Kohti Voiman heräämistä, osa 1: Shattered Empire

The Force Awakensin lähestyessä vauhdilla lähestyn elokuvaa kirjoitussarjalla, jossa käyn läpi Journey To The Force Awakens julkaisuohjelman keskeisiä teoksia. Nämä kirjat, sarjakuvat ynnä muuthan ovat Disney-Lucasfilmin tarinallista johdatusta kohti joulukuun ensi-iltaa. Näiden kirjoitusten formaatti on, että kritikoin teoksia ensin spoilaamatta, ja selkeän spoilerivaroituksen jälkeen luettelen kiinnostuneille keskeisimmät teosten sellaiset yksityiskohdat, jotka vaikuttavat tulevaan elokuvaan.

Shattered_Empire_1_Noto_VariantEnsimmäisenä siis sarjakuva Shattered Empire, jota ehdin odottaa niin innolla, että kirjoitin ensifiiliksistäni jo syyskuussa. Kyseessä on Greg Ruckan kirjoittama ja Mark Checchetton piirtämä neljän lehden mittainen sarjakuva, joka ehdittiin Yhdysvalloissa julkaista jo pikaisesti kokoelmakirjanakin. Helpoiten sen ja muutkin Marvelin SW-sarjikset pääsee Suomesta lukemaan tabletilla ja Comixology-sovelluksella, jossa tämän paketin hinta on 15 euroa.

Ykkösnumeron kansi (tai no, yksi lukuisista varianteista) vie ajatukset suoraan Jedin paluun loppukohtaukseen, ja siitä Shattered Empire tosiaan alkaa. Tarkkaan ottaen jopa muutamaa tuntia aiemmin: ensimmäisillä sivuilla Endorin taistelu on yhä käynnissä, ja sarjakuvan päähenkilö, kapinallispilotti Shara Bey antaa tulitukea Kuolemantähdeltä pakenevalle Lukelle.

Taistelun päätyttyä kapinallisten voittoon tarina kuljettaa Shara Beytä originaalitrilogian sankarien lähettyvillä aivan ensimmäisinä Jedin paluun jälkeisinä viikkoina. Tapaamme siis vanhat ystävämme Hanin, Leian ja Luken, vaikka keskiössä onkin uusi hahmo. Shara antaa tapahtumille ruohonjuuritason perspektiiviä: pilotin puolisko on kapinallisten maajoukoissa, ja raskaiden taisteluvuosien jälkeen alkaisi olla aika asettua rauhassa aloilleen – kirjaimellisesti.

shattered1

Vaikka näkökulma on uuden hahmon Shara Beyn (kuvassa), on mukana tuttujakin.

Sarjakuvan näkökulma on toimiva, ja ensimmäinen numero mielestäni suorastaan loistava. Pilottien taistelun jälkeinen helpotus välittyy sivuilta hyvin, ja Rucka kirjoittaa muutenkin elävää dialogia. X-Wing Miniatures -pelin makuun tänä syksynä päässeenä minua miellyttää, kuinka taitavasti Rucka ja Checchetto kuvaavat avaruustaistelua. Checchetto on ensiluokkaisen taitava tekniikan ja alusten kanssa, vaikka hänen ihmishahmonsa ovat minun makuuni aavistuksen jähmeitä. Shattered Empirea voi siis suositella ainakin heille, jotka pitivät aikanaan Rogue Squadron -kirjoista ja -sarjakuvista.

Valitettavasti kokonaisuutena Shattered Empire osoittautuu pettymykseksi. Neljä numeroa eivät muodosta erityisen onnistunutta kokonaisuutta. Oikeastaan kyseessä on kolme erillistarinaa (keskimmäinen on kahden numeron mittainen), joiden pääosassa on Shara Bey, mutta jotka eivät edes päähahmon kautta muodosta kunnollista tarinakaarta. Kohtaukset jäävät irrallisiksi katsauksiksi Endorin, Naboon ja yleensäkin galaksin tilaan juuri Jedin paluun jälkeen. Näin ollen Shattered Empire ei tee sitä, mitä ainakin minä ilman muuta kuvittelin sen tekevän: näyttävän konkreettisesti jotain, mikä johtaisi meitä kohti The Force Awakensia. Loppujen lopuksi käteen jäävät lähinnä ne hienot taistelukohtaukset. Ja ehkä se, että Naboota on aina kiva nähdä.

Spoilerit kuvan jälkeen.

Shattered-Empire

Shattered Empiren toimintakohtaukset, erityisesti kahdessa ensimmäisessä numerossa, ovat loistavia.

Shattered Empiren askelmerkit kohti The Force Awakensia:

Shattered Empire kuvaa galaksia tilanteessa, jossa Keisari ja Vader ovat kuolleet ja Imperiumin päälaivasto tuhottu, mutta jossa Imperiumi on kokonaisuutena kaikkea muuta kuin lyöty. Siinä sankarimme – Luke, Leia ja Han siinä missä Shara Beykin – saavat todeta, kuten Han viimeisen numeron lopussa sanoo: ”se ei ole ohi”.

Mutta tämänhän me oikeastaan tiesimme.

Mahdollisesti merkityksellisenä yksityiskohtana sarjakuva paljastaa, että keisari Palpatinella oli jonkinlainen fail safe system: hänen kuoltuaan liikkeelle lähti viestinviejädroideja, jotka välittivät keisarin käskyt välittömästi tuhottavista kohteista. Yksi näistä kohteista oli Palpatinen oma kotimaailma Naboo, mikä viitannee poltetun maan taktiikkaan ja puhtaaseen kostonhaluun. Oikeasti en usko, että tähän juoneen palataan missään muualla – ja kun hävitysoperaatio vielä tehdään eräänlaisella superaseella, jättää se vanhoja Legends-sarjakuvia lukeneille suuhun ikävänkin tutun sivumaun.

Viimeinen numero lupaa paljon näyttämällä jo kannessaan Luke Skywalkerin. Dark Empire -tyyppisesti kokomustiin pukeutuvalla Lukella on oma, yksityinen tehtävänsä hakea eräästä Imperiumin tukikohdasta ”jotain, jonka Imperiumi varasti kauan sitten”. Ja mitä se sitten on? Kaksi…puun oksaa. Kyllä, Shattered Empire tosiaan käyttää Tolkien-vaikutteisen troopin puusta, joka aikanaan kasvoi Coruscantin jeditemppelissä, ja josta jäljellä ovat vain nämä kaksi oksaa. Alkuperäinen puu on kuulemma nähty vilaukselta The Clone Wars -sarjassa.

Mitä Luke taimilla oikeastaan tahtoo, jää epäselväksi, mutta ainakin hän ottaa melkoisia riskejä ja käyttää melkoisesti väkivaltaa ne saadakseen. Luke kertoo puiden olevan vahvoja Voimassa, mille pyörittelen silmiäni kahta kauheammin. Henkilökohtaisesti toivon, että tähän ei palattaisi The Force Awakensissa – tai oikeastaan missään muuallakaan, sillä niin tyhmältä idea Palpatinen huolella säilyttämistä Voima-puista tuntuu. Mieluummin ottaisin viitteenä tulevasta pienen viitteen Leian Voima-herkkyydestä tämän astuessa Naboolla kuningattaren palatsin hävittäjähangaariin:

Shattered2

Olisipa tällä kohtauksella enemmän vaikutusta tulevaan kuin Voima-puilla.

Näin Shattered Empiren konkreettisin askelmerkki kohti The Force Awakensia on lopulta yhden hahmon konkreettinen alkuperä. Shara Beyn aviomies on Kes Dameron, ja sarjakuva paljastaa, että heillä tosiaan on poika nimeltä Poe. Sarjakuvan loppukohtauksessa perhe asettuu aloilleen tuttuun paikkaan, Yavin IV:lle. Mutta siinä se.

Seuraavaksi tässä kirjoitussarjassa: kiistellyin Star Wars -kirja vuosikausiin.

Suomeksi dubattu Rebels uhkaa aikuistua

Animaatiosarja Star Wars Rebels alkoi sitten viimein Suomenkin telkkarissa. Hyvä niin, koska vuosi sitten startannutta sarjaa sietää suositella – mutta mutta.

Rebels pyörii Suomessa Nelosella lauantaiaamuisin – ja dubattuna suomeksi. Minun ei varmankaan tarvitse erityisesti alleviivata, etten pidä tätä ratkaisua hyvänä. Jaksot tulevat toki Ruutu-palveluun, mutta dubattuina sinnekin (miksiköhän muuten kanavat eivät tarjoa tällaisista ohjelmista netissä useampia ääniraitoja?). Onneksi sarja siis on Suomesta nähtävissä myös meikäläisessä Netflixissä, sillä siellä äänet ovat tietenkin alkuperäiset.

Tottakai Rebels on jossain mielessä ”lasten Star Warsia”, mutta ei se niin lastensarja ole, että se kannattaisi yksinomaan sellaiseksi tuomita. Jos sitä nyt jonkinlaisena testinä pidetään, niin kyllä Rebelsissä esimerkiksi kuolee hahmoja. Mutta mikä tietenkin on paljon oleellisempaa: Rebels on oikein viihdyttävää, ja parhaimmillaan erinomaisen starwarsia, katsottavaa aikuisellekin.

rebels-hera

Rebels ei ole osa Journey To the Force Awakens -ohjelmaa, vaan pikemminkin paluuta originaalitrilogiaan. Onhan tämäkin kuva ihan häpeämätön ripoff, mutta entäs sitten!

Yhdysvalloissa meneillään on kakkoskausi, jolla meno mielestäni vain paranee. Ensimmäisellä kaudellaan (josta kirjoitin tähän blogiin keväällä) Rebels pyörii lähinnä Lothal-planeetalla ja iloisen pikku kapinallistiiminsä ympärillä, mutta kakkoskaudella sarjan mittakaava kasvaa lähemmäs originaalitrilogian tunnelmia. Kun Ghost-aluksen kuusikko lyöttäytyy yhteen kasvavan Kapinaliiton kanssa, alkaa esimerkiksi avaruustaisteluissa esiintyä A-Wingien, B-Wingien ja Corelliean Corvettejen kaltaisia klassikkoaluksia. Yhdeltä planeetaltakin on nyt päästy isompiin kuvioihin.

Samalla päähahmojen historia alkaa aueta, ja vaikka tiimi edelleen on lapsille(kin) sopivaksi suunniteltu animaatiopoppoo, alkaa tyypeistä välittää. Pidin jo ykköskaudella pilottipomo Hera Syndullan ja cowboy-jedi Kanan Jarrusin hienovaraisesti kirjoitetusta suhteesta (siis todellakin space married, älkää uskoko muuta väittäviä!), mutta kakkoskaudella jopa nuoren Ezra Bridgerin kasvutarinassa alkaa olla omaa itua. Enemmän puutteita onkin minusta pahiskatraan puolella, mutta Sarah Michelle Gellarin ääninäyttelemässä uudessa inkvisiittorissa tuntuisi olevan tyyliä.

Itse asiassa useimmat ykköskauden kritiikkini näyttäisivät olevan kakkoskaudella paremmin (showrunner Dave Filoni on myöntänyt, että yksi syy ykköskauden Lothal-perusteisuuteen oli tekninen vaatimus samantapaisista lokaatioista nopeasti käynnistetyn tuotannon alussa). Kaikkiaan Rebelsillä on mielestäni mahdollisuus kasvaa draamallisesti suuntaan, jossa sen dubbaaminen suomeksi tuntuisi jossain vaiheessa aivan virhearviolta (vaikka no, dubattiinhan täällä viime vuosina jopa Hayo Miyazakin aikuisellekin pitkäpiimainen vakava draama Tuuli nousee).

rebels-bwing

Kapinalliset etsivät uusia, tulivoimaisempia hävittäjiä. Tunnistattehan, mikä tuo on?

 

Kehuni eivät muutenkaan tarkoita, että Rebels olisi minusta läpensä timanttia. Joukossa on ilman muuta heikompiakin jaksoja. Kohderyhmän ikä näkyy sarjan asennetta enemmän siinä, kuinka sankarimme selviytyvät välillä aivan mahdottomistakin pälkähistä vaivattoman oloisesti, Imperiumin jäädessä yleensä nuolemaan näppejään. Ja kakkoskaudella minua kiusaa fanipalvelun puolelle menevä The Clone Wars -hahmojen vyöryttäminen mukaan Rebelsiin – vaikka kieltämättä onkin hauskaa, kuinka Tasavallan originaalikloonit halveksuvat seuraajiaan, Imperiumin stormtroopereita.

Mutta aivan parhaimmillaan sarja on minusta timanttia, ja olen valmis nostamaan kakkoskauden avausjakson The Siege at Lothal tämän järeän Star Wars -vuoden suurten franchise-hetkien joukkoon. Kirjoituksen loppuun livautan seuraavaksi jaksojuonispoilereita, joten jos ette niitä halua nähdä, lopettakaa lukeminen tähän.

rebels-vader

Rebelsissä nähdään tuttujakin, vaikka useimpien jaksojen pää- ja pahisrooleissa ovatkin sarjan omat hahmot.

