Odotan Andorin toiselta kaudelta suuria, sillä se on aivan erilainen kuin kaikki muut Star Wars -sarjat, ja sen lisäksi minulle niistä paras (toisin kuin Skeleton Crew, joka oli vain erilainen)

Tämän pääsiäisviikonlopun Star Wars Celebrationissa Japanissa on kuultu uutisia muun muassa tulevista Star Wars -elokuvista, ja jos olisin tämän blogin päivittämisessä takavuosien puhdissani, tilittäisin varmasti nyt tuntemuksiani niistä. Ehkä niihin vielä pääsen, mutta tämänhetkisissä oloissa koen kuitenkin vielä kiireellisemmäksi sanoa jotain Andorista, jonka toinen ja viimeinen tuotantokausi alkaa tiistaina 22. huhtikuuta. Kirjoitus ei spoilaa toista kautta (ensimmäistä kylläkin).

Andor on minulle paitsi tähänastisista Star Wars -sarjoista selvästi paras, myös itselleni muutenkin yksi viime vuosien suurimpia sarjakokemuksia, siis tämän frachisen ulkopuoleltakin.

Cassian Andor ja K-2SO lentävät avaruusalusta Andor-sarjan toisella tuotantokaudella
Cassian Andor (Diego Luna) ja K-2SO (Alan Tudyk): Rogue Onesta tuttu parivaljakko on Andor-sarjan toisella tuotantokaudella yhdessä taas (tai kronologisesti ensimmäistä kertaa).

Sen sijaan tätä edellisestä Star Wars -sarjasta Skeleton Crew’sta minulla ei meinannut olla sanottavaa lainkaan. Se ei varmaankaan ollut Star Wars -sarjoista kaikkein heikoin, mutta minä en siitä välittänyt.

Erilaisten teosten vastakkainasettelu ei ole välttämättä kovin hedelmällistä, ja esimerkiksi tässä tapauksessa on selvää, että Andor ja Skeleton Crew eivät juuri ole edes samoille yleisöille tarkoitettuja. Mutta siihen on pieni houkutus, koska itse asiassa nämä molemmat sarjat edustavat juuri sitä, mitä tässä blogissa niinä puhtisempina aikoina tapasin peräänkuuluttaa: uusia näkökulmia ja omanlaisiaan käsittelytapoja kaukaiseen galaksiin. Silti pidän niistä toista mestariteoksena ja toista suorastaan tarpeettomana.

Siispä kuitenkin, ennen kuin menen Andoriin ja jos vain sallitte: sittenkin ensin muutama ajatukseni Skeleton Crew’sta.

Jude Law'n esittämä Jod osoittaa valomiekalla lapsia Skeleton Crew -sarjassa
Skeleton Crew: Tässäkin sarjassa nähtiin droidi ja lennettiin avaruusaluksella, mutta siihen ne yhtäläisyydet Andorin kanssa ehkä jäävätkin.

Skeleton Crew oli vuodenvaihteessa 2024-25 esitetty 8-jaksoinen sarja, jossa neljä varhaisteini-ikäistä lasta karkasi vahingossa kotiplaneetaltaan avaruusaluksella, joka vei heidät seikkailulle avaruuspiraattien ja kätkettyjen aarteiden joukkoon. Sarjan olivat luoneet Jon Watts ja Christopher Ford (Marvel Cinematic Universen Spider-Man-leffojen tekijät) ja sen aikuispääosassa, päähenkilöitä vuoroin lapsenvahtivana ja vuoroin petkuttavana lierona nähtiin Jude Law. Wattsin kerrottiin etukäteismarkkinoinnin yhteydessä pitchanneen ideansa Lucasfilmin Kathleen KennedylleArkajalkoina avaruudessa”, ja juuri täsmälleen sellainen se nähtynä sitten olikin: jos tarina muutenkin toi mieleen sellaiset 1980- ja 1990-luvuilla suositut esimurrosikäisten seikkailut kuin Kulti, kutistin kakarat tai Jumanjin, niin aivan pastissinomaisesti se muistutti nimenomaan Arkajalkoja (The Goonies, 1985), Steven Spielbergin ja nuoren Kathleen Kennedynkin tuottamaa pikkuklassikkoa lapsista vanhan merirosvoaarteen jäljillä.

Olen ymmärtänyt, että Skeleton Crew oli monien katsojien mielestä vähintään sympaattinen ja joidenkin mielestä jopa näyteltyjen Star Wars -sarjojen parhaimmistoa. Kriitikotkin olivat sitä kohtaan suhteellisen suopeita, ehkä osin siksi, että valomiekoista ja palkkionmetsästäjistä vähemmän innostuvalle ammattikatsojalle se edusti ainakin vaihtelua.

Skeleton Crew’sta tykkääminen vaati sen perusasian ymmärtämistä, että se tosiaan oli hyvin nuorille katsojille, niin sanotusti ”koko perheelle” tarkoitettu, siis toisin kuin vaikkapa aiemmin viime vuonna nähty The Acolyte ja etenkin toisin kuin Andor. Ehkä hieman yllättäenkin ainakin minun silmissäni näkyi somessa pääasiassa tämän ymmärtäneitä kommentteja: osa tykkäsi Skeleton Crew’sta juuri tällaisenaan, osa taas sanoi hyväksyvänsä tämän sarjan olevan tarkoitettu jollekin muulle kuin itselleen. Star Wars -vastaanotoille niin tyypillisiä vihareaktioita en juuri huomannut. Tosin täytyy heti perään huomauttaa, että Twitterin kuoleman jälkeen olen jättäytynyt etäämmälle tämän franchisen äärellä käytävästä keskustelusta.

Skeleton Crew'n lapset ja Jude Law'n näyttelemä Jod katsovat aarrekarttaa
Tottakai Skeleton Crew’ssa oli aarrekarttoja!

Minäkin tämän toki ymmärsin, ja siksi en varsinaisesti halua kutsua Skeleton Crew’ta huonoksi. Sen sijaan palaan uudelleen sanaan, jota käytin jo kirjoituksen alussa: Skeleton Crew tuntui minusta tarpeettomalta. Minun oli vaikea jaksaa katsoa sitä loppuun. (Puoliso luovutti kotisohvalla toisen jakson kohdalla, eikä lapseni ole vielä tässä iässä. Voin kyllä hyvin kuvitella, että sopivan ikäisten jälkeläisten seurassa tämä sarja olisi tuntunut paremmalta.)

Aluksi tunsin kuitenkin olevani pettymykselläni pettämässä omat sanani. Olinhan tosiaan tässä blogissakin niin usein peräänkuuluttanut Star Wars -sarjoilta ”jotain uutta”. Tässä meillä nyt sitten oli aivan uusista hahmoista kertova tarina (tsek), sopivasti omanlaisellaan otteella kerrottuna (tsek) ja jopa suorastaan uusille yleisöille sopiva ja suunnattu (tsek). Mikä oikeus minulla oli moittia tällaista, kun olin niin monta kertaa kirjoittanut toivovani näkeväni jonakin päivänä sellaisenkin Star Wars -sarjan, joka veisi franchisea onnistuneesti sellaiseen uuteen suuntaan, josta minä itse en pitäisi?

