Niinhän siinä kävi, että The Acolyte lopetettiin. Toista tuotantokautta ei tule, eikä sarjan kipparin Leslye Headlandin jopa useiden tuotantokausien mittaiseksi kaavailemaa tarinaa kerrota loppuun. No, sillä varauksella tietysti, ettei sitä päädytä joskus kertomaan vaikkapa romaanina tai sarjakuvana, joka Star Warsissa aina on mahdollista.

En voi sanoa yllättyneeni, eikä varmaan kenenkään muunkaan pitäisi. The Acolyte sai kriitikoilta jonkin verran kehujakin, mutta yleisön näkyvät arviot olivat voittopuolisen murskaavat: arvosanat Imdb:ssä ja Rotten Tomatoesissa ovat pohjamudissa, katsojaluvut ilmeisesti laskivat pahoin sarjan edetessä ja some-kommenttien perusteella enemmistö tuntuu ilahtuneen sarjan jäämisestä yhteen kauteen.

Jokin osa The Acolyten herättämästä poikkeuksellisen voimakkaasta vastustuksesta voidaan laskea Yhdysvaltain kulttuurisotien piiriin. Joillekin jo pelkkä musta nainen sarjan pääosassa ja vihjaukset lesbohahmoista Star Warsissa olisivat olleet liikaa, vaikka sarja olisi ollut tämän pinnan alla muuten sisällöltään millainen tahansa. Mutta rehellistä on kyllä myöntää, että enemmistö katsojista ei ihan yksinkertaisesti pitänyt tästä sarjasta.

Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteikö The Acolyte olisi kerännyt jonkinkokoisen fanikunnankin, tai etteikö sarjalla ystäviäkin olisi ollut. Nettiadressilla sarjan jatkamiseksi on tällä hetkellä reilut 60 000 allekirjoittajaa. Mutta lainaan osuvan huomion tästä Forbesin finaaliarviosta, jonka kanssa en tosin muuten ole kovin paljon samaa mieltä: kun The Acolyte ei ollut tarpeeksi aikuinen tai älykäs toimiakseen sille yleisölle, joka pitää Andoria parhaana Star Wars -sarjana, mutta se kuitenkin oli vakava, huumoriton ja oikeastaan jopa synkkä, eikä se siksi oikein ollut tarkoitettu lapsillekaan, joten ehkä sen potentiaalinen kohdeyleisö ei koskaan ollut kovin suuri.

Disney-yhtiö ei toki tee hyväntekeväisyyttä, ja Star Wars -sarjat ovat jopa sen lompsassa kalliita sijoituksia. Erityisesti juuri The Acolyte ei todellakaan ollut mikään halpis: ekan kauden on väitetty maksaneen jopa käsittämättömät 180 miljoonaa dollaria, joka on siis ison efektielokuvan luokkaa eikä kaukana vaikka Wolverine & Deadpoolin budjetista. Vaikka The Acolyten siis näkisi kulttuurisotien uhrina, on studiolla varmasti ja ihan ymmärrettävästikiin laskettu, että vähemmistön välittämä ja kohtalaisen monien poikkeuksellisen näkyvällä halveksunnalla huonoa PR:ää keräävä sarja ei jatkoa saa.

(Tuo hintalappu on kyllä monin tavoin käsittämätön, sillä The Acolyte ei tosiaankaan näyttänyt tai tuntunut vaikkapa Ahsokaa monin verroin kalliimmalta. Sitä paitsi sarjan onnistuneimmat osat olivat lopulta parin hahmon välisiä kohtauksia, eivätkä välttämättä lainkaan niitä, joihin sen jättibudjetin miljoonia ehkä on upotettu.)

Mutta vaikka en siis yllättynyt, niin kyllä tämä minua enemmän harmittaa kuin että suhtautuisin siihen neutraalisti. Eikä vain siksi, että The Acolyten luoja Leslye Headland ja päätähti Amandla Stenberg olivat molemmat haastattelujensa perusteella vilpittömiä eivätkä olisi ansainneet puolen internetin likaämpärien kuonaa niskaansa (ei kukaan olisi).