Niin, Rebelsin 2×01 tuo siis sarjaan ensimmäistä kertaa kunnolla kaksikin edellisellä kaudella vasta vilahtanutta isoa hahmoa: yhtäältä itse Darth Vaderin ja toisaalta Ahsoka Tanon, Anakinin padawanin. Muutenkin erinomainen, tuplapitkä jakso nousee huipputasolle viimeistään siinä, miten se onnistuu käsittelemään näitä kahta vaativaa hahmoa. Minäkin kun pelkäsin etukäteen, miten ylivoimaisen voimakas Vader voidaan tuoda taistelemaan sankareitamme vastaan, mutta niinpä vain kohtaukset toimivat. Vaderia ei ylikäytetä, ei hyppyytetä prequel-jedien tyyliin eikä todellakaan humorisoida helposti voitettavaksi: kuvaava on Ezran suuhun pantu repliikki täpärän paon jälkeen: ”What was that?!”

The Clone Wars -sarjan Ahsokan paluu taas paljasti hauskan ilmiön franchisesta: alunperin monien inhoama ”Snips” osoittautuikin palatessaan fanien suursuosikiksi – tai ainakin siltä reaktioiden perusteella tuntui. Aivan pieni tekijä muutoksessa ei liene Ahsokan ääninäyttelijän Ashley Ecksteinin aseistariisuva persoona ja hänen perustamansa Her Universe -vaatebrändin menestys, mutta ilmeisesti hahmokin on lopulta enemmän kuin hyväksytty. Ja kieltämättä, minäkin olin vielä toisellakin katsomiskerralla haltioitunut The Siege at Lothalin hurjimmasta hetkestä, jossa Kanan ja Ahsoka ottavat Voima-yhteyden tuntemattoman hyökkääjäaluksen pilottiin – Vaderiin, joka pamauttaa Ahsokan etäältä tajuttomaksi ja lausuu itsekseen ”The apprentice lives”. Vau.

Tämä kaikki tietenkin johtaa Rebelsin aikanaan kaikkein kovimpaan tulikokeeseen. Eihän nimittäin, Star Warsin suuressa kuvassa, jossa nämäkin animaatiosarjat ovat nyt samaa kaanonia elokuvien kanssa, ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin asettaa aikanaan opettaja ja oppilas, Vader ja Ahsoka, vastakkain taisteluun, josta vain toinen kävelee pois. Hahmot voivat varmasti kohdata muutaman kerran, mutta ennemmin tai myöhemmin sarjan on eliminoitava hahmo, joka tietäisi kertoa kapinallisille (ja potentiaalisesti jopa Luke Skywalkerille) Vaderin alkuperäisen henkilöllisyyden. Vader taas ei voi sallia Ahsokan elävän, jos hahmon halutaan olevan uskollinen itselleen petturijedien ja Anakinin historian tuhoajana.

Siksi olin itse hieman yllättynyt Ahsokan paluusta: tämä synkkä loppu kun olisi voitu väistää yksinkertaisesti pitämällä hahmo poissa sarjasta. Nyt sopii toivoa, että Dave Filonilla ja kumppaneilla on aikanaan rohkeutta tämä loppu sankarilleen kirjoittaa. Se nimittäin on se lopullinen testi Rebelsille niin lasten- kuin aikuistenkin sarjana katsottuna: tuossa kohtauksessa sarjan on vaarallisen helppo epäonnistua pahoin vähintään toisen yleisönsä silmissä.

Aiemmat episodit, osa 6: Sithin kosto ja aluton loppu

Ja niin saavumme tämän kirjoitussarjan loppuun. Prequel-trilogian päätösosaan, jonka toiset niputtavat laadullisesti samaan pinoon edeltäjiensä kanssa, mutta joka esimerkiksi nettiäänestyksissä usein sijoittuu kolmanneksi tai jopa toiseksi parhaaksi Star Wars -elokuvaksi. Star Wars Episode III: Revenge of the Sithiin, jonka George Lucas itse uskoi olevan se elokuva, jonka yleisö odotti Episodi I:n olevan.

Kahteen edeltäjäänsä verrattuna Sithin kosto onkin sen verran toista maata, että episodit perätysten katsottuna (ja, voin kertoa lähiajoilta omakohtaisesti todistaen, perätysten niistä kirjoittaessa) se voi tuntua ansaitsemaansakin paremmalta elokuvalta. Voin kuvitella, että Star Warsiin ohimenevällä mielenkiinnolla suhtautuva satunnainen katsoja ihmettelee kahta ensimmäistä prequelia katsoessaan, mistä koko saagan valtava arvostus olikaan peräisin, ja tätä katsoessa taas tuumaa vähintään jotain kelvollisesta viihteestä.

rots-war

Kloonisodat jäivät episodien väliin ja animaatiosarjaan, mutta kyllä näissä loppukahinoissakin sentään annetaan vastinetta alkuskrollin aloitussanalle ”War!”

Saagan luonteesta johtuen Sithin kosto on itse asiassa hyvin erikoinen blockbuster-elokuva – tai ainakin oli sitä ennen kuin Christopher Nolanin Batman-trilogia teki synkistä tarinoista muotia ison rahan leffoissa. Kyseessähän on suuren tragedian traagisin kohta, jossa edellisten osien sankari kääntyy pahaksi, eikä pelastu pimeydestä lopputeksteihin mennessä. Pelkkää prequel-trilogiaa katsoen Anakin Skywalkeriin on tähän mennessä liitetty lukemattomien mytologioiden valitun sankarin piirteitä ja neitseellistä sikiämistä myöten jopa Kristus-myytin hahmoa, mutta tässä eräänlaiseksi lopuksi tarkoitetussa episodissa nämä ihanteet uppoavat laavaan. Shakespearen tragedioiden sankarit menettävät kaiken, tämän sarjan sankari pettää ystävänsä ja tappaa viattomia lapsia.

Koska kyse on esiosasta, tämä ei tietenkään ole tarinan loppu, ja jokaisen katsojan kai pitäisi se katsoessaan tietää. Mutta tämä oli yhden sukupolven Star Wars -trilogian loppu – ja sitä paitsi Suomessa ikärajalla K11 markkinoitu päätösosa, jonka edellisiä osia oli aiheellisesti syytetty lapsellisiksi. Vuosia myöhemmin lapsiyleisölle tehtiin The Clone Wars -animaatiosarjaa, jossa lastentappaja-Anakin jälleen/viimein esiintyi sankarillisena, nuoren katsojan samastumiskohteena. Sanotaan mitä Sithin kostosta tahansa, se on ainakin lähtökohtaisesti rohkea elokuva – ja olen tyytyväinen, että George Lucas kaikesta huolimatta uskalsi toteuttaa sen valmiiksi elokuvaksi näinkin aikuisessa muodossa.

rots-palpatine

Huppuhahmossaan Sidious on ehkä vähän liikaa käkättävä superpahis, mutta tämä Palpatinen pirulainen se kyllä pistelee trilogiassa parastaan.

Sithin kosto esimerkiksi uskaltaa rauhoittua, vaikka käynnistyykin trilogian isoimmalla avaruustaistelulla. Niin sanottu viettelyjakso on yllättävänkin pienimuotoista draamaa, eikä Palpatinea upeasti tulkitsevan Ian McDiarmidin sivistyneen paholaisen loppupeli peity efekteihin tai taisteluihin. (Jakson huipentuma, Darth Plagueis -valheen sisältävä oopperakohtaus, tietenkin pitää sisällään melkoisen efektin, mutta sen savukäärmeiden hämmentävä piirileikki taustoittaa dialogia täydellisen pehmeästi.)

Elokuvasarjaksi, jonka alle (ja paikoin ylle) useimmiten on episodien alusta loppuun asetettu John Williamsin sinfoninen äänimatto, Sithin kostossa on hämmästyttävän monta musiikitonta hetkeä. Dialogittomat kohtauksetkin, joita niitäkin on Star Wars -elokuvaksi monta, on maltettu olla kuorruttamatta tunteita alleviivaavilla nuoteilla. Kohtaus, jossa Anakin ja Padme vain tuijottavat (tietämättään) toisiaan ikkunoista ratkaisun hetkellä, on suosikkini koko elokuvassa.

Muutenkin on vaikea välttyä tunteelta, että itsepäinen George Lucas olisi tätä episodia tehdessä sittenkin kuunnellut faniensa ja kriitikoidensa ääniä. Erityisesti Kloonien hyökkäykseen verrattuna Sithin koston efektit palvelevat tarinaa, olematta itsetarkoitus tai juonen ripustusnaru. Dexter-baarimikon ja Kaminon kloonaajien kaltaisista CGI-hahmoista on jälleen palattu toteuttamaan toiseutta maskeilla, kuten wookieeiden paluu ja Utapaun pitkänaamat todistavat. Planeettojen luonteva vilahtelu tuo samalla episodiin koko sarjassa kaivattua suuren galaksin tuntua: tässä sotaa todella käydään samanaikaisesti joka puolella, eikä kaiken merkittävän tarvitse tapahtua Tatooinella. Kameran kömpelöstä hyppelystä planeetalta toiselle ei ole kokonaan päästy, mutta parhaimpina hetkinä se on korvattu komeilla montaaseilla samanaikaisista tapahtumista, kuten Imperiumin syntysanoja lausuttaessa Coruscantilla ja Darth Vaderin ”huolehtiessa” samaan aikaan separatistijohtajista Mustafarilla.

Yksikään hahmoista ei myöskään tällä kertaa tunnu vain kulkeutuvan kohtauksesta toiseen, mikä tosin voi johtua siitä, että erityisesti Padmen rooli on kutistunut aktiivisesta toimijasta katalyytiksi. Monet takiaishahmot Threepiosta lähtien ovat suorastaan sivurooleissa, eikä Jar Jar Binks sano Sithin kostossa sanaakaan. Episodi III:n komediattomuus on muutenkin pysäyttävää, jälleen erityisesti verrattuna enemmän tai vähemmän onnistuneilla gageilla vuorattuihin edellis-prequeleihin. Paikoitellen nämä tunteet vievätkin pidemmälle: Sithin kosto ei parhaina hetkinään tunnu lainkaan Pimeän uhan ohjaajan ohjaamalta.

rots-66

Edelleen sykähdyttävä Order 66 -montaasi. Jos joulukuussa näemme First Orderin, missä ovat ne loput 64?

Mutta jotta Sithin kostoon voisi suhtautua näin, on paitsi katsottava sormien läpi Pimeästä uhasta ja Kloonien hyökkäyksestä tuttuja hölmöyksiä (”Only a Sith deals in absolutes!”, linjaa absoluuttisesti Obi-Wan), myös ja ennen kaikkea veistettävä joukko asetuksia kiveen.

On esimerkiksi hyväksyttävä, että myyttiset Kloonisodat, joista prequel-trilogian piti vuosien 1983-1999 odotusten mukaan kertoa, jäivät episodien väliin. On kuviteltava tapahtuneeksi Anakin Skywalkerin ja Obi-Wan Kenobin ystävyyden kehittyminen, koska valkokankaalla siitä on nähty vain viitteitä. Niin ikään on kuviteltava Anakinin sankarillisuuden vähittäinen lipuminen kohti pimeyttä, koska Pimeän uhan kiltin lapsen jälkeen Kloonien hyökkäys tuntui esittelevän jo kovaa vauhtia pimenevän jedioppilaan. On myönnyttävä siihen tosiseikkaan, että monet Kloonien hyökkäyksen kiinnostavimmat juonilangat jäävät vaille ratkaisua, ja että tuossa kakkososassa esitelty särmikäs pahis kreivi Dooku siivotaan heti tämän episodin alkajaisiksi pois kuvioista, korvattavaksi tämän episodin CGI-hirvityksellä kenraali Karmivalla.

Ehkäpä on hyväksyttävä vielä sekin, että Anakin Skywalkerin rooliin on kirottu juuri Hayden Christensen, sillä monista hän ei tässä paremmassakaan episodissaan vastaa katsojan mielikuvaa hahmosta – eli katsojan mielikuva ei vastaa Lucasin mielikuvaa. (Minusta hän on tässä erityisesti yhteiskohtauksissaan McDiarmidin kanssa oikein hyvä, mutta kohtaukset Natalie Portmanin kanssa ovat yhtä raivostuttavan kankeita kuin aiemminkin.)

rots-obi

Onko tämä prequel-trilogian tunteellinen huippukohta? Sen pitäisi olla.

Niin, menisinpä jopa niin pitkälle, että Sithin kosto on varsin onnistunut päätös elokuvatrilogialle, jonka kahta ensimmäistä osaa emme ole nähneet. Siinä mielessä Lucasin arvio siitä, että katsojat olisivat halunneet nähdä tämän episodin Pimeän uhan paikalla, osuu sattuvan oikeaan: Lucas ei onnistunut kertomaan tarinaa, joka johti Sithin kostoon, mutta onnistuu sentään kertomaan meille Sithin koston.

Valitettavasti se ei riitä, koska loppu jää silloin vaille alkua – ja tämän piti olla prequel-trilogia, jonka piti nimenomaan näyttää meille se alku. Ei yleisö oikeasti odottanut Episodi III:n, Anakinin lankeemuksen, olevan Episodi I, ja Lucas oli kauhistuttavan väärässä edes luullessaan niin. Ei yleisö pettynyt Pimeään uhkaan siksi, ettei Anakin vielä siinä kääntynyt pimeälle puolelle, vaan siksi, ettei se päässyt Anakinin tarinassa kunnolla edes alkuun. Ei Anakin Darth Vaderina olisi edes ollut suuren elokuvatrilogian arvoinen tarina, mutta uskottava kertomus sankarin tuhosta olisi ollut. Sitä emme prequel-trilogiassa saaneet, eikä sitä epäonnistumista vapahda mikään prequeleista nostettavissa oleva yksityiskohta.