Enkä siksi tahdo kovin kovaan ääneen moittiakaan. Mutta jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, mikä ongelmani itse asiassa oli. Suurin ongelmani Skeleton Crew’n kanssa oli se, että en löytänyt siitä Star Warsia. En lainkaan.

Skeleton Crew'n lapset kävelevät amerikkalaista lähiötä muistuttavalla kotikadullaan
Tottakai Skeleton Crew’ssa oli amerikkalainen kaupunkilähiö!

Skeleton Crew tapahtui niin sanotusti The Mandalorianin aikaan, mutta se sijoittui koko muun galaksin unohtamaan kolkkaan (päähenkilöiden kotiplaneetan ollessa suorastaan muulta galaksilta piilotettu kolkka), eikä sillä käytännössä ollut mitään tekemistä minkään aiemman Star Wars -tarinan kanssa. Mukana oli vain äärimmäisen ohuita viittauksia mihinkään aiemmin nähtyyn: myyttisten jedien, galaktisen tasavallan ja X-Wing-pilottien olemassaololla oli ohut vaikutuksensa tarinaan, mutta hahmot, lokaatiot ja avaruusotusrodut olivat aivan uusia.

Tämän voi ottaa virkistävänä vaihteluna monien Star Wars -tarinoiden sisäänpäin lämpiävälle pienelle pyörivälle piirille, mutta minusta tuntui koko ajan kuin olisin katsonut koko perheen avaruusseikkailua, jolla ei ollut mitään tekemistä Star Warsin kanssa, mutta jota yritettiin myydä minulle Star Wars -tarinana. Kun At Attinin planeetalla asuinlähiöt ja koulut muistuttivat tarkalleen elokuvamielikuvaa amerikkalaisesta takavuosikymmenten ihanneyhteiskunnasta, ajattelin Stephen Kingin kirjoja ja parin vuoden takaista Don’t Worry Darling -satiiria. Vaikka Star Warsin galaksi on tunnetusti suuri ja moninainen, huomasin itse kokevani, etten voinut parhaalla tahdollakaan uskoa, että sieltä löytyisi tällainen yhdysvaltalaisen ydinnostalgian kotiplaneetta, koska minun Star Warsiini on aina niin keskeisesti kuulunut tapahtumien miljöiden toiseus.

Myös idea siitä, että lapsille arkinen kotiplaneetta oli kaikkien muiden näkökulmasta tarunhohtoinen aarreplaneetta, tuntui tällä tavalla uusien hahmojen seikkailuna esitettynä tarinalta, joka olisi voitu kertoa aivan ilman Star Wars -otsikkoa. Itse asiassa nimenomaan: tämä seikkailu ei minusta tuntunut tuoreelta näkökulmalta tuttuun galaksiin, vaan itsenäisesti toimivalta scifiseikkailultatarinalta, johon oli päälle liimattu Jude Law’n hahmon sarjan ajan arvuuteltu kyky käyttää Voimaa ja pari muuta tarraa. Minusta Skeleton Crew olisi ollut parempi Skeleton Crew’na kuin Star Wars: Skeleton Crew’na. Hitto vie, Jon Watts olisi minun puolestani voinut yrittää aloittaa ideallaan ihan oman franchisensa!

Cassian Andor kävelee kadulla

Nyt pääsen Andoriin, jonka ensimmäistä kautta olen viime päivinä katsonut uudelleen ja jonka toinen kausi siis nähdään nyt huhti-toukokuussa.

Syy siihen, miksi pidän Andorista niin erityisen paljon, ei ole vain siinä, että se poikkeaa tyyliltään ja kerronnaltaan paljon muista Star Wars -sarjoista ja muistakin franchisen teoksista. Kyse on myös siitä, että toimii erinomaisena vakoojajännärinä omillaankin ja toisaalta siitä, että se on samaan aikaan myös onnistunut esiosa Rogue Onelle ja tavallaan koko galaktiselle sisällissodalle Star Warsin alkuperäisen ytimen taustalla. Se on näitä kaikkia, yhtä aikaa.

Andor tapahtuu mitä syvällisimmin Star Wars -galaksissa. Nimihenkilönsä Cassian Andorin (Diego Luna) kautta se on tosiaan esiosa Rogue Onelle, mutta sen päähenkilöihin kuuluu myös Mon Mothma (Genevieve O’Reilly), tuleva Kapinaliiton johtaja ja legacy-hahmo Jedin Paluusta (1983) asti. Kumpikin näistä hahmoista saa kuitenkin määrittelevän tulkintansa vasta tässä sarjassa, ja molemmat heistä elävät sarjassa tilanteissa, joita tai välttämättä joiden kaltaisiakaan emme ole nähneet franchisessa koskaan ennen.

Vastahakoisena kapinallisena ja luontaisena selviytyjänä Cassianissa on kyllä jotain samaa kuin Han Solossa, mutta siinä missä Solo on rehentelijä, joka ikuisella itseluottamuksellaan voi vaikka juosta päin stormtroopereita pitkin Kuolemantähden käytäviä, Cassian on paljon lähempänä meitä. Hän on kuin kuka tahansa duunari, jonka primäärimotiivi on selviytyä ja jonka ymmärrettävä lähtökohtaratkaisu diktatuurin väärien tekojen äärellä on kääntää katse pois vaaran tieltä.

Cassian Andor on laskeutunut pellolle TIE-hävittäjällä
Trailereista päätellen toisella kaudella Cassian Andoria TIE vie.

Andorissa esiintyy muitakin vanhoja tuttuja, pian nähtävällä kakkoskaudella vielä ykköstäkin enemmän, mutta hahmohistorioita enemmän sarja liittyy aiempiin tarinoihin tavalla, jolla se syventää näkökulmaamme oikeastaan melkein koko franchiseen. Andorin uusintavalotus yleensä seikkailullisten ja kepeästi katsottavien Star Wars -tarinoiden taustalle ”piilotettuun” galaktiseen tilanteeseen on niin totaalinen, että se voi saada meidät katsomaan uusin silmin paitsi Rogue Onea, myös jopa sitä vuoden 1977 elokuvaa, josta tämä kaikki alkoi ja jonka me kaikki luulemme tuntevamme läpikotaisin.

Andor näyttää meille paremmin kuin mikään Star Wars -tarina koskaan, miten paha Imperiumin hirmuhallinto todella kansalaisiaan kohtaan onkaan. Se näyttää meille, miten tyytymättömyys kasvaa kapinaksi. Se näyttää meille, miten tuppukylän kasvatin Luke Skywalkerinkin mielipide galaksin hallinnosta tiivistyy sanoihin ”tottakai minäkin vihaan Imperiumia”. Se näyttää meille myös sen, miksi Kapinaliitto ja vapauden idea lopulta vääjäämättä voittavat, vaikka kaikki galaksin militaarinen mahti ja kaikki superaseet ovatkin aina Imperiumin puolella. (Okei, tuon viimeisen voiton vääjäämättömyys on kieltämättä tällä hetkellä tosimaailmassa koetuksella, ja Star Warsissakin niiden toteutuminen johtunee demokratian tehoa enemmän siitä, että kyse on pohjimmiltaan sadusta sekä siitä, että koko galaktinen sisällissota oli aikanaan lopulta taustaa Luke Skywalkerin tarinalle, mutta sallinette idealismin tässä yhteydessä silti.)

