on 18/12/2015 by Aki Jörgensen

Ovat ne varmasti olleet makoisat kahvit, jotka JJ Abrams ja Lawrence Kasdan ovat juoneet, kun The Force Awakensin aloituslauseen ovat keksineet: ”This will begin to make things right”.

Ihanan vaatimaton julistus elokuvalta, joka mukailee originaalitrilogiaa ja välttelee kaikkea prequeleissa nähtyä niin pitkälle, että sitä voi melkein kutsua laskelmoinniksi. Toisaalta repliikki sopii melkein tiivistetyksi elokuva-arvioksi: nyt kaksi kertaa seitsemännen Star Wars -episodin nähtyäni toivon, että se ei jää trilogiansa parhaaksi elokuvaksi – mutta että se trilogia kyllä saa oikein hyvän startin.

Kuten arvaatte, minulla on aika paljon sanottavaa, eikä siihen yksi postaus riitäkään. Kirjoitin reilun parintuhannen merkin arvion jo eilen kahden näytökseni välissä, enkä ole pahasti eri mieltä itseni kanssa nyt morning afterinäkään. Tässä kirjoituksessa yritän kuitenkin mennä pitemmälle siihen, kuinka onnistunut The Force Awakens onkaan elokuvana – ja toisaalta Star Wars -elokuvana, mikä on vähän eri asia. Jätän varsinaiset saagan juonipohdinnat seuraavaan postaukseen, mutta toki tämäkin kirjoitus ansaitsee varoituksen: Tämä kirjoitus spoilaa, ellet ole nähnyt elokuvaa. Ja jos et ole nähnyt, miksi luet tällä hetkellä tätä blogia etkä katso elokuvaa?

Autiomaaplaneettojen piti olla niin nähtyjä, mutta kyllä minä vaan mielelläni lähtisin Jakkun hylättyjä sotakoneita tutkiskelemaan! Hyviä paikkoja geokätköille.

Yksi toisen päivän pääajatuksistani oli, että niin voittopuolisen positiivisesti kuin The Force Awakens onkin nyt vastaanotettu, se saattaa vielä osoittautua sarjan ensimmäiseksi elokuvaksi, josta ei-fanit pitävät faneja enemmän.

Tarkoitan tällä sitä, että The Force Awakens on niin onnistunut viihde-elokuva, että on vaikea kuvitella, että kukaan sen kertaalleen katsova inhoaisi näkemäänsä. Oletan, että suurenkin yleisön arviot tulevat ulottumaan ihankivasta aivanmahtavaan, kun kerran prequel-vihansa tarkkaan tuntevien fanien ja kriitikoidenkin ensimielipiteet ovat painottuneet tämän asteikon yläpäähän. Mutta kun aika kuluu ja me fanit katsomme The Force Awakensin viidettä tai viidettäkymmenettä kertaa, elokuvan puutteista ja vioista voi vielä tulla sille isompia rasitteita kuin ensikatsomalla tuntuukaan. Tämä on tietysti ymmärrettävääkin (kuten tohtori Ian Malcolm eräässä aivan toisessa scifiseikkailusarjassa aikanaan opetti: ”Details emerge more clearly as the fractal curve is redrawn. Inevitably, underlying instabilities begin to appear.”), ja oli totta myös prequelien kohdalla: ei Pimeää uhkaakaan ensi-illan jälkeen nykyiseen tapaan vihattu.

The Force Awakensille voi käydä näin, koska se – päinvastoin kuin Pimeä uhka – ei juuri pysähdy haukkomaan henkeä. Episodi VII on niin keskeytymätön vuoristorata, että sen kyydissä ei ehdi tulla tylsää, mutta vuoristoratoja ei välttämättä ole tarkoitettu ajeltavaksi lukuisia kertoja. Jo toisella katsomiskerralla saattaa tulla huomanneeksi, että The Force Awakensissa on monta melkein pimeäuhkamaista (!) heppoista juonenkäännettä, jotka vain peittyvät elokuvan viihteelliseen sujuvuuteen. Aion tosiaan palata juoneen myöhemmässä blogimerkinnässä, mutta todettakoon, että tarkoitan nyt esimerkiksi sitä, onko galaktisen kartan etsinnässä Luken löytämisen avaimena oikeastaan mitään järkeä.

