En usko teoriaan avainkohtauksista. En usko, että jokainen elokuva tiivistyy yhteen hetkeen, saati yhteen repliikkiin, joka avaisi tekijälleen tai katsojalleen koko elokuvan teeman tai juonen. Tällaisia elokuvia toki on: Goodfellas tiivistyy täydellisesti pitkään steadycam-ottoon läpi ravintolan, päähenkilön vietellessä tytön näyttämällä mafiaelämän viettelevyyden, ja On the Waterfrontin kuuluisa ”I coulda been a contender” -repliikki on ilman muuta koko hahmon ja elokuvan avain. Mutta en usko katsojana enkä kriitikkona, että tällaisten etsimisessä elokuvasta kuin elokuvasta olisi mieltä.

The Force Awakensissa kuitenkin on avainkohtaus, ja peräti avainrepliikki.

Tai no, itse asiassa niitä on kaksi. Bisneksen ja Star Warsin uudelleenkäynnistämisen kannalta avainkohtaus nähtiin jo toisessa teaserissa: siinä näimme ensimmäistä kertaa Harrison Fordin vanhentuneena salakuljettajana. Tuskin on Star Warsin ystävää, joka ei olisi Han Solon astuessa Millennium Falconiin ja lausuessa ”Chewie, we’re home” tuntenut samaa, mitä hahmot ruudulla: kotiin palaamiseen vertautuvaa onnea, vanhan ystävän kohtaamisen iloa.

”Chewie, we’re home”. Pinnallinen vaihtoehto avainkohtaukseksi.

Kohtausta ja repliikkiä ei edes viitsi syyttää laskelmoiduksi, koska juuri tästä koko The Force Awakensissa tosiaan oli kyse: Star Warsin paluusta, ja katsojien johdattamisesta kaukaisen galaksin kotiin. Pohjimmiltaan juuri tästä johtuu myös elokuvan vahva rimmaaminen A New Hopen kanssa: ei niinkään ideoiden puutteesta, vaan tekijöiden ja katsojien halusta herättää samat tunteet ja kokemukset. Kuin klassikkobändi soittaisi vanhaa hittiään uudelleen sovitettuna, koska sen yleisö kuitenkin haluaa kuulla.

Mutta nyt, kun elokuva vähitellen asettuu rooliinsa seitsemäntenä episodina sarjassaan ja toisaalta elokuvana muiden joukossa, sitä on jo lupa katsoa ja tulkita sisältönsäkin kautta. Väitän, että sellaisena The Force Awakensista on löydettävissä toinen repliikki, joka tiivistää koko elokuvan sanoman. Eikä se sanoma onneksi ole (aivan) sama kuin A New Hopessa.

Originaalielokuvan originaalitrio Luke-Leia-Han: kaksi tekemässä sattumankin sanelemaa matkaansa sankariksi kolmannen rinnalle.

Ensimmäisen Star Wars -elokuvan (1977) viehätyksen ydin oli monille, erityisesti ensimmäiselle katsojasukupolvelle, sen lupaus sankarillisuudesta. Aivan kuten saduissa ja mytologioissa, joihin elokuva vahvasti vertautui ja jopa perustui, sen päähenkilö oli tavallinen maalaispoika – mutta kuten kukaan ei todella ole tavallinen, oli maalaispojan sisällä voima saavuttaa suuria. Nuoren Mark Hamillin tulkitsema Luke ei malttanut odottaa tilaisuutta päästä kasvamaan pois kotoaan, mutta on tärkeää huomata, että Luken unelma ei suinkaan ollut tulla jediritariksi saati taistella Imperiumia vastaan. Näistähän Luke ”puhuu kuin setänsä”, kuten Obi-Wan sanoo: kapina on kaukana. Luke päinvastoin haaveili tavallisesta, kuuliaisesta reitistä suuriin maailmoihin: Imperiumin akatemiasta, ja varmasti kesäloppulomista rakkaiden kasvattivanhempiensa luona Biggs-kamun tapaan.