Mitä tahansa joulukuussa sarjan seitsemänneltä episodilta saammekin, vaikuttaa onneksi siltä, että lähtökohta on paremmassa kunnossa: ei tunnu todennäköiseltä, että The Force Awakens jäisi irralliseksi uudesta trilogiasta Pimeän uhan tapaan. Toivottavasti se tarkoittaa, että uusi trilogia rakentuu niin vahvalle perustalle, että kun se aikanaan päättyy – koko episodinumeroidun sarjan? – viimeiseen osaan, sen huipennus ei tunnu tyhjältä. Että kun Rey, Finn, Poe tai Kylo episodi IX:n kliimaksissa lausuu jotain yhtä painavaa kuin ”You were my brother, Anakin. I loved you”, me tunnemme sen, ja itkemme mukana.

Aiemmat episodit, osa 5: Kloonien hyökkäys ja syvä huokaus

Kloonien hyökkäyksen aivan ensimmäiset hetket ovat lupaavat. Rakoilevasta Tasavallasta ja jedien ahdingosta kertova alkuskrolli lupaa mennä asiaan prologimaisen Pimeän uhan jälkeen. Aivan ensimmäiset kuvat Coruscantiin lipuvasta kuningatar Amidalan aluksesta kuuluvat elokuvan hienoimpiin.

Noin toisella minuutillaan Episodi II päräyttää naamalle täysin tarpeettoman, alleviivaavan kuvan aluksen sisältä, jossa kerrotaan todennäköisesti sokeita katsojia ajatellen aluksen saapuneen perille. Heti laskeuduttuaan alus räjähtää, ja Amidala kysyy, miksi palasikaan takaisin Coruscantille. Liekö tärähdys vienyt sankarittaremme muistin, koska pian tämän jälkeen elokuva opettaa meille Amidalan olevan Coruscantilla toimivan senaatin oppositiojohtaja, joka sitä paitsi seuraavassa käänteessä ei haluaisi millään poistua planeetalta.

Niin, katsottuna tänään Star Wars Episodi II: Kloonien hyökkäys tuntuu hierovan heti alusta alkaen hölmöyttään katsojan naamaan. Ja sitähän totisesti riittää kaikilla tasoilla: on Obi-Wania etsimässä planeettaa lastenhuoneesta ja on käsikirjoitusta, joka jättää mainitsematta, että useammassa kohtauksessa esiintyvä, replikkejä lausuva Jimmy Smitsin hahmo on Bail Organa, joka mainittiin sentään jo Episodi I:ssä ja jonka liki jokainen katsoja tunnistaisi Leian tulevaksi kasvatti-isäksi.

aotc-coruscant

Episodi II:n ensimmäinen kuva on suosikkini prequelien aloituksista. Useimmista muista sen kuvista minulla ei olekaan yhtä hyvää sanottavaa.

Tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa mainitsin, että yleinen inho Episodi I:tä kohtaan kasvoi vasta ensi-iltaa seuranneiden vuosien aikana. Episodi II:een taas suhtauduttiin tuntumani mukaan kahtalaisesti: ykkösen raivokkaat vihaajat inhosivat kakkosta näkemättä siinä mitään hyvää, mutta monet Pimeän uhan jälkeen parempaa toivoneet menivät tämän kohdalla ensin lankaan. Tunnustan kuuluneeni jälkimmäiseen ryhmään, mutta huomautan, etten sentään ole aivan yksin seurassani: tapausesimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Empire-lehden viiden tähden kritiikki ja Ewan McGregor -paran julkilausuma kakkososan olemisesta ”se, jossa on juoni”.

Jos Pimeä uhka tavallaan jopa paranee ikääntyessään, Kloonien hyökkäys tuntuu jokaisella katsomiskerralla edellistä tuskallisemmalta. Siitä puuttuu Episodi I:n ihmeen tuntu, joka saa antamaan anteeksi palasen juonen ja käsikirjoituksen ongelmia. Eikä sillä ole trilogian päätösosan synkkyyden luontaista painoa, jonka vuoksi Episodi III:n ei ehkä olisi ollut edes mahdollista tuottaa yhtä monta pettymystä kuin edeltäjänsä. Kloonien hyökkäys ei ole dramaattinen eikä ihmeellinen, paitsi aivan paikoin, mutta yleensä unohtaen niiden kohtien tehon heti seuraavassa käänteessä, jossa saatetaan esimerkiksi nähdä C-3PO:n ja taisteludroidin hassunhauska risteytys. Ja siinä missä Pimeä uhka huipentui upeaan, aidosti stunt-näyteltyyn miekkailukohtaukseen, tämä päättyy animoidun Yodan väkkärävoltteihin.

aotc-3po

Muistatteko tämän? Minä olin jo melkein onnistunut unohtamaan.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi näyttää meille Anakin Skywalker sankarillisimmillaan, puhtaana pahuudesta, jotta hänen syöksynsä kadotukseen seuraavassa osassa olisi todella traaginen. Sen sijaan Anakin vaikuttaa ensikohtauksestaan alkaen menetetyltä tapaukselta, ja alkupuolen kohtauksen perusteella opinto-ohjaus Palpatinen kanssa onkin jo pitkällä. Voiman valittu kiukuttelee kuin teini ja purskahtelee töykeyksiä ystävilleen ja opettajilleen. Vahvan käden oikeuteen hän vaikuttaa uskovan niin, että jediakatemian koulumiekkailijakellojen luulisi jo kilisevän kovaa.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi myös kertoa Anakinin kahdesta suuresta ihmissuhteesta, ystävyydestä Obi-Waniin ja rakkaudesta Padméen. Elokuva epäonnistuu niin surkeasti jälkimmäisessä, että on helppo unohtaa, kuinka kehnosti se suoriutuu edellisestäkin: Obi-Wanin ja Anakinin suhde vaikuttaa koostuvan edellisen tuskastuneista yrityksistä opettaa asioita padawanille, joka uskoo koko ajan tietävänsä jo kaiken paremmin. Romanssin kankeus sen sijaan on liki legendaarisella tasolla: sellaisella, jolla vaikkapa ”hiekka on karkeaa ja se menee kaikkialle” -kohtaukselle pitäisi oikeastaan vain nauraa ääneen. (Prequel-puolustajat vetoavat usein siihen, että kohtausten on tarkoitus kuvata kömpelöä nuorta miestä yrittämässä ensimmäistä kertaa elämässään flirttailevaa keskustelua ihastuksensa kanssa, mutta he ummistavat silmänsä siltä, että niiden olisi myös tarkoitus kuvata hetkiä, joina Padmé rakastuu Anakiniin. Niitä en elokuvassa ainakaan näe.)

Silti, Hayden Christensen on väärä syntipukki Episodi II:n ongelmiin. Aivan kuten roolin edellinen näyttelijä Jake Lloyd ei itse päättänyt huutaa ”Jippii!” päästessään orjatyöstään kotiin, Christensen ei ole syyllinen siihen, millaisena inisijänä Anakin Skywalker Episodi II:ssa esiintyy, ja parhaassa kohtauksessaan Tatooinen autotallissa hän on melkein koskettava. Jos Christenseniä syytetään, voisi aivan yhtä hyvin syyttää Ewan McGregoria siitä, että Obi-Wan käy kylässä kammottavan Dexter-baarimikko-otuksen luona. Mutta ei, kyllä McGregor roolissa parhaansa tekee.

Näistä, ja aivan kaikista elokuvan ongelmista on todellisuudessa syytettävä ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja George Lucasia – vaikka Episodi II onkin prequel-trilogiasta ainoa, jonka käsikirjoittajaksi on merkitty joku muukin kuin Lucas (työpari oli Jonathan Hales, Indiana Jones -liitännäisten parissa työskennellyt palkkakirjoittaja). Kaikki se, mitä Episodi II:ssa nähdään, nähdään siellä Lucasin tahdosta, ja miten Christensen Anakinin roolin tulkitsee, on tarkalleen kuten Lucas halusi sankariaan tulkittavan.

aotc-hayden

”Hiekka on karkeaa, ja se menee kaikkialle”. Epäilemättä prequelien hauskin kohtaus!

1970-luvulla Lucas itse sanoi, ettei osaa kirjoittaa käsikirjoituksia. Tuolloin hän ei myöskään koskaan tehnyt sitä yksin, ja esimerkiksi Imperiumin vastaiskussa ja Kadonneen aarteen metsästäjissä Lucas on kreditoitu vain tarinan, ei varsinaisen käsiksen tekijäksi. Ja kuten hyvin tiedetään, ensimmäisen Star Warsin jälkeen Lucas jätti virallisesti ohjaajankin hommat, keskittyen tarinankertojan, visionäärin ja takapirun rooleihin koko 1980-luvun ajan ja pitkälle 1990-luvullekin.

Prequelit olivat hänen paluunsa. Niihin tullessa Lucas oli jostakin syystä päättänyt osaavansa nyt myös käsikirjoittaa, ja uskoi osaavansa yhä ohjatakin, vaikka oli pitänyt siitä lähes 20 vuotta taukoa. Vuosien menestys franchise-imperiumin johtajana oli lisäksi tehnyt hänestä itsevaltiaan johtajan, joka selvästi päätti prequeleissa kaiken keneltäkään kyselemättä. Erityisesti tätä keskimmäistä osaa katsoessa tuntuu siltä kuin kenen tahansa avustajankin olisi pitänyt kyetä kyseenalaistamaan monta niistä päätöksistä. Erityisesti elokuvan toisen näytöksen mahdollisuudet on vielä tuhottu käsiksen ja kuvausten jälkeen yhden kerran lisää leikkausvaiheessa: sotkemalla Obi-Wanin tunnelmalliset, selvästi yhdessä illassa tapahtuvat Kamino-kohtaukset lomittain Anakinin ja Padmén vähintään päiviä kestävään lokoisaan lomailuun Naboolla.

Surkeuden huippu on se, että Kloonien hyökkäys on prequeleista visuaalisestikin vanhentunein. Edellisessä osassa kun luotettiin vielä niin paljon maskeihin ja pienoismalleihin, että se tuntuu Jar Jar Binksistä huolimatta suorastaan käsityöläiseltä elokuvalta. Tässä kaikki on tietokone-efektiä, ylikasvaneilta punkeilta näyttävistä lehmistä Padmén syömään päärynään, eivätkä tehosteet tunnu kestäneen aikaa kuin avaruus- ja maisemakuvissa.

aotc-kamino

”Ai te olette kasvattaneet meille pyytämättä ja yllättäen aivopestyn armeijan? Ja se on vielä mallinnettu kaverista, joka yrittää tappaa minut ja ystäväni? AV!”

Ehkä kaikkein eniten minua ärsyttääkin se, kuinka nimenomaan Episodi II:n, kenties koko prequel-trilogiasta selkeimmin, olisi pitänyt voida olla parempi. Sillä on sisällään siemenet peräti jännittävään mysteeriin. jossa Obi-Wan löytää odottamatta Kaminolta jedejä odottaneen armeijan, jota kukaan ei tiedä tilanneen. Palkkionmetsästäjä Jango Fett osoittautuu muutamassa kohtauksessaan koko trilogian uhkaavimmaksi pahikseksi, ja keskimmäinen näistä kohtauksista, asteroidivyöhykkeen takaa-ajo, onnistuu vielä olemaan trilogian paras avaruuskohtaus (tosin kilpailijoita on saagan nimen huomioiden häkellyttävän vähän). Toinen uusi pahis, itse Christopher Leen näyttelemä kreivi Dooku on hänkin lähtökohtaisesti hyvin kiinnostava: entinen jedi, joka valehtelee yhtä Kauppaliitolle ja toista Obi-Wanille, mutta silti kertoo jälkimmäiselle totuuden Darth Sidiouksesta.

Valitettavasti kaikki nämä siemenet jäävät kasvattamatta. Osaan niistä uskoin aikanaan palattavan Episodi III:ssa, ja suosikkiteoriani oli, että Dooku puhuisi itse asiassa totta antaessaan ymmärtää taistelevansa sithejä vastaan omilla keinoillaan. Tämäkin toivo oli turha: kaikki nämä juonikuviot, kuten käytännössä myös koko kloonisota, jätettiin episodien väliin – katettavaksi kirjoin, sarjakuvin ja animaatiosarjoin (jos kunnolla niissäkään), mutta ei varsinaisissa elokuvissa.

Mitä Kloonien hyökkäyksestä silloin jää käteen? Slave 1:n bassopommit. ”I don’t want to sell you death sticks”. Jälleennäkeminen Watton kanssa. Soundtrackin Across the stars. Jedihävittäjäkoneen valonnopeusapuympyrä. Hyönteisotusten narkissosmainen yhdennäköisyys edellisosasta tuttujen robottien kanssa. Padmén napapaita. ”Good job!”