Tätä saa, kun tilaa ohjaajaksi JJ Abramsin, jonka kaikki pitkät elokuvat ovat juuri tällaisia vauhtihirmuja, joiden juonelliset ongelmakohdat ratkaistaan liian usein sattumankaupalla. Yrittäkääpä vain miettiä, millaisen ajan sisällä The Force Awakens tapahtuu. Alussa kuluu puolitoista päivää seesteisesti Reyn mukana, mutta markkinapaikalta Reyn ja Leian halaukseen vaikutetaan menevän samoilla silmillä. Niin, ja kun nyt vauhdista puhutaan, vastatkaapa myös tähän: Koetteko nähneenne sellaisen vuorokauden pikaseikkailun, joka perustelee paikkansa kaanonin seitsemäntenä episodina olemalla tärkein vuorokausi Skywalkerien sukusaagassa sitten Jedin paluun?

Vauhdin kätkemien juoniheppouksien lisäksi asia, jonka epäilen alkavan jossain vaiheessa ärsyttää kovan luokan Star Wars -hupsuja enemmän kuin satunnaista katsojaa, on The Force Awakensin samankaltaisuus A New Hopen kanssa. Kaikki haluavat saada käsiinsä tärkeän droidin, joka päätyy autiomaaplaneetalla orvon käsiin, joka pakenee Millennium Falconilla uuden isähahmon seurassa, jotta voidaan voittaa kokonaisia planeettoja tuhoava superase… Mikään näistä ei olisi ongelma yksinään, eikä moni olisi yhdessäkään (onhan teemojen toistuminen ja tarinoiden syklisyys ilman muuta kaikkia satuja ja myyttejä kierrättävän Star Warsin ytimessä!), mutta yhdessä ne tekevät The Force Awakensista melkein remaken. Tämäkin kelpaa varmasti katsojille, jotka inhosivat prequelien poliittisia ja romanttisia juoniosia ja kaipasivat nimenomaan originaalitrilogian menoa, mutta itse koen, että parhaassa mahdollisessa maailmassa originaalitrilogian kaltaisuuden ei olisi pitänyt tarkoittaa sen tapahtumien kopiointia. (Jos minun pitäisi nimetä elementeistä ikävin, osoittaisin Starkilleriä eli ”kolmatta Kuolemantähteä”: Jos pahisten uhka olisi toisenlainen, olisi muu toisteisuus helpompi sulattaa.)

Nürnbergin puoluekokous ei pettänyt odotuksia elokuvassakaan, mutta Starkiller-tukikohdan superaseesta en sano ihan samaa.

Mutta tällä en tarkoita sanoa, että olisin pitänyt The Force Awakensia huonompana toisella katsomiskerralla. Itse asiassa nautin siitä enemmän: kun en enää jännittänyt seuraavaa enkä katsonut analysoiden näkemääni verrattuna odottamaani, saatoin heittäytyä seikkailun vietäväksi. Ja sehän vie: aivan erinomaisesti, sitä paitsi. Niin hyvin, että elokuvan ongelmilta on kyllä oikein helppoa sulkea silmänsä.

Kiitos tästä kuuluu Abramsin ja Kasdanin lisäksi erityisesti näyttelijöille ja siis elokuvan hahmoille. Jos juoni onkin versiointi vanhasta, ovat Rey, Finn ja Kylo Ren todellakin jotain aivan uutta. Pidin suunnattomasti kaikista kolmesta, eikä minulla mitään Poe Dameroniakaan vastaan ollut – tämä vain jäi pääkolmikkoa vaatimattomammaksi hahmoksi. (Itse asiassa neljäs kantava hahmo oli BB-8, mikä ei toki pitäisi yllätys ollakaan – kantavathan Artoo ja Threepiokin A New Hopea hyvin pitkään jopa kaksin.)

Daisy Ridley oli aivan ilmiömäinen, ja on ilmiselvää, että hän sekä kantaa tämän trilogian erinomaisesti että nousee tähdeksi muutenkin. Rey on hahmonakin elokuvan kiinnostavin sankari: suuri surullinen yksinäinen, joka kuitenkin taistelee viimeiseen asti vastaan mahdollisuutta löytää uusi perhe elokuvan muiden hahmojen parista. John Boyegan hahmo on paljon trailerien välittämää kuvaa sujuvampi yhdistelmä komediaa ja tragediaa. Näyttelijöiden välinen, kaikissa haastatteluissa näkyvä aito ystävyys ja kemia on tallentunut valkokankaalle täydellisesti, ja niin paljon kuin monet muut Harrison Fordia kehuvatkin (ja miksipä eivät), minä nautin nuorten sankarien välisistä kohtauksista niin, että Han Solon tuominen mukaan kuvaan niinkin pian oli melkein harmi.