Nerokkaasti elokuva ei kuitenkaan tarjonnut samastumisen kohteeksi pelkästään jokamies Lukea, vaan se esitteli myös renttumaisemman mutta samalla isovelimäisen Han Solon. Han Solo on sankari, joka kaikki haluaisivat olla, mutta joka useimmat meistä ovat vielä vähemmän kuin Luke. Ja tietysti Han on sankari, joka ainakin yrittää esittää muuta kuin sankaria: kultainen sydän pitää kaivaa esiin palkkioista ja omasta nahastaan välittävän salakuljettajan pinnan alta. Vaikka alkuperäisessä elokuvassa on toki muitakin keskushenkilöitä, sen ytimessä ovat nämä kaksi, joille käy kuten Alan Dean Fosterin romanisaation alkulehdillä Leian sanoina riemastuttavasti todetaan: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan, joten luonnollisesti heistä tuli sankareita” (tosin sama repliikki pätee droideihinkin).

Leia, tarinan kolmas päähahmo, muuten eroaa kahdesta ’pojasta’ siinä, että hänellä ei ole A New Hopessa merkittävää kehityskaarta: Leia on esimerkiksi jo alussa sekä itsevarma että luonnollinen johtaja. Tämä teki Leiasta nuorille katsojille vähintään yhtä hyvän esikuvan, mutta se kuvastaa originaalileffan pohjimmaista poikamaisuutta. Kasvutarina on varattu pojille.

Finn ja Rey, kaksi vastahakoista yksinäistä valitsemassa tietä sankaruuteen.

The Force Awakensin mahtavat uudet hahmot ovat toista maata, eivätkä vain siksi, että tällä kertaa ’tytöllä’ on tosiaankin kasvutarinansa. Rey on yksinäinen ja onneton aivan toisella tavalla kuin perheoloissa kasvanut Luke, mutta siitä huolimatta yhtä vastahakoinen liittymään seikkailuun sen kolkuttaessa ovelle. Reyn kaipuu perheeseen, jota hän ei edes muista, on vaikuttava motiivi hahmon pysyttelyyn paikallaan. Keskustelut Han Solon kanssa ovat erityisen koskettavia: paljastuu, että Rey ei ole edes nähnyt elämässään juuri muuta kuin aavikkoa, mutta silti hän pelkää lyhyenkin poissaolon Jakkulta olleen jo liikaa. Toivo ja epätoivo siitä, että perhe olisi saattanut juuri sillä hetkellä palata, on Reyn koko elämänlanka. Koko elokuvan ajan Rey kamppaileekin muutosta vastaan, ja siksi loppukohtauksessa Luke Skywalkerin löytymistäkin vaikuttavampaa on Daisy Ridleyn toiveikas katse, joka on päättänyt kysyä: Auta minua, olet ainoa toivoni.

Finnin tarina käynnistyy päinvastoin päätöksestä tarttua muutokseen, mutta senkään muutoksen päässä ei automaattisesti siinnä sankaruus. Alun kohtauksessa se käy vitsin varjolla ilmi: Finn ei vapauta Poeta koska se on ”oikein”, vaan koska tarvitsee apua paetakseen. Mutta siinä missä Rey ei tahtoisi luopua odotuksestaan, Finn nimenomaan päättää jättää taakseen sen ainoan asian, johon hänet on kasvatettu. Finn on kasvanut nimettömänä First Orderin joukkoihin, jotka hän sitten hylkää niin päättäväisesti, että ampuu surutta entisiä tovereitaan mieluummin kuin osallistuu edustamansa armeijan surmatöihin. Tästä Finnin tarina siis alkaa, mutta siihen se ei pääty: tämän jälkeen on edessä matka päättää, mihin entisestä stormtrooperista on. John Boeygan silmistä näkyy halu paeta, kuten Maz Kanata sanoo, mutta The Force Awakensin aikana hän löytääkin syyn jäädä.