Minulle The Acolyte oli ensimmäisissä jaksoissaan paha pettymys: vielä neljännenkin jakson kohdalla olisin voinut kuvailla sitä yhdellä sanalla tylsäksi ja toisella etenkin käsikirjoitusta ajatellen tyhmäksi. Ehdottomasti sen käsikirjoituksessa – erityisesti dialogissa ja hahmojen isojen ja pienten päätösten perusteluissa – oli loppuun asti paljon ongelmia (miksi ”Qimirin” vaikkapa oikeastaan piti lopussa aivopestä Mae, kun hän olisi aivan hyvin voinut ottaa molemmatkin siskot mukaansa?).

Mutta puolivälissä, pahishahmonsa (Manny Jacinto) paljastumisen jälkeen, sarja alkoi muuttua kiinnostavaksi ja aivan vähintään antaa kiinnostavaa lupausta siitä, millaiseksi se voisi myöhemmin edetessään kasvaa. Kuten kirjoitin jo loppuarviossani: vaikka en pitänyt The Acolytea mestariteoksena, pidin siitä kuitenkin lopulta enemmän kuin The Mandalorianin kolmoskaudesta tai The Book of Boba Fettistä.

Lopussa huomasin suorastaan jääneeni odottamaan oikealla mielenkiinnolla, miten tämä sympathy-for-the-sith -näkökulmasta kirjoitettu tarina toisella tuotantokaudellaan jatkuisi. En oikein missään vaiheessa innostunut mestari Solin (Lee Jung-jae) johtamasta murhaajanmetsästyksestä enkä juuri Oshan ja Maen (Amandla Stenberg) menneisyyden tragediastakaan, mutta sarjan jälkimmäisellä puoliskolla aloin kyllä kovastikin kiinnostua pahan Qimirin hahmosta ja hänen latautuneesta suhteestaan Oshaan. Vaikka näiden kahden hahmon suhteessa oli samantapaisia elementtejä kuin Reyn ja Kylon suhteessa jatko-osatrilogiassa, tämä dark young adult romance tuntui joltakin, millaista ei oltu Star Warsissa ennen nähty. Luulen, että oleellisin tuore elementti oli se, että tässä nuoripari oli tosiaan ihan oikeasti pahan puolella. (Vastaus edellä lainattuun Forbesin kirjoitukseen siitä, kenelle The Acolyte oikeastaan oli suunnattu, voisi muuten hyvin olla: young adult -yleisölle.)

Mutta olisinpa silti lopussa halunnut kuulla lisää siitäkin, miksi ja miten Vernestra Rwoh (Rebecca Henderson) aikoi reagoida tilanteeseen salaa, jatkaen totuuden pimittämistä tapahtumista, vaikka Vernestran kylmäkiskoinen hahmo ei oikein minua ekalla kaudella vakuuttanutkaan. Ja olihan se viitosjakso, jossa tuli jediruumiita enemmän kuin kai Star Warsissa kerralla koskaan sitten Sithin koston ja joka oikeastaan oli melkein yksi puolen tunnin mittainen tiivis toimintakohtaus, joka tapauksessa todella tehokas kohtaus!

Tätä kaikkea peilaten sarjan haukkujien joukosta erottuu yksi ryhmä, joka minua jonkin verran harmittaa: he, jotka sanoivat jättäneensä The Acolyten kesken kahden tai kolmen ensimmäisen jakson jälkeen.

En minä sillä, etteikö katsoja halutessaan niin saisi tehdä, mutta lie kuitenkin mahdollista, että heistä ainakin osa olisi voinut minun tapaani muuttaa sarjasta jonkinasteisesti mieltään sen edetessä. Ja jos ei ainakaan ole mielekästä tuomita sarjaa sitä näkemättä vaikkapa päänäyttelijän ihonvärin perusteella, niin ei ehkä ole täysin reilua tuomita reilun neljän tunnin mittaista tarinaa ensimmäisen tunnin perusteellakaan? Ainakin elokuvat tavataan arvioida kokonaisuuksina.

Vaikka on toki totta sekin, että katsojalla on lupa vaatia laatua ensimmäisestä minuutista alkaen, voisi joskus olla hyvä muistaa, että takavuosina erinomaisetkin tv-sarjat saattoivat päästä kunnolla vauhtiin vasta toisella tai kolmannella tuotantokaudellaan – joissa siihen aikaan oli sitä paitsi tavallisesti 22 jaksoa. Striimausajan tarjonnan loputtomuus on opettanut meidät kärsimättömiksi, enkä ole ollenkaan varma, onko se tehnyt hyvää minuuttimitassa tiiviiksi typistettyjen sarjojen kerronnallekaan, mutta se on toinen asia.

