Uuden Star Wars -sarjakuvan ensimmäiset puoli vuotta

Marvel on julkaissut nyt puolen vuoden ajan uutta Star Wars -sarjakuvaa, ja viime viikon numerot ovat aiheuttaneet linjaston ensimmäisen (aiheellisen) kohun. On siis vähintään korkea aika minunkin sanoa pari sanaa aiheesta. En silti spoilaa – edes sitä kohukäännettä – joten lukekaa rauhassa, vaikkette olisi lukeneet.

Star-Wars-cover

Star Wars #1:n (taas) kansi.

Star Wars -sarjakuvien lisenssin siirryttyä takaisin Marvelille, emoyhtiö Disneyn suojiin, tarinat alkoivat siis tämän vuoden tammikuusta ainakin teknisesti puhtaalta pöydältä. Nämä uudet seikkailut sijoittuvat virallisesti Lucasfilmin tarinaryhmän valvomaan uuteen kaanoniin yhdessä elokuvien, animaatiosarjojen ja uusien romaanien kanssa. Kaikki Marvelin vanhat (1977-1986) ja Dark Horsen SW-linjaston (1994-2014) sarjakuvat ovat nyt Legends-universumia, eivätkä uudet tarinat ota niitä huomioon.

Samalla se tarkoittaa lukijan kannalta sitä, että Marvel palasi alkupisteeseen – eikä lukijan voida olettaa unohtavan lukemaansa yhtä helposti kuin uusi kaanon ehkä onkin määriteltävissä. Neljästä Marvelin uudesta lehtilinjasta kolme, jatkuvat sarjat Star Wars ja Darth Vader sekä minisarja Princess Leia, sijoittuvat kutakuinkin toistensa kanssa päällekkäin (se neljäs on Rebels-prequel Kanan). Kolme sarjaa tapahtuvat pian Episodi IV:n jälkeen. Tämä taas, tietenkin, on sama ajanjakso, johon Marvelin alkuperäiset 1970-luvun sarjikset sijoittuivat ja johon Dark Horse on niin ikään palannut useita kertoja. Dark Horsen kahden viimeiseksi jääneen vuoden 2013-2014 aikana Brian Woodin kirjoittama, niin ikään alleviivaavasti vain Star Warsiksi nimetty lehti kertoi sekin täsmälleen samoista ajoista.

Tästä taas seuraa, että ainakin minusta Marvelin ensimmäiset kuukaudet ovat tuntuneet tutuilta. Brian Woodin Star Wars, josta pidin kovasti ja joka katkesi ikävästi kesken, palasi nimenomaan Alderaanin tuhon, Kuolemantähden räjähtämisen ja Yavinin taistelun jälkeisiin tilanteisiin, ja onnistui esittämään Luken, Leian, Hanin ja jopa Darth Vaderin pitkästä aikaa aitoina ihmisinä, jotka käsittelivät oikeita kysymyksiä aikuismaisesti. Yhden kotiplaneetta oli tuhottu, toiset etsivät paikkaansa repaleisessa Kapinaliitossa ja vastakappalehahmo toisaalla sai tuta mestarinsa vihan tämän pitäessä häntä henkilökohtaisesti vastuullisena galaksin kaikkien aikojen suurimpaan sotilaskatastrofiin. Brian Woodin sarjis tuntui minusta aikuismaiselta pehmeältä rebootilta, jollaiseksi se varmaankin oli tarkoitettukin.

Jason Aaronin kirjoittama uusi Star Wars -lehti (kuusi numeroa tähän mennessä), Kieron Gillenin Darth Vader (kuusi numeroa) ja Mark Waidin Princess Leia (viisi numeroa kuudesta julkaistu) palaavat näihin täsmälleen samoihin kysymyksiin. Itse asiassa en näe mitään syytä, miksen voisi laskea Brian Woodin Star Warsin sijoittuvan näiden kanssa samaan kaanoniin – paitsi tietenkin sen syyn, että tapahtumat ovat ajallisesti päällekkäisiä. Esimerkiksi ajatus siitä, että Vader ja Luke ikään kuin jahtaavat toisiaan galaksissa samaan aikaan tietämättä kumpikaan, ketä jahtaavat, on tismalleen sama kuin Woodin sarjakuvissa.

Marvelin uusi SW-linja on tämän takia tuntunut minusta pettymykseltä, ja lehtien käsittämättömät myyntilukuennätykset ja ylistävät kehut ylitsevuotavilta: olivatko Dark Horsen sarjikset menneet jenkkien suurelta yleisöltä täysin ohi? Mieluummin olisin itse nähnyt jotain uutta, ja loogista olisi ollut tietenkin nähdä jotain, joka johtaisi kohti The Force Awakensia. Tämä sarjakuva on toki tulossakin, syksyllä, ja paluu A New Hopen ajan sankarikolmikkoon sarjakuvissakin on luonteva osa Lucasfilmin suunnitelmaa paluusta juurilleSitä en silti voi olla ihmettelemättä, oliko tarpeen aloittaa peräti kaksi jatkuvaa lehteä samaan ajankohtaan, vaikka se onkin tuttu Marvel-metodi supersankaritarinoiden puolelta (josta uusien SW-sarjakuvien tekijät tietenkin poimittiinkin). Tapahtumien päällekkäisyys hankaloittaa tuntuvasti lehtien myöhempää luettavuutta: nytkin minun piti kelata numeroita pariin kertaan ennen kuin ymmärsin, että Star Wars #4:n kohtaus Jabban palatsissa tapahtuu Darth Vader #1:n sivujen välissä.

Mutta jos sivuutetaan tämä lähtökohtainen kritiikki ja hyväksytään lehtien aiheet sellaisina kuin ne ovat, on Marvel aloittanut Star Wars -sarjakuvalinjansa mallikkaasti. Kaikki kolme lehteä sijoittuvat SW-sarjisten suuressa kuvassa parempaan päähän. Itse asiassa äskeisen kritiikinkin voisin sanoa näinkin: Marvel jatkaa Dark Horsen viimeisinä vuosinaan aloittamalla Brian Woodin sarjakuvan linjalla, säilyttäen tason vähintään ennallaan.

