Tag Archives: the acolyte

The Acolyte jää yhteen kauteen, ja sen epäonnistumisella voi olla itseään suurempia surkeita seurauksia koko franchiselle (ja sitä paitsi minä olisin lopulta halunnut nähdä sille jatkoa)

Posted on by
1

Niinhän siinä kävi, että The Acolyte lopetettiin. Toista tuotantokautta ei tule, eikä sarjan kipparin Leslye Headlandin jopa useiden tuotantokausien mittaiseksi kaavailemaa tarinaa kerrota loppuun. No, sillä varauksella tietysti, ettei sitä päädytä joskus kertomaan vaikkapa romaanina tai sarjakuvana, joka Star Warsissa aina on mahdollista.

En voi sanoa yllättyneeni, eikä varmaan kenenkään muunkaan pitäisi. The Acolyte sai kriitikoilta jonkin verran kehujakin, mutta yleisön näkyvät arviot olivat voittopuolisen murskaavat: arvosanat Imdb:ssä ja Rotten Tomatoesissa ovat pohjamudissa, katsojaluvut ilmeisesti laskivat pahoin sarjan edetessä ja some-kommenttien perusteella enemmistö tuntuu ilahtuneen sarjan jäämisestä yhteen kauteen.

Jokin osa The Acolyten herättämästä poikkeuksellisen voimakkaasta vastustuksesta voidaan laskea Yhdysvaltain kulttuurisotien piiriin. Joillekin jo pelkkä musta nainen sarjan pääosassa ja vihjaukset lesbohahmoista Star Warsissa olisivat olleet liikaa, vaikka sarja olisi ollut tämän pinnan alla muuten sisällöltään millainen tahansa. Mutta rehellistä on kyllä myöntää, että enemmistö katsojista ei ihan yksinkertaisesti pitänyt tästä sarjasta.

Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteikö The Acolyte olisi kerännyt jonkinkokoisen fanikunnankin, tai etteikö sarjalla ystäviäkin olisi ollut. Nettiadressilla sarjan jatkamiseksi on tällä hetkellä reilut 60 000 allekirjoittajaa. Mutta lainaan osuvan huomion tästä Forbesin finaaliarviosta, jonka kanssa en tosin muuten ole kovin paljon samaa mieltä: kun The Acolyte ei ollut tarpeeksi aikuinen tai älykäs toimiakseen sille yleisölle, joka pitää Andoria parhaana Star Wars -sarjana, mutta se kuitenkin oli vakava, huumoriton ja oikeastaan jopa synkkä, eikä se siksi oikein ollut tarkoitettu lapsillekaan, joten ehkä sen potentiaalinen kohdeyleisö ei koskaan ollut kovin suuri.

Disney-yhtiö ei toki tee hyväntekeväisyyttä, ja Star Wars -sarjat ovat jopa sen lompsassa kalliita sijoituksia. Erityisesti juuri The Acolyte ei todellakaan ollut mikään halpis: ekan kauden on väitetty maksaneen jopa käsittämättömät 180 miljoonaa dollaria, joka on siis ison efektielokuvan luokkaa eikä kaukana vaikka Wolverine & Deadpoolin budjetista. Vaikka The Acolyten siis näkisi kulttuurisotien uhrina, on studiolla varmasti ja ihan ymmärrettävästikiin laskettu, että vähemmistön välittämä ja kohtalaisen monien poikkeuksellisen näkyvällä halveksunnalla huonoa PR:ää keräävä sarja ei jatkoa saa.

(Tuo hintalappu on kyllä monin tavoin käsittämätön, sillä The Acolyte ei tosiaankaan näyttänyt tai tuntunut vaikkapa Ahsokaa monin verroin kalliimmalta. Sitä paitsi sarjan onnistuneimmat osat olivat lopulta parin hahmon välisiä kohtauksia, eivätkä välttämättä lainkaan niitä, joihin sen jättibudjetin miljoonia ehkä on upotettu.)

Mutta vaikka en siis yllättynyt, niin kyllä tämä minua enemmän harmittaa kuin että suhtautuisin siihen neutraalisti. Eikä vain siksi, että The Acolyten luoja Leslye Headland ja päätähti Amandla Stenberg olivat molemmat haastattelujensa perusteella vilpittömiä eivätkä olisi ansainneet puolen internetin likaämpärien kuonaa niskaansa (ei kukaan olisi).

Minulle The Acolyte oli ensimmäisissä jaksoissaan paha pettymys: vielä neljännenkin jakson kohdalla olisin voinut kuvailla sitä yhdellä sanalla tylsäksi ja toisella etenkin käsikirjoitusta ajatellen tyhmäksi. Ehdottomasti sen käsikirjoituksessa – erityisesti dialogissa ja hahmojen isojen ja pienten päätösten perusteluissa – oli loppuun asti paljon ongelmia (miksi ”Qimirin” vaikkapa oikeastaan piti lopussa aivopestä Mae, kun hän olisi aivan hyvin voinut ottaa molemmatkin siskot mukaansa?).

Mutta puolivälissä, pahishahmonsa (Manny Jacinto) paljastumisen jälkeen, sarja alkoi muuttua kiinnostavaksi ja aivan vähintään antaa kiinnostavaa lupausta siitä, millaiseksi se voisi myöhemmin edetessään kasvaa. Kuten kirjoitin jo loppuarviossani: vaikka en pitänyt The Acolytea mestariteoksena, pidin siitä kuitenkin lopulta enemmän kuin The Mandalorianin kolmoskaudesta tai The Book of Boba Fettistä.

Lopussa huomasin suorastaan jääneeni odottamaan oikealla mielenkiinnolla, miten tämä sympathy-for-the-sith -näkökulmasta kirjoitettu tarina toisella tuotantokaudellaan jatkuisi. En oikein missään vaiheessa innostunut mestari Solin (Lee Jung-jae) johtamasta murhaajanmetsästyksestä enkä juuri Oshan ja Maen (Amandla Stenberg) menneisyyden tragediastakaan, mutta sarjan jälkimmäisellä puoliskolla aloin kyllä kovastikin kiinnostua pahan Qimirin hahmosta ja hänen latautuneesta suhteestaan Oshaan. Vaikka näiden kahden hahmon suhteessa oli samantapaisia elementtejä kuin Reyn ja Kylon suhteessa jatko-osatrilogiassa, tämä dark young adult romance tuntui joltakin, millaista ei oltu Star Warsissa ennen nähty. Luulen, että oleellisin tuore elementti oli se, että tässä nuoripari oli tosiaan ihan oikeasti pahan puolella. (Vastaus edellä lainattuun Forbesin kirjoitukseen siitä, kenelle The Acolyte oikeastaan oli suunnattu, voisi muuten hyvin olla: young adult -yleisölle.)

Mutta olisinpa silti lopussa halunnut kuulla lisää siitäkin, miksi ja miten Vernestra Rwoh (Rebecca Henderson) aikoi reagoida tilanteeseen salaa, jatkaen totuuden pimittämistä tapahtumista, vaikka Vernestran kylmäkiskoinen hahmo ei oikein minua ekalla kaudella vakuuttanutkaan. Ja olihan se viitosjakso, jossa tuli jediruumiita enemmän kuin kai Star Warsissa kerralla koskaan sitten Sithin koston ja joka oikeastaan oli melkein yksi puolen tunnin mittainen tiivis toimintakohtaus, joka tapauksessa todella tehokas kohtaus!

Tätä kaikkea peilaten sarjan haukkujien joukosta erottuu yksi ryhmä, joka minua jonkin verran harmittaa: he, jotka sanoivat jättäneensä The Acolyten kesken kahden tai kolmen ensimmäisen jakson jälkeen.

En minä sillä, etteikö katsoja halutessaan niin saisi tehdä, mutta lie kuitenkin mahdollista, että heistä ainakin osa olisi voinut minun tapaani muuttaa sarjasta jonkinasteisesti mieltään sen edetessä. Ja jos ei ainakaan ole mielekästä tuomita sarjaa sitä näkemättä vaikkapa päänäyttelijän ihonvärin perusteella, niin ei ehkä ole täysin reilua tuomita reilun neljän tunnin mittaista tarinaa ensimmäisen tunnin perusteellakaan? Ainakin elokuvat tavataan arvioida kokonaisuuksina.

Vaikka on toki totta sekin, että katsojalla on lupa vaatia laatua ensimmäisestä minuutista alkaen, voisi joskus olla hyvä muistaa, että takavuosina erinomaisetkin tv-sarjat saattoivat päästä kunnolla vauhtiin vasta toisella tai kolmannella tuotantokaudellaan – joissa siihen aikaan oli sitä paitsi tavallisesti 22 jaksoa. Striimausajan tarjonnan loputtomuus on opettanut meidät kärsimättömiksi, enkä ole ollenkaan varma, onko se tehnyt hyvää minuuttimitassa tiiviiksi typistettyjen sarjojen kerronnallekaan, mutta se on toinen asia.

Mitä sitten tulee The Acolyte -haukkujen sisältöön, niistä suvaitsemattomuuteen ja konservatiivisuuteen nojaavan osan luokittelen luokattomaksi ja sarjan käsikirjoitusta, ohjausta ja näyttelijätyötä parjaavaan kritiikkiin taas osittain yhdyn. Mutta näiden molempien haukkujen ryhmien joukossa on yksi kritiikin osa, joka ansaitsee enemmän mietintää: se toistuva kritiikki, jonka mukaan The Acolyte ”rikkoi Star Wars -kaanonia”.

Jos kaanonin rikkomisella tarkoitetaan jedien kuvaamista totuttua vähemmän sankarillisina tai noitapiirin Voima-uskovaisuuden poikkeamista totutusta, en ole samaa mieltä. Itse asiassa kumpikaan näistä ei ole kaanonin vastaisuutta nähnytkään, sillä jedien henkinen kieroonkasvaneisuus on George Lucasin prequelienin ytimessä ja monenlaisia alkuperäiskulttuurien ja uskonnollisten kulttien Voima-tulkintoja on nähty sujuvasti Dave Filonin sarjoissakin, saati sitten muussa oheiskirjallisuudessa.

Mutta jos kaanonin rikkomisella tarkoitetaan vihjauksia Oshan ja Maen alkuperästä Voimasta itsestään syntyneinä lapsina tai sitä seikkaa, että sithien olemassaolo näyttää ensimmäisellä kaudella paljastuvan jedineuvostolle, poden itsekin näistä jonkinlaisia sulatusvaikeuksia.

Kiinnostavaa kyllä, kyse on oikeastaan enemmän hämärähköstä originaalitrilogian kertomuksen kunnioittamisesta ensisijaisena päätarinana kuin varsinaisista ristiriitaisuuksista sen kanssa. Mikään ei oikeastaan mene täysin rikki, vaikka Anakin Skywalker ei olisikaan ainoa Voiman itsensä kautta isättömästi luotu lapsi, koska missään ei ole ehdottomasti sanottu näin olevan, eikä silloinkaan jos Yodan paljastettaisiin peitelleen sithien olemassaoloa seuraavan sadan vuoden ajan Pimeän uhkaan asti. Mutta jonkinlaisilta retconnauksilta eli jälkikäteisiltä aiempien kertomusten muunteluilta ne silti tuntuvat. Näissä oloissa emme nyt sitten todennäköisesti koskaan saa selville, olisivatko The Acolyten seuraavat tuotantokaudet selittäneet näitä käänteitä paremmin päin vai pahentaneet asiaa entisestään.

Sekin on tosin hyvä muistaa, että retcon-temppuja on Star Warsissa kyllä nähty ennenkin ja niitä ovat harrastaneet niin Lucas kuin Filonikin. Pakko on erikseen mainita, että itseäni suorastaan suuresti huvitti, kun jotkut pöyristyivät pitkänuppisen jedimestarin Ki-Adi Mundin esiinnyttyä The Acolytessa, koska hahmon aikanaan expanded universessa eli nykyisin Legendsiksi kutsutussa kaanonissa vahvistettu ikä ei olisi tätä mahdollistanut.

Huvitti, koska Legends-faktat eivät ole enää yli kymmeneen vuoteen olleet osa nykyistä Star Wars -kaanonia, eikä sen olisi pitänyt olla enää kenellekään mikään uutinen. Ja huvitti siksi, että nimenomaan Ki-Adi Mundin henkilöhistoria ei oikeastaan koskaan sopinut siihen vanhaankaan Star Wars -kaanoniin. Pimeän uhan aikaan julkaistuissa sarjakuvissa oli nimittäin peruuttamattomasti kanonisoitu, että Ki-Adi Mundilla oli planeettansa perinteen mukaan useita vaimoja ja lukuisia lapsia, koska Lucas ei ollut tuolloin vielä keksinyt tai ainakaan viitsinyt kertoa expanded universe -kirjoittajille, ettei jedien ollut lupa rakastua saati avioitua kertaakaan.

Nykyisessä Star Wars -kaanonissa moni asia on toisin kuin 1990-luvun ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Star Wars -oheistarinoissa, ja nyt yksi niistä monista asioista on jedimestari Ki-Adi Mundin ikä (ja varmaankin myös perhe!), eikä siinä sen kummempaa.

The Acolyten kohtalo voi tuntua yhdestä näkökulmasta jo tutulta Star Wars -tarinalta. Sehän ei suinkaan ole ensimmäinen tämän franchisen nimike, joka on yhdistetty kulttuurisotiin, johon osa yleisöstä on isostikin pettynyt sen ilmestyessä tai jonka tekijät saavat potkut hommistaan.

Mutta vaikka haukkuja on kuulunut ennenkin ja käsikirjoittajat tai ohjaajat ovat ennenkin joutuneet väistymään pääsemättä kertomaan tarinaansa tarkoittamallaan tavalla, yhdessä mielessä sille on kuitenkin vähän edeltäjiä: Star Wars -tarinoita ei ole juuri lopetettu juuri tällä tavalla. Kokonaan peruutettuja elokuvia ja sarjoja riittää Disney-ajalta kyllä jo hämmästyttäviä määriä (sormet eivät riitä laskemiseen alkuunkaan, mahtavatko riittää varpaatkaan?), mutta ne eivät ole päässeet tähän pisteeseen asti, jossa ensimmäinen kausi The Acolytea tosiaan valmistui, julkaistiin ja vasta sitten seuraava kausi peruutettiin. Kaikki muut tähänastiset sarjat ovat joko saaneet tai saamassa jatkoa (The Mandalorian, Andor ja Ahsoka) tai niille ei ole sellaista koskaan täysin ehdottomasti kaavailtukaan (Obi-Wan Kenobi ja The Book of Boba Fett).

Varsinaisia ennakkotapauksia tämänsorttiselle canceloinnille on vain kaksi. Ensimmäinen on animaatiosarja The Clone Wars, jonka Disney lopetti viidenteen tuotantokauteen vuonna 2013, muuten yhtenä ensimmäisistä julkisista teoistaan Star Warsin omistajana. Tämä oli siinä hetkessä aivan ymmärrettävä teko (ainakin minusta oli, sillä niin tähän silloin nuoreen blogiin kirjoitin), sillä uusi omistaja halusi häivyttää yleisön muistoista prequelit (muistattekos, niitäkin vihattiin aikanaan!) ja palata rakastetun originaalitrilogian lähteille voidakseen kuljettaa yleisön kohti tulossa olleita uusia elokuvia. Päättyessään The Clone Wars ei edes tuntunut jäävän pahasti kesken, antologiasarja kun oli ja viidennellä kaudella oli omalla tavallaan tyylikäs loppu, mutta myöhemmin selvisi, että Dave Filonilla todellakin oli sarjalle suunnitteilla aivan toisenlainen, Sithin koston kanssa päällekkäin ajoittuva loppu. Yleisön leppyminen prequeleille on yksi Disney-ajan Star Wars -historian suurista sivujuonteista, ja yksi parhaista todisteista sille on se, että lopulta The Clone Wars sai kuin saikin aivan uuden tuotantokauden vuonna 2020.

Toinen tapaus on vielä kiinnostavampi verrokki The Acolytelle, vaikka meneekin elokuvien puolelle, ja tästä puhuin jo sarjan loppuarviossani: Solo (2018). Han Solon oman elokuvanhan aivan ehdottomasti toivottiin omistajayhtiössä johtavan omaan elokuvasarjaansa. Edellytykset olivat ainakin paperilla olemassa: oli kaikkien tykkäämä päähahmo, mainio cast (roolissaan aivan kelvollinen Alden Ehrenreich, tuolloin hyvinkin nousevalta tähdeltä vaikuttanut Emilia Clarke ja valovoimainen Donald Glover, suomalaisittain toki myös Joonas Suotamo) ja kaikki tarinalliset mahdollisuudet kertoa rempseitä seikkailuja Star Wars -galaksissa juuri kaikkein klassisimpana ajanjaksona. Tarinaltaan Solo-leffa jäi vähemmän kesken kuin The Acolyte, mutta kyllä sen lopussa Qi’ran ottama videopuhelu itselleen Maulille ihan selvä jatko-osatäky oli.

