Tämän pääsiäisviikonlopun Star Wars Celebrationissa Japanissa on kuultu uutisia muun muassa tulevista Star Wars -elokuvista, ja jos olisin tämän blogin päivittämisessä takavuosien puhdissani, tilittäisin varmasti nyt tuntemuksiani niistä. Ehkä niihin vielä pääsen, mutta tämänhetkisissä oloissa koen kuitenkin vielä kiireellisemmäksi sanoa jotain Andorista, jonka toinen ja viimeinen tuotantokausi alkaa tiistaina 22. huhtikuuta. Kirjoitus ei spoilaa toista kautta (ensimmäistä kylläkin).
Andor on minulle paitsi tähänastisista Star Wars -sarjoista selvästi paras, myös itselleni muutenkin yksi viime vuosien suurimpia sarjakokemuksia, siis tämän frachisen ulkopuoleltakin.

Sen sijaan tätä edellisestä Star Wars -sarjasta Skeleton Crew’sta minulla ei meinannut olla sanottavaa lainkaan. Se ei varmaankaan ollut Star Wars -sarjoista kaikkein heikoin, mutta minä en siitä välittänyt.
Erilaisten teosten vastakkainasettelu ei ole välttämättä kovin hedelmällistä, ja esimerkiksi tässä tapauksessa on selvää, että Andor ja Skeleton Crew eivät juuri ole edes samoille yleisöille tarkoitettuja. Mutta siihen on pieni houkutus, koska itse asiassa nämä molemmat sarjat edustavat juuri sitä, mitä tässä blogissa niinä puhtisempina aikoina tapasin peräänkuuluttaa: uusia näkökulmia ja omanlaisiaan käsittelytapoja kaukaiseen galaksiin. Silti pidän niistä toista mestariteoksena ja toista suorastaan tarpeettomana.
Siispä kuitenkin, ennen kuin menen Andoriin ja jos vain sallitte: sittenkin ensin muutama ajatukseni Skeleton Crew’sta.

Skeleton Crew oli vuodenvaihteessa 2024-25 esitetty 8-jaksoinen sarja, jossa neljä varhaisteini-ikäistä lasta karkasi vahingossa kotiplaneetaltaan avaruusaluksella, joka vei heidät seikkailulle avaruuspiraattien ja kätkettyjen aarteiden joukkoon. Sarjan olivat luoneet Jon Watts ja Christopher Ford (Marvel Cinematic Universen Spider-Man-leffojen tekijät) ja sen aikuispääosassa, päähenkilöitä vuoroin lapsenvahtivana ja vuoroin petkuttavana lierona nähtiin Jude Law. Wattsin kerrottiin etukäteismarkkinoinnin yhteydessä pitchanneen ideansa Lucasfilmin Kathleen Kennedylle ”Arkajalkoina avaruudessa”, ja juuri täsmälleen sellainen se nähtynä sitten olikin: jos tarina muutenkin toi mieleen sellaiset 1980- ja 1990-luvuilla suositut esimurrosikäisten seikkailut kuin Kulti, kutistin kakarat tai Jumanjin, niin aivan pastissinomaisesti se muistutti nimenomaan Arkajalkoja (The Goonies, 1985), Steven Spielbergin ja nuoren Kathleen Kennedynkin tuottamaa pikkuklassikkoa lapsista vanhan merirosvoaarteen jäljillä.
Olen ymmärtänyt, että Skeleton Crew oli monien katsojien mielestä vähintään sympaattinen ja joidenkin mielestä jopa näyteltyjen Star Wars -sarjojen parhaimmistoa. Kriitikotkin olivat sitä kohtaan suhteellisen suopeita, ehkä osin siksi, että valomiekoista ja palkkionmetsästäjistä vähemmän innostuvalle ammattikatsojalle se edusti ainakin vaihtelua.