Vader-cover

Darth Vader #1:n kansi.

Lehdistä kehutuin taitaa olla Darth Vader. Tämä johtunee hersyvistä yksityiskohdista: murhanhimoinen protokolladroidi ja tuhovoimainen artoo-yksikkö on mainio kaksikko, ja uusi hahmo Aphra toiminee ainakin kaikille heille, joita ei haittaa, että kyseessä on selvästi kopio eräästä toisesta seikkailevasta avaruusarkeologista River Songista. Toinen syy voi olla, että Dark Horsen SW-sarjakuvia lukeneet tietävät, kuinka vaikea hahmo Vader on kirjoittaa. Marvelin Kieron Gillen onnistuu ehdottomasti paremmin kuin useimmat. Samalla Vader-sarja kuitenkin syyllistyy ehkä kolmikosta eniten vanhojen tarinoiden toistamiseen: jälleen kerran keisari Palpatine esimerkiksi kohtelee Vaderia kuin koiraa, kilpailuttaen tätä muita pahispalvelijoitaan vastaan (eikä Gillen minusta onnistu Palpatinen kanssa yhtä hyvin kuin Vaderin). Luvassa voi onneksi olla uusia käänteitä: Gillen on kuvannut sarjakuvaansa House of Cardsin kaltaiseksi Vaderin ”nousun” kuvaukseksi: Episodi IV:n lopun epäonnistumisesta Episodi V:n armottomaksi sotilasjohtajaksi.

Leia-cover

Princess Leia #1:n kansi.

Minisarja Princess Leia taas erottuu kahdesta muusta erityisesti Terry Dodsonin pehmeälinjaisen kuvituksen ansiosta. Minuun se kolahtaa, ja luulen, että etten ole ainoa eurooppalainen sarjakuvanlukija, jota suuresti huvittaa, että jenkeissä tyyli on nähty ”naisille suunnattuna”. Sisältöpuolella sarja esittää kiintoisasti uuden kysymyksen: eivätkö monet Alderaanin selviytyjät pitäisi Leiaa syyllisenä planeetan tuhoon?

Star Wars -lehti taas on kolmikosta selvästi toiminnallisin, mutta se on myös lehdistä se, jossa päähahmot pääsevät kohtaamaan, ja tämän vaikean testin lehti läpäisee hienosti. Ja mitä sitten tulee Kananiin, ei sekään ole hullumpi, vaikka ennen kaikkea pidän lehden olemassaolosta: myös uudessa kaanonissa prequelit ovat tapahtuneet, vaikka jotkut raivopäät haluaisivat toisin itselleen uskotella.

Siitä puheen ollen, Marvelin uusien sarjakuvien kanonisuus näkyy paikoin melkein alleviivauksena. Kun vain muutaman lehden sisällä vieraillaan Naboolla, Geonosiksella ja parikin kertaa Tatooinella, en ihmettele yhtään, jos osa lukijoista heiluttaa fanservicen keltaista korttia. Itse en kuitenkaan viitsi vielä valittaa, koska kohtaukset todella onnistuvat luomaan sarjaan jatkuvuuden tuntua. Noissakin kohtauksissa jatkuvuutta rakennetaan itse asiassa nimenomaan prequeleihin, joihin viittaaminen voi esimerkiksi Force Awakensissa jäädä vähemmälle.

Saa nähdä, kuinka pitkään kestää, että Star Wars ja Darth Vader -lehti tavoittavat Episodi V:n (saati VI:n). Molemmat sarjat käsittelevät ensimmäisessa kuuden numeron tarinakaaressaan pois parit ilmeiset näkökulmat, ja olettaisin, että esimerkiksi Darth Vaderin ja Luke Skywalkerin kohtaamisia ei voi kovin montaa episodien väliin sijoittaa. Uusia seikkailuja väliin kuitenkin mahtuu ihan niin paljon kuin Marvel vain kehtaa. Ilmeisesti seuraavaksi luvassa on ainakin ”Ben-setä” Kenobin flashback-seikkailu.

– – –

Viimeiseksi pari sanaa siitä kohukäänteestä, itse asiaa spoilaamatta kuten luvattu (mutta jos nyt haluatte sen sarjakuvia lukematta tietää, niin tässä linkki).

Nythän on siis niin, että kevätkauden päätteeksi Marvel-sarjiksissa on twist, joka puuttuu perustavasti erääseen originaalitrion hahmoista. Joku voi pitää käännettä peräti retconina eli aiemmin kerrottujen tapahtumien muuttamisena jälkikäteen, mutta näin ei ole. Käänne ei nimittäin käy vastaan mitään elokuvissa nähtyä – ainoastaan sitä, mitä luulemme tietävämme vanhan expanded universen perusteella. Legens-tarinoissa asiat olivat toisin, mutta nyt ne ovat näin.

Joka tapauksessa temppu on rohkea, ja painava osoitus siitä, että Star Wars -kaanoni todella on nollattu. Emme tiedä, mitä sankareillemme Jedin paluun jälkeen tapahtui, mutta emme myöskään tiedä kaikkea siitä, mitä heille tapahtui ennen Uutta toivoa. Tämä on SW-fanin todellisuus nyt, ja se kannattaa hyväksyä – ja se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi näitä sarjakuvia kannattaa kyllä lukea. On ainakin teoriassa mahdollista, että esimerkiksi tämä juonenkäänne heijastuu vielä valkokankaalle – tuskin tosin The Force Awakensiin, mutta standalone-elokuviin ihan mahdollisestikin. Pulpahtihan vanha huhu Han Solon ja Boba Fettin nuoruusvuosien elokuvasta pintaan taas äskettäin.