Solo ei saanut jatkoa, koska se floppasi. Yleisöreaktioissa eri tavalla kuin The Acolyte, mutta viulut maksavan yhtiön kannalta lopulta ehkä hyvinkin samalla tavalla. Solo sai kädenlämpöiset arviot eikä sitä kukaan tainnut erityisemmin vihata, mutta eipä siitä kovin moni innostunutkaan – eikä sitä toivotun kokoinen yleisö katsonut. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Star Wars -elokuva, joka todennäköisesti tuotti tappiota ja jonka katsojaluvut jäivät odotuksiin nähden surkeiksi. Syitä oli varmasti monia, yhtenä tärkeimmistä katsojien sen hetken uupuminen yhtäkkiä jatkuvaksi muuttuneelta tuntuneeseen Star Wars -leffojen tulvaan. Ja toisena uskoakseni se, että koska se ei tosiaan ollut mitenkään erityinen elokuvakokemus, ei siitä ollut suosiotaan kehupuheilla kasvattavaksi kesähitiksi. Solo ei todellakaan ole huonoin Star Wars -elokuva, mutta yhdentekevin se on.

The Acolyte ei ole yhdentekevä – tai ainakaan sen ei olisi pitänyt olla.

Se olisi voinut olla muista erottuva sarja aikakaudesta, jota Star Wars -sarjoissa ja -elokuvissa ei ole aiemmin käsitelty, näkökulmasta jota niin ikään ei ole liiemmin niissä nähty. Jos se olisi ollut paremmin käsikirjoitettu ja ohjattu (äskeisistä viittauksista prequelien arvonnousuun huolimatta ei liene vieläkään kehu, jos sarjan dialogikohtaukset tuovat mieleen Kloonien hyökkäyksen romanssikohtaukset), siitä olisi todella voinut tulla omalle yleisölleen tärkeä sarja, vaikka se olisikin saanut osan yleisöstä vimmaisiksi vastustajikseen. Itse asiassa: juuri hieman pienempien yleisöjen suosikkina se olisikin kenties voinut onnistuneemmin haastaa Star Warsin hyvä-vastaan-paha -klassikkoasetelmaa kuin Disney-Lucasfimilla todennäköisesti kaikkein suurimmille yleisöille suunnatuissa kulttuurituotteissa enää koskaan uskalletaan. Vähän niin kuin tässä moneen kertaan mainittu Andor siis: muuhun Star Warsiin verrattuna poikkeuksellisen vakava ja jopa ahdistava sarja ei ole ihan kaikkien makuun, mutta tykkääjilleen se onkin varsinainen helmi.

Koska ”jotain uutta rohkeasti” on aina minusta parempi kuin ”entistä ja turvallisesti”, en jäänyt erityisesti kaipamaan Solo kakkosta, mutta jään kaipaamaan The Acolyten toista kautta. Mutta tällaisena tämän kesän Star Wars -teos jää torsoksi. En usko, että yksi kausi The Acolytea ansaitsee kovin monien kodeissa uusintakatseluja. Mitä tahansa Maen, Oshan ja Qimirin varalle olikaan suunnitteilla – ja mitä tahansa sarja aikoikaan kertoa meille vielä Darth Plagueisistakin! – siitä parhaaksi vihjeeksi voi jäädä Leslye Headlandin kuvaus virallisen sivun videossa jo ennen sarjan ensimmäisenkään jakson julkaisua: ”sithejä on mestari ja oppilas, mutta jos oppilas haluaa mestariksi, jossain vaiheessa hänen on värvättävä oma oppilas voidakseen voittaa mestarinsa, ja tuo oppilaan oppilas on akolyytti”.

Mutta nyt se tarina jää kertomatta ja pian varmaankin unohtuukin.

Se mikä sen sijaan ei unohdu, saattaa olla valitettavaa. Solon flopista Disney-Lucasfilmillä vedettiin muun muassa johtopäätökset lopettaa yksittäisiin elokuvahahmoihin perustuvien Star Wars -leffojen tuotannot ja kieltää ainakin joksikin aikaa kategorisesti uusien näyttelijöiden valitseminen esittämään tuttuja hahmoja. Nämä tuskin olivat ainoita tai edes keskeisiä syitä Solon epäonnistumiseen, mutta onko tarina tosi tai ei, näin nämä asiat koetaan. Pelkään pahoin, että The Acolyten epäonnistumisesta vedetään nämä johtopäätökset:

  1. Star Wars -tarinoissa on syytä keskittyä yhä vain tuttuun Imperiumin ja kapinaliiton konfliktin ikonografiaan.
  2. Täysin uusiin hahmoihin perustuvia tarinoita ei kannata yrittää kertoa.
  3. Ydinyleisön ulkopuolisia yleisöjä ei kannata tavoitella.

Ja voi tietysti olla niinkin, että näin on. Jospa ne kaikkein suurimmat yleisöt (ne, joita Disney-yhtiö uskoo ja toivoo suuren Star Wars -franchisen ansaitsevan) todellakaan eivät innostu tämän franchisen viemisestä uusille urille. Vaikka esimerkiksi minä kuinka toivoisin, että innostuisivat, jos tarina ja konsepti olisivat tarpeeksi hyvät. Tai toivoisin, että välillä pienemmätkin yleisöt voisivat riittää.

Voi olla, että bisnesmielessä tuttuus kannattaa, sillä niin ainakin voi päätellä aikamme elokuvateatteriensi-iltoja katsomalla. Ja voi valitettavasti hyvin olla, että vaikka Disney-yhtiötä tuskin voi kiristää woke-syytöksillä luopumaan wokeismista (mitä ikinä se sitten edes tarkoittaa), sitä voi yleisöreaktioilla kiristää pidättäytymään kokeilemasta uutta. Tällaisen tien varrella meitä odottavat Mandalorianin yhä uudet mahdollisimman matalalta riman ylittävät seikkailut (seuraavaksi sarjan sijaan elokuvana), Reyn myöhemmistä vaiheista kertovan elokuvan brändääminen sittenkin suurta yleisöä houkutellen episodi X:ksi, digitaalisesti nuorennetun Mark Hamillin esittämän Luke Skywalkerin oma elokuva ja lopulta varmaankin originaalitrilogian uusintaversiokin – tosin tuota viimeistä varten pitäisi kai sentään pyörtää tuo sääntö uusien näyttelijöiden valitsemisesta tuttuihin hahmoihin, ja se portti ehkä sentään pysyy vielä jonkin aikaa kiinni.

Sitä ennen ja seuraavana edessä on kuitenkin aivan uusi Star Wars -sarja, jolla on, kiinnostavaa kyllä, eräitä yhtäläisyyksiä The Acolyten kanssa, vaikka se tarinallisesti tuskin voisi siitä kauempana olla. Joulukuussa alkava Skeleton Crew näyttää ja tuntuu Arkajaloilta ja Spielbergin E.T.:ltä lapsinäyttelijöineen ja Amerikan lähiönäkymineen niin pitkälle, että trailerin perusteella sitä on aika vaikea yhdistää Star Warsiin lainkaan.

Skeleton Crew vaikuttaa todella olevan suunnattu nuorelle yleisölle, eikä sen ehkä kannata odottaa kääntyvän yhtä tummaksi kuin The Acolyten tai haastavan hyvän ja pahan erottuvia asetelmia. Mutta myös Skeleton Crew on siis The Acolyten tavoin sarja, joka kertoo täysin uusista hahmoista, ilmeisesti myös niin ikään täysin uudessa miljöössä – ja omalla tavallaan sekin hyvin paljon turvallisimmasta Star Wars -muotista poikkeavalla tavalla. Jos Skeleton Crewtä ei päästä syyttämään woke-sarjaksi, sitä päästään aivan varmasti syyttämään Star Warsin lapsellistamisesta.

Itselleni ”Arkajalat avaruudessa” ei oikein koskaan tuntunut minusta kovin kiinnostavalta konseptilta, enkä osaa innostua traileristakaan. Mutta sillä on yhteistä The Acolyten kanssa sekin, että myös se perustuu kirjoittaja-ohjaajansa omaan ideaan, ja tällä kertaa se kirjoittaja-ohjaaja on Jon Watts, jonka työstämistä Spider-Maneista olen kyllä voittopuolisesti pitänyt. Ja sitä paitsi, vaikka minä en sitten Skeleton Crewsta pitäisikään (ihan oikeasti ne trailerin omakotitalorivit eivät kyllä minusta tuntuneet tähän franchiseen sopivilta), pidän siis tässäkin kovasti siitä, että tässäkin mennään vielä riskillä sisään.

Sanokaa mitä sanotte, mutta pahoin parjattu The Acolyte kasvoi kulkiessaan kelpo sarjaksi, joka voisi kasvaa vielä paremmaksi

Posted on by
3

Kävin kesäkuussa kutsuttuna turisemassa tuoreimmista Star Wars -tarinoista ja uusimmasta The Acolytesta Ylen mainiossa Kulttuuriykkönen-radio-ohjelmassa. Keskustelu oli itse asiassa äänitetty jo toukokuun puolella, tilanteessa jossa The Acolytea oli nähty vasta kolme jaksoa, ja silloin olin kovin kriittinen. En ole varma sanoinko tätä ohjelmassa ihan näin suoraan, mutta toimittaja Juhani Kenttämaalle ainakin sanoin puhelimessa ennen ohjelman nauhoitusta The Acolyten olevan mielestäni ”valitettavasti aika huono”. Jo tuossa vaiheessa monet olivat netissä käyttäneet paljon pahempiakin sanoja kuin ”aika huono”.

Mutta kun kirjoitin tähän blogiin puolivälin mietteitäni The Acolytesta, sarjaa oli ehditty nähdä jo viisi jaksoa, joista viides oli ”se valomiekkatappelu metsässä” – jakso nimeltään Night, kahdeksanosaisen sarjan tehokkain jakso ja synkkä käännekohta. Siinä monet sarjan siihen asti aika persoonattomilta tuntuneet sivuhenkilöt pääsivätkin hengestään, koomiseksi sivuhahmoksi siihen mennessä kirjoitettu hahmo paljastui todella uhkaavaksi pahikseksi ja sarjan lähtöasetelma vaikutti olevan perustavasti muuttumassa. Tuolloin kirjoitinkin jo, että viides jakso saattaa hyvinkin olla se, josta monien tuotantokausien mittaiseksi ajatellun The Acolyten olisi oikeastaan tarkoitus vasta päästä vauhtiin.

Juuri siltä minusta tuntui sarjan ensimmäisen tuotantokauden päättyessä. Loppujen lopuksi The Acolyte kasvoi kahdeksan jakson kestonsa aikana vähintäänkin kelvolliseksi Star Wars -sarjaksi. Ei mestariteokseksi, mutta vähintäänkin kelvolliseksi. Sanoisinpa esimerkiksi niinkin, että kokonaisuutena pidin The Acolytesta enemmän kuin The Mandalorianin heikosta kolmoskaudesta (saati sitten kauheasta The Book of Boba Fettistä) – ja jäin odottamaan The Acolytelle jatkoa mielenkiinnolla.

Mikä muutti mieleni? Ei niinkään se, millaisen kertomuksen The Acolyten ensimmäisen kauden jälkimmäinen puolisko kertoi loppuun, vaan pikemminkin se, kuinka nuo jaksot osoittivat minulle, että sarjan vetäjällä Leslye Headlandilla tosiaan on tarina kerrottavanaan.

Jos The Acolyte jää yhteen tuotantokauteen, se on tutuimman Star Wars -ajan edelle sijoitettu tarina siskoksista, jotka joutuivat erilleen traumaattisen lapsuudenkokemuksena myötä, jotka näkivät heidän läheistensä kuolemaan johtaneen tilanteen eri tavoin ja joista toiselle jedit kertoivat tapahtumista muunneltua totuutta. Kahdeksan jakson aikana tarinan molemmat puolet tulivat esiin, jedien tavoitteiden (ja ainakin toimintatapojen) hyveellisyys valottui kyseenalaiseen harmauteen, ja siskoista jedien puolta tähän asti pitänyt vaihtoi petettynä puolta pimeään – eivätkä siskot silti edes löytäneet vielä lopussakaan toisiaan. Tragedia siis, ja lopulta jo tällaisena kertomisen arvoiseksi osoittautunut tragedia. Mutta, valitettavasti, tosiaan siis tragedia, jonka kokonaisterävyyttä tylsyttivät haahuileva kerronta tuotantokauden ensimmäisellä puoliskolla, heikot hahmot ja liian usein käytännön käänteissä ja dialogissa tönkkö käsikirjoitus.

Mutta jos sarja saa jatkoa, ensimmäisen kauden oli selvästi tarkoitus olla vasta ensimmäinen näytös – ehkä korkeintaan ensimmäinen kolmasosa tarkoitetusta tarinasta. Leslye Headland lupaili aikanaan haastatteluissa The Acolyten näyttävän Star Wars -galaksia pahisten puolelta, ja siitä tässä nyt nimenomaan tuntuisi olevan kyse.

Juonitasolla The Acolyten ensimmäinen kausi voisi olla pahiksen origin story. Kertomus siitä, kuinka Osha (Amandla Stenberg) kääntyi pimeälle puolelle ja ryhtyi ”sith-akolyytiksi” – joka ei ole vanha Star Wars -termi, mutta joka tarkoittaa suunnilleen uskollista oppilasta. Asetelma on omien muistojeni mukaan yllättävänkin omaperäinen: on hyvin kiinnostavaa, että Osha ei vielä kahdeksannen jakson lopussakaan millään tavalla valitse ”pahuutta”. Häntä eivät myöskään aja SW-tarinoiden sithien tai ns. mustien jedien tavalliset motivaatiot kuten halu hallita, kostaa tai oppia jedeiltä dogmaattisesti kiellettyjä voimia.

Toki Osha kyllä sortuu pimeän puolen polun synneistä yhteen, vihaan, kuristaessaan Voimalla kuoliaaksi opettajansa ja kasvatti-isänsä Solin (Lee Jung-jae), ja juuri tämän takia hänen käyttämänsä valomiekka värjäytyy sithinpunaiseksi kauden päätösjaksossa. Mutta niin darksidea kuin viha Yodan mielestä olisikin, katsoja ei menetä sympatiaansa Oshaa kohtaan tämän vihanpurkauksen johdosta. Pohjimmiltaan tarinan päähenkilö vaikuttaa ajautuvan komean-mutta-kaamean sithin (Manny Jacinto) oppilaaksi lähinnä kohtalotoveruudesta ja vailla vaihtoehtoja: hänet pahoin pettäneiksi osoittautuneiden jedien jahtaamana. Ja varmaankin myös sith-miekkosen seksuaalisen vetovoiman vetämänä, sillä filmatussa Star Warsissa tuskin koskaan aiemmin on näytetty näin avoimesti kiimaa.

Aiemmista Star Wars -pahiksista Oshan tähänastinen polku muistuttaa eniten Ben Solon eli Kylo Renin tarinaa jatko-osatrilogiasta. En osaa sanoa, minkä verran tässä on suunniteltua paralleliaa, mutta on kiintoisaa huomata, että myös JJ Abramsin alkuperäinen visio Kylo Renin roolista The Force Awakensissa oli kertoa pahiksesta, joka ei olisi elokuvan-tai-trilogian alussa vielä täysin paha, vaan vasta kasvamassa sellaiseksi. Tästä hyvästä ideasta Abramsin elokuva tai jatko-osatrilogia kokonaisuutena ei lopulta ottanut kaikkea mahdollista irti (kuten ei kaikista muistakaan hyvistä ideoistaan), ja on selvää, että Kylo Renin hahmon olisi täytynyt tehdä The Last Jedin flashback-kohtausten ja The Force Awakensin välissä hyvin mielenkiintoisia päätöksiä ja valintoja ollakseen pahiksen polullaan siinä, missä hän trilogian alussa oli.

Pahiksista kertovia Star Wars -tarinoita toki on ollut tarjolla ennenkin: esimerkiksi Vader ja Boba Fett ovat esiintyneet lukemattomien kirjojen ja sarjakuvien päähenkilöinä, toinen heistä jo omassa sarjassaankin (jos kohta sellaisessa lässyssä, josta itse en vanhaa Boba Fettiä mitenkään tunnistanut). The Mandalorianin nimihenkilökin oli sarjan alussa melkein pahis, tai ainakin duunarimainen palkkatappaja, vaikka kasvoikin toki myöhemmin isäroolinsa myötä sankarillisemmaksi. Näissä tarinoissa on – jotkin Vader-jutut poislukien – kuitenkin valitettavan harvoin kovin syvällisesti pohdiskeltu näiden hahmojen elämänvalintoja. The Acolyte lupaa ensimmäisen tuotantokautensa lopussa seurata Oshan tällaista polkua, ja kyllä ainakin minua kiinnostaisi olla sen mukana – olkoonkin, että sellaisen polun päässä voisi toki lopulta vielä odottaa pelastus ja sovituskin, olisihan tämä Star Wars -tarina kuitenkin.