Skeleton Crew’sta tykkääminen vaati sen perusasian ymmärtämistä, että se tosiaan oli hyvin nuorille katsojille, niin sanotusti ”koko perheelle” tarkoitettu, siis toisin kuin vaikkapa aiemmin viime vuonna nähty The Acolyte ja etenkin toisin kuin Andor. Ehkä hieman yllättäenkin ainakin minun silmissäni näkyi somessa pääasiassa tämän ymmärtäneitä kommentteja: osa tykkäsi Skeleton Crew’sta juuri tällaisenaan, osa taas sanoi hyväksyvänsä tämän sarjan olevan tarkoitettu jollekin muulle kuin itselleen. Star Wars -vastaanotoille niin tyypillisiä vihareaktioita en juuri huomannut. Tosin täytyy heti perään huomauttaa, että Twitterin kuoleman jälkeen olen jättäytynyt etäämmälle tämän franchisen äärellä käytävästä keskustelusta.

Minäkin tämän toki ymmärsin, ja siksi en varsinaisesti halua kutsua Skeleton Crew’ta huonoksi. Sen sijaan palaan uudelleen sanaan, jota käytin jo kirjoituksen alussa: Skeleton Crew tuntui minusta tarpeettomalta. Minun oli vaikea jaksaa katsoa sitä loppuun. (Puoliso luovutti kotisohvalla toisen jakson kohdalla, eikä lapseni ole vielä tässä iässä. Voin kyllä hyvin kuvitella, että sopivan ikäisten jälkeläisten seurassa tämä sarja olisi tuntunut paremmalta.)
Aluksi tunsin kuitenkin olevani pettymykselläni pettämässä omat sanani. Olinhan tosiaan tässä blogissakin niin usein peräänkuuluttanut Star Wars -sarjoilta ”jotain uutta”. Tässä meillä nyt sitten oli aivan uusista hahmoista kertova tarina (tsek), sopivasti omanlaisellaan otteella kerrottuna (tsek) ja jopa suorastaan uusille yleisöille sopiva ja suunnattu (tsek). Mikä oikeus minulla oli moittia tällaista, kun olin niin monta kertaa kirjoittanut toivovani näkeväni jonakin päivänä sellaisenkin Star Wars -sarjan, joka veisi franchisea onnistuneesti sellaiseen uuteen suuntaan, josta minä itse en pitäisi?
Enkä siksi tahdo kovin kovaan ääneen moittiakaan. Mutta jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, mikä ongelmani itse asiassa oli. Suurin ongelmani Skeleton Crew’n kanssa oli se, että en löytänyt siitä Star Warsia. En lainkaan.

Skeleton Crew tapahtui niin sanotusti The Mandalorianin aikaan, mutta se sijoittui koko muun galaksin unohtamaan kolkkaan (päähenkilöiden kotiplaneetan ollessa suorastaan muulta galaksilta piilotettu kolkka), eikä sillä käytännössä ollut mitään tekemistä minkään aiemman Star Wars -tarinan kanssa. Mukana oli vain äärimmäisen ohuita viittauksia mihinkään aiemmin nähtyyn: myyttisten jedien, galaktisen tasavallan ja X-Wing-pilottien olemassaololla oli ohut vaikutuksensa tarinaan, mutta hahmot, lokaatiot ja avaruusotusrodut olivat aivan uusia.
Tämän voi ottaa virkistävänä vaihteluna monien Star Wars -tarinoiden sisäänpäin lämpiävälle pienelle pyörivälle piirille, mutta minusta tuntui koko ajan kuin olisin katsonut koko perheen avaruusseikkailua, jolla ei ollut mitään tekemistä Star Warsin kanssa, mutta jota yritettiin myydä minulle Star Wars -tarinana. Kun At Attinin planeetalla asuinlähiöt ja koulut muistuttivat tarkalleen elokuvamielikuvaa amerikkalaisesta takavuosikymmenten ihanneyhteiskunnasta, ajattelin Stephen Kingin kirjoja ja parin vuoden takaista Don’t Worry Darling -satiiria. Vaikka Star Warsin galaksi on tunnetusti suuri ja moninainen, huomasin itse kokevani, etten voinut parhaalla tahdollakaan uskoa, että sieltä löytyisi tällainen yhdysvaltalaisen ydinnostalgian kotiplaneetta, koska minun Star Warsiini on aina niin keskeisesti kuulunut tapahtumien miljöiden toiseus.