Onneksi jenkkisarjakuvien lukeminen ja vieläpä oikeaan ilmestymistahtiin on nyt helpompaa kuin koskaan: sujuvaan lukukokemukseen tarvitaan vain tabletti, Comixology-app ja luottokortti. Halvalla Marvel ei tosin näitä myy. Miksi myisikään, kun se tietää hyvin, että Star Warsin nimellä on mahdollista saada aikaan laskevan sarjakuvamyynnin ennätysluvut kahteenkymmeneen vuoteen?

Rebels, ensimmäinen kausi: Alku ja paluu

Tässä blogissa olen keskittynyt seuraamaan Star Warsin paluuta valkokankaalle. Vähemmälle huomiolle näissä kirjoituksissa on jäänyt, että Disney-Lucasfilmin uuden SW-kaanonin ensimmäiset teokset on nyt nähty kaikilla rintamilla: kirjoina, sarjakuvina ja televisiossa.

rebels1

Rebels on ns. koko perheen viihdettä, muttei onneksi liian pirtsakkaa menoa.

Niin, uuden animaatiosarjan Star Wars Rebelsin ensimmäinen tuotantokausi päättyi jo jokin aika sitten. Kritikoin ensin, SW-puntaroin sitten. En spoilaa mitään normaalin elokuva-arvostelun tasoa enempää, koska sarjaahan ei ole Suomessa vielä esitetty.

Arvio siis kärkeen: Rebels on kelpo sarja. Sen ensimmäinen tuotantokausi ei vielä tee siitä mestarillista, mutta mielestäni alku on paljon, paljon parempi kuin Clone Warsin. Kuten olen tullut maininneeksi, tuo aiempi sarja jäi minulta kesken (ja osaltaan vieraannutti minua koko Star Warsista). Jaksot olivat irtonaisia, tapahtumat siksi yhdentekeviä ja yleinen meininki lähinnä lapsellinen. Minulle on kerrottu, että Clone Wars paranee tuntuvasti myöhemmillä kausillaan, ja jossain vaiheessa antanen sille vielä uuden mahdollisuuden. Niin ikään minulle on kerrottu, että Clone Warsin loppukausiin verrattuna Rebels itse asiassa tuntuu alussa lapselliselta. Voi olla – humoristisempi se ainakin on.

Siitä huolimatta ja vertailupohjani vajavaisuudet tunnustaen: Rebels on Clone Warsin alkuun verrattuna paitsi toisenlainen, myös kypsempi sarja. Se keskittyy viisaasti vain yhteen hahmokatraaseen, jolloin hahmot voivat kasvaa paremmin. Siinä on jatkuva juoni, vaikka ainakaan vielä ensimmäisellä kaudella se ei valtavan vahva olekaan. Ja vaikka se on komediallinen ja melko lapsiystävällinen, onhan kyseessä Disney-kanavan animaatiosarja, se ei ole täysin siloiteltu. Sarjassa on kuitenkin nimeä myöten kyse sissisodasta, ja pahiksisista erityisesti Inkvisiittori tekee ensimmäisen tuokkarin aikana muutamia todella ilkeitä temppuja.

Rebelsin ykköskauden perusidea avaruusaluksellisesta vallanpitäjiin pettyneitä lainsuojattomia tuo mieleen Joss Whedonin erinomaisen Fireflyn eli Serenityn, ja niin tuovat monet jaksotkin. Hahmojen sanailukin on parhaimmillaan samantapaista. Siinä myös kuuluu Rebelsin erikoisuus: dialogi on äänitetty ennen animaation valmistumista aitona keskusteluna, siis näyttelijöiden ollessa samassa huoneessa, eikä erikseen ja jälkikäteen kuten usein on tapana (kotimainen Pasila tehtiin samoin). Ratkaisu kuuluu luontevuutena.

Fireflymäisyydessä tosin näkyvät sarjan heikkoudetkin, eivätkä ainoastaan vertailukohteen ensiluokkaisuuden vuoksi. Rebels saisi minun puolestani rohkeammin kertoa juonta ja/tai kehittää hahmoja, koska ensimmäisen kauden aikana molemmat puolet jäävät kevyelle tasolle. Hahmoille on esimerkiksi selvästi mietitty taustatarinoita, mutta ykköskauden jaksoissa niihin ei juuri paneuduta.

Siitäkin haluaisin valittaa, että ensimmäinen tuotantokausi sijoittuu käytännössä kokonaan Lothal-planeetalle, joka on kauniisti suunniteltu, uskottava maailma, mutta melko tylsä ja Tatooinen kaltainen. Tältä valitukselta kuitenkin syö terää se, että eka kausi ilahduttavasti päättyy tilanteeseen, jonka perusteella sopii odottaa, että toisen kauden asetelma on aivan erilainen. Dave Filoni ja muut sarjan tekijät eivät puhuneet puppua, kun lupasivat draaman kaaren etenevän.

rebels2

TIE Fightereita! Rebels lunastaa lupauksensa palata originaalitrilogian tunnelmiin.

Silkkana viihteenä katsottuna Rebelsin meiningissä ei ole valittamista, vaikka todella ikimuistoiset kohtaukset saati jaksot harvassa ovatkin. Erityisesti kausifinaalin hyökkäys Star Destroyerille ja TIE Fightereilla lentelyt iskevät suoraan meikäläisen toiminnalliseen SW-valtimoon. Tavallaan Rebels tuntuu hyvällä tavalla realistisemmalta kuin Clone Wars, jos näin voi sanoa, mikä varmaankin johtuu siitä, että keskiössä eivät ole painovoimaa uhmaavat, liki vahingoittumattomat jedit.

Visuaalista tyyliä on kehitetty eteenpäin Clone Warsista: vaikka hahmoanimaatio on edelleen välillä jäykkää, ovat etenkin toimintakohtaukset aina toimivia. Rebels perustuu visuaalisesti Ralph McQuarrien alkuperäisiin 1970-luvun Star Wars -luonnoksiin, mikä on mainio päätös. Valmistakin originaalitrilogiaa on tutkittu tarkoin: lighting supervisor Joel Aron on kertonut Star Wars Insider -lehdessä tavoittelevansa filmikameran jälkeä ja matkivansa vanhojen SW-elokuvien valaistusta valomiekkojen välketaajuutta myöten, mikä kuulostaa merkilliseltä, mutta on selvästi johtanut erinomaiseen tulokseen.

rebels3

Kukas se siinä? Suurmoffi Tarkinin kaltaiset vanhat tutut tuovat suuremman saagan tuntua.