Mitä sitten tulee The Acolyte -haukkujen sisältöön, niistä suvaitsemattomuuteen ja konservatiivisuuteen nojaavan osan luokittelen luokattomaksi ja sarjan käsikirjoitusta, ohjausta ja näyttelijätyötä parjaavaan kritiikkiin taas osittain yhdyn. Mutta näiden molempien haukkujen ryhmien joukossa on yksi kritiikin osa, joka ansaitsee enemmän mietintää: se toistuva kritiikki, jonka mukaan The Acolyte ”rikkoi Star Wars -kaanonia”.

Jos kaanonin rikkomisella tarkoitetaan jedien kuvaamista totuttua vähemmän sankarillisina tai noitapiirin Voima-uskovaisuuden poikkeamista totutusta, en ole samaa mieltä. Itse asiassa kumpikaan näistä ei ole kaanonin vastaisuutta nähnytkään, sillä jedien henkinen kieroonkasvaneisuus on George Lucasin prequelienin ytimessä ja monenlaisia alkuperäiskulttuurien ja uskonnollisten kulttien Voima-tulkintoja on nähty sujuvasti Dave Filonin sarjoissakin, saati sitten muussa oheiskirjallisuudessa.

Mutta jos kaanonin rikkomisella tarkoitetaan vihjauksia Oshan ja Maen alkuperästä Voimasta itsestään syntyneinä lapsina tai sitä seikkaa, että sithien olemassaolo näyttää ensimmäisellä kaudella paljastuvan jedineuvostolle, poden itsekin näistä jonkinlaisia sulatusvaikeuksia.

Kiinnostavaa kyllä, kyse on oikeastaan enemmän hämärähköstä originaalitrilogian kertomuksen kunnioittamisesta ensisijaisena päätarinana kuin varsinaisista ristiriitaisuuksista sen kanssa. Mikään ei oikeastaan mene täysin rikki, vaikka Anakin Skywalker ei olisikaan ainoa Voiman itsensä kautta isättömästi luotu lapsi, koska missään ei ole ehdottomasti sanottu näin olevan, eikä silloinkaan jos Yodan paljastettaisiin peitelleen sithien olemassaoloa seuraavan sadan vuoden ajan Pimeän uhkaan asti. Mutta jonkinlaisilta retconnauksilta eli jälkikäteisiltä aiempien kertomusten muunteluilta ne silti tuntuvat. Näissä oloissa emme nyt sitten todennäköisesti koskaan saa selville, olisivatko The Acolyten seuraavat tuotantokaudet selittäneet näitä käänteitä paremmin päin vai pahentaneet asiaa entisestään.

Sekin on tosin hyvä muistaa, että retcon-temppuja on Star Warsissa kyllä nähty ennenkin ja niitä ovat harrastaneet niin Lucas kuin Filonikin. Pakko on erikseen mainita, että itseäni suorastaan suuresti huvitti, kun jotkut pöyristyivät pitkänuppisen jedimestarin Ki-Adi Mundin esiinnyttyä The Acolytessa, koska hahmon aikanaan expanded universessa eli nykyisin Legendsiksi kutsutussa kaanonissa vahvistettu ikä ei olisi tätä mahdollistanut.

Huvitti, koska Legends-faktat eivät ole enää yli kymmeneen vuoteen olleet osa nykyistä Star Wars -kaanonia, eikä sen olisi pitänyt olla enää kenellekään mikään uutinen. Ja huvitti siksi, että nimenomaan Ki-Adi Mundin henkilöhistoria ei oikeastaan koskaan sopinut siihen vanhaankaan Star Wars -kaanoniin. Pimeän uhan aikaan julkaistuissa sarjakuvissa oli nimittäin peruuttamattomasti kanonisoitu, että Ki-Adi Mundilla oli planeettansa perinteen mukaan useita vaimoja ja lukuisia lapsia, koska Lucas ei ollut tuolloin vielä keksinyt tai ainakaan viitsinyt kertoa expanded universe -kirjoittajille, ettei jedien ollut lupa rakastua saati avioitua kertaakaan.