Myös idea siitä, että lapsille arkinen kotiplaneetta oli kaikkien muiden näkökulmasta tarunhohtoinen aarreplaneetta, tuntui tällä tavalla uusien hahmojen seikkailuna esitettynä tarinalta, joka olisi voitu kertoa aivan ilman Star Wars -otsikkoa. Itse asiassa nimenomaan: tämä seikkailu ei minusta tuntunut tuoreelta näkökulmalta tuttuun galaksiin, vaan itsenäisesti toimivalta scifiseikkailultatarinalta, johon oli päälle liimattu Jude Law’n hahmon sarjan ajan arvuuteltu kyky käyttää Voimaa ja pari muuta tarraa. Minusta Skeleton Crew olisi ollut parempi Skeleton Crew’na kuin Star Wars: Skeleton Crew’na. Hitto vie, Jon Watts olisi minun puolestani voinut yrittää aloittaa ideallaan ihan oman franchisensa!

Nyt pääsen Andoriin, jonka ensimmäistä kautta olen viime päivinä katsonut uudelleen ja jonka toinen kausi siis nähdään nyt huhti-toukokuussa.
Syy siihen, miksi pidän Andorista niin erityisen paljon, ei ole vain siinä, että se poikkeaa tyyliltään ja kerronnaltaan paljon muista Star Wars -sarjoista ja muistakin franchisen teoksista. Kyse on myös siitä, että toimii erinomaisena vakoojajännärinä omillaankin ja toisaalta siitä, että se on samaan aikaan myös onnistunut esiosa Rogue Onelle ja tavallaan koko galaktiselle sisällissodalle Star Warsin alkuperäisen ytimen taustalla. Se on näitä kaikkia, yhtä aikaa.
Andor tapahtuu mitä syvällisimmin Star Wars -galaksissa. Nimihenkilönsä Cassian Andorin (Diego Luna) kautta se on tosiaan esiosa Rogue Onelle, mutta sen päähenkilöihin kuuluu myös Mon Mothma (Genevieve O’Reilly), tuleva Kapinaliiton johtaja ja legacy-hahmo Jedin Paluusta (1983) asti. Kumpikin näistä hahmoista saa kuitenkin määrittelevän tulkintansa vasta tässä sarjassa, ja molemmat heistä elävät sarjassa tilanteissa, joita tai välttämättä joiden kaltaisiakaan emme ole nähneet franchisessa koskaan ennen.
Vastahakoisena kapinallisena ja luontaisena selviytyjänä Cassianissa on kyllä jotain samaa kuin Han Solossa, mutta siinä missä Solo on rehentelijä, joka ikuisella itseluottamuksellaan voi vaikka juosta päin stormtroopereita pitkin Kuolemantähden käytäviä, Cassian on paljon lähempänä meitä. Hän on kuin kuka tahansa duunari, jonka primäärimotiivi on selviytyä ja jonka ymmärrettävä lähtökohtaratkaisu diktatuurin väärien tekojen äärellä on kääntää katse pois vaaran tieltä.

Andorissa esiintyy muitakin vanhoja tuttuja, pian nähtävällä kakkoskaudella vielä ykköstäkin enemmän, mutta hahmohistorioita enemmän sarja liittyy aiempiin tarinoihin tavalla, jolla se syventää näkökulmaamme oikeastaan melkein koko franchiseen. Andorin uusintavalotus yleensä seikkailullisten ja kepeästi katsottavien Star Wars -tarinoiden taustalle ”piilotettuun” galaktiseen tilanteeseen on niin totaalinen, että se voi saada meidät katsomaan uusin silmin paitsi Rogue Onea, myös jopa sitä vuoden 1977 elokuvaa, josta tämä kaikki alkoi ja jonka me kaikki luulemme tuntevamme läpikotaisin.