Toinen näkökulma, josta Headland niin ikään lupasi jo haastatteluissa The Acolyten kertovan oli se, miten jedit voidaan nähdä muutenkin kuin sankareina.

Ensimmäisen kauden ytimessä olleessa tapauksessa jedit olivat ehkä suorastaan selvästi väärässä: kenet lasketaankaan kuolemien syyllisiksi, Maen näkökulma on kyllä oikeassa siinä, että kukaan ei olisi kuollut, jos jedit olisivat vain jättäneet noitapiirin rauhaan omalle planeetalleen. Tätäkin oleellisempaa on kuitenkin nimenomaan tämä huomio siitä, että kyse on näkökulmista. Jedien toimintatavat voidaan nähdä väärässä olevina, ja aivan varmasti heidät sellaisina myös joissain toisissa galaksin kolkissa nähdään.

Tämä on joidenkin nettikeskustelijoiden mielestä kerettiläinen ja näkökulma, jossa Disney-yhtiö purkaa ilkeyttään Star Warsin ytimiä, mutta tosiasiassa se on erittäin George Lucasia – jos kohta perustuen ideoihin, joita Lucas ei välttämättä käsitellyt niin pitkälle kuin olisi kannattanut. Prequelien ja The Clone Warsin jedit eivät ole korruptoituneita tai pahoja, mutta eivät he enää ”oikeassa” ole, ja niin Lucaskin tarkoitti sanoa. Monet heidän aivan perustavat sääntönsä, kuten lasten kaappaaminen vanhemmiltaan jedikoulutukseen ja rakastumisen kieltäminen, ovat vahingollisia, eikä tarvitse katsoa kuin Anakin Skywalkeriin, jotta nähdään, kuinka vahingollisia.

The Acolyten loppukohtauksessa Vernestra Rwoh (Rebecca Henderson) valehtelee senaatille siitä, mitä tapahtui – ei kovin sankarillista tämäkään. Myöhemmät tuotantokaudet kertoisivat varmasti, kuinka jedit sitten pyrkivät pysäyttämään tämän heille osittain paljastuneen ja salassa pidettävän pahan. Mitä todennäköisemmin tällöin samalla käsiteltäisiin tätä osaa galaksin tilasta pitemmälle. Ensimmäisellä kaudella Headland ja muut kirjoittajat ja ohjaajat pitivät mielestäni paremmin kasassa Oshan ja sithin osaa tarinasta kuin jedien jähmeää jahtia, mutta sinänsä kiinnostavia palikoita on kasassa täälläkin.

Unohtamatta tietenkään sithejä. Kauden päätösjaksossa nähty nimeämätön, varjoissa vaaninut olento on mitä todennäköisimmin Darth Plagueis, Palpatinen myöhempi opettaja. Se tarkoittaa meille katsojille samalla sitä, että Manny Jacinton näyttelemä ”Qimir” on kahdesta sithistä mestarin sijaan oppilas – ja tietenkin myös sitä, että lopulta tämä oppilas kuolee nousematta mestariksi. (Sarjan otsikon akolyyttihän on termi, joka on täytynyt keksiä, jotta tätä vanhaa kanonista kahden sithin sääntöä ei rikota – vaikka Palpatinellakin kyllä käsittääkseni oli prequelien aikaan aika monta oppilasta samaan aikaan kierroksessa.)

Aika näyttää, millainen rooli Plagueisilla voisi The Acolytessa olla ja kuinka pitkälle kohti Palpatinea sarjan olisi määrä mennä. Jotenkin arvelen, että Palpatinen alkuperä olisi Shmi Skywalkerin alkuperän tapaan asioita, joihin Star Warsissa ei koskaan haluta mennä kovinkaan pitkälle. Mutta tottakai on selvää, että Plagueis on roolin koosta riippumatta kutkuttava hahmo jo vain sillä tiedolla, että kyseessä on myöhempää pahaa keisaria itseään edeltänyt sith-mestari.

Mutta saako tämä sarja koskaan jatkoa – sen aika vasta näyttääkin. Aineksia olisi, tarkoitus näemmä tosiaan olisi – mutta onpahan tämä aika haukuttu ollut, ja kyllähän sellaiset uusintapäätöksissä painavat. Se, että sitä haukuttiin osin vääristä syistä ja osa katsojista oli päättänyt vihata The Acolytea ”woke-mädätyksenä” tai ”tyttöjen sarjana” jo ennen sen alkua, voi olla bisnesmielessä merkityksetöntä. Jos Lucasfilmillä katsotaan, että sarja ei kolahtanut tarpeeksi isoon yleisöön eikä uskota toisen tuotantokauden auttavan asiaa ensimmäistä enempää, niin eiköhän tälle käy kuin Solo-leffalle, jolle sillekään ei jatkoa koskaan tehty vaikka tarkoitus varmasti alunperin oli.

Omassa fiiliksessäni ero on kuitenkin siinä, että siinä missä Solo tuntui toisillakin katsomiskerroilla vain tarpeettomalta, vaikkei välttämättä edes erityisen huonolta, mutta The Acolytesta taas jäi näin kertakatsomalta lopulta ongelmistaan huolimatta jälkimaku, jossa jatkoa jää odottamaan. Ensimmäisen kauden lopussa jäljellä olevat elementit ja hahmot ovat vain ja ainoastaan kiinnostavia, ja yhdessä näyttämöltä poistunut pääpari Stenberg ja Jacinto suorastaan sytyttivät sarjan eloon. Kuudennessa ja kahdeksannessa jaksossa kaikki näiden kahden väliset kohtaukset kuuluivat sarjan parhaisiin hetkiin – muualla ontuvana pitämääni dialogia myöten.

Jos kertomatta jää, miten tarina tästä jatkuisi, on se suuri sääli, vaikka ensimmäisen kauden toteutuksessa ehdottomasti omat ongelmansa olivatkin. Vaikka The Acolyte tuskin voisi voittaa kaikkia katsojia enää puolelleen, sillä olisi mahdollisuus kasvaa tarinaksi, josta osa yleisöstä tykkäisi kovastikin. Kannattaa muistaa, että Solo ei suinkaan epäonnistunut kritiikkien eikä fanivastaanoton rintamilla, vaan siksi, että se oli katsojaluvuissa Star Wars -franchisen ensimmäinen floppi.

Neljä ensimmäistä jaksoa The Acolytea turhauttivat, mutta viides yllätti – vaan voiko sarjoja vielä tehdä näin?

Posted on by
1

Tätä kirjoittaessani uusinta Star Wars -sarjaa The Acolytea on nähty viisi jaksoa ja sen Imdb-arvosana on matalampi kuin Luokkakokous 3:n. Toisessa leffapalvelussa Rotten Tomatoesissa kotimaisen komediasarjan kolmatta ei ole arvioitukaan, mutta The Acolyten yleisöarviot ovat sielläkin aivan pohjamudissa.

Se on kohtuutonta – sekä arviona yleisesti että siksi, että The Acolyte on itse asiassa teoksena yhä keskeneräinen, ja koska nimenomaan viimeisimmäksi nähty viides jakso muuttaa sarjan kokonaisuutta tuntuvasti. Surkeat arvosanat selittyvät osittain tiettyjen Star Wars -vihaajien ja muiden Yhdysvaltain kulttuurisotureiden pommituksella, joissa The Acolyten on julistettu Youtubessa ja muissa sosiaalisissa medioissa joko pilaavan viimeisetkin rippeet Star Warsista tai todistavan, että Star Wars on jo kuollut kokonaan. Tämä on surkeaa, sillä ei The Acolyte tietenkään ole huono tai epäonnistunut sarja siksi, että sen pääosissa nähdään kaikenvärisiä ja -näköisiä ihmisiä tai siksi, että sen juoneen liittyy Voimaa omalla tavallaan hallitsevien lesbonoitien kultti.

Toinen asia on, onko se huono tai epäonnistunut sarja ihan muista syistä. Tämä kirjoitus spoilaa The Acolyten viittä ensimmäistä jaksoa (mutta ei tätä kirjoittaessani tulevia).

Tämä on sanottava ensiksi: minusta ainekset olivat erinomaiset.

The Acolyte lupasi olla ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja, joka veisi meidät todella johonkin uuteen. Koska se sijoittuu aikaan 100 vuotta ennen elokuvia, siinä ei todellakaan nähtäisi sen paremmin Skywalkereita tai Ahsoka Tanoa kuin Imperiumin sotilaiden valkoisia haarniskoitakaan. Vaikka mahdollisuudet joidenkin pitkäikäisten tuttujen hahmojen vierailuille ovat Star Warsissa aina olemassa (Yoda ilmeisimpänä mahdollisuutena), The Acolyte olisi ensimmäinen elokuvana tai sarjana toteutettu yksittäisiä lyhäreitä isompi Star Wars -teos, jonka tarina ei liittyisi periaatteessa mihinkään aiemmin näkemäämme. Tämä oli minulle sarjan olennaisin premissi, juonellisista lähtökohdista viis.

Olen tässä blogissa monta kertaa aiemminkin kirjoittanut siitä, että koska Star Wars -sarjoja (ja ehkä jossain vaiheessa taas elokuviakin) nyt tehdään lukumääräisesti paljon, toivoisin omasta puolestani niiden olevan mieluusti mahdollisimman omanlaisiaan – sillä uhallakin, että kaikki niistä eivät miellyttäisi kaikkia tai välttämättä esimerkiksi juuri minua itseäni. Juuri jotain tällaista The Acolyte lupasi olla, ja kyllä sillä tuntuivat olevan kaikki mahdollisuudet minua miellyttääkin.

Russian Doll: yksi nainen kännissä ja kuolemassa samoissa juhlissa aina yhä uudelleen – kaukana kaukaisesta galaksista.

Tunsin sarjan luojan ja pääkirjoittajan Leslye Headlandin entuudestaan vain Netflixin murmelinpäivä-kuviota varioineesta Russian Doll -sarjasta. Se oli käsikirjoitukseltaan terävä aikuisten musta komedia aikamatkoista, alkoholista ja modernista maailmasta, eikä sillä tuntunut olevan kerrassaan mitään tekemistä Star Warsin tavallisimpien tyylilajien kanssa. Kuitenkin Headland osoittautui The Acolyten ääreltä antamissaan haastatteluissa pitkän linjan Star Wars -faniksi, jonka fanisuhde nojasi muun muassa Expanded Universe (Legends) -kirjoihin ja SW-roolipeleihin. Vanity Fairin erinomaisessa haastattelussa kaksi vuotta sitten Headlandin esittämä näkökulma rakkaudestaan Star Warsiin kokonaisena maailmana, siis klassikkoelokuvien muodostamaa Skywalker-saagaa laajempana, sattui sitä paitsi olemaan hyvin samanlainen kuin oma vakaumukseni: ”It’s not just the characters. It’s not just that particular monomyth. That is part of it. That is part of the longevity. But it feels like a world so much more so than a story.”

Tuossa samassa Vanity Fairin haastattelussa Headland kertoi The Acolyten lähtökohdan olevan häntä pitkään kutkuttaneessa mysteerissä siitä, kuinka rauhan vuosia eläneet jedit ja galaksi saattoivat päätyä episodi I:n tilanteeseen, jossa sith-mestari onnistui huiputtamaan heitä aivan senaatin ytimessä, ja toisaalta siinä Star Warsille itse asiassa harvinaisessa asetelmassa, jossa jedit ja ”hyvikset” ovatkin selvästi voitolla ja pahikset altavastaajia. Kaikkiaan selväksi tuli (mainittakoon toisena odotuksia herättäneenä haastatteluna tämä AvClubin), että Headland ei ollut palkattu tekijä siinä missä monet muut Star Warsin parissa viime vuosina puuhastelleet, vaan ihminen joka oli itse aivan ehdoin tahdoin halunnut kirjoittaa oman Star Wars -sarjan – ja vieläpä juuri tämän.

Niinpä ajattelin toiveikkaasti: nyt kaikki merkit olisivat pöydällä siihen, että tämä sarja olisi todellakin jotain aivan muuta kuin Dave Filonin sarjojen muodostama yhdenmuottinen osa universumia. Aivan erikseen minua sitä paitsi hykerrytti kovasti Celebrationissa paljastettu Headlandin pitch sarjastaan Kathleen Kennedylle: ”Frozen kohtaa Kill Billin”.

Heti ensimmäisten The Acolyten jaksojen myötä käsitin kuitenkin odotusteni olleen liian korkealla ja kenties suorastaan väärässä suunnassa. Minun mielleyhtymäni Frozenista ja Kill Billistä esimerkiksi veivät musikaaleihin, talvisiin fantasiamaailmoihin, koreografisoituihin taistelukohtauksiin ja värikkääseen vauhtiin vakavalla taustavireellä (ja ihmettelin kyllä, mitä viittauksella siis tosiasiassa tarkoitettaisiin). Mutta voi! Headlandin pitch onkin tarkoittanut lähinnä juonitasoa, jossa Frozenista on otettu kuvio, jossa sisko jahtaa ennen niin läheistä siskoaan ja Kill Billistä kuvio, jossa taistelulajeihin perehtynyt nainen kohtaa vuoron perään hänelle vääryyttä tehneitä vastustajiaan. Voi te amerikkalaiset, jotka kuvittelette yksisilmäisesti tarinoiden muka olevan aina kaiken keskiössä!

Ensimmäisten neljän jaksonsa aikana The Acolyten aivan ylivoimaisesti pahin ongelma oli minulle se, että se ei todellakaan tuntunut omanlaiseltaan, erityiseltä tai tekijänsä rakkauslapselta. Siitä ei erottunut terävää käsikirjoitusta, ei kulmikasta otetta. Se oli olevinaan juoneltaan jonkinlainen mysteeri, mutta mysteeri tuntui avautuvan täysin yllätyksettömästi. Esimerkiksi ensimmäisen jakson (Lost/Found) ensimmäisen siirtymän jälkeen katsojan annettiin olla hädin tuskin parinkymmenen minuutin verran epätietoisuuden tilassa siitä, onko päähenkilö Asha (Amandla Stenberg) murhaaja vai ei, kun syylliseksi jo paljastettiin kakssosisko Mae (myös Amandla Stenberg). Kakso(i)srooli onnistuttiin kyllä salaamaan markkinoinnilta melkein loppuun asti ja itsekin katsoin tällä kertaa sarjaa täysin spoilaantumatta, mutta minkäänlaista painoarvoa tähän paljastukseen ei onnistuttu lataamaan.

Kolmas, kokonaan Ashan ja Maen menneisyyden käännekohdassa tapahtuva jakso Destiny taas näytti koko mitassaan oikeastaan juuri sellaiset tapahtumat jotka katsoja tähän mennessä ehti olettaakin tapahtuneen: Voimassa vahvat kaksoset olivat lapsena läheisiä, mutta luonteiltaan erilaisia, ja jedien paikalle saapuminen rikkoi idyllin tavalla, jota siskot tulkitsivat eri tavoilla. On tosin selvää, että kolmas jakso ei kertonut vielä koko kuvaa tapahtumista, ja mitä todennäköisimmin tulossa on vielä paljastus siitä, kuinka mestari Sol (Lee Jung-jae) ja muut jedit tosiaan ovatkin syyllisiä noitakultin kuolemaan ”from a certain point of view” niin kuin Star Warsissa tavataan sanoa, mutta sekin tuntuu asetelmana jo moneen kertaan nähdyltä – The Last Jedissä, vaikkapa.

Sitä paitsi: moniko katsoja näinä kärsimättöminä aikoina sinne asti edes jaksaa, kun kahdeksanjaksoiseksi minisarjaksi The Acolyte tuntui ensimmäisten neljän jaksonsa aikana niin, huokaus…unettavan tylsältä!

Hyvällä tahdollakaan katsoen en onnistunut löytämään sen hahmoista tarttumapintaa. Erityisesti dialogikohtauksissaan sarja tuntui suorastaan ala-arvoisen huonosti kirjoitetulta ja näytellyltä, tuoden mieleen pikemminkin Star Wars -prequelit kuin Leslye Headlandin oman Russian Dollin sähäkkyyden. Ja vaikka en lähde nyt sen enempää peesailemaan enkä vastaväittämään The Acolyten vihaajakuoron päällimmäistä argumenttien sarjan kanssa, niin olen samaa mieltä some-kommenteissa toistuvista huomioista siinä, että The Acolytessa sekä jedit että kaksostytöt tuntuvat tekevän tiheään tyhmiä päätöksiä: päästävän epäilyttäviä hahmoja karkuun, kulkevan väärään suuntaan, polkevan paikallaan.