Nykyisessä Star Wars -kaanonissa moni asia on toisin kuin 1990-luvun ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Star Wars -oheistarinoissa, ja nyt yksi niistä monista asioista on jedimestari Ki-Adi Mundin ikä (ja varmaankin myös perhe!), eikä siinä sen kummempaa.

The Acolyten kohtalo voi tuntua yhdestä näkökulmasta jo tutulta Star Wars -tarinalta. Sehän ei suinkaan ole ensimmäinen tämän franchisen nimike, joka on yhdistetty kulttuurisotiin, johon osa yleisöstä on isostikin pettynyt sen ilmestyessä tai jonka tekijät saavat potkut hommistaan.

Mutta vaikka haukkuja on kuulunut ennenkin ja käsikirjoittajat tai ohjaajat ovat ennenkin joutuneet väistymään pääsemättä kertomaan tarinaansa tarkoittamallaan tavalla, yhdessä mielessä sille on kuitenkin vähän edeltäjiä: Star Wars -tarinoita ei ole juuri lopetettu juuri tällä tavalla. Kokonaan peruutettuja elokuvia ja sarjoja riittää Disney-ajalta kyllä jo hämmästyttäviä määriä (sormet eivät riitä laskemiseen alkuunkaan, mahtavatko riittää varpaatkaan?), mutta ne eivät ole päässeet tähän pisteeseen asti, jossa ensimmäinen kausi The Acolytea tosiaan valmistui, julkaistiin ja vasta sitten seuraava kausi peruutettiin. Kaikki muut tähänastiset sarjat ovat joko saaneet tai saamassa jatkoa (The Mandalorian, Andor ja Ahsoka) tai niille ei ole sellaista koskaan täysin ehdottomasti kaavailtukaan (Obi-Wan Kenobi ja The Book of Boba Fett).

Varsinaisia ennakkotapauksia tämänsorttiselle canceloinnille on vain kaksi. Ensimmäinen on animaatiosarja The Clone Wars, jonka Disney lopetti viidenteen tuotantokauteen vuonna 2013, muuten yhtenä ensimmäisistä julkisista teoistaan Star Warsin omistajana. Tämä oli siinä hetkessä aivan ymmärrettävä teko (ainakin minusta oli, sillä niin tähän silloin nuoreen blogiin kirjoitin), sillä uusi omistaja halusi häivyttää yleisön muistoista prequelit (muistattekos, niitäkin vihattiin aikanaan!) ja palata rakastetun originaalitrilogian lähteille voidakseen kuljettaa yleisön kohti tulossa olleita uusia elokuvia. Päättyessään The Clone Wars ei edes tuntunut jäävän pahasti kesken, antologiasarja kun oli ja viidennellä kaudella oli omalla tavallaan tyylikäs loppu, mutta myöhemmin selvisi, että Dave Filonilla todellakin oli sarjalle suunnitteilla aivan toisenlainen, Sithin koston kanssa päällekkäin ajoittuva loppu. Yleisön leppyminen prequeleille on yksi Disney-ajan Star Wars -historian suurista sivujuonteista, ja yksi parhaista todisteista sille on se, että lopulta The Clone Wars sai kuin saikin aivan uuden tuotantokauden vuonna 2020.

Toinen tapaus on vielä kiinnostavampi verrokki The Acolytelle, vaikka meneekin elokuvien puolelle, ja tästä puhuin jo sarjan loppuarviossani: Solo (2018). Han Solon oman elokuvanhan aivan ehdottomasti toivottiin omistajayhtiössä johtavan omaan elokuvasarjaansa. Edellytykset olivat ainakin paperilla olemassa: oli kaikkien tykkäämä päähahmo, mainio cast (roolissaan aivan kelvollinen Alden Ehrenreich, tuolloin hyvinkin nousevalta tähdeltä vaikuttanut Emilia Clarke ja valovoimainen Donald Glover, suomalaisittain toki myös Joonas Suotamo) ja kaikki tarinalliset mahdollisuudet kertoa rempseitä seikkailuja Star Wars -galaksissa juuri kaikkein klassisimpana ajanjaksona. Tarinaltaan Solo-leffa jäi vähemmän kesken kuin The Acolyte, mutta kyllä sen lopussa Qi’ran ottama videopuhelu itselleen Maulille ihan selvä jatko-osatäky oli.