Perrin Fertha, Mon Mothma ja Luthen Rael Andorin juhlavaatteissa toisella kaudella
Imperiumin otteet hyväksyvä ikävä ihminen Perrin Fertha (Alastair Mackenzie), senaattori Mon Mothma (Genevieve O’Reilly) ja antiikkikauppias Luthen Rael (Stellan Skarsgård). Vain yksi heistä voi olla julkisissa tiloissa avoimesti oma itsensä.

Sarjan nimi Andor on itse asiassa harhaanjohtava, sillä Cassian Andor on vain yksi näkökulmahenkilöistä. Siinä missä Mon Mothman vierailu Rebels-sarjassa tai vaikkapa Luke Skywalkerin esiintyminen The Mandalorianissa olivat lähellä cameoa ja fanipalvelusta, Andorissa Mon Mothma ei ole vierailija eikä vinkkaus katsojalle, vaan yksi päähenkilöistä, joiden varaan koko tarina rakentuu. Hänen lisäkseen keskeinen hahmo on vakoojamestari Luthen Rael (Stellan Skarsgård) ja lyhyemmän, mutta painavan osuuden verran myös Imperiumin vankilan luottovanki Kino Loy (Andy Serkis). Kenenkään heistä osa ei ole helppo, ja kuten Luthen ensimmäisen kauden kymmenennen jakson upeassa ”I’ve made my mind a sunless space” -kohtauksessa sanoo, he mitä todennäköisimmin uhraavat oman elämänsä, jotta toisten tulevaisuudessa aurinko nousisi.

Cassianin lisäksi Mon Mothman ja Luthenin polut jatkuvat toisella kaudella. Heistä ensimmäisen tiedämme selviävän johtamaan kapinaa myöhemmin, toisen kohtalon saatamme arvata siitä ettemme ole heidän myöhemmistä vaiheistaan aiemmissa tarinoissa kuulleet. Mutta hiljainen kapina kytee myös Cassianin kotiplaneetalla Ferrixissä, jonka asukkaista ensimmäinen kausi nosti esiin pienillä vedoilla montakin keskeistä hahmoa, mutta etenkin Cassianin ottoäidin Maarva Andorin (Fiona Shaw) ja mekaanikko Bix Caleenin (Adria Arjona).

Ferrixin kaupunkilaiset, jotka ovat virittäneet porteilleen sortajista varoittavat rummut ja jotka kokoontuvat saattamaan kuolleitaan koko kaupungin yhteisissä hautajaismarsseissa, eivät todellakaan ole tyytyväisiä osaansa. He pysyvät ruodussa Imperiumin aseiden edessä, kuten ymmärrettävää tosimaailmankin sortovaltioissa on. Mutta kaiken aikaa he ovat vain pienen sysäyksenä päässä toiminnasta. Heidän kaikkien myötä Andor olisi yhtä hyvin voitu nimetä vaikkapa ”Kapinan synnyksi”.

Hautajaiset Ferrixin kadulla Andorin ensimmäisen tuotantokauden päätösjaksossa
Ferrixin kaupunkilaisten cosplay-hattuja näkee Suomessa tyypillisesti vappuisin.

Mutta varsinaisesti mestariteokseksi Andor kuitenkin kasvaa siksi, ettei sen näkökulma rajoitu edes kapinallisiin sanan laajassakaan merkityksessä. Voin itse asiassa kertoa tarkalleen, missä kohtaa tajusin ensimmäisen kauden aikana varmuudella katsovani täysin poikkeuksellista sarjaa: se oli neljännen jakson kohtaus, jossa Imperiumin kirkasotsaisen pahiksen roolissaan katkerasti epäonnistunut Syril Karn (Kyle Soller) raahustaa nujerrettuna äitinsä kotiin ja saa häneltä naapurien katsellessa tervetulotoivotukseksi läimäyksen. Tämä on jotain, mitä emme todellakaan ole nähneet Star Warsissa aiemmin, ja hyvin harvoin tieteisfiktion piirissä muulloinkaan. Tänne kamera ei yleensä osoita, eikä niin sanottujen pahisten tällaista puolta yleensä koskaan näytetä.

Andor näyttää meille ihmisinä myös pahikset, ja paljastaa, että myös he ovat omalla tavallaan diktatuurin uhreja. Syril Karnin ja häntä fasistisemman tiedustelu-upseerin Dedra Meeran (Denise Gough) usko aatteensa oikeutukseen on oiva peilikuva Luthenin, Mon Mothman tai vähitellen heräävästi Cassianinkin motivaatioista, mutta vielä enemmän näiden hahmojen välillä on parallelioita siinä, että he kaikki ja loputkin sarjan sivuhenkilöt ovat kaikki ihmisiä Imperiumin rattaissa. Syrilin ja Dedran onnistumisen puolesta ei tarvitse ryhtyä symppaamaan, mutta heidän näkökulmaansa on mahdollista ymmärtää. Todellisenkin maailman diktatuureissa eläneiden ja elävien yksittäisten ihmisten toimintaa on paljon helpompi ymmärtää, kun ymmärtää sen, että esimerkiksi rajoiltaan suljetussa Neuvostoliitossa aikuistuneella ihmisellä ei ollut valinnanvaraa siitä, millaisen yhteiskuntajärjestyksen sisällä hänen olisi pyrittävä elämssään eteenpäin.

(Tätä edeltävissä Star Wars -tarinoissa onnistunein tarina Imperiumin puolella taistelevien näkökulmien avaamiseksi oli muuten ainakin minun tietääkseni Claudia Grayn romaani Lost Stars vuodelta 2015, joka niin ikään kertoi episodi IV:tä edeltävistä vuosista ja hahmoista, jotka kohtalon oikuista päätyivät eri puolille sisällissodan rintamaa. Andor menee kuitenkin kerronnallisessa kunnianhimossaan sitä paljon pidemmälle.)

Syril Karn ja hänen äitinsä Andorin ensimmäisellä tuotantokaudella
Ankeaa on, kun aikuinen mies äitinsä luona muroja syö!

Andor on synkempi, vakavampi ja ”aikuisille suunnatumpi” kuin mikään toinen Star Wars -sarja tai -elokuva (ainakaan tähän asti). Etenkin rangaistusvankilan ja sieltä pakenemisen osuus oli ensimmäisellä kaudella hengästyttävää katsottavaa: ensin aidosti ahdistavaa, lopuksi liki kyyneliin asti koskettavaa. Itselleni Andorin ensimmäisellä kauden vankilapaon jakso numero kymmenen oli yksi kaikkien aikojen Star Wars -hetkistä: sanotaanko nyt että vähintäänkin top-kymppiin, siis ohi monien elokuvien huippuhetkien ja varmasti ainoana tähänastisista näytellyissä sarjoissa nähdyistä.