Sarjan visuaalinen ilme on niin ikään vaisu: vaikka sitä on kuvattu pääasiassa oikeissa lavasteissa The Volume -videoseinästudion sijaan, nuo lavasteet tuntuvat kuin muista sarjoista kierrätetyiltä. Mainitun kolmosjakson ohjasi Kogonada, eteläkorealaislähtöinen älykköohjaaja, jonka debyyttileffa Columbus (2017) on minusta yksi 2000-luvun tyylikkäimpiä elokuvia, mutta enpä kyllä olisi tekijää tästä tunnistanut. Ja toimintakohtaukset, joissa on haettu vaikutteita idästä Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme -henkeen, eivät tuntuneet erityisesti vakuuttavan nekään.

Mutta ennen kuin ehdin kirjoittaa tämän pettyneen kirjoitukseni ehti koittaa se viideskin jakso, Night. Jakso, jossa kirkasotsaiset jedit kohtaavat todella synkkämaskisen pahiksen, joka ilmoittaa olevansa sith, ja toteaa tästä seuraavan, että kaikkien hänestä tietävien täytyy nyt kuolla.

Viidennessä jaksossaan The Acolyte vetää useammallakin tavalla mattoja katsojan alta. Jakso on synkkä: myös kirjaimellisesti (säädin televisiooni lisää valovoimaa), mutta ennen kaikkea tunnelmaltaan ja tapahtumiltaan. Siinä missä sarjasta oli tähän asti tuntunut minusta puuttuvan uhka ja jännite kokonaan, tässä jaksossa toden teolla esiin astunut pahis tuntui kerralla yhdeltä Star Warsin pelottavimmista. Hyytävä maski teki vaikutelmasta suuren osan, mutta maskin alta paljastunut Manny Jacinto pani myöskin parastaan, näyttäytyen aivan täysin toisenlaisena kuin millaisena koomikkona näyttelijä nähtiin tässä sarjassa aiemmin (saati läpimurtoroolissaan The Good Placen ylihömelönä Jasonina).

Käytännössä koko viides jakso oli melkein yksi pitkä toimintakohtaus, ja myös sillä saralla se oli hyvin tehokas. Taisteluissa oli tunnetta, joka onnistui kääntämään minut välittämään vaisuilta tähän asti tuntuneista hahmoista, etenkin Dafne Keenin esittämästä Jecki-padawanista – vain viime hetkellä ennen tämän kuolemaa. Ymmärrän myös nyt, miksi ennakkohaastiksissa viitattiin The Phantom Menacen Gui-gon/Obi-Wan/Maul-taisteluihin, ja se on aika kova taso valomiekkatappeluiden referenssinä, se.

Ja niin, jaksossa siis todellakin kuolivat (nimettömämmän jedijoukon lisäksi) sekä Jecki että Yord Fandar (Charlie Barnett). Kun Joonas Suotamon näyttelemä Kelnaccakin kuoli yllättäen ja suomalaisittain harmillisesti jo jaksojen välissä ja muut mestari Solin takaumaosan jedikumppanit jo aiemmin, on The Acolyte nyt viidennen jaksonsa lopussa tilanteessa, jossa sen nimetyistä hahmoista elossa ovat enää vain pahis-sith, mestari Sol, Osha ja Mae (ja näistä jälkimmäinen esiintyy nyt edellisenä, edellisen taas päädyttyä pahan haltuun).

Tämä kaikki oli aikamoinen temppu sarjalle, joka vain reilua puolta tuntia aiemmin tuntui minusta tylsältä, ennalta-arvattavalta ja tarinankerronnaltaan lapselliseltakin.

En väitä, että viides jakso Night muuttaisi The Acolyten kerralla heikosta huipuksi. Itse asiassa tämänkään jakson ydintä ei voi pitää käsikirjoituksellisesti nerokkaana: jos kerran pahis-sithin tärkein periaate oli pysyä iäti piilossa, niin miksi ihmeessä hän ylipäätään jäi paikalle taistelemaan, kun olisi voinut Kelnaccan murhattuaan yksinkertaisesti kadota paikalta jälkiä jättämättä?

Mutta ehdottomasti jakso oli tehokas, ja sellaisena se muuttaa sitä kokonaisuutta, jollaisena The Acolyte -sarja näyttäytyy – tavallaan taannehtivastikin, sillä onhan olemassa elokuviakin, jotka pääsevät toden teolla asiaan vasta jälkimmäisellä puoliskollaan. Ja jos mennään siihen tarinaan, josta amerikkalaisten mielestä kaikessa on kyse: nyt The Acolytessa siis ei enää ole kyse siitä, mistä ensimmäisten jaksojen jälkeen kuvittelin siinä olevan kyse.

Viidennen jakson katsottuani olen miettinyt paljon 1980- ja 1990-luvun televisiosarjakerrontaa. 22-jaksoisten syndikoitavien sarjojen aikakautenahan ei ollut mitenkään tavatonta, että sarjat ”löysivät itsensä” toden teolla vasta vaikkapa toisella tai kolmannella tuotantokaudellaan: esimerkeiksi käyvät melkein kaikki klassikot Buffy vampyyrintappajasta toisen tähtifranchisen Star Trek The Next Generationiin. Tuohon aikaan katsojalla oli oltava kärsivällisyyttä katsoa vaikkapa melkein kokonainen ensimmäinen tuotantokausi Babylon5:ttä ennen kuin noin kahdennenkymmenennen jakson kohdalla vallankumouksellinen jatkuva juoni uskallettiin kunnolla hyräyttää käyntiin. Suoratoiston ylitarjonnan aikana tällainen ei luonnollisestikaan tulisi enää kuuloonkaan – mikä on voittopuolisesti hyväksi, mutta osaltaan myös tuottanut sarjoihin suuruuden tautia, jossa kehittelylle ja kypsyttelylle ei tunnu olevan enää tilaa lainkaan, ja jossa mitkään galaktisetkaan panokset eivät siksi enää tunnu juuri miltään, kuten vaikkapa Netflixin 3 Body Problem äskettäin todisti.

Jos The Acolyten ensimmäistä kautta ajattelee minisarjana, se on pian paketissa, kun jaksojen pituuskin on vain 30-40 minuuttia. Mutta koska Leslye Headlandilla tiettävästi on suunnitelma useiden tuotantokausien mittaisesta kokonaisuudesta, ei minusta nyt tunnu lainkaan mahdottomalta ajatella, etteikö viides jakso Night ole itse asiassa se, josta tämän kokonaisuuden oli tarkoitus varsinaisesti vasta päästä vauhtiin.

Voiko tästä itse asiassa vielä alkaa sarja, joka onnistuisikin vastaamaan niihin odotuksiin, joita minulla oli ennen tämän sarjan alkua? Ei olemalla värikäs taistelulajimusikaali, vaan olemalla jotain aivan ennen näkemätöntä ja jännittävää? Millainen monen kauden mittainen tarina Headlandilla itse asiassa onkaan mielessä, kun se simppeliltä tuntunut tarina, jota aluksi lähdettiin kertomaan, on selvästikin kohta kerrottu (ja lähes kaikki siihen osallistuneet kohta kuolleet), mutta se onkin kenties osoittautumassa vain pohjustukseksi jollekin muulle? Kumpiko siskoksista itse asiassa päätyy sarjan nimen mukaiseksi sithien akolyytiksi? Ja onko sarjassa nyt nähty sith itse ”mestari vai oppilas”?

Toinen juttu sitten tosin on, nähdäänkö niitä toisia tuotantokausia koskaan. The Acolyten nettiarviot ovat tosiaan olleet aivan kohtuuttoman tylyjä, mutta kuten tästä varmasti selväksi tuli, en minäkään ensimmäisille neljälle jaksolle kovin kummoisia kehuja olisi antanut. Paljonko ja keille kaikille loppu ehtii pelastaa kokonaisuutta plussan puolelle? Ja vaikka ehtisikin, tehdäänkö näin parjatulle teokselle sittenkään jatkoa, vaikka tuottajat tietäisivätkin osan haukuista olevan ansaitsemattomia ja toisella tuotantokaudella olevan potentiaalia alkaa täydessä vauhdissa?

Se on ainakin selvää, että minäkin olen vasta viidennen jakson jälkeen tosissani kiinnostunut näkemään seuraavan – mutta nyt olen.

Kohta hukumme Star Warsiin (tai sitten voimme kukin valita omamme)

Posted on by
6

Perjantain vastaiset uutiset olivat melkein typerryttäviä ja joka tapauksessa uuvuttavia. Disney osoitti massiivisessa Investor Day -tiedotustilaisuudessaan panevansa kovan Netflixiä ja muita kilpailijoitansa vastaan ja osoitti, että hiirifirmasta todellakin kuuluu, pandemiasta viis. Kymmenet ja kymmenet elokuva- ja sarjaprojektit seurasivat tiedotuksessa toistaan kaikille Disneyn omistamille brändeille Pixarista Marveliin, emoyhtiön niin sanottuja omia erityisaloja eli animaatioita ja koko perheen elokuvia unohtamatta.

Ja unohtamatta Star Warsia. Todellakin unohtamatta Star Warsia.

Star Wars -projektien(kin) tulva on niin ylitsevuotavainen, että tämän blogin puitteissa on vain parasta käydä ne kaikki läpi sopivassa mitassaan näin pari päivää myöhässäkin – mihinkään postaus-per-projekti -spekulaatioihin en tässä rytäkässä ennätä.

Lähdetään tästä. Sillä kyllä vain on niin, että minun kirjoissani ”oikeat” elokuvat ovat niitä ykkösuutisia. Ja tämä on tujuimmasta mahdollisesta päästä!

Seuraava Star Wars -elokuva on siis Rogue Squadron. Ensi-ilta joulukuussa 2023. Ohjaus Patty Jenkins (Wonder Woman), joka teaser-videolla julistaa rakkauttaan ja jopa henkilökohtaista sidettään kovaa lentäviin hävittäjiin.

Tämä tuli puskista. Tiettävästi tekeillä piti olla Taika Waititin ohjaama elokuva ja Kevin Feigen tuottama elokuva. Lisäksi tekeillä oli aiemmin David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarja (mutta ei ole enää) ja ainakin jossain vaiheessa Rian Johnsonin elokuvatrilogia (mutta todennäköisesti ei ole ainakaan juuri tällä hetkellä).

Minkään näistä aiheiksi en ole kuullut huhuttavan X-Wing-lentäjien legendaarista laivuetta. Enkä muista nähneeni Patty Jenkinsiä huhuttavan Star Wars -ohjaajaksi – toivottavan kylläkin. (Jostakin syystä Wookieepedia väittää tätä kirjoittaessani Rogue Squadronin olevan se projekti, jota Benioff ja Weiss kehittelivät. Mitään lähdettä tälle en tiedä, eikä näytä tietävän Wookieepediakaan. Tuskinpa, sillä sen piti huhujen mukaan olla Vanha Tasavalta -stoori.)

Ideana Rogue Squadron on todennäköisesti kaikkien aikojen mielipiteitä jakavin Star Wars -elokuvaprojekti. On varmasti valtavasti sellaisia Star Wars -faneja, joiden kiinnostuskäyrällä avaruusalukset ja avaruustaistelut ovat varsin matalalla. Ovathan nämä saagat kuitenkin avaruuspuitteistaan huolimatta pikemminkin satua ja fantasiaa kuin scifiä ja tekniikkaa – ja onhan niiden tarinallinen pääpaino joka tapauksessa henkilöhahmoissaan. On hyvä huomata, että vaikka aivan ensimmäisessä elokuvassa Kuolemantähden taistelu toimittaa lopputappelun virkaa, originaalitrilogian jälkeen Star Wars -elokuvissa on lopulta ollut varsin vähän lentelyä. Tavallaan sen paikan ovat etenkin prequeleissa täyttäneet valomiekkataistelut.

Sitten taas toisille tämä on mitä innostavin standalone-konsepti (ja kyllä, myös minulle). Ah, tätähän minä kuvittelin ja toivoin saavani jo silloin, kun erään tosien elokuvan nimen julkistettiin olevan Rogue One. X-Wing -hävittäjiä, pilotteja, avaruustaisteluja, takaa-ajoja ja etsintäoperaatioita! Näihin ympyröihin on sijoitettu loistavaa draamaa ennenkin: kirjoissa, sarjakuvissa ja peleissä nimittäin. Uusi Rogue Squadron ei tosin ole adaptaatio näistä aiemmista, Jenkins sanoi jo IGN:lle, mutta tuskin kukaan sitä odottikaan.

Moni on tulkinnut Kathleen Kennedyn sanat ”uudesta aikakaudesta” ja ”uudesta lentäjien sukupolvesta” siten, että tämä Rogue Squadron sijoittuisi jatko-osatrilogian jälkeiseen aikaan. Minusta tämä ei ole vielä näiden sanojen perusteella aivan Yavinin neljännen kuun temppelin hangaarissa kuulutettua. Eikö näin voisi yleisesti kuvailla sellaistakin tarinaa, joka ei kerro aiempien Rogue-inkarnaatioiden lentäjistä ja joka sijoittuu tähänastisten elokuvien ulkopuolisiiin aikoihin? Loogisin aika konnalentuetarinalle on nimittäin Jedin paluun jälkeinen aika, ja siellä ajassa The Mandalorianin myötä tuntuu Lucasfilmin painopiste tällä hetkellä olevan. Itse en olisi uskonut The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan edettävän ainakaan elokuvissa vielä vähään aikaan.

Aivan uuden elokuvan julkistuksen ohessa meille vahvistettiin Waititin elokuvan olevan yhä tulossa. Vaikka tämä ei siis ollut uutinen, tavallaan meille kerrottiin nyt kuitenkin jotain: Taika Waititin kirjoittaman ja ohjaaman Star Wars -elokuvan ensi-ilta ei ole jouluna 2023, vaan aikaisintaan (ja siis todennäköisesti?) jouluna 2024. Lisäksi Kennedyn sanat ja taustalle valittu erikoinen versio Star Wars -logosta vahvistivat, että luvassa on omalaatuista komediallista otetta – kuten lähes varmaa olikin, sillä miksi muutenkaan kukaan palkkaisi Jojo Rabbitin ja Thor: Ragnarökin ohjaajan.

Lisäksi Waititin elokuvan mainitseminen, muiden elokuvien mainitsemattomuus ja etenkin Jenkinsin elokuvan aikatauluttaminen tulevien leffojen kärkeen vihjaavat vahvasti, että Rian Johnsonin ehkä ikuisesti hautumaan jääneen trilogian lisäksi Kevin Feigen vain reilu vuosi sitten julkistettu projekti on nyt jo saattanut päätyä projektien odotushuoneen varastohyllylle. Nyt pääsyy näihin kieputuksiin saattaa kuitenkin hyvin olla koronavirus, vaikka Lucasfilmillä on Disney-aikanaan rosterissaan kiusallisen paljon omatekoistakin samanlaista säätämistä.

Mutta eteenpäin, ja kohti sarjoja! Sillä sarjoissa panokset selvästi vain kovenevat.

Obi-Wan Kenobin oma (mini)sarja ei tullut tässä vaiheessa uutisena, mutta aivan syystä siitä kannattaa puhua sarjahankkeiden keulilla. Deborah Chown ohjaama ja Ewan McGregorin tähdittämää sarjaa kuvataan ensi vuoden maaliskussa.

Kyseessä on varmasti kaikista Star Wars -sarjoista odotetuin, eivätkä odotukset ainakaan vähentyneet siksi, että nyt julkistettiin, että tässä näyttelee McGregorin lisäksi myös Hayden Christensen – ja vielä Darth Vaderia, eikä vain flashbackeissa Anakin Skywalkeria. Kennedy lupasi ”vuosisadan uusintamatsia”. Tämän kerrottiin nyt tapahtuvan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, eli niinpä vain Vader ja Kenobi kohtaavat episodien III ja IV puolivälissä jollain verukkeella.

Saagan kokonaiskerronnan kannalta mielenkiintoista, (uhka?)rohkeaa, jännittävää! Mutta McGregor ja myös Christensen ovat toki minun puolestani erittäin tervetulleita palaamaan rooleihinsa, jos tarina vain on hyvä ja perusteltu. Heistä Christenseniin kohdistuu varmasti yhä fanikunnassa ja etenkin sen ytimen ulkopuolella kovastikin vastustusta, ja vielä jatko-osatrilogian aikaan tuntuikin siltä, että Disney väistää Anakinin käyttämisen silloinkin kun se olisi tarinallisesti perusteltua (kuten Kylo Renin tarinakaaren kohdalla olisi ollut). Mutta ehkä aika ja The Clone Wars -sarja ovat nyt vähitellen peittäneet prequel-trilogian haavat? Tai ehkä näin monien elokuva- ja sarjahankkeiden aikana Lucasfilmillä on varaa ottaa se riski, että jotkut prequeleihin edelleen aktiivisesti tyytymättömät jättäisivät leimaisivat tämän samaan pinoon yhden näyttelijän perusteella?