Star Warsin suuremman kuvan kannalta Rebels onnistuu siis palauttamaan ajatukset originaalitrilogiaan, kuten varmasti on ollut tarkoituskin. Varhainen taistelu Imperiumia vastaan peilautuu Episodi VII:n taisteluun myöhempää Imperiumia vastaan. Suuren saagan tuntua tuovat myös cameot: Rebelsin ensimmäisellä kaudella vierailee peräti kymmenkunta elokuvista tai Clone Warsista tuttua hahmoa. Tämä menee hieman fanservicenkin puolelle, nyt kun Disney-Lucasfilm niin uhoaa rakentavansa yhtenäistä uutta kaanonia, mutta en edes yritä kiistää, ettenkö olisi ollut innoissani nähdessäni suurmoffi Tarkinin tarkastamassa stormtroopereita. (Sen sijaan Lando Calrissianin jakso ei ollut mieleeni.)

Rebelsiin on tekijöiden mukaan suunniteltu kolmen näytöksen rakenne, joka ei kuulemma välttämättä tarkoita vain kolmen tuotantokauden pituista sarjaa, mutta joista ensimmäinen näytös päättyy ensimmäisen kauden myötä. Odotan suurella mielenkiinnolla, millaiseksi sarja rohkenee kasvaa. Potentiaali on suuri: parhaimmillaan sarja voisi kertoa koko Kapinaliiton alkuvuodet sankariensa todistamana, päättyen aikanaan Yavin IV:lle ja Kuolemantähden taisteluun. Toivottavasti lapsiyleisön tavoittelu ei estä suuruutta. Jonkinlainen koetinkivi on kujeileva droidi Chopper, jota merkittävä osa amerikkalaista faniyleisöä tuntuu rakastavan, mutta joka itseäni ärsyttää suunnattomasti. Toisaalta jedi-Kananin ja pilotti-Heran avoliitto näyttäytyy sarjassa yllättävänkin aikuisena ihmissuhteena. (Hera on muutenkin sarjan suosikkihahmoni, ja olen riemuissani, että nimenomaan twi’lek-lentäjätär on jedimiehen sijaan tiimin pomo.)

Ainakin Yhdysvalloissa Rebels on otettu todella fanittaen vastaan. Siksi on mielenkiintoista nähdä, mitkä Rebelsin piirteet osoittautuvat niin merkittäviksi, että ne vaikuttavat tuleviin näyteltyihin elokuviin – sarjahan on johdatus uuteen SW-aikakauteen, kun taas Clone Wars oli pikemminkin edellisen saattohoitoa. Mahdollisuuksia kaikuihin jopa episodielokuvissa on, enkä tarkoita vain Episodi VII -huhuissakin esiintynyttä faktaa, että Rebels teki Darth Vaderin työllistämistä jedejä jahtaavista inkvisiittoreista kaanonia. Suosittelen katsomaan mielenkiinnolla erityisesti jaksoa, jossa vieraillaan jeditemppelissä. Dave Filonilla on ylipäätään mielessään kaikenlaista kiintoisaa: esimerkiksi kysymys siitä, mitä galaksin tavalliset ihmiset todella tietävät keisari Palpatinesta ja Darth Vaderista (lukekaa vaikka virallisen sivun haastattelu ykköskauden finaalista, joka tosin samalla spoilaa kauden loppuyllärit). Enkä voi olla ajattelematta, että jos Episodi VII:n hiekkaplaneetta ei muka ole Tatooine, kuten monet huhuilijat ovat väittäneet, olen todella yllättynyt, jos se ei ole myöskään Lothal.

Toisen kauden ensimmäinen jakso näytetään ensi viikolla Anaheimin Celebrationissa.

Huomautus Episodista I: The Phantom Plot

star-wars-episode-1-posterKenties eräiden Itä-Euroopan viimeaikaisten tapahtumien innoittamana päässäni on viime päivinä pyörinyt Amidalan repliikki The Phantom Menacesta:

I was not elected to watch my people suffer and die while you discuss this invasion in a committee.

Ei, en väitä, että The Phantom Menace toimisi allegoriana Krimin tilanteesta. Sen sijaan takerrun nyt tuohon päässäni pyörineeseen repliikkiin.

Olen aiemminkin maininnut, että mielestäni kuningatar Amidala on parasta Phantom Menacessa. Juuri nämä lakonisesti lausutut repliikit, jotka nuori Natalie Portman toteaa oudon androgyynillä äänellä lähes jokaista sanaa painottaen, ovat niitä kohtia, joissa Star Wars Episode I oikeasti tuntuu tapahtuvan kaukaisessa galaksissa kauan sitten. Naboon vaaleilla valitun lapsikuningattaren (mitä ihmettä oikeasti) jokainen ele huokuu toiseutta, jonka katsoja vieraudestaan huolimatta tunnistaa tuntemattoman kuninkaallisen etiketin elimellisiksi osiksi. Lausujan puvut ovat tietenkin upeita myös, mutta hahmo toimii paljon niitä syvemmin (mitä ei valitettavasti voi sanoa kaikista muista elokuvan hahmoista tai osista).

Mutta tämä ei ollut nyt päällimmäinen ajatukseni. Kuunnelkaapa päässänne uudelleen, mitä Amidala sanoo:

I was not elected to watch my people suffer and die while you discuss this invasion in a committee.

Ja vielä: To watch my people suffer and die.

Lyön vetoa, että enemmistö The Phantom Menacen nähneistä ei muistaisi kysyttäessä, että elokuvan tapahtumien keskiössä on kansa, joka kärsii ja kuolee.