Solo ei saanut jatkoa, koska se floppasi. Yleisöreaktioissa eri tavalla kuin The Acolyte, mutta viulut maksavan yhtiön kannalta lopulta ehkä hyvinkin samalla tavalla. Solo sai kädenlämpöiset arviot eikä sitä kukaan tainnut erityisemmin vihata, mutta eipä siitä kovin moni innostunutkaan – eikä sitä toivotun kokoinen yleisö katsonut. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Star Wars -elokuva, joka todennäköisesti tuotti tappiota ja jonka katsojaluvut jäivät odotuksiin nähden surkeiksi. Syitä oli varmasti monia, yhtenä tärkeimmistä katsojien sen hetken uupuminen yhtäkkiä jatkuvaksi muuttuneelta tuntuneeseen Star Wars -leffojen tulvaan. Ja toisena uskoakseni se, että koska se ei tosiaan ollut mitenkään erityinen elokuvakokemus, ei siitä ollut suosiotaan kehupuheilla kasvattavaksi kesähitiksi. Solo ei todellakaan ole huonoin Star Wars -elokuva, mutta yhdentekevin se on.

The Acolyte ei ole yhdentekevä – tai ainakaan sen ei olisi pitänyt olla.

Se olisi voinut olla muista erottuva sarja aikakaudesta, jota Star Wars -sarjoissa ja -elokuvissa ei ole aiemmin käsitelty, näkökulmasta jota niin ikään ei ole liiemmin niissä nähty. Jos se olisi ollut paremmin käsikirjoitettu ja ohjattu (äskeisistä viittauksista prequelien arvonnousuun huolimatta ei liene vieläkään kehu, jos sarjan dialogikohtaukset tuovat mieleen Kloonien hyökkäyksen romanssikohtaukset), siitä olisi todella voinut tulla omalle yleisölleen tärkeä sarja, vaikka se olisikin saanut osan yleisöstä vimmaisiksi vastustajikseen. Itse asiassa: juuri hieman pienempien yleisöjen suosikkina se olisikin kenties voinut onnistuneemmin haastaa Star Warsin hyvä-vastaan-paha -klassikkoasetelmaa kuin Disney-Lucasfimilla todennäköisesti kaikkein suurimmille yleisöille suunnatuissa kulttuurituotteissa enää koskaan uskalletaan. Vähän niin kuin tässä moneen kertaan mainittu Andor siis: muuhun Star Warsiin verrattuna poikkeuksellisen vakava ja jopa ahdistava sarja ei ole ihan kaikkien makuun, mutta tykkääjilleen se onkin varsinainen helmi.

Koska ”jotain uutta rohkeasti” on aina minusta parempi kuin ”entistä ja turvallisesti”, en jäänyt erityisesti kaipamaan Solo kakkosta, mutta jään kaipaamaan The Acolyten toista kautta. Mutta tällaisena tämän kesän Star Wars -teos jää torsoksi. En usko, että yksi kausi The Acolytea ansaitsee kovin monien kodeissa uusintakatseluja. Mitä tahansa Maen, Oshan ja Qimirin varalle olikaan suunnitteilla – ja mitä tahansa sarja aikoikaan kertoa meille vielä Darth Plagueisistakin! – siitä parhaaksi vihjeeksi voi jäädä Leslye Headlandin kuvaus virallisen sivun videossa jo ennen sarjan ensimmäisenkään jakson julkaisua: ”sithejä on mestari ja oppilas, mutta jos oppilas haluaa mestariksi, jossain vaiheessa hänen on värvättävä oma oppilas voidakseen voittaa mestarinsa, ja tuo oppilaan oppilas on akolyytti”.

Mutta nyt se tarina jää kertomatta ja pian varmaankin unohtuukin.

Se mikä sen sijaan ei unohdu, saattaa olla valitettavaa. Solon flopista Disney-Lucasfilmillä vedettiin muun muassa johtopäätökset lopettaa yksittäisiin elokuvahahmoihin perustuvien Star Wars -leffojen tuotannot ja kieltää ainakin joksikin aikaa kategorisesti uusien näyttelijöiden valitseminen esittämään tuttuja hahmoja. Nämä tuskin olivat ainoita tai edes keskeisiä syitä Solon epäonnistumiseen, mutta onko tarina tosi tai ei, näin nämä asiat koetaan. Pelkään pahoin, että The Acolyten epäonnistumisesta vedetään nämä johtopäätökset:

1. Star Wars -tarinoissa on syytä keskittyä yhä vain tuttuun Imperiumin ja kapinaliiton konfliktin ikonografiaan.
2. Täysin uusiin hahmoihin perustuvia tarinoita ei kannata yrittää kertoa.
3. Ydinyleisön ulkopuolisia yleisöjä ei kannata tavoitella.