Aiemmat episodit, osa 4: Pimeä uhka ja kaunis tyhjyys

Niin rakastaen vihattu on ”Episodi ykkösestä” reilussa 15 vuodessa tullut, että on helppo unohtaa, ettei sitä suinkaan suin päin inhottu. Enemmänkin oltiin hämillään: että tällainenkös se vain olikin. Suomessa Pimeä uhka arvosteltiin mediassa tasaisella ”ihan kiva” -tasolla kolmen tähden arvoiseksi. Kuusi vuotta myöhemmin samat lehdet (ja arvostelijat?) lätkivät Sithin kostolle niitä samoja kolmea tähteä, aiempia arvioita anteeksipyytävillä saatesanoilla ”ylivoimaisesti uusien leffojen paras”.

Tai mitä sanotte Keskisuomalaisen kriitikon Marko Ahosen sanoista neljän tähden arvostelussaan: ”En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat haukkuneet Episodi 1:n lyttyyn. Elokuva tarjoaa lähes kaiken, mitä Tähtien sota -fani pystyi odottamaan. Siis lähes kaiken, ei aivan kaikkea. Mutta jossakin vaiheessa hype nousi niin korkealle, että elokuva olisi ollut joka tapauksessa pettymys, ellei se hyppäisi ulos valkokankaalta, ottaisi suihin ja tunkisi miljoonaa taalaa katsojan taskuihin.”

Sieltä tähän, jossa Star Wars Episode I: The Phantom Menace tosiaan on kenties kaikkien aikojen haukutuin elokuva. Ei kai haukkujiensakaan mielestä huonoin, mutta nimenomaan vihatuin. Ja, vaikka Ahonen ei minusta edes ollut valtavan väärässä aikalaisarviossaan: ehdottomasti ainakin pettymys.

tpm-bongo

Tätä elokuvaa monet odottivat kuusitoista vuotta. Kuvassa vasemmalla face palm.

Minun on aivan turha tässä luetella Pimeän uhkan kaikkia ongelmia. Niiden keulakuva (ja sinänsä kyllä ärsyttävä) Jar Jar Binks kun on niiden pienimmästä päästä. Merkittävämpää on esimerkiksi se, että Pimeä uhka tuntuu pönöttävän toiminnankin keskellä (katsokaa vaikka, kuinka Qui-Gon ja Obi-Wan pakenevat kuningatar Amidalan seurueen kanssa Naboolta kuin käyden kävelykokousta). Tai se, kuinka pönötys pysähtyy kolmeksi vartiksi Tatooinelle, jossa juoni tuntuu lainaavan Lucasfilmin tytäryhtiön LucasArtsin klassisia seikkailupelejä: on hankittava moottorin osa, jonka saa vain yhdestä paikasta, jossa ei tosin kelpaa raha, ja jota ei jostain syystä voi vaihtaa missään muuallakaan, joten on tehtävä vaihdannan välineeksi palveluksia. Tai se, kuinka melkein kaikki elokuvassa tuntuu onnistuvan pikemminkin sattumalta kuin sankarien sankarillisuuden ansiosta, kulminoituen tietenkin siihen, kuinka yhdeksänvuotias Anakin Skywalker posauttaa vahingossa Kauppaliiton komentoaluksen tuhannen päreiksi.

Star Wars -sarjan ulkopuolella olen kehitellyt teoriaa miljööelokuvista (terminologisia ehdotuksia otetaan vastaan). Tarkoitan sellaisia scifi-, fantasia- tai vaikkapa supersankarielokuvia, joiden juoni, käsikirjoitus, teema tai hahmot jättävät kyllä paljon toivomisen varaa, mutta joiden sisäinen maailma on mietitty niin huolella, että elokuvassa riittää ihmettelemistä vähintään yhdeksi katsomiskerraksi. Elokuvia, joiden ohjaajan tai käsikirjoittajan voi todeta epäonnistuneen, mutta joiden tuotantosuunnittelijat, lavastajat, puvustajat, äänisuunnittelijat ja mielellään näiden taltioinnissa merkittävässä osassa olevat kuvaajat tekevät niin laatutyötä, että elokuvia ei voi pitää kokonaan kehnoina. Tällaisia elokuvia ovat vaikkapa James Cameronin Avatar, Sam Raimin Oz The Great and Powerful, Disney-yhtiön Tron Legacy ja, tietenkin, Peter Jacksonin Hobitti-möhkäleet.

Jos tällainen jälkikäteisesti eroteltava minilajityyppi on olemassa, on Pimeän uhkan oltava sen suurimpia merkkiteoksia. George Lucasin haukkumiseen on jokaisella Star Wars -fanilla synnynnäinen oikeus, mutta tulkaapa haukkumaan minulle Episodi I:n efektisuunnittelijaa Doug Chiangia, Amidalan pukuloiston luonutta Trisha Biggaria, Darth Maulin ja monen muun hahmon ensimmäisen kerran piirtänyttä Ian McCaigia tai koko kaukaisen galaksin äänimaailman loihtinutta mestari Ben Burttia. He ja monet muut ovat ne sankarit, joiden ansiosta Pimeä uhka kestää kökköyksistään huolimatta monta, monta katsomiskertaa.

Sillä kyllä se niitä tosiaan kestää. Rohkenen väittää, että Pimeä uhka ikääntyy itse asiassa paremmin kuin olisin kymmenen vuotta sitten luullutkaan (ja ehdottomasti paremmin kuin seuraajansa Kloonien hyökkäys). Tässä vaiheessa Episodi I on kuin onkin jo jonkinlaisessa klassikon asemassa: se oli kokonaiselle sukupolvelle ensikosketus Star Warsiin, ja jos ei sen juoneen, niin ainakin juuri sen miljööseen liittyy monilla rakkaita muistoja.

tpm-naboo

Tämäkin kohtaus on tönkkö, mutta matkalle Naboon pääkaupunkiin voisin lähteä.

Tämä johtuu siitä, että vaikka Pimeä uhka epäonnistui elokuvana, se kuitenkin onnistui siinä roolissa, mitä George Lucas valitettavasti ei myöhemmin halunnut elokuvalle suoda. Luojansa toiveista huolimatta Pimeä uhka ei toimi kerronnallisesti sarjan aloituksena (puhumattakaan sitten siitä, että originaalitrilogiaa katsomaton ei voine tätä ”ykköstä” katsoessaan käsittää, miksi tällainen elokuva on saanut niin paljon seuraajia). Mutta se toimii näyttäessään katsojalle laajemman ja ajallisesti aikaisemman kuvakulman hänelle tuttuun Star Warsin galaksiin. Se näyttää originaalitrilogian katsoneelle vain kaksi uutta planeettaa, Naboon ja Coruscantin, mutta ne ovatkin loistavasti erilaiset Episodien IV-VI kaukaisiin perähikiäplaneettoihin verrattuna, käyttäen uuden teknologian mahdollisuudet hienosti hyödyksi miljöiden tuomisessa lihaksi. Planeetat tuntuvat aidoilta, asutuilta maailmoilta, eikä esimerkiksi gunganien kaupungin vaikuttavuutta pitäisi kokonaan sivuuttaa siksi, että rotua päällimmäisenä edustava hahmo joutaisi mennä. Samalla galaksi tuntuu yhä Star Warsilta, ainoastaan monipuolisemmalta ja laajemmalta – vaikka tarinasta ei voi samaa sanoakaan.

Pimeä uhka esittelee niin ikään usein sivuutetun onnistuneesti sen, kuinka Tasavallan ja jedien suuruuden vuodet ovat jo lähellä loppuaan. Tasavaltahan esitetään rauhan liittona, joka kuitenkin sallii kaupallisen yrityksen tehdä invaasion jäsenplaneetalleen (ja vihjaa vieläpä kansanmurhasta siinä sivussa). Jedit taas nähdään viisaina ja voimakkaina, mutta kuitenkin niin dorkina, että mittaavat jediyttä veriarvoista eivätkä sydämellä, josta myöhempi Yoda aina puhuu. Nämä ristiriidat eivät lukeudu käsikirjoituksen ongelmiin, vaan ovat täysin tarkoituksellisia. Ylipäätään Lucasin prequel-trilogian onnistunein juoni kulkee koko ajan taustalla, selittäen Tasavallan siirtymän Imperiumiksi ja Palpatinen valtaannousun – sen päällä vain ovat ne vähemmän onnistuneet juonet.

Päällimmäiseen juoneen (tai sen olemattomuuteen) liittyykin Pimeän uhkan kaikkein ylittämättömin ja perustavanlaatuisin ongelma – virhe, joka paljon Jar Jar Binksiä pahemmin asettaa sen koko olemassaolon kyseenalaiseksi. Se on se, että Pimeä uhka ei itse asiassa ole episodi ykkönen, vaan episodi nolla. Se ainoastaan esittelee maailman ja johdattaa trilogian kolme keskeisintä hahmoa (Amidalan, Anakinin ja Obi-Wanin) toistensa luokse, mutta ei vaivaudu juuri aloittamaankaan heistä kahden viimeksi mainitun tarinaa. Itse asiassa he eivät kunnolla kohtaa vielä toisiaankaan: Amidala ja Obi-Wan eivät taida käydä elokuvassa yhtäkään keskustelua, eivätkä Anakin ja Obi-Wankaan pääse juuri tervehdystä pitemmälle. Lucasin ratkaisu sijoittaa ensimmäinen tarina Anakinin lapsuuteen – ja nostaa sen päähenkilöksi episodin lopussa kuoleva Qui-Gon Jinn – oli mielestäni valtava virhe, joka heijastuu prequel-trilogian kahteen seuraavaankin elokuvaan. Kuinka toisenlainen olisikaan Anakinin lankeemus, jos sitä ja hänen ystävyyttään Obi-Waniin olisi seurattu kahden elokuvan sijaan kolmen ajan?

tpm-obiwan

Sori poika, en minäkään tajunnut, että tämä olisi tämmöinen pilottijakso.

Kun Pimeää uhkaa katsoessa ummistaa silmänsä varsinaiselta juonelta ja valkokankaan tapahtumiltakin, sen uusintakatsomisten nautittavuuden isoimmaksi esteeksi muodostuvatkin hahmot – enkä vieläkään tarkoita päällimmäisenä sitä, että Jar Jar astuu kakkaan Tatooinella. Qui-Gon Jinniä näyttelevä Liam Neeson tekee sinänsä vankkaa työtä, epäilemättä yhden Pimeän uhkan parhaista rooleista, ja kantaa kyllä elokuvan ihan kelvollisesti, mutta hänen vuokseen Ewan McGregorilla ei ole koko elokuvassa juuri mitään tekemistä. Skotti näytteleekin roolin omituisesti yhtenään virnuillen. Jake Lloyd, toinen katsojaraivon yleiskohde, tekee puolestaan lapsinäyttelijäksi hyvää ja Episodi I:n mittarilla jopa elämänmakuista työtä, mutta hahmo on kirjoitettu täyteen Jippii!-huudahdusten tyyppisiä, katsojan korvaan vihlovia hölmöyksiä. Paha virhe on myös vaakakupin toisen pään eli roiston unohtaminen: Darth Maulille suunniteltiin ilmeisesti vain se mainittu ulkomuoto, koska minkäänlaisena hahmona tätä kaksoisvalomiekan heiluttajaa ei voi pitää.

Neesonin lisäksi parasta työtä tekee Natalie Portman, jonka kuningatar Padmé Amidala Naberrie on ylivoimainen prequel-hahmosuosikkini. Vaaleilla valitun teinikuningatar Amidalan tunteita paljastamattomasti lausutut hätähuudot (”I will not condone a course of action that will lead us to war”) vaikuttavat minuun edelleen, monen monta katsomiskertaa myöhemmin. Pukuineen ja vähine eleineen Amidala on paras esimerkki siitä, mitä prequel-trilogian olisi pitänyt tarjota vieläkin enemmän: aivan toisenlaista toiseutta ja alieniutta kuin mikä Episodi IV:n kapakasta muistetaan.

tpm-amidala

”Minä en ole valmis katsomaan, kuinka perustatte komitean selvittämään asiaa”, toteaa Amidala, ja katsoja saattaa olla sattuvan samaa mieltä.

Pimeä uhkan pettymys kannattaa pitää mielessä joulukuussa. Moni asia (ehkä ennen muuta ohjaaja-käsikirjoittaja) on toisin, mutta moni myös samoin: myös The Force Awakensiin kohdistuu tällä hetkellä kohtuuttomia odotuksia ja hypeä, jonka vastaavaa saattoi hyvinkin olla ilmassa vain Pimeän uhan kohdalla.

Ja niin ohi Pimeä uhka monesta maalistaan todella ampui, että nämäkin puolusteluni tuntuvat varmasti monista ansaitsemattomilta. Mutta jos en ole aistinut aivan väärin Pimeän uhkan vähittäistä armoa katsojien keskuudessa, on mainittava vielä yksi siihen todennäköisesti vaikuttanut tekijä: elokuva päättyy paljon paremmin kuin alkaa. Lopputaistelu on rytmiltäänkin kuin eri leffasta. Mahtaakohan kiitos siitä kuulua John Williamsin Duel of the Fates -hitille (soundtrack kuuluu muutenkin elokuvan vahvuuksien listalle), mutta kun Episodi I viimein todella purskahtaa toimintaan kaiken pönötyksen ja hitaasti etenevän seikkailupelin jälkeen, se todella toimii. Tällä seikalla on merkitystä tässä vaiheessa, kun näitä elokuvia katsotaan kymmenensiä kertoja tai kolmen-kuuden leffan maratoneina: loppufiilis katsomossa Episodi I:n jälkeen on enemmän ”jes, tästä eteenpäin” kuin ”huh, onneksi ohi”.

Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava, että aivan pieni seikka Pimeän uhkan maineessa ei varmaankaan ole se, mitä sitä seurasi. Sillä jos tässä olenkin halunnut sanoa, että Episodi I:ssä on kaikista vioistaan huolimatta myös viihdyttävä puolensa, ja että se ylipäätään ei ole aivan niin umpisurkea kuin millaisena sitä pidetään, olen melko lähellä kääntämään nämä sanat päinvastaisiksi, kun käsittelyyn otetaan Episodi II, tämän elokuvasarjan todellinen aallonpohja.

 

Imperiumin vastaisku kahdessatoista 33 1/3 kierroksen minuutissa

Tarkoitukseni on kyllä palata piakkoin taas The Force Awakensiin (etenkin kun maanantaina saattaa ilmestyä jopa traileri!), mutta pysytelläänpä aiempien episodien parissa vielä hetki. En malta olla kirjoittamatta kesällä löytämästäni kuriositeetista. Kyseessä on The Empire Strikes Back Read-Along Book and Record 33 1/3 RPM. Eli omasta lapsuudestani tutulla kielellä satukasetti – paitsi että vinyylinä ja Star Warsista.

readalong_esbLevy on 33 1/3 -nopeudella pyöritettävä seiskatuumainen, joka tarkoittaa, että 12-minuuttisen tarinan kuunnellessaan pitää kääntää puolta Dagobahin kohdalla. Kirjasessa on 24 sivua. Julkaisuvuosi on käsittääkseni 1980. Minä löysin levyni Huuto.netistä, mutta tottahan joku tämän aarteen näyttää nettiinkin tallentaneen.

(Versiota ei pidä sekoittaa tänä vuonna uudelleenjulkaistuihin read-along-kirjoihin, jotka perustuvat special editionien alla 1997 valmistuneisiin versioihin, eikä varsinkaan romanisaatioihin pohjanneisiin radiodraamoihin, joista Empire kesti noin viisi tuntia – kyllä, SW-elokuvien äänikirjamaisiakin sovituksia riittää!)

Mikään äänikirja tämä ei kuitenkaan siis ole. Imperiumin vastaisku -”satukasetti” kestää tosiaan vain 12 minuuttia, ja se tarkoittaa, että nyansseja ei tässä sovituksessa kerrota. Kuuntelukokemus on melkein hengästyttävä: teksti etenee kuin seiskatuumaisilta kenties tutummat pop-kappaleet. Pikasuoritus jättää ainakin minut yhtä aikaa hämmentyneeksi ja vaikuttuneeksi: kun elokuvan tarinan riisuu käännekohtiinsa, huomaa siinä olevan niitä aika vähän. Vaikka Star Warsissa on monia satujen ja mytologioiden piirteitä, kokonaisia juonikuvioita myöten, ei Imperiumin vastaiskusta oikein suositeltavaksi iltasaduksi ole. Luke käy oppimassa Voiman käytön Yodan opissa, ja sitten hänen onkin jo lähdettävä taistelemaan Darth Vaderin kanssa, joka kertoo olevansa hänen isänsä. Tässä sovituksessa yllätyskäänne ei tunnu synkän episodin synkältä huipentumalta, koska sen sujahtaessa ohi ehtii hädin tuskin ihmetellä, mitä juuri tapahtui.

readalong_esb1Itse asiassa elokuvan tapahtumat on kuitenkin oiottu suorastaan ihailtavasti. Esimerkiksi kirjasen ensimmäisellä sivulla Luke ratsastaa tauntaunilla, ja toteaa, ettei Imperiumin joukoista ole merkkiäkään. Seuraavan sivun ensimmäisessä virkkeessä Han Solo jo huomaa luotaindroidin väläyksen tukikohdan tutkassa. Wampalle tai eksymisille lumimyrskyyn ei ole aikaa, muttei tarvettakaan. Nopeaan Yoda-kohtaukseenkin mahtuvat sentään kaksi olennaisinta opetusta: ketään ei pidä tuomita ulkonäön perusteella ja asiat on tehtävä, ei yritettävä tehdä. Jos nämä nimittäin ehtii vauhtikuunnelmasta huomata.

readalong_esb2Mutta ehtihän ne, jollakin lukuisista kuuntelukerroista siis. Sillä ei kai tällaisen tuotteen kohdeyleisö aikanaankaan ollut elokuvaa näkemätön lapsi. Kyse oli siitä, että vuonna 1980 elokuvaa ei ollut helppo nähdä uudelleen, joten romanisaatiot, sarjakuvasovitukset ja tällaiset lapsiystävällisemmät ratkaisut ajoivat kotivideon virkaa. Voin kuvitella, että elokuvan tuolloin vain kerran teatterissa nähneen nuoren katsojan silmissä tähän kirjaseen painetut leffakuvat saattoivat painua mieleen siten, että ne pomppaavat edelleen pysäytyskuvina esiin elokuvaa katsoessa. (Erikoista muuten, että 23 leffastillin keskellä on yksi Ralph McQuarrie -luonnos – se, joka esittää Pilvikaupunkia. Miksiköhän?)

Kuunnelmana The Empire Strikes Back Read Along Record ei silti ole, vimmaisesta vauhdistaan huolimatta, mikään juosten kustu suoritus. Aitoa John Williams -musiikkia käytetään peräti hienosti, tuttujen teemojen noustessa esiin, vaikka vain hetkosiksi kerrallaan. Ääniefektit ovat niin ikään elokuvasta. Sen sijaan repliikit eivät ole, ja ne ovatkin todella epätasaiset. Luken ja Hanin ääninäyttelijät (keitä ovatkaan) tavoittavat hyvin esikuviensa sävyt ja jopa muistuttavat Mark Hamillia ja Harrison Fordia. Keisari Palpatine sen sijaan kuulostaa enemmän Ben Kenobilta kuin itseltään, ja Darth Vaderin kohdalla aitoutta ei ole edes yritetty tavoitella.

Tosin repliikit eivät voisi elokuvasta ollakaan, sillä ne on pitänyt kirjoittaa uusiksi. Joukossa on muuten levyn kiinnostavin painotusero: tämän sovittaja on kirjoittanut Leian miettimään mustan lordin tavoitteen paljastuessa Pilvikaupungissa ”But why would Vader want Luke?”. Elokuvassa tämä kysymys heitetään ilmaan niin ohuesti (tyrmässä, Han Solon suulla ja sanoilla ”What’s so special about Luke?”), että sen hädin tuskin huomaa. Koska niin paljon muuta on pikakuunnelmasta riisuttu pois, pelkkä tuon rivin jättäminen (tai lisääminen, voi oikeastaan sanoa) korostaa sitä niin, että se melkein saa minut näkemään Imperiumin vastaiskun loppupuolen toisin. Tuohon yhteen lauseeseen kun sopii vaikeasti englannista kääntyvä termi foreshadowing, joka merkitsee tulevan käänteen ennakointia vihjaillen – elokuvahan puolestaan vetää loppukäänteen puskista.

readalong_esb3Kerrassaan mielenkiintoinen tuttavuus siis, monin tavoin. Ja näitäkin on muuten aikanaan julkaistu vähän (tai paljon) muitakin kuin elokuvasovituksia. Miltähän kirpputorilta niitä löytyisi?

Aiemmat episodit, osa 3: Jedin paluu ja lapsuuden loppu

Suhteeni alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosaan on riitaisempi kuin on ehkä edes sopivaa.

12-vuotiaana Jedin paluu oli minunkin suosikkini. Siinähän oli mahtava avaruustaistelu, hyytävä keisari Palpatine ja loppuratkaisun käänteet. Tai niin veikkaan ajatelleeni – itse asiassa minun on vaikea ymmärtää, mitä pikku-Aki on mahtanut ajatella. Attack of the Clonesin vuosina, prequel-vihan raivotessa kuumimmillaan, kantani oli kääntynyt siten, että väitin toistuvasti Jedin paluun olevan peräti huonoin Star Wars -elokuva, ja että uusien elokuvien vastustajat olivat sokeutuneet lapsuuden suosikilleen, kun eivät nähneet Jedin paluun sisältävän kaikkea sitä, mitä he Phantom Menacessa vastustivat.

Star Wars Episode VI: Return of the Jedi ei ole huonoin Star Wars -elokuva. Mutta erityisesti katsottuna heti kahden edeltäjänsä se on edelleen minulle karu kokemus. Siinä missä tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa kehuin Imperiumin vastaiskun poikkeuksellista ja rohkeaa rakennetta, jossa suurin toimintakohtaus on sijoitettu alkuun ja jonka jälkeen tarina haarautuu peräti pääpainoltaan pohdiskelevaksi, Jedin paluu on kuin avaruusseikkailu 1-2-3. Ensimmäinen näytös on irrallinen visiitti Jabban palatsiin, toisessa hengähdetään hetki Dagobahissa ja tutkitaan Endoria, ja kolmas on vain se iso tappelu. Ja siinä missä alkuperäisestä Tähtien sodasta äskettäin kirjoittaessani mainitsin jokaisen tarinaan saapuvan hahmon lisäävän kerroksia kaukaiseen galaksiimme, Jedin paluu tuntuu hukkaavan kaikki nuo kerrokset kepeään velmuiluun. Vika on todennäköisesti sekä ohjaaja Richard Marquandissa että käsikirjoituksessa, mutta elokuvasta on turha etsiä edes nasevaa dialogia. Erityisesti Han Solon hahmosta ei ole karboniitin jälkeen jäljellä mitään muuta kuin virne.

rotj-jabba

Kotimaiseen Rölli-elokuvaankin versioiduksi päätynyt Jabba Hutt on niin nautittavan inha luomus, että melkein peittää taakseen kohtaustensa kömpelyyden. Melkein.

Jedin paluun on heti avauksessaan jotenkin metsässä – tai siis jossain ensimmäisestä elokuvasta tutun Tatooinen autiomaassa. Siinä missä episodit IV ja V lähestyvät tarinaa otsikon tähtien sodan suunnasta, tehden heti alussa selväksi Kapinaliiton ja Imperiumin kulloisetkin asemat ja ikään kuin tuoden sankarien seikkailun sisään tähän suureen kuvaan, Jedin paluu käyttää yli puolet ensimmäistä tuntiaan historian hämmentävimpään pelastusoperaatioon. Haluaisin totisesti nähdä, miltä näytti tukikohdassa paperilla se suunnitelma, joka näyttää sisältävän muun muassa jokaisen Jabban palatsiin vuorollaan astelevan sankarin jäämisen vangiksi, ja jonka pieleen menemiseen olisi vaadittu vain, että roistolordin pomodroidi olisi määrännyt valomiekkaa kantavan Artoon jonnekin muualle kuin juuri sille alukselle, jolle sattumoisin suunnataan lopullisiin rankaisutehtäviin. Jakson huipennukseksi sopii sattuvan osuvasti, että sen lopussa galaksin pahapyllyisimpänä esitetty palkkionmetsästäjä Boba Fett kohtaa loppunsa Han Solon käännähtäessä vahingossa vähän sinnepäin: samoin tuntuu koko elokuva siiinä vaiheessa etenevän.

(Sinänsä Jabban hovissa on monta hienoa yksityiskohtaa, joista päällimmäiset ovat ihastuttavan ällöttävä hutt itse sekä hänen alakertainen lemmikkinsä – jonka kuolemasta tirautettava tippa on muuten Jedin paluun koskettavimpia hetkiä. Harmi vain, että niistäkin nauttimista haittaavat George Lucasin special editionien kaikkein tökeröimmät lisäykset: ei edes tarvitse mennä siihen, kuinka hölmö Jedi rocks -laulukohtaus jo sinällään on, mutta kun sen esittävät cgi-hahmot hyppäävät taustastaan silmille kuin smurffi lumesta, ja näyttävät sitä paitsi nolon epäuskottavilta vaikkapa juuri jättinukke-Jabban itsensä rinnalla, ja… Stop. Tarkoitukseni oli pysytellä näissä teksteissä erossa special edition -kysymyksestä, ja yritän jatkaa sillä tiellä.)

Jabba-jakson jälkeen Luke säntää takaisin edellisosasta tutulle Dagobahille, jossa hänen on määrä jatkaa kesken jäänyttä jedioppiaan. Mutta kas: Yoda onkin nyt sitä mieltä, että treenit ovatkin ohi ja Luke on valmis. Selitykseksi käy vain vanhuudenhöperöys tai väsähtäminen koko opettajuuteen (Yodahan ei, tietenkään, kuole ”vanhuuteen”, vaan päästää irti Voimaan samaan tapaan kuin Ben Kenobi episodissa IV), sillä sanoohan mestari itse samassa kohtauksessa Luken kohdanneen Vaderin liian aikaisin, kesken koulutuksensa. Ja kun jedikoulutus on näin kätevästi hoidettu pois to do -listalta, perään kääräistään kolmas irtonainen lanka solmulle, kun voimahaamu-Ben (jonka pitää puhuessaan istua alas) kertoo Leian olevan Luken sisko, edellisosassa vihjattu ”toinen viimeinen toivo”.