Ja kuitenkin, juuri se siellä on. Yleinen Episodi ykkös -kritiikki on, että sen juoni pyörii kuolettavan tylsästi kauppareittien verotuksen ja kongressin byrokratian ympärillä. Jossain määrin näin onkin, mutta samalla elokuva osoittaa (tai siis yrittää osoittaa) heti ensiminuuteillaan, mihin kauppareittien verotuskiista johtaa: robottiarmeijaa käyttävän yritysimperiumin invaasioon, jossa kokonainen planeetta valloitetaan asein taloudellisten etujen kiristämiseksi galaksin suurimmalta planeettaliitolta. Taustalla kyse voi olla kauppareittien verotuksesta, suunnitelman alle jäävien onnettomien sivullisten kannalta kyse on kärsimisestä ja kuolemisesta.

Tämä on tietenkin ymmärrettävän helppo unohtaa, koska The Phantom Menace ei erityisesti alleviivaa tapahtumien synkkiä särmiä. Kauppaliiton operaation uhreja ei muistella senkään vertaa kuin alkuperäisessä Star Warsissa räjäytetyn Alderaan-planeetan miljoonia vaiennettuja ääniä. Phantom Menace keskittyy kuljettamaan päähenkilöitään pyykkinarumaisen juonen saattelemana Naboolta Tatooinelle, sieltä Coruscantiin ja takaisin Naboolle, kiertäen videopelillisten toimintakohtausten ja seikkailupelillisten esineenetsintäongelmien kautta. Tunnelma on kepeä ja koominen: jopa droidit, jotka oletettavasti suorittavat vihjatun naboolaisten tappamisen, esitetään koomisina slapstick-hahmoina.

Amidalan repliikin lisäksi katsojalle annetaan asioiden oikeasta laidasta vain yksi toinen vihje; Naboon kuvernööri, joka videoviestissään anoo: ”The death toll is catastrophic. We must bow to their wishes. You must contact me!” Obi-Wan pitää lähetystä Kauppaliiton temppuna houkutella kuningatar kotiin panttivangiksi, ja kieltää kauhistunutta Amidalaa vastaamasta viestiin. Mutta elokuvan lopun äklössä paraatikohtauksessa kuvernööri seisoo jälleen kuningattarensa rinnalla. Mikä tarkoittaa, niin, että kuvernööri ei viestissään valehdellut Kauppaliiton puolelle kääntyneenä, vaan puhui totta – joko Kauppaliiton painostamana tai omasta halustaan, yhtä kaikki toivoen sanoillaan tappamisen loppuvan.

Olen tavannut ajatella, että Attack of the Clonesissa on hyvä juoni, mutta surkea käsikirjoitus, ja että Phantom Menacessa kummassakaan ei ole kehumista. Ehkä prequel-trilogian ensimmäisen osan suurin tragedia ei kuitenkaan ole siinä, että sen juoni pyörisi täysin triviaalien asioiden ympärillä. Sen sijaan se on, että elokuva epäonnistuu täysin kertomisessa katsojalle, mistä sen tapahtumissa oikeastaan on kyse, ja piilottaa potentiaalisesti koskettavan ja avaruusseikkailuksi jopa rajun tragedian tyylitajuttomasti hupailuun.

Se Toinen Sarja: Into Darkness vie kohti valoa

Katsoin eilen Suomen ensi-illassa (kyllä, täällä Kuopiossa: Finkkarin uuden Scala-teatterin avajaisissa.) Star Trek Into Darknessin. Ja pidin, kuulkaas, kovasti.

Intohimoisimmat suippokorvat olkoot mitä mieltä tahansa, mutta minun kirjoissani Into Darkness on lähestulkoon ensiluokkainen scifisävyinen actionseikkailu. Jo J.J. Abramsin ensimmäinen Star Trek oli erinomaisen onnistunut tyylillinen modernisaatio, mutta vasta tämä toinen on tarinallinen modernisaatio.

Uudelleenkatsoin ensimmäisen uuden Trekin tällä viikolla. Se oli vielä enemmän starwarsia kuin muistinkaan: ihan kaikessa toimintakohtausten tyylistä miljööseen tosiaan näkyy, että ohjaajansa oli enemmän Wars- kuin Trek-fani, ja että uusi Star Trek oli jopa tehty enemmän Wars-faneille kuin trekkereille. Ja mikäs siinä, temppuhan kannatti: filmi oli älyttömän suosittu, ja avasi koko sisäänpäinlämpiävälle Trek-kulttuurille uusia yleisöjä. Gizmodon kriitikko kirjoitti juuri, että tuntee alkuperäisen Trekin vain muutaman tv-jakson tasolla, ja tuntee Abramsin Trekkien olevan tehty juuri hänelle.

Mutta vaikka minä(kin) pidin ykkös-Trekin sulavavauhtisesta toiminnasta, oli se myös pelottava esimerkki siitä, mitä en toivoisi kilpailevan saagan Episode VII:n olevan, ja minkä vuoksi en ollut aivan innoissani kuullessani Episode VII:n ohjaajavalinnasta. Star Trek 2009 oli niitä vuoristorataelokuvia, joiden kyydissä on kivaa, mutta jonka päätyttyä tapahtumat on jo unohtanut. Oli melkein yllättävää huomata toisella katsomiskerralla, että niin tosiaan, siinä ihan oikeasti posautettiin koko hiton Vulcanus avaruustuhkaksi, koska tarinan yhdentekevähkö, pilottijaksomainen pintajuoni peitti synkemmät sävyt alleen. Star Trekissä tapahtui omalle universumilleen perin harvinaisen vakavia, peruuttamattomia ja synkkiäkin asioita, mutta silti elokuva tuntui lähinnä kepeältä seikkailulta, jossa pinnari-Kirk kohoaa koulunpenkiltä kapteeniksi muutaman tunnin melskeissä ja kerää siinä sivussa ympärilleen tulevat kumppaninsa. Mitä tahansa nyt sitten Episode VII:ltä toivonkin (ei mennä siihen nyt), en toivo elokuvaa, joka ”vain viihdyttää”, ja joka syöksyy niin vauhdilla toimintakohtauksesta toiseen, että sitä katsoessaan unohtaa, minkä nimistä elokuvaa katsooakaan. Sillä, niin, Star Wars Episode VII:n ei pitäisi tarvita aloittaa niin puhtaalta pöydältä, että se ei tavoittelisi vanhojen elokuvien ystäviä.