Silti Finn ja Reykin kalpenevat elokuvan ytimen, suunnattoman kiehtovan Kylo Renin rinnalla. Miten taitavaa elokuvallista hahmonrakentamista onkaan, että samassa elokuvassa sama tyyppi on vuorohetkin äärimmäisen paha, huvittavan koominen (raivonpurkaukset) ja katsojan sympatian kohde! Adam Driver on roolissa oikein hyvä, mutta tässä suurempi kiitos kuuluu ilman muuta käsikirjoitukselle. Minulle uusi trilogia näyttäytyy tällä hetkellä Reyn ja Kylo Renin kaksoistarinana (mutta ei kai nyt sentään kaksostarinana?).

Tämä taisi olla ainoa kuva, jossa uuden trilogian ydinvastaparit kohtasivat trailereissa? Elokuvassahan niitä oli useampiakin, mikä todistaa, että ihan kaikki ei ollut tv-spoteissa.

Olin jo kirjoittamassa jotain pienempien roolien hahmoistakin, mutta se pohdinta taitaa olla parempi jättää juonen käsittelyn puolelle. Tämä sen sijaan on vielä sopivaa sanoa tässä: ajattelematta sitä, kuinka The Force Awakens seuraa originaalitrilogiassa nähtyä (ja tietysti osittain juuri siksi), se on aivan ensiluokkaisen onnistunut ”Star Wars -elokuva”.

Se kuljettaa katsojansa mielikuvituksellisiin maailmoihin: tällä kertaa ilmastollisesti ja geologisesti tuttuihin, mutta toiseuden kulttuureiltaan kiehtoviin. Tälläkin kertaa mukana on monta lokaatiota, joita katsojana haluaisin tutkia tarkemminkin.
Se on täynnä kiehtovia hahmoja, joiden kaukaiseen galaksiin sijoitetut elämäntilanteet ovat kuitenkin kovin samastuttavia ongelmineen ja toivon mahdollisuuksineen. Tällä kertaa niitä on heti trilogian avausosasta alkaen tarjolla myös tarinan pahikselle.
Se on sujuva yhdistelmä seikkailua, toimintaa, draamaa ja komediaa. Niin paljon kuin prequelien hahmoja parjataankin, ne epäonnistuivat vielä pahemmin katsojan naurattamisessa, kun taas The Force Awakensia katsoessaan saa nauraa sekä hahmoille että hahmojen kanssa (molemmissa eilisissä näytöksissäni suurimmat naurut saivat BB-8:n sytkäri ja C-3PO:n ensiesiintyminen).
Se tuntuu luontevalta jatkolta sille, mikä on nähty edeltävissä episodeissa, ja perustelee siten järjestysnumeronsa.
Ja se koskettaa.

Ei epäilystä: Voima on herännyt. Mutta kunhan pääsen siihen juonipuoleen, voinkin aloittaa kysymällä, mitä se tarkoittaa…

Voima on herännyt

Posted on 16/12/2015 by Aki Jörgensen

Se on nähty.

Kuten luvattua, ei juonispoilereita minulta täällä tänään. Blogin virallisessa chatissa niitä jo kyllä puitiin.

Ensimmäisen katsomiskerran objektiivinen elokuvakriitikkoarvosteluni:
Oikein sujuva viihteellinen vuoristorata, joka tuntuu koko ajan Star Warsilta, mutta mukailee vähän liikaa edeltäjiään.

Ensimmäisen katsomiskerran uskovaisten kuorolle saarnaava arvosteluni:
Sarjan isossa kuvassa tässä on itse asiassa samaa vikaa kuin kammotussa Pimeässä uhassa: enemmänkin johdatus uuteen kuin trilogian tarinallinen ensimmäinen kolmasosa. No, eihän se olisi Star Wars eikä mikään, ellei siitä riittäisi jossiteltavaa.

Ensimmäisen katsomiskerran vähän liiankin totuudenmukaiset bloginpitäjän fiilikseni:
Ai, tuo repliikki tulikin noin. Ja kas, tuollainen kuva tähän väliin! Hah, ne puhuikin tuollaisia. Hei, luinhan mä tästäkin silloin joskus yhden huhun!