Skywalkerin kaksoset on niin syvälle Star Wars -mytologiaan ujutettu totuus, että sitä on vaikea enää edes kyseenalaistaa – eikä minullakaan mitään sitä vastaan ole. Mutta tosiasia on, että Imperiumin vastaiskua kuvattaessa Leia ei vielä ollut Luken sisko, ja viimeistään tässä kohtaa Jedin paluuta on karun selvää, että kolmannella episodilla on kovin vähän uutta annettavaa trilogiaansa. Tarkoitus on kääriä kaikki kasaan kahdessa tunnissa, eikä siihen mahdu sen koommin suvantokohtia kuin uusia käänteitäkään. Star Warsin vaihtoehtoisista todellisuuksista kiinnostunut katsoja ei voi kuin huokailla, millaista olisikaan ollut, jos tätä episodia olisivat seuranneet vielä kolme muuta, joissa Luke Skywalker olisi vasta niissä kohdannut siskonsa ja keisari Palpatinen. Tarkoitus tällaisia ei ole miettiä: Jedin paluun on määrä edetä kohti trilogian huipentumia, jossa galaksin rauhaa uhkaa toinen Kuolemantähti – niin, siinäpä vasta ennen näkemätön juoniaihio.

rotj-speeder

Vai oli Anakin olevinaan huippupilotti prequeleissa? Hui hai. Tarkkailkaapa, mitä vauhtia Leia pujottelee puiden lomassa tässä kohtauksessa.

Minun olisi helppo jatkaa tätä ilkeilyä pitemmällekin – huomatkaa, etten ole vielä edes maininnut ewokeja – mutta yritän rauhoittua. Sillä mitä vikoja Jedin paluusta löydänkin, se on alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosa – ja päättelyjensä ytimessä se, kokoajan kiitos kuten Threepio sanoisi, onneksi onnistuu.

Tärkeä vapahtava tekijä on olennaisin näyttämölle asteleva uusi pelaaja: sysimustan hahmon keisari Palpatine, joka toki mainittiin jo ensimmäisessä osassa ja joka vilahti hologrammina toisessa, mutta joka saa kasvot vasta nyt. Ja millaiset kasvot! Ian McDiarmid tekee niin hyytävän roolisuorituksen, että elokuva onnistuu liki mahdottomassa tehtävässä: tuomaan tarinaan mukaan hahmon, jota elokuvahistorian pahiskaartin kärkeen piirtynyt Darth Vader itse (ja perässä katsoja) pelkää. Hyvin lyhyessä valkokangasajassa keisari Palpatine onnistuu asemoitumaan loppusuoralla koko originaalitrilogian pahuuden ilmentymäksi (jo siis ennen prequeleja, joissa hahmo toki tähän asemaan kirjoitettiinkin). Kun Palpatine lakonisesti toteaa karmeimman repliikkinsä ”Now, young Skywalker, you will die”, minun on todellakin helppo muistaa, mitä 12-vuotias pikku-Aki tunsikaan tätä elokuvaa katsoessaan.

Palpatine-Vader-Luke -kohtaukset kuuluvat koko originaalitrilogian komeimpiin hetkiin. Eikä kyse ole vain pelottavan Palpatinen olemuksesta tai Darth Vaderin tarinan koskettavasta lopusta: tämän tarinallisen Aalto-jakkaran kolmas jalka on Luke Skywalker ja peruskallion lailla homman hoitava Mark Hamill, rikollisen aliarvostetussa suorituksessaan. Luken draaman kaaren kertakaikkisen komea kulku on mielestäni peräti parasta koko Jedin paluussa. Jos Leian, Hanin ja Landon hahmot eivät valitettavasti enää kehitykään mihinkään koko elokuvan aikana, Luke kasvaa nyt mytologian keskushenkilöltä odotettaviin mittoihin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Luke keskustelee tyynesti Vaderin kanssa Endorissa, uskoen vakaasti hyvyyteen tähän asti vihaamansa miehen sisällä, on täydellinen osoitus siitä, että sankarimme tosiaan on nyt jedi – sivistynyt rauhan vartija, joka ei enää janoa seikkailua tai jännitystä niiden itsensä takia.

Draamallisesti upeaa on myös, kuinka Luke Skywalker ollessaan tappamatta isäänsä tekee nimenomaan henkisen isänmurhan Obi-Wanin ja Yodan opetuksista. Molemmat mestarithan vannottivat Lukelle, että Vaderin pelastaminen pimeältä puolelta on mahdotonta, ja että galaksin ainoa toivo on valomiekkataistelu, jossa Luke voittaa isänsä ja keisarin. Voi olla, että Darth Vaderin tarinaa korostava Lucas olisi tästä eri mieltä, mutta minä väitän, että Star Wars -sarjan se kohtaus, jossa hyvyys voittaa pahan, ei ole se, jossa Vader kääntyy auttamaan poikaansa, vaan se, jossa Luke heittää valomiekan pois ja toteaa olevansa jedi kuten isänsä ennen häntä. Bravo ja aplodit seisoen!

rotj-luke

Luke, älä välitä. Jos eräät mahdollisuudet suuruuteen valuivatkin tässä elokuvassa sormien välistä, se ei ollut koskaan sinun vikasi.

Itse asiassa Jedin paluun viimeinen puoli tuntia, niin pelkkää lopputaistelua kuin se onkin, ei ole sellaisena hassumpi. Keisarin kammion kohtaukset ovat sen ydin, mutta ne rytmittyvät taidokkaasti sarjan isoimpaan avaruustaisteluun (edelleen minun on vaikea ymmärtää, miten prequelit saattoivatkin jättää käyttämättä tässä kehittyneen teknologian mahdollisuudet hyväkseen). Avaruuskohtaukset toimivat hämmästyttävän hyvin siitä huolimatta, että Landoa lukuunottamatta kaikki taistelijat ovat korkeintaan hahmokaartin sivuosatasoa. Metsäkuun teddykarhutaistelu on tietysti elementeistä se, joka saisi monen mielestä olla toisin, mutta sekin on minun makuuni paljon mukiin menevämpää katsottavaa kuin vaikkapa tuskallinen Jabban palatsi -osuus. Erityisesti filosofisella tasolla ymmärrän Lucasin tolkienmaisen ajatuksen ”maan hiljaisista tekemässä sankar’töitä” – ehkä trilogiasta tosiaan jäisi kylmä maku, jos hyvisten sotilaalliseen voittoon riittäisivät vain parhaat sotilaat ja terävimmät taistelulentäjät. Tai sitten minäkin olen vanhemmiten taas pehmenemässä Jedin paluulle.

Tänä syksynä loppukohtauksia voisi tietysti olla herkullista yrittää katsoa etsien sieltä merkkejä tulevasta, mutta siltä osin on todettava tylysti: ei niitä ole. Jedin paluu ei ole kuudes osa yhdeksänosaisesta sarjasta – kyllä se on tarinansa loppu. Luke Skywalkerista on tullut jedi, Anakin Skywalker on palannut viime hetkellä ja loppusuudelmakin saadaan, kun Leia ja Han tietävät viimein molemmat rakastavansa toisiaan. Vielä viimeisimmissäkin special editioneissa (äh!) Lucas antaa lopun juhlintamontaasissa ymmärtää koko galaktisen Imperiumin todellakin kaatuvan keisarinsa mukana. Vaikka huhuja mahdollisesta jatko-osatrilogiasta tietysti oli jollain tasolla olemassa heti vuodesta 1983 lähtien, se jatko, jonka toteutumisen puolesta katsojat pitivät peukkuja, oli ”se toinen trilogia”, joka tapahtuisi ennen tätä alkuperäistä ja jonka piti huhujen mukaan olevan nimeltään Clone Wars.

Sen avausosan valmistumiseen meni 16 vuotta, sen nimi ei ollut Clone Wars, eikä se ollut ihan kaikkien mieleen.

Aiemmat episodit, osa 2: Imperiumin vastaisku ja jatko-osien esikuva

Imperiumin vastaisku on jatko-osa, jollainen jokainen jatko-osa haluaisi olla ja jonka jokainen elokuvantekijä haluaisi tehdä. Mukaan lukien ne, jotka eivät koskaan tee jatko-osia.

Tottakai ensimmäinen Star Wars (1977) (josta kirjoitin tämän tekstisarjan ensimmäisen osan viikko sitten) oli jo jättimenestys. Se aloitti blockbusterien aikakauden ja käynnisti sen koneiston, jonka yhä konstikkaammiksi paisuvat myöhemmät ulokkeet tuottavat meille joulukuussa The Force Awakensin ja jo ensi vuonna seuraavan Star Wars -elokuvan, Rogue Onen. Mutta niitä tai mitään nykyisen mittakaavan mukaista sarjaan liitettävää ei olisi, jos alkuperäistä menestyselokuvaa olisi seurannut jatko-osa, joka olisi ollut samaa laatuluokkaa kuin vaikkapa toisena blockbusterien airueena pidettävän Tappajahain (1975) jatko-osat olivat.

(Vaihtoehtomaailma on tässä kohtaa jopa helppo kuvitella: Alan Dean Fosterin kirjoittama romaani Splinter of the Mind’s Eye (julk. 1978) eli suomeksi Mustan lordin paluu kun oli alunperin kirjoitettu halvalla kuvattavaksi jatko-osaksi siinä tilanteessa, jossa sarjaa ei voisi jatkaa edes ykkösosan budjetilla. Se ei olisi rakastettu klassikkoelokuva.)

esb_kiss

Luken, Leian, Hanin ja kumppanien seuraavaa seikkailua odotettiin aikanaan kolme vuotta. Tämä on Imperiumin vastaiskun ainoa kohtaus, jossa originaalitrio on yhdessä kuvassa.

Kun puhutaan edeltäjiensä veroisista tai, rohkeasti, niitä peräti paremmista jatko-osista, mainitaan yleensä muutamat samat nimikkeet. Useimmiten Kummisetä II, Terminator 2, ehkä Aliens. Viime vuosina joukkoon ovat tunkeneet Toy Storyn kakkos- ja kolmososat sekä The Dark Knight. Nämä ovat kaikki kelpo ehdokkaita. Mutta rohkenen väittää niiden kaikkien vapisevan, jos niitä verrataan Imperiumin vastaiskuun, sillä se onnistuu noita mahdottomammassa tehtävässä.

Kaikki edellä mainitut elokuvat nimittäin ovat jatko-osia elokuville, jotka ovat itsessään täydellisiä kokonaisuuksia – elokuvia, joiden tarinat eivät välttämättä olisi kaivanneet jatko-osaa. Tällöin jatko-osan täytyy onnistuakseen yksinkertaisesti kertoa toinen ensiluokkainen tarina ensimmäisen jatkoksi. (Mikä ei tietenkään oikeasti ole lainkaan yksinkertaista.)

Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980) sen sijaan jatkaa tarinaa, joka jäi edellisellä kerralla täysin kesken – ja jota lukemattomat sen katsojat saattoivat jatkaa mielikuvituksessaan tai pihaleikeissään. Ei riittänyt, että jatko olisi ollut omillaan hyvä: sen täytyi tuntua siltä, kuin sen käsikirjoitus olisi ollut pöytälaatikossa valmiina edellistä tehdessä (mitä se ei todellakaan ollut). Tämä sarjoittaisen elokuvakerronnan tyyli on yleistynyt 2000-luvulla, mutta edelleen sen lopputulokset ovat sittenkin useammin olleet Matrixin kuin Star Warsin tasoa. Imperiumin vastaisku onnistui paitsi lunastamaan odotukset, myös ylittämään ne. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kertovan oman, paremman jatko-osaideansa alkuperäiselle Star Warsille? En minäkään.

esb_Hoth

Hothin taistelu on sarjan suorin sotakohtaus – jos sodalla tarkoitetaan sellaista sotaa, jota oikeissa sotaelokuvissa käydään. Ruumiita toki tuli enemmän Kuolontähtien räjähtäessä.

Alkuperäisen Tähtien sodan menestyksen salaisuus oli satumaisen seikkailun siirtäminen mielikuvituksekkaaseen avaruusmiljööseen. Imperiumin vastaisku kasvattaa sadun mytologiaksi – ja kutistaa samalla edeltäjänsä osaksi sitä. Satumaiset elementit muuttuvat osaksi suurta myyttistä tarinaa samaan tapaan kuin käy, jos vaikkapa kerrotaan yksittäinen kertomus ukkosenjumala Thorin (ei sen Marvel-version) vierailusta ihmisten kylässä verrattuna siihen, että puhutaan koko norjalaisesta Valhalla-mytologiasta. Käy niin, että sarjan kokonaisuutta katsoen A New Hope onkin enää pelkkä satu.

Kyse ei ole vain siitä, että Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä synkempi ja syvällisempi, kuten elokuvaa yleensä luonnehditaan. Niitä se kyllä on, ja juuri näitä piirteitä Imperiumin vastaiskun jälkeen tehdyissä jatko-osissa usein tavoitellaan – yleensä jopa molemmat, ellei Imperiumi nimeltä, ääneen haastatteluissa lausuen. Kyse on myös siitä, että se on itse asiassa myös pienimuotoinen hahmotutkielma ja se osa tarinaa, jossa suuri draama ei tapahdu taistelun lomassa.