Andor näyttää meille paremmin kuin mikään Star Wars -tarina koskaan, miten paha Imperiumin hirmuhallinto todella kansalaisiaan kohtaan onkaan. Se näyttää meille, miten tyytymättömyys kasvaa kapinaksi. Se näyttää meille, miten tuppukylän kasvatin Luke Skywalkerinkin mielipide galaksin hallinnosta tiivistyy sanoihin ”tottakai minäkin vihaan Imperiumia”. Se näyttää meille myös sen, miksi Kapinaliitto ja vapauden idea lopulta vääjäämättä voittavat, vaikka kaikki galaksin militaarinen mahti ja kaikki superaseet ovatkin aina Imperiumin puolella. (Okei, tuon viimeisen voiton vääjäämättömyys on kieltämättä tällä hetkellä tosimaailmassa koetuksella, ja Star Warsissakin niiden toteutuminen johtunee demokratian tehoa enemmän siitä, että kyse on pohjimmiltaan sadusta sekä siitä, että koko galaktinen sisällissota oli aikanaan lopulta taustaa Luke Skywalkerin tarinalle, mutta sallinette idealismin tässä yhteydessä silti.)

Sarjan nimi Andor on itse asiassa harhaanjohtava, sillä Cassian Andor on vain yksi näkökulmahenkilöistä. Siinä missä Mon Mothman vierailu Rebels-sarjassa tai vaikkapa Luke Skywalkerin esiintyminen The Mandalorianissa olivat lähellä cameoa ja fanipalvelusta, Andorissa Mon Mothma ei ole vierailija eikä vinkkaus katsojalle, vaan yksi päähenkilöistä, joiden varaan koko tarina rakentuu. Hänen lisäkseen keskeinen hahmo on vakoojamestari Luthen Rael (Stellan Skarsgård) ja lyhyemmän, mutta painavan osuuden verran myös Imperiumin vankilan luottovanki Kino Loy (Andy Serkis). Kenenkään heistä osa ei ole helppo, ja kuten Luthen ensimmäisen kauden kymmenennen jakson upeassa ”I’ve made my mind a sunless space” -kohtauksessa sanoo, he mitä todennäköisimmin uhraavat oman elämänsä, jotta toisten tulevaisuudessa aurinko nousisi.
Cassianin lisäksi Mon Mothman ja Luthenin polut jatkuvat toisella kaudella. Heistä ensimmäisen tiedämme selviävän johtamaan kapinaa myöhemmin, toisen kohtalon saatamme arvata siitä ettemme ole heidän myöhemmistä vaiheistaan aiemmissa tarinoissa kuulleet. Mutta hiljainen kapina kytee myös Cassianin kotiplaneetalla Ferrixissä, jonka asukkaista ensimmäinen kausi nosti esiin pienillä vedoilla montakin keskeistä hahmoa, mutta etenkin Cassianin ottoäidin Maarva Andorin (Fiona Shaw) ja mekaanikko Bix Caleenin (Adria Arjona).
Ferrixin kaupunkilaiset, jotka ovat virittäneet porteilleen sortajista varoittavat rummut ja jotka kokoontuvat saattamaan kuolleitaan koko kaupungin yhteisissä hautajaismarsseissa, eivät todellakaan ole tyytyväisiä osaansa. He pysyvät ruodussa Imperiumin aseiden edessä, kuten ymmärrettävää tosimaailmankin sortovaltioissa on. Mutta kaiken aikaa he ovat vain pienen sysäyksenä päässä toiminnasta. Heidän kaikkien myötä Andor olisi yhtä hyvin voitu nimetä vaikkapa ”Kapinan synnyksi”.