Sillä nythän näitä sarjoja tosiaan tulee:

Kathleen Kennedy esitteli Ahsoka Tanon oman sarjan The Mandalorianin spinoffina. Sitä se tietysti siinä mielessä on, että Mando-sarjan yleisö on oletettavasti vielä animaatioita suurempi, ja että The Mandalorianissa Ahsoka tosiaan nähtiin ensimmäisen kerran ”elävänä”, Rosario Dawsonin kasvoilla. Kennedy myös lupaa sarjan tapahtuvan The Mandalorianin aikoihin, jolloin siis puhutaan Jedin paluun jälkeisistä vuosista.

Kuten Obi-Wanin sarja, myös Ahsoka on limited series eli minisarja, varmaankin yhden ”kauden” mittainen tarinakokonaisuus siis. Toki tavallaan reilumpaa olisi kutsua Ahsokan omaa sarjaa The Clone Warsin ja Rebelsin spinoffiksi. Tai jopa jälkimmäisen jatko-osaksi, jos tässä todella on kyse siitä juonesta, johon Ahsokan The Mandalorian -jaksossa viitattiin. Jos kyse nimittäin on siitä, että Ahsoka etsii suuramiraali Thrawnia, hän etsii siis samalla tai ennen kaikkea Rebelsin keskushenkilöä Ezra Bridgeriä. Ja tuon animaatiosarjan perusteella mukana luulisi olevan Rebelsin hahmoista myös Sabine Wren. Mutta saapa nähdä, tietysti. Semminkin kun…

….tekeillä on toinenkin Mando-spinoff! Ahsokan omaa sarjaa varmasti moni osasi odottaa heti kun Ahsoka näyteltyjen sarjojen maaperälle astui. Tälle toisellekin on näin jälkikäteen ajatellen varmasti aseteltu perustaa The Mandalorianin toisella kaudella, mutta enpä vain itse olisi arvannut.

Rangers of the New Republicin lupaus on kytkeytyä The Mandalorianiin ja Ahsokaan sekä ”kulminoitua jännittävään tapahtumaan”. Tämän veikkaan tarkoittavan ainakin sitä, että Rangersin lopussa mukana ovat sekä Ahsoka että Mando (Pedro Pascal). Nämä molemmat sarjat ovat The Mandalorianin sivutuotteita myös siten, että molempia sarjoja luotsaavat Jon Favreau ja Dave Filoni.

Nimeä tai ideaa ei ole selitetty vielä mitenkään, mutta olettavasti tässä on nyt kyse niistä uutta järjestystä galaksiin hieman epätoivoisestikin rakentavista ja selvästi huonosti varustelluista X-Wing – ja sheriffijoukoista, joita muun muassa Dave Filoni itse on The Mandalorianin pikkuroolissaan tulkinnut ja joihin Cara Dune (Gina Carano) on kakkoskaudella värvätty. Hahmoista Dunen(kin) voisi siis veikata olevan mukana tässä sarjassa. Enkä yllättyisi, jos juonessa esitettäisiin palasia First Orderin kehityksestä jossain galaksin laitamilla.

(Twitterissä jotkut epäilivät Boba Fettinkin voivan löytää elämälleen uuden tarkoituksen näistä rauhanturvajoukoista. Todettakoon nyt ainakin se, että Disneyn Investor Dayssa ei siis julkistettu Boba Fettille omaa sarjaa, vaikka tällaistakin ihan pari viikkoa sitten huhuttiin.)

The Legend of the Rangers oli muuten 18 vuotta sitten Babylon5:n spinoff-sarjaksi tarkoitetun nolostuttavan huonon pilottijaksontekeleen nimi.

Onko tässä yksi Rangers of the New Republic -sarjan hahmoista?

Kolmas uusi sarjajulkistus pääsi sekin yllättämään: Lando. Event series, ja en kyllä kuollaksenikaan tiedä, mikä on event seriesin ja limited seriesin ero. Termi ”miniseries” leimaantui Yhdysvalloissa takavuosina niin kökköisistä telkkariteoksista, että näinä tv:n parempina aikoina siellä on käytetty jos jonkinmoisia korvikesanoja, mutta sitä en ymmärrä, miksi tämä sama tiedote puhuu toisaalla eventistä ja yhtäällä limitedeistä. Enkä ainakaan minä tiedä näille hyviä suomenkielisiä termejä (saa valistaa!).

Mutta siis, Lando! Oletettavasti nuori Lando eli Donald Glover, jota Solossa ehdottomasti alikäytettiin, ja oletettavasti siis ajoitus pikemminkin ennen originaalitrilogiaa kuin jälkeen. Mutta ei sitä kyllä tässä sanottu, joten spekuloin vain.

Kirjoittaja-showrunner(-ohjaaja?) on Justin Simien, jonka tähänastinen pääteos on kehuttu draamakomedia Dear White People. Kuulostaa sopivalta tekijältä Lando-tarinalle.

Roguen Onen vakoojasankarin Cassian Andorin oman sarjan nimeksi paljastui nyt Andor. Tätä sarjaa oli tarkoitus kuvata jo keväällä, mutta koronakriisi iski juuri ennen starttia. Nyt meille kerrottiin, että kuvaukset ovat alkaneet Lontoossa kolme viikkoa sitten, ja nettiin meille kaikille suodussa videossa kaikki näyttääkin mainiolta. Valmista pitäisi nyt sitten tulla vuodeksi 2022.

Kiinnostavaa huomata, että Andoria tunnutaan tehtävän tavallaan elokuvamaisemmin kuin The Mandaloriania – tai siis toisin sanoen perinteisemmin, sillä videolla esillä on runsaasti perinteisiä lavasteita sekä paljon pukuja ja alien-hahmoja. Kaikki puhuvat päät myös kehuvat (asiaankuuluvasti) vuorollaan, kuinka tähän projektiin suhtaudutaan samalla vakavuudella kuin elokuviin. Varmasti Yhdysvalloissa toteutettuun Mandoon myös, mutta sitähän on kuvattu pääasiassa kokeellisesti yhdellä valtavien videoscreenien ympäröimällä lavalla, ja mukana on ollut varsin vähän joukkokohtauksia.

Kathleen Kennedy lupaa Andorista vakoojatrilleriä, ja viittasi sijoittajille showrunner Tony Gilroyn taustaan Bourne-leffojen parissa. Videolla sen sijaan mainitaan, että tässä sarjassa olisi 12 jaksoa, mutta huomatkaa, että tätä ei ole ilmoitettu limitediksi, eventiksi eikä millään muullakaan termillä yhden kauden mittaiseksi sarjaksi. Andor ei siis välttämättä suinkaan pääty Rogue Onen tapahtumiin, ja sarjalle saatetaan ajatella tehtävän jatkoa, kenties suosiosta riippuen.

Aiemmin julkistettuun näyttelijäkaartiin (nimihahmon rooliinsa palaavan Diego Lunan lisäksi muun muassa Stellan Skarsgård ja Genevieve O’Reilly, joka näyttelee Mon Mothmaa) liitettiin nyt Adria Arjonan ja Fiona Shawn nimet. Tämän sarjan castissa on muuten nimihahmosta huolimatta naisylivoima.

Sen sijaan Kennedy ei maininnut Alan Tudykia, jonka piti ilman muuta palata rooliinsa droidi K-2SO:na. Eikö siis palaakaan?

The Acolyte sen sijaan on nyt sitten se sarja, jota kirjoittaa ja luotsaa Leslye Headland (Russian Doll). Headlandin projekti oli julkistettu, aihetta ei. Ja se ehkä onkin näistä kaikista yllättävin: The Acolyte lupaa olla mysteeritrilleri, joka sijoittuu ”galaksin varjoihin High Republicin viimeisinä päivinä”.

High Republic taas on termi, joka ylipäätään esiintyi Star Wars -yhteyksissä ensimmäisen kerran vain reilu vuosi sitten. Sillä tarkoitetaan ajanjaksoa, joka päättyi noin 200 vuotta ennen tähänastisia Star Wars -elokuvia. Käytännössä sillä tarkoitetaan erityisesti tarinaperhettä, jota Lucasfilm on käynnistellyt vasta tänä vuonna hitaasti (näihin aikatauluihin vaikutti pandemia). Piti ihan itsenikin tarkistaa: yhtään The High Republic -kirjaa tai sarjakuvaa ei ole vielä ulkona, ensimmäinen on tulossa tammikuussa.

Headlandin sarjan on tähän asti tiedetty olevan ”female-centric” ja huhuttu sisältävän ”taistelulajeja”, joten melkein jo odotin Teräs Käsi -termiä otsikkoon asti. The Acolyte -nimi taas aiheuttaa pientä kuminaa toisaalla franchisen uusissa haaroissa: Chuck Wendigin Aftermath-romaaneissa, joissa ensiesiintyi myös The Mandalorianiin asti päässyt Tatooinen sheriffi Cobb Vanth, mainittiin ”The Acolytes of the Beyond” -niminen hämärä uskonlahko, joka näytti muun muassa keräävän sitheihin liittyviä historiallisia artefakteja. Voi liittyä tähän, voi olla liittymättä tähän.

Tämä kaikki tarkoittaa, että näyteltyjen sarjojen lukumäärä nousee jo seitsemään (vaikka niistä tällä hetkellä ulkona on vasta yksi, The Mandalorian). Ja sitten ovat vielä animaatiot!

The Clone Wars -spinoff The Bad Batch on julkistettu aiemminkin, nyt saatiin traileri. Tylsästi nimetty Visions vaikuttaa olevan Star Wars -vastine 20 vuoden takaiselle Animatrix-projektille: kymmenen anime-lyhäriä, joissa japanilaiset animaatiostudiot pääsevät sanomaan sanasensa kaukaisesta galaksista. Ja A Droid Story, Lucasfilmin efektitalon Industrial Light & Magicin oma projekti, joka lie jonkinlainen yksittäinen tunnin spesiaali tai tv-leffa.

Mutta ei siis tällä osastolla julkistusta selvälle Rebels-jatko-osaa, joka edelleen lisää todennäköisyyksiä sille, että näytelty Ahsoka se taitaa olla.

Vielä voidaan todeta, että Lucasfilmiltä on tulossa myös viides Indiana Jones jo kesällä 2022, George Lucasin ja Ron Howardin 1980-luvun leffaan perustuva Willow-sarja ja, aivan täysin yllättäen, nigerialais-amerikkalaisen Tomi Adeyamin nuortenromaaniin perustuva elokuva Children of Blood and Bone. Tämä on ensimmäinen kerta Disneyn omistuksen aikana, kun Lucasfilm tarttuu projektiin, joka ei liity sen vanhoihin brändeihin, ja minä ainakin olin kuvitellut, että Disney olisi suorastaan linjannut, että näin ei olisi syytä tehdä. Children of Blood and Bone ei siis liity tämän blogin aihepiiriin mitenkään, mutta olen silti tässä mielelläni väärässä.

Mutta huh huh. Olipahan näitä monta. Selväksi tuli, että pandemia ei ole Disneyn eikä Star Warsin loppu. Leffoja lukuunottamatta kaikki tämä sisältö on siis tulossa Disney+:lle ja tuskin minnekään muualle, joten suoratoistopalvelu vain vahvistaa asemiaan Star Warsin(kin) tämänhetkisenä kotina. Ilmeisesti näitä sopii kuitenkin odotella pikemminkin lähivuosina kuin ensi vuonna.

Loppukaneettina tekee mieleni vielä sanoa, että monen muun Disneyn brändin kohdalla Investor Dayn uutiset aiheuttivat minulle lähinnä kieriskelyä. Loputtomia animaatioelokuvien uusintaversioita, jatko-osia edellisille hiteille, 1980-luvun keskitasonkin leffojen kuten Kolmen miehen ja beibin ja Nunnien ja konnien uusintalämmittelyjä… Yh. Star Warsissa ei ole vieläkään nähty edes yhtään varsinaista aiemman kirjan tai sarjakuvan adaptaatiota, vaikka Rogue Squadron pääsee nyt sikäli lähelle, että se sentään hyödyntää ikään kuin aiempaa nimikettä. Ehkä sellaisenkin aika voi tässä tulvassa vielä tulla, mutta tässä vaiheessa ja tässä ajassa on syytä olla tyytyväinen, että meille tarjoillaan näin ylitsevuotavasti nimenomaan uutta eikä tuttua.

The Mandalorianin kakkoskaudella on jokaiselle jotakin, ja on siellä jossain yhä Mandokin

Posted on by
2

The Mandalorianin kakkoskaudesta on nähty tätä kirjoittaessani viisi jaksoa kahdeksasta. Tähän mennessä voi liki kaikin mittarein sanoa, että kausi on täyttänyt odotukset.

(Kirjoitus ei spoilaa tulevia jaksoja, mutta Disney+:lla tätä kirjoittaessani esitettyjä toki.)

The Mandalorianin toinen kausi on ollut mittakaavaltaan isompi, jatkuvajuonisempi ja, sanottakoon se nyt heti kärkeen, minusta myös parempi kuin edeltäjänsä.

He, jotka kaipasivat The Mandalorianin liittyvän toisella kaudellaan ykköstä paremmin Star Wars -sarjan suuriin juoniin, ovat saaneet haluamansa. Toisaalta hekin lienevät tyytyväisiä, jotka halusivat The Mandalorianin kietoutuvan vieläkin enemmän päämysteerinsä eli ”Baby Yodan”, jonka nimen nyt tiedämme olevan Grogu, ympärille.

Ehkä suorastaan yllättävää on, että myös huhujen toteutumista odottaneet ovat saaneet nyökytellä koko ajan tyytyväisenä, sillä kaikki huhuissa esiintyneet hahmo- ja casting-uutiset ovat jo toteutuneet. Olemme nähneet Katee Sackhoffin animaatiosarjoista tuttuna Bo-Katan Kryzena, Timothy Olyphantin Aftermath-kirjoissa vilahtaneena sheriffi Cobb Vanthina, Temuera Morrisonin vilahtamassa itsenään Boba Fettinä ja Michael Biehnin omassa sivuroolissaan. Ja, tietenkin ja ennen kaikkea: olemme nähneet ilmi elävän Ahsoka Tanon, jota todellakin näytteli nimenomaan Rosario Dawson, kuten uskottavat huhut jo hyvän aikaa sitten kertoivat.

Tämä suorastaan uuvuttava hahmokatras kuvastaa hyvin sitä, mitä The Mandalorianille on (ilmeisen tarkoituksella) toisella kaudellaan tapahtunut. Siinä missä sarja, kuten animaatiosarja Rebels aikanaan, ensimmäisellä kaudellaan keskittyi kertomaan uutta tarinaa uusista henkilöistä ja paikoista, tarinan lonkerot laajenevat heti toisella kaudellaan kaikkiin Star Wars -saagan aiempiin kolkkiin. Tämä tapahtuu jopa monipuolisemmin kuin Rebelsissä aikanaan, vaikka sekin teki samoin.

Kaksi mandalorealaista eli Din Djarin (Pedro Pascal) ja Bo-Katan Kryze (Katee Sackhoff). ”Ai eikö mun tarttiskaan pitää tätä kypärää koko ajan”, miettii Din Djarin. Tai ainakin kannattaisi miettiä.

Näistä hahmoista Cobb Vanth ei ole aiemmin kummoisen tuttu kenellekään, eikä hänen esiintymisensä tämän kauden avausjaksossa välttämättä johdakaan ns. suuriin juoniin. Mutta sellaisiin epäilemättä johtaa ykköskauden lopussa vilahtanut mandalorealaisten legendaarinen Darksaber-valomiekka, joka nyt on moff Gideonin (Giancarlo Esposito) hallussa ja jonka Bo-Katan haluaa. Tässä on kyse yllättävänkin suorasta jatkosta The Clone Warsin ja Rebelsin Mandalore-juonille, kuten toki ”mandalorealaisesta” kertovaksi nimettyyn sarjaan sopiikin.

Sitten meillä on Ahsoka, The Clone Warsin varsinainen päähenkilö ja tosiasiallisesti tässä vaiheessa Star Wars -franchisen rakastetuin ja merkittävin elokuvien ulkopuolinen hahmo, joka puolestaan haluaa löytää suuramiraali Thrawnin. Animaatiosarjoja katsomattomille todettakoon, että tämä ei ole niinkään viittaus niihin vanhoihin kirjoihin, joissa Thrawn oli Imperiumin ylin komentaja sattumalta hyvinkin samaan aikaan kuin jolloin The Mandalorian tapahtuu, vaan täysin häpeämätön tarttuminen juonilankaan, joka jäi auki Rebelsin lopussa, ja johon sarjojen luojan Dave Filonin oli varmasti koko ajan tarkoitus palata jossain vaiheessa.

Meillä on myös originaalitrilogian alikäytetty apupahis Boba Fett, joka näin ollen on palannut sarlaccin kidasta tässä nykyisessäkin Star Wars -kaanonissa. ”Alkuperäisenä mandalorealaisena palkkionmetsästäjänä” Boba asettunee väistämättä jossain vaiheessa Mandoa vastaan – vaikka hänen ilmiasunsa erakoituneena tatooinelaisena ei kielinytkään varsinaisesti halusta palata entisiin duuneihin.