Synkkyyden elokuvaan värittää merkittäviltä osin sen täysin poikkeuksellinen rakenne, joka jo sinällään varmistaa elokuvan paikan satunnaisemmankin katsojan mielessä. Imperiumin vastaiskuhan alkaa sankarien häviöllä, ja jatkuu sitten lähes koko kestonsa alakyntisenä takaa-ajona. Kun pakomatka viimein pysähtyy kaasuplaneetta Bespinin Pilvikaupunkiin, edessä on jälleen nöyryyttävä epäonnistuminen. Harvassa ylipäätään ovat koko perheen Hollywood-seikkailut, joissa sankarit ovat näin huonossa jamassa koko elokuvan ajan, mutta vielä harvinaisempia ovat tarinat, joiden loppukaan ei ole voiton tapainenkaan. Sankarit ovat menettäneet yhden joukostaan (plus yhden käden) ja pakenevat henkisesti ja fyysisesti nujerrettuina, hädin tuskin yhtenä kappaleena. Loppufanfaarin soidessa edellisosan lopun iloinen juhla on muisto vain. Tämän puolen Imperiumin nerokkuudesta kiteytti hienosti suuri Star Wars -fani Kevin Smith esikoiselokuvassaan Clerks (1994, kauan ennen prequeleja):

”Which did you like better? Jedi or The Empire Strikes Back?”

Empire.”

”Blasphemy.”

”Empire had the better ending. I mean, Luke gets his hand cut off, finds out Vader’s his father, Han gets frozen and taken away by Boba Fett. It ends on such a down note. I mean, that’s what life is, a series of down endings. All Jedi had was a bunch of Muppets.”

Siihen, mitä Jedin paluussa on, palaan tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa, mutta lainauksen myötä on tartuttava synkkyyskorin syvimpään mustaan. Se, että Darth Vader on Luke Skywalkerin isä, on nykykatsojalle täysin ilmeistä, mutta vuonna 1980 sen on täytynyt yllättää kaikki. Käänteen shokkiarvo tietysti tajuttiin jo tuolloin: kohtaushan kuvattiin siten, että David Prowsen repliikki kuului ”No, Obi-Wan killed your father”, ja vain Mark Hamill oli hetkeä aiemmin kuullut, mitä päälle dubataan. Hamillin tuska ja epätietoisuus hänen uransa tärkeimmässä kohtauksessaan on siis aitoa, ja sen sai jakaa katsoja: mitä, miten, täh? Kyseessä on liioittelematta kaiken elokuvan kaikkien aikojen twist-loppu: kohtaus, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon ja suorastaan huutaa lisäselitystä, mutta ei sittenkään (kuten Vader Lukelle sanoo) tunnu absurdilta, päälleliimatulta tai teennäiseltä. Tutkiessamme tunteitamme tiedämme sen todeksi, vaikka emme tahtoisi uskoa, tai ymmärtäisi miten. En tiedä, onko yhdenkään uuden ihmisen enää mahdollista nähdä Star Wars -elokuvia ensimmäistä kertaa tietämättä Vaderin henkilöllisyyttä, mutta on suuri sääli, että kronologista järjestystä vaatiessaan George Lucas halusi viedä katsojilta tämän kokemuksen mahdollisuudenkin.

esb_vader

Kakkossijalle on monta ehdokasta, mutta tämä on Star Wars -elokuvien ylivoimainen ykköskohtaus.

Jos Imperiumin vastaisku kääntää mielikuvamme pahiksesta ympäri, on poikkeuksellista myös se, miten elokuva kohtelee edellisen osan keskushenkilöä Luke Skywalkeria. Kun elokuva on noin puolen tunnin kohdalla, Hothin tasangoilla, hoitanut suurimman toimintakohtauksensa alta pois (tehkääpä perässä tuokin, supersankarileffat!), se hajauttaa päähenkilönsä koko loppuajaksi kahteen leiriin. Ja siinä missä Leia ja Han pakenevat ylivoimaista Imperiumia ikään kuin realistisempana tulkintana siitä, mikä vielä edellisosassa kävi rempseästi Kuolemantähden käytävillä juoksennellen, Luken polku vie retriittiin pohtimaan sisäistä Voimaansa ja sen käyttämisen tuomaa vastuuta. Muistattehan, että vielä edellisosassa Voima lähinnä vain mainittiin ”galaksia sitovana energiakenttänä”, ja sitä käytettiin vielä kepeänä taikuutena, Obi-Wanin hämätessä heikkomielisiä stormtroopereita.

Jos Imperiumin vastaisku muutenkin on liki käsittämättömän rohkea seikkailuelokuva, tässä se on suorastaan uhkarohkea. Päähenkilö tosiaankin jää suureksi osaksi elokuvaa suolle vastanäyttelijänään vain nukkehahmo. Muutenkin filmi väistelee huolellisesti helppoa tietä edellisosan kohtausten toistamisesta astetta suurempana (jälleen yksi oppi, jota seuraajat eivät ole huomanneet), mutta Luke-Yoda -asetelma on kutakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä olisi voinut ykkösosan perusteella odottaa katsojien haluavan kakkoselta. Silti nuo kohtaukset kuuluvat koko sarjan rakastetuimpiin. ”Tee, tai älä tee, yrittämistä ei ole”, on tunnetuimpia Star Wars -repliikkejä, ja koko elokuva on rakennettu samaa oppia noudattaen.

esb_yoda

Jedimestari Yoda, Imperiumin vastaiskun tärkein uusi hahmo, lie aika hyvä opettaja, koska sikäli ajallisesti lyhyeen Luken jedikoulutus elokuvan sisällä tuntuu jäävän.

Juuri Imperiumin vastaiskun kohdalla ei myöskään sovi unohtaa rakentajien merkitystä. Elokuvan onnistuneisuus ei tietenkään ole suoraa seurausta siitä, että se on kuudesta ensimmäisestä Star Wars -elokuvasta vähiten Lucas-johtoisesti syntynyt. Mutta Irvin Kershnerin ohjaustyön sekä Lawrence Kasdanin käsikirjoituksen merkitystä ei voi korostaa liikaakaan. Kasdania sopii kiittää etenkin sankarien kirjoittamista ihmisiksi. Siinä missä ensimmäisen Tähtien sodan repliikit ovat legendaarisia yksittäisinä lauseina (”I find your lack of faith disturbing”), Imperiumin vastaiskun repliikit ovat aitoa dialogia, josta kuuluisin esimerkki on tosin kuvauksissa improvisoitu ”I love you” – ”I know” -hyvästely. Kershnerin vaikutus taas näkyy tunnelman lisäksi elokuvassa yllättävänkin paljon myös visuaalisesti: kiinnittäkääpä huomiota vaikkapa nopeisiin leikkauksiin Luken saapuessa Pilvikaupunkiin tai majesteettisen teräviin linjoihin kaikissa Vaderin hallitsemissa tiloissa. Lucasin tyyli oli toisenlainen: ei vielä vuonna 1980 välttämättä huonompi, mutta juuri tunnelmalliseen keskimmäiseen episodiin Kershner oli loistava valinta.

Imperiumin vastaisku on useimpien Star Wars -fanien suosikkiepisodi, ja sellaisena sen asema tuskin on uhattuna joulukuussakaan. Tiukkalinjaisimpien mielestä se ei ole vain sarjan huippukohta, vaan että peräti kaikki sitä seurannut on ollut emotionaalisesti ja sisällöllis-laadullisesti pelkkää alasajoa. Myös satunnaiselle katsojalle, samoin kuin lapsellisten avaruussotien vihaajalle, se on se todennäköisin suosikki: elokuva, jossa on ”muita enemmän”. Se on elokuva, joka teki Star Warsista yhden menestyselokuvan sijaan rakastetun sarjan, ja siten minun on itse asiassa lopetettava tämä kirjoitus lähes samoin kuin edellinen: ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään blogia ei olisi.

Aiemmat episodit, osa 1: Uusi toivo ja kaiken alku

Star Wars. Tähtien sota. Episodi IV. ANH.

Elokuvalla, joka aloitti kaiken, mutta joka myöhemmin päätyi kronologiseksi neljänneksi osaksi suurempaa kertomusta, on perin ymmärrettävästi monta nimeä. Se, että Fox-kanava tänään esitti elokuvan pitkästä aikaa Suomessa alkuperäisellä kotimaisella nimellään Tähtien sota, tuntui virkistävältä, mutta melkein oudolta. Koska alkuperäisestä nimestä on tullut koko elokuvasarjan ja vielä laajemmin koko franchisen nimi, on välillä tuntunut siltä, että ihmiset, jotka kutsuvat yhtä elokuvaa pelkästään ”Tähtien sodaksi” tai ”Star Warsiksi” ovat todennäköisesti hyvin satunnaisia katsojia tai itsepintaisia kriitikkoja. Star Wars Episode IV: A New Hope (1977) on harvinaisuus: klassikkoelokuva, joka on käytännössä vaihtanut nimeä ensi-iltansa jälkeen.

anh_crawl1977

Alkupiste. Vuonna 1977 Star Wars oli alkuteksteissäänkin vain Star Wars, ilman episodinumeroa ja alaotsikkoa.

Jos sarjan luojalta George Lucasilta kysytään, nimen lisäksi tarkoitus oli muuttaa koko elokuvan luonne. Enkä tällä kertaa edes viittaa elokuvaan vuosien 1997 teatterijulkaisuun (special edition) tai dvd:llä ja bluraylla julkaistuihin versioihin (”special editionit II ja III”) lisättyihin ja muokattuihin tehosteisiin. Ei, tarkoitan nimenomaan alkuperäisen elokuvan jälkikäteistä uudelleenasemointia suuremman saagan neljänneksi osaksi.

Prequel-sukupolven näkökulmasta originaalileffa näyttäytyy joka tapauksessa ”sen vanhan trilogian” ensimmäisenä osana, todennäköisesti hidastempoisena ellei suorastaan vanhahtavana. Vastaavasti tämän vuoden joulukuussa saa alkunsa katsojasukupolvi, joka näkee uuden trilogian ensimmäisenään – tai vähintään ”omana” – Star Warsinaan, ja siten kaikki aiemmat episodit toisin kuin me. Tämä ikääntyvän taideteoksen luonnollinen evoluutio ei kuitenkaan riittänyt Lucasille: hänen pitäessään sarjaa näpeissään uusien fanien tapa nähdä A New Hope oli vuosia suorastaan virallinen paradigma, ainoa oikeaksi hyväksytty näkökulma. Okei, hidastempoiseksi arvottaminen ei sentään kuulunut viralliseen katsantoon – mutta sellaisenahan vuoden 1977 elokuva väistämättä näyttäytyy nopealiikkeisen Episodi III:n eli Revenge of the Sithin (2005) perään katsottuna.

Mitä tahansa mieltä special editioneista tai originaalien originaaliversioiden julkaisun tarpeellisuudesta ollaankin, tätä käsitystä en suostu pitämään kuin vääränä. Lucasin linjaus siitä, että elokuvat tulisi katsoa järjestyksessä I-VI tekee karkeaa vahinkoa katseltaville elokuville, ja on todennäköisesti kaikkein suurin todistuskappale siitä, että suuri luoja tosiaan menetti ison osan ymmärrystään oman luomuksensa ansioista originaalitrilogian ja prequel-trilogian välissä.

Sillä ei Episodi IV ole elokuvasarjan neljäs osa – se on ensimmäinen. Silmarillion tapahtuu ennen Tarua sormusten herrasta, mutta maailmassa tuskin on ketään, jonka mielestä se kannattaisi lukea ensimmäisenä Tolkien-teoksena. Star Wars -sarjan tapahtumilla on toki kronologinen järjestyksensä, jossa Episodi IV tapahtuu III:n jälkeen ja ennen V:tä, ja jossa episodin otsikkokin erittäin ovelasti on A New Hope – eihän uutta toivoa, nimittäin, voi olla olemassa ennen kuin on ollut vanhoja ja menneitä toivoja. Mutta ei se tarkoita, etteikö elokuva, josta kaikki alkoi, olisi edelleen relevantti aloituspiste.

Ensikertalaisen katsojan näkökulmasta tarinan aloittaminen keskeltä ei ole ongelma, vaan tärkeä osa sarjan perimmäistä viehätystä. Toisin kuin monet oikeat scifi-elokuvat (Star Warshan ei edes ole scifiä, vaan pikemminkin fantasiaa), Star Wars ei sijoitu puhtoiseen ja valmiiksi pohdittuun tulevaisuuteen, vaan todellisen oloiseen maailmaan, joka vain poikkeaa omastamme. Englanninkielinen termi ’used future’ on kuvaava: Star Warsin galaksi oli käytetty, likaisuudessaan todellinen. Galaksi, jossa lennettiin valon nopeudella, mutta jossa sankareiksi kasvavienkin hahmojen arkiset huolet koskivat kosteusviljelyä ja avaruusalusten kasassa pysymistä. Star Warsin maailmalla ja hahmoilla tuntui jo vuoden 1977 katsojan silmissä olevan historia, vaikka alkuskrollissa ei vielä ollutkaan episodinumeroa, joka suoraan vihjaisi mitään aiemmista tarinoista.

anh_benhut

A New Hope ei sisällä yhtään kohtausta, jossa kaikki sen sankarit pääsisivät ryhmäkuvaan, koska Ben Kenobi poistuu tarinasta ennen mahdollista tapaamistaan prinsessa Leian kanssa. Tästä kohtauksesta taas puuttuvat Han ja Chewbacca.