Ensimmäisen katsomiskerran alitajuntaiset fiilikseni:
Voi että! Jes! Hiton siisti! Toi, ja toikin! Kylmät väreet!

Esimerkiksi tämä kohta on elokuvassakin todella hieno. Eihän tämä ollut spoileri?

Nyt lopetan, koska lupasin olla spoilaamatta. Oikeita elokuva-arvioita on jo netissä, suomalaisiakin, ja yhden saatan vielä kirjoittaa itsekin. Illalla kohdallani toinen näytös, huomenna täälläkin tarkemmat analyysit, kunhan kerkiää.

Star Wars Vuosikirja 2015: Ällökakkaa

Posted on 12/12/2015 by Aki Jörgensen

Vastaus

Ostaessani lehtipisteestä Empire-lehden The Force Awakens -numeroa, silmäni osuivat komeakantiseen punaiseen lehteen, joka hämmästyksekseni paljastui kotimaiseksi julkaisuksi. Star Wars Vuosikirja 2015 on joulukuun alussa ilmestynyt 66-sivuinen, kiiltäviin kansiin liimattu erikoislehti, jonka Suomeksi on julkaissut Egmont. Hinta on 7,95 euroa. Luonnollisesti ostin.

Älkää te tehkö samoin.

En ymmärrä, kenelle lehti on tarkoitettu. Ainakin otsikko Vuosikirja 2015 on aivan höpönkukkua. Tämän vuoden Star Warsin vuosikirjan pitäisi kai käsitellä muun muassa uuden elokuvan odotusta, uuden kaanonin aloitusta kirjoissa ja sarjakuvissa, Rebels-animaatiosarjaa ja muita tänä vuonna ajankohtaisia asioita. Mitään näistä ei mainitakaan tässä ”vuosikirjassa”.

Sen sijaan lehdessä käydään läpi kuuden tähänastisen Star Wars -elokuvan tapahtumat. Tapahtumien kertominen lapsiystävällisesti (”sithit hajottivat jediritarikunnan”) on valinta, josta ei tarvitse lähteä kiistelemään, mutta tapahtumien kertaamista mielikuvituksettomasti ei voi puolustella mitenkään. Lehti tuskin innostaa lapsilukijaa, ja vielä vähemmän sitä voi suositella aiempien leffojen tapahtumia kertaamaan pyrkivälle aikuiselle. Teksti luettelee kuuden elokuvien tapahtumia kuin kauppalistaa:

Varakuningas halusi kuningattaren allekirjoittavan sopimuksen, jotta valloitus olisi laillinen.

”En suostu yhteistyöhön”, kuningatar sanoi.

”Kansasi kärsimys saa sinut ymmärtämään meidän näkökantaamme”, varakuningas vastasi.

Elokuvien tapahtumien toteamisen ohessa lehdykkä täyttyy puuhakirjamaisista tehtävistä, joista jotkut varmaankin ovatkin lapsille hauskoja, mutta liian monet joko kieliperusteisia (”Osaatko yhdistää hieman englannilta kuulostavat gunganinkieliset lausahdukset oikeisiin kännöksiin”) tai muuten vain pölhöjä (”Kuvittele, että sinulla olisi oma klooniarmeija. MIllaiset haarniskat sotilailla olisi?”). Olen varma, että on olemassa parempia varsinaisia Star Wars -puuhakirjoja.

Kannessa luvattu ”Star Wars -tieto” lienee sitten sivuille ripoteltua triviatietoa hahmoista, aluksista, jedijärjestöstä ja niin edelleen, mutta sellaisesta kiinnostuneiden kannattaa mieluummin tarttua vaikka Dorling Kindersleyn kuvitettuihin opaskirjoihin. Mitään kovin kummoista Vuosikirja-lehdessä ei nimittäin ole tälläkään saralla, ellei sellaisiksi lasketa muutamia tiedonmuruja, joita minäkään en olisi tiennyt, mutta joita en välttämättä silti laske kovin syvälliseksi SW-informaatioksi. Lehdykkä muun muassa väittää, että Millennium Falconin kaksi asetta ovat ”kevyt sädekanuuna ja neloislaserkanuuna”. Niin mitkä?