Andor on myös muita Star Wars -tarinoita realistisempi, vaikka se tietenkin samassa kuvitteellisessa maailmassa tapahtuukin. Andorin Star Wars -maailmaan kuuluvat sellaisetkin arkiset asiat kuin makuuhuone- ja kylpyhuonetoiminnot, kun muissa teoksissa näitä koko huoneita harvoin vilahtaakaan (minkähänlainen sepalus stormtrooperien haarniskassa muuten on?). Andorin Star Warsiin on ainakin minun helpompi kuvitella itseni kuin Star Warsiin yleensä, ja kun TIE-hävittäjät ujelsivat ensimmäisellä kaudella Skotlannissa kuvatuissa maisemissa, huomasin ajattelevani, että harvoinpa nuokaan noin todellisilta minusta tuntuvat. Andor on onneksi todella kuvattu oikeissa kuvauspaikoissa ja huolellisesti rakennetuissa oikeissa lavasteissa, toisin kuin esimerkiksi Volume-studiokuplassaan omalla tavallaan huolellisesti liki kokonaan toteutettu The Mandalorian. Star Wars Celebrationissa luetellut toisen kauden luvut ”140 settiä, 700 pukua, 4100 tehostekuvaa” ovat vähintään pitkien Star Wars -elokuvien tasolla.

Andor ei ole minun suosikkini siksi, että haluaisin kaikki Star Warsini tällaisina, vaan siksi, että se juuri tällaisena on niin omanlaisensa. Andor onnistuu, koska se on yhtä aikaa omaperäinen ja ainutlaatuinen, mutta myös syvästi sitoutunut sarjan kokonaiskuvaan. Tästä törmäyksestä syntyy tuore näkökulma saagaan, joka täyttää pian 50 vuotta ja on viime vuosina, myönnettäneen, kaivannut enemmän tuoreita näkökulmia kuin saanut.

Cassian saapuu vankilaan Andorin ensimmäisellä tuotantokaudella
Andorin ensimmäisen kauden vankilassa oli seitsemän kerrosta, seitsemän huonetta kerroksessa, seitsemän pöytää huoneessa, seitsemän miestä pöydän ääressä, ja seitsemän-sakarainen muoto toistui muuallakin sarjassa saman sorron merkkinä.

Andor on kauttaaltaan ensiluokkaisesti näytelty, kuvattu, lavastettu ja niin edelleen, mutta viimeistään tässä kohtaa tätä hehkutusta on syytä nimetä päätekijä. Andorin onnistumisessa tärkeä tekijä lienee se, että sarjan luoja ja pääkirjoittaja Tony Gilroy ei ole varsinaisesti mikään Star Wars -fani. Bourne-toimintatrillerisarjan kirjoittaja Gilroy päätyi Star Warsin pariin, kun hänet värvättiin konsultiksi ja haamukirjoittajaksi korjaamaan Rogue Onen ongelmia uudelleenkuvauksilla. Legenda kertoo, että hän itse asiassa päätyi kirjoittamaan ja ohjaamaankin merkittävät osat elokuvaa uudelleen, vaikka elokuvan ohjaajana lopputeksteissä pysyi Gareth Edwards. Gilroyn lisäämiin kokonaisiin kohtauksiin Rogue Onessa kuuluu muun muassa elokuvan alun kohtaus, jossa Cassian esitellään katsojalle vakoojana, joka on valmis tappamaan omat tiedonantajansa tiedon suojelemiseksi.

Andor-sarjaa oltiin aluksi suunnittelemassa seikkailullisempana ja tyyliltään tavanomaisempana prequelina Rogue Onelle. Konsulttirooliin jälleen palkattu Gilroy tiettävästi latasi Lucasfilmille pöytään omat teesinsä siitä, miten hän kertoisi tarinan Cassianin ja kapinan alkuajoista, mutta totesi heti julistuksensa perään, että ”ette te tällaista kuitenkaan halua”. Lucasfilmiltä oli sanottu, että haluamme itse asiassa, teepä se, ja loppu on historiaa.

(Andorin ensimmäinen showrunner Stephen Schiff kreditoitiin, yllättävää kyllä, sarjan ensimmäisen kauden seitsemännen jakson kirjoittajaksi eli niille hetkille, jotka tapahtuivat Aldhanin ryöstökeikan ja vankilaosuuden välissä. Erikoista, mutta ilmeisesti juuri niihin hetkiin sattui periytymään sellaisia palasia Schiffin versiosta, että näin päädyttiin kreditoimaan – Hollywoodin käsikirjoittajaliiton kreditointisäännöt ovat välillä enemmän lakitupapeliä kuin luovan työn tunnustamista.)

Tiistaina alkava toinen tuotantokausi jää myös Andorin viimeiseksi. Tämä ei ollut alun perin tarkoitus, vaan ensimmäisen kauden tuotannon alkaessa Gilroyn tarkoitus oli jatkaa sarjaa peräti viiden tuotantokauden ajan. Kunkin kauden oli tarkoitus kattaa yhden vuoden tapahtumat aikajanan lähestyessä Rogue Onea ja täten myös episodi IV:tä.

Jo ensimmäisen kauden haastattelukierroksilla Gilroy kuitenkin alkoi kertoa sarjan tekemisen olleen niin uuvuttavaa sekä hänelle itselleen että päänäyttelijä Diego Lunalle, että jatkoideat siksi muokattiin muotoon, jossa ne kaikki voitaisiin kertoa vain yhdessä kaudessa. Toinen tuotantokausi koostuu neljästä kolmen jakson ryppäästä, joiden välillä aika hyppää aina selvästi eteenpäin alkuperäisen vuosisuunnitelman toteuttamiseksi. Jaksot julkaistaan Disney+:ssa aina kolmen jakson sykäyksissä, kokonaiskestoiltaan siis kutakuinkin elokuvan mittaisissa paloissa. Suunnitelma ei ole tavallisimmasta päästä, mutta ei ole tämä sarjakaan.

Muistan, että ennen ekan kauden näkemistä minusta tuntui erikoiselta, että Rogue Onen sivuhenkilön oma sarja saisi jo ensimmäisellä kaudellaan enemmän jaksoja kuin vaikkapa The Mandalorian tuotantokausissaan, ja vielä erikoisemmalta, että juuri siitä suunniteltiin vuosien mittaista, kun idea etukäteen ajatellen tuntui lähinnä minisarjan arvoiselta. Nyt, ennen toisen kauden näkemistä, minua harmittaa päin vastoin se, että kausia ei ole tulossa enempää.

Dedra Meera seisoo Imperiumin sotilaiden äärellä
”Ah, tätä järjestystä! Kaikki palat ovat paikallaan!”