Mutta varsinaisesti mestariteokseksi Andor kuitenkin kasvaa siksi, ettei sen näkökulma rajoitu edes kapinallisiin sanan laajassakaan merkityksessä. Voin itse asiassa kertoa tarkalleen, missä kohtaa tajusin ensimmäisen kauden aikana varmuudella katsovani täysin poikkeuksellista sarjaa: se oli neljännen jakson kohtaus, jossa Imperiumin kirkasotsaisen pahiksen roolissaan katkerasti epäonnistunut Syril Karn (Kyle Soller) raahustaa nujerrettuna äitinsä kotiin ja saa häneltä naapurien katsellessa tervetulotoivotukseksi läimäyksen. Tämä on jotain, mitä emme todellakaan ole nähneet Star Warsissa aiemmin, ja hyvin harvoin tieteisfiktion piirissä muulloinkaan. Tänne kamera ei yleensä osoita, eikä niin sanottujen pahisten tällaista puolta yleensä koskaan näytetä.
Andor näyttää meille ihmisinä myös pahikset, ja paljastaa, että myös he ovat omalla tavallaan diktatuurin uhreja. Syril Karnin ja häntä fasistisemman tiedustelu-upseerin Dedra Meeran (Denise Gough) usko aatteensa oikeutukseen on oiva peilikuva Luthenin, Mon Mothman tai vähitellen heräävästi Cassianinkin motivaatioista, mutta vielä enemmän näiden hahmojen välillä on parallelioita siinä, että he kaikki ja loputkin sarjan sivuhenkilöt ovat kaikki ihmisiä Imperiumin rattaissa. Syrilin ja Dedran onnistumisen puolesta ei tarvitse ryhtyä symppaamaan, mutta heidän näkökulmaansa on mahdollista ymmärtää. Todellisenkin maailman diktatuureissa eläneiden ja elävien yksittäisten ihmisten toimintaa on paljon helpompi ymmärtää, kun ymmärtää sen, että esimerkiksi rajoiltaan suljetussa Neuvostoliitossa aikuistuneella ihmisellä ei ollut valinnanvaraa siitä, millaisen yhteiskuntajärjestyksen sisällä hänen olisi pyrittävä elämssään eteenpäin.
(Tätä edeltävissä Star Wars -tarinoissa onnistunein tarina Imperiumin puolella taistelevien näkökulmien avaamiseksi oli muuten ainakin minun tietääkseni Claudia Grayn romaani Lost Stars vuodelta 2015, joka niin ikään kertoi episodi IV:tä edeltävistä vuosista ja hahmoista, jotka kohtalon oikuista päätyivät eri puolille sisällissodan rintamaa. Andor menee kuitenkin kerronnallisessa kunnianhimossaan sitä paljon pidemmälle.)

Andor on synkempi, vakavampi ja ”aikuisille suunnatumpi” kuin mikään toinen Star Wars -sarja tai -elokuva (ainakaan tähän asti). Etenkin rangaistusvankilan ja sieltä pakenemisen osuus oli ensimmäisellä kaudella hengästyttävää katsottavaa: ensin aidosti ahdistavaa, lopuksi liki kyyneliin asti koskettavaa. Itselleni Andorin ensimmäisellä kauden vankilapaon jakso numero kymmenen oli yksi kaikkien aikojen Star Wars -hetkistä: sanotaanko nyt että vähintäänkin top-kymppiin, siis ohi monien elokuvien huippuhetkien ja varmasti ainoana tähänastisista näytellyissä sarjoissa nähdyistä.