Josta siis Into Darknessiin, joka ainakin yhden katsomiskerran perusteella on minusta parempi elokuva. Ja myös, jos tarpeen, parempi esikuva Star Wars Episode VII:lle.

Vaikka tämä Abrams-tiimin toinenkin Trek on täpöten täynnä toimintaa, tässä sitä kannattelee kunnollinen juoni käänteineen. Elokuvan vauhti tuntuu nyt ainakin useimmiten perustellulta, koska Into Darknessin shakkilaudalla on (ainakin) yksi pelaaja enemmän kuin ykkösosassa: aina joku uhkaa sankareitamme jostain suunnasta, joten onhan siinä liikuttava!

Kakkososaisuudestaan Into Darkness hyötyy erityisesti hahmovetoisuudessaan: meille ei tarvitse enää esitellä sankareita ja heidän erojaan vanhoihin esikuviinsa, joten nyt etenkin Kirkin ja Spockin suhteesta saadaan enemmän irti. Liekö kyse tuttuudestakin, että näyttelijöistä erityisesti Chris Pine eli Kirk parantaa ykkösosasta. Tosin tälläkin kertaa osalla jengistä on melko vähän tekemistä, mutta se on elokuvan formaattivika verrattuna pitkään televisiosarjaan. Ainoa uusi jengiläinen on nolon vanhanaikainen koriste-naishahmo. Hahmovetoisuudesta käy silti ainakin se, että Benedict Cumberbatchin hahmo (joo joo, koko tällaisista asioista kiinnostunut internet on tiennyt jo kuukausia mistä on kyse, mutta jätän nyt spoilerin kirjoittamatta) on todella tehokas, uhkaava pahis – ykkösosalla oli ongelmia tälläkin osastolla. Paljolti juuri Cumberbatchin presenssin ansiosta Into Darkness onnistuu tuntumaan edeltäjäänsä synkemmältä, vaikka edeltäjässä sentään räjäytettiin se Vulcanus.

Entäs se toiminta – jestas, Into Darknessissa on useampikin toimintakohtaus, joille kaikki viime vuosien yrittäjät saavat olla kateellisia. Erityisesti erään torpedointikohtauksen päätyttyä teki mieli taputtaa (en kehdannut yksin). On vaikeaa saada katsoja jännittämään elokuvassa, jossa hahmoille ei periaatteessa pitäisi voida käydä mitään, mutta tässä minä puristin penkin käsinojia. Ja onko Enterprise koskaan näyttänyt yhtä todelliselta ja, tuota, isolta kuin tämän elokuvan prologissa? Ei, ei edes Motion Picturen verkkaisissa kamera-ajoissa.

Kakkososa myös jatkaa onnistuneesti Trek-universumin modernisointia. Vanhoissa, pasifistis-aatteellisissa Trekeissähän ei juuri koskaan nähty esimerkiksi Maata, mutta tämä uusi vaihtoehto-Trek tuntuu tapahtuvan realistis-nihilistisemmässä tulevaisuudessa. Tämän Trekin maailmassa tuskin on luovuttu rahasta ja omaisuudesta. Silti kyse on (ainakin minun makuuni) riittävän samasta asiasta: uusi Trek on kuin modernisoitu valotus siitä vanhasta.

Muutenkin Into Darkness tasapainoilee onnistuneesti vaikeassa tilanteessaan muistaa saagan painolasti ja toimia ykkösosan myötä löytyneille uusille yleisöille. Se on täynnä viittauksia ja yksityiskohtia, jotka puhuttelevat vihkiytyneitä toisin kuin noviiseja, mutta ei välttämättä vaadi katsojaltaan mitään muuta aiempaa tietoa kuin sen oman ykkösosansa. Tämänkin olisi voinut tehdä niin monella tavalla: yhdessä kohtauksessa tohtori McCoyn pöydällä on tribble, ja jos pysyttäisiin tällä tasolla, olisi se aika laiskaa droppailua. Mutta esimerkiksi viittaukset Federaation ja klingonien imperiumin herkkiin suhteisiin toimivat todella hyvin. Sen sijaan siitä voi varmasti olla montaa mieltä, onko järkevää, että Into Darknessin loppupuoli tekee niin paljon, krhm, ”kunniaa” eräälle vanhalle Trek-tarinalle kuin tekee.

Kaiken kaikkiaan: Into Darkness on edeltäjänsä tavoin ennen kaikkea puhdasverinen viihde-elokuva, mutta se onnistuu viihdyttämisessä vielä edeltäjäänsäkin paremmin, syventäen tarinaa tietoisesti. Olen samaa mieltä Slashdotin pitkän arvion kanssa: ”Trek-teemaisena action-elokuvana” Into Darkness on loistava. Epäilemättä moni Federaation logon olkapäähänsä tatuoinut trekkeri kiroaa nämä kaksi elokuvaa vääräuskoisina. Ilmeisesti odotettavissa on myös arvioita, joiden mielestä ykkösosan päättymätön toimintavaihde oli parempi ratkaisu, koska niin ainakin tuntuu ajattelevan esimerkiksi Wired. Mutta minä nautin nyky-Trekkini tällaisena mieluusti.

Peruutus Trek-sivuvaihteelta tähän blogiin. Mitä nyt sitten tahdonkaan Episode VII:ltä (ei, ei vieläkään mennä siihen), Into Darknessissa on todella paljon sellaista, mille sanoisin kyllä. Ja se, mille sanoisin ei, liittyy suurelta osin Into Darknessin käsikirjoitukseen. Muistattehan, että Episode VII:ssä juuri se ei tule Abramsin tallista.