Se, että George Lucas aloitti avaruussarjansa elokuvasta, jossa nuori maalaispoika, salaperäinen velho ja rempseä kulkuri pelastavat prinsessan, ei johtunut siitä, että ajan teknologia olisi pakottanut hänet kertomaan ensimmäiseksi juuri tämän edullisesti toteutettavan tarinan. Eihän hän oikeasti tiennyt tätä kolmatta pitkää elokuvaansa kirjoittaessaan edes olevansa tekemässä elämäntyötarinansa neljättä kronologista osaa. Toki jo tuon kirjoitustyön aikana Lucas tuli kehitelleeksi karkeita suuntaviivoja niille jatkotarinoille, jotka tulevina vuosina muotoutuivat Imperiumin vastaiskuksi ja Jedin paluuksi, ja sille taustatarinalle, josta paljon myöhemmin tuli prequel-trilogia, mutta kaiken tämän elokuvallinen toteuttaminen oli originaalileffan yllätysmenestykseen asti vain pilke ohjaajan silmäkulmassa. Luke Skywalkerin tulevista vaiheista, saati sitten Darth Vaderin menneistä, tuskin puhuttiin kuvauksissa, joissa Ben Kenobi esimerkiksi ei vielä valehdellut puhuessaan itsestään, Anakin Skywalkerista ja Darth Vaderista kolmena eri henkilönä – Vader kun ei tuossa vaiheessa ollut Lucasinkaan mielestä Luken isä.

Ja tämä kaikki on tietenkin aivan fine. On normaalia, jopa toivottavaa, että elokuvasarjan tarina kasvaa kerrottaessa. Star Warsin episodi IV on origo, alkupiste, josta suuri sarja eteni ensin eteenpäin, sitten taaksepäin ja ensi joulukuusta alkaen taas eteenpäin (sekä siinä välissä muiden käsissä ja muissa medioissa kaikkiin suuntiin menneisyyteen ja tulevaisuuteen). Episodi IV on ensimmäinen Star Wars -elokuva, ja vaikka Lucas itse muuta väittäisi, on kaikkea muuta kuin hänen tappionsa, että sellaisena sen näemme. Vuonna 1977 valmistunut elokuva on valmistunut ennen vuonna 1999 valmistunutta – ja myös vuoden 1999 jälkeen se kannattaa katsoa ennen seuraajiaan.

A New Hope johdattaa katsojan kaukaisen galaksin kauan sitten tapahtuneisiin tarinoihin, kuinka ollakaan, täydellisesti. Prequelien jälkeen katsottuna se tosiaan on hidas: tarina kulkee viestikapulan lailla kuljettaen ensin droidit kapinallisaluksesta autiomaan takana odottavan Luken luo, sitten tämän kolmikon traagisten tapahtumien kautta Ben Kenobin adoptoimiksi ja lopulta kasvavan seurueen Han Solon alukseen ja kohti seikkailun seuraavaa vaihetta. Elokuvalla kestää lähes tunnin, siis puolet kestostaan, päästä pois Tatooinelta, joka sitäpaitsi prequel-katsojalle olisi jo tuttu autiomaaplaneetta.

Avausepisodina katsottuna aikaa sen sijaan ei hukata lainkaan. Jokainen viestinviejä lisää oman kerroksensa tarinaan ja avaa galaksia katsojalle. Ei ole mikään sattuma, että tätä rakennetta noudattelevat monet sadutkin. Mutta, toisin kuin sadut, jotka yleensä päättyvät sulkulauseeseen elämän loppuun asti elämisestä, A New Hope päättyy hädin tuskin puolipisteeseen. Sekin on osa elokuvan avainta, ja sitä, että seikkailu jatkui jo aikanaan katsojien mielikuvituksessa ja nuorempien katsojien leikeissä.

anh_throneroom

Loppukohtaus, joka oli jo aikalaiskatsojillekin kaikkea muuta kuin loppu.

Kun A New Hope saavuttaa loppufanfaarinsa ja sankareiksi kasvaneet nuoret miehet saavat mitalinsa, elokuvan sisällä on kulunut vain muutama päivä, eikä tarina tunnu saagaa kokonaisuutta tarkastellen kuin alkaneen. Vähät vielä siitä, että Kapinaliiton voitto Imperiumista on vain väliaikainen: paljon väkevämpi keskeneräisyyden signaali on kerronnallisesti se, että tarinan roisto, Darth Vader, ei ole kohdannut tarinan sankaria, Luke Skywalkeria kertaakaan kasvokkain. Itse asiassa ainoa repliikki, jossa kumpikaan heistä tunnustaa toisensa olemassaolon, on Vaderin avaruustaistelun lomassa itselleen lausuma huomautus siitä, että Voima on vahva eräässä kapinallispilotissa.

Jälkikäteisen katsojan näkökulmasta on siis suuri vaara, että osa alkuperäisen elokuvan hienostuneesta koneistosta nykii ja tökkii. Minäkin, joka tutustuin sarjaan 1990-luvun puolivälissä ja vasta noin 11-vuotiaana, tunsin tosipuraisun vasta kaikki kolme silloista elokuvaa katsottuani – ensimmäinenkin kyllä viehätti jo ensikatsomalla, muttei vielä faniuttanut. Todella moni elokuvan vuonna 1977 nähnyt on kertonut olleensa totaalisen koukussa jo ensisekunneista lähtien: siitä kohtauksesta, jossa valtava avaruusalus lipuu valkokankaan yli. Myöhemmin minäkin toki tajusin avauskohtauksen majesteettisuuden, mutta vhs:ltä, televisioruudusta, 4:3-kuvasuhteessa ja kotisohvalta katsottuna se ei vain kerrassaan tehnyt nuoreen katsojaan valtaisaa vaikutusta edes kaksikymmentä vuotta sitten. Nykyiset kotiteatterit auttavat osaltaan asiaa, mutta epäilen suuresti vaikutuksen tehoa katsojaan, joka olisi sitä ennen ilakoinut värikylläisten prequel-elokuvien läpi.

Katsoja on aina katsomishetkensä vanki, mutta sittenkin: kun siristää silmiään läpi kaiken sen, mitä Hollywoodilla, blockbustereilla tai ylipäätään viihde-elokuvalla on jo 38 vuoden ajan tarkoitettu, on pohjimmiltaan helppo nähdä, miksi alkuperäinen Star Wars mullisti (hyvässä ja pahassa) koko elokuvateollisuuden. Tässä yksi yksinkertaistus: Se valaisi valkokankaan puhtaalla seikkailulla, jossa hyvä taisteli pahaa vastaan mielikuvitusta kutkuttavassa vaihtoehtomaailmassa. Tämä resepti, joka nyt tuntuu niin valtavirtaiselta, ei ollut sitä 1970-luvulla, jolloin katsotuimpia elokuvia olivat Kummisetien kaltaiset vakavat draamat.

Samalla tulee kuitenkin muistaa, ettei menestyksen avain ollut tietenkään pelkkä viihteellisyys tai osuminen siinä ”oikeaan aikaan” – toki siinä oli kyse myös siitä, että George Lucasin elokuva yksinkertaisesti oli lajissaan niin pirun hyvä. Epäonnistunut avaruusseikkailu olisi unohdettu pian, vaikka sille olisi ollut kuinka suuri tiedostamaton kaipuu.

anh_cellblock

Näillä käytävillä seikkailtiin lukemattomissa leikeissä elokuvan jälkeen – ja varmasti monen aikuiskatsojankin päässä. Toki Lucasin itsensäkin: kuvassa käytävä jatkuu kauemmas kuin vuonna 1977, sillä tätäkin kohtaa korjailtiin myöhemmin.

Episodi IV:ksi uusintaesityskierroksella ristitty elokuva ei vielä ollut avain vuosikymmenien saagaan, The Force Awakensiin tai edes George Lucasin upporikastumiseen. Jatko-osan menestys oli vielä kaikkea muuta kuin taattua. Oli kuitenkin äärimmäisen olennaista, että jo ensimmäisessä osassa olivat siemenet yhtä elokuvan mittaista yksikköä suurempaan kokonaisuuteen. Ajatusleikkinä voidaan esimerkiksi miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos blockbusterien aika ei olisikaan alkanut Lucasin Star Warsista ja Steven Spielbergin Tappajahaista (1975), vaan suoraan miesten myöhemmästä yhteistyöstä Kadonneen aarteen metsästäjistä (1981). Vaihtoehtoisessa maailmassa, jossa Indiana Jones olisi nähnyt päivänvalon ennen Star Warsia, seikkaileva arkeologi olisi hyvinkin saattanut tehdä elokuvateollisuudelle sen minkä A New Hope teki. Mutta on mahdotonta kuvitella, että Indiana Jonesista olisi sittenkään kasvanut Star Warsin kaltainen suuri saaga – vaikka Indy-elokuvia varmaankin olisi tässä vaihtoehtomaailmassa enemmän kuin omassamme. Ei, sillä Indiana Jonesissa, kuten useimmissa muissakaan elokuvissa – niitä mitenkään tällä moittimatta – ei ole sisässään siemeniä kokonaiseen universumiin.

Siksi tämä kirjoitussarja, johon lupaan syksyn aikana viisi muutakin osaa ja jossa sanon omat tämänkertaiset sanani kuudesta tähänastisesta Star Wars -elokuvasta, ei olisi mitenkään voinut alkaa episodista I. Ensin oli episodi IV, ja sitä ilman tätäkään blogia ei olisi.

”Se ei ole ohi”, sanoo Han Solo

Olen nähnyt Han Solon Jedin paluun jälkeen, eikä lurjusta naurata.

(Taas kerran huomaan itsekin hämmästyväni, kuinka jänskätteleviltä nämä uuden kaanonin ensiaskeleet tuntuvat, vaikka olenhan minä lukenut kymmeniä, ellen satoja originaalitrilogian jälkeisiä tarinoita jo ennen vuotta 2015. Mutta niin se vain on, että puhtaan pöydän pyyhkäisy tuntuu – ja että tie The Force Awakensiin on yhä aito arvoitus.)

Shattered_Empire_1_Noto_Variant

Shattered Empire #1, Phil Noton varianttikansi. Johtaa hieman harhaan.

Keskiviikkona ilmestyi ensimmäinen numero Marvelin Shattered Empire -sarjista. Neljäosainen minisarja ilmestyy tänä syksynä, ja sitä seuraa vielä C-3PO-yksittäisnumero – nämä viisi lehteä muodostavat siis Marvelin panoksen Journey to The Force Awakens -ohjelmaan.

Kiusoittelu jatkuu, sillä Shattered Empire, kuten myös perjantaina julkaistu kiistelty romaani Aftermath, nostavat päähenkilöikseen uusia hahmoja, eivät vanhoja tuttujamme, joille suodaan vain vierailevia rooleja. Esimerkiksi Luke Skywalker nähdään ainakin ykkösnumerossa vain yhdessä ruudussa. Hänen kuullaan lentävän Kuolemantähdeltä Endoriin, mutta Luken ei suinkaan esimerkiksi nähdä kertomassa ystävilleen, kuinka viimeisessä kohtaamisessa Vaderin ja Palpatinen kanssa oikein kävi. Puhumattakaan sitten siitä, että meille näytettäisiin esimerkiksi Luken ja kolmen Voima-haamun välinen keskustelu (miettikääpä muuten Obi-Wanin ja Anakinin kohtaamista Voima-nirvanassa: awwwkward).

Shattered-Empire

Näytesivu kakkosnumerosta. Taide: Marco Chechetto.

Eipä siinä mitään. Uudet tarinat tutussa galaksissa ovat aina tervetulleita – jos ne tarinat vain ovat hyviä. Shattered Empiresta on turha antaa tuomiota kumpaankaan suuntaan yhden numeron perusteella. Sen voin kuitenkin sanoa, että vanhoista X-Wing -tarinoista – tai uudemmasta Battlestar Galacticasta! – tykkäävien pitäisi kyllä ilahtua ruuduista, joissa kapinaliiton rivisotilaat huokuvat voitonjälkeistä euforiaansa.

Mutta, kuten todettua, Shattered Empiren(kin) on isossa kuvassa määrä johtaa meitä kohti tulevaa. Numeron viimeisessä ruudussa vakava Han Solo toteaa tajunneensa, ettei ”se” ole ohi – galaksin sota, siis. Shattered Empire tapahtuu vain kuukausien sisällä Jedin paluun loppukohtausten jälkeen, mutta näyttää yhdessä Aftermathin kanssa meille siemeniä siitä, mistä kasvaa The First Order ja itää se, että galaksi yli 30 vuotta myöhemmin kipuilee sodan seuraavaa vaihetta.

Jotain muutakin The Force Awakensiin mennessä itävää tämän sarjakuvan ytimestä näyttäisi kasvavan. Tarinan päähenkilöpari, ne uudet hahmot, ovat A-Wing-pilotti, luutnantti Shara Bey ja hänen aviomiehensä, erikoisjoukkojen kersantti Kes – Dameron. Jälkimmäinen sukunimi jätettiin sattumoisin mainitsematta virallisen sivun taannoisessa, kiinnostavassa tekijähaastattelussa, jossa kirjoittaja Greg Rucka kyllä kertoi hahmoilla olevan lapsen.

Toisena uutisena todettakoon, että Lucasfilm vahvisti keskiviikkona myös sen, että Irlannin Skellig Michaelin saarella kuvataan tässä kuussa Episodi VIII:ää. Kyllä, I-numeroita tuli oikea määrä. Ajatella!