Sarjan hahmogalleria ja asetelmat ovat niin rikkaita, että tuntuu suorastaan tuhlaukselta, että se kaikki tullaan nyt ammentamaan tyhjiin vain samassa määrässä jaksoja joita ensimmäisellä kaudella käytettiin niiden kehittelyyn. Kuinka herkullista olisikaan ollut seurata hitaasti kypsytellen kerrottua Cassianin matkaa sankariksi ja Luthenin ja Mon Mothman edessä odottavia yhä pahenevia kompromisseja ja uhrauksia!

Mutta lienee syytä luottaa Gilroyhin: ehkä toinen kausi tuntuu yhden tuotantokauden sijaan neljältä elokuvalta, kuten hän on esittänyt? Koostuihan jo ensimmäinen kausikin onnistuneesti tällaisista ”jaksoryhmistä”, joista esimerkiksi siirtymä yksi kattoi ryöstökeikan Aldhanilla, toinen rangaistusvankilan osuuden ja niin edelleen, ja joiden välillä sarjassa vaihtui aina ohjaaja ja jopa musiikin tyyli.

Tunnelman latistumista tai keventymistä ei haastattelujen ja trailerien perusteella ainakaan ole tarpeen pelätä. Toisella kaudella sankarit ovat yhä syvemmällä lähellä paljastumista ulottaessaan kapinalliset tihutyönsä Imperiumin ytimeen, ja pahat ovat toistaiseksi yhä vain pahemmin niskan päällä, sillä ”uuteen toivoon” on vielä vuosia aikaa. Empiren haastattelussa Gilroy lupaa sarjan käsittelevän täysin palkein kapinan synnyttämisen ongelmaa: kuinka pienessä piirissä ja salassa pidetystä vastarinnasta tehdään julkista ja suurta (ja pysytään hengissä). Samalla se käsittelee Cassianin matkaa johtajaksi ja, uskon, vie yhä pitemmälle näkökulmansa ”tavallisista ihmisistä” Star Wars -tarinoiden suuren konfliktin ytimessä.

Ykköskautta on vaikea ylittää mutta yrittää saa.

The Acolyte jää yhteen kauteen, ja sen epäonnistumisella voi olla itseään suurempia surkeita seurauksia koko franchiselle (ja sitä paitsi minä olisin lopulta halunnut nähdä sille jatkoa)

Niinhän siinä kävi, että The Acolyte lopetettiin. Toista tuotantokautta ei tule, eikä sarjan kipparin Leslye Headlandin jopa useiden tuotantokausien mittaiseksi kaavailemaa tarinaa kerrota loppuun. No, sillä varauksella tietysti, ettei sitä päädytä joskus kertomaan vaikkapa romaanina tai sarjakuvana, joka Star Warsissa aina on mahdollista.

En voi sanoa yllättyneeni, eikä varmaan kenenkään muunkaan pitäisi. The Acolyte sai kriitikoilta jonkin verran kehujakin, mutta yleisön näkyvät arviot olivat voittopuolisen murskaavat: arvosanat Imdb:ssä ja Rotten Tomatoesissa ovat pohjamudissa, katsojaluvut ilmeisesti laskivat pahoin sarjan edetessä ja some-kommenttien perusteella enemmistö tuntuu ilahtuneen sarjan jäämisestä yhteen kauteen.

Jokin osa The Acolyten herättämästä poikkeuksellisen voimakkaasta vastustuksesta voidaan laskea Yhdysvaltain kulttuurisotien piiriin. Joillekin jo pelkkä musta nainen sarjan pääosassa ja vihjaukset lesbohahmoista Star Warsissa olisivat olleet liikaa, vaikka sarja olisi ollut tämän pinnan alla muuten sisällöltään millainen tahansa. Mutta rehellistä on kyllä myöntää, että enemmistö katsojista ei ihan yksinkertaisesti pitänyt tästä sarjasta.

Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteikö The Acolyte olisi kerännyt jonkinkokoisen fanikunnankin, tai etteikö sarjalla ystäviäkin olisi ollut. Nettiadressilla sarjan jatkamiseksi on tällä hetkellä reilut 60 000 allekirjoittajaa. Mutta lainaan osuvan huomion tästä Forbesin finaaliarviosta, jonka kanssa en tosin muuten ole kovin paljon samaa mieltä: kun The Acolyte ei ollut tarpeeksi aikuinen tai älykäs toimiakseen sille yleisölle, joka pitää Andoria parhaana Star Wars -sarjana, mutta se kuitenkin oli vakava, huumoriton ja oikeastaan jopa synkkä, eikä se siksi oikein ollut tarkoitettu lapsillekaan, joten ehkä sen potentiaalinen kohdeyleisö ei koskaan ollut kovin suuri.

Disney-yhtiö ei toki tee hyväntekeväisyyttä, ja Star Wars -sarjat ovat jopa sen lompsassa kalliita sijoituksia. Erityisesti juuri The Acolyte ei todellakaan ollut mikään halpis: ekan kauden on väitetty maksaneen jopa käsittämättömät 180 miljoonaa dollaria, joka on siis ison efektielokuvan luokkaa eikä kaukana vaikka Wolverine & Deadpoolin budjetista. Vaikka The Acolyten siis näkisi kulttuurisotien uhrina, on studiolla varmasti ja ihan ymmärrettävästikiin laskettu, että vähemmistön välittämä ja kohtalaisen monien poikkeuksellisen näkyvällä halveksunnalla huonoa PR:ää keräävä sarja ei jatkoa saa.

(Tuo hintalappu on kyllä monin tavoin käsittämätön, sillä The Acolyte ei tosiaankaan näyttänyt tai tuntunut vaikkapa Ahsokaa monin verroin kalliimmalta. Sitä paitsi sarjan onnistuneimmat osat olivat lopulta parin hahmon välisiä kohtauksia, eivätkä välttämättä lainkaan niitä, joihin sen jättibudjetin miljoonia ehkä on upotettu.)

Mutta vaikka en siis yllättynyt, niin kyllä tämä minua enemmän harmittaa kuin että suhtautuisin siihen neutraalisti. Eikä vain siksi, että The Acolyten luoja Leslye Headland ja päätähti Amandla Stenberg olivat molemmat haastattelujensa perusteella vilpittömiä eivätkä olisi ansainneet puolen internetin likaämpärien kuonaa niskaansa (ei kukaan olisi).

Minulle The Acolyte oli ensimmäisissä jaksoissaan paha pettymys: vielä neljännenkin jakson kohdalla olisin voinut kuvailla sitä yhdellä sanalla tylsäksi ja toisella etenkin käsikirjoitusta ajatellen tyhmäksi. Ehdottomasti sen käsikirjoituksessa – erityisesti dialogissa ja hahmojen isojen ja pienten päätösten perusteluissa – oli loppuun asti paljon ongelmia (miksi ”Qimirin” vaikkapa oikeastaan piti lopussa aivopestä Mae, kun hän olisi aivan hyvin voinut ottaa molemmatkin siskot mukaansa?).