Fanileikkaukset: Artoo ei aina osaa lentää

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt muutama viikko, vaikka sanottavaa olisi kyllä ollut tässä välissäkin. Lienee syytä ryhdistäytyä, koska kerran kolme Star Wars -elokuvaakin voi päätyä katsomaan ex tempore. Kotisohvallamme katsottiin nimittäin viime viikonloppuna sen kummemmin etukäteen suunnittelematta sisarussarjan voimin episodit I-III eli Shadow of the Sith, The Republic Divided ja Dawn of the Empire.

Ai oliko teidän hyllyssänne toisennimiset dvd:t? Joo, niin minunkin. Kyseessä olivat siis nimimerkki L8wrtr:n fanileikkaukset episodeista I-III.

Fanileikkauksilla tarkoitetaan elokuvien epävirallista uudelleenkoostamista, ja niiden kirjoon voi tutustua Internet Fanedit Databasessa (olisihan se pitänyt arvata). Usein kyse on lyhentämisestä: esimerkiksi käyvät vaikkapa ”Tolkien-fanin versiot” Peter Jacksonin trilogiasta, joista on poistettu kirjoihin lisätyt kohtaukset. Toinen suosittu fanedit-muoto on elokuvasta poistettujen kohtausten ”palauttaminen” elokuvaan. Rohkeimmat leikkaajat ovat syvämuokanneet elokuvien rakenteita uusiksi: itseäni kiinnostaa esimerkiksi nähdä Spicediverin versio Kummisetä kolmosesta, jossa (aliarvostettu) originaalileffa on yritetty palauttaa siihen muotoon, mitä Coppola tavoitteli, Michael Corleonen henkisen ja kirjaimellisen lopun kertovaksi epilogiksi varsinaisille Godfather-elokuville. Oma lukunsa ovat enemmän-tai-vähemmän-kieli-poskessa -versiot, joissa elokuvien virheiden korjaamisen sijaan on leikitty materiaalilla, esimerkiksi koostaen 24:n kokonainen tuotantokausi elokuvan muotoon tai järjestäen Back to the Future -trilogia kronologiseen järjestykseen (ei, en ymmärrä minäkään). Faniediteistä kirjoitti äskettäin myös Olli Ylen sivuilla.

Star Wars -elokuvat ovat, tietysti, mitä otollisin aihe tällaiselle puuhastelulle. Koko fanedit-kulttuurin tärkeimpiä kulmakiviä on The Phantom Edit, vhs-aikakaudelta kumpuava Mike J. Nicholsin versio Phantom Menacesta, jonka maine kantautui nopeasti Suomeenkin asti. Itsekin muistan kuulleeni jo kauan ennen varsinaista internetin SW-piirien aikaani ”versiosta, josta Jar-Jar olisi poistettu”. Näinhän Phantom Editissä ei itse asiassa ole tehty, ja saman episodin myöhemmät faneditit ovat paljon radikaalimpia, mutta sen peruslähtökohta innoitti monia: kuinka paljon paremmaksi jopa maailman vihatuin blockbuster voidaan muuttaa yksinkertaisilla tempuilla, pelkästään olemassaolevaa materiaalia käsittelemällä ja hyvinkin pieniä kohtia poistamalla. Epäilemättä Phantom Editin vaikutusvalta perustuu myös siihen, että Lucasfilm ei haastanut Nicholsia näkyvästi oikeuteen: syntyi kulttuuri, jossa faniedittejä on – ainakin toistaiseksi – siedetty fanikulttuurin osana, kunhan niiden tekijät eivät yritä hyötyä teoksistaan rahallisesti. (Tosin kulttuuriin kuuluu, että download-linkkejä ei levitellä netissä kovin avoimesti.)

Phantom Edit keskittyi siis viilaamaan Phantom Menacea paremmaksi elokuvaksi poistamalla siitä ärsyttävimpiä, tarpeettomimpia ja tyylitajuttomimpia kohtia, kuten gunganin astumassa ällökakkaan. Tällainen käsittely puuttui kuitenkin vain elokuvan pinnallisimpiin ongelmiin. Ei kai kukaan tosissaan ole sitä mieltä, että Phantom Menace muuttuisi onnistuneeksi elokuvaksi ilman Jar-Jar Binksiä?

Omat definitiiviset versioni Phantom Menacesta ja Attack of the Clonesista ovat jo pitkään olleet nimimerkki MagnoliaFanin versiot Balance of the Force ja The Clone War. Niissä elokuvia ei ole vain lyhennetty, vaan niiden koko sävy on muutettu. MagnoliaFanin monista tempuista nerokkain on gunganien ja neimoidiaanien (=kauppaliittolaisten) puheen skrämplääminen muminaksi, joka on sitten tekstitetty uudelleen, jolloin hahmojen luonteet, motivaatiot ja paikoin jopa elokuvan tapahtumat muuttuvat. MF:n elokuvissa erityisesti Jar-Jar ja Anakin muuttuvat fiksumpaan suuntaan. Gunganien ja nabooiden välistä suhdetta selittää vanha rotujännite. Kauppaliiton invaasio on paljon originaalielokuvaa hyytävämpi, koska saamme kuulla valloittajien harrastavan orjakauppaa ja teloittavan Amidalan hoviväkeä. Tietenkään MF:n versiossa ei mainita midikloriaaneja tai neitseellistä syntymää. Siellä täällä MF on parantanut elokuvia myös huomaamattomilla keinoilla, kuten vaihtamalla Lucasin versioiden repliikkejä vaihtoehtoisiin ottoihin.

Totuuden nimissä on tietysti myönnettävä, että MF (ja monet muut Nicholsin jälkeiset fanileikkaajat) ei ole tyytynyt vain editoimaan, vaan osa muutoksista on vaatinut efektien käsittelyä, värimäärittelymuutoksia ja muuta sellaista, mikä menee jo erikoisefektien osastolle ja siten syvällisempään ”elokuvaan puuttumiseen”. Tästä huolimatta MagnoliaFan ei ole poistanut käytännössä mitään alkuperäisten elokuvien kohtausta kokonaan, joten Balance of the Force ja The Clone War eivät koskaan tunnu lyhennetyiltä. Ne tuntuvat älykkäämmiltä ja synkemmiltä versioilta samoista tutuista elokuvista, ja ne toimivat loistavasti SW-maratonin kahtena ensimmäisenä elokuvana.