Ja, ehkä kytköksistä yllättävimpänä, meillä vaikuttaa olevan juonilanka, joka osoittaa kohti jatko-osatrilogiaa ja koukkaa sinne vieläpä kivasti prequelien kautta. Imperiumin hirmuvallalle uskollinen moff Gideon vaikuttaa haluavan pikku Grogun nimenomaan siksi, että tällä on niin korkea ”m-lukema”, ja tarvitsevan tämän verta laboratorioon, jossa näytetään kloonailtavan kaikkea kivaa. Tämä ynnäytynee siten, että ”Baby Yodan” midikloriaanipitoisella verellä yritetään kloonata henkiin keisari Palpatinea.

Star Wars -sarjojen laki: Ennemmin tai myöhemmin Dave Filoni tuo näyttämölle Ahsoka Tanon.

Saattaisinpa kirjata toteutuneeksi myös omia epäilyksiäni siitä, että tällä toisaalta tuttujen hahmojen vyörytyksellä The Mandalorian uhkaa asettua vähän liikaakin Star Wars -animaatiosarjojen jatko-osaksi. Vaikka mikään näissä jaksoissa ei ainakaan vielä tässä vaiheessa ole edellyttänyt katsojalta The Clone Warsin tai Rebelsin katsomista – edes Ahsokaa ei ole välttämättä mikään pakko edes tunnistaa, koska jakso kyllä esittelee hänet riittävästi yhtenä harvoista jäljelle jääneistä jedeistä – on melko varmaa, että moni noita sarjoja katsomaton fani on The Mandalorianin äärellä epäröinyt, pitäisikö hänen tietää enemmän Bo-Katanin tai Ahsokan henkilöhistoriasta ymmärtääkseen, mitä nyt on tapahtumassa.

Samalla sarjan nimihahmon (Pedro Pascal) ongelma, luonteettomuus ja katsojan kannalta tietynlainen yhdentekevyys, joista kirjoitin ykköskauden arviossani, ei ole ainakaan vähentynyt. Mando on onneksi nyt paremmin saanut ympärilleen toisia hahmoja, myös toistuvia tai todennäköisesti toistuvia, joiden kanssa toimiessaan hänen omakin luonteensa voi kehittyä. Mutta edelleen nämä toiset hahmot ovat jaksojen varsinaisia toimijoita, ja Mandomme osa on auttaa toimijoita tehtävissään suorittaen muutama toimintakohtaus.

Minun on hyvin vaikea nähdä, että Din Djarin kasvaisi hahmoksi, joka ottaisi aktiivisen roolin tarinoissa, jotka kuuluvat Mandaloren vallan oikeutetulle perijälle Bo-Katan Kryzelle tai Voiman valitun padawanille Ahsoka Tanolle. The Mandalorian -sarjan pääjuonikin tuntuu enemmän ”Baby Yodan” eli Grogun tarinalta, jossa Mandolle on lankeamassa kasvatti-isän supporting role. Näihin kaikkiin muihinkin heiteltyihin täkyihin palattaneen tässä sarjassa tai muissa sarjoissa myöhemmin – mutta tuleeko niissä koskaan olemaan kyse hahmosta, jonka nimen alla tämä sarja etenee?

Se nostaa käden ylös nyt joka on tämän sarjan päähenkilö!

Toisaalta nämä piirteet alkavat tässä vaiheessa tuntua niin valitulta osalta sarjan luonnetta, että huomaan tulkitsevani tapahtunutta positiivisen kautta. Ehkä The Mandalorianin on tosiaan tarkoituskin kertoa suurten tapahtumien sivustaseuraajasta?

Sarja nimittäin tuntuu löytäneen tyylinsä, eikä ole ainakaan tylsynyt edetessään. Jopa tämän kauden tähän mennessä heikoin jakso The Passenger (Chapter 10 / 2×2), melko epäonnistunut tulkinta alien-hirviökauhusta Star Wars -maailmassa, oli ainakin kertakatsottuna kiinnostava kokeilu.

Vaikka sarjaa ovatkin nyt leimanneet tuttujen hahmojen esiinmarssi ja tiheät viittaukset syvään SW-loreen, sarja ei myöskään tunnu menettäneen mitään ykköskautta niin hyvässä kuin pahassakin leimanneesta kiireettömyydestä. Jos ajatellaan vaikkapa kauden neljättä jaksoa, Bryce Dallas Howardin ohjaamaa The Heiressia (Chapter 11 / 2×3), jossa Mando kohtasi Bo-Katanin ja muita mandalorealaisia ja auttoi heitä taistelussa Imperiumin jäänteitä vastaan, oli siinäkin jaksossa (kuten The Mandalorianissa niin usein) kyse melko yksinkertaisesta yhden jakson mittaisesta vieraiden hahmojen ja pääkaksikon kohtaamisesta ja siihen liittyvästä toimintajaksosta – mutta olipa se vain kerrassaan tehokkaasti toimiva toimintajakso.

Tai jos ajatellaan kauden ensimmäistä jaksoa The Marshalia (Chapter 9 / 2×1), krayt-lohikäärmeen metsästystä Tatooinella, jossa tapahtui sarjan ns. suurta juonta ajatellen vielä vähemmän. Showrunner Jon Favreaun itse ohjaama häpeilemätön western-pastissi oli sarjan tähänastisista jaksoista vahvin viiden tähden episodi. Se oli myös jaksoista elokuvallisin, ja se, jossa jo monesti viittaamani kiireettömyys osui parhaiten maaliinsa. Jos Mandon ja avaruussheriffi-Olyphantin kohtaamiset tuskenien kanssa eivät katsojaa viihdytä, hän katsoo ihan varmasti väärää sarjaa.

Ja mitä muuten tulee toimintajaksoihin, Greef Kargan näyttelijän Carl Weathersin ohjaaman jakson The Siegen (Chapter 12 / 2×4) sisältämä speeder-takaa-ajokohtaus kanjonissa oli aivan The Force Awakensin Millennium Falcon -lentelyn veroinen malliesimerkki siitä, miten tehdään samanaikaisesti sekä aivan kaikkein tutuimpia nuotteja soittavaa Star Warsia että niin erinomaisesti tehtyä Star Warsia, että se tuntuu tuoreelta. Kun stormtrooperit syöksyivät speedereillään kanjoniin, minun teki heti mieleni nostaa kohtaus Disney-ajan onnistuneimpien hetkien listalle.

Pääsisipä tätä kenttää pelaamaan!

Viikko sitten julkaistu Dave Filonin ohjaama Ahsoka-jakso The Jedi (Chapter 13 / 2×5) sai mielenkiintoisen vastaanoton, joka toi heti mieleeni jopa The Last Jedin ”valitse puolesi” -fanisodan. Niin vastakkaisiin suuntiin ensireaktiot ainakin Twitterissä kärjistyivät: toiset olivat mielestään nähneet parasta Star Warsia pitkään aikaan, jotkut jopa parasta sitten 1980-luvun – toiset taas kauhean sotkun, joka pilaa vähintään tämän sarjan ellei kaikki seuraavatkin.

Jotkut kehuivat ja moittivat jakson aasialaisvaikutteista tyyliä (asetelma kylästä, rautarouvasta ja luonnonsoturista muuten toi minun ja monen muun mieleen erityisesti Prinsessa Mononoken, erään maailman aivan hienoimmista animaatioelokuvista). Mutta pääasiassa kyse oli Ahsokasta, kuten oli varmasti arvattavissakin. Ahsokasta on kasvanut ainakin yhdelle sukupolvelle yksi kaikkein tärkeimmistä Star Wars -hahmoista, ja hänen tuomisensa animaatioista näyteltyihin sarjoihin ei olisi varmasti edes voinut sujua aivan kaikkien mielestä hyvin.

Joidenkin mielestä Ahsoka ei tuntunut oikealta ”elävänä”, toiset olisivat ehdottomasti halunneet ääninäyttelijän Ashley Ecksteinin tulkitsevan hahmoa myös live actionissa. Omasta mielestäni ehkä parhaiten perusteltu kritiikki kohdistuu siihen, mitä Rosario Dawsonin Ahsoka-roolitus suuressa kuvassa tarkoittaa: kyllähän se kovasti siihen suuntaan vihjaa, että se tarina, jonka Filoni olisi voinut kertoa kolmantena animaatiosarjana, aiotaankin nyt kertoa näyteltynä sarjana tai elokuvana. Ehkä esimerkiksi Leslye Headland kirjoittaa sittenkin nimenomaan Ahsokan omaa sarjaa parhaillaan, ja tekijän viittaus maantieteeseen sarjan lähtökohtana liittyy Ahsokan matkaan kohti Thrawnia (ja Ezraa)? (Huhujen mukaan hänen sarjansa kuitenkin kertoo kamppailulajeista, joita Star Warsissa edustaa tunnetusti jalo suomalaisniminen laji Teräs Käsi.)

Itse pidättäydyn tässä kiistassa neutraalilla maaperällä. Pitkälti siksi, että myös suhteeni Ahsokaan hahmona on varsin neutraali (vaikka kyllä siitäkin oman blogipostauksensa saisi). Luulenpa kuitenkin laineiden laantuvan helpommin kuin The Last Jedi -kädenväännön. Rosario Dawsonin matkaa Ahsokaksi fanitwiittauksen saattelemana muuten kronikoi erinomaisesti Vanity Fair. Lisäksi virallisen sivun haastikset sekä Rosario Dawsonista että Katee Sackhoffista ovat hyvin kiinnostavia, ja molemmat saavat jutuissa kertoa perusteellisista henkilökohtaisista, mutta hyvin erilaisista suhteistaan hahmoihinsa.

Minusta The Mandalorian esitteli Ahsokan näyteltyjen tarinoiden puolelle tyylikkäästi (siis sekä visuaalisesti että hahmon henkeä ajatellen), kuten jakson ohjanneelta sankarin isältä Dave Filonilta sopi odottaakin. Muutenkin tämä aasialais-/samuraihenkinen jakso oli minusta mainio, vaikka ei nyt sentään mestariteos. Filoni on huomattavasti parempi toiminnan kuin näyttelijöiden tai dialogikohtausten ohjaajana, kuten hänen taustaansa nähden ymmärrettävää onkin.

Tämä ei näytä mieheltä, joka palaisi halusta palata mandalorealaiseen haarniskaan.

Tämä postaus vanhenee niin nopeasti, etten taida lähteä suuriin spekulaatioihin tulevasta. Tietysti se on nyt kiinnostavaa, että kaikki huhuissa mainitut asiat (”Ahsoka on siellä jossain” jne) on nyt rastitettu suoritetuiksi, ja jaksoja on silti jäljellä vielä kolme kappaletta. Trailereissa nähdyt kohtauksetkin on jo nähty. En usko, että Ahsokaan tai edes Bo-Kataniin palataan enää tällä kaudella, mutta moff Gideoniin varmastikin.

Aioin itse myös kirjoittaa, että tuskin Boba Fettiinkään, mutta StarWarsNewsNet tekee viisaan huomion: koska seuraavan jakson ohjaa muun muassa Desperadon ja Sin Cityn ohjaaja Robert Rodriguez. Ehkä juuri Fettin ja Mandon kohtaaminen olisi se koukku, jolla tämä tekijä olisi vedetty haaviin?

Sarjan kaikkein kiinnostavin avoin juonipolku liittyy minusta Bo-Kataniin siten, että hänen kauttaa Mando on ensimmäisen kerran saanut kuulla, että hänet onkin sittenkin tainnut kasvattaa jonkinlainen ekstremistilahko. Eivät kaikki mandalorealaiset syö ja nuku kypärä päässä ja kieltäydy kertomasta oikeaa nimeään kenellekään. Tässä tarinapolussa on myös paikka Din Djarinin kasvaa hahmona, ja sarjan perustella nimensä: kuka tai mitä oikeastaan on olla ”mandalorealainen”, jollainen Mando-rassu on luullut ikänsä jo olleensa?

Sitä ennen niin sanottu suuri juoni näyttää kuitenkin osoittavan Grogun suuntaan ja kohti jedejä, joka minua vähän arveluttaakin. Mutta kuten sanottua: ehkä tämä nyt sitten on The Mandalorianin tyyli, this is the way. Mando on hiljainen sivustaseuraaja, joka askel askeleelta kiertää koskemassa Star Wars -loressa kutakuinkin kaikkea. Ahsoka-jakson lopussa annettiin ymmärtää jäljellä olevien jedien voivan löytää Grogun luo. Joten ihanko sieltä itse Lukekin vielä kauden päätteeksi jostain ilmestyy?

Viimein The Mandalorian: Star Warsin tämän hetken lippulaiva rantautuu Suomeenkin

Posted on by
2

Tänään se sitten viimein koittaa: hetki, jolloin The Mandalorian -sarjaa voi nähdä laillisesti Suomessa.

Tämä tapahtuu melkein päivälleen 10 kuukautta sen jälkeen, kun sarjan ykköskauden ensimmäinen jakso julkaistiin Yhdysvalloissa ja parilla muulla alueella tuolloin auenneessa Disney+ -suoratoistopalvelussa. Ja se tapahtuu, hassua kyllä, perinteisellä lähetysvirtakanavalla, sillä tuo pilottijakso nähdään tänään sunnuntaina Fox-kanavalla kello 21. Kyse on markkinointinäytöksestä sille, että Disney+ aukeaa Suomessa tiistaina.

The Mandalorian on nyt niin lähellä, että tähän promokuvaan perustuva juliste on kiusoitellut minua jonkin aikaa minunkin kotini ikkunasta näkyvän bussipysäkin kyljessä.

Disneyllä selvästi uskotaan muutenkin perinteisiin lähetysjärjestelyihin. Vaikka The Mandalorianin ykköskausi on tosiaan ollut nähtävillä suoratoistopalvelussa monissa maissa jo kuukausia, esimerkiksi Suomessa jaksot julkaistaan silti nyt aukeavaan palveluun perinteistä telkkariesitystä mukailevalla viiveellä. Tiistaina The Mandaloriania voi katsoa palvelussa kaksi ensimmäistä jaksoa, seuraavat julkaistaan viikon välein perjantaisin. Täten 8-jaksoinen ykköskausi on saadaan juuri nähdyksi meilläkin, kun toinen kausi alkaa kaikille Disney+:n käyttäjille yhtä aikaa 30. lokakuuta.

Tuntuu nurinkuriselta, vaikka vain muutama vuosi sitten – käytännössä ennen Netflixin maailman- ja Suomen-valloitusta – tällainen tietysti oli aivan normaalia. Itse ymmärrän oikein hyvin päätöksen julkaista tällaisen kiihkeästi odotetun sarjan jaksot ensiesitykseen viikon välein, koska silloin saadaan aikaan jännitystä ja spekuloinnin mahdollisuuksia, jotka molemmat tavallaan jäävät kokematta, jos kokonainen kausi törkätään kerralla binge-katsottavaksi. Mutta tämä niin sanotun vanhan kauden hidas julkaiseminen tuntuu kyllä ylimääräiseltä kiusalta meille, jotka olemme odottaneet The Mandaloriania jo sen 10 kuukautta!

Promokuviensa, nimensä ja päähenkilönsä vuoksi The Mandaloriania voisi erehtyä luulemaan Boba Fett -sarjaksi. Sehän se ei kuitenkaan ole, vaan kyse on täysin uudesta tarinasta.

No, mutta tänään siis odotuksen ensimmäinen vaihe sentään päättyy. Samoin päättyy tämän blogin melko tarkkaan pitänyt The Mandalorian -hiljaisuus, joka perustui siihen, että meillä virallisesti esittämättömästä sarjasta (jota ei siis voinut luvallisesti edes rahalla tilata itselleen) ei oikein ollut mielekästä kirjoittaa pohdintatekstejä suomeksi.

Se on tietysti realismin nimissä selvää, että Suomessakin on ykköskauden omia reittejään katsoneita. Vielä useampi on enemmän tai vähemmän spoilaantunut. Sarjan ensimmäinen jakso sisältää periaatteessa jopa yllätyskäänteen, joka hämmästyttävää kyllä ei vuotanut huhusivuille nettiin ennen sen ensiesitystä. Tässä vaiheessa käänne tuskin kuitenkaan yllättää enää juuri ketään sarjasta kiinnostunutta, koska se on spoilattu sarjan ja oheistuotteiden markkinoinnissa aina suomalaisten tavarataloketjujen sanomalehtimainoksia myöten. Mutta palaan siihen, kuten muutenkin jakson sisältöön, kuitenkin vasta tämän jälkeen.