Mutta puolivälissä, pahishahmonsa (Manny Jacinto) paljastumisen jälkeen, sarja alkoi muuttua kiinnostavaksi ja aivan vähintään antaa kiinnostavaa lupausta siitä, millaiseksi se voisi myöhemmin edetessään kasvaa. Kuten kirjoitin jo loppuarviossani: vaikka en pitänyt The Acolytea mestariteoksena, pidin siitä kuitenkin lopulta enemmän kuin The Mandalorianin kolmoskaudesta tai The Book of Boba Fettistä.

Lopussa huomasin suorastaan jääneeni odottamaan oikealla mielenkiinnolla, miten tämä sympathy-for-the-sith -näkökulmasta kirjoitettu tarina toisella tuotantokaudellaan jatkuisi. En oikein missään vaiheessa innostunut mestari Solin (Lee Jung-jae) johtamasta murhaajanmetsästyksestä enkä juuri Oshan ja Maen (Amandla Stenberg) menneisyyden tragediastakaan, mutta sarjan jälkimmäisellä puoliskolla aloin kyllä kovastikin kiinnostua pahan Qimirin hahmosta ja hänen latautuneesta suhteestaan Oshaan. Vaikka näiden kahden hahmon suhteessa oli samantapaisia elementtejä kuin Reyn ja Kylon suhteessa jatko-osatrilogiassa, tämä dark young adult romance tuntui joltakin, millaista ei oltu Star Warsissa ennen nähty. Luulen, että oleellisin tuore elementti oli se, että tässä nuoripari oli tosiaan ihan oikeasti pahan puolella. (Vastaus edellä lainattuun Forbesin kirjoitukseen siitä, kenelle The Acolyte oikeastaan oli suunnattu, voisi muuten hyvin olla: young adult -yleisölle.)

Mutta olisinpa silti lopussa halunnut kuulla lisää siitäkin, miksi ja miten Vernestra Rwoh (Rebecca Henderson) aikoi reagoida tilanteeseen salaa, jatkaen totuuden pimittämistä tapahtumista, vaikka Vernestran kylmäkiskoinen hahmo ei oikein minua ekalla kaudella vakuuttanutkaan. Ja olihan se viitosjakso, jossa tuli jediruumiita enemmän kuin kai Star Warsissa kerralla koskaan sitten Sithin koston ja joka oikeastaan oli melkein yksi puolen tunnin mittainen tiivis toimintakohtaus, joka tapauksessa todella tehokas kohtaus!

Tätä kaikkea peilaten sarjan haukkujien joukosta erottuu yksi ryhmä, joka minua jonkin verran harmittaa: he, jotka sanoivat jättäneensä The Acolyten kesken kahden tai kolmen ensimmäisen jakson jälkeen.

En minä sillä, etteikö katsoja halutessaan niin saisi tehdä, mutta lie kuitenkin mahdollista, että heistä ainakin osa olisi voinut minun tapaani muuttaa sarjasta jonkinasteisesti mieltään sen edetessä. Ja jos ei ainakaan ole mielekästä tuomita sarjaa sitä näkemättä vaikkapa päänäyttelijän ihonvärin perusteella, niin ei ehkä ole täysin reilua tuomita reilun neljän tunnin mittaista tarinaa ensimmäisen tunnin perusteellakaan? Ainakin elokuvat tavataan arvioida kokonaisuuksina.

Vaikka on toki totta sekin, että katsojalla on lupa vaatia laatua ensimmäisestä minuutista alkaen, voisi joskus olla hyvä muistaa, että takavuosina erinomaisetkin tv-sarjat saattoivat päästä kunnolla vauhtiin vasta toisella tai kolmannella tuotantokaudellaan – joissa siihen aikaan oli sitä paitsi tavallisesti 22 jaksoa. Striimausajan tarjonnan loputtomuus on opettanut meidät kärsimättömiksi, enkä ole ollenkaan varma, onko se tehnyt hyvää minuuttimitassa tiiviiksi typistettyjen sarjojen kerronnallekaan, mutta se on toinen asia.

Mitä sitten tulee The Acolyte -haukkujen sisältöön, niistä suvaitsemattomuuteen ja konservatiivisuuteen nojaavan osan luokittelen luokattomaksi ja sarjan käsikirjoitusta, ohjausta ja näyttelijätyötä parjaavaan kritiikkiin taas osittain yhdyn. Mutta näiden molempien haukkujen ryhmien joukossa on yksi kritiikin osa, joka ansaitsee enemmän mietintää: se toistuva kritiikki, jonka mukaan The Acolyte ”rikkoi Star Wars -kaanonia”.

Jos kaanonin rikkomisella tarkoitetaan jedien kuvaamista totuttua vähemmän sankarillisina tai noitapiirin Voima-uskovaisuuden poikkeamista totutusta, en ole samaa mieltä. Itse asiassa kumpikaan näistä ei ole kaanonin vastaisuutta nähnytkään, sillä jedien henkinen kieroonkasvaneisuus on George Lucasin prequelienin ytimessä ja monenlaisia alkuperäiskulttuurien ja uskonnollisten kulttien Voima-tulkintoja on nähty sujuvasti Dave Filonin sarjoissakin, saati sitten muussa oheiskirjallisuudessa.

Mutta jos kaanonin rikkomisella tarkoitetaan vihjauksia Oshan ja Maen alkuperästä Voimasta itsestään syntyneinä lapsina tai sitä seikkaa, että sithien olemassaolo näyttää ensimmäisellä kaudella paljastuvan jedineuvostolle, poden itsekin näistä jonkinlaisia sulatusvaikeuksia.

Kiinnostavaa kyllä, kyse on oikeastaan enemmän hämärähköstä originaalitrilogian kertomuksen kunnioittamisesta ensisijaisena päätarinana kuin varsinaisista ristiriitaisuuksista sen kanssa. Mikään ei oikeastaan mene täysin rikki, vaikka Anakin Skywalker ei olisikaan ainoa Voiman itsensä kautta isättömästi luotu lapsi, koska missään ei ole ehdottomasti sanottu näin olevan, eikä silloinkaan jos Yodan paljastettaisiin peitelleen sithien olemassaoloa seuraavan sadan vuoden ajan Pimeän uhkaan asti. Mutta jonkinlaisilta retconnauksilta eli jälkikäteisiltä aiempien kertomusten muunteluilta ne silti tuntuvat. Näissä oloissa emme nyt sitten todennäköisesti koskaan saa selville, olisivatko The Acolyten seuraavat tuotantokaudet selittäneet näitä käänteitä paremmin päin vai pahentaneet asiaa entisestään.

Sekin on tosin hyvä muistaa, että retcon-temppuja on Star Warsissa kyllä nähty ennenkin ja niitä ovat harrastaneet niin Lucas kuin Filonikin. Pakko on erikseen mainita, että itseäni suorastaan suuresti huvitti, kun jotkut pöyristyivät pitkänuppisen jedimestarin Ki-Adi Mundin esiinnyttyä The Acolytessa, koska hahmon aikanaan expanded universessa eli nykyisin Legendsiksi kutsutussa kaanonissa vahvistettu ikä ei olisi tätä mahdollistanut.