Sidenote: En tiedä, mitä tapahtui MagnoliaFanin Episode III:lle. Jos tämä Twitter-tili ja nämä postaukset ovat oikeita (ja uskon, että ainakin postaukset ovat), se oli kyllä tekeillä. Olen aidosti harmissani, että sitä ei ole olemassa, vaikka olenkin sitä mieltä, että Revenge of the Sith on kahta edeltäjäänsä onnistuneempi jo alkuperäisessäkin asussaan.

Mutta. Viime viikonloppuna siis katsoimme L8wrtr:n versiot Shadow of the Sith, The Republic Divided ja Dawn of the Empire. Niiden tekijä menee vielä paljon MF:ää pitemmälle. L8wrtr:n metodi on ollut leikata George Lucasin versioista pois kaikki, mikä hänestä on tuntunut vähänkin väärältä. L8wrtr:n mielestä prequel-trilogian ongelmia ovat muun muassa luotaantyöntävät päähenkilöt, epäuskottava rakkaustarina ja epäsynkkä originaalitrilogian tyyliin (enkä minäkään taida olla näistä pahasti eri mieltä). Sinnikkäällä saksimisella kaikille näille ongelmille on tehty ihmeitä: Anakin ei whinetä, ”Darth” ei ole sith-titteli, Yoda ei valomiekkaile eikä Artoo lennä. L8wrtr käyttää tekstitystemppua vain pari kertaa, ja silloinkin lähinnä nopeuttamaan juonta: hänen episode II:ssaan Obi-Wan ei käy cgi-hahmon kulmakuppilassa, jedikirjastossa eikä Yodan päiväkodissa. Leikkaukset näkyvät minuuteissa: siinä missä MagnoliaFanin versiot ovat vielä melko lähellä originaaliversioiden pituutta (osin siksi, että niihin on palautettu dvd:n deleted scenejä MF:n poistamien tilalle), L8wrtr:n Episode I on 34 minuuttia Lucasin versiota lyhyempi ja Episode II peräti 41 minuuttia alkuperäistä lyhyempi. Episode III on lyhentynyt vähiten, mutta siinäkin erityisesti alun pelastusoperaatio ohitetaan hujauksessa.

L8wrtr:n versiolla on kieltämättä ansionsa. Ne tuntuivat niin lyhyiltä, että ne katsoi kevyesti. Vauhdin lisäksi L8wrtr muuttaa usein todella nokkelasti tapahtumia leikkauksella: erityisen hienosti toimii Phantom Menacen loppu, jossa Anakin ei suinkaan vahingossa satu lentämään avaruuteen ja räjäytä Kauppaliiton komentoalusta painaessaan väärää nappia, vaan tekee kaiken tämän tarkoituksella. Toimiva on myös Clonesin puolivälin aamuinen heräämiskohtaus, jossa L8wrtr:n versiossa Anakin ja Padme ilmiselvästi ovat viettäneet yön yhdessä. Itse ihailin myös hienovaraisempia temppuja, kuten elokuvien yleisen rytmiikan jouhevoittamista poistamalla esimerkiksi sieltä täältä sana tai kaksi repliikistä.

Toisaalta katsojaseurueemme oli yksimielinen siitä, että L8wrtr menee hieman liiankin pitkälle. Hänen versiossaan Anakinin ja Padmen rakkaustarinan sekä Anakinin ja Obi-Wanin ystävyyssuhteen uskottavuusongelmia on korjattu poistamalla kaikki epäröinnit rakastumisesta ja kaikki piikittely ystävyyssuhteesta. Tulos on, että rakastuminen tuntuu vielä alkuperäistäkin äkkinäisemmältä ja ystävyyssuhde jää ohuemmaksi. Joissakin kohdissa L8wrtr on selvästi myös eri mieltä kanssani siitä, mikä Lucasin elokuvissa itse asiassa toimii: minusta aidosti toismaailmaista kulttuuria huokuva kuningatar Amidala on aivan ylivoimaisesti parasta Phantom Menacessa ja koko elokuvan parhaan repliikin ”I will not condone a course of action that will lead us to war” leikkaaminen on lähes anteeksiantamatonta. Ja parempi puolisko taas on erityisen mieltynyt siihen lentävään Artoohon…

L8wrtr:n versio tuntuu olevan Fanedit.orgin väen suosikki SW-edit, mutta en siis ole aivan samaa mieltä. Se toimii katsojille, jotka osaavat prequel-trilogian ulkoa, ja haluavat (tällä kertaa?) katsoa sen jouhevasti, ärsyttävyyksistään totaalisen riisuttuna. MagnoliaFanin versio taas toimii jopa alkuperäisiä elokuvia näkemättömälle, ja on minusta täysin uskottava vaihtoehto Lucasin elokuvien korvaajaksi.

Kaikkiaan fanedit-kulttuuri kertoo näiden(kin) elokuvien kohdalla vain siitä, että pohjimmiltaan niitä rakastetaan – tai ainakin haluttaisiin rakastaa. Mike J. Nichols, MagnoliaFan, L8wrtr ja monet muut ovat käyttäneet lukemattomia työtunteja Phantom Menacen ja kumppanien parantamiseen, koska he haluavat löytää Lucasin näkemyksen sisältä paremman elokuvan. Ymmärrän heitä oikein hyvin.

Tuskinpa nämäkään jäävät viimeisiksi fanifilmiversioiksi. Hurjin projekti on Adywanin ”revisited” versio koko trilogiasta, joka alkoi ANH:n dvd:n värikorjauksena ja on edennyt vaiheeseen, jossa tekijä suunnittelee uusien kohtausten kuvaamista näyttelijöiden kanssa. Tekisiköhän joku meidän taloudellemme prequel-trilogiasta ainoastaan Artoon seikkailuihin keskittyvän version?