Tietenkään julkaisu ei ole kotimaista tuotantoa, vaan kankeaa, etten sanoisi kehnoa, käännöstekstiä brittijulkaisusta, mutta ei se mikään puolustus ole. Jos tämä lehtiparka on Egmontin koepallo siitä, kannattaisiko esimerkiksi uuden kaanonin sarjakuvaa julkaista suomeksi, pyörittelen päätäni surullisena. Ei todellakaan näin. Odotan kauhulla vuosikirjaa 2016.

Kohti Voiman heräämistä, osa 2: Aftermath

Posted on 09/12/2015 by Aki Jörgensen

Sen piti olla Journey To The Force Awakens -julkaisuohjelman kruununjalokivi. Romaani, joka johtaa katsojat kohti uutta elokuvaa. Twitterissä itse itsensä Star Wars -kirjailijaksi lobanneen Chuck Wendigin Aftermath.

Siitä tuli kiistellyin SW-kirja viiteentoista vuoteen. Tuolloin ilmestyi Vector Prime, jossa Chewbacca tapettiin expanded universen aikajanassa – eikä sen kohdalla kai oikeastaan kiistelty mistään muusta kuin rakastetun hahmon kuoleman tarpeellisuudesta (tai kuolintavasta: Chewiehän jäi sentään putoavan kuun alle). Aftermathin kohdalla on melkein helpompi luetella, mistä kirjan piirteistä ei ole kohistu. Luetellakseni kuitenkin muutaman kritiikin kohteen: Wendigin preesens-kerronta ja lyhyiden, paikoin ajatusviivamaisten lauseiden töksähtelevä tyyli. Sarjan päähahmojen puuttuminen. Tapahtuma-aika vain kolmisen kuukautta Jedin paluun jälkeen. Lukuisat homoseksuaalit hahmot.

Minun tuomioni Aftermathista on voittopuolisen myönteinen. Sillä on ongelmansa (joihin hahmojen sukupuolinen suuntautuminen ei todellakaan kuulu), mutta pohjimmiltaan minä pidin kirjasta – ja sitäkin enemmän pidin sitä onnistuneena johdatuksena Jedin paluusta eteenpäin. Tämän kirjoituksen alkuosa ei spoilaa tavallista kirja-arviota kummemmin, mutta selkeän spoilerivaroituksen jälkeen luettelen lopuksi eräitä The Force Awakensin kannalta kiinnostavia juonitapahtumia kirjaa lukemattomille kiinnostuneille.

Pian Jedin paluun jälkeen sijoittuva Aftermath tosiaan keskittyy pääjuonessaan uusiin hahmoihin vieraalla Akiva-planeetalla. Sisään tarinaan tosin tulemme Wedge Antillesin kautta, joka pelmahtaa sattumalta paikalle samaan aikaan kun Imperiumin viimeiset korkea-arvoiset johtajat kokoontuvat salaiseen neuvonpitoon häviöltä näyttävästä sotatilasta. Wedge jää kuitenkin nopeasti tarinasta sivummalle, ja pääosiin marssitetaan joukko uusia hahmoja: kapinallisjoukoista eläköitynyt ja äidin rooliaan etsivä Norra Wexley, hänen mustan pörssin kauppaa tekevä poikansa Temmin, Kapinaliitolle töitä tehnyt palkkamurhaaja Jas Emari sekä suosikkini, entinen Imperiumin salaisen poliisin kiduttaja Sinjir Vellus. Kuten arvata saattaa, tämä repaleinen joukko päätyy yhteen, sillä kaikilla heistä on omat syynsä heittää kapuloita Imperiumin johtajien salaisen kokouksen rattaisiin.

Kirjan pääjuoni on kuin pysähtymätön toimintaelokuva, ja siksi Chuck Wendigin omintakeinen kirjoitustyyli toimii. Itselläni kesti hämmästyttävän vähän aikaa tottua preesens-muotoiseen kerrontaan, koska kirja tosiaan pitää lukijansa koko ajan toiminnan keskellä – ja kerrankin se toiminta tosiaan tuntuu elokuvalliselta, mikä sekin sopii Star Wars -kirjaan hienosti. Uudet hahmotkin tuntuvat nopeasti kiinnostavilta, vaikka Temmin onkin vähän turhan ilmeinen ”luokan kovis” -tyyppinen väännös Phantom Menacen Anakinista.