Huvitti, koska Legends-faktat eivät ole enää yli kymmeneen vuoteen olleet osa nykyistä Star Wars -kaanonia, eikä sen olisi pitänyt olla enää kenellekään mikään uutinen. Ja huvitti siksi, että nimenomaan Ki-Adi Mundin henkilöhistoria ei oikeastaan koskaan sopinut siihen vanhaankaan Star Wars -kaanoniin. Pimeän uhan aikaan julkaistuissa sarjakuvissa oli nimittäin peruuttamattomasti kanonisoitu, että Ki-Adi Mundilla oli planeettansa perinteen mukaan useita vaimoja ja lukuisia lapsia, koska Lucas ei ollut tuolloin vielä keksinyt tai ainakaan viitsinyt kertoa expanded universe -kirjoittajille, ettei jedien ollut lupa rakastua saati avioitua kertaakaan.

Nykyisessä Star Wars -kaanonissa moni asia on toisin kuin 1990-luvun ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Star Wars -oheistarinoissa, ja nyt yksi niistä monista asioista on jedimestari Ki-Adi Mundin ikä (ja varmaankin myös perhe!), eikä siinä sen kummempaa.

The Acolyten kohtalo voi tuntua yhdestä näkökulmasta jo tutulta Star Wars -tarinalta. Sehän ei suinkaan ole ensimmäinen tämän franchisen nimike, joka on yhdistetty kulttuurisotiin, johon osa yleisöstä on isostikin pettynyt sen ilmestyessä tai jonka tekijät saavat potkut hommistaan.

Mutta vaikka haukkuja on kuulunut ennenkin ja käsikirjoittajat tai ohjaajat ovat ennenkin joutuneet väistymään pääsemättä kertomaan tarinaansa tarkoittamallaan tavalla, yhdessä mielessä sille on kuitenkin vähän edeltäjiä: Star Wars -tarinoita ei ole juuri lopetettu juuri tällä tavalla. Kokonaan peruutettuja elokuvia ja sarjoja riittää Disney-ajalta kyllä jo hämmästyttäviä määriä (sormet eivät riitä laskemiseen alkuunkaan, mahtavatko riittää varpaatkaan?), mutta ne eivät ole päässeet tähän pisteeseen asti, jossa ensimmäinen kausi The Acolytea tosiaan valmistui, julkaistiin ja vasta sitten seuraava kausi peruutettiin. Kaikki muut tähänastiset sarjat ovat joko saaneet tai saamassa jatkoa (The Mandalorian, Andor ja Ahsoka) tai niille ei ole sellaista koskaan täysin ehdottomasti kaavailtukaan (Obi-Wan Kenobi ja The Book of Boba Fett).

Varsinaisia ennakkotapauksia tämänsorttiselle canceloinnille on vain kaksi. Ensimmäinen on animaatiosarja The Clone Wars, jonka Disney lopetti viidenteen tuotantokauteen vuonna 2013, muuten yhtenä ensimmäisistä julkisista teoistaan Star Warsin omistajana. Tämä oli siinä hetkessä aivan ymmärrettävä teko (ainakin minusta oli, sillä niin tähän silloin nuoreen blogiin kirjoitin), sillä uusi omistaja halusi häivyttää yleisön muistoista prequelit (muistattekos, niitäkin vihattiin aikanaan!) ja palata rakastetun originaalitrilogian lähteille voidakseen kuljettaa yleisön kohti tulossa olleita uusia elokuvia. Päättyessään The Clone Wars ei edes tuntunut jäävän pahasti kesken, antologiasarja kun oli ja viidennellä kaudella oli omalla tavallaan tyylikäs loppu, mutta myöhemmin selvisi, että Dave Filonilla todellakin oli sarjalle suunnitteilla aivan toisenlainen, Sithin koston kanssa päällekkäin ajoittuva loppu. Yleisön leppyminen prequeleille on yksi Disney-ajan Star Wars -historian suurista sivujuonteista, ja yksi parhaista todisteista sille on se, että lopulta The Clone Wars sai kuin saikin aivan uuden tuotantokauden vuonna 2020.

Toinen tapaus on vielä kiinnostavampi verrokki The Acolytelle, vaikka meneekin elokuvien puolelle, ja tästä puhuin jo sarjan loppuarviossani: Solo (2018). Han Solon oman elokuvanhan aivan ehdottomasti toivottiin omistajayhtiössä johtavan omaan elokuvasarjaansa. Edellytykset olivat ainakin paperilla olemassa: oli kaikkien tykkäämä päähahmo, mainio cast (roolissaan aivan kelvollinen Alden Ehrenreich, tuolloin hyvinkin nousevalta tähdeltä vaikuttanut Emilia Clarke ja valovoimainen Donald Glover, suomalaisittain toki myös Joonas Suotamo) ja kaikki tarinalliset mahdollisuudet kertoa rempseitä seikkailuja Star Wars -galaksissa juuri kaikkein klassisimpana ajanjaksona. Tarinaltaan Solo-leffa jäi vähemmän kesken kuin The Acolyte, mutta kyllä sen lopussa Qi’ran ottama videopuhelu itselleen Maulille ihan selvä jatko-osatäky oli.

Solo ei saanut jatkoa, koska se floppasi. Yleisöreaktioissa eri tavalla kuin The Acolyte, mutta viulut maksavan yhtiön kannalta lopulta ehkä hyvinkin samalla tavalla. Solo sai kädenlämpöiset arviot eikä sitä kukaan tainnut erityisemmin vihata, mutta eipä siitä kovin moni innostunutkaan – eikä sitä toivotun kokoinen yleisö katsonut. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Star Wars -elokuva, joka todennäköisesti tuotti tappiota ja jonka katsojaluvut jäivät odotuksiin nähden surkeiksi. Syitä oli varmasti monia, yhtenä tärkeimmistä katsojien sen hetken uupuminen yhtäkkiä jatkuvaksi muuttuneelta tuntuneeseen Star Wars -leffojen tulvaan. Ja toisena uskoakseni se, että koska se ei tosiaan ollut mitenkään erityinen elokuvakokemus, ei siitä ollut suosiotaan kehupuheilla kasvattavaksi kesähitiksi. Solo ei todellakaan ole huonoin Star Wars -elokuva, mutta yhdentekevin se on.

The Acolyte ei ole yhdentekevä – tai ainakaan sen ei olisi pitänyt olla.