Andor on myös muita Star Wars -tarinoita realistisempi, vaikka se tietenkin samassa kuvitteellisessa maailmassa tapahtuukin. Andorin Star Wars -maailmaan kuuluvat sellaisetkin arkiset asiat kuin makuuhuone- ja kylpyhuonetoiminnot, kun muissa teoksissa näitä koko huoneita harvoin vilahtaakaan (minkähänlainen sepalus stormtrooperien haarniskassa muuten on?). Andorin Star Warsiin on ainakin minun helpompi kuvitella itseni kuin Star Warsiin yleensä, ja kun TIE-hävittäjät ujelsivat ensimmäisellä kaudella Skotlannissa kuvatuissa maisemissa, huomasin ajattelevani, että harvoinpa nuokaan noin todellisilta minusta tuntuvat. Andor on onneksi todella kuvattu oikeissa kuvauspaikoissa ja huolellisesti rakennetuissa oikeissa lavasteissa, toisin kuin esimerkiksi Volume-studiokuplassaan omalla tavallaan huolellisesti liki kokonaan toteutettu The Mandalorian. Star Wars Celebrationissa luetellut toisen kauden luvut ”140 settiä, 700 pukua, 4100 tehostekuvaa” ovat vähintään pitkien Star Wars -elokuvien tasolla.
Andor ei ole minun suosikkini siksi, että haluaisin kaikki Star Warsini tällaisina, vaan siksi, että se juuri tällaisena on niin omanlaisensa. Andor onnistuu, koska se on yhtä aikaa omaperäinen ja ainutlaatuinen, mutta myös syvästi sitoutunut sarjan kokonaiskuvaan. Tästä törmäyksestä syntyy tuore näkökulma saagaan, joka täyttää pian 50 vuotta ja on viime vuosina, myönnettäneen, kaivannut enemmän tuoreita näkökulmia kuin saanut.

Andor on kauttaaltaan ensiluokkaisesti näytelty, kuvattu, lavastettu ja niin edelleen, mutta viimeistään tässä kohtaa tätä hehkutusta on syytä nimetä päätekijä. Andorin onnistumisessa tärkeä tekijä lienee se, että sarjan luoja ja pääkirjoittaja Tony Gilroy ei ole varsinaisesti mikään Star Wars -fani. Bourne-toimintatrillerisarjan kirjoittaja Gilroy päätyi Star Warsin pariin, kun hänet värvättiin konsultiksi ja haamukirjoittajaksi korjaamaan Rogue Onen ongelmia uudelleenkuvauksilla. Legenda kertoo, että hän itse asiassa päätyi kirjoittamaan ja ohjaamaankin merkittävät osat elokuvaa uudelleen, vaikka elokuvan ohjaajana lopputeksteissä pysyi Gareth Edwards. Gilroyn lisäämiin kokonaisiin kohtauksiin Rogue Onessa kuuluu muun muassa elokuvan alun kohtaus, jossa Cassian esitellään katsojalle vakoojana, joka on valmis tappamaan omat tiedonantajansa tiedon suojelemiseksi.
Andor-sarjaa oltiin aluksi suunnittelemassa seikkailullisempana ja tyyliltään tavanomaisempana prequelina Rogue Onelle. Konsulttirooliin jälleen palkattu Gilroy tiettävästi latasi Lucasfilmille pöytään omat teesinsä siitä, miten hän kertoisi tarinan Cassianin ja kapinan alkuajoista, mutta totesi heti julistuksensa perään, että ”ette te tällaista kuitenkaan halua”. Lucasfilmiltä oli sanottu, että haluamme itse asiassa, teepä se, ja loppu on historiaa.
(Andorin ensimmäinen showrunner Stephen Schiff kreditoitiin, yllättävää kyllä, sarjan ensimmäisen kauden seitsemännen jakson kirjoittajaksi eli niille hetkille, jotka tapahtuivat Aldhanin ryöstökeikan ja vankilaosuuden välissä. Erikoista, mutta ilmeisesti juuri niihin hetkiin sattui periytymään sellaisia palasia Schiffin versiosta, että näin päädyttiin kreditoimaan – Hollywoodin käsikirjoittajaliiton kreditointisäännöt ovat välillä enemmän lakitupapeliä kuin luovan työn tunnustamista.)