Ja sitten meillä on Kylo Ren – ei sankari, mutta muotoutumaton hahmo kuten sankaritkin. JJ Abramsin ja Lawrence Kasdanin ääneenlausuma tavoite oli kertoa samalla myös pahan hahmon kasvutarina harmaasta entistä pahemmaksi. Siinä missä Reyn ja Finnin hahmot tuntuvat ”käynnistyvän” The Force Awakensissa elettyään siihen asti varsin lyhyesti tiivistettävää elämää, Kylo Renillä on takanaan menneisyyttä, josta olisi varmasti paljonkin kerrottavaa. Hänellä oli nimi, ja hänellä oli perhe. Ne molemmat, ja Adam Driverin kasvotkin, hän jätti taakseen, valitsi toisen tien omista syistään, ja etenee elokuvan aikana sillä tiellä äärimmäisen pitkälle. Kylo Ren on äärettömän kiinnostava hahmo, kenties mainstream-elokuvan kiinnostavin vuosiin, koska pahuudestaan huolimatta hän ei elokuvan päättyessäkään hän ole ”valmis”, eikä karmeista teoistaan huolimatta välttämättä täysin anteeksiantamattomasti pahakaan. Hän vain on päättänyt uskoa toisin.

The Force Awakensin avainrepliikki lausutaan näistä hahmoista yhdelle, mutta se voitaisiin osoittaa heille kaikille. Se on viesti, joka ei itse asiassa ole valtavirtaiselle elokuvalle aivan kevyt. Ja se on ajatuksia herättävämpi viesti meidän ajallemme kuin vuoden 1977 esikuvaelokuvan viesti siitä, että kuka tahansa kykenee sankaruuteen. Tarjoukseni The Force Awakensin tärkeimmäksi repliikiksi on:

The belonging you seek is not behind you. It is ahead.

En toistaiseksi ole erityisesti innostunut Maz Kanatan hahmosta, mutta tämä kohtaus ja repliikki ovat pyörineet päässäni erityisesti kolmannen katsomiskerran jälkeen. Lupita Nyong’on sanat henkivät isovanhempaista viisautta. Se, että Reyn pitää hyväksyä, etteivät hänen vanhempansa koskaan palaa, ja löydettävä itselleen läheiset ihmiset muualta, on sellaista rakastavaa tylyyttä, jota useimmat eivät saisi sanotuksi. Ei ihme, että Reyn poskella vierähtää kyynel (minulla katsomossakin). Sama ajatus – yhteenkuuluvuus on etsittävä edestäpäin, ei menetetystä menneestä – ajaa myös Finniä ja, niin, Kylo Reniä.

Avaruuden mummeli Maz Kanata, The Force Awakensin Ben Kenobi ja Yoda.

Enkä malta olla lisäämättä toiveikasta tulkintaa. Viesti siitä, että mennyt on hyväksyttävä menneeksi ja aika entinen palaamattomaksi on nimittäin lähes vastakkainen aikamme nostalgiaa ihannoivalle juonteelle, jota The Force Awakenskin toisaalta edustaa. Tässä meillä on elokuva, joka pinnaltaan haluaa vakuuttaa katsojilleen kaiken olevan kuin ennenkin ja entisen olevan tuttu, turvallinen koti – mutta joka samalla syvemmältä juonteeltaan haluaa kääntää katseen tulevaan. Se haluaa sanoa, että vaikka olimmekin kotona jo Han Solon astuessa ovesta sisään, on meidät tässä trilogiassa kutsuttu päästämään irti originaalitriosta ja löytämään sama yhteenkuuluvuus uusien hahmojen ja elokuvien kanssa. Voisiko sen jopa tulkita lupaavan, että edessäpäin on jotain aivan uutta?