Se olisi voinut olla muista erottuva sarja aikakaudesta, jota Star Wars -sarjoissa ja -elokuvissa ei ole aiemmin käsitelty, näkökulmasta jota niin ikään ei ole liiemmin niissä nähty. Jos se olisi ollut paremmin käsikirjoitettu ja ohjattu (äskeisistä viittauksista prequelien arvonnousuun huolimatta ei liene vieläkään kehu, jos sarjan dialogikohtaukset tuovat mieleen Kloonien hyökkäyksen romanssikohtaukset), siitä olisi todella voinut tulla omalle yleisölleen tärkeä sarja, vaikka se olisikin saanut osan yleisöstä vimmaisiksi vastustajikseen. Itse asiassa: juuri hieman pienempien yleisöjen suosikkina se olisikin kenties voinut onnistuneemmin haastaa Star Warsin hyvä-vastaan-paha -klassikkoasetelmaa kuin Disney-Lucasfimilla todennäköisesti kaikkein suurimmille yleisöille suunnatuissa kulttuurituotteissa enää koskaan uskalletaan. Vähän niin kuin tässä moneen kertaan mainittu Andor siis: muuhun Star Warsiin verrattuna poikkeuksellisen vakava ja jopa ahdistava sarja ei ole ihan kaikkien makuun, mutta tykkääjilleen se onkin varsinainen helmi.

Koska ”jotain uutta rohkeasti” on aina minusta parempi kuin ”entistä ja turvallisesti”, en jäänyt erityisesti kaipamaan Solo kakkosta, mutta jään kaipaamaan The Acolyten toista kautta. Mutta tällaisena tämän kesän Star Wars -teos jää torsoksi. En usko, että yksi kausi The Acolytea ansaitsee kovin monien kodeissa uusintakatseluja. Mitä tahansa Maen, Oshan ja Qimirin varalle olikaan suunnitteilla – ja mitä tahansa sarja aikoikaan kertoa meille vielä Darth Plagueisistakin! – siitä parhaaksi vihjeeksi voi jäädä Leslye Headlandin kuvaus virallisen sivun videossa jo ennen sarjan ensimmäisenkään jakson julkaisua: ”sithejä on mestari ja oppilas, mutta jos oppilas haluaa mestariksi, jossain vaiheessa hänen on värvättävä oma oppilas voidakseen voittaa mestarinsa, ja tuo oppilaan oppilas on akolyytti”.

Mutta nyt se tarina jää kertomatta ja pian varmaankin unohtuukin.

Se mikä sen sijaan ei unohdu, saattaa olla valitettavaa. Solon flopista Disney-Lucasfilmillä vedettiin muun muassa johtopäätökset lopettaa yksittäisiin elokuvahahmoihin perustuvien Star Wars -leffojen tuotannot ja kieltää ainakin joksikin aikaa kategorisesti uusien näyttelijöiden valitseminen esittämään tuttuja hahmoja. Nämä tuskin olivat ainoita tai edes keskeisiä syitä Solon epäonnistumiseen, mutta onko tarina tosi tai ei, näin nämä asiat koetaan. Pelkään pahoin, että The Acolyten epäonnistumisesta vedetään nämä johtopäätökset:

  1. Star Wars -tarinoissa on syytä keskittyä yhä vain tuttuun Imperiumin ja kapinaliiton konfliktin ikonografiaan.
  2. Täysin uusiin hahmoihin perustuvia tarinoita ei kannata yrittää kertoa.
  3. Ydinyleisön ulkopuolisia yleisöjä ei kannata tavoitella.

Ja voi tietysti olla niinkin, että näin on. Jospa ne kaikkein suurimmat yleisöt (ne, joita Disney-yhtiö uskoo ja toivoo suuren Star Wars -franchisen ansaitsevan) todellakaan eivät innostu tämän franchisen viemisestä uusille urille. Vaikka esimerkiksi minä kuinka toivoisin, että innostuisivat, jos tarina ja konsepti olisivat tarpeeksi hyvät. Tai toivoisin, että välillä pienemmätkin yleisöt voisivat riittää.

Voi olla, että bisnesmielessä tuttuus kannattaa, sillä niin ainakin voi päätellä aikamme elokuvateatteriensi-iltoja katsomalla. Ja voi valitettavasti hyvin olla, että vaikka Disney-yhtiötä tuskin voi kiristää woke-syytöksillä luopumaan wokeismista (mitä ikinä se sitten edes tarkoittaa), sitä voi yleisöreaktioilla kiristää pidättäytymään kokeilemasta uutta. Tällaisen tien varrella meitä odottavat Mandalorianin yhä uudet mahdollisimman matalalta riman ylittävät seikkailut (seuraavaksi sarjan sijaan elokuvana), Reyn myöhemmistä vaiheista kertovan elokuvan brändääminen sittenkin suurta yleisöä houkutellen episodi X:ksi, digitaalisesti nuorennetun Mark Hamillin esittämän Luke Skywalkerin oma elokuva ja lopulta varmaankin originaalitrilogian uusintaversiokin – tosin tuota viimeistä varten pitäisi kai sentään pyörtää tuo sääntö uusien näyttelijöiden valitsemisesta tuttuihin hahmoihin, ja se portti ehkä sentään pysyy vielä jonkin aikaa kiinni.

Sitä ennen ja seuraavana edessä on kuitenkin aivan uusi Star Wars -sarja, jolla on, kiinnostavaa kyllä, eräitä yhtäläisyyksiä The Acolyten kanssa, vaikka se tarinallisesti tuskin voisi siitä kauempana olla. Joulukuussa alkava Skeleton Crew näyttää ja tuntuu Arkajaloilta ja Spielbergin E.T.:ltä lapsinäyttelijöineen ja Amerikan lähiönäkymineen niin pitkälle, että trailerin perusteella sitä on aika vaikea yhdistää Star Warsiin lainkaan.

Skeleton Crew vaikuttaa todella olevan suunnattu nuorelle yleisölle, eikä sen ehkä kannata odottaa kääntyvän yhtä tummaksi kuin The Acolyten tai haastavan hyvän ja pahan erottuvia asetelmia. Mutta myös Skeleton Crew on siis The Acolyten tavoin sarja, joka kertoo täysin uusista hahmoista, ilmeisesti myös niin ikään täysin uudessa miljöössä – ja omalla tavallaan sekin hyvin paljon turvallisimmasta Star Wars -muotista poikkeavalla tavalla. Jos Skeleton Crewtä ei päästä syyttämään woke-sarjaksi, sitä päästään aivan varmasti syyttämään Star Warsin lapsellistamisesta.

Itselleni ”Arkajalat avaruudessa” ei oikein koskaan tuntunut minusta kovin kiinnostavalta konseptilta, enkä osaa innostua traileristakaan. Mutta sillä on yhteistä The Acolyten kanssa sekin, että myös se perustuu kirjoittaja-ohjaajansa omaan ideaan, ja tällä kertaa se kirjoittaja-ohjaaja on Jon Watts, jonka työstämistä Spider-Maneista olen kyllä voittopuolisesti pitänyt. Ja sitä paitsi, vaikka minä en sitten Skeleton Crewsta pitäisikään (ihan oikeasti ne trailerin omakotitalorivit eivät kyllä minusta tuntuneet tähän franchiseen sopivilta), pidän siis tässäkin kovasti siitä, että tässäkin mennään vielä riskillä sisään.