Mitä spoilaamatonta nyt sitten haluan tässä vaiheessa sanoa sarjasta, josta niin moni on kymmenen kuukauden aikana ehtinyt sanoa niin paljon spoilaavastikin? Juonen lähtökohdasta puhuminen kai on ainakin jokseenkin turhaa, vaikka sen voi toki lyhyesti sanoa, että The Mandalorian sijoittuu aikaan 5 vuotta Jedin paluun jälkeen (eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia) ja se on aivan uusi tarina, jonka pääosassa ei ole esimerkiksi elokuvista tai animaatiosarjoista tuttuja hahmoja.

Mutta sitä enemmän haluan sanoa saatesanoiksi jotain The Mandalorianin roolista Star Warsin nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Ohjaajalegenda Werner Herzog Star Warsissa on ehdottomasti niitä näkyjä, joita en olisi elämässäni kuvitellut näkeväni.

The Mandalorian ei ole vain ensimmäinen ns. ”live action” eli näytelty Star Wars televisiosarja. Se on, osin siitä riippumattomien tapahtumien seurauksena ja siten ehkä vähän vahingossakin, tällä hetkellä suuren Star Wars -franchisen lippulaiva.

Solon ja The Rise of Skywalkerin tuotantojen ongelmat, edellisen taloudellinen epäonnistuminen ja ehkä myös jälkimmäisen taiteellinen epäonnistuminen (vaikka tätä viralliset yhtiötahot eivät toki ainakaan tässä vaiheessa myönnä) johtivat siihen, että Disney-Lucasfilmin suuret suunnitelmat vuosittaisista Star Wars -elokuvista pantiin tauolle. Seuraavan warssin piti ilmestyä valkokankaille vasta kolme vuotta episodi IX:n jälkeen eli jouluna 2022. Sitten tuli koronavirus, joka pysäytti kaikki Hollywoodin tuotannot ja siirsi liki kaiken julkaisua eteenpäin. Star Warsille tämä tarkoitti, että seuraavan elokuvan ensi-iltapäivä on nyt joulukuussa 2023, ja tietenkään kukaan ei vielä tiedä, tavoitetaanko sitäkään. Kyseiselle elokuvalle ei ole julkistettu aihetta, ohjaajaa eikä nimeä, mutta Star Wars -elokuvien aihioita on kehitteillä ainakin Rian Johnsonilla, Taika Waititilla ja Kevin Feigellä.

Samaan aikaan kun elokuvatuotannot kompuroivat, Star Warsin oli koko ajan määrä laajentaa jalansijansa kotiruutujen puolelle. Tämä oli hyvin luonteva suunta: olivathan animaatiosarjat jo olleet menestyksiä, ja yrittihän George Lucas itse siirtää saagansa jatkamaan elämäänsä telkkarissa jo vuosien 2005-2010 välisenä aikana. Siitä, mitä Lucasin Underworld-sarja olisi voinut olla, saatiin pieni väläys viime talvena, kun netissä ihmeteltiin projektin tekniikan demovideota.

Underworld ei toteutunut, ja Lucasin aikaan kirjoitutetut kymmenet periaatteessa valmiit käsikirjoitukset jäivät omistajaa vaihtaneen Lucasfilmin hyllylle. Aika ei ollut vielä kypsä: uskottavasti toteutettu Star Wars -sarja olisi tullut liian kalliiksi tuottoihin nähden, jotka olisi pitänyt hakea perinteisen telkkarin syndikoinneista. Nyt tilanne on toinen kahdesta syystä. Koitti suoratoistopalvelujen aika, joka tarkoittaa, että Star Wars -sarjat valmistuvat nyt tv-lähetysten sijaan keskeiseksi vetovoimatekijäksi Disney+-tilaajien kuukausimaksuille. Ja koitti aika, jolloin mielikuvitukselliset lavasteet ja tehosteet voidaan aidosti toteuttaa verrattain edullisesti, esimerkiksi projisoimalla taustat jo kuvaustilanteessa 360-asteen led-videoseinälle näyttelijöiden taustalle, kuten The Mandalorianissa on menestyksekkäästi useimmissa kohtauksissaan tehty.

Yli kymmenen miljoonan dollarin jaksobudjetillaan The Mandalorian on tietysti kaukana halpiksesta. Kolmas noin kymmenen vuoden sisällä muuttunut tekijä taitaa kuitenkin olla se, että niin sanotusta telkkarista (eli käytännössä suoratoistosta) on tullut kymmenen vuoden sisällä media, johon ollaan valmiita panostamaan elokuviin vertautuvia summia. Samalla on käynyt sikäli hassusti, että erityisesti amerikkalaisesta näkökulmasta niin sanottuun aikuiseen makuun olevat tarinat ovat melkein kokonaan hävinneet valkokankailta ja siirtyneet suoratoistopalveluihin, usein toteutetuiksi nimenomaan sarjoina. Se, että Hollywoodin nimiohjaajatkin tekevät nyt projekteja suoratoistopalveluille ei johdu (pelkästään) siitä, että Netflix, HBO, Amazon, Apple ja Disney heitä kaikkia sinne kilvan kosiskelevat, vaan myös siitä, että elokuvien puolella ei tällä hetkellä ole rahoittajia sellaisille tarinoille ja taiteelle, joita suoratoistopalvelut tilaavat.

Jon Favreaun tuottama ja kirjoittama (ohjaajat vaihtelivat jaksojen välillä) The Mandalorian oli siis tekeillä Star Wars -elokuvista riippumatta – mutta pikemminkin muista syistä kuin siitä itsestään johtuen pääsi käymään niin, että nyt ollessaan olemassa sillä onkin elokuviin nähden ilmaherruus. Sarjan ykköskausi oli myös sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa kehutumpi kuin Solo tai The Rise of Skywalker – vaikka näin erilaisten tarinoiden ja medioiden vertailu on tietysti hapuilevaa ja vaikka The Mandalorianiakin on sentään joistakin piirteistään moitittukin.

The Mandalorianin pahiksiin kuuluu Giancarlo Esposito, joka muistetaan Breaking Badin hyvin hyytävästä roolistaan. Vaan millaisen onkaan oltava pahiksen, jos sarjan hyviskin on palkkionmetsästäjä?

Se, että The Mandaloriania myös markkinoidaan Disney+:n keihäänkärkisarjana, muodostaa kuvioon erään erityispiirteen. Disneyn katalogihan tunnetusti on hyvin perheystävällinen. The Mandalorian kertoo kuitenkin palkkionmetsästäjästä, joka harjoittaa jaksoissa on screen ammattiaan enemmän kuin Han Solo huumeiden salakuljetusbisnestä. Amerikkalaiseen ja Star Wars -elokuvista tuttuun tapaan myös The Mandalorian -mainontaa ja oheistuotteita on suunnattu perheen pienillekin, mutta periaatteessa sarjan ikäraja on kotimaassaan peräti 14, joka perustuu ”sci-fi-toimintaan ja -väkivaltaan sekä joihinkin häiritseviin kuviin”. Kyse ei siis ole aivan koko perheen viihteestä, sillä ikäraja on korkeampi kuin The Rise of Skywalkerilla.

Muutkin tekeillä olevat Disneyn Star Wars -suoratoistosarjat ovat Disney+:n yleisiin koko perheelle -tavoitteisiin nähden ehkä aiheiltaan yllättäviä. Tulossa on prequel-sarja kapinallisvakooja Cassian Andorista, jonka on määrä kertoa, kuinka idealisti kasvaa kapinaliiton black ops -spesialistiksi, joka Rogue Onen alussa ampuu kylmäverisesti oman tiedonantajansa. On Obi-Wan Kenobin oma sarja, joka sijoittuu aikakauteen, jolloin erakoitunut sankari valvoo nuoren Luken äärellä galaksissa, jonka on vallannut pimeys suurelta osin hänen epäonnistumisensa vuoksi. Ja on Leslye Headlandin kirjoittama sarja, jonka aiheesta emme tiedä mitään, mutta joka tekijän taustojen perusteella luulisi olevan jotain ”aivan muuta”: vähintään feminististä, ehkä komediallista, mahdollisesti jopa queeria.

Minun tulkintani tästä on, että korostetun aikuiset Star Wars -sarjat ovat täky, jolla Disney+:aa nimenomaan myydään. Niiden avulla palvelun asiakkaiksi saadaan muitakin kuin lapsiperheitä, joille palvelun suurin sisältömassa kuitenkin on suunnattu, ja joiden jatkuvaan saatavuuteen palvelun pitkäkestoiset asiakkuudet perustunevat.

The Right Stuff, uusi sarjamuotoinen filmatisointi Tom Wolfen astronauttiohjelman alkuvaiheista kertovasta kirjasta, kuuluu Disney Plussan ensimmäisiin omiin sarjoihin. Sekin on täky aikuiskatsojalle.

Kun nämä taustatekijät ynnää yhteen, käy selväksi, että The Mandalorian ja muut tekeillä olevat suoratoistosarjat (Cassian Andorin sarjaa piti kuvata kesällä, mutta koronavirus pani tuotannon tauolle, Obi-Wan -sarjaa, jonka Ewan McGregor äskettäin vahvisti olevan yhden tuotantokauden ns. minisarja, kuvataan ensi keväänä) ovat kaikkea muuta kuin korvike seuraavaa Star Wars -elokuvien sarjaa odotellessa.

Ne ovat monen seuraavan vuoden ajan Star Wars -fanien pääruoka. Ja on jopa mahdollista, että kun ”oikea elokuva” sieltä joskus aikanaan taas tulee, se vertautuu lasten ruokalistan nauraviin nakkeihin.

Seuraavat Star Wars -elokuvat siirtyvät vuodella, mutta tänä vuonna se on business as usual

Posted on by
1

Seuraavat Star Wars -elokuvat viivästyvät vuodella aiemmin ilmoitetusta, raportoivat Hollywood-mediat perjantaina. Seuraava Star Wars nähdään siis valkokankailla vasta jouluna 2023 ja sitä seuraavat siitä kahden vuoden välein. Väliaika The Rise of Skywalkerista venyy näin jo neljään vuoteen, kun Disney-aikana vuosittaiset Star Warsit ehtivät hetken aikaa olla uusi normaali.

Toisissa oloissa tämä olisi tietenkin ollut valtava uutinen, josta minäkin olisin sännännyt bloggaamaan heti ehtiessäni. Mutta näissä oloissa uutiseen oikeastaan ei liity juuri dramatiikkaa. Tai liittyy toki, mitä suurimmassa määrin, mutta ei erityisesti Star Wars -aiheista dramatiikkaa.

”Patience you must have, my young Padawan”, väitetään monessa nettilähteessä ja meemikuvassa Yodan sanovan. Oikeasti tällaista repliikkiä ei elokuvissa tosin ole, mutta tähän se sopii.

Disneyn tämänhetkiset ongelmat liittyvät tietenkin koronaviruspandemiaan, jonka vuoksi esimerkiksi kotimarkkinoilla Yhdysvalloissa elokuvateatterit pysyvät toistaiseksi kiinni. Juuri tätä kirjoittaessani Christopher Nolanin Tenetin tosin kerrottiin jälleen saaneen ensi-iltapäivän maailmalle elokuun loppuun ja Yhdysvalloille syyskuulle, mutta saas nähdä nyt, sillä koronakesän pelastajan asemaan alalla nousseen leffan enskaripäivää on siirretty jo pariin otteeseen aiemminkin.

Vaikka Suomessa koronavirustilanne on koko kesän ollut (ehkä petollisenkin) rauhallinen, Yhdysvalloissa tautitilanne on pikemminkin pahentunut. Kaikkien muiden inhimillisten ja taloudellisten kriisien ohessa elokuva-ala on ihan oikeasti pahassa pinteessä, jonka vaikutukset tulevat näkymään vielä vuosia. Käytännössä yhtään uutta Hollywood-elokuvaa ei ole julkaistu kuukausiin ja kaikki tuotannot ovat pysyneet pakkolomalla. Kuinka kauan tilannetta kestävät studiot, elokuvateatterit ja muut alan yritykset, on paljon isompi kuin tuhannen taalan kysymys, mutta se ei varsinaisesti tämän blogin aihe.

Niinpä se, että Disney siirtää Star Warsien, Avatarien, Marvelien ja kaikkien muidenkin kaukanakin odottavien leffojensa ensi-iltoja eteenpäin ei tässä vaiheessa pitäisi yllättää ketään. Päätöstä ei niin ikään pitäisi lukea suoraksi jatkumoksi Star Wars -elokuvien omille ongelmille (joiden vuoksi Disney-Lucasfilm päätyi aikalisävuosiin episodi IX:n ja seuraavien elokuvien välillä). Surkuhupaisa rikka rokassa kaikkien näiden elokuvien omien vastoinkäymisten, kuten ohjaajavaihdosten ja leffojen sisältöön liittyvien fanisotien, joukossa se toki on.

Tämän kohtauksen ja seuraavan Star Warsin alkuhetken välissä vierähtääkin siis kolmen sijaan neljä vuotta.

Koska Disney-aikaiseen Star Warsiin on viime vuosina (ja erityisesti The Rise of Skywalkerin alla ja jälkeen) liitetty niin paljon huhuja ja tosiasioita kulissien takaisista ongelmista ja riidoista, saattaa olla houkuttelevaa ajatella, että vuoden viivästys antaa vain tarpeellista lisäaikaa.

Meillehän ei ole julkistettu vielä mitään virallista seuraavan Star Wars -elokuvan tekijöistä tai aiheesta. Tiedämme vain, että Star Wars -leffahankkeita on tai on ollut tekeillä Rian Johnsonilla, Kevin Feigellä ja Taika Waititilla, mutta mitään näistä ei ole tiedotteissa lukittu vuodelle 2022 (tai nyt siis 2023). Kun uusista Star Warseista vähintään parin ongelmat ovat enemmän tai vähemmän johtuneet siitä, että niiden tekijät ovat joutuneet työskentelemään joko käsikirjoitus- tai tuotantovaiheessa ihannetilannetta nopeammin, voisi siis ajatella, että yksi vuosi lisää kehittelyaikaa takaa heti paremman tuloksen.

Näin voisi, ja voi siinä niin käydäkin. Toivottavasti! Mutta silloin tehdään monta isoa oletusta, jotka haluan tässä huomauttaa:

  1. Me emme tiedä, kuinka pitkällä seuraavan Star Wars -elokuvan tuotanto oikeasti jo on. Ensi-iltapaikalle on hyvin voitu valita projekti jo aikoja sitten, ehkä jo ennen The Rise of Skywalkerin ensi-iltaa. Parhaassa tapauksessa sillä on voinut olla vaikka ensimmäinen versio käsikirjoitukseksestakin jo hyvän aikaa. Disney-aikaisella Lucasfilmillä on ollut tapana julkistaa asioita verrattain myöhään – jopa niin myöhään, että eräskin Josh Trank ehti työskennellä Boba Fett -elokuvan parissa vähintään vuoden välillä 2014-2015 ennen kuin hänen ja yhtiön tiet erkanivat, vaikka elokuvan aihetta tai ensi-iltapäivää ei koskaan ehditty julkistaa.
  2. Me emme etenkään tiedä – eikä ehkä kukaan maailmassa tiedä – kuinka pitkällä seuraavan Star Wars -elokuvan tuotanto olisi ollut, ellei koronaviruspandemia olisi sotkenut pakkaa. Tässä palataan taas siihen, kuinka tämä viivästysuutinen liittyy maailman varsinaiseen isoon ongelmaan eikä Lucasfilmin omiin sotkuihin. Todennäköisesti paljon sellaista, mitä joulukuun 2022 (ja nyt siis 2023) ensi-iltaelokuvan eteen olisi ollut tarkoitus tehdä kevät-kesällä 2020 on todellakin ihan oikeasti jäänyt tekemättä.
  3. Me emme tiedä, miten Rian Johnson, Kevin Feige, Taika Waititi, Waititin leffan käsikirjoittaja Krysty Wilson-Cairns ja kaikki muut tuleviin Star Wars -elokuviin liittyvät henkilöt ovat koronaviruspandemian kuukaudet käyttäneet. Koska he eivät ainakaan ole olleet kuvaamassa elokuvia, on todellakin täysin mahdollista, että he ovat saaneet ikään kuin lisäaikaa tekeillä olevien projektiensa käsikirjoitusten hiomiseen ja muuhun tuiki tärkeään esituotannon ajatustyöhön. Kaikki nämä ovat kuitenkin ihmisiä, joilla on monia rautoja tulessa. Ja kun kaikki Hollywoodin hankkeet ovat samaan aikaan aikataulujaan myöten myllerryksessä, on täysin mahdotonta veikkaillakaan, mihin projekteihinsa he oikeastaan ovat koronaviruseristyksessään lisäaikaa saaneet.
No mutta minä ainakin tulen täältä!

Seuraava Star Wars -elokuva on nyt niin kaukana, että fanikunnan ei tarvitse ihan hetkeen pidättää hengitystä sen kanssa. Paljon lähempiä Star Wars -vaikutuksia koronavirusseisokeilla onkin suoratoistopalvelu Disney+:n puolella.