Tiistaina alkava toinen tuotantokausi jää myös Andorin viimeiseksi. Tämä ei ollut alun perin tarkoitus, vaan ensimmäisen kauden tuotannon alkaessa Gilroyn tarkoitus oli jatkaa sarjaa peräti viiden tuotantokauden ajan. Kunkin kauden oli tarkoitus kattaa yhden vuoden tapahtumat aikajanan lähestyessä Rogue Onea ja täten myös episodi IV:tä.
Jo ensimmäisen kauden haastattelukierroksilla Gilroy kuitenkin alkoi kertoa sarjan tekemisen olleen niin uuvuttavaa sekä hänelle itselleen että päänäyttelijä Diego Lunalle, että jatkoideat siksi muokattiin muotoon, jossa ne kaikki voitaisiin kertoa vain yhdessä kaudessa. Toinen tuotantokausi koostuu neljästä kolmen jakson ryppäästä, joiden välillä aika hyppää aina selvästi eteenpäin alkuperäisen vuosisuunnitelman toteuttamiseksi. Jaksot julkaistaan Disney+:ssa aina kolmen jakson sykäyksissä, kokonaiskestoiltaan siis kutakuinkin elokuvan mittaisissa paloissa. Suunnitelma ei ole tavallisimmasta päästä, mutta ei ole tämä sarjakaan.
Muistan, että ennen ekan kauden näkemistä minusta tuntui erikoiselta, että Rogue Onen sivuhenkilön oma sarja saisi jo ensimmäisellä kaudellaan enemmän jaksoja kuin vaikkapa The Mandalorian tuotantokausissaan, ja vielä erikoisemmalta, että juuri siitä suunniteltiin vuosien mittaista, kun idea etukäteen ajatellen tuntui lähinnä minisarjan arvoiselta. Nyt, ennen toisen kauden näkemistä, minua harmittaa päin vastoin se, että kausia ei ole tulossa enempää.

Sarjan hahmogalleria ja asetelmat ovat niin rikkaita, että tuntuu suorastaan tuhlaukselta, että se kaikki tullaan nyt ammentamaan tyhjiin vain samassa määrässä jaksoja joita ensimmäisellä kaudella käytettiin niiden kehittelyyn. Kuinka herkullista olisikaan ollut seurata hitaasti kypsytellen kerrottua Cassianin matkaa sankariksi ja Luthenin ja Mon Mothman edessä odottavia yhä pahenevia kompromisseja ja uhrauksia!
Mutta lienee syytä luottaa Gilroyhin: ehkä toinen kausi tuntuu yhden tuotantokauden sijaan neljältä elokuvalta, kuten hän on esittänyt? Koostuihan jo ensimmäinen kausikin onnistuneesti tällaisista ”jaksoryhmistä”, joista esimerkiksi siirtymä yksi kattoi ryöstökeikan Aldhanilla, toinen rangaistusvankilan osuuden ja niin edelleen, ja joiden välillä sarjassa vaihtui aina ohjaaja ja jopa musiikin tyyli.
Tunnelman latistumista tai keventymistä ei haastattelujen ja trailerien perusteella ainakaan ole tarpeen pelätä. Toisella kaudella sankarit ovat yhä syvemmällä lähellä paljastumista ulottaessaan kapinalliset tihutyönsä Imperiumin ytimeen, ja pahat ovat toistaiseksi yhä vain pahemmin niskan päällä, sillä ”uuteen toivoon” on vielä vuosia aikaa. Empiren haastattelussa Gilroy lupaa sarjan käsittelevän täysin palkein kapinan synnyttämisen ongelmaa: kuinka pienessä piirissä ja salassa pidetystä vastarinnasta tehdään julkista ja suurta (ja pysytään hengissä). Samalla se käsittelee Cassianin matkaa johtajaksi ja, uskon, vie yhä pitemmälle näkökulmansa ”tavallisista ihmisistä” Star Wars -tarinoiden suuren konfliktin ytimessä.
Ykköskautta on vaikea ylittää mutta yrittää saa.