Silti, välillä tasohyppelymäinen toiminnan jatkuvuus uhkaa heittää lukijansa kyydistä. Kirjassa on esimerkiksi suorastaan naurettavan monta lukua, jotka päättyvät joko jonkin päähenkilöistä tajunnan menetykseen tai putoamiseen korkealta. Enkä ole ihan varma, mitä ajatella hyppiväksi tappajaksi ohjelmoidusta Kauppaliiton vanhasta taisteludroidista (”Roger, roger!”). Osa kerronnan ongelmista voi johtua siitäkin, että Wendig kirjoitti kirjan hyvin nopeasti (kirjailijan omista tavoitteista kiinnostuneiden kannattaa muuten lukea Entertainment Weeklyn kohuja edeltäneet haastattelut: osat 1, 2 ja 3). Pääjuonta taitavampi Wendig onkin mielestäni loihtimaan pieniä, tunnelmallisia hetkiä toiminnan keskelle: sain kirjaimellisesti kylmät väreet lukiessani alkupuolen kohtauksen, jossa baarissa toistetaan prinsessa Leian holovideolähetystä, jossa kannustetaan tarttumaan aseisiin Imperiumia vastaan ja julistetaan toivon sanoina: ”Uusi tasavalta on tulossa”.

Pelkän pääjuonensa perusteella Aftermath olisikin vähäisempi, vaikka ei silloinkaan huono, Star Wars -romaani. Mutta siinä ei olekaan kaikki. Se, mikä todella tekee Aftermathista onnistuneen romaanin nimenomaan episodienvälisen sillanrakentamisen hengessä, ovat 15 välinäytöstä, jotka Wendig sijoittelee lukujen väleihin. Nämä nimittäin luotaavat mitä mielikuvituksekkaimmista näkökulmista galaksin tilaa Keisarin ja Vaderin kuoleman sekä toisen Kuolemantähden tuhon jälkeen. Wendig näyttää muun muassa kuinka Imperiumin joukot lopettivat Coruscantilla alkuunsa mielenosoituksen, jossa Palpatinen patsas Jedin paluun special editionin lopussa kaadettiin, ja kuvaa palkkionmetsästäjien ongelmia rauhan uhatessa toimeentuloa. Välinäytöksissä esiintyy myös päätarinaa runsaammin tuttuja hahmoja: erityisen herkullinen on esimerkiksi Mon Mothman suunnitelma Kapinaliiton demilitarisoinnista rauhanaikaiseksi Uudeksi Tasavallaksi. Muutama näistä välinäytöksistä on niin yllättäviä, että mainitsen ne vasta alempana tässä kirjoituksessa, spoilerien puolella.

Välinäytökset ovat niin hyviä, että ne ovat vain muutaman sivun mitastaan huolimatta kuin loistavia novelleja. Olisin lukenut niitä vaikka kokonaisen kirjan täydeltä, ja pelkkien niiden voimallakin Aftermath nousee minun kirjoissani erinomaisten Star Wars -kirjojen joukkoon. Wendig luotaa erityisen taitavasti – ja aikuisella tavalla älykkäästi, mitä ei usein voinut sanoa vanhasta expanded universesta – Imperiumin ja kapinallisten puolilla sekä siinä välissä olemisen motiiveja, ja siten johdattaa meitä kohti ambivalentimpaa The Force Awakensia, jossa Imperiumin perillisen First Orderin sotilas Finn vaihtaa puolta ja Kylo Renkin on tekijöiden mukaan pikemminkin ”uskova” kuin ”paha”.

Wendig kirjoittaa Aftermathille ja hahmoilleen ainakin kaksi jatko-osaa. Olen kiinnostunut. Toivottavasti ja oletettavasti mukana on sankarien lisäksi edelleen myös romaanin pahis, Imperiumin amiraali Rae Sloane, joka yhtäältä on armoton kuten Imperiumin komentajan tulee ollakin, mutta toisaalta vanhan kaanonin Pellaeonin tapaan ”hyvä imperiaali”, joka ei varmastikaan haluaisi esimerkiksi uhrata Imperiumin siviilejä saavuttaakseen rauhan vääräuskoisten Uudesta Tasavallasta.