The Mandalorianin toinen kausi on kuvattu ja sen pitäisi alkaa ”plussalla” lokakuussa. Silloin uusi palvelu on viimein tarjolla Suomessakin. Showrunner Jon Favreau on sanonut, että kakkoskausi ei viivästy koronaviruksen takia lainkaan. Jälkituotanto meni tietysti etätöiksi niin kuin vaikkapa minunkin palkkatyöni, mutta ilmeisesti hommat olivat siinä vaiheessa, että se ei ollut mikään ongelma (ja että esimerkiksi lisäkuvauksia ei ole kriittisesti tarvittu).

Yhtä onnekas ei ollut Cassian Andor -sarja, jonka esituotanto keskeytettiin maaliskuussa tuntemattomaksi ajaksi koronaviruksen takia. Cassian-sarjaa piti alunperin kuvata tänä kesänä. Seuraavat Star Wars -sarjat eli Obi-Wan ja Leslye Headlandin kipparoima julkistamattoman aiheen tarina ovat epäilemättä niin ikään viivästyneet. (Muitakin projekteja voi sitä paitsi olla kehitteillä. Viime aikoina netistä on voinut löytää huhun melkein minkä tahansa Star Wars -hahmon ja varmaan niiden Bob-sedänkin omaksi suoratoistosarjaksi. Niistä esimerkiksi Landon oma sarja kuulostaa mainiolta, mutta huhujen uskottavuudesta on paha mennä sanomaan mitään, sillä jokainenhan voi keskenäänkin päätellä, että melkein-jo-supertähti Donald Gloverin tähdittämä Lando-sarja olisi lähtökohtaisesti hyvä idea.)

The Mandalorianin kakkoskautta lukuunottamatta sarjoilla ei ollut ilmoitettuja ensi-ilta-aikoja, joten mikään ei virallisesti ottaen viivästykään. Turvallinen veikkaus kuitenkin on, että ainakin Cassian-sarjan oli tarkoitus saapua Disney+:aan joskus ensi vuonna, ja nyt se ei välttämättä enää sinne ehdi.

Lisäksi pitemmän päälle – viimeistään sitten kun koronavirukseen saadaan rokote ja elokuvien ja sarjojen tuotannot voivat jälleen käynnistyä – kaikilla näillä viivästymisillä voi olla omia suuria vaikutuksiaan. Voin vain kuvitella Hollywood-tuotantojen palapeliä, kun jokaisella ohjaajalla, näyttelijällä, kuvaajalla, tehostefirmalla ja kuvausstudiolla oli tietenkin sitoumuksia paitsi tälle vuodelle, myös useammalle tulevalle. Kun selville vesille koronaviruksesta päästään, nämä lähtevät purkautumaan, mutta moni sopimus tulee myös väistämättä raukeamaan tai ainakin viivästymään entisestään. Pelkästään Star Warsien kohdalla yhdessä jonossa on siinä vaiheessa neljä näyteltyä sarjaa – sillä The Mandalorianille pitäisi tehdä kolmaskin kausi – sen sijaan, että sarjojen tuotanto olisi ollut kauniisti porrastettu muutaman vuoden ajalle.

Ja sitten on vielä suuri kysymys siitä, mitä koronaviruspandemia ylipäätään tekee esimerkiksi elokuvissa käymiselle. Ei ole mitenkään mahdoton skenaario, että moni elokuvateatteriketju tekee vielä konkurssin – ja että kokoontumisrajoitusten hellittäessä huomattava osa yleisöstä ei enää kaipaakaan valkokankaan äärelle. Suuri Disney ei itse ole konkurssintekijöiden joukossa, mutta millainen osa senkin tuotannosta tulee tämän kaiken myötä lopulta päätymään suoraan ensi-iltaan suoratoistoon?

…mutta nyt tullaan taas siihen isoon kuvioon, joka ei ole varsinaisesti tämän blogin aihe.

Taika Waititin Star Wars -elokuva voi kertoa mistä vain ja se on joka tapauksessa kiinnostava projekti (mutta on minulla veikkauskin)

Posted on by
1

Sen verran ovat Star Wars -projektijulkistukset kokeneet inflaation, ettei maanantainen tiedote ihan kurkkuun asti enää sydäntä pompauttanut. Mutta eipä silti aivan jokapäiväistä ole tiedote uudesta Star Wars -teatterielokuvasta ole. Etenkään sellainen tiedote, jonka enemmistö tämän franchisen usein-niin-murjottavasta fanikunnasta ottaa vastaan riemulla.

Virallisen sivun Star Wars -päivän pääuutinen siis kuului, että Taika Waititi ohjaa Star Wars -elokuvan. Käsikirjoituksesta vastaavat Waititi ja Krysty Wilson-Cairns.

Siinä oikeastaan se. Ei ensi-iltapäivää, ei aihetta.

Taika_Waititi

Taika Waititi (kuva: Gage Skidmore, CC BY-SA 2.0)

Uusiseelantilainen (ja maorisukuinen) Taika Waititi tunnetaan omaperäisistä komedioistaan (What We Do in the Shadows, Hunt for the Wilderpeople, Jojo Rabbit) ja yhdestä rakastetuimmista Marvel Cinematic Universen episodeista, Thor: Ragnarökistä. Tänä vuonna 45-vuotias Waititi voitti Oscarin Jojon käsikirjoituksesta. Ohjaaja tekee sivukeikkaa myös näyttelijänä: hän tulkitsi äskettäin Adolf Hitlerin roolin Oscar-leffassaan ja droidi IG-11:n äänen The Mandalorianissa. Ja niin, Waititi oli siis Star Wars -ohjaajakin jo ennen maanantaita: The Mandalorianin ekan kauden päätösjakso oli hänen.

Skotlantilainen Kristy Wilson-Cairns on 33-vuotias ja hänkin jo Oscar-ehdokas. Wilson-Cairns oli ohjaaja Sam Mendesin kirjoittajapari viime vuoden näennäisesti yhdellä otolla kuvatussa sotaleffassa 1917:ssä. Tulossa häneltä on Last Night in Soho, yhteistyö ohjaaja Edgar Wrightin kanssa. Selvä kaava siis: taitavat kirjoittaja-ohjaajat ovat löytäneet Wilson-Cairnsin työparikseen. Wilson-Cairns on kaikkiaan vasta toinen nainen Star Wars -elokuvien käsikirjoittajien joukossa: ensimmäinen oli Imperiumin vastaiskun ensimmäisen version juuri ennen poismenoaan kirjoittanut Leigh Brackett.

1917

1917 (2019): Tuskin tyyliltään erityinen verrokki Waititin Star Wars -elokuvalle.

Projekti on helppo toivottaa tervetulleeksi jo pelkkien nimien ansiosta.

Disney-aikaisten tähänastisten Star Wars -elokuvien ongelma on ollut useammin pikemminkin varman päälle laskeminen kuin riskien ottaminen, mutta Taika Waititin pitäisi olla ohjaaja, joka ei toimita elokuviaan kädenlämpöisinä. Kun hänet palkattiin Marvel-ohjaajaksi, hän teki Thoristaan käytännössä täysiveroisen komedian, mutta niin onnistuneen, että koko MCU taisi siirtyä sen mukana rentoutuneempaan suuntaan. Ja äskettäin hän tosiaan teki Oscar-palkitun komedian natseista.

Wilson-Cairnsin tuotantoa tunnen ymmärrettävästikin vähemmän, eivätkä 1917:n ansiot varsinaisesti käsikirjoituksessa olleet. Mendes, Wright ja Waititi on kuitenkin jo sellainen nimisarja, että heidän parinaan työskenteleminen lupaa hyvää. Wright (Shaun of the Dead, Hot Fuzz) on sitä paitsi ohjaajana hyvinkin Waititin kaltainen kujeilija.

Mikä tahansa Waititin ja Wright-Cairnsin Star Wars -aihe siis onkin, käsittelystä voi odottaa tavallisesta Star Wars -muotista irrottautumista – ja ainakin minusta se on juuri se, mitä seuraavaksi tarvitaankin.

thor-ragnarok

Thor: Ragnarök (2017): Mahdollisesti tyyliltään verrokki Waititin Star Wars -elokuvalle.

Mutta mikä se sitten on – se onkin hyvä kysymys. David Benioffin ja D.B. Weissin kesken jättämä Star Wars -projekti oli ilmeisesti jonkinlainen versio Vanhan Tasavallan jediritarien legendoista, ja yksi mahdollisuus on, että Waititi ja Wright-Cairns tarttuvat heidän jäljelle jättämiinsä aineksiin (tai täysin puhtaalta pöydältä samaan lähtökohtaan ja ajanjaksoon). Mitä enemmän Star Wars -projekteja julkistetaan, sitä väistämättömämpää on, että jossain vaiheessa jokin niistä sijoittuu kauas menneisyyteen jedien suuruuden vuosiin. Tosin yksi sen tapainen projekti on jo julkistettu, mutta The High Republic ei ole elokuva eikä sarja, vaan kirjojen ja sarjakuvien kokonaisuus.

”Knights of the Old Republic” -tyyppinen projekti kuulostaa kuitenkin projektilta, jollaisesta haaveiltaisiin uutta elokuvien sarjaa. Waititille luontevammalta projektilta tuntuu minusta yksittäisen hahmon tai parin ympärille rakennettu yksittäiselokuva. Ei vain siksi, että ohjaaja tavallaan jo teki MCU:ssa saman, vaan myös siksi, että Waititi ei vaikuta ohjaajalta, joka haluaisikaan kehitellä pitkiin elokuvasarjoihin johtavia suuria juonia. Hänen omatkin elokuvansa ovat verrattain pienimuotoisia yksittäiskertomuksia, usein muutamien hahmojen ympärillä pyöriviä – vaikka sekä Thor että What We Do… ovatkin nyt saamassa myös jatkoa.

lando-calrissian-solo

Miten olisi: Donald Glover Lando Calrissianina.

Heittääkseni vain yhden nimen pöytään: aivan ässä hahmo Waititin tulkittavaksi olisi Lando Calrissian.

Landossa on sitä pilkettä silmäkulmassa, jonka kanssa Waititi olisi minusta samalla aaltopituudella. Hahmo on universaalisti tunnettu ja rakastettu, ja kantaisi siten aivan varmasti oman elokuvansa, mutta ei ylikäytetty eikä trilogioiden ykkösrivin päähahmojen tavoin vaikeasti tai mahdottomasti tartuttavissa. Lando-leffa sijoittuisi luontevasti kaikkein klassisimpaan Imperiumin ja kapinan aikakauteen, josta Disneyllä tykätään, mutta hahmon huijariluonteen vuoksi syrjään galaksin ydinkonflikteista, joka taas sopisi luultavasti Waititille hyvin. Ja näyttelijähän olisi valmiina: monilahjakas laulaja-näyttelijä Donald Glover oli Solossa kuin syntynyt Landoksi, ja palaisi rooliinsa enemmän kuin mielellään. (Isoin ongelma Lando-elokuvahankkeessa olisikin juuri tuo tausta: Solo kun kuitenkin oli kaupallinen floppi.)

Jos minulta kysytään, vielä Landoa korkeampikin toiveeni olisi täysin originaali tarina. Olisin kiinnostunut ihan mistä tahansa ideasta, jos Waititi ja Wright-Cairns tarjoilisivat meille Star Wars -galaksiin sijoitetun komedian (sillä jonkinasteinen komediahan se varmasti olisi), joka ei keskittyisi minkään olemassaolevan hahmon tai konseptin ympärille. Jojo Rabbitin tavoin se voisi olla vain yksi pieni tarina kiinnostavassa historiallisessa ajassa ja paikassa – Natsi-Saksan sijaan kaukaisesa galaksissa. Jedikoulun luokalle jääneet? Baari Coruscantin alamaailmassa? Imperiumin upseerien epätoivoiset kotirouvat? Mitä tahansa!

jojo-rabbit

Ohjaaja Taika Waititi itse mielikuvitusystävä-Hitlerinä Jojo Rabbitissa (2019).

Sitten on se toinen hyvä kysymys: milloin.

Star Wars -elokuvia pitäisi olla tekeillä jouluiksi 2022, 2024 ja 2026. Emme vain tiedä yhtään, mitä ja keiltä. Benioffin ja Weissin projektin piti olla vuorossa ensimmäisenä, mutta ainakaan he eivät sitä tee. Periaatteessa suunnitteilla on yhä Rian Johnsonin trilogia – sitä ei ole peruttukaan – mutta mitään siitä ei ole pitkään aikaan kuulunut. Lisäksi on julkistettu, että Marvel-tuottaja Kevin Feige suunnittelee yhtä Star Wars -elokuvaa. Feige ei tosin ole ohjaaja, joten on jopa mahdollista, että Feigen projekti on yhtä kuin Waititin projekti (mutta ehkä se olisi tiedotettu tässä ja nyt, jos niin olisi).

Vuoden 2022 hankkeen julkistamisen aika alkaisi olla jo käsillä. Tosin koronaviruksen synnyttämä maailmanlaajuinen poikkeustila, jonka vuoksi kaikkien isoimpienkin Hollywood-leffojen ensi-illat ja kuvaukset nyt siirtyvät vähintään kuukausilla, saattaa joka tapauksessa vielä muuttaa näitä aikatauluja, mutta edellä mainitut aikataulut ja tiedot edeltävät jo korona-aikaakin.

Toinen tapa katsoa Waititin leffan paikkaa on vilkaista ohjaajan omaa kalenteria. Siellä näyttää melkoisen ahtaalta: tulossa ovat jalkapalloelokuva Next Goal Wins ja Thor: Love and Thunder (2022) ja jossain vaiheessa myös What We Do…:n spinoff/jatko-osa We’re Wolves (jonka nimi naurattaa minua aina). Imdb:ssä on näemmä keulittu veikkaamaan, että Untitled Taika Waititi Star Wars Film olisi ensi-illassa 2024. Minustakin vaikuttaa varmalta, ettei aikaisemmin ainakaan – joten olisiko se sitten Feigen projekti, joka olisi toteutusvuorossa ensimmäisenä?

=====

Jännästi Waititi-uutisen hännässä oli myös vahvistus viihdemedioiden reilu viikko sitten skuuppaamasta uutisesta Leslye Headlandin kipparoimasta Star Wars -sarjasta. Minäkin kirjoitin siitä jo.

40-vuotias amerikkalainen Headland tunnetaan Netflix-sarjasta Russian Doll ja elokuvasta Sleeping With Other People. Lucasfilmin tiedotteen mukaan hän toimii kehittämänsä sarjan kirjoittajana, tuottajana ja showrunnerina, joka antaa ymmärtää tässä olevan tekeillä ns. tekijälähtöisen sarjan. Taaskaan tiedote ei sano mitään aiheesta eikä julkaisuajasta.

Tekeillä on nyt siis neljä Star Wars -sarjaa: The Mandalorian, jonka toinen kausi kuvattiin juuri ennen koronakriisiä, esituotantovaiheessa olevat sarjat Cassian Andorista ja Obi-Wan Kenobista sekä tämä Headlandin projekti. Kaikkien noiden kolmen sarjan päähenkilöt ovat herrashenkilöitä, ja Hollywood-medioiden mukaan Headlandin sarja olisi ”naiskeskeinen” (female-centric). Se tuntuu myös Headlandin cv:tä katsoen varmalta veikkaukselta. Mutta tiedotteessa tästä ei siis sanota mitään.

the-mandalorian-swcc-cara-dune

The Mandalorianissa oli Cara Dune (Gina Carano), mutta äijjiä siinäkin sarjassa riitti.

Pessimisti saattaa sanoa, että viimeistään nyt tekeillä on aivan liikaa Star Wars -projekteja. Tai että Disney-Lucasfilmin saippuaoopperan viime vuosien käänteiden perusteella Waititin, Wright-Cairnsin ja/tai Headlandin potkut ennen ensi-iltaa ovat todennäköisempiä kuin punaiset matot. Optimisti voi kuitenkin perustellusti tulkita niinkin, että nyt, kun Skywalker-saaga on viety loppuunsa, franchisella on viimein mahdollisuus alkaa irrotella. Ehkä Disney ei enää (parin pettymyksen ja monen kohun) jälkeen odota Star Wars -elokuvalta aivan miljardien tuottoja, etenkään kun otsikossa ei ole episodinumeroitakaan?

Toivoa siis sopii, että Waititi oli väärässä vitsaillessaan taannoin, ettei haluaisi Star Wars -elokuvien ohjaajaksi, koska haluaa pitää työnsä ensi-iltaan asti. Ehkä riskikerroin on kuitenkin nyt pienempi kuin eräiden muiden ohjaajavalintojen kohdalla. Waititin omaperäisyydestä huolimatta hän on kuitenkin Disney-Lucasfilmille jo tuttu mies, ja Thorinsa myötä franchise-leffan kipparinakin kokenut.