Ja voi tietysti olla niinkin, että näin on. Jospa ne kaikkein suurimmat yleisöt (ne, joita Disney-yhtiö uskoo ja toivoo suuren Star Wars -franchisen ansaitsevan) todellakaan eivät innostu tämän franchisen viemisestä uusille urille. Vaikka esimerkiksi minä kuinka toivoisin, että innostuisivat, jos tarina ja konsepti olisivat tarpeeksi hyvät. Tai toivoisin, että välillä pienemmätkin yleisöt voisivat riittää.

Voi olla, että bisnesmielessä tuttuus kannattaa, sillä niin ainakin voi päätellä aikamme elokuvateatteriensi-iltoja katsomalla. Ja voi valitettavasti hyvin olla, että vaikka Disney-yhtiötä tuskin voi kiristää woke-syytöksillä luopumaan wokeismista (mitä ikinä se sitten edes tarkoittaa), sitä voi yleisöreaktioilla kiristää pidättäytymään kokeilemasta uutta. Tällaisen tien varrella meitä odottavat Mandalorianin yhä uudet mahdollisimman matalalta riman ylittävät seikkailut (seuraavaksi sarjan sijaan elokuvana), Reyn myöhemmistä vaiheista kertovan elokuvan brändääminen sittenkin suurta yleisöä houkutellen episodi X:ksi, digitaalisesti nuorennetun Mark Hamillin esittämän Luke Skywalkerin oma elokuva ja lopulta varmaankin originaalitrilogian uusintaversiokin – tosin tuota viimeistä varten pitäisi kai sentään pyörtää tuo sääntö uusien näyttelijöiden valitsemisesta tuttuihin hahmoihin, ja se portti ehkä sentään pysyy vielä jonkin aikaa kiinni.

Sitä ennen ja seuraavana edessä on kuitenkin aivan uusi Star Wars -sarja, jolla on, kiinnostavaa kyllä, eräitä yhtäläisyyksiä The Acolyten kanssa, vaikka se tarinallisesti tuskin voisi siitä kauempana olla. Joulukuussa alkava Skeleton Crew näyttää ja tuntuu Arkajaloilta ja Spielbergin E.T.:ltä lapsinäyttelijöineen ja Amerikan lähiönäkymineen niin pitkälle, että trailerin perusteella sitä on aika vaikea yhdistää Star Warsiin lainkaan.

Skeleton Crew vaikuttaa todella olevan suunnattu nuorelle yleisölle, eikä sen ehkä kannata odottaa kääntyvän yhtä tummaksi kuin The Acolyten tai haastavan hyvän ja pahan erottuvia asetelmia. Mutta myös Skeleton Crew on siis The Acolyten tavoin sarja, joka kertoo täysin uusista hahmoista, ilmeisesti myös niin ikään täysin uudessa miljöössä – ja omalla tavallaan sekin hyvin paljon turvallisimmasta Star Wars -muotista poikkeavalla tavalla. Jos Skeleton Crewtä ei päästä syyttämään woke-sarjaksi, sitä päästään aivan varmasti syyttämään Star Warsin lapsellistamisesta.

Itselleni ”Arkajalat avaruudessa” ei oikein koskaan tuntunut minusta kovin kiinnostavalta konseptilta, enkä osaa innostua traileristakaan. Mutta sillä on yhteistä The Acolyten kanssa sekin, että myös se perustuu kirjoittaja-ohjaajansa omaan ideaan, ja tällä kertaa se kirjoittaja-ohjaaja on Jon Watts, jonka työstämistä Spider-Maneista olen kyllä voittopuolisesti pitänyt. Ja sitä paitsi, vaikka minä en sitten Skeleton Crewsta pitäisikään (ihan oikeasti ne trailerin omakotitalorivit eivät kyllä minusta tuntuneet tähän franchiseen sopivilta), pidän siis tässäkin kovasti siitä, että tässäkin mennään vielä riskillä sisään.