Se, että Aftermathia vastaan on hyökätty niin voimakkaasti, tuntuu siis minusta epäreilulta. Aivan absurdi oma lukunsa on se osa lukijakritiikkiä, joka kohdistuu vain Sinjirin homouteen, ja jätän sen kokonaan omaan arvoonsa. Kirjan tyyliä vastaan kohdistuva kritiikki on ymmärrettävämpää, ja siitä pitäminen onkin tosiaan makuasia. Vähemmän älykästä taas on kirjan mollaaminen vain siksi, että se edustaa uutta kaanonia eikä vanhaa Legends-universumia, tai siksi, että kirja ei kuljeta lukijaa 30 vuoden aikajanana kohti Episodi VII:ää. Minusta askelmerkkejä kohti First Orderin ja Resistancen aikaa on Aftermathissa sitä paitsi aivan riittävästi. Suosittelen siis, ihan!

Spoilerit kuvan jälkeen.

Aftermath kuvaa siis huolellisesti galaksia sellaisena kuin se Jedin paluun jäljiltä jäi, ja antaa siten paljonkin kuvittelun aineksia siihen, mikä johtaa First Orderin nousuun vuosia myöhemmin. Erityisen selväksi tulee, että Imperiumin päivät tosiaan ovat luetut, ja se, mikä First Order sitten onkin, ei suinkaan ole ”Imperiumi uudella nimellä”, vaan jokin aivan uusi valta, joka ponnistaa aiemman tuhkasta. (First Orderin syntyä ei toki tässä kirjassa vielä tapahdu, mutta Aftermath-trilogian kolmannen osan otsikoksi on julkistettu Empire’s End.)

Muutama edellä kehumistani välinäytöksistä ansaitsee mahdollisesti saagan suureen kuvaan vaikuttavien asioiden listalla erityismaininnan. Kirjan innostuneimmin vastaanotettu kohtaus lienee se, jossa Han Solo ja Chewbacca lähtevät yhdessä vapauttamaan wookiee-planeetta Kashyyykia Imperiumin ikeestä. Tämä on todennäköisesti Aftermathin jatko-osan Life Debtin juoni, mutta jos ei ole, siihen palataan taatusti jossakin.

Toinen kohtaus, johon palattaneen vielä, on ohimenevä heitto Pimeän puolen voimien alkuperästä galaksin ulkopuolella ja Palpatinen kiinnostuksesta näiden voimien saavuttamiseen. Tämä saattaa olla vain jonkinlainen viittaus Legends-tarinoiden eräisiin juonenkäänteisiin, mutta uskon, että vähintäänkin kirjoissa tähän vielä palataan. Mahdollisesti merkityksellinen välinäytös on myös hauska kohtaus Tatooinelta, jossa annetaan ymmärtää erään palkkionmetsästäjän selvinneen tässäkin kaanonissa sarlaccin mahasta.

Mutta jos minun olisi valittava välinäytöksistä se, jolla voi olla kaikkein suorin yhteys The Force Awakensiin, se olisi Taris-planeetalle sijoittuva salaperäinen kohtaaminen, jossa ”Acolytes of the Beyond” -nimisen lahkon jäseniksi itseään kutsuvat henkilöt hankkivat käsiinsä Darth Vaderin valomiekan – tuhotakseen sen ”jotta se voi palata mestarilleen kuolemassa”. Tiedämmehän, että tästä miekasta olisi myös Kylo Ren ollut kiinnostunut, eikä ole lainkaan kaukaa haettua, että Tuonpuoleisen Apureilla olisikin jotain tekemistä Renin ritarikunnan kanssa.

Ja sitten on loppukohtaus, joka on aivan pakko avata erikseen. Aftermath nimittäin päättyy lukijaa kiusoittelevaan epilogiin, jossa kohdataan Imperiumin korkea-arvoisin jäljellä oleva upseeri. Hahmoa ei nimetä eikä kuvailla millään tavalla. Vain he-pronomini paljastaa edes sukupuolen. Hahmon henkilöllisyydestä annetaan kuitenkin kaksi vihjettä – varmasti täysin tarkoituksella kahteen eri suuntaan osoittaen. Synkäksi strategiksi paljastuva hahmo nimittäin hyräilee kohdattaessa ”Vanhan Tasavallan aikaista sävelmää”, ja puhuu sitten pahaenteisiä Imperiumin tuhon väistämättömyydestä ja ”jonkin paremman” syntymisestä sen jälkeen.

Jälkimmäinen vihje osoittaa First Orderin suurjohtajan Snoken suuntaan. Edellinen puolestaan Legends-tarinoihin eli vanhaan expanded universeen, ja niiden rakastetuimpaan pahikseen, Mitth’raw’nuruodoon eli suuramiraali Thrawniin.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Category Archives